31. tammikuuta 2015

Eeva Joenpelto: Tuomari Müller, hieno mies



Olen jälleen ollut mainonnan uhri. (Olen niin helppo, niin helppo!) Elisa Kirja kauppasi tuossa taannoin, ehkä Finlandia-palkinnon jakamisen kynnyksellä, vanhoja Finlandia-voittajia edulliseen hintaan e-kirjoina. Selailin valikoimaa ja silmiin osui Eeva Joenpellon Tuomari Müller, hieno mies (WSOY 1994, Finlandia-palkinto luonnollisesti samalta vuodelta). Klik klik, ostos oli tehty.

Luin kirjaa pääasiassa työmatkoilla, ja aikaa se vei, sillä sivuja piisaa. Olin aika utelias, sillä minulla ei ollut oikein ennakko-oletuksia (ainakaan paikkaansa pitäviä). En ole aiemmin lukenut Joenpeltoa, vaikka nimi on tuttu. Ajattelin, että kirjan nimi voisi olla jotenkin käänteinen. Ehkä tuomari Müller ei olekaan niin hieno mies?

No, kyllä hän on. Gösta Müller on pirtukeisarin äiditön poika, pikkukaupunkiin jo natiaisena hylätty, piikojen kasvattama. Naapurin puutarhuri perheineen pitää pojasta edes vähän huolta. Perheen pojasta Martista tulee Göstalle elinikäinen ystävä ja taistelupari.

Eletään Uudellamaalla, nimettömässä pikkukaupungissa, jonka hallinnossa on omat kommervenkkinsä. Kun Gösta palaa kotikaupunkiinsa opiskeltuaan juristiksi, hän ei voi aavistaa, mitä kaikkea on tulossa vastaan. Göstasta tulee pankinjohtaja, jolla on aina aikaa asiakkailleen, muttei koskaan aikaa kunnallispolitiikan kiemuroille. Sekös raivostuttaa vallankäyttäjiä.

Gösta Müllerin oma toive on perhe. Se, mitä hän ei itse lapsena saanut. Ensimmäinen vaimo löytyy kirjaston tiskin takaa, mutta avioliitto ei suju. Toinen vaimo on talouskoulun opettaja Meeri, tehokas ja aikaansaava, suorapuheinen matroona. Perhe-elämä tuntuu onnistuvan, tytär Kyllikki syntyy.

Kolhuilta ei Müller kuitenkaan säästy, vaikka parhaansa tekee rimpuillakseen onnessa kiinni.

Tuomari Müller, hieno mies on aika kiehtova kirja. Se etenee rauhallisesti ja kikkailematta, Joenpellon kieli on hyvin tiukasti kiinni realismissa, asiat tapahtuvat ja ne todetaan tapahtuneiksi. Aikatasoja sekoitellaan sopivasti ja näkökulmat vaihtuvat Meerin, Göstan, Martin ja muiden kaupunkilaisten välillä.

Vallitseva tunnetila kirjassa on pettymys. Pettymys unelmiin, idealismiin, hyviin pyrkimyksiin. Vaikka itse tekisi parhaansa, se ei riitä: elämä ja maailma ovat riippuvaisia myös muiden teoista ja tekemättä jättämisistä.

Pikkukaupungin niljakas sisäänpäinkääntyneisyys, vallankäytön keskittyminen, ahneus ja moraalin vähittäinen rapistuminen nousevat kirjan tarinassa vahvasti esiin. Joenpelto käsittelee tematiikkaansa tyynesti, hän ei revittele eikä alleviivaa. Pikemminkin asiat vain todetaan: näin on.

Tuomari Müller, hieno mies on julkaistu jo 20 vuotta sitten ja sen kuvaama aika on vielä kauempana. Totinen tosi on se, että tilanne on silti, 2010-luvulla, monin paikoin aivan samanlainen edelleen. Ensimmäisenä tulee mieleen viime vuoden katastrofaalinen Kittilä-case, jota olen itse ainakin seurannut lähinnä järkyttyneenä. Onko tämä edes totta? Juttuun pääsee jyvälle esimerkiksi Antti Järven ansiokkaan Long Play -singlen Kittilä kautta.

Surkuhupaisinta on, että jos Kittilän kuntapolitiikasta kirjoitettaisiin romaani, kukaan ei pitäisi sitä uskottavana. Siihen verrattuna Joenpellon fiktio on vielä tiukan realistinen.

Tuomari Müller, hieno mies on monitasoinen romaani. Se tarkastelee sekä yksilön että yhteisön asemaa ja merkitystä, avaa kuvaamiaan henkilöitä vähitellen kerros kerrokselta ja jättää mieleen suuria kysymyksiä vallasta ja sen väärinkäytöksistä.


Eeva Joenpelto: Tuomari Müller, hieno mies
Ulkoasu: ?
WSOY 1994
349 s.
E-kirja.

Oma ostos.

_______

Ruksaan kirjalla Kirjan vuoden lukuhaasteesta kohdan 41. Kirja, jonka kirjoittaja oli yli 65-vuotias, kun kirja julkaistiin. 

26. tammikuuta 2015

Maailma täynnä meitä



Maailman jatkuva väestönkasvu ei ole kellekään silmiään ja korviaan auki pitävälle yllätys. Meitä on tällä planeetalla yksinkertaisesti liikaa, tällä hetkellä jo yli seitsemän miljardia.

Ihmisten suuri määrä on katastrofaalinen asia. Viemme tilaa muilta planeetan asukeilta, saastutamme elintavoillamme ympäristömme käytännössä kaikkialla, minne olemme levittäytyneet ja tuhoamme monimuotoista biodiversiteettiä jatkuvalla tahdilla.

Yhdysvaltalaisen journalistin Alan Weismanin Maailma täynnä meitä (Atena 2014) on tavallaan jatkoa hänen aiemmalle teokselleen Maailma ilman meitä (Atena 2008). Sitä en ole lukenut, mutta mieli tekisi. Ehkä lopulta olisi lohdullisempaa kuvitella tämä kaunis planeetta ilman ihmislajia.

Aivan niin pessimistinen Weisman ei kirjassaan ole. Tutkimustyö on ollut laajaa ja vienyt miestä matkalle ympäri maailman. Kirjan sivuilla vieraillaan muun muassa Israelissa, Pakistanissa, Meksikossa, Intiassa, Nigeriassa, Kiinassa, Thaimaassa, Japanissa ja Iranissa. Perimmäisenä kysymyksenä on selvittää, millä ihmisten määrä voitaisiin saada laskuun.

Väestötieteilijöiden mukaan ihmisiä tulisi olla kahden miljardin paikkeilla, jotta tilanne olisi planeetallemme kestävä. Siihen on hurjan pitkä ja lähes toivottoman oloinen matka. Monin paikoin syntyvyys on kääntynyt laskuun tai vakiintunut suhteellisen alhaiselle tasolle, mutta vielä on liikaa alueita, joilla naiset toimivat käytännössä koko aikuisikänsä synnytyskoneina, kunnes kuolevat lapsivuoteeseen tai nääntyvät muuten.

Väestötiede ja sen nimissä tehdyt kannanotot ovat tunteita herättäviä. Kuka on tarpeeksi rohkea ehdottamaan radikaaleja ratkaisuja? Kiinan yhden lapsen politiikkaa on pidetty epäinhimillisenä ja järkyttävänä, mutta toisaalta se on toiminut. Iranissa taas syntyneiden määrä naista kohden on vähentynyt jo lähes kestävälle tasolle, vaikkei valtiovalta määrää lapsilukua. Yleinen ilmapiirin muutos on riittänyt kannustimeksi. Toisaalla vähälapsiset perheet ovat pakon sanelema asia. Esimerkiksi Italiassa työn ja perheen yhdistäminen on naisille paikoin käytännössä mahdotonta.

Maailma täynnä meitä on paksu opus ja sen lukeminen on paikoin raskasta. Weismanilla on houkutteleva journalistinen tyyli ja suomennos on hyvä, mutta koska aihepiiri on painava, sen kiertely monesta eri suunnasta alkaa jossain vaiheessa rasittaa lukijaa. Kirjan keskeisen sanoman voisi tiivistää lyhyeen: koulutus ja kortsut.

Naisten kouluttaminen johtaa pääsääntöisesti aina lapsiluvun pienenemiseen. Vertaisneuvojien kouluttaminen on ehdottoman tärkeää, kun puhutaan perhe-elämään liittyvistä asioista, jotka voivat paikoin olla suuriakin tabuja. Valkoisen miehen on ihan turhaa mennä paasaamaan maaseudun lukutaidottomille miehille saati naisille ehkäisyn tärkeydestä. Vertaisilta asiat kuulee mielummin.

"Kortsut" sisältää tässä yhteydessä kaikki ehkäisymenetelmät. Kondomeja toimivampaa on naisen hoitama ehkäisy, on se sitten hormonaalista tai vaikkapa kuparikierukka. Monin paikoin maailmaa yhteiskunta ja elämä on hyvin patriarkaalista, ja voi olla, että ainoastaan miehen selän takana toimiminen mahdollistaa ehkäisyn sitä kaipaavalle naiselle. Mieskuntoa mitataan edelleen laajalti jälkeläisten määrällä, vaikka ruoka ja vesi ei riittäisi läheskään kaikille. Uskonnolla on myös usein jotain tekemistä asian kanssa: joko ehkäisy on kokonaan kiellettyä tai ylipäänsä uskotaan Jumalan haluavan yhä uusien lapsien syntyvän. "Allah pitää huolta lapsistaan", sanoo eräs kirjaan haastateltu mies, vaikka elää keskellä nälänhätää ja kuivuutta.

Ihmisluonto on kummallinen.

Weisman tarjoilee lukijalle varsin aukottoman näkemyksen väestönkasvuun. Vain katkaisemalla sen kärki ja saamalla se laskusuuntaan voimme edes kuvitella pitkää ikää ja hyvinvointia itsellemme ja jälkeläisillemme. Maapallon resurssit ovat aivan tapissa, ja jatkuvasti kasvava maatalous yhdistettynä teollisuuteen ja kaupungistumiseen johtaa siihen, ettei meille pian enää ole tilaa eikä siedettäviä elinolosuhteita.

Maailma täynnä meitä on kylmäävää luettavaa. Se iskee faktoja pöytään ja esittelee samalla kiinnostavien tutkijoiden ajatuksia, aktiivisten kansalaisten toimintaa ja tavallisten ihmisten elämää eri puolilla maailmaa. Kirjaa lukiessa tulee tunne, että vain globaalilla järjen käteen ottamisella voimme vielä ehkä muuttaa kehityskulun toisenlaiseksi. Kuinka todennäköistä on, että niin onnistutaan tekemään – se on jo toinen tarina.

Joskus tieto lisää tuskaa. Tällä kertaa on vain todettava, että niin pitääkin. Väestönkasvu ja ihmislajin tuhovoima ovat aiheita, joita ei pidä unohtaa. Jotain on tehtävä.



Alan Weisman: Maailma täynnä meitä. Viimeinen yritys maapallon pelastamiseksi?
Suomentaja: Ulla Lempinen
Ulkoasu: Sam Chung / Kapo Ng / Ville Lähteenmäki
Atena 2014
557 s.
Countdown. Our Last, Best Hope for a Future on Earth? (2013)

Arvostelukappale.

Blogistanian kirjapalkintoääneni

On taas aika äänestää viime vuoden parhaita uutuuskirjoja. Omat pisteeni jakautuvat seuraavasti:




Blogistanian Finlandia

3 pistettä 

Jani Saxell: Sotilasrajan unet

2 pistettä

Anni Kytömäki: Kultarinta

1 piste

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys



Blogistanian Globalia

3 pistettä


2 pistettä


1 piste

Eleanor Catton: Valontuojat



Blogistanian Tieto

3 pistettä

Mirkka Lappalainen: Pohjolan Leijona

2 pistettä

Hanna Nikkanen & Antti Järvi: Karanteeni – Kuinka aids saapui Suomeen

1 piste

Hannu Lauerma: Hyvän kääntöpuoli

20. tammikuuta 2015

Mikä on kirjan arvo?



Ovat viime aikoina uutisoineet, kuinka kirjalla ei ole enää juuri arvoa. Oikeastaan viime vuoden lahjakirjat kelpaavat enää korkeintaan paperinkeräykseen. "Kirjoista on tullut ongelmajätettä", kirjoittaa Yle.

Olen pyrkinyt vähentämään kirjojen hankkimista. Se on onnistunut huonosti. Alennusmyynnit, kierrätyshyllyt, kanssabloggaajien tapaaminen ja muu vastaava puuhastelu pukkaa kirjaa sisään vauhdilla, joka heikompaa (tai kirjahamsterin pitkämielistä puolisoa) hirvittää.

Hankkimani kirjat eivät edes mahdu minnekään! Ne täyttävät hyllyt, ikkunalaudat, pöydät ja nurkat. En ole tilanteeseen tyytyväinen, mutta minkä vietilleen voi. Poisto on liian hidasta, vaikka sitäkin jatkuvasti teen. Sitäpaitsi työ haittaa lukuharrastusta, ja lukuaika on varmaan maaliskuulle asti suuresti kortilla.

No niin. Tänään menin jälleen kerran pyörimään kirjakauppaan, Akateemiseen. Itse asiassa odottelen Tiina Raevaaran uuden romaanin Yö ei saa tulla ilmestymistä. Ei näkynyt vielä.

Sen sijaan alennusmyynneissä oli meneillään loppurysäys. Taistelin hetken houkutusta vastaan, puhtaasti näön vuoksi. Se taistelu oli nopeasti hoideltu.

Tietenkin menin penkomaan esillä ja jäjellä olevat pinot.

Huomasin, että Akateemisen alepinoissa oli melko lailla samoja kirjoja kuin Suomalaisen Kirjakaupan alessakin. (Jep, sielläkin on käyty. Pari kertaa.) Ehkä hieman tylsää? Mikään ei oikein napannut, ainakaan niin paljoa, että olisin tehnyt edes alustavia hankintasuunnitelmia.

Sitten huomasin Mooses Mentulan vuonna 2013 ilmestyneen Isän kanssa kahden. Sen kansisuunnittelua olen ihastellut ennenkin, joten päätinpä vilkaista.

Kirjan hinta oli 45 senttiä. 0,45 euroa. Ja siitä sai vielä lisää alennusta.

Nappasin samalla vaivalla pokkarihyllystä Christos Tsiolkasin Barracudan, kun sattui pokkaripassikin olemaan täynnä. Kassalla maksoin siis kahdesta kirjasta yhteensä kolmekymmentä senttiä. Sanoin myyjälle, että tuntuu oikeastaan vähän pahalta. Hän hymähti ymmärtäväisesti.

Mutta onhan tuo nyt melkoista. Kolmekymmentä senttiä kovakantisesta, toissavuotisesta kirjasta kirjakaupasta ostettuna. Tuntuu jotenkin, no, likaiselta.

Mikä on kirjan arvo tällaisilla markkinoilla?

Minulle henkilökohtaisesti kirjojen arvo on lähes mittaamaton. Ensinnäkin käsitteenä ja kulttuurisena konseptina kirja on yliveto, voittamaton. Historia-alan ihmisenä arvostan kaikkea kirjallisena säilynyttä todella korkealle. Paljon ihmisyyttä on sidottu kirjoihin vuosisatojen aikana ja säilynyt muissa muodoissa vielä kauemmin.

Toisekseen kirjalla on minulle itseisarvo esineenä, omaisuutena ja persoonani jatkeena. Vuosien aikana koostamani kirjakokoelma on minulle tärkeä – ajatuskin siitä luopumisesta tekee kipeää. En malta odottaa, että mieheltä kaksi vuotta sitten valmistujaislahjaksi saamani exlibris muuttuu pian lopultakin konkreettiseksi ja pääsen liimailemaan kokoelmaani merkkejä. Minun. Ja on ihanaa yrittää bongailla uusia aarteita kokoelmaan, metsästää ja kokea löytämisen riemua.

Kuluttajana olen kyllä hieman nihkeä. Ostan kirjoja varsin paljon (ainakin keskimääräistä kansalaista huomattavasti enemmän), mutta pyrin toki edullisiin ratkaisuihin. Käytän paljon divareita, suosin alennusmyyntejä. Uutena täysihintaisena ostan kirjoja harvoin.

Olen siis mukana viemässä kirja-alaa alaspäin, vaikka kirjaihminen henkeen ja vereen olenkin. En kuluta (uutuus)kirjallisuuteen läheskään "tarpeeksi". Eikä tilanne luultavasti tästä juuri muutu, sillä kuten mainittua pyrkimykseni on vähentää kirjojen hankkimista entisestään. Heti kunhan kasvatan selkärangan.

Mitä haluan sanoa? 0,30 euroa kirjakaupasta ostetusta kirjasta on liian vähän. Se on niin naurettava hinta, että se kääntyy jo itseään vastaan. En halua maksaa uudehkosta kirjasta niin vähäistä hintaa, ettei se kata yhtään mitään. Tuntuu pahalta.

Toisaalta: ihminen on tarpeidensa tyydytystä ja mielihyvää etsivä eläin. Kirjalöytöjen tekeminen vastaa omalta osaltani siihen. Vaikka vähän kirpaiseekin.

Että ihan hyvin käytetyt kolmekymmentä senttiä. Kuitenkin.

18. tammikuuta 2015

Mika Waltari: Feliks onnellinen



Uskonto tai pikemminkin usko on minulle vaikea aihe. Olen kiinnostunut uskonnoista ja niiden ilmenemisestä, tavoista, riiteistä ja näkyväksi tekemisestä. Samalla usko itsessään pakenee ymmärrystäni. Miltä tuntuu uskoa Jumalaan tai useampaan? Itse en sitä tiedä, koska en usko.

Alkuvuosi on ollut dramaattinen maailmalla. Sekä Euroopassa että Afrikassa on tehty terroritekoja ja murhattu uskonnon vuoksi, osoitettu mieltä ja kapinoitu. Sananvapauden, moraalin ja pyhän välinen tasapainottelu ei ole helppo juttu, eikä lainkaan yksioikoinen. Joskin minun on myönnettävä, etten ymmärrä, millainen Jumala tarvitsee ihmisten lain suojaa itselleen.

Ihan näin vakaviin aatoksiin en Mika Waltarin Feliks onnellista lukiessani uponnut – muuten viime aikoina kyllä. Waltarin romaani on tarina Feliks Tienhaarasta, miehestä, joka on jonkinmoisen fyysiseksi tulkitsemani kolauksen vuoksi havahtunut asemaansa Jumalan sanansaattajana. Hänen tulee päivittäin kertoa jollekulle vieraalle vastaantulijalle, kuinka synnit annetaan anteeksi. Feliksille tehtävä ei ole helppo eikä mieluinen, mutta Jumalan ääni mielessään hänen on kuitenkin toimittava.

Feliks kohtaa Helsingin kaduilla hyvin erilaisia ihmisiä. Osa kuuntelee häntä, osa ei. Osa loukkaantuu, osa ilahtuu, osa ei vain välitä. Feliks on sanansaattajan tehtävässään uupunut, mutta muutakaan hän ei voi. Päivätyö tilastovirkailijana ei ole tarpeeksi.

Merkittäväksi muodostuu satunnainen tapaaminen vanhan tuttavan, professori Järvenpään kanssa. Hänen kanssaan Feliks joutuu pidempään kanssakäymiseen, joka johtaa myös toisen, vasta veljensä menettäneen tiedemiehen kohtaamiseen.

Feliks onnellinen ei nosta tiedettä ja uskoa toisiaan vastaan. Sen sijaan se kuvaa uskonsa menettänyttä (1950-luvun) nykyihmistä. Modernisoituvan yhteiskunnan kasvattia, joka ei enää tarvitse Jumalaa täysipainoiseen elämään. Toisaalta Jumalan sanansaattajakaan ei ole yksioikoisesti tyytyväinen. Hänen tehtävänsä on raskas, paikoin jopa toivoton.

Muistelisin tämän kirjan olevan alunperin jo edesmenneen mummini kirjahyllystä. Se on pitkään pitänyt majaa omassani, muttei ole koskaan herättänyt suurta intoa lukemiseen. Kovin kummoinen ei lukukokemus ollutkaan.

En oikein tiedä, mistä sain intoa edes lukea kirjan loppuun. Se ei nimittäin suoranaisesti vetäissyt minua mukaansa. Alkuasetelma on kiinnostava, ja Feliksistä haluaa saada tietää lisää. Mutta sitten kiinnostus lakkaa.

Onneksi Waltari on sentään Waltari. Teksti soljuu eteenpäin ja huomiot maailmasta ovat teräviä. Samalla kuitenkin tuskastuin uskon olomuotojen pohdiskeluun. Aihe kun ei ole minulle lähinen, enkä pysty samaistumaan siihen.

Jään edelleen pohtimaan uskoa ja sen monia kasvoja. Ja toivon, että maailma voisi siltäkin osin olla joskus vielä parempi kuin se nyt on. Meille kaikille.


Mika Waltari: Feliks onnellinen
WSOY 1958
213 s.

Omasta hyllystä.

_______

Muualla: Kirja-aitta, Luen, mutta en kirjoita.

Feliks onnellinen on 52. luettu kirja tuskallisen hitaasti etenevältä TBR90+10-listaltani. Otan sen myös osaksi Kirjan vuoden lukuhaastetta, jossa se täyttää kohdan 48. Kirja, joka kertoo henkilöstä, joka on eri sukupuolta kuin sinä.  

17. tammikuuta 2015

Kiki – Montparnassen kuningatar

Julian Mandel: Mädchen mit Vase (n. 1920)
Public Domain.

Alice Prin syntyi Châtillon-sur-Seinessä 2.10.1901. Hänen äitinsä Marie oli vasta 19-vuotias, ja pikku Alice jäikin pian äidinäitinsä huomaan, jossa oli muukin avioton serkkukatras. Alicen lapsuus oli köyhää, mutta isoäidin rakkaudella turvattua.

12-vuotiaana Alice lähti äitinsä luokse Pariisiin ja päätyi työskentelemään erilaisissa hanttihommissa. Saatuaan jälleen kerran potkut hän suostui poseeraamaan kuvanveistäjän mallina, mistä Marie-äiti suivaantui ja heitti Alicen kadulle.

Montparnassen taiteilijapiirit tulivat vähitellen Alicelle tutuksi, ja hän oli kysytty malli eri alojen taiteilijoille. Ensimmäinen pitkä suhde hänellä oli puolalaisen Maurice Mendjiskyn kanssa. Mendjiskyltä on peräisin lempinimi Kiki, josta tuli Alicen taiteilijanimi loppuiäkseen.

Vuonna 1921 Kiki kohtasi valokuvaaja Man Rayn, josta tuli kenties hänen elämänsä suurin rakkaus. Suhde oli vuosikausia epävakaa, mutta antoi kaiketi kummallekin osapuolelle paljon. Kiki esiintyi Man Rayn valokuvien ja elokuvien lisäksi myös erilaisissa revyy-esityksissä ja maalasi itsekin. Taitelijana hän tosin jäi aina kauas kakkoseksi niille, joille toimi itse mallina.

Iloinen 1920-luku oli juhlia toisensa jälkeen, ja Kiki joi paljon. Lisäksi hän alkoi käyttää huumeita. Vauhtia, rakkausseikkailuja tai taidetta se ei kuitenkaan hidastanut, päin vastoin. Kiki kuoli köyhtyneenä ja pitkään alamäestä (ja vesipöhöstä) kärsittyään 29.4.1953.




Etsiskelin jotain Pariisi-aiheista luettavaa Kirjasampo-sivustolta, ja eteen osui tämä Montparnassen kuningattaren sarjakuvamuodossa oleva elämäkerta. Kipin kapin kirjastoon sitä hakemaan. Pari iltaa vietin vetävän sarjakuvan seurassa, ja ennen kaikkea tutustuin todella kiehtovan naisen elämään.

Luen tosi vähän sarjakuvia ja tämän albumin lukemisen jälkeen ihmettelen kyllä suuresti, miksi on niin. Tuskin olisin nauttinut Kikin elämäkerrasta pelkässä tekstimuodossa ollenkaan näin paljon. Tekijät Catel ja Bocquet ovat tehneet hyvää työtä, täytyy sanoa. Tarina etenee pienissä jaksoissa, ja väliin jääviä aikoja ei jäädä turhaan selittelemään. Kronologia on sopivan aukkoinen, mutta kuitenkin selkeä.




Viime kesän Pariisin reissu tuli elävästi mieleen albumia lukiessani. Miljöö on hieno ja katukuvaa tulee esiteltyä juuri sopivasti. Ihmishahmot ovat varsin perinteiseen tapaan toteutettuja, mutta etenkin kipakka Kiki pääsee oikeuksiinsa tarinan kaikissa vaiheissa, vaatteet päällä ja ilman niitä.




Olen tavannut ajatella 1920-lukua jotenkin aika ihailevaan sävyyn. Eurooppa toipui kammottavasta sodasta ja modernin elämän piirteet puskivat läpi kaikkialla. Ihmiset ottivat vapauksia, joita heillä ei aiemmin ollut ollut. Naiset tekivät ainakin boheemipiireissä ratkaisuja, joita ei voitu muualla kuvitellakaan. Toisaalta kaikkea ei saatu ja naisen paikka vapaamielisissäkin ympyröissä oli aika tarkkaan määritelty.




Kikiä sekä ihastelee että säälii tarinan mittaan. Hän teki rajuja ratkaisuja ja eli juuri niin kuin halusi, mutta vastapainona sille taisi olla kuitenkin lopulta pieni pettymys ja eksyminen. Kiki ei esimerkiksi saanut koskaan lasta (vaikka taisi haluta?), eikä sitoutuminen sujunut ihan oppikirjan mukaan. Rakastajattareksi pääsi, vaimoksi ei. Lopulta alkoholi ja huumeet veivät Montparnassen kuningattaren mukanaan lopullisesti.

Pidin tästä teoksesta kovasti. Se kuvaa 1920-lukua monella tapaa, ja näyttää myös ripauksen ajasta ennen sitä ja sen jälkeen. Samalla se on elämäkerta naisesta, joka on kuvana monelle yllättävän tuttu, mutta joka nyt saa myös äänen ja elämän kuvien ulkopuolelta. Kiki ehtii näiden sivujen kuluessa kasvaa ja muuttua, hän saa monet kasvot ja tavallaan myös monta elämää.

Albumin lopussa on tiivistetty aikajana Kikin elämästä (jossa tosin on virheellinen kuolinaika, muista virheistä en tiedä, toivottavasti niitä ei ole) sekä lyhyet elämäkerrat kaikista tarinassa esiintyvistä taiteilijoista.


Catel & Bocquet: Kiki – Montparnassen kuningatar
Suomentaja: Kirsi Kinnunen
Arktinen Banaani 2009
413 s.
Kiki de Montparnasse (2008)

Kirjastosta.

_____

Muualla: Matkalla tuntemattomaan, Mustetta ruudulla, Kirjojen keskellä

Avaan tällä kirjalla ja sen Pariisi-kuvauksella Idän pikajuna -haasteen. Lisäksi ruksaan Kirjan vuoden lukuhaasteesta kohdan 30. Sarjakuva-albumi tai -romaani.

16. tammikuuta 2015

Ikkunan takana



Joululoma tuntui pitkältä ja rentouttavalta. Niinpä viime viikolla oli ihan mukavaa palata taas töihin, aloittaa uusia juttuja ja jatkaa niitä, jotka jäivät ennen lomaa kesken.

Kahdeksan lomanjälkeisen työpäivän jälkeen on pakko todeta, että huhhuh.

Joo, itse olen urani valinnut, mutta silti: huhhuh.

Jotenkin ajattelin opettajaksi opiskellessani, että jos nyt joskus opetushommiin pääsen, suurin stressinaiheuttaja on jatkuva esiintyminen ja valmiudessa oleminen. Kuinka väärässä olinkaan.

Opettajaopinnot, ainakaan aineenopettajaopinnot, eivät missään määrin valmista oikeaan työelämään. Siellä sitä keskitytään muistelemaan Pestalozzin pedagogiikkaa, didaktista rakkautta ja kokeilemaan tuhannennen kerran pistetyöskentelyä. Sitten analysoidaan, menikö tunti kivasti vai voisiko jossain parantaa. Ottiko auskultantti kaikki oppilaat tasa-arvoisesti huomioon, vai unohtuiko joku.

Plaa plaa plaa plaa plaaaaa.

Valmistumisensa jälkeen nuori opettajanalku sitten menee töihin oikeaan maailmaan ja huomaa, että huppista heijaa, kukaan ei tullut maininneeksi mistään kolmiportaisesta tuesta, oppilaiden pahoinvoinnista, lastensuojeluilmoituksista tai pimahtaneista vanhemmista.

Parhaimmillaan tilanne on se, että nuori opettajanalku ei edes työskentele tehtävässä, johon on koulutuksensa saanut. Silloin stressiä aiheuttaa sekä edellä mainittu, opiskeluaikana kertomatta jätetty sivuseikkojen seitti että jokapäiväisen perustehtävän opetteleminen alusta alkaen.

Huokaus.

Onneksi itse työskentelen nyt opona, ja kokemusta on tästä tehtävästä sentään hieman parin vuoden takaa. Siitä huolimatta on todettava, että saattaisipa olla hyötyä varsinaisesta koulutuksesta tähän tehtävään. Ettei aina tarvitsisi olla etsimässä jotain faktaa pöytään. Että tietäisi periaatteet jo valmiiksi ihan vaan koulutuksensa ansiosta.

Sen lisäksi, että koen ammatillista osaamattomuutta, huhhuttelua aiheuttaa nuorten ja paikoin myös heidän perheidensä pahoinvointi. Sanattomaksi sitä jää. Muutama juttu on tullut uniin asti, vaikka pyrinkin tietoisesti ja aktiivisesti jättämään työasiat työpaikan oven taakse, kun sieltä poistun. Ajatuksia vain on välillä niin hankalaa ohjailla.

Kolmas asia on hyvinvointivaltio ja sen tarjoama tuki yksilöille. Ja se, kuinka paljon sitä yhtäältä käytetään hyväksi ja toisaalta pudotaan sen ulottumattomiin. Mutta tämä on jo ihan oma tarinansa, ja joutunen asettamaan sanani huolella, ennen kuin siitä kirjoitan.

Huomaa, että käyn ylikierroksilla. Onneksi on kollegat, hyvä esimies ja viikonloppu. Töistä tullessani pistäydyin raikastavalla oluella sekä kirjakaupassa. Kohta on sauna ja sitten syödään lämpimiä voileipiä.

Ehkä sitä on maanantaihin mennessä taas valmis jatkamaan.  

11. tammikuuta 2015

Kim Leine: Ikuisuusvuonon profeetat



Kiitos, Kim Leine, tästä kirjasta. Kiitos Martin Falckista, eksyneestä papista, kiitos grönlantilaisista ja Tanskan siirtokunnista, kiitos Kööpenhaminan saastaisista kaduista, kiitos jäästä, merestä ja tuntureista.

Hieno kirja, kerta kaikkiaan.

Osasin aavistaa sen, mutta varmuuden saa tietenkin vasta itse lukemalla. Ikuisuusvuonon profeetat on romaanina aivan kaikkea, mitä haluan. Siinä on kiehtova päähenkilö, jonka elämäntarina kiinnostaa alusta loppuun. Siinä on miljöö, useampikin, joka vie jalat alta. Ja se kuvaa sellaista aikaa menneisyydessä, jossa on paljon olennaista: valistuksen henkeä, modernisaation portailla olemista, uuden ja vanhan törmäämistä, kyseenalaistamista.

Martin Pedersen Falck on norjalainen nuori mies, joka lähtee 1700-luvun loppupuolella valtakunnan pääkaupunkiin Kööpenhaminaan opiskelemaan papiksi. Hän on koulunpitäjän poika maaseudulta ja haaveilee – kaiketi lopulta kuolemaansa asti – lääkärin urasta. Mutta isänsä mieliksi ja pakosta hänestä tulee teologi ja pappi. Falck epäilee itseään ja uskoaan, ja huomaa jo opiskeluaikanaan olevansa väärä mies Jumalan sanan levittäjäksi. Hän haluaisi olla vapaa, mutta onko ihminen koskaan sitä?

Epäonnistuneen kihlauksen jälkeen Falck etsiytyy lähetyssaarnaajaksi Tanskan siirtomaahan, Grönlantiin. Siellä hänen tehtävänään on ennen kaikkea käännyttää alkuperäisasukkaita kristinuskoon, mutta toisaalta myös ylläpitää moraalia tanskalaisten siirtolaisten keskuudessa. Helpommin sanottu kuin tehty, etenkin, kun Falck itse on kaikkea muuta kuin yksiselitteisen suoraselkäinen mies.

Ikuisuusvuonon profeetat on täyteläinen, suuri kirja. Se kertoo raadollisista ja julmista asioista, sen kuvaama elämä ja ympäristö on raaka ja jopa kauhea. Leine kirjoittaa taidolla: hyvin toteavasti, silti pientä huumorin pilkettä unohtamatta. Etenkin tanskalaiset siirtomaaisännät saavat kyytiä – ansaitusti. Tekopyhyys ja kaksinaismoraali kukoistavat viinatynnyreiden, irstailun ja julmuuksien äärellä.

Kirja kuvaa sekä Kööpenhaminaa, Grönlantia että Norjaa. Pohjoismainen karuus tulee liki, mutta samalla luonnossa ja ympäristössä on kauneutta, jota paatuneinkaan pahantekijä ei voi pilata. Grönlanti on ympäristönä hurja, mutta samalla se antaa toivoa. Lähes kaikkialla ihminen voi selvitä, hyvin vähällä, joskus pelkällä tuurilla ja onnenkantamoisella.

Ikuisuusvuonon profeetat käsittelee ihmistä sekä yksilönä että yhteisön jäsenenä. Siinä missä Morten Falck kierii omassa henkilökohtaisessa uskonkriisissään, moraalinsa ja mielenterveytensä rippeiden äärellä, Ikuisuusvuonolla omaa lahkoaan ylläpitävät alkuperäisasukkaat tekevät kaikkensa saadakseen aikaan yhteistä hyvää. Käärme tosin kiemurtelee siinäkin paratiisissa, eikä kruunu katso kerettiläisyyttä suopeasti.

Kirja ottaa kantaa siirtomaapolitiikkaan ja omahyväisyyteen, jolla valloittaja iskee kohteeseensa. Julmaa on peli, vaikka grönlantilaiset eivät sentään joudu aivan orjiksi, joskaan eivät koskaan tavoita tasavertaista asemaa tanskalaisten kanssa. Ihmeteltävää riittää, kun toisilleen vieraat kulttuurit kohtaavat. Väärinymmärryksiltä, virheiltä ja väkivallalta ei vältytä.

Ikuisuusvuonon profeetat on yksiselitteisesti hieno kirja. Lukiessa tuntee luteiden kutittavan päänahkaa, haistaa hylkeenrasvan ja ihrakeittämön, aavistaa juoppohulluuden lähestyvän, tuntee hyisen tuulen ja meren liikkeen kajakin alla, näkee veren ja saastan valuvan.

Ihminen on syntynyt vapaaksi, ja kaikkialla hän on kahleissa!  


Kim Leine: Ikuisuusvuonon profeetat
Suomentaja: Katriina Huttunen
Ulkoasu: Jussi Kaakinen
Tammi 2014
631 s.
Profeterne i Evigshedsfjorden (2012)

Saatu lahjaksi.

_____

Muualla: Lukuisa (Huom! Kommenteissa käsitellään tarinan käänteitä avoimesti!), Lumiomena, Jokken kirjanurkka, Ullan Luetut kirjat, Tuijata, Lukuneuvoja, Hengityskeinu

Osallistun kirjalla Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteeseen (Tanska) sekä Kirjan vuoden lukuhaasteeseen, josta ruksaan kohdan 43. Kirja, jossa on yli 500 sivua.

10. tammikuuta 2015

Siri Kolu: PI – Pelko ihmisessä



16-vuotias Pilvi on sairastunut. Testi näyttää, että hän on saanut P-influenssan ja tullut osaksi maailmanlaajuisen pandemian uhreja. Suomen valtiolla on selkeä linja: sairastuneet eristetään armeijan vanhoihin luolastoihin, jotta taudin leviäminen laajemmalle saadaan estettyä.

Pilvi muuttaa siis parinsadan muun pihmisen kanssa luolaan. Alkaa sopeutuminen suljettuun tilaan, yhteisön muodostaminen, sääntöjen ja vapauksien luominen. Ja ihmissuhteet, niitäkin syntyy.

Pilvin veli Petri ei toivu siskon lähdöstä. Hän joutuu kokemaan, kuinka puhtauden perään huutavat kodinturvajoukot alkavat ahdistella sairastuneiden omaisia ja ketä tahansa, joka voi olla uhka puhtaalle Suomelle.

Pilvin entinen poikaystävä Tuomas taas häärää omalla tahollaan jonkinasteista kapinaa. Hän ei voi hyväksyä yhteiskunnan vallitsevaa tilaa ja pelon levittämistä, vaan on valmis radikaaleihin tekoihin muuttaakseen suuntaa.

Siri Kolun PI – Pelko ihmisessä on laadukasta kotimaista nuortenkirjallisuutta selkäpiitä karmivalla dystopiasävyllä. Se on yhtä aikaa nuoruuskuvaus ja kertomus yhteiskunnasta, johon pelko hivuttautuu yhä hallitsevammaksi elementiksi.

P-influenssan saaneiden erottelu eristetyksi ali-ihmisjoukoksi on pelottavan tuttua. Poissa silmistä, poissa mielestä tuntuu toimivan heidän "ongelmansa" hoitamisessa. P-influenssan oireet ja sen aiheuttamat muutokset sairastuneessa ovat mielenkiintoiset. Ihmisen aistit terävöityvät ja hänestä tulee jollain tapaa eläimellisempi, mitä pidemmälle tauti ehtii. Erilaisuus pelottaa, tietenkin.

Kirjan tarina kertoo sekä yksilöstä että yhteiskunnassa. Itsessä tapahtuvat muutokset ovat iso juttu jokaiselle, ja niiden tarkastelu selittämättömän sairauden kautta on sekä traagista että hyvin tuttua. Emmekö me kaikki muutu joskus joksikin toiseksi?

West Side Story ei ole minulle tuttu, ja koska se on aika keskeisessä osassa PI:n tarinaa, joudun jättämään sen merkityksen sivuun. Laulunsanat tekstissä eivät yleensäkään oikein uppoa minuun, ja ne tulee useimmiten ohitettua vain silmäillen. Siinä jää varmaan jokin intertekstuaalinen osuus tajuamatta, mutta ei mahda mitään.

Kielellisesti PI – Pelko ihmisessä pitää otteessaan. Siinä vaihtelevat puhekieli, normaali yleiskieli ja eräänlainen "raporttikieli". Kokonaisuus on toimiva ja uskottava. Hieman turhan paljon etenkin Pilvi jää pohdiskelemaan ja jopa jaarittelemaan asioita, mutta kun tarina kuitenkin vetää mukanaan, sekään ei suuremmin häiritse.

Vakuuttavaa kotimaista nuortenkirjallisuutta, ehdottomasti. Tällaista on aiheen raakuudesta huolimatta ilo lukea. Suosittelen lämpimästi muillekin.


Siri Kolu: PI – Pelko ihmisessä
Ulkoasu: Safa Hovinen
Otava 2013
285 s.

Kirjastosta.

______

Muualla: Kirjaneidon tornihuone, Kirsin kirjanurkka, Taikakirjaimet, Rakkaudesta kirjoihin, Morren maailma, Nannan kirjakimara, Sonjan lukuhetket, Mustetta paperilla, Yöpöydän kirjat, Kujerruksia, Kannesta kanteen, sivuista sivuille.  

Avaan tällä kirjalla Kirjan vuoden lukuhaasteen ja ruksaan listalta kohdan 27. Nuorille tai nuorille aikuisille suunnattu kirja.

5. tammikuuta 2015

China Miéville: Toiset



Milloin viimeksi olit aktiivisesti näkemättä jotain, mitä et halunnut nähdä? Mitä se oli? Romanikerjäläinen take away -kuppinsa ääressä polvillaan loskassa? Alleen laskenut alkoholisti bussipysäkillä? Feissari? Naapurissa riitelevä pariskunta?

Eikö onnistunutkin hyvin, se näkemättä jättäminen? Kuinka helppoa se on, kun vain päättää niin.

China Miévillen Toiset on kertomus näkemättä jättämisen taidosta ja sopimuksesta, jonka kokonainen yhteiskunta voi tehdä – tai pakottaa tekemään. Bészelin ja Ul Quoman kaupungit sijaitsevat samassa paikassa, mutta ovat toisistaan erillään. Kadut, torit, jopa talot on jaettu näiden kaupunkien kesken. Rajaa ei ole piirretty, mutta se on olemassa. Toiseen kaupunkiin ei voi katsoa, sitä ei voi nähdä. Rajaloukkauksia valvoo salaperäinen järjestelmä, Rikko. Joka kerran rikkoo, ei koskaan palaa. Pelko pitää asukkaat varuillaan, ja tottumus.

Kirjan päähenkilönä on bészeliläinen komisario Tyador Borlú, joka joutuu selvittämään murhaa. Nuori nainen on tapettu ja ruumis hylätty skeittirampille. Tutkimuksissa selviää, että hän on ulkomaalainen arkeologian jatko-opiskelija Mahalia Geary, joka on elänyt ja tehnyt väitöskirjaansa Ul Quomassa. Borlún on matkustettava siis rajanaapuriin tekemään yhteistyötä paikallisen poliisin kanssa.

Mitä syvemmälle Borlú työssään pääsee, sitä pahemmalta totuus alkaa vaikuttaa. Ovatko murhan taustalla kapinallisryhmä vai äärinationalistit vai joku ihan muu? Mitä kaikkea Mahalian murhan taakse kätkeytyy?

Loppuvuosi 2014 oli mahtavien lukukokemusten tykitystä. Jani Saxellin Sotilasrajan unet ja David Mitchellin Jacob de Zoetin tuhat syksyä räjäyttivät potin. Toiset liittyi oikeutetusti samaan ryhmään.

Kirjan maailma on kiehtova ja monitasoinen. Se kertoo paljon ihmisluonnosta ja olemisen tavoista: uteliaisuudesta ja silmien sulkemisesta, pelosta ja kapinoinnista. Bészelin ja Ul Quoman vastakohtaisuudet peilaavat yhteiskuntien monimutkaisuutta. Mikä lopulta on rappiota ja mikä menestystä?

Lukija joutuu niksauttamaan oman ajattelunsa kaksoiskaupungin maailmaa varten. Kirja ei kerro, mistä jakautuminen johtuu, mutta aavistuksia se esittää. Yhtä kaikki tilanne on kestänyt jo kauan. Tarina kuvaa kiehtovalla tavalla tabuja, niiden rikkomista ja ymmärtämistä. Sekä Bészelin että Ul Quoman suurin tabu on tunnustaa kaupunkien yhteisyys. Niin ei saa käydä.

Toiset on kirja, josta on mahdotonta saada oikeaa kuvaa lukematta sitä itse. Tarina jää kytemään mieleen, ja lukemisen jälkeen alkaa väistämättä tarkkailla itseään ja muita uusin silmin. Mitä seuraa, kun aktiivisesti on näkemättä jotain? Tuskin ainakaan mitään hyvää.


China Miéville: Toiset
Suomentaja: J. Pekka Mäkelä
Ulkoasu: Ilkka Kukko
Karisto 2011
365 s.
The City and the City (2009)

Kirjastosta.

_____

Muualla: Kujerruksia, Kirjamielellä, Booking it some more, Taikakirjaimet, Aamuvirkku yksisarvinen, Luettuja maailmoja, Tuntemattomiin maailmoihin, Kasoittain kirjoja, Oksan hyllyltä, Sivullinen      

3. tammikuuta 2015

Jani Saxell: Unenpäästäjä Florian



Florian on Romanian romani, repaleisen menneisyyden läpikäynyt entinen lääketieteen opiskelija. Hän päätyy Suomeen ja huomaa olevansa pian tunnettu, pelätty, mutta taajaan apuun tilattu "unitohtori". Euroopan ihmiset ovat menettämässä unensa, mutta Florianilla on unenpäästäjän taito. Hän osaa avata mielen lukot kosketuksellaan.

Taito on myös taakka, sillä Florian näkee hoitojensa aikana asiakkaidensa uniin, muistoihin ja mieleen. Aina se ei totisesti ole kaunista katseltavaa. Hän hoitaa poliitikkoja, perheenisiä, päähänpotkittuja, menetyksiä kokeneita. Ihmisyyden kasvot ovat alati vaihtuvat. Joskus muiden unet jäävät Florianin omaan mieleen kuin liima.

Jani Saxellin Sotilasrajan unet oli loppuvuoden 2014 päräyttäjä, tiiliskivi, joka vei minulta jalat alta. Oli heti saatava käsiin tämä trilogiaksi tarkoitetun sarjan aloitusosa, joka on seuraajaansa tiiviimpi. Siinä missä Sotilasrajan unet tekee laajan katsauksen Balkanille, Unenpäästäjä Florian kuvaa tarkemmin Romaniaa, Florianin kotimaata, ja etenkin maan 1900-luvun loppupuolta kommunismin ja Nicolae Ceaușescun rautaisessa otteessa. Ja romanien historiaa siinä.

Kuvaus ei ole kaunis.

Kirja tuo esiin raadollisella tavalla, millaista on elää ikuisesti vähemmistössä. Miten mahdottomaksi yhteiskuntaan kiinnittyminen tulee, kun ei lähtökohtaisesti kelpaa sen osaksi. Florianin asiakkaisiin kuuluu esimerkiksi romanimies Tenho, jolla on hyvin huonoja kokemuksia siitä, miten vähemmistön edustajaa kohdellaan. Mustalaislasten pakkosiirtäminen lastenkoteihin ja erottaminen sisaruksista ja perheestään on totinen osa Suomenkin historiaa, mikä Tenhon kautta kuvataan raadollisesti.

Unenpäästäjä Florian on kantaaottava, rujo ja ravisteleva kirja. Se ei kuitenkan ole mikään pamfletti, vaikka Saxell kirjoittaakin vimmatulla tyylillään ja panee tapahtumat vyörymään monella eri tasolla yhtä aikaa. Kirjassa kuvatut ihmiset ovat kuka milläkin tavalla tuuliajolla, ja heidän kohtaamiaan kolhuja jää pohtimaan. Miten pienestä moni asia on kiinni toisinaan. Miten vähäisellä horjahduksella voi kaatua kauas tieltä, jota oli tarkoitus kulkea.

En osaa ihan tarkalleen sanoa, mikä minut niin suuresti vakuuttaa Saxellin kirjoissa. Nyt nämä kaksi Florianin tarinaa luettuani olen mykistynyt. Millaisella taidolla voikaan kirjoittaa isoista asioista ilman, että hukkuu niihin! Ja miten hienosti lukijan saa koukkuun: hämmentymään, suremaan, ahdistumaan, suuttumaan.

Historia on paikoin niin rumaa, että sitä ei haluaisi katsoa.

Onneksi Saxell pakottaa.


Jani Saxell: Unenpäästäjä Florian
Ulkoasu: Jussi Jääskeläinen
Avain 2010
209 s.

Kirjastosta.

_____

Muiden mietteitä: Kirjamielellä, Villasukka kirjahyllyssä, Erjan lukupäiväkirja, Booking it some more, Kiiltomato.

2. tammikuuta 2015

Jeff Kinney: Neropatin päiväkirja



Satuin joskus töissä näkemään pätkän Neropatin päiväkirja -leffasta, ja totesin sen vaikuttavan oikein hauskalta ja kepeältä tavaralta. (Upposi selvästi myös varsinaisena yleisönä olleisiin kahdeksasluokkalaisiin.) Olisihan se pitänyt arvata, että kyse on vallan suuresta tuotteistetusta kokonaisuudesta, joka sisältää nyt jo yhdeksän kirjaa ja muutaman elokuvan. Wimpy Kid -sivusto on pullollaan kaikenlaista roipetta ja tietoa, videoita ynnä muuta.

Kirjasarjan ensimmäisessä osassa tutustutaan yläkoululaisen Gregory "Greg" Heffleyn elämään ja tekoihin. Greg kirjoittaa päiväkirjaa julkaisuaan, koska täytyyhän hänellä olla jotain rahasammon tynkää taottavaksi sitten kun on kuuluisa ja rikas.

Gregin perheeseen kuuluvat äiti, isä, isoveli Rodrick ja pikkuveli Manny. Isoveli kiusaa ja pikkuveli on vanhempien lellimä – keskimmäisen osa ei totisesti ole helppo. Koulussa Greg luuhaa lähinnä Rowley Jeffersonin kanssa. Elämän keskeinen osa on myös Twisted Wizard -peli. Kouluvuoden aikana kohdataan monenlaisia tilanteita: joudutaan koulunäytelmään, treenataan, vähän riidelläänkin.

Neropatin päiväkirja kuvaa ihan perusjenkkipojan elämää tavallisella esikaupunkialueella. Elämä on kaikin tavoin keskimääräistä ja keskiluokkaista. Perheolot ovat turvalliset ja vakaat, vaikka vanhemmat eivät tietenkään tajua oikein mitään. Koulussa on väisteltävä gorilloja, mutta Greg on aika hyvä sompailemaan tilanteesta toiseen kuivin jaloin.

Ihan hauska tapaus tämä kirja on, ja uppoaa varmaan oikein hyvin varsinaiseen kohderyhmäänsä. Gregin keksimät kepposet ja muut juonittelut soljuvat hauskasti eteenpäin, välillä mennään päin prinkkalaa, mutta aina noustaan uudelleen. Virheistä opitaan ja välillä joutuu pohtimaan, mikä on oikein ja mikä väärin.

Kirja aiheuttaa hymähtelyä ja on kaikin puolin ihan menevä. Toisaalta laskelmoinnin makua ei voi välttää. Yhdysvaltalainen koulumaailma on juuri niin kliseinen kuin voi arvata, ja Gregin hyvin keskimääräinen perhekin on kuin tilastonikkarien unista. Ymmärrän valinnat: kirja on tällaisena helppo pala niellä ja se kelpaa erinomaisen hyvin globaaleille markkinoille. Tämä sarjan avausosa on käännetty jo 28 kielelle (lähteenä Wikipedia).

Kirja on helppolukuinen. Teksti on isoa ja mukana on paljon kuvia (vaikka ei tämä kyllä mikään oikea sarjakuvaromaani ole). Sopii varmasti hyvin lukemista vierastavalle tai hitaalle lukijalle, ylipäänsä kelle vaan, jota aihepiiri saattaa kiinnostaa. Ja sehän tällaisessa sarjassa on hyvää, että jos kovasti innostuu, seuraavia osia on jo valmiina ja lisää pukannee sitä mukaa, kun kirjailija vain ehtii kirjoittaa.

Omalta osaltani päätän Neropatin päiväkirjaan tutustumiseni tähän, mutta uskallan suositella kokeiltavaksi (varhais)nuorisolle sukupuoleen katsomatta.


Jeff Kinney: Neropatin päiväkirja – sarjakuvaromaani
Suomentaja: Sakari Hyrkkö
WSOY 2009
218 s.
Diary of a Wimpy Kid (2007)

Kirjastosta.
_____

Neropatin päiväkirjan on lukenut myös Sonja.

Kirja pääsee ehdottomasti Pojat, lukemaan! -vinkkilistalle.

1. tammikuuta 2015

David Mitchell: Jacob de Zoetin tuhat syksyä



Heisei-kauden kahdeskymmenesseitsemäs vuosi, illan jo laskeuduttua

Geachte herr de Zoet, Jacob-sama,

Kastan sulkani musteeseen voidakseni välittää viestini teille. Merimatkan pituutta on vaikeaa ennustaa, enkä tiedä, koska saatte vaatimattoman kirjeeni, mutta toivon sen tavoittavan teidät aikanaan niin fyysisesti kuin sisällöltään.

Olen seurannut matkaanne maailman ääriin, kauas Nagasakiin, jonne lähditte nuorena ja avoimin mielin Hollannin Itä-Intian kauppakomppanian virkailijana. Halusitte voittaa puolellenne rakkaanne Annan kunnianarvoisan isän, joka ei pitänyt teitä riittävän hyvänä tyttärelleen. Olitte rohkea kun lähditte tuntemattomaan, valmiina uhraamaan tärkeät vuotenne omaisuuden ja aseman vakiinnuttamiseksi. Minun kirjeeni tuleva matka ei ole mitään verrattuna siihen matkaan, jonka te olette kulkeneet.

Nagasakin kommennuksenne alku ei ollut helppo. Jouduitte elämään shugunin ainoassa ulkomaailmalle avoimessa satamakaupungissa ja sielläkin pääosin tarkkaan rajatulla Dejiman tekosaarella. Esimiehenne, työtoverinne, palkollisenne ja orjanne muodostivat yhteisön, jossa sivistyneelläkin miehellä on paljon tehtävänään, jotta selviytyy.

1700-luku oli juuri kääntymässä seuraavalle vuosisadalle. Euroopan ja Yhdysvaltojen tapahtumat, valtakuntien ja hallitsijoiden liikkeet ja päätökset, taloudellisten hyötyjen maksimointi – ne kaikki olivat teille etäisiä, sillä uutisia muualta saatiin parhaimmillaankin vain kerran vuodessa.

Millä uteliaisuudella ja kunnioituksella te suhtauduitte Japaniin, sen vieraaseen kulttuuriin ja elämänmuotoon, ihmisiin ja järjestelmään! Olitte avoin, halusitte rangaistuksenkin uhalla oppia paikallista kieltä, teitte päättymätöntä yhteistyötä tulkkien kanssa. Uskon, että yrititte aina parhaanne, teitte valintanne oikein ja kohtuudella. Koskaan ette tuntuneet tuomitsevan ketään.

En voi väittää, ettenkö olisi aavistellut pahaa, kun katseenne kohtasi kunnianarvoisan kätilön, neiti Aibagawa Oriton. Pian ilmestyivätkin jo ensimmäiset piirrokset muistikirjanne sivuille. Orito oli ehkä liian hyvää ollakseen totta, maanmiehenne tohtori Lucas Marinuksen lääketieteellisessä opissa poikkeusluvalla oleva naisihminen, vieraan kulttuurin edustaja. Mutta kyllä minä ymmärrän teitä: hän oli ihmeellinen.

Kun Orito sitten joutui isänsä kuoltua lähtemään Nagasakista ja liittymään vasten tahtoaan Shiranui-vuoren pyhätön sisariin, ei ollut ihme, että olitte lähellä murtumista. Olisittepa silloin tienneet, mitä tulkkinne ja toverinne Ogawa Uzaemon oli pidellyt mielessään jo vuosikaudet. Hän oli rohkea mies, on syytä olla onnekas, kun on ansainnut hänen luottamuksensa. Onneksi ette silloin tienneet, mitä Orito joutui luostarissa kokemaan. Hyvänä ihmisenä ja kunnian miehenä ette olisi kestänyt sitä, vaikka paljon siedätte.

Viattoman veren virtaaminen on aina väärin, vallalla perusteltuna vielä tuskallisempaa. Kunnialla ei ole sen kanssa mitään tekemistä, jos pyrkimykset nousevat itsekeskeisyydestä ja julmuudesta.

Suurten henkilökohtaisten menetysten, petosten ja ajan vääjäämättömän kulumisen jälkeenkin te, Jacob-sama, olitte edelleen suoraselkäinen ja periksiantamaton mies. En tiedä, mihin kaikkeen te uskoitte, mutta luottamustanne maailmaan ette tuntuneet koskaan menettävän lopullisesti. Ihailen teitä. Ja kun britit saapuivat Nagasakiin häikäilemättömine pyrkimykseen – niin vain te siltikin seisoitte periaatteidenne takana, arvonne tuntien.

Olen saanut elää suuren seikkailun kanssanne, herr de Zoet. Silmienne ja sulkakynänne kautta, paikoin myös muiden Nagasakin asukkaiden ja jopa petollisten brittien mukana kulkien, olen nähnyt maailman, jollaista en ole aiemmin kokenut. Olen nähnyt alkeellisten olojen synnytykset ja lääketieteelliset toimenpiteet, orjien selkien ruoskanjäljet, kanuunan, nyrkin, miekan ja petoksen tekemän tuhon, varkaiden teloitukset, teeseremoniat ja neuvottelut. Olen nähnyt ennakkoluulot ja kulttuurirajat ylittävien ihmissuhteiden synnyn, tabujen rikkomisen, rohkeuden ja periksiantamattomuuden.

Olen tehnyt kanssanne pitkän matkan, jonka jokaisesta hetkestä olen teille kiitollinen. Teidän tuhat syksyänne olivat minun suuri seikkailuni, joka oli jännitystä ja tunnelatausta täynnä. Se vei minulta päivät, eikä se antanut minun nukkua. Ja minä nautin niin kuin tarinan äärellä vain voi.

Toivon purjeisiinne myötätuulta ja sieluunne lopultakin rauhaa.
Arigatō gozaimasu, Jacob-sama.

______

David Mitchell: Jacob de Zoetin tuhat syksyä
Suomentajat: Tuukka Toppari & Erkki Värrälä
Ulkoasu: Riikka Majanen
Sammakko 2014
560 s.
The Thousand Autumns of Jacob de Zoet (2010)

Kirjakauppaostos.