14. syyskuuta 2019

YA-kirjoja maailmojen rajoilta

YA-kirjallisuus on ollut minulle monella tapaa tärkeää viime vuosina. Se on herättänyt ajatuksia, viihdyttänyt ja ilahduttanut. Olen monesti erinomaista uutta YA-kirjallisuutta lukiessani harmitellut, ettei aivan vastaavaa vielä ollut silloin, kun olin itse sitä ihan varsinaista kohderyhmää. Onneksi kaikenlaista kirjallisuutta voi lukea ihan minkä ikäisenä tahansa, ja niinpä minäkin olen löytänyt paljon lukemisen iloa nuorten aikuisten kirjallisuudesta sellaisina aikoina, kun mikään muu ei nappaa tai ylipäänsä fiilis sellaista vaatii.

Viime viikkojen aikana olen lukenut muutaman hyväksi havaitsemani YA-sarjan päätösosan, tässä bloggauksessa esittelen kaksi niistä.

(Todettakoon vielä, että myös bloggausinto on ollut jo vuoden verran hukassa, syistä joita en itsekään ymmärrä. Palaan tähän ehkä vielä myöhemmin, mutta YA-kirjallisuudelle haluan osoittaa kiitokseni myös tässä: YA-kirjallisuudesta tuntuu mukavalta kirjoittaa edes jotain, vaikka muuten kirjoittaminen tökkii.)


Helena Wariksen dystooppinen Kone-sarja on kietonut minut maailmaansa ensimmäisestä osastaan Linnunsitojasta alkaen. Jatko-osa Vedenkerääjä laajensi kokonaisuutta. Nyt päästään trilogian loppuun asti Jäänvartijan mukana.

Maailma, jossa trilogiassa eletään, on uhkaava ja jollain tapaa synkkä. Ihmiset elävät supertietokoneiden hallinnoimissa kuiluissa, joissa asuinolosuhteet ovat tasaiset joskin kullekin ennalta määrätyt. Kuilujen ulkopuolella elävät vain harvat kapinalliset tai hylätyt. Ilmastonmuutos on vaikuttanut maapalloon merkittävästi, ja vain koneiden hallinnan myötä voi edes jollain tasolla luottaa siihen, ettei ympäristö käänny ihmistä vastaan.

Kapinallisten joukko on kuitenkin ollut jo pitkään huolissaan koneiden vallasta ja moni epäilee, että jotain suurempaa peitellään aktiivisesti. Kun majakkasaarella sinnikkäästi elänyt ja toiminut vastarintajoukko on kukistettu, sen jäsenet ovat hajaantuneet eri puolille tunnettua maailmaa. Joukkoon kuulunut Thom on koettanut sopeutua jälleen Maharin Kuiluun, mutta vaikeaa se on. Menneisyys kummittelee ja epäilys kalvaa edelleen. Kun eräs radioviesti paljastaa, että Kuilujen ulkopuolinen tilanne on epävakaampi kuin on pelätty, konevastaiset ryhtyvät vielä yhteen uskaliaaseen kapinayritykseen.

Wariksen sarja pitää ilman muuta lukea järjestyksessä, mutta kun niin tekee, tämä viimeinen osa täydentää kokonaisuuden hienosti. Sarjan osat ovat ihastuttavan tiiviitä ja välttävät kaiken ylimääräisen härväyksen, sillä tilaa sellaiselle ei ole. Tunnelma rakentuu ihmisten toiminnan ja miljöön ymmärtämisen kautta, joihin Waris tarjoilee vähitellen avautuvia vihjeitä. Sarjan myötä pääsee erinomaisesti ilmastonmuutoksen, tulevaisuuden uhkien ja toiminnan etiikan kysymysten äärelle.


Sini Helmisen Väkiveriset-sarja on puolestaan nykyaikaan sijoittuvaa spekulatiivista fiktiota. Aiemmat osat Kaarnan kätkössä, Kiven sisässä ja Veden vallassa ovat tutustuttaneet lukijan suomalaisiin nuoriin, Mariin, Pekkoon ja Pinjaan, jotka eivät tunne toisiaan, mutta joilla on olennaisia yhdistäviä tekijöitä: he kaikki ovat omaksikin kauhukseen vain puoliksi ihmisiä, puoliksi he ovat suomalaisen muinaisuskon ja mytologian hahmoja. Tutuksi ovat tulleet niin metsän väki, peikot kuin vedenjumala Ahdin kansa.

Maan povessa on sarjan päätösosa. Sen päähenkilö on Otra, maahispoika, jolla ei ole mitään syytä ymmärtää tai hyväksyä ihmisiä. Ihmiset ovat tuhonneet maahisten asuinsijoja jo liian pitkään, ja nyt saa riittää. Otra kaappaa sinipiika Tuulian, joka puolestaan on yhdistänyt aiemmissa osissa esiintyneitä nuoria toimimalla näiden suojelijana ja silmienavaajana. Nyt kun Tuulia katoaa, luonnonvoimien on yhdistyttävä ja lopetettava keskinäinen mittelönsä. Helppoa se ei ole, mutta nuoret ovat valmiita lähes mihin vain Tuulian löytämiseksi. Ja pakkokin on, sillä maahisten suunnitelmat paljastuvat ihmisten kannalta hyvin vaarallisiksi.

Helmisen sarja yhdistää onnistuneesti nuorten arkimaailmaa ja suomalaista mytologiaa. Fantasiaelementit solahtavat tarinan osaksi nikottelematta, hyvin luontevasti. Sarjan henkilöhahmot ilahduttavat monipuolisuudellaan ja aitoudellaan: he kipuilevat nuorten elämään liittyvissä asioissa, oman identiteettinsä muodostumisen kanssa ja Tuulian lempeänkirpeän tuuppimisen jälkeen myös yliluonnollisten ominaisuuksiensa ja kykyjensä kanssa.

Juonenkuljetus on vauhdikasta, mutta toiminta ei paisu överiksi. Langat pysyvät kasassa ja eri käänteet yhdistyvät toisiinsa oivallisesti. Helmisen teksti on selkeää ja ymmärrettävää, eikä sarjaan tarttumisen pitäisi olla liian korkean kynnyksen takana. Suosittelen suosittelemaan ja tietysti kokeilemaan itse.


Helena Waris: Jäänvartija
Otava 2019
139 s.

Kirjastosta.


Sini Helminen: Maan povessa (Väkiveriset 4)
Myllylahti 2019
248 s.

Kirjastosta.


Haasteet: Helmet-haasteesta nappaan kohdat 22. Ilmastonmuutosta käsittelevä kirja ja 27. Pohjoismaisesta mytologiasta ammentava kirja.

7. syyskuuta 2019

Zadie Smith: Kauneudesta



Zadie Smithilla tuntuu olevan vahvan kerronnan lahja. Hänen tarinankuljetustaan, henkilöhahmojen rakentamistaan ja syventämistään, juonenkäänteiden mestarointiaan ja yksityiskohtien tajuaan saa vain ihastella, paikoin jopa väsyttävyyteen asti.

Kauneudesta sukeltaa ympäristöön, jota jostain syystä (sitä missään määrin oikeassa elämässä tuntematta) syvästi rakastan: yhdysvaltalaiseen yliopistomaailmaan. Romaani kertoo kahden keskenään hyvin erilaisen akateemisen perheen elämästä Wellingtonin yliopistossa ja perheenjäsenten toisiinsa kietoutuvista valinnoista ja teoista.

Howard Belsey on taidehistorioitsija, joka vielä uransa loppupuolella on edelleen vailla vakituista virkaa. Hän opettaa, luennoi ja tutkii, kilpaillen verisesti samoista aihepiireistä kiinnostuneen mutta kaikin muin tavoin eri lailla ajattelevan brittiläisen Monty Kippsin kanssa. Belseyn perheeseen kuuluvat Howardin vaimo Kiki, sairaalan hallintojohtaja ja kolme parikymppistä lasta Jerome, Zora ja Levi. Kukin Belsey suuntaa huomionsa ja kiinnostuksensa omiin kohteisiinsa, mutta etenkin topakalla Kikillä on ote ja näkökulma kaikkeen. Yleensä tiedostava, liberaali ja perääntymätön. Kippsit ovat puolestaan konservatiivisia ja uskonnollisia ja antavat sen myös näkyä. Erilaisuudestaan huolimatta perheiden äidit löytävät yhteyden ja alkavat vähitellen ystävystyä.

Perhedraamaa on luvassa, kun kullakin on oma polkunsa kuljettavanaan ja omat intohimonsa täytettävänään. Tarina tekee aikahyppyjä, osoittaa hitaasti eteneviä säröjä ja täydentyy vähitellen yhä moniulotteisemmaksi. Wellingtonin yliopisto elää puolestaan romaanissa omaa elämäänsä, omien lakiensa ja tapojensa mukaan. Mielipiteet ja poliittiset näkemykset törmäävät, ja kaiken taustalla akatemia vahvistaa omaa tilaansa ja tekemisen tapaansa.

Smithin kerronta on polveilevaa, runsasta ja jollakin kiehtovalla tavalla anteeksipyytelemätöntä. Hän haluaa kertoa tarinansa sellaisena kuin se on, antaa henkilöidensä olla mitä ovat, tehdä kerronnallisia ratkaisuja, joissa on myös tympeyttä, joissakin ehkä jopa hiven tunkkaisuutta. Ja silti lukeminen on ilo, vaikka se kestää: romaani kiskoo mukaansa eikä pyydä lupaa lukijan viettelylle.

Kauneudesta on ensimmäinen Smithiltä lukemani kirja, mutta uskallan todeta, että uteliaisuuteni on herätetty ja muukin tuotanto päätyy lukupinooni ennemmin tai myöhemmin. Mikä ilo löytää uusi kirjailija, jonka ääni (ja luonnollisesti myös Irmeli Ruuskan hyvä suomennos) kaikuu omissa korvissa juuri oikealla tavalla, kiehtovana ja kokonaisena.


Zadie Smith: Kauneudesta
Suomentaja: Irmeli Ruuska
WSOY 2006
439 s.
On Beauty (2005)

Omasta hyllystä.


Haasteet: Helmet-haasteen kohta 10. Rodullistetun kirjailijan kirjoittama kirja. Kirjahyllyn aarteet -haaste.

Toisaalla: Oksan hyllyltä, Kirjapolkuni

22. elokuuta 2019

Robert McLiam Wilson: Eureka Street, Belfast



1990-luvun Pohjois-Irlanti ja etenkin pääkaupunki Belfast on levoton, repaleinen ja oluenhuuruinen. Kolmekymppisten miesten kaveriporukka tapaa toisiaan tuopin äärellä ja puuhaa mitä milloinkin. Jake toipuu edelleen kuukausia sitten tapahtuneesta erostaan ja tienaa rahansa velkojana. Chuckie asuu äitinsä nurkissa ja haluaa maailmassa eniten vain yhtä asiaa: rahaa. Eikä seksikään ole pahitteeksi. Muutkin kaverukset ovat bisneksissään ja ihmissuhteissaan välillä pinnalla, välillä pohjalla.

Belfast on vähitellen toipumassa verisestä sisällissodasta protestanttien ja katolisten välillä. Tuntuu, että rauha on ehkä mahdollinen, vaikka edelleen terrorismin äärellä on oltava varpaillaan. Koskaan ei voi tietää, missä ja milloin räjähtää. Pahinta on, että kaikki ovat tottuneet epävarmuuteen ja epävakauteen. Vain tavallista isompaa pamausta pysähdytään kuuntelemaan hetkeksi pidempään ennen kuin sekin vaipuu muun hälyn alle.

Robert McLiam Wilsonin romaani Eureka Street, Belfast on yllättävä, upeasti kerrottu ja suomennettu kertomus ajasta ja paikasta, jota ei enää ole, mutta jonka aikalaiset muistavat liiankin elävästi. Vaikken ole koskaan käynyt Pohjois-Irlannissa, Belfast on kirjan sivuilla niin elävä, että on helppoa luulla sittenkin olleensa siellä joskus, ja etenkin 1990-luvulla.

Kirjan tarina polveilee sukurasitteista ja pieleen menneistä suhteista henkisiin painolasteihin ja unohdettuihin haaveisiin. Miesporukan jäsenet ovat kolhuistaan huolimatta keskenään solidaarisia, vaikka heidän on joskus vaikea ymmärtää toisiaan ja tehtyjä valintoja. Ystävyys kantaa, etenkin silloin kun ympärillä on levotonta ja haurasta.

Kirja on ollut vuosikaudet hyllyssäni lukematta. Onneksi ei ole enää: tämä romaani todella kannatti lukea. Se avartaa, ilahduttaa, viihdyttää ja koskettaa. Kirjan merkittävä käännekohta on niin vavahduttavan hienosti kerrottu, että se jää mieleeni pysyvästi. Mitä kerronnan juhlaa!


Robert McLiam Neeson: Eureka Street, Belfast
Suomentaja: Markku Päkkilä
Otava 1998
560 s.
Eureka Street (1996)

Omasta hyllystä.

Haasteet: Kirjahyllyn aarteet

30. heinäkuuta 2019

Satunnaisia Kuukauden kieliä: islanti ja hollanti



Viime vuonna ihastuin Kuukauden kieli -haasteeseen siinä määrin, että oli helppoa päättää osallistua siihen myös tänä vuonna, vaikka lukeminen ja etenkin bloggaaminen on ollut koko vuoden hyvin vähäistä. Uudet kielet ja kulttuurit jaksavat kuitenkin kiinnostaa aina vain, ja vaikka itse pidänkin eniten yhdysvaltalaisesta ja kotimaisesta kirjallisuudesta, ei ole lainkaan hullumpaa lukea aika ajoin kirjoja, jotka on kirjoitettu alun perin itselle vähän eksoottisemmilla kielillä.

Maaliskuun kielenä haasteessa oli islanti ja kesäkuussa hollanti. Nappaan molemmat tällä yhteispostauksella, kuinka kätevää.

Jón Kalman Stefánsson on islantilainen pitkän linjan kirjailija, jonka romaani Kaloilla ei ole jalkoja on ensimmäinen hänen suomennettu teoksensa. Suomentaja on Tapio Koivukari. Romaani vie mukanaan pieneen islantilaiseen kalastajakylään Keflavíkiin ja sen elämään usean sukupolven ajaksi. Varsinainen sukusaaga se ei kuitenkaan ole, vaan pääpaino on nykypäivässä ja menneen heijastuksissa siihen.

Romaani pohtii paljon kotipaikan tuottamaa identiteettiä, vierautta ja kasvua. Ihmisten elämät ja suhteet toisiinsa kietoutuvat yhteen joko ajassa tai paikassa tai molemmissa. Kukaan ei ole yksinäinen saari, ei edes syrjään vetäytyessään. Syrjäseudullekin valuu vaikutteita muualta, joko ihmisten tai tiedotusvälineiden kautta.

Stefánssonin kerronta ja Koivukarin suomennos on haahuilevaa, isollakin pensselillä maalaavaa. Paikoin huomasin olleeni tarkkaamaton lukija: aikakerrokset ja ihmisten väliset suhteet sekoittuivat, jotain jäi varmaan huomaamatta. Samalla nautin kuitenkin paljon eksoottisesta, merellisestä ympäristöstä, karusta elämästä maailman laidalla. Ristiriitainen mutta antoisa lukukokemus, sanoisin.


Kesäkuun kielen hollannin päätin napata minulle jo entuudestaan tutun kirjailijan, Renate Dorresteinin tuotannolla. Pari vuotta sitten luin hänen romaaninsa Hyvä äitipuoli ja muistelin hämärästi sen olleen hyvä lukukokemus. Niinpä nappasin kirjastosta luettavakseni Dorresteinin sitä edeltävän romaanin Lainaa vain.

Dorresteinin tyyliin tuntuu kuuluvan käsitellä jonkinlaisia perhesuhteiden tabuja tai vähintään epämiellyttäviä ilmiöitä ja asioita, joista ei mielellään puhuta ääneen. Lainaa vain kertoo lapsena aivovaurion saaneesta parikymppisestä Igorista, joka asuu viisikymppisen mummonsa Nettien kanssa. Igorin äiti on päihdeaddikti, jolta lapsen huoltajuus otettiin pois jo vuosia aiemmin.

Igor ja Nettie pärjäävät hyvin, vaikka työtä ja kärsivällisyyttä se vaatii. Igor ei kanna huolta huomisesta, hän työskentelee kuntouttavassa työtoiminnassa ja elelee niin kuin parhaaksi näkee ja osaa. Nettie miettii ajoittain, olisiko hänellä vielä sittenkin jotain koettavaa ja odotettavaa, voisiko elämässä olla vielä jotain muuta. Mutta hän suhtautuu vakavasti Igorin huoltajuuteen, sillä syyllisyys oman tyttären kohtalosta painaa.

Eräänä päivänä Igor kohtaa villin Lisan, niin ikään elämän kolhiman nuoren naisen. Lisan kanssa he löytävät puistosta yksin jätetyn vauvan, jonka päättävät adoptoida. Nuori perhe muuttaa Nettien luokse – jolla ei puolestaan ole hajuakaan siitä, ettei vauva ole Lisan.

Melkoinen sotku siitä seuraa, mutta Dorrestein käsittelee teemojaan ja henkilöitään hellästi ja mustan huumorin keinoin. Jotakin tempoilevaa romaanissa kuitenkin on, eikä sen ihmisten pään sisään ole helppoa päästä. Toisaalta tarvitseeko aina päästäkään? Eikö myös fiktiivisillä ihmisillä voi olla yksityisyytensä? Ehkä.

Dorresteinin pidän joka tapauksessa edelleen mielessäni. Jotain häiritsevän hauskaa ja osuvaa hänen teoksissaan tuntuu olevan, vaikken varsinaiseksi faniksi voikaan tunnustautua.


Jón Kalman Stefánsson: Kaloilla ei ole jalkoja
Suomentaja: Tapio Koivukari
Aviador 2019
300 s.  
Fiskarnir hafa enga fætur (2013)

Haasteet: Kuukauden kieli (maaliskuu, islanti), Helmet-haasteen kohta 45. Kirjan nimessä on kieltosana.


Renate Dorrestein: Lainaa vain
Suomentaja: Sanna van Leeuwen
WSOY 2011
240 s.  
is er hoop (2009)

Haasteet: Kuukauden kieli (kesäkuu, hollanti)

23. heinäkuuta 2019

Kesä Saara Turusen kanssa



Olen viettänyt kesää Saara Turusen kanssa.

Tai itse asiassa se oli yksi viikko ja sen perässä ollut viikonloppu, jolloin ahmin menemään Turusen esikoisromaanin Rakkaudenhirviön (Tammi 2015) ja samaisen romaanin ilmestymistä seuraavasta vuodesta kertovan Sivuhenkilön (Tammi 2018).

On ollut ihanaa. Kiitos Saara.

Rakkaudenhirviö tiivistää jotain olennaista Suomesta ja suomalaisuudesta. Vaikka se on sivumäärältään (viidettäsataa sivua) ja käänteiltään runsas, se on samalla timanttisen terävä. Ytimessä on kasvu naiseksi ja taiteilijaksi perheessä ja ympäristössä, jossa kaikkein tärkeintä on olla tavallinen. Ihan vain semmoinen, johon kukaan ei kiinnitä huomiota eikä ainakaan herätä mitään mielipiteitä tai puheita. Ei kannata tavoitella liikoja: kuitekin pettyy ja pahimmillaan saa hävetä sitten.

Jotenkin romaanin päähenkilö kuitenkin räpistelee itsensä irti itäsuomalaisesta kankeudesta ja lähtee taidelukioon Helsinkiin ja sen jälkeen taidekouluun dramaturgiaa opiskelemaan. Taide, ihmissuhteet, pääkaupungin humu – ne vievät ja tuovat. Toisaalta naiselle riittää hyvin vähäinen, patja asunnon nurkassa ja muutama ystävä, silloin tällöin lasillinen ja nuudelit ravinnoksi. Kunhan saisi kirjoittaa. Kunhan voisi kirjoittaa.

Oman itsen kanssa on välillä vaikeampaa. Se ja jokin muu levottomuus vie maailmalle, pois kotimaan ankeudesta Lontooseen, Espanjaan, Meksikoon, Berliiniin. Voihan saman tien elää ankeutta jossain muualla, etenkin jos se ei ihan joka päivä ole ankeutta. Jos välillä onkin rakkautta, kiintymystä, onnistumista, aurinkoa.

Rakkaudenhirviö rutistaa sydäntä kasaan ja tykyttää takaraivossa. Sen kuvaama ihmisten välinen dynamiikka on sellaista, josta jokaisella lienee jonkinlainen kokemus. Mikä taito Turusella on rakentaa henkilöitä, joista jokainen on epätäydellinen ja rasittava, mutta jotka tuntuvat tutuilta ja aidoilta, naapureilta ja omilta perheenjäseniltä. Heihin tiivistyy paljon sitä, mille ei aina itse löydä sanoja tai argumentteja. Mutta he ovat, juuri niin kuin heidät kerrotaan.

Sivuhenkilö ilmestyi kolme vuotta Rakkaudenhirviön jälkeen ja se kuvaa yhtä vuotta taiteilijan elämässä, kun on juuri julkaissut esikoisteoksensa ja koettaa räpiköidä uransa, itsensä ja taiteensa välissä ja hallita niitä kaikkia. Jos Rakkaudenhirviö on runsas, Sivuhenkilössä ilmaisu on yhä tiiviimpää ja riisutumpaa. Se on jossain määrin dokumentaarisempi, ja vahvistaa käsitystäni Turusen laajasta tyylivalikoimasta.

Sivuhenkilössä arki, toiveet, pelot, suunnitelmat ja unetkin sekoittuvat. Mitä kirjoittaa ja sanoa, kun tuntuu sanoneensa kaiken esikoisteoksessaan, jota riepotellaan, luetaan, kritisoidaan, kehutaan, palkitaan? Kuinka selvitä yli raaoista kritiikeista, "väärin luennasta", toisaalta hiljaisuudesta? Vaikka kehutaan, ymmärretään, ihastutaan – miten antaa teoksensa elää omaa elämäänsä vapaana?

Romaanin viehättävämpiä piirteitä on arjen kuvauksen ja sisäisen maailman ja ajattelun sekoittuminen saumattomaksi kokonaisuudeksi. Yhdessä hetkessä poljetaan pyörällä pitkin Helsingin katuja ja keitetään nuudeleita (voi niitä nuudeleita!) ja vieraillaan siskojen perheiden luona, seuraavassa pohditaan taiteen ja kirjallisuuden olemusta, naiseutta ja yhteiskunnan rakenteita. Turusen tekstin kautta maailma on jotenkin huumaavan ymmärrettävä, kirkkaan selkeä ja terävä.

Turusen romaanit eivät kumartele tai pyytele anteeksi. Ne raivaavat itselleen tilan, ottavat sen kyselemättä eivätkä anna tuumaakaan periksi. Ne kertovat juuri siitä, mistä haluavat, eivätkä suostu perääntymään.

Tästä minä nautin.


Saara Turunen: Rakkaudenhirviö
Tammi 2015
441 s.

Omasta hyllystä.

Saara Turunen: Sivuhenkilö
Tammi 2018
236 s.

Omasta hyllystä.

Haasteet: Rakkaudenhirviöllä kuittaan Helmet-haasteen kohdan 12. Kirja liittyy Isoon-Britanniaan ja Sivuhenkilöllä kohdan 29. Kirjassa nähdään unia. Kumpikin kirjoista sopii Kirjahyllyn aarteet -haasteeseen.

27. kesäkuuta 2019

Claudie Gallay: Odottamaton kauneus



Nelikymppinen Jeanne elää hyvin tavanomaista arkea ranskalaisessa pikkukaupungissa puolisonsa Rémyn kanssa. Jeanne käy töissä postitoimistossa, tapaa maalla asuvia vanhempiaan, ikävöi opiskelemaan lähteneitä kaksostyttöjään. Arki rullaa, päivät kuluvat, mielessä siintää keittiöremontti.

Jeannen tasainen elämä lähtee niksahtamaan paikoiltaan, kun seinältä putoaa valokuva, jossa on performanssitaiteilija Marina Abramović. Jeanne ihailee Abramovićia ja alkaa kirjoittaa tälle kirjeitä, joissa yhtäältä kertoo ihailustaan, toisaalta kuvailee omaa elämäänsä tavanomaisuuksineen ja pienine hetkineen.

Yksi pieni hetki tapahtuu, kun Jeanne törmää nuoruudenihastukseensa Martiniin, joka on lähistöllä tekemässä isoa restaurointityötä. Voiko pidättyväinen Jeanne heittäytyä? Voiko arjesta tehdä seikkailun – tai taidetta? Vai olisiko vain keskityttävä keittöremonttiin ja maalien värikarttaan?

Claudie Gallayn teokset eivät ole minulle entuudestaan tuttuja, mutta tartuin kiinnostuneena Odottamattomaan kauneuteen, joka on ranskalaiskirjailijan tuorein suomennos. Ilahduin, kuinka kauniisti ja eleettömästi Gallay kirjoittaa ja Titia Schuurman kieltä suomentaa. Sivut kääntyvät kuin itsestään, tunnelma on vahva.

Lukiessa tuntuu, että uppoaa osaksi Jeannen arkea ja elämää, jossa ei päällisin puolin ole oikeastaan mitään sellaista, johon olisin kiinnostunut tarttumaan. Siitä kuitenkin paljastuu vähä vähältä sävyjä, jotka ilahduttavat, koskettavat ja saavat vinon hymyn kasvoille. Jeanne on ristiriitainen, monitahoinen henkilöhahmo: yhtältä rasittavan urautunut, kuitenkin halukas löytämään yllätyksiä ja kokeilemaan sattumanvaraisuutta.

Odottamaton kauneus pitää kepeydessäänkin sisällään myös synkkyyttä. Jeannen vanhemmat ja sisarukset muodostavat kuvion, jossa on paljon ääneensanomatonta katkeruutta, toteutumattomia haaveita ja pettymyksiä. Millä lannistavuudella vanhemmat voivatkaan lapsiinsa suhtautua, millaisen synkän pilven heidän päälleen langettaa. Miten sinnikkäästi lapsi – aikuinenkin – vielä pyrkii saavuttamaan vanhempiensa kiintymyksen ja kunnioituksen.

Ihastelen teosta, joka tavoittaa pienillä eleillä ihmiselämän syvyyttä ja joka saa katsomaan arvostaen elämää, jollaista ei itse elä. Empatia herää väistämättä, vaikka Gallay ei pyri sitä lukijasta väkisin kiskomaan. Se vain syntyy kuin huomaamatta: halu ymmärtää ja kunnioittaa niitäkin valintoja, joita ei itse tekisi.


Claudie Gallay: Odottamaton kauneus
Suomentaja: Titia Schuurman
WSOY 2019
384 s.
La beauté des jours (2017)

Arvostelukappale.

Toisaalla: Kirja vieköön!, Lumiomena, Kirjaluotsi

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja.

13. kesäkuuta 2019

Vielä täällä, silti

Oppilaiden kiitoskukkaset selviytyivät muuttomatkasta.      

Tervehdys pitkästä aikaa!

Blogissani on ollut hiljaista jo jonkin aikaa, kuten on ehkä huomattu, mutta täällä vielä ollaan, uskokaa tai älkää.

Sitten viime näkemän (toukokuun alkupuolella, huomaan) olen paiskinut töitä kevään viimeiset viikot kuin eläin ja itkenyt töissä puolenkymmentä kertaa – ilosta ja liikutuksesta, ikävästä ja luopumisesta, saatellut maailmalle nelisenkymmentä ysiluokkalaista rutistuksin, tsempein ja kiitoksin (ja hyvästellyt seiskat ja kasit), jäänyt työttömäksi luonnollisesti heti Suvivirren jälkeen ja jäänyt siten ilman minulle kuuluvaa kesäajan palkkaa (kuten valitettavan moni muukin kollega ympäri Suomen ja yleensä vielä täysin kestämättömin perustein), muuttanut Savosta takaisin Helsinkiin, saanut puolison takaisin maailmalta, siivoillut ja järjestellyt kotia, suunnitellut heinäkuista automatkaa Eurooppaan, järjestänyt ja juhlinut yhdet polttarit kaason ominaisuudessa, käynyt parissa työhaastattelussa (vielä ei kuitenkaan ole täyttä varmuutta syksyn kuvioista), ihastellut kesäistä Helsinkiä, avannut Uimastadionin uintikauden ja aloittanut teologian perusopinnot.

Että semmoista.

Mitä teille kuuluu?

Olen myös lukenut pari kirjaa, mutta todellakin vain pari. Lukeminen ei ole maistunut oikein miltään enää kuukausiin, ja nyt teen hartiavoimin töitä, että löytäisin lukemisen ilon uudelleen, bloggaamisen ilosta puhumattakaan. Sinänsä huvittavaa, että tätä viimeisintä opehommaa edeltäneessä hanketyössä olin kovastikin neuvomassa muita lukemisen ilon suhteen. Kohtalon ivaa, ehkä.

Nyt on siis aika rauhallisen kesän ja omien ajatusten järjestelyn. Toivottavasti myös lukemisen ja bloggaamisen. Ennen kaikkea toivon kuitenkin saavani omat kuvioni jonkinlaiseen ojennukseen ja tietysti nauttivani runsaasta vapaasta ajasta niillä niukoilla taloudellisilla resursseilla, jotka käytössäni työttömänä ovat. Onneksi on monia muunlaisia resursseja senkin edestä, ei vähiten juuri päättynyt lukuvuosi, joka oli ehdottomasti hienoin, kokemusrikkain, kasvattavin ja koskettavin opettajatyövuoteni ikinä.

Nautitaan kesästä, kirjoilla tai muuten!

5. toukokuuta 2019

Vilja-Tuulia Huotarinen: Heistä tuli taiteilijoita



Vilja-Tuulia Huotarisen kirjoittama ja Riikka Sormusen kuvittama Heistä tuli taiteilijoita kertoo kahdestatoista suomalaisesta taiteilijasta pienin tuokiokuvin. Mukana on muusikoita, kuvataiteilijoita, esiintyjiä, kirjailijoita – naisia, jotka tekivät omasta intohimostaan ja vahvuudestaan itselleen ammatin, ja yleensä vielä aikana, jolloin se ei ollut naiselle yhtään niin sallittua kuin miehelle.

Tekstit ovat lyhyitä, muutaman sivun mittaisia. Ne alkavat pienellä koonnilla kohteestaan, mutta sitten Huotarinen ottaa vapaudet omiin käsiinsä. Taiteilijoita kuvataan erilaisia kerronnan keinoja käyttäen: on dialogia, lyriikkaa, kirjemuotoa, perinteisempää proosaa. Kullekin esitellylle taiteilijalle annetaan oma hetkensä, heidät nostetaan valoon ja keskiöön. Ehkä on kyse juuri siitä hetkestä, kun jotain ratkaisevaa tapahtui tai oli tapahtumaisillaan. Tai siitä ihmisestä, jonka ansiosta polku lähti ratkaisevasti hieman uuteen suuntaan. Tai ihan vain unesta, haaveesta, unelmasta, toiveesta.

Liikoja selityksiä teoksessa ei ole. Tekstit ovat pieniä hetkiä, ohikiitäviä ja nopeasti sujahtavia. Ne herättävät kiinnostuksen, kutkuttavat mielikuvitusta – mutta loppuvat jo ennen kuin mikään tuntuu valmiilta. Kirja tai teksti itsessään ei ole keskeneräistä, vaan lukijan kiinnostus ja mielikuvitus jäävät kuin hylättyinä kesken kaiken yksin: voi, näistä naisista olisin lukenut vaikka kuinka paljon lisää! Nyt heti!

Lyhyellä muodolla lienee tekemistä sen kanssa, että Heistä tuli taiteilijoita on suunnattu ensisijaisesti nuorille lukijoille. Ainakaan näin tiiviin muodon suhteen ei voida syyttää jaarittelusta: tällaisiin teksteihin pitäisi kiireisellä kirjaesitelmän tekijälläkin olla aikaa paneutua. Samalla teos tarjoaa kurkitusikkunan kiehtoviin suomalaisiin naisiin ja heidän historiaansa: lisätietoa on kaikista kyllä saatavilla kiinnostuneille. Parhaimmillaanhan Huotarisen ja Sormusen teos voi herättää lukijassaan innon ottaa lisää selville, tutkia ja tutustua. Ehkä innostua itsekin omista mahdollisuuksistaan.

Vilja-Tuulia Huotarisen tekstiä lukee aina ilolla. Se on persoonallista, vahvaa ja ilmaisuvoimaista. Tässä teoksessa tekstin vahvuutta lisää Riikka Sormusen kerrassaan upea kuvitus. Naiset heräävät eloon villeissä ja värikkäissä kuvissa, jotka käyvät onnistunutta keskustelua tekstin kanssa.

Kerrassaan hieno teos, jonka soisi päätyvään moneen koulukirjastoon ja innoituksen lähteeksi oman elämänsä sankareille iästä piittaamatta.


Vilja-Tuulia Huotarinen: Heistä tuli taiteilijoita
Kuvitus: Riikka Sormunen
WSOY 2019
93 s.

Arvostelukappale.


Haasteet: Elämä, kerta kaikkiaan, Helmet-haasteen kohta 28. Kirjan kannessa on kuu.

13. huhtikuuta 2019

Naomi Alderman: Voima



Naomi Aldermanin Voima keikauttaa valtasuhteet äkillisesti ja selittämättömästi toisinpäin kuin ne on totuttu näkemään. Eräänä satunnaisena päivänä teinitytöt ympäri maailmaa huomaavat saaneensa voiman antaa käsillään sähköiskuja muille. Muutos tulee yllättäen, se herää tytöissä ja myöhemmin myös aikuisissa naisissa eri tahtiin ja sen hallinta vaatii yksiltä enemmän kuin toisilta.

Tilanne on toki järkyttävä, jopa tytöille itselleen, sillä mikään ei ole enää niin kuin ennen. Osa alkaa tutkia, käyttää ja kehittää uutta kykyään uteliaina, osa hyödyntää sitä suoraan kostaakseen, huvitellakseen ja satuttaakseen.

Naisilla on nyt valta, jota heillä ei ole ennen ollut.

Tämä kaikki tarjoillaan historiallisen fiktion kuorissa, menneisyyden muutosta kuvaten ja arkeologisiin löytöihin ja historian- ja perinteentutkimukseen tukeutuen. Kehystarina on mainio, vaikka se vain pilkahtelee varsinaisen tekstin alussa ja lopussa ja satunnaisina kuvituksina tekstin seassa.

Voima on nopealiikkeinen, vauhdikas ja väkivaltainen kirja. Sen näkökulmina ja päähenkilöinä ovat ihmiset eri puolilta muuttuvaa maailmaa: yhdysvaltalainen poliitikko Margot, joka pyrkii valtansa kasvattamiseen, nuori brittinainen Roxy, jonka perhetausta on rikollisjärjestössä ja omat tavoitteet kovat, uuden uskonnon airuena toimiva, omien traumojensa kanssa painiva Allie, josta tulee kunnioitettu Äiti Eeva, nigerialainen nuori toimittajamies Tunde, joka päättää tehdä voimasta ja sen ilmenemisestä oman uransa suurimman skuupin.

Tapahtumien näyttämönä toimii laajasti puoli maailmaa Yhdysvalloista Afrikan kautta itäiseen Eurooppaan. Aikajänteenä on noin vuosikymmen, ja sen aikana peruuttamattoman muutoksen aiheuttaman yhteiskunnallisen ja kulttuurisen shokin eri vaiheet paljastuvat herkullisella tavalla. Ensin voimaa yritetään tukahduttaa ja piilottaa, sitten suitsia ja lopulta ne, joilta heidän oma voimansa on viety (eli kategorisesti miehet), joutuvat pakenemaan henkensä edestä.

Aldermanin ihmiskuva on romaanin perusteella synkkä. Henkilöt ovat ristiriitaisia ja osin arvoituksellisia, selkeitä sankareita ja konnia ei päähenkilöissä ole. Helppoja tuttavuuksia he eivät myöskään ole, sillä romaani vie lukijankin pään pyörälle pohtimaan voimaa ja valtaa. Voiman sivujen edetessä käy selväksi, miten tappavaa ja musertavaa valta lopulta on: patriarkaatin alta vapautuneet naiset eivät loppujen lopuksi ole mitenkään parempia vallankäyttäjiä, vaan väkivalta, alistaminen ja muiden ihmisten hyväksikäyttö vain kääntyy asetelmassa toisin päin.

Onko todella niin, että valta myrkyttää ihmisen? Ainakaan tässä romaanissa mitään pelastusta ei tule, vaikka vallan saavat ne, jotka ovat aiemmin joutuneet sen kohteeksi. Valta vain yksinkertaisesti otetaan raa'alla voimalla pois edellisiltä haltijoiltaan ja siirretään sorto ja väkivalta heitä kohtaan. Eräänlainen aseellinen vallankumous siis. Toivoa se ei ainakaan tuo.

Kiehtovin ja ristiriitaisesti samalla hieman puuduttava osuus on Allien kehitys huonosti kohdellusta nuoresta uuden uskonnon johtohahmoksi. Hänen sisäinen maailmansa tarjoaa yhden näkökulman siihen, kuinka uskonnollinen ajattelu ja toiminta kehittyvät ja kasvavat. Alderman kuvaa Äiti Eevan kautta uskonnon vallan sattumanvaraisuutta ja keinoja, joilla ristiriidat ylitetään silloin, kun tavoitteena on oman valtarakenteen vahvistaminen. Kuinka pienistä liikkeistä on lopulta kiinni se, että jostakin uskomusjärjestelmästä tulee muita vahvempi.

Voima herättää ristiriitaisia ajatuksia, ahdistaakin. Se on runsas, etenee anteeksipyytelemättömällä vauhdilla, pyörittää lukijaa mielensä mukaan ja kaiken väkivallan ja turhautumisenkin siivellä viihdyttää häpeämättömästi. Moderniksi klassikoksi siitä ei perimmäisen höttöisyytensä vuoksi ole, mutta kirjalliseksi seikkailuksi ja jollain sairaalla tavalla aikamme kuvaksi kyllä.


Naomi Alderman: Voima
Suomentaja: Marianna Kurtto
Gummerus 2019
411 s.
The Power (2016)

Kirjastosta.


Haasteet: Helmet-haasteen kohta 11. Kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa

Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Mitä luimme kerran, Amman lukuhetki, Taikakirjaimet, Kirjapolkuni, Kirjahilla, Jatka lukemista

30. maaliskuuta 2019

Jussi Saarikoski: Eurooppa, pyörä ja jussi



Jussi Saarikoski on viettänyt ison osan elämänsä loma-ajoista polkupyörän satulassa. Etenkin Euroopan eri kolkat ovat tulleet hänelle tutuiksi maanteitä ja pienempiä reittejä polkien. Saarikoski on kirjoittanut matkoistaan teoksen, joka saa lukijankin kaipaamaan tien päälle.

Eurooppa, pyörä ja jussi (BoD 2019) on kokoelma Saarikosken 1980-luvulta alkaen tekemien pyöräreissujen matkakertomuksia. Kunkin pyörämatkan osalta kerrotaan reitti ja pituus päivissä ja kilometreissä. Teksti itsessään on tehty tien päällä kirjoitettujen matkapäiväkirjojen perusteella. Mukana on myös kuvia matkoilta, ja ne elävöittävät päiväkirjamaista tekstiä monipuolisesti.

Kirjan iso anti on päästä tutustumaan Euroopan teillä kohdattuihin ihmisiin ja nähtyihin paikkoihin. Kaltaiselleni y-sukupolven edustajalle matkailu on aina ollut hyvin helppoa ja vaivatonta, lähes rajatonta mitä Eurooppaan tulee. Saarikosken kirjan mukana pääsee puolestaan eläytymään rautaesiripun jakamaan Eurooppaan, rajatarkastuksiin ja kielimuureihin – aikaan, joka on oikeastikin jo historiaa, mutta herää matkakertomuksen riveillä eloon.

Saarikoski on polkenut niin Alpeilla, Välimeren rannalla, Britteinsaarilla kuin Jäämeren äärellä. Kilometrejä on kertynyt tuhansia ja tuhansia, kuten myös kokemuksia ja tuttaviakin ympäri Eurooppaa. Eurooppa, pyörä ja jussi esittelee Euroopan, joka tuntuu saavutettavalta ja inhimilliseltä. Siinä missä paikoin camping-alueet kohtelevat ahkeraa polkijaa kurjasti, sitäkin suurempaa ystävällisyyttä on saatavilla, kun sitä vähiten odottaa.

Saarikoski antaa vinkkejä pyöräreissuja varten. Mukana on mallilista hänen omista matkatavaroistaan ja vinkkejä, kuinka ne kannattaa kuormaan sijoittaa. Teksti itsessään antaa ideoita, jos pyörämatkailu kiinnostaa. Samalla se hieman kauhistuttaa: Saarikoski itse harrastaa reissuillaan esimerkiksi ravintoa ja lepoa vähänlaisesti. Matkakertomuksista ilmenee ajoittain, että viimeisetkin voimat on poljettu loppuun, matkabudjetti on vähissä ja ravinnon tankkaaminen jää lähes sivuseikaksi. Päivämatkat ovat välillä pitkiä (tai ainakin kuulostavat siltä näin ei-harrastajan korvaan).

Saarikoski ei ole matkaajana vaativa, vaan tyytyy nukkumaan tarpeen tullen myös taivasalla, vaikka pääosin yöt kuluvat teltassa camping-alueilla, ystävällisten ihmisten pihapiireissä tai tuttavien luona. Todellista pienen budjetin ympäristöystävällistä matkailua! Tarvittaessa kulkupeliä on toki huollettava ja hankittava uusia osia, mutta muuten kuluttaminen on minimaalista ja antaa siten hyvää esimerkkiä tämänkin päivän matkailua ajatellen.

Matkakertomuksena Eurooppa, pyörä ja jussi on hyvin aito ja konstailematon. Saarikoski kirjoittaa kokemuksistaan turhia jaarittelematta ja onkin helppoa kuvitella, kuinka rivejä on aikanaan syntynyt taskulampun valossa pitkien matkapäivien jälkeen. Jonkin verran jäntevöitystä teksti olisi kaivannut, ja osin se on puuduttavan raportoivaa ja selostavaa. Siitäkin huolimatta uusia matkapäiviä ja reissujen vaiheita on hauskaa seurata ja olla mukana mutkaisilla sorateillä ja yhä uusien kaupungien kaduilla ja camping-alueilla.


Jussi Saarikoski: Eurooppa, pyörä ja jussi
Books on Demand 2019
360 s., e-kirja

Arvostelukappale.

Haasteet: Osallistun kirjalla Elämä, kerta kaikkiaan! -haasteeseen.

23. maaliskuuta 2019

Heikki Kännö: Sömnö



No nyt kuulkaa. Johan on tehty matka. Siihen meni kolmisen kuukautta, useita iltahetkiä juuri ennen nukahtamista, tuokioita nojatuolissa, pari kertaa melkoinen siivu juna- tai bussimatkasta etelän ja Savon välillä. Matkan varrella liidettiin ja kiidettiin Keski-Euroopasta Kongon viidakoihin ja Ruotsin saaristoon, oopperasta nykytaiteeseen, impotenssista insestiin.

Heikki Kännö näytti taas, mistä tarinat rakennetaan.

Sömnö on uhkea paketti, yli viisisataasivuinen jötkäle, joka yhdistää sukusaagan, todellisuuspaon, taiteenfilosofian ja inhimillisen elämän eri puolet villillä ja kumartelemattomalla tavalla. Sen ydintarinassa Isak Severin -niminen mies kirjoittaa uutta elämäkertaa ruotsalaisesta kuvataiteilija Werner H. Bergeristä, joka on kuin saippuapala elämäkerturin käsissä – ja todellisuudenkin, jos nyt totta puhutaan. Severinin selvitystyö vaatii aikaa ja vaivaa, eikä hän itsekään selviydy siitä kolhuitta. Bergeriin asti pureutuakseen hänen on haastateltava tämän perhettä ja sukua ja tehtävä tutkimustyötä, jonka tulokset eivät aina ole painokelpoisia.

Bergerin sukuun liittyy paljon mystisiä elementtejä: sen jäsenet eivät ole mitään aivan tavallisia talliaisia, vaan hyvin itsetietoisia ja omia pyrkimyksiään kohti eteneviä persoonia. Historian hämäristä paljastuu hyväuskoisuutta, hyväksikäyttöä, peiteltyjä valintoja, esoteerista ajattelua, surkeaa vanhemmuutta, tutkimusmatkoja, syvää uskoa, mitä villimpiä keksintöjä, maailmanparannusta, mielenterveyden haasteita, kiristystä ja rikoksia. Noin ensialkuun.

Mitä muuta Sömnö itsestään antaa? Se on lukijan itse selvitettävä.

Kännöstä on kahden romaanin perusteella tullut yksi suurista suosikeistani. Esikoisteos Mehiläistie oli upea elämys, ja niin oli Sömnökin. Kännön kerronta on syvää olematta raskasta ja sujuvaa olematta helppoa. Hän kääntää ja keikuttaa, lähtee kaukaa ja palaa lähelle. Sömnökin kasvaa melkoiseksi kudelmaksi, jossa kaikki elementit pysyvät silti perustellusti mukana, tarinaa tukien ja yhä uhkeammaksi vatkaten.

Tarinan lukeminen on kuin sukeltaisi todella syvälle absurdiin maalaukseen, jossa voi tapahtua ja tulkita tapahtuvaksi lähes mitä tahansa. Juuri kun luulee olevansa aivan selkeästi kärryillä, jokin osanen keikahtaa eri asentoon ja saa kokonaisuuden näyttämään uudelta ja erilaiselta. Mielikuvitusta kutkuttaa, ärsyttää ja rasittaa, mutta sitä lukemisen ilo saa myös edellyttää: jos ei taiteilija pääse aina (jos koskaan?) helpolla, miksi taiteen kuluttajan ja kokijan pitäisi päästä?

Todettava kyllä on, ettei pitkäksi venynyt lukuaika ollut lukukokemukselle ansioksi. Uuvuin aika ajoin, ja kun sitten taas jatkoin, olisi tehnyt mieli aloittaa kirja uudelleen alusta. Nyt, kun kaikki on koettu, uudelleen lukeminen maittaisi myös: jos uppoaisin uudelleen Sömnön maailmaan, mitä kaikkea sellaista näkisin ja tulkitsisin, jota en ensimmäisellä kerralla tajunnutkaan?

Sömnöstä riittää ammennettavaa. Se on kertakaikkisen hieno ja moniulotteinen romaani. Lämmin suositukseni.


Heikki Kännö: Sömnö
Ulkoasu: Riikka Majanen
Sammakko 2018
550 s.

Arvostelukappale.


Toisaalla: Kirjaluotsi, Kulttuuri kukoistaa, Kirja vieköön!, Oksan hyllyltä, Mummo matkalla

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 5. Kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi (Sömnö myös meni ja voitti Runeberg-palkinnon tänä vuonna).

15. maaliskuuta 2019

Samuel Davidkin: Rautakupoli



Samuel Davidkinin vetävän trillerisarjan kolmas osa Rautakupoli vie helsinkiläispoliisit Leo Askon ja Daniel Janovskyn yhä syvemmälle kansainvälisen asekaupan, vakoilun ja salaisuuksien sekaan. Samalla, kun puoli maailmaa tuntuu olevan Hernesaaren epämääräisissä oloissa kadonneen aseen perässä ja joku tai jotkut haluavat hiljentää siitä liikaa tietävän Leo Askon, Daniel Janovsky on puolestaan entistäkin uppoutuneempi vuosisataisen juutalaiseen kulttuuriin liittyvän arvoituksen, Kruunun, salaisuuksiin.

Aiemmat osat Esikoisten lunastus ja Sodomasta pohjoiseen ovat keittäneet Askon ja Janovskyn jo monessa liemessä Kuolluttamerta myöten. Mutta jos he luulivat voivansa jo hengähtää, väärässä olivat. Yhä selvemmäksi käy, että edellisessä osassa eskaloituneen, kansainvälisellä asteikolla vahvasti varoitusvaloja vilkuttavan asekauppavyyhdin lonkerot yltävät syvälle myös kotimaan kamaralla.

Luvassa on vauhdikkaita ja vaarallisia käänteitä niin Helsingin kaduilla, lontoolaisissa pubeissa ja museoissa (!) kuin Lapin erämaassa. Moderni tiedusteluteknologia solahtaa osaksi tapahtumien kulkua vaivattomasti, ja kulissien takaiset valtavat kuviot voi nykyisessä epävarmassa maailmanpoliittisessa tilanteessa jopa uskoa mahdollisiksi – joskin pelolla. Myös historian hämäristä paljastuu yhä mielikuvituksellisimpia salaisuuksia, joiden ratkaiseminen voi muuttaa monia tulkintoja ja uskomuksia pysyvästi.

Lukijana nautin useista, nopeasti vaihtuvista näkökulmista. Asko ja Janovsky saavat selkeämmin omia piirteitä ja ominaisuuksia verrattuna aiempiin osiin, joissa minun on paikoin ollut hankalaa erottaa heidät toisistaan. Askon sinnikkyyttä ja sisua voi vain ihailla: tätä miestä ei tunnu pysäyttävän venäläisten drone, ammattimaisesti tähdätty luoti, ihmisen purema eikä edes Pohjois-Korea. Silti hän on inhimillinen, haavoittuva ja typeryyksiinkin sortuva. Suorastaan hieno hahmo, josta uskallan sanoa pitäväni lopulta enemmän kuin rauhallisemmasta Janovskysta, joka puolestaan on niin syvällä juutalaisen perinteen kiemuroissa, ettei tunnu sieltä aina kuivin jaloin selviävän – vaikka melkoinen koodinratkoja ja Rembrandtin ja Tooran tulkitsija onkin.

Davidkinin kerronta on saanut syvempiä sävyjä. Teksti pohtii, kiertelee ja kyseenalaistaa – paikoin huomattavasti enemmän kuin toimintakeskeiseltä trilleriltä voisi odottaa. Kuin huomaamatta tulee lukeneeksi ajatuksia menetyksestä ja elämään jääneistä aukoista, oman kulttuurin arvosta ja painosta, valintojen punnitsemisesta. Ja samalla saa olla tyytyväisenä vauhdikkaan juonen pyöritettävänä hengästyttävissä käänteissä ihmismielen perukoilta hyytäviin hengenvaaroihin.


Samuel Davidkin: Rautakupoli
Johnny Kniga 2019
365 s.

Arvostelukappale.


Haasteet: Helmet-haasteen kohta 2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä.

10. maaliskuuta 2019

Kuukauden kielinä korea ja norja – ja Jatkumo-haastekin päättyi



Mainion Kuukauden kieli -haasteen alkuvuoden kielinä olivat korea ja norja. Maaliskuun kielenä on islanti, mutten vielä ole keksinyt, minkä kirjan lukisin. (Onko vinkkejä?) Onhan tässä aikaa vielä – ja lukemisen iloakin kovasti huhuilen takaisin luokseni. Mikään ei meinaa innostaa, lukeminen takkuaa ja olo on sen suhteen kurja.

Eteläkorealaisen Young-Deuk Kwon sarjakuva Yölinja kertoo nuorten aikuisten opiskelijamaailmasta. Sen asetelma on sangen perinteikäs: ihastumisia ristiin rastiin, kaveruuden punnitsemista, oman suunnan etsimistä. Kaikkea tätä mahtuu vain reiluun kolmeenkymmeneen sivuun.

Yeoung-Su on nuori opiskelija, joka päätyy pitkästä aikaa hengailemaan vanhan kaverinsa Jeong-Taen kanssa. Nuorukaiset kohtaavat myös hurmaavan Seon-Min, jota kohtaan molemmilla on omanlaisensa tunteet. Tästä seuraa sotkua jos jonkinlaista.

Tarina on aika yksinkertainen, mutta sen tunnelma on melankolisuudessaan vangitseva. Paljon jää sanomatta, henkilöiden välillä on selvittämättömiä asioita ja tietysti kaikilla on omatkin ajatuksensa. Young-Deuk Kwon saa pienessä mitassa kerrottua paljon, ja moni asia jää myös kutkuttamaan mielikuvitusta.

Kirjasta oli tosin vaikeaa saada faktatietoja kasaan, enkä edelleenkään ole ihan varma, onko se julkaistu alunperin koreaksi vai englanniksi. Joka tapauksessa nappaan sillä haastesuorituksen, mennään nyt vähän villisti epävarmoilla vesillä. Heh.

Young-Deuk Kwon: Yölinja
Suomentaja: Tiina Lehikoinen
Huuda Huuda 2009
32 s.

Kirjastosta.


Norjalainen Anne B. Ragde on minulle tuttu Berliininpoppelit-trilogiansa kautta, jonka luin joskus monta vuotta sitten. Nappasin luettavakseni hänen hyvin erityyppisen teoksensa Satunnaista seuraa. Sen päähenkilö on nelikymppisyyttä lähestyvä, trondheimilainen musiikkitoimittaja Ingunn. Ingunn elää villiä sinkkuelämää, harrastaa nettideittejä ja hyviä juomia, tekee paljon töitä, kuuntelee musiikkia, hoitaa välillä naapurin koiraa.

Jossain vaiheessa Ingunnille tulee jokin mielenhäiriö ja hän hankkii kävelysauvat. Lenkillä hän kohtaa innokkaan pikkutytön Emman ja tämän isän Tomin, jotka molemmat jäävät jostain syystä Ingunnin mieleen.

Helppoa omien tapojen muuttaminen tai omien ajatusten suunnan vaihtaminen ei kuitenkaan ole. Ingunn potee selvästi ikä- ja elämänkriisiä: hän havahtuu siihen, ettei ole ihan varma, millaista elämää haluaa viettää.

Satunnaista seuraa on sujuvaa, vaivatonta luettavaa, mutta ei se juurikaan sen syvempiä ajatuksia tarjoile. Ingunnista on vaikeaa päästä perille, ja etenkin kirjan loppupuolen käänteet lähes tihkuivat hunajaa siihen malliin, että jäin todella miettimään, mitä genreä kirjan on tarkoitus edustaa. Chick litiksi se tuntuisi turhan särmikkäältä ja jopa tylyltä, mutta ihan vain romaaniksi se tuntuu pyörivän turhan paljon lähinnä seksin ympärillä. Siinä mielessä siis kiinnostava kirja, joka ei ihan suoraan paljasta kaikkia kasvojaan, mutta ei mikään erityisen mieleenpainuva lukuelämys kuitenkaan.


Anne B. Ragde: Satunnaista seuraa
Suomentaja: Katriina Huttunen
Tammi 2010
250 s.
Nattønsket (2009)

Kirjastosta.




Yöpöydän kirjat -blogin Jatkumo-haaste päättyi helmikuun lopussa. Haastetta tuli aika huomaamatta suoritettua vuoden aikana, ja sainkin lopulta luettua jopa 24 sarjaan kuuluvaa kirjaa 19 eri sarjasta. Sain siis itselleni kunnianimen Sarjastaja.

Kiitos Niinalle haasteesta!

Luetut kirjat:

Marguerite Abouet & Clément OubrerieAya – Elämää Yop Cityssä – Aya #1
K. K. AlongiPakenijat (Otava 2018) – Kevätuhrit #3
Holly Bourne...ja onnellista uutta vuotta? (Gummerus 2018) – Normaali #3.5
Karin ErlandssonHelmenkalastaja (S&S 2017) – Taru Silmäterästä #1
Eva FrantzSininen huvila (S&S 2017) – Anna Glad #1
Eva FrantzKahdeksas neito (S&S 2018) – Anna Glad #2
Sini HelminenKaarnan kätkössä (Myllylahti 2017) – Väkiveriset #1
Sini HelminenKiven sisässä (Myllylahti 2017) – Väkiveriset #2
Sini HelminenVeden vallassa (Myllylahti 2018) – Väkiveriset #3
Erin HunterSoturikissat – Villiin luontoon (Art House 2009) – Soturikissat #1
Kaj Korkea-aho & Ted ForsströmZoo! Sydänkohtauksia (Otava 2018) – Zoo! #2
Katharine McGeeTuhat kerrosta – Pudotus (Otava 2016) – Tuhat kerrosta #1
Katharine McGeeTuhat kerrosta – Huipulla (Otava 2018) – Tuhat kerrosta #2
Harri NykänenRaid (WSOY 1992) – Raid #1
Kimmo OhtonenIkimaa – Soturin tie (Otava 2018) – Ikimaa #1
Philip PullmanVedenpaisumus – Lyran kirjat 1 (Otava 2018) – Lyran kirjat #1
Elina RouhiainenAistienvartija (Tammi 2018) – Väki #2
Riad SattoufTulevaisuuden arabi. Lapsuus Lähi-idässä (1978–1984) (WSOY 2015) – Tulevaisuuden arabi #1
Jarkko TonttiVedeeran taru (Otava 2012) – Vedeera #1
Jarkko TonttiVedeera vaarallisilla vesillä (Aviador 2018) – Vedeera #2
Jessica TownsendNevermoor – Morriganin koetukset (Otava 2018) – Nevermoor #1
Bianca TuretskyMuotimatkaaja Titanicin kannella (WSOY 2011) – The Time-Traveling Fashionista #1
Anders Vacklin & Aki ParhamaaBeta. Sensored Reality 1 (Tammi 2018) – Sensored Reality #1
Helena WarisVedenkehrääjä (Otava 2018) – Linnunsitoja #2

1. maaliskuuta 2019

Sarjiksia alkuvuodelta tai jostain muualta menneisyydestä



Sarah Andersenin maanmainio Aikuisuus on myytti sai minut kikattelemaan viime kesänä. Uusin suomennos Elämänhallinta on illuusio piti siis tietenkin lukea myös.

Andersen jatkaa tyylilleen uskollisena: piirrosjälki on yksinkertaista, hahmot selkeitä ja ilmeet ja eleet karikatyyrimaisia. Vitsit uppoavat, koska niissä on ennen kaikkea itseironinen sävy. Andersen tekee pilaa itsestään (tai jostain hyvin suuresti kaltaisestaan hahmosta) ja omista omituisuuksistaan, ovat ne sitten kissoihin, arkirutiineihin, deittailuun ja itsetuntoon liittyviä.





Tarinat ovat pääsääntöisesti yhden sivun mittaisia, mutta joitakin ilmiöitä (kuten rakkaalta mieheltä salakavalasti hankittavaa poikaystävävillapaitaa) käsittelevät tarinat venyvät pidemmiksi. Parhaimmillaan Andersen on kuitenkin tiiviiden hetkien ja ilmiöiden kuvaajana. Niihin on helppoa samastua, niille on helppoa nauraa – jos nauraa samalla itselleen.

Andersenin sarjikset sopivat varmaankin parhaiten nuorille aikuisille, jotka kipuilevat itsensä ja itsenäisen elämänsä alkutaipaleen kanssa. Ja tietysti niille, jotka muistavat, millaista elämä on silloin, kun ei ole vielä ihan varma itsestään, tai sitten liiankin varma ja kyntää pian asfalttia naama edellä.


Sarah Andersen: Elämänhallinta on illuusio
Suomentaja: Aura Nurmi
Sammakko 2018
126 s.
Big Mushy Happy Lump: A "Sarah's Scribbles" Collection (2017)

Kirjastosta.




Kati Kovács on minulle tutumpi nimenä kuin piirrosjälkensä vuoksi. Nyt tartuin hänen sarjakuvateokseensa Kamileen labyrintti. Sen päähenkilö on nuori Kamilee, joka on lapsena menettänyt kuulonsa oudon sairauden vuoksi. Hän pärjää asian kanssa hyvin: lintukauppaa pitävän ukin kanssa kommunikointi on kitkatonta ja linnut puhuvat hänelle ilman varsinaista ääntäkin. Vanhemmilla tuntuu puolestaan olevan elämänhallinta hukassa, mutta Kamilee ei anna sen liiaksi häiritä itseään.




Erikoisemmaksi homma menee, kun outo hyypiö tilaa jälleen kerran uusia lintuja kotiinkuljetuksella. Kamilee alkaa epäillä, ettei miehellä ole kaikki ihan niin kuin pitää, ja ennen kaikkea hänen ostamilleen linnuille saattaa käydä köpelösti.

Kamileen labyrintti on erikoinen, särmäinen, jotenkin häiritsevä albumi. Sen tarina on omalaatuinen, hahmot erikoisia ja kerronta omaehtoista. Piirrosjälki on taidokasta, mutta silti lukemisen jälkeen on jotenkin tuhnuinen olo. En keksi muuta sanaa kuin outo.

Tarinan kerroksissa on isoja teemoja: miten hyväksyä erilaisuutta itsessään ja muissa, onko anteeksianto aina oikein, miten erikoisista paloista elämänkulku voikaan koostua.


Kati Kovács: Kamileen labyrintti
WSOY 2016
85 s.

Kirjastosta.

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 48. Kirja kertoo kuulo- tai näkövammaisesta henkilöstä.

17. helmikuuta 2019

Juha Itkonen: Minun Amerikkani



Pidän Juha Itkosen kirjoista todella paljon, olen pitänyt jo kauan. Muistaakseni ensimmäinen, jonka luin, oli Kohti, ja se oli joskus ennen blogiaikaa. Kaiken muun olen nyt Helsingin kodin hyllyssä sinnikkäästi odottavaa esikoisteosta Myöhempien aikojen pyhiä lukuun ottamatta lukenut, viimeisimpänä siis omaelämäkerrallisen matkakertomussikermän ja maailman Yhdysvaltojen tilaa kartoittavan Minun Amerikkani.

Kustantaja on luokitellut teoksen takakannen mukaan luokkaan 84.2 eli kaunokirjallisuuteen, mutta ainakin Savonlinnan kaupunginkirjastossa se on luokassa 48.312 eli maantieteen, matkojen ja kansatieteen alaluokassa Yhdysvallat. Sinne se hienosti sopiikin, sillä vaikka Minun Amerikkani on häpeämättömän omakohtainen ja kirjoittajan omasta navasta kaiveleva, soveltuu se matkakirjallisuudeksi mitä parhaiten.

Itkonen avaa kirjassa omaa suhdettaan Yhdysvaltoihin. Suhde on ollut pitkä, polveileva ja moneen otteeseen konkreettisesti koeteltu. Kirjan kirjoittamisaikaan käydään Donald Trumpin ja Hillary Clintonin välistä taistelua presidenttiydestä, ja viimeisillä sivuilla eletään mukana Trumpin virkaanastujaisissa tammikuussa 2017 – epäuskoisena, mutta eletään kuitenkin.

Minun Amerikkani rakentuu paloista, joissa tunne, tieto, kokemukset ja toiveet sekoittuvat. Itkosen useat matkat Yhdysvaltoihin, niin lomat, työmatkat kuin jakso kirjailijaresidenssissä, muodostavat moni-ilmeisen ja koko ajan syvenevän näkemyksen maasta, jota tuskin kukaan ulkopuolinen voi lopulta kokonaisuutena ymmärtää. Sitä lukee ahnehtien, tyytyväisenä hyristen, välillä myös hyytyen. Itkonen on rehellinen (tai ainakin osaa esittää olevansa), ja hänen käsinkosketeltavat häpeän ja nolouden hetkensä Detroitin kaduilla tai valkoisen miehen taakkansa jenkkifutista seuratessa tuntuvat samastuttavilta ja ymmärrettäviltä, joskin paikoin myös rasittavilta ja alleviivaaviltakin. Mutta luen sen myös tyylikeinona, kerronnallisena kikkana.

Minun oma Amerikkani on Etelä-Kalifornia, jossa vietin syksyn 2004 (meinasin ensin kirjoittaa 2014, koska en voi uskoa, että siitä on kohta viisitoista vuotta hemmetti). Kalifornia on hurmaava, kiehtova, ristiriitainen, muovinen, kuiva, merellinen, tervehenkinen, värikäs, monipuolinen, hippi, juppi. Sinä syksynä näin monta mielenosoitusta Irakin sotaa vastaan, sinä syksynä George W. Bush valittiin toiselle kaudelleen, ja kaikki itseään liberaaleina pitävät luulivat, että se on jotakuinkin pahinta, mitä voi tapahtua. (Vähänpä tiesivät/tiesimme.)

Sinä syksynä olin välillä tosi yksinäinen, mutta silti hurjan onnellinen: olin toisella puolella maailmaa seikkailemassa, itsenäistymässä, kokemassa juttuja, jollaisia en ikinä sen jälkeen ole nähnyt tai kokenut. Se oli ihana syksy, vaikkakin myös henkisesti aika rankka, ja minä menetin silloin osan sydämestäni Yhdysvalloille lopullisesti. Kaikesta epätasa-arvoisuudesta, hyökkäävästä feikkiydestä, toimimattomista asioista ja pöyhistelystä huolimatta minä rakastuin. En ole sen jälkeen käynyt Atlantin takana, vaikka olen siitä haaveillutkin, välillä paljonkin. Joskus vielä menen, enkä tiedä, tulenko takaisin.

Itkosen Minun Amerikkani herätti matkakuumeen, vaikkei se mikään Yhdysvaltojen mainoskampanja olekaan. Mutta ehkä se toimii juuri siksi: se paljastaa, kuinka vähän niin suuresta maasta lopulta voi ymmärtää, mutta kuinka paljon siellä on selvitettävää, ihmeteltävää, tutustuttavaa, pelättävää.

Yhdysvallat ei ole ikinä valmis, eikä sitä saa koskaan ammennettua tyhjiin.


Juha Itkonen: Minun Amerikkani
Otava 2017
350 s.

Kirjastosta.


Toisaalla: Kulttuuri kukoistaa, Nannan kirjakimara, Täysien sivujen nautinto, Helmi Kekkonen

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 31. Kirjassa kuljetaan metrolla.

9. helmikuuta 2019

Puolen vuoden välitilinpäätös opettajuudesta ja elämästä Savossa



Nyt siitä on paria päivää päälle puoli vuotta, kun pakkasin lähisuvun avustuksella pressun alle peräkärryllisen tavaraa, muutin Helsingistä Savonlinnaan ja jätin oman kodin alivuokralaisen kodiksi. Hullua. Jo! Vasta! Mihin aika on mennyt? Onko sitä mennyt jo noin paljon? Onpa se mennyt hitaasti. Ja sitten taas kiirehtinyt.

Savossa on ollut ihanaa. En valehtele enkä liiottele yhtään. Täällä on.

Ensinnäkin työni. Se on mahtavaa. Lukuun ottamatta joitakin huonosti nukuttuja öitä, muutamia pimeydestä ja väsymyksestä raskaita varhaisia aamuja ja niitä hetkiä, jolloin vahvasti tiedostaa, että nyt ei mennyt ihan putkeen, olen nauttinut joka ikisestä päivästä. Silloinkin, kun olen ollut väsynyt ja turhautunut, itsesyytösten täyttämä ja opettajien ammattitaudin, riittämättömyyden, hetkellisesti lannistama.

Puolen vuoden aikana olen oppinut itsestäni opettajana todella paljon. Olen oppinut, milloin olen parhaimmillani – aiemmin tiesin vain ihan liian hyvin, milloin en ole. Olen saanut kohdata ja olla itse kohdattavana, olen saanut haasteita ja pureskeltavaa, ymmärrykseni Suomen monimuotoisuudesta on avartunut.

Suurin syy siihen, että nautin työstäni niin paljon, ovat nämä ihmiset täällä.

Oppilaat ovat huikeita, kerta kaikkiaan. Koska työskentelen (omassa mittakaavassani) pienessä yläkoulussa usean eri aineen opettajana, saan kohdata heitä kaikkia usein sekä oppitunneilla että käytävillä. Näihin välittömiin savolaisiin on ollut helppoa tutustua, eivätkä he ole nyrpistelleet nenäänsä hesalaiselle kertaakaan. (Ainakaan niin, että olisin huomannut.) Kielimuuri välillämme välillä on, mutta molemminpuolisella kärsivällisyydellä siitä on selvitty. Olen itse pyrkinyt olemaan hyvin suora ja ehdottoman kannustava palautteessani oppilaille, ja se on kantanut hedelmää. He osaavat myös kertoa, mikä on hyvin ja missä voisi parantaa – ja miksi. Sikäli kuin teinin maailmaa voi aikuinen ymmärtää, koen onnistuneeni siinä vähintään siedettävästi. On ratkottu riitoja, kriisejä, stressiä ja epäonnistumisia, kuivattu kyyneliä. Ja on naurettu, opittu, kehitytty ja rakennettu unelmia ja suunnitelmia. Ihan parasta. Ja minulle on sanottu niin kauniita asioita, että uskon niiden säilyvän mielessäni aina. (Haistateltu ei ole kertaakaan. Zero.)


Muotokuva naururyppyineen. Vai onkohan ne silmäpussit?

Myös aikuiset, joihin olen tutustunut ja joiden kanssa olen ystävystynyt, ovat mahtavia tyyppejä. Savolaisuudessa on jotain vastaansanomattoman hurmaavaa: näiden kanssa on helppoa tulla toimeen. Täällä elämä on jotenkin rauhallisempaa, rennompaa. Koko ajan ei ole niin kiire, eikä se ole niin justiinsa. Voi tämä olla harhaakin, mutta siltä se tuntuu. Hyvältä.

Ja tietysti luonto täällä. Se mykistää. Työmatkani varrella on niin kauniita maisemia, että niiden katsominen saa melkein itkemään ilosta.




Olen oikeassa paikassa tekemässä oikeita asioita. Se on aika mieletöntä. Voiko näin hyvin ollakaan? Pitäisikö tästäkin potea syyllisyyttä? Pitäisiko pitää pienempää ääntä ja olla kehuskelematta? Pilkka osuu omaan nilkkaan kuitenkin – osuuko? En jaksa uskoa niin. Olen loputtoman kyllästynyt siihen, että työelämän pitäisi olla taakka ja ikuinen haaste, ettei omista (ja muiden) onnistumisista saisi avoimesti ja ääneen iloita, ettei itseään ja muita saisi kehua, kun aihetta siihen on. Tämäkin on osa ammatillisen ajatteluni muutosta: en aio koskaan enää pihtailla kehuja, en ikinä. Ei työelämän tarvitse olla (eikä se voi olla) pelkkää nousukiitoa ja iloa, mutta hemmetti, jos se ei ole sitä ikinä tai jos sitä ei saisi sanoa, on jotain pahasti pielessä. Enkä tarkoita, etteikö kritiikkiä pitäisi esittää ja epäkohtiin puuttua, tietenkin pitää. Mutta pitää olla myös itse valmis muutoksiin, uusiin asioihin ja haasteisiin.

Ei tämä paikka toki mikään Ruususen linna ole. Kunnan talous on pahassa jamassa, muuttotappio on suurta, eikä uusia lapsia synny kuin pieni määrä. Säästää pitäisi, jo kaiken tähän mennessä säästetyn lisäksi. Kaikki tämä heijastuu tietenkin opetustyön resursseihin ja ylipäänsä kunnan asukkaiden elämään. Itse en ehkä itseäni (vielä ainakaan) osaa niin kotoutuneena pitää, että surisin tilannetta kuntalaisen näkökulmasta (enkä sitäpaitsi vielä ainakaan edes ole virallisesti savonlinnalainen), mutta toki se panee miettimään. Silti täällä tuntuu olevan pöhinää kaiken lamaannuksen alla, halua sinnitellä eteenpäin ja kehittää kotikaupunkia edelleen. Nämä Savon immeiset eivät aio antaa periksi.

Elämäni on toki muutenkin ollut poikkeustilassa jo melkein vuoden, kun puoliso on ollut ulkomailla töissä ja yhteisen arjen jälkeen on joutunut opettelemaan taas yksin asumista ja pärjäämistä. En totisesti ole mikään kodin hengetär, ja sen huomaa. Toisaalta Savonlinnan asuntoni on sen verran karu, ettei täällä jaksa piitata kodikkuudesta sitäkään vähää kuin oikeassa kodissa Helsingissä. Hyvinhän täällä käy nukkumassa, syömässä, kuuntelemassa Radio Suomea ja suunnittelemassa tunteja. Mutta ikävä tätä kämppää ei kyllä aikanaan tule.

Olen itsestäni aika ylpeä, että uskalsin lähteä ihan tuntemattomaan paikkaan, josta en tuntenut ketään. Ikävä tietysti on: puolisoa, ystäviä, lähisukua. Onneksi täällä on innokkasti käynyt isompia ja pienempiä kyläilijöitä ja minäkin olen jokusen kerran matkannut Helsinkiin (joskin loppujen lopuksi aika harvoin, puolen vuoden aikana alle kymmenen kertaa). Ei kai nykyisin muutama sata kilometriä ole välimatka eikä mikään. Niin paljon ollaan yhteyksissä digitaalisia kanavia pitkin. Mutta kyllä välillä on yksinäinen ja ulkopuolinen olo.

Ainakaan minua ei voi syyttää siitä, ettenkö menisi töiden perässä sinne, missä niitä on. Varmaan tekemiseni myös ihmetyttävät joitakin, ehkä olen jonkun mielestä jotain ikuista nuoruutta elävä, vakiintumiseen kykenemätön hiippari. Helsingin Sanomissa oli tällä viikolla hyvä teksti oman sukupolveni ihmisten elämästä. Siinä y-sukupolvea tutkinut sosiologi Mikko Piispa toteaa, että kyse ei ole venytetystä nuoruudesta vaan muuttuneesta aikuisuudesta:

”Se, että elämä ei rytmity samanlaisten virstanpylväiden mukaan kuin vanhempiemme aikuistuessa, ei ole nuoruuden pitkittämistä vaan meidän aikuisuutta. Y-sukupolvi on joutunut hyvässä ja pahassa tottumaan jatkuvaan ja nopeaan muutokseen. Ehkä siksi uskallamme valita myös vaihtoehtoisia aikuisuuksia.”

Omista tulevista valinnoistani ja vaihtoehdoistani en vielä tiedä. Viranhoitomääräykseni päättyy 1.6., mitä sen jälkeen – en tiedä. Mutta sen tiedän, että juuri nyt kaikki on niin kuin pitääkin. Juuri nyt olen tosi onnellinen omasta elämästäni.

5. helmikuuta 2019

Newyorkilaisia naiskohtaloita



Uppouduin muutaman kirjan verran naisten elämään New Yorkissa. Sattumalta kirja johti taas toiseen – tällaiset ketjut kiehtovat mieltäni kovasti. Näkökulma on tällä kertaa jollain tapaa ulkopuolisen ihmisen: muualta tulleen, salaa muuttaneen, peiteroolia kokeilleen ja yhteiskunnan hylkäämän.

Teemu Luukan kirjoittama New Yorkin uhmatar – Tyyni Kalervon ja ikonisen metropolin tarina on elämäkerta naisesta, joka vielä yhdeksänkymppisenä palveli asiakkaitaan baaritiskin äärellä, teki äärimmäisen vauhdikkaan uran ja eli elämän, jossa ei ollut tilaa rauhalle tai hiljaisuudelle.

Tyyni Kalervo (1900–1993) oli helsinkiläinen työläisperheen tytär, joka lähti vähän yli parikymppisenä siirtolaiseksi Kanadaan, josta sitten siirtyi viranomaisilta salaa Yhdysvaltoihin ja New Yorkiin. Tyyni oli kunnianhimoinen, peräänantamaton ja tolkuttoman ahkera, ja hänen onnistuikin tehdä melkoinen luokkaretki piikatytöstä ravintoloitsijaksi ja varakkaaksi yrittäjäksi.

Tyynin elämässä oli ilmeisesti jonkinlainen vaihde, jonka silmään laittamalla vuorokauteen sai lisää tunteja ja arjen pyörittämiseen ylimääräistä energiaa. Mikään muu ei voi selittää sitä älytöntä ja hengästyttävää vauhtia, jolla hän kirjan mukaan elämäänsä eli ja tekojaan teki. Tyynille nukkuminen ja lepo olivat kaiketi yliarvostettuja asioita, joihin hän turvautui vain äärimmäisessä hädässä. Työn paahtamisesta huolimatta hän kävi aika ajoin Suomessa etenkin sen jälkeen, kun sai oleskeluluvan Yhdysvaltoihin ja paluu sinne oli turvattu. Suomessa Tyyni huolehti lapsuudenperheensä jäsenistä ja näiden bisneksistä ja elintasosta parhaansa mukaan – ehkä ajoittain hieman tuppautuenkin. Mikään helppo ihminen hän ei varmastikaan ollut: elämäkerta kuvaa naista, joka ei sallinut löysäilyä eikä rahan tuhlaamista, vaan piti kynsin hampain kiinni saavuttamistaan eduista ja omaisuudestaan.

Tyynin elämäntarinan ohella kirjassa kerrotaan New Yorkin kaupunkihistoriaa, mikä on ehdottomasti kiinnostava valinta ja monipuolisesti esitetty. Luukan teksti on vauhdikasta ja selkeää, ja vaikken itse ole koskaan käynyt New Yorkissa, pystyin lukiessani hyvin hahmottamaan ympäristöä ja erilaisia alueita. Kansiliepeissä olevat kartat auttoivat asiassa myös – ja luultavasti monenmoinen vuosien aikana kuluttamani kuvallinen populaarikulttuuri.

Suosittelen New Yorkin uhmattaren lukemista kaikille New Yorkista, ravintolamaailmasta, siirtolaisuudesta ja vahvojen naisten elämästä kiinnostuneille. Se takaa viihdyttäviä lukuhetkiä ja paljastanee lähes kaikille jotain uutta monesta erilaisesta ilmiöstä 1900-luvulta.

Toinen New Yorkiin sijoittuva vastikään lukemani tietokirja on erään yönaisen reportaasi newyorkilaisesta naisten psykiatrisesta sairaalasta. Nellie Bly (1864–1922) oli ensimmäisiä tutkivia journalisteja ja äärimmäisen rohkea ja rajoja rikkova nainen omana aikanaan. Tapasin hänet ensimmäistä kertaa Mia Kankimäen aivojani uusiin asentoihin niksauttaneessa kirjassa Naiset joita ajattelen öisin ja kirjaston tietokantaan tehty haku paljasti vastikään suomennetun teoksen.

Kymmenen päivää mielisairaalassa kuvaa Blyn journalismin nimissä tekemää ihmiskoetta, jossa hän ujuttautuu salaa potilaaksi psykiatriselle osastolle paljastaakseen siellä vallitsevat olot. Ensin on saatava lähete psykiatriselle, eikä se tunnu olevan 1800-luvun lopun New Yorkissa lainkaan hankalaa ainakaan naimattomlle, yksinäiselle naiselle. Sairaalaan "päästyään" Bly havainnoi "hoito"menetelmiä, ravintoa, henkilökuntaa ja toisia potilaita sekä omaa käytöstään ja toimintaansa.

Kuten ehkä arvata saattaa, olot sairaalassa ovat surkeat. Ruoka on huonoa ja sitä on vähän, potilaita kohdellaan paikoin kuin eläimiä, elinolot ovat kylmät, epämukavat ja lannistavat, eikä toivoa "parantumisesta" ole. Henkilökunnan suhtautuminen potilaisiin on järkyttävän välinpitämätöntä tai sadistista, ja jos ei sairaalaan tullessaan vielä olekaan ollut sairas, sen olosuhteet viimeistään sairastuttavat vahvemmankin yksilön joko psyykkisesti tai fyysisesti.

Sinänsä Blyn reportaasin tiedot eivät tule yllätyksenä, sen verran paljon tästä aiheesta olen aiemminkin lukenut ja tiennyt. Oman aikansa kuvana se on kuitenkin hyvin kiinnostava ja etenkin Blyn oma heittäytyminen todelliseksi tutkivaksi journalistiksi herättää kunnioituksen. Suomennos on kuitenkin jäänyt hieman heppoiseksi, ja tekstin lukeminen on vähän tökkivää, kun huomio kiinnittyy kieleen. Sikäli kuin psykiatrian historia kiinnostaa, Nellie Blyn reportaasi kannattaa lukea. Siitä auennee hyvinkin uusia ajatuksia ja kiinnostuksenkohteita sekä lisäselvityksen intoa.


Teemu Luukka: New Yorkin uhmatar – Tyyni Kalervon ja ikonisen metropolin tarina
Ulkoasu: Tuuli Juusela
Otava 2018
400 s.

Arvostelukappale.

Toisaalla: Kulttuuri kukoistaa

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 30. Kirjan kannessa on kaupunkimaisema


Nellie Bly: Kymmenen päivää mielisairaalassa
Suomentaja: Heidi Kouridou
Oppian 2018
137 s.
Ten Days in a Madhouse (1887)

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirjavinkit

Haasteet: Lue itsellesi mielenterveyttä -haaste (a non-fiction book)

24. tammikuuta 2019

Jean Giono: Mies joka istutti puita




Jean Gionon 1950-luvulla julkaistu pieni novelli tai essee on yhtä aikaa ihastuttava ja harmittavan lyhyt. Sen aiheena on mies, jonka tarinan kertoja – Jean Giono itse, kenties – tapaa patikoidessaan Provencessa Ranskassa. Mies on paimen, Elzéard Bouffier nimeltään, ja hän elää lähes täysin erakoituneena yksinkertaisissa oloissa. Mutta elämäntapansa puolesta hän on kaikkea muuta kuin suppea: hän nimittäin on istuttanut jo kymmeniä tuhansia puuntaimia ja tekee sitä koko ajan lisää. Mistään ulkoisesta välittämättä, minkään häntä lannistamatta.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen kertoja palaa vanhalle seudulle ja kohtaa siellä miehen uudelleen. Sodasta piittaamatta tämä on jatkanut työtään, ja puut ovat kasvaneet entisestään. On kuin vastikään ihmisvoimin tuhotussa maailmassa olisi sittenkin jotain jatkuvuutta, jotain mihin luottaa.


"Tavallaan tämä luomisen työ näytti toimivan itsestään, ketjureaktion tavoin. Hän ei siihen kiinnittänyt sillä tavalla huomiota, hän vain jatkoi sitkeästi omaa yksinkertaista puurtamistaan. Mutta palaillessamme alaspäin aution kylän kautta näin vielä senkin ihmeen, että purot, joissa miesmuistiin ei ollut virrannut pisaraakaan vettä, pulppuilivat nyt iloisina ja elävinä. Olihan se tämän ketjureaktion varsinainen huipennus – paluu niihin hyvin varhaisiin aikoihin, jolloin uomat vielä olivat tulvineet." (s. 47)


Mies joka istutti puita on lyhyessä mitassaan jo vaikuttava tarina, mutta silti se jättää hieman tyhjän olon. Se on ohi ennen kuin alkaakaan, eikä anna lukijalle yhtään mahdollisuutta kiirehtiä tai ahmia. Lukemassani painoksessa on Sanna Pelliccionin kaunis grafiikkakuvitus, joka lisää kirjan viehätystä esineenä.

Tarinassa on vahvan uskonnollinen painotus, joka ei minua puhutellut, kuten eivät uskon asiat muutenkaan. Sen sijaan ilahduin ekologisesta näkökulmasta ja ajatuksesta, että yksittäisen ihmisen teot voivat olla kerrannaisvaikutuksiltaan suuria. Tätä mietin paljon omassa opettajantyössäni (joka toki ei sinänsä ole konkreettisesti uusien puiden istutusta, vaan pikemminkin jonkinlaista jo kasvavan taimikon huolenpitoa ja hoitoa) – siis sitä, miten ihminen voi vaikuttaa hyvässä ja pahassa moneen asiaan ja ihmiseen, jopa pitkälle vuosikymmeniä eteenpäin.

Niin ikään tuntuu hyvältä uskoa, että valtavia ilmiöitä ja massiivista pessimismiä vastaan on mahdollista jaksaa punnertaa. Että vaikka kaikki näyttäisi toivottomalta, mutta jos vain silti jaksaa uskoa asiaansa, uusi elämä ja toivo ja vehreys voivat syntyä, kasvaa ja lopulta vallata alan pahalta.

Ihastuttavaa. Muistaisikohan tämän synkässä arkirealismissaan useamminkin?


Jean Giono: Mies joka istutti puita
Suomentaja: Tuukka Kangasluoma
Kansi ja kuvitus: Sanna Pelliccioni
Basam Books 2014
80 s.
L'homme qui plantait des arbres (1953)

Kirjastosta.


Toisaalla: Kirjainten virrassa, Kirjojen keskellä, Ihminen välissä

Haasteet: Mennään metsään, Helmet-haasteen kohta 47. Kirjassa on alle 100 sivua.

21. tammikuuta 2019

Clark Accord: Paramaribon kuningatar



Surinamessa syntyneen, sittemmin Alankomaihin kotiutuneen Clark Accordin (1961–2011) esikoisromaani Paramaribon kuningatar on elämäkertaromaani Surinamen pääkaupungin Paramaribon kuuluisimmasta ja omaehtoisimmasta prostituoidusta Wilhelmina Rijburgista eli Maxi Linderistä (1902–1981). Se koostuu tuokiokuvien, välähdysten, muistojen, juorujen ja arkistotietojen virrasta, jossa Maxi Linder nähdään muiden katseen kautta. Itse hän ei ääneen pääse: tämä on muotokuva, jota malli ei itse näe.

Suriname on minulle totaalisen vieras maa, ja veikkaan, että niin on aika monelle muullekin. Paramaribon kuningatar onkin paitsi historiallinen romaani kiehtovasta ja ketään kumartamattomasta naisesta, myös kurkistus eteläamerikkalaiseen valtioon, joka on saanut tempoilla siirtomaavallan alla vuosisatoja. Vaikka romaani itsessään kuvaa "vain" 1900-luvun kahdeksaa ensimmäistä vuosikymmentä, sen sivuilla on mahdollisuus aistia Surinamen alistettua historiaa kauempaakin menneisyydestä.

Maxi Linder on nainen, jonka varhaisnuoruuden kokemukset sysivät sivuun rakastavien mutta hieman neuvottomien vanhempien viitoittamalta tieltä. Ei hänestä pitänyt prostituoitua tulla – harvasta varmaan pitää – mutta niin kuitenkin kävi. Maxi teki urastaan nousujohteisen ja kunnioitettavan: sisukkaalla ja määrätietoisella työllä ja asenteella sekä ehtymättömällä rohkeudella hän lunasti paikkansa useiden yhteiskunnan valtaapitävien verkostoissa ja sosiaalisten piirien rappusilla.

Samalla Maxi Linder kartutti omaisuuttaan ja kaikessa hiljaisuudessa myös rahoitti köyhien lasten opintoja ja mahdollisuuksia edetä yhteiskunnassa päättäviin asemiin. Paramaribon kuningatar kertoo ehkä ensisijaisesti päähenkilöstään, mutta siinä samalla aukeaa näköala kovaan ja epätasa-arvoiseen yhteiskuntaan, jossa on osattava tismalleen oikeat tanssiaskeleet selvitäkseen eteenpäin ja omia tavoitteitaan kohti. Rahaa, kultaa ja oikeita omistuksia on oltava – mikään ei tule ilmaiseksi tai hyvällä tahdolla.

Kerronnallisesti romaani etenee Maxin elämänvirran mukana. Hänestä muodostuu ristiriitainen ja kiehtova kuva, jonka kaikista elementeistä ei kuitenkaan voi olla aivan varma. Kuinka paljon näkemykset värittyvät, kun kertojalla on vaikkapa jotain hampaankolossa, jotain syytä katkeruuteen tai jopa vihaan? Paljon, väistämättä. Niin ikään tilaa saavat ihailevat katseet, kunnioitus ja kiitollisuus   – vaikka ne joskus peitetäänkin visusti.

Aivan ongelmaton romaani ei ole. Se esimerkiksi kuvaa karua väkivaltaa useampaan otteeseen, eikä tunnu mitenkään kyseenalaistavan alistavaa voimaa ja sen käyttöä. Tuntuu melkein kuin väkivalta nähtäisiin luonnollisena ja "asiaankuuluvana" niin, ettei sitä tarvitsekaan perustella tai pohtia. Paikoin siinä on myös hieman päälleliimattuja dialogeja, joissa Maxia käsitellään alleviivaten ja rautalangasta vääntäen.

Kokonaisuutena Paramaribon kuningatar on joka tapauksessa romaani, joka kannattaa lukea. Ei vähiten siksi, että se laajentaa omaa kirjallista maailmankuvaa maantieteellisesti, mitä pidän arvona sinänsä, vaan myös siksi, että sen kuvaama maailma ei ole lainkaan niin kaukana kuin joskus haluaisimme ehkä kuvitella. Epätoivoa, vallan väärinkäyttöä ja kiinni pysyviä ovia on lähempänä kuin aina huomaakaan.

Ja silti on aina joku sisupussi, joka ylittää esteet eikä kumartele ketään.


Clark Accord: Paramaribon kuningatar. Maxi Linderin kronikka
Suomentaja: Lili Ahonen
Gummerus 2000
293 s.
De koningin van Paramaribo (1999)

Kirjastosta.


Haasteet: Helmet-haasteen kohta 1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot, Maailmanvalloitus (Suriname)

17. tammikuuta 2019

Doris Lessing: Hyvä terroristi



Alice Mellings on kolmekymppinen brittinainen, jonka perhetausta olisi voinut taata tälle nousujohteisen uran ja elämän ensin huippuyliopistossa ja sitten jossain hyvässä työssä. Lapsuus suuressa talossa paksuin verhoin peitettyjen ikkunoiden takana oli turvallinen, vaikka vanhempien rakkaus toisiinsa vähitellen haipuikin, eikä Alicen äiti päässyt toteuttamaan itseään niin paljon kuin olisi halunnut. Alicelle lähes kaikki olisi kuitenkin ollut mahdollista.

Mutta Alice päätti itse toisin. Hän opiskeli kyllä, mutta päätyi valkokaulusuran ja porvarillisen elämän sijaan vallatuissa taloissa erilaisissa kommuuneissa asuvaksi äärivasemmistolaiseksi, kapinalliseksi – ja väkivaltaan valmiiksi terroristiksi asti. Vai päätyikö kuitenkaan?

Hyvä terroristi on Doris Lessingin Man Booker -lyhytlistalla ilmestymisvuonnaan ollut romaani, jonka keskiössä on Alice Mellings. Ristiriitainen, raivostuttava, naiivi Alice, jota tekee mieli ravistella ja herätellä moneen kertaan. Alice on kumppaninsa Jasperin kanssa kiertänyt jo vuosia erilaisissa asuinyhteisöissä. Viimeisimmäksi he ovat asuneet useamman vuoden Alicen äidin Dorothyn nurkissa Alicen lapsuudenkodissa, jonne Dorothy on jäänyt yksin asumaan avioeronsa jälkeen. Mutta kun Alice ja Jasper löytävät tyhjillään olevan talon ja yhteisön, jonka kanssa elää, he muuttavat makuupusseineen pois valmiin pöydän ääreltä.

Uudessa asuinpaikassa Alice pääsee toteuttamaan itseään paremmin: hän saa olla äidillinen, huolehtiva, aikaansaava käytännön ihminen, jonka ensisijainen tavoite on estää talon purkaminen, hankkia sinne lämminvesivaraaja ja saada putket auki. Politiikasta Alice ei nimittäin lopulta tiedä niin paljoa, vaikka aatteen palo ja vallankumouksen halu ovatkin vahvoja.

Hyvä terroristi on viiltävää ja rasittavaa luettavaa. Lessingin katse on ironinen ja terävä, hän ei kohtele henkilöitään mitenkään empaattisesti, vaan pikemminkin joka hetki avaa yhä selvemmin heidän ristiriitaisuuttaan ja ehdottomuuttaan. Voisi ajatella, että saman aatemaailman jakavat ihmiset tulisivat keskenään toimeen, mutta kaikkea muuta. Alicen talossa kukaan ei tunnu pitävän toisistaan, pariskunnat ehkä juuri ja juuri.

Tämäkään ei tosin koske Alicea ja Jasperia. Niin tyhjä ja välinpitämätön Jasperin suhtautuminen Aliceen on, että sitä sai lukea nieleskellen. Karuudessaan se saa ymmärtämään, kuinka paljon – niin käsittämätöntä kuin se onkin – samanlaisia tyhjiä suhteita maailmassa on. Sellaisia suhteita, joissa pysytään vain, koska ei muutakaan osata tai koska halutaan hyötyä toisesta.

Vasemmistoryhmittymä haluaisi tositoimiin, mutta heitä ei ota vakavasti sen enempää IRA kuin KGB:kään. Niinpä on ryhdyttävä lopulta toimintaan aivan itse. Siinä vaiheessa punnitaan, kuka on valmis mihinkin ja millä ehdoilla.

Lessingin kerronta on tempoilevaa ja jossain määrin jopa junnaavaa. Kommuunin ja etenkin Alicen arki toistaa itseään päivästä toiseen: on jälleen jokin huoltotoimenpide tehtävänä, on jälleen pohdittava, mistä saa rahaa, on jälleen tehtävä ruokaa, on jälleen suunniteltava vallankumousta. Henkilöhahmojen vastenmielisyys teki omasta lukemisestani hidasta, sillä oikeastaan en olisi edes halunnut tietää, mitä he tekevät ja miten heille käy. Alice ei herättänyt minussa mitään empatiaa, ellei lasketa sitä, että toivoin vain koko ajan hänen havahtuvan naurettavuuteensa, vaikka ymmärsin kyllä, ettei niin tule käymään.

Vaikka tämän kirjan lukeminen oli minulle haastavaa ja jopa vaikeaa (ja pirullisen hidasta se ainakin oli), Doris Lessingin armoton katse herättää kunnioitusta. Ideologian sumentama järki, oman toiminnan reflektoinnin täydellinen puute, ihmismielen heittelehtivyys ja yhteisöjen toiminnan pelisäännöt nousevat Hyvän terroristin sivuilla teemoina vahvasti esiin. Niissä riittää ammennettavaa ja edelleen mietittävää.


Doris Lessing: Hyvä terroristi
Suomentaja: Elina Hytönen
Otava 1987
451 s.
The Good Terrorist (1985)

Kirjastosta.


Haasteet: Joka päivä on naistenpäivä -haaste, Helmet-haasteen kohta 14. Kirjailijan sukunimi alkaa samalla kirjaimella kuin oma sukunimesi.