Paluu todellisuuteen

Opetustaulu, jonka käytöstä saisi nykyaikana
luultavasti vähintään varoituksen väkivaltaisen
sisällön vuoksi.

Kesä jatkuu ikuisuuden, on jatkunut jo. Elämässäni lumetodellisuudessa voi lukea joka yö kolmeen saakka ja nukkua niin kauan kuin haluaa, paitsi jos mies tai kissa herättää. Aamukahvi kestää kauan, Hesarin selailu ei. Kalenteri on aivan tyhjä, ainakin kaikesta velvoittavasta. 

Ei ole kauan. Ensi viikolla menen hoitamaan asioita uuteen työsuhteeseeni liittyen (joka muuten virallisesti alkaa huomenna, hullua!) ja 12.8. onkin sitten jo tohinaa luvassa. Jännittää, myönnän. Eniten tietenkin uusi työpaikka uusine kollegoineen ja tietysti ne oppilaat. Toisekseen se, miten tällaisesta viikkokaupalla jatkuneesta joutilaisuudesta pääsee kiinni arkeen. Pakkohan se on, mutta mietityttää. Ja minulle ihan uusi työnkuva takaa sen, että siirtymä tulee tapahtumaan rysähtäen. Toivottavasti stressi ei hyökkää niskaan, toivottavasti osaan taas olla vähän enemmän ammattilainen. Opettelua, opettelua, sitähän se. Joka päivä.

Pankissakin pitäisi asioida ja neuvotella, enkä jaksaisi yhtään. Ja uusi verokortti, se on tarpeen, kun palaan kunniallisten palkansaajien joukkoon. Kelasta ei kuulu pihaustakaan, joten edessä on tiukkaa pihistelyä ensimmäiseen palkkapäivään saakka. En uskalla edes toivoa saavani työttömyyskorvauksia ennen sitä. Onneksi ei tarvitse murehtia tätä kuviota uudelleen ainakaan vuoteen. Ihmettelen, kuinka ihmiset pysyvät järjissään pidempään byrokratian kanssa painiessaan. 

Aivot tuntuvat nollaantuneen, missä on sekä hyvät että huonot puolensa. On ihanaa olla rento (niin rento kuin tällainen takakireä pingottaja nyt kykenee olemaan) mutta samalla mielessä kolkuttaa paluu realismiin. Kai se on merkkinä siitä, että tämä kesälomailu alkaa olla päätöksessään ja mieleni on jo kiinni todellisuudessa. Mietin jo ennen juhannusta työkuvioiden selviydyttyä, millaiset näistä viimeisistä viikoista tulee stressitasoltaan, sillä uusi työni on tosiaan jälleen kerran aivan jotain uutta, ja joudun muun muassa opettamaan aineita, joista minulla ei suoraan sanoen ole minkäänmoista haisuakaan... (tai on, jos kymmenen vuoden takaiset lukio-opinnot lasketaan.) Mutta ehkäpä näihinkin tulee selvyyttä ensi viikolla, kun saan käteeni työjärjestyksen ja tapaan tulevat kollegat. Yhteistyö, toivottavasti se toimii. Muuten ei mistään tule kyllä mitään.

Vaikka minua kovasti jo jännittää, vähän pelottaakin, olen silti aika innoissani. Kesä ilman velvollisuuksia on ollut juuri sitä, mitä olen tarvinnut, vaikkei se taloudellisesti ole niin fiksua ollutkaan, mutta kyllä minä jo kaipaan töihin ja tekemään jotain järkevää. Se into, jolla edellisen työni aloitin, ei ehkä ihan sellaisenaan palaa, mutta odotan jotain edes läheltä liippaavaa vähitellen syntyvän. Ihmisammatissa on ainakin se hyvä puoli, että kahden viikon päästä olen tavannut noin 200 uutta ihmistä ja tiedän jo silloin, että yllätykset ovat vasta edessä. Ja niitä tulee riittämään seuraavaksi vuodeksi.

Jospa sitä kuitenkin yrittäisi vain oleilla nämä jäljellä olevat vapaat hetket. Niistä tuskin tulee ylitarjontaa ainakaan lukuvuoden alkupuolella olemaan. Joten taidanpa jatkaa hyväksi havaittua yölukemista, pitkään nukkumista ja rentoilua. Ainakin vielä puolitoista viikkoa.

Taivas+helvetti

Terho Puustinen & Mika Mäkeläinen: Taivas+helvetti
Kuvat: Jussi Ratilainen
One on One Publishing Oy 2013
263 s.

Arvostelukappale.


Taivas+helvetti on uunituore "yrittäjyyden oranssi kirja". Se paljastaa 21 suomalaisen yrittäjän tarinan nousuineen ja tuhoineen avoimesti muttei skandaalinhakuisesti. Kirjaa on tarkoitus jakaa opintonsa päättäneille nuorille kannustukseksi – jotta yrittämiseen, pieneenkin, uskottaisiin enemmän.

Kirja on houkutteleva ja helposti lähestyttävä. Mukana on yrittäjiä ympäri Suomen, nuorin ei vielä kahtakymmentä, vanhimmat eläkkeellä. Vaikka monipuolisuutta on haettu, otos painottuu selkeästi silti Etelä-Suomeen ja varsin nykyaikaisiin ja trendikkäisiin aloihin, kuten pelimaailmaan, muotiin, nettisovelluksiin, konsultointiin ja geeniteknologiaan. Onneksi mukana on myös muun muassa Aulis Kärkkäinen, joka entisenä Lunawood Oy:n omistajana edustaa vanhempaa yrittäjäpolvea ja tuo näkemystä myös "susirajan" takaa, muualta kuin ruuhka-Suomesta.

Taivas+helvetti on helppolukuinen ja kaunis kirja. Jussi Ratilaisen ottamat muotokuvat haastatelluista yrittäjistä ovat upeita ja persoonallisia, niitä katselisi jo sellaisenaan aivan ilokseen. Haastattelut on toteutettu ja kirjoitettu kiinnostavasti ja monipuolisesti, yrittäjät pääsevät ääneen ja saavat sanoa sen, minkä haluavat. Persoonat paistavat läpi, osa vahvempina kuin toiset, osa kaiken antaen, osa hieman väistellen.

Erityisen kiinnostuneena luin Nina Ignatiuksen, Teemu Nikkasen, Nelli Lähteenmäen, Pekka Siivonen-Uotilan ja Aulis Kärkkäisen osuudet. Ignatius on lastenvaateliike Beibamboon perustaja, jossa kiehtoo hänen avoimuutensa: yritys ei tahkoa toistaiseksi erityisen suuria voittoja (päin vastoin), mutta usko omaan brändiin on vahva vaikeuksista huolimatta. Teemu Nikkanen on Rekolan Kukkatalon 19-vuotias ihmemies, jonka haastattelusta sain sydän syrjällään lukea pieleen menneestä kouluajasta. Näin opettajana ja toivottavasti joskus tulevana opona tulin ravistelluksi ihan olan takaa, sillä Nikkanen toteaa, ettei saanut omalta opoltaan kannustusta valitsemalleen tielle. Opettaja häntä sen sijaan tuki, vaikka nuorukaisen valinnat sotivat suuresti perinteistä ja suositeltua koulutietä vastaan, ja sotivat edelleen.

Nelli Lähteenmäki taas on kiehtovan geenikartoitussovelluksen kehittäjä, joka tuntuu puhkuvan intoa ja uskoa tulevaisuuteen. Jenkkeihin ollaan menossa ja kovaa. Vaikka itse suhtaudun suurella varauksella ajatukseen siitä, että yksilöiden geenikartat kartoitetaan, en voi kuin hämmästellä ja ihastella Lähteenmäen innovatiivisuutta ja itsevarmuutta. Pekka Siivonen-Uotila on muun muassa Laitilan Wirvoitusjuomatehtaan perustaja, monet nousut ja laskut kokenut mies, joka on kokenut metamorfoosin maailmojasyleilevästä humanistista patamustaksi porvariksi. Hän huutaa työmoraalin ja laadun perään – tuskin turhaan.

Aulis Kärkkäinen jo mainitun Lunawoodin perustaja, kenties ainoa kirjan ihmisistä, joka edustaa "perinteistä" sysisuomalaista peräänantamatonta ja ketään kumartelematonta yrittäjyyttä: pikkupaikkakunnan mahdollisuuksien hyödyntäminen, riskinotto ja usko tulevaan paistavat Kärkkäisestä, vaikka hän on kokenut myös raskaita menetyksiä. Vaikka nykyään on helppo uskoa aineettoman maailman ylivaltaan, on tärkeää tuoda esiin myös perinteisempää teollisuutta, yrittämisen ja työnteon muotoa. Kun ei kaikista nykynuoristakaan tule peli- tai sovellussuunnittelijoita, vaikka monesta saattaa tullakin.

Kirjan vahvuus on ilman muuta sen moni-ilmeisyys ja haastattelujen esiin nostamat äänenpainot. Vaikka olin lukiessani paikoin monestakin asiasta eri mieltä haastateltavana olevien ihmisten kanssa, sen ei tarvitse merkitä näkemysten lyttäämistä – kummaltakaan puolelta, toivon. Olen aina ihaillut ihmisiä, jotka menevät oman intohimonsa perässä vaikka läpi harmaan kiven, ja Taivas+helvetti vahvistaa tätä käsitystä entisestään. Vaikka kirjan tarkoitus on selkeä ja suoraviivaisesti ilmastu – halu kannustaa lukijansa yrittämään itse – se ei saarnaa tai tuputa. Päätelmät jäävät kullekin lukijalle itselleen, tässä vain annetaan rakennuspalikoita ja kenties kevyttä ohjailua tiettyyn suuntaan. Mikään käännytyskirja tämä ei ole, sen verran rehellisesti siinä puhuvat yrittäjät tekemisistään kertovat. Myöntävät virheensä, kertovat suunnanmuutoksistaan, tuovat esiin täydelliset epäonnistumiset – mutta myös kehuvat ja innostuvat, kun siihen on syytä.

Toivon tämän kirjan saavuttavan sen, mitä sen tekemisellä on tavoiteltu: innostavan ja vinkkaavan, antavan ideoita ja rohkaisua. Toivottavasti se päätyy monen luettavaksi ja pureskeltavaksi, antaa aihetta pohdiskeluun ja itsetutkiskeluun. Mahdollisuuksia on aina.

___

Kirjan innostuneet nettisivut löytyvät täältä.

Ja tämähän sopii Kansankynttiläin kokoontumisajot -haasteeseen osioon Talous ja kuluttaminen!

Maria Peura: Valon reunalla

Maria Peura: Valon reunalla
Kansi: Eeva Koivu/Ilona Ilottu
Teos 2005
164 s.

Saatu lahjaksi.


Kristiina kasvaa pohjoisessa, siellä, minne junakaan ei haluaisi pysähtyä. Hän on perheensä ainoa lapsi, jonka on selvittävä lapsuudesta nuoruuteen lääkkeistä riippuvaisen, masentuneen äidin ja viinaa juovan, vieraita sänkyjä kouluavan isän kanssa. Onneksi on taito selvitä pois kidutuspiirin keskeltä, edes yksi ystävä, ja tietenkin Kari, jonka mopon kyydissä voi paeta erämaamökeille tai junaradan varteen, tekemään sitä, mitä nuoret nyt tekevät.

Valon reunalla on hengästyttävä, mieleenpainuva, ahdistava ja kaunis kirja. Sen tarina on sellainen, jonka on lukenut ennenkin, ja toisaalta se on jotain aivan muuta ja aivan toisin. Nuoren tytön kasvukivut kuvataan raadollisesti ja läheltä, pohjoisen kyläyhteisön elämä samaan aikaan kontrolloi ja on uskomattoman välinpitämätön, perhe-elämä on itsensä irvikuva.

Peura käyttää kieltä niin taitavasti, ettei voi kuin ihmetellä, hidastaa ja palata paikoin takaisin. Luvut ovat lyhyitä, dialogissa kuuluu pohjoinen, kieli taipuu ja kaartuu olematta pätkääkään teennäistä.

Voisi ajatella, ettei kotimaista ahdistusta jaksaisi lukea enää yhtään kertaa. Voisi ajatella, että alkoholismin, masennuksen ja huonon vanhemmuuden tematiikka on loppuun kaluttu. Voisi ajatella, ettei heräävään naiseuteen ja seksuaalisuuteen ole enää mitään sanottavaa. Pyh. Maria Peura osoittaa luulot turhiksi.

Pohjoinen pikkukylä on kaukana eksotiikasta, vaikka joki virtaa vuolaana, metsä huokaa ja ihmiskohtalot jäytävät. Peuran tekstissä koti saa uusia merkityksiä. Se on jotain, missä ei halua olla, jotain, mistä haluaa pois. Se on jotain, jota ei koskaan ollutkaan. Eikä kukaan edes luullut niin.

Valon reunalla kertoo myös pieleen menevästä kasvusta, vinoutuvasta kehokuvasta, mielen sairastumisesta. Kristiinan kasvu naiseuteen ei saa tukea kotoa, jossa sitä ei haluta hyväksyä. Sen sijaan tuloksena on syömishäiriö ja sen tarjoama ahdastakin ahtaampi maailma.

Tuntuu, etten millään saa tehtyä tälle kirjalle riittävästi kunniaa. Se on uskomaton lukukokemus, joka iskee ilmat pihalle keuhkoista, saa ahmimaan itkettävän taitavaa suomen kieltä rivin ja sivun toisensa perään ja vahvistaa käsitystäni Maria Peurasta kenties voimakkaimpana ja puhuttelevimpana kotimaisena nykykirjailijana.

___

Lue myös Mari A:n ja Nooran näkemykset.

Herman Koch: Lääkäri

Herman Koch: Lääkäri
Suomentaja: Sanna van Leeuwen
Siltala 2013
447 s.
Zomerhuis met zwembad (2011)

Kirjastosta.


Marc Schlosser on yleislääkäri, joka pitää yksityisvastaanottoa kotonaan pääasiassa viihde- ja kulttuurialan tähdille. Hänen perheeseensä kuuluu vaimo Caroline ja kaksi varhaisteini-ikäistä tytärtä. Tasaisehko elämä saa kolauksen, kun Marcia syytetään kuuluisan näyttelijän Ralph Meierin kuolemaan välillisesti johtaneesta hoitovirheestä. Onko kyse huono-onnisesta vahingosta, välinpitämättömyydestä vai jostain pahemmasta? Marcilla saattaa nimittäin olla jotain hampaankolossa naistenmies Ralphia vastaan, sillä perheet viettivät yhdessä lomaa Meiereiden rantahuvilalla, jossa tapahtui yhtä sun toistakin...

Tykästyin viime syksynä hurjasti Herman Kochin ensimmäiseen suomennokseen Illalliseen. Hyrisin tyytyväisyydestä huomatessani, että häneltä julkaistaan uusi suomennos heti tänä vuonna. Pikkupaikkakunnan kirjaston ilona tällainen kuuma uutuus nökötti suoraan hyllyssä mukaan poimittavaksi, ja ehdinkin ahmaista Lääkärin parissa päivässä mummolareissullani.

Lääkäri jatkaa osittain Illallisessa esiin noussutta tematiikkaa ja osaltaan siinä käytetään myös samanlaisia kerronnallisia keinoja. Kertojana on hykerryttävän epäluotettava ja uskomattoman epämiellyttävä Marc, lääkäri, joka ei siedä alastomuutta tai halua koskea potilaisiinsa kuin viimeisessä hädässä. Marc kärsii selvästi itsetunto-ongelmista, vaikkei mitään myönnäkään – yleislääkärinä hän ei nauti kollegoiden keskuudessa erityisen suurta kunnioitusta. Oman päänsä vietävänä oleva Marc ei tilannetta tietenkään tunnusta.

Keskeisenä teemana ovat jälleen perhesuhteet, isän suhde tyttäriinsä ja perheen sisäinen dynamiikka. Kuinka paljon vanhemman on suojeltava lastaan? Mikä erottaa ihmisen eläimestä? Missä kulkevat soveliaisuuden rajat – mihin on oltava valmis ja mihin ei? Marc kipuilee tyttäriensä kasvun kanssa, sillä hänen on vaikeaa hyväksyä heidän muutoksensa lapsista nuoriksi naisiksi. Lienee vaikeaa kelle tahansa vanhemmalle, saati sitten fyysisyyteen sairaalloisen hankalasti suhtautuvalle ihmiselle.

Lääkärissä käytetään rikottua kronologiaa, hitaita paljastuksia ja mehevää kuvailua. Perheloma rannikolla on intensiivisesti kuvattu, ja sen käänteet pakottavat etenemään sivulta toiselle. Salaisuudet nousevat esiin kukin vuorollaan, ja Marcin kertojan rooli sekoittaa pakkaa entisestään. Miehen hämmentävä persoonallisuus sopii tarinaan kuin nyrkki silmään ja vahvistaa sen sanomaa entisestään. Mihin ja kehen voi tai kannattaa luottaa? Puolisoon? Ystävään? Itseensäkö?

Lääkäri on mainio lukukokemus ja tehokas ajatustenherättäjä, joka ei kuitenkaan yllä Illallisen tasolle. Illallisen selkäpiitä karmiva kylmyys ei jätä lukijaa pitkään aikaan rauhaan, ja vaikka Lääkärin viimeisten sanojen lukemisen jälkeen olo on kiistämättä likainen – aivan kuin joku olisi juuri kertonut totuuden, jota et halunnut kuulla ja tönäissyt vielä kipeästi rintaan – se ei ole yhtä taidokas kokonaisuus.

Hyvä se kuitenkin on. Reilut 400 sivua ahmaisee kuin huomaamatta. Ja jää janoamaan jälleen lisää.

___

Lääkärin ovat lukeneet myös Leena Lumi, Jonna ja Annika K.

Lukumaratonin jälkihien pyyhintää

Lukumaraton on siis kunnialla ohi ja sykekin alkaa pikkuhiljaa palata entiselleen. Kokemus oli jälleen kerran hauska, ja aion ilman muuta kokeilla lukumaratonia taas jossain vaiheessa uudelleen. Tämänkertainen oli minulle toinen.

Luin vuorokaudesta 13 tuntia, mikä on ihan hyvä määrä. Muun ajan nukuin, söin, päivitin blogia, vilkuilin muiden etenemistä, kävin junan ravintolavaunussa ja tein siirtymän rautatieasemalta kotiin. Joskus olisi hauskaa kokeilla kestävyyttä ajastimen kanssa siten, että tosiaan lukisi 24 tuntia mahdollisimman putkeen. Ehkä joskus seuraavalla lomalla.

Lukumäärät olivat tällä maratonilla oikein hyvät. Luin 1290 sivua, 8 kirjaa ja 4 novellia. Myös kirjallinen kirjavuus oli nähdäkseni kiitettävä. Ajallisesti lukemani teksti ylsi aina määrittelemättömän vanhasta kansanperinteestä 1700-luvun kautta viime syksyn uutuusesikoiseen. Maantieteellisesti seikkailin Uudessa-Seelannissa, Siperian eri osissa, Ranskassa, Irlannissa, Helsingissä, Järvenpäässä, Pellossa ja tarkemmin määrittelemättömässä kotimaisessa saaristossa. Lukemistani kirjoista 6 oli mieskirjailijoiden ja 2 naiskirjailijoiden tuotantoa tai toimittamaa. Novellit olivat kaikki suosikkikirjailijani Kjell Westön kirjoittamia.

Maratonkirjat ja -novellit kuvan järjestyksessä:

Kjell Westö: Rennot suosikit. Kertomuksia 1989–2004, josta novellit Elsie-täti, Kabana, Pätkästy kitarasoolo ja Merkitty (Otava 2004, suom. Jaana Koistinen ja Katriina Savolainen, kirjakauppaostos)
Jonathan Swift: Ohjeita palvelusväelle (Loki-Kirjat 2010, suom. Keijo Rinne, kirjakauppaostos)
Timo Sandberg: Kihokki (Karisto 2002, kirjaston poistomyynnistä)
Bo Carpelan: Kaari (Otava 1984, suom. Helena Anhava, kirjastosta)
Eric-Emmanuel Schmitt: Oscar ja Roosamamma (Like 2005, suom. Marja Haapio, kirpparilta)
Witi Ihimaera: Valasratsastaja (Like 2003, suom. Mervi Hangasmäki, kirjakauppaostos)
Maria Peura: Valon reunalla (Teos 2005, saatu lahjaksi)
Sarri Nironen: Tähdenpeitto (WSOY 2012, kirpparilta)
Tšuner Taksami (toim.): Siperian kansojen satuja (Idiootti 2013, kirjakauppaostos)

Muutama kirja edistää lukuhaasteita: Swift, Peura ja Ihimaera ovat TBR90+10-listallani, Bo Carpelan oli minulle tähän saakka Lukematon kirjailija ja Ihimaeran teos vie Maailmanvalloitukseni Uuteen-Seelantiin.

Westön kirjasta kirjoitan ehdottomasti aikanaan tarkemmin, kunhan luen sen loppuun. Samoin Maria Peuran teoksesta tulee oma tekstinsä. Muita vielä pohdiskelen, tulkoot tekstit, jos ovat tullakseen.

Suosittelen lukumaratonia innokkaasti – vuorokauden pyhittäminen lukemiselle on sekä hauska ihmiskoe että lukutoukan paratiisi! Ja kyllä, olen lukenut maratonin jälkeen jo kolmea eri kirjaa. Mihinkäs sitä tavoistaan pääsisi tai edes haluaisi.

Sirpa Kähkönen: Rautayöt

Sirpa Kähkönen: Rautayöt
Kansi: ?
Otava 2010 (1. painos 2002)
281 s.

Saatu lahjaksi.


Tuomen perheen elämä kesällä 1940 on monin tavoin samanlaista kuin muissakin työläisperheissä. Koetetaan raapia toimeentuloa sieltä mistä saadaan, kasvatetaan lapsia, pidetään koti puhtaana, selvitään niin kuin taidetaan. Toisaalta Tuomen perhe on omanlaisensa. Appiukko on kuollut, vanha anoppi hautautuu yhä syvemmälle omaan maailmaansa. Perheen nuori toivo Jalmari on kaatunut talvisodassa ja vienyt mukanaan uskon tulevaan. Lassi, jonka pitäisi vastata perheen elatuksesta, ei kykene nousemaan ullakkokamarin sängystä, vaan piehtaroi sodassa kokemissaan kauhuissa yö yön jälkeen. Vastuu perheen pyörityksestä jää Lassin vaimolle Annalle sekä vanhapiikasiskolle Hildalle.

Kuopiolainen pihapiiri elää jokapäiväistä elämäänsä turhia nurkumatta. Jokaisella on omat huolensa, mutta yhdessä huolehditaan esimerkiksi siitä, ettei halla vie perunasatoa. Päätyhuoneeseen muuttaa viipurilainen Helvi tyttärensä Marin kanssa, ja vaikka yksinäisen äidin mainetta katsotaan alta kulmien, Anna löytää Helvistä kauan kaipaamansa ystävän. Myös Hildan ja Annan suhde kasvaa ja kehittyy, kun naiset joutuvat näkemään vaivaa selvitäkseen perheen kanssa päivästä toiseen.

Mustien morsiamien aloittama tarina jatkuu tässä Kuopio-sarjan toisessa osassa. Luin ensimmäisen osan viime kesänä, ja vaikken aivan ihastunut, oli selvää, että jatkan Tuomien tarinan parissa. Nyt tuli sen aika, ja täytyy todeta, että Rautayöt vakuutti minut. Täysin.

Siinä missä Mustien morsiamien kuvaama puhumattomuus ja Annan paikoittainen itsesääli hieman kyllästyttivät, Rautayöt päästää jo syvemmälle. Tuomen perheen elämä tuntuu aidolta ja sitä seuraa pakottamatta, kiinnostuneena ja myötätuntoa kokien. Kesä on kuuma, ja Anna on kasvanut monella tapaa. Hän on terhakoiden kaksosvauvojen äiti, ja vaikka hän kokee voimattomuutta miehensä masennuksen edessä ja ajoittain tuntee itsensä tunkeilijaksi perheessä, itseluottamus on kasvanut ja sitä myöten itsesääliä näkyy vähemmän.

Karjalan evakot tuovat pihapiiriin eloa, ja pakottavat laajentamaan näkökulmaa, vaikka työttömyys ja pula saavatkin monet puolustusasemiin. Uuden sodan pelko on koko ajan läsnä, eikä rauhan ajasta voi täysin rinnoin nauttia. Pelko on käsin kosketeltavaa, muttei lamaannuttavaa.

En edelleenkään ole Anna Tuomen fani, mutta tässä kirjassa jo ymmärrän häntä paremmin. Se saa aikaan lempeän empatian ja halun tietää, miten kaikki vielä järjestyy. Kähkösen kieli on kaunista ja mehevää, ja paikoin tuntui siltä, kuin vain lipuisin järven aalloilla sen mukana. Paksu savon murre kuuluu korvissa ja kuvattu ympäristö on olemassa juuri siinä silmien edessä. Haluaisin uskoa, että seuraavaan osaan tartun hieman nopeammin.

___

Kuopio-sarjasta pidetään blogeissa pääasiallisesti paljon. Rautaöistä ovat kirjoittaneet muun muassa Morre, Maria, Amma, Salla, Maija ja Booksy.

Ruksi TBR-listalleni.

Se virallinen lukumaratonpostaus

Aivan kaikkea ei sentään tällä(kään) maratonilla
saada luettua...

Blogistanian kesälukumaraton, osa II starttaa omalta osaltani juurikin nyt. (Muiden tunnelmia pääsee tarkastelemaan kustakin blogista erikseen, ajantasainen koonti on tarjolla Hys, äiti lukee nyt! -blogissa.) Jos VR suo, juna on lähtenyt liikkeelle klo 16.25 ja parhaillaan luen jo ensimmäistä maratonkirjaani. Lähetän tämän postauksen eetteriin ajastetusti, ja mikäli mahdollista, päivitän tilannetta jo junamatkan aikana. Jos netti pätkii, palaan asiaan vasta kotiin päästyäni seuraavan vuorokauden puolella.

Kotona odottaa vino pino potentiaalisia kirjoja, mutta kuten edellisessä lukumaratonpostauksessani mainitsin, olen ollut jo useamman päivän tien päällä ennen maratonia, joten olen joutunut tekemään tiukkaa karsintaa junaosion lukemisia ajatellen. Raideosuudella mukanani ovat seuraavat opukset:

Maria Peura: Valon reunalla
Sarri Nironen: Tähdenpeitto
Jonathan Swift: Ohjeita palvelusväelle
Kurt Vonnegut: Jumala teitä siunatkoon, herra Rosewater
sekä kitalaenpuhdistusnovelleja varten Kjell Westö: Rennot suosikit

Jos nyt näissä ei ole riittävästi, mukana on myös keskeneräinen Joyce Carol Oatesin Haudankaivajan tytär.

Eiköhän näillä yksi pendolinomatka taitu! Nyt vaan sormet ristiin, ettei samaan vaunuun eksy kovaäänisiä puhelinjuoruilijoita tahi muunlaista lukurauhan häiritsijää.

***

Klo 16.30–17.35

Ensimmäinen kirja luettu ja Oulu ohitettu. Maratonin aloitti Sarri Nirosen haikeankaunis Tähdenpeitto (WSOY 2012, 129 s.), tarina kahdesta helsinkiläisestä lukiolaisesta, Joonasta ja Riinasta, jotka eivät kohtaa toisiaan kuin yhden hihan kosketuksen verran, mutta elävät sen sijaan tahoillaan abivuoden kevättä, mielet täynnä epävarmuutta ja toiveikkuutta, uskoa tulevaisuuteen ja nöyryyttä sen edessä. Kiehtova kirja, josta en kuitenkaan osaa vielä päättää, pidinkö vai enkö.

Toistaiseksi junaolosuhteet ovat olleet suotuisat. Lasten ääniä (ja korkeita kiljumisääniä) kuuluu aika ajoin, muuten on rauhallista, vaikka juna on täynnä.

Aikaa kulunut: 1 h 10 min
Luettuna: 1 kirja / 129 s.

***

Klo 18.05–19.25

Luin Kitalaenpuhdistusnovelliksi Kjell Westön Rennot suosikit -kokoelman (Otava 2004) aloitusnovellin Elsie-täti (vuodelta 1989, 14 sivua). Novellissa eletään loppukesää suomenruotsalaisen perheen huvilalla, ja persoonallisen Elsie-tädin vierailu on jälleen kerran kesän kohokohta perheen nuorelle pojalle. Elsiellä on kuitenkin omat haasteensa arjessa ja perheyhteisössä, eikä vierailun jälkeen mikään palaa enää ennalleen. Tuskin maltan odottaa jatkoa Westön novellien parissa, sen verran hyvältä tämä ensimmäinenkin jo vaikutti!

Toisena kirjana ahmaisin Jonathan Swiftin postuumisti julkaistun Ohjeita palvelusväelle -teoksen (Loki-Kirjat 2010, 108 s.). Kyse on satiiristen pikkutekstien kokoelmasta, joka irvailee sekä isäntäväelle että palveluskunnalle. Teoksessa on omat ohjeensa sekä koko palveluskunnalle että useammalle eri ammattilaisryhmän edustajalle erikseen. Ihan hauska kirjanen, joskin vähän puuduttava.

Lapset kirkuvat edelleen ja juna seisoo Oulaisissa ratatöiden vuoksi. Myöhässä siis ollaan jo nyt, mutta eipä tuo haittaa – ainakin meikäläisellä on tekemistä!

Aikaa kulunut: 3 h 5 min, josta lukuaikaa 2 h 25 min.
Luettuna: 2 kirjaa + 1 novelli / 251 sivua.

***

Klo 19.45–22.05

Kitalaenpuhdistukseen käytin toisen Westön novellin, tällä kertaa se oli nimeltään Kabana (1989, 15 s.). Novellissa nuori mies, opiskelija Martin pestautuu mutterivarastoon töihin ja kohtaa duunarielämän ja oman ylemmyydentunteensa väistämättömän yhteentörmäyksen. Ihastuttavaa Helsinki-kuvaa ja aitoa tunnetta, tykkäsin tästäkin paljon!

Kolmas kirja oli Maria Peuran vavahduttava Valon reunalla (Teos 2005, 165 s.). Yksinkertaisesti upea teos, raadollinen kuvaus siitä, mitä on kasvaa lapsesta nuoreksi naiseksi raa'assa pohjoisessa. Tunnelma on tiivis ja paikoin tosi ja kuvitelma sekoittuvat, mutta täytyy todeta, että tämäkin Peuran teos iski ilmat pihalle keuhkoista. Omaa lukutunnelmaani paransi entisestään se tosiasia, että olen juuri palaamasta reissulta hyvin samoilta seuduilta, joista Peura kirjoittaa. Huh, tästä on kirjoitettava kunnon postaus myöhemmin.

Hain ravintolavaunusta kahvia (2,30 e) ja söin eväänä olleet mansikat ja salaatin. Lapset ovat hieman rauhoittuneet, mutta toki kaikenmoista elämää on ympärillä edelleen. Olemme ohittaneet Seinäjoen ja juna on edelleen noin tunnin myöhässä aikataulusta. Ei haittaa. Tällä kertaa jo matkalla oleminen tuntuu erityisen makoisalta.

Seuraavaksi kyllä jotain vähemmän haastavaa kuin Peuran kirja. Onneksi nappasin muutaman kirjan mukaani tänään Ylitornion kirjaston poistohyllystä, joten valinnanvaraa on hieman enemmän kuin alunperin suunnittelin.

Aikaa kulunut: 5 h 50 min, josta lukuaikaa 4 h 45 min.
Luettuna: 3 kirjaa + 2 novellia / 431 sivua.

***

Klo 22.30–22.50

Kolmas novelli Westön kokoelmasta, nimeltään Pätkästy kitarasoolo (1989, 20 s.), oli aikamoinen mahaplätsäys. Novelli kertoo nuupahtaneen bändin kitaristista, joka saa vielä yhden mahdollisuuden musiikkimaailmaan osallistuessaan nousussa olevan yhtyeen levyntekoon vierailevana kitaristina. Aika on kuitenkin ajanut ohi sekä kitaristista että hänen musiikillisista ambitioistaan.

Plääh, ei kiinnostanut. Muusikoiden sieluntuska ja levytysviikkojen stressi – ei herätä intoa. Novellin kertojassa on kiinnostavia puolia, mutta homma ei päässyt etenemään niin pitkälle, että olisin lopulta erityisemmin halunnut tietää hänestä lisää.

Mutta eipä tässä mitään, jatketaan jollain muulla. Tämä jääköön viimeiseksi junapäivitykseksi, ohitimme juuri Tampereen ja juna on enää 45 minuuttia myöhässä. Matkustusseura on vaihtunut vähitellen lapsiperheistä nuorisoon, pari interreilaajaakin osui yhdelle välille. (Pääsisipä itsekin...!)

Seuraavan kerran palaan siis maratonasiaan kotoa!

Aikaa kulunut: 6 h 30 min, josta lukuaikaa 5 h 5 min.
Luettuna: 3 kirjaa + 3 novellia / 451 sivua.

***

Klo 23.00–00.30 ja 9.00–10.05

Kotiin on palattu, yöunet nukuttu, kissaa (ja miestä) rapsuteltu ja aamupala syöty. Sekä maratonin neljäs kirja luettu. Se sai luvan olla Timo Sandbergin armaaseen lapsuudenkaupunkiini Järvenpäähän sijoittuva dekkari Kihokki (Karisto 2002, 260 s.), jonka ostin eilen viime hetkillä kirjaston poistohyllystä. Hyvä että ostin, tämä toimi hyvänä yökirjana junamatkan viimeisellä etapilla ja onnistuneena alkuna maratonin toiselle puoliskolle.

Tarina ei ole kummoinen. Toimittaja Anitan ystävä ja työtoveri Orvokki katoaa kesken risteilyn. Poliisi pitää tapausta itsemurhana, mutta Anita tietää Orvokilla olleen monta rautaa tulessa ja niin paljon pelissä, ettei itsemurhasta voi olla kyse. Juttuun sotkeutuu muun muassa sisäministeri sekä paikallinen teollisuuspamppu. Lisäksi selvitellään Järvenpäässä vellovaa huumekauppaa.

Oli hauskaa lukea kirjaa tuttuakin tutummilta seuduilta, ja Sandbergin tyyli on vetävä ja mutkaton. Erityisen jännittävä tämä tarina ei kuitenkaan ollut, eikä arvoitus siinä mitenkään erikoinen. Mutta oikein hyvää viihdettä yhtä kaikki.

Tänään on vielä monta tuntia aikaa lukea, mutta nyt kun olen taas kotona ja omien kirjahyllyjen äärellä, valinnanvaraa on melkein liikaakin. Seuraavaksi joka tapauksessa jotain muuta kuin dekkari.

Aikaa kulunut: 17 h 45 min, josta lukuaikaa 7 h 40 min.
Luettuna: 4 kirjaa + 3 novellia / 711 sivua.

***

Klo 10.25–12.30

Aamupäivän rutistuksessa innostuin ahmaisemaan kaksi kirjaa. Luin Tšuner Taksamin toimittaman Siperian kansojen satuja -teoksen (Idiootti 2013, 141 s.), johon on koottu pienten, osin jo katoamassa olevien siperialaisten kansojen kansanperinteestä ammentavia satuja. Kantavia teemoja ovat paimentolais- ja metsästyselämä, eläimet ja luonto sekä ihmisen luonne. Muutama satu ja erityisen hyvin mieleen, esimerkiksi surullinen kalmukki-kansan Lootus, jossa etsitään maailman kauneimmalle neidolle maailman kauneinta kukkaa sekä jakuuttien Karah-simiriki, jossa viisas tyttö peittoaa yhteistyöllä ilkeän äitipuolen ja siskopuolen juonet.

Satujen lisäksi luin Eric-Emmanuel Schmittin Oscar ja Roosamamma (Like 2005, 109 s.), jossa kuolemansairas 10-vuotias Oscar-poika elää viimeisiä päiviään sairaalassa kirjoittaen ilkikurisia ja tarkkasilmäisiä kirjeitä Jumalalle. Lempeä kirja, josta jäi hyvä mieli.

Huh, pää tuntuu aika raskaalta, mutta tästä jatketaan vaan. Kohta on ehkä tankkauksen aika, huoltojoukot ovat luvanneet sitruunaista lohipastaa, nam!

Aikaa kulunut: 20 h 10 min, josta lukuaikaa 9 h 45 min.
Luettuna: 6 kirjaa + 3 novellia / 951 sivua.

***

Klo 12.55–14.10

Seitsemäs kirja oli Bo Carpelanin Kaari – Kertomus kesästä joka oli toisenlainen kuin muut kesät (Otava 1984, 134 s.). Tarina kertoo nuoresta pojasta, Johanista, joka viettää kesän merenrantamökillä vanhempiensa ja persoonallisten mökkinaapureidensa kanssa. Kesä muuttaa monia asioita: ehditään kohdata sairautta, luonnonvoimia sekä ihmissuhteiden kiemuroita. Johan oppii paljon itsestään ja muista – kesä on kasvun aikaa.

Sympaattinen kesäkuvaus ja ensimmäinen lukemani Carpelanin kirja! Pidin kirjan tunnelmasta, joka on leppoisa muttei laiska, tunnelmallinen muttei liian runollinen. Nuori Johan tuntuu ikäänsä (11 vuotta) nähden turhan kypsältä, mutta toisaalta se vahvistaa kirjan sanomaa kasvusta ja kehityksestä, aikuistumisen alusta.

Tankkaus oli onnistunut, ruoka oli törkeän hyvää! Nyt jaksaa maaliviivalle saakka. Pitäisi varmaan tehdä tiukkoja päätöksiä, sillä luulen seuraavan kirjan jäävän maratonin viimeiseksi. Lukuaikaa on vielä himpun yli kaksi tuntia, klo 16.30 saakka. Vaihtoehtoja riittää, liikaakin. Apua!

Aikaa kulunut: 21 h 50 min, josta lukuaikaa 11 h.
Luettuna: 7 kirjaa + 3 novellia / 1085 sivua (tonnin tavoite täyttynyt!).

***

Klo 14.30–16.30

Huh, done and done! Maraton kunnialla suoritettu, nyt päässä humisee.

Viimeisenä kirjana luin vuosikausia hyllyssäni muhineen uusiseelantilaisen Witi Ihimaeran Valasratsastajan (Like 2003, 159 s.), joka kertoo modernisoituvan maailman ikeessä kamppailevasta maoriheimosta, joka odottaa turhaan uutta johtajaa – sitä, joka osaa puhua valaiden kieltä. Heimoon syntyy tyttö, Kahu, jolla on kaikki merkit johtajuudesta, mutta jota heimon vanhin, Kahun isoisoisä, ei hyväksy. Kaunis teos, surullinenkin, mutta toivon pilkahdus näkyy. Kiinnostava luettava, vaikka mukana on paljon maorikielisiä sanoja, joita piti hieman luntata sanastosta.

Valasratsastajan jälkeen aikaa jäi vielä yhdelle Kjell Westön novellille, joka on nimeltään Merkitty (1989, 46 s.). Novelli pohtii journalistin etiikkaa ja lehtien ja median valtaa ja sen käyttöä kiinnostavana mosaiikkina, osin suorana kerrontana, osin "haastatteluna". Huomattavasti kiehtovampi kuin edellinen novelli kokoelmassa!

Nyt on pää tyhjä ja tunkkainen. Ihan heti en taida uudelle maratonille lähteä. Sen sijaan luulen, että illalla tekee jo mieli lukea jotain... Olipahan taas ihmiskoe, ja oli hauskaa "suorittaa" alkuosa junassa. Tulipahan vaihtelua lukupaikkoihin ja oltua liikkeessä lukiessa.

Juuri nyt ei irtoa oikein muuta. Palaan koontihengessä asiaan varmaan myöhemmin tänään. Nyt hyppään pyörän selkään ja lähden tutustumaan erääseen ihastuttavaan koiraan.

Suurkiitokset kannustuksesta ja onnittelut oman maratoninsa puuskuttaneille!

Aikaa kulunut: 24 h, josta lukuaikaa 13 h. 
Luettuna: 8 kirjaa + 4 novellia / 1290 sivua. 

Viipyilevän melankolinen Gilead

Marilynne Robinson: Gilead
Suomentaja: Laura Jänisniemi
Kansi: Layne Kennedy
Bazar 2008
287 s.
Gilead (2004)

Oma ostos.


On vuosi 1956 Gileadin kaupungissa Iowassa. Ikääntynyt pastori John Ames on elämänsä ehtoossa ja tietää sen. Sydän ei jaksa enää kauaa, niin on lääkäri kertonut. Ames kirjoittaa kirjettä vasta seitsemänvuotiaalle pojalleen, sillä hän haluaa jättää tälle jotain muistoksi itsestään myös aikuisuuteen. Omaisuutta pastorilla ei juurikaan ole perinnöksi jätettäväksi vaimolle ja pojalle, sillä vastuunsa tunteva sielunpaimen on käyttänyt rahansa mielummin kirkkonsa kunnostukseen ja köyhien auttamiseen.

Kirjeessään John Ames kertoo pojalleen omista juuristaan ja menneisyydestään pohdiskellen samalla yhteiskunnallisia, eettisiä ja teologisia ongelmia ja ilmiöitä. Tarinan läpi kulkee yhdysvaltalaisen elämäntavan muutos, kolme sotaa, rotukysymyksiä, perhehistoriaa, virheitä ja anteeksiantamusta. Kun John Amesin kummipoika, naapuriseurakunnan pastorin langennut poika, palaa pitkästä aikaa ja yllättäen Gileadiin, John joutuu punnitsemaan omaa kykyään armoon ja ymmärrykseen. Vähitellen lukijallekin alkaa selvitä, mistä kaunan kantaminen johtuu ja kuinka John Ames pyrkii siitä yli viimeisillä hetkillään.

Marilynne Robinsonin Gilead on Pulitzer-palkittu romaani, haikean kaunis kuvaus muuttuvasta maasta ja sen muuttuvasta kansasta, sukellus pieneen Keskilännen kaupunkiin ja sen ihmisiin ja yhteisöihin. Robinson antaa kertojansa yltää pohdinnoissaan Yhdysvaltojen sisällissotaan saakka isänsä ja isoisänsä kautta ja rakentaa siten kolmen sukupolven mittaisen matkan pappissuvussa.

En oikein tiennyt, mitä tältä kirjalta odottaa. Laatua nyt ainakin, sen verran luotan Pulitzer-statukseen ja siihen tosiasiaan, että Robinson kypsytteli kirjaa kauan. Vaikka tiesin kirjan kertojan olevan pastori, sen voimakas kristillinen pohjavire tuli kuitenkin yllätyksenä. John Ames pohtii uskontoa ja teologisia kysymyksiä paljon ja syvältä. Lähes 80-vuotiaanakaan hän ei vielä ole näiden aiheiden suhteen valmis, vaan moni seikka on edelleen vailla vastausta – ja sellaiseksi myös jää.

Ei tämä mikään käännytyskirja ole. Kyse on vahvasta romaanista, jossa on mielenkiintoinen ja koskettava, täyteläinen tarina, kiinnostavat henkilöt ja haikean melankolinen tunnelma. Vaikka John Ames tiedostaa aikansa käyvän vähiin ja vaikka hän ei sitä haluaisi, hän ei ole katkera. Pikemminkin miehessä vallitsee surumielinen toiveikkuus, tieto siitä, että elämä – keskeneräisenä ja epätäydellisenä, virheellisenäkin – on ollut hänelle hyvä.

Gilead etenee kuin tyyni puro. Paikoin kertojan ajatukset katkeilevat ja harhailevat, paikoin hypellään (hallitusti) menneen ja nykyisyyden välillä, paikoin tunnutaan kiertävän kehää. Kaikkein syvimmin kristinuskoa ja armoa pohtivista kohdista en aivan innostunut, sillä minusta tuntui, että ne toistivat itseään. Ehken vain erota hienovireisiä eroja, sillä kirjan päähenkilön ajatusmaailma on minulle vieras.

Minulle jäi tästä kirjasta levollinen olo. Se on taidokas ja kokonainen, upea teos, joka antaa paljon ajateltavaa. Ei pelkästään nyökyteltävää, vaan myös vastaanväitettävää, paljonkin. Luopumisen tuska kuvataan kauniisti, ilman katkeruutta. Se tuntuu hyvältä ja siitä voi ottaa opikseen vastaisen varalle. Suosittelen Gileadia kiireettömään hetkeen silloin, kun haluaa pureskeltavaa, kun kohtaa tai tietää kohtaavansa surua ja luopumista tai kun haluaa pysähtyä melankolisen toiveikkuuden äärelle.

"Mutta täytyy kyllä sanoa, että olen tämän kaiken kautta uudella tavalla oivaltanut maailman jatkuvuuden. Me tosiaan vaivumme unholaan ja jätämme huonomuistisen maailman taaksemme tallaamaan ja turmelemaan ja hukkaamaan kaiken, mikä on ollut meille tärkeää. Niin se vain on, ja se on ihmeellistä." (s. 222)

___

Maria koki Gileadin rauhoittavana kirjana, joka oli kuin hiljainen ja hieman yksitoikkoinen matka preerian halki. Maijasta kirja oli hyvä ja hieno ajoittaisesta laahaavuudestaan huolimatta. Liina nautti lukemisesta hieman oudosta sivumausta huolimatta.

Gilead on yksi ruksi TBR90+10-listallani sekä henkilökohtaisessa Pulitzer-haasteessani.

Blogistanian kesälukumaraton II

© Nafisan / Yöpöydän kirjat

Kirjahullut tempaisevat yhteisen lukumaratonin merkeissä reilun viikon kuluttua, keskiviikkona 24.7. Edellinen osa puuskutettiin läpi 10.7. ja siitä löytyy tekstejä pitkin poikin blogeja. Kirsin kirjanurkasta pääsee hyvin kärryille, jos tapahtuma on tähän saakka päässyt vilahtamaan ohi silmien ja korvien. Ensimmäisellä maratonilla luettiin yhteensä yli 20 000 sivua ja lähes 140 eri teosta. Aikamoista!

Itse osallistuin ensimmäiseen yhteismaratoniin vain kannustusjoukoissa. Tai tietysti luin vuorokauden aikana minäkin, mutta maraton sinänsä jäi väliin. Ensi viikolla näin ei käy!

Oma maratonini tulee alkamaan luultavasti hieman muita myöhemmin, noin klo 17. Syy verraten myöhäiseen alkamisajankohtaan on se, että olen tuolloin paluumatkalla mummini luota pohjoisesta, ja istun turvallisesti ja tasaisesti junassa vasta viiden maissa. Sitä ennen lukeminen ei onnistu. Tarkoitukseni on siis lukea koko paluumatka Helsinkiin ja jatkaa yöunien jälkeen kotona torstaina. Lukumaratonin ideahan on lukea mahdollisimman paljon yhden vuorokauden aikana, ja koska yhteismaratonin säännöt sen sallivat, minun maratonini jatkuu siis 25. päivä varsin myöhään.

Jännitystä tuo etenkin maratonin alkuosaan muutamakin tekijä. Ensinnäkin olen Valtion Rautateiden tarjoaman internetyhteyden varassa, jonka ongelmatonta toimimista sallinette epäillä. Joten voi olla, etten pääse päivittämään junaosuuden etenemisiä ajantasaisesti. Myös muiden osallistujien seuraaminen voi jäädä vähälle. Mutta näillä mennään – tärkeintä on lukeminen ja sen ilo. Toisekseen lähden reissun päälle jo tämän viikon perjantaina, eli maratonin alkuosan kirjat pitäisi valita jo nyt ja jaksaa myös pakata mukaan matkalle. Sinänsä en usko hirveän montaa kirjaa ehtiväni junamatkan aikana lukea, mutta olisi mukavaa olla hieman vaihtoehtoja valittavaksi. Tiukkoja suunnitelmia on siis meneillään.

Lukumaratoniin saavat osallistua kaikki kirjanystävät! Ohessa (joustavat) säännöt sekä 10.7. mukana olleet ja tähän mennessä 24.7. mukaan ilmoittautuneet bloggaajat.

Säännöt (joustavat sellaiset!):

1. Kaikki 24 tunnin aikana luettu kirjallisuus lasketaan mukaan maratoniin.

2. Aloittaa voi mihin kellonaikaan hyvänsä ja lukea haluamansa ajan ja määrän kuitenkin niin, että enimmäisaika on 24 tuntia. (Esim: aloitus 10.7. klo 18.00 -> lopetus 11.7. klo 18.00.) Näin siksi, että maratoonareilla on erilaisia elämäntilanteita, jotka halutaan ottaa huomioon. Tankkaus-, lepo- yms. taukoja saa pitää vapaasti, mutta ne lasketaan mukaan suoritusaikaan.

3. Merkitään ylös luettu sivumäärä ja ilmoitetaan se julkisesti blogissa.

4. Lukea saa mitä tahansa, missä ja miten tahansa!

5. Lukumaratonista saa mielellään kirjoittaa blogiinsa etu- ja jälkikäteen ja varsinkin maratonin kuluessa.

6. Lukumaratonin hastagina somessa on #lukumaraton.

Jaksaa, jaksaa!

Mukaan ovat ilmoittautuneet seuraavat blogit:

10.7.2013

http://bookingitsomemore.blogspot.fi

http://www.lily.fi/blogit/kaikkea-kirjasta

http://kirsinkirjanurkka.blogspot.fi

http://kirjasfaari.fi

http://maukkis.blogspot.fi

http://eriqou.blogspot.fi/ (Ja kaikkea muuta)

http://lemasquerouge.blogspot.fi

http://kuutarlukee.blogspot.com

http://elegiakirjat.blogspot.fi

http://bibliofiles2.wordpress.com/

http://www.mainoskatko.blogspot.co.uk/ (Kirjavalas)

http://ilsela.blogspot.fi

http://tapahtumahorisontti.blogspot.fi (Aberdeen Diaries)

http://kirjakkoruispellossa.blogspot.fi (Kirjakko ruispellossa)

http://kirjaintenvirrassa.blogspot.fi

http://satunluetut.blogspot.fi/ 

http://jamislibrary.blogspot.fi/ (Kaleidoscope)

http://esperanzan.blogspot.fi/ (Erjan lukupäiväkirja)

http://lonkeropiirakka.blogspot.fi/ (Lonkeropiirakka)

http://kirjojenpuutarha.blogspot.fi/ (Kirjojen salainen puutarha)

http://the-review-factory.blogspot.fi/

http://livresvie.blogspot.fi/Lukematon maailma

http://missiokassari.blogspot.com/ (Missio kässäri)

24.7.2013 

http://suketus.blogspot.fi (Eniten minua kiinnostaa tie)

http://rainwilds.blogspot.fi/ (Solaris)

http://aitilukeenyt.blogspot.fi (Hys, äiti lukee nyt!)

http://kirjakissa.blogspot.fi/ (Yöpöydän kirjat)

http://elegiakirjat.blogspot.fi (Elegia)

http://pieni-kirjasto.blogspot.fi (La petite lectrice)

http://teawithannakarenina.blogspot.fi/ (Tea with Anna Karenina)

http://tapahtumahorisontti.blogspot.fi (Aberdeen Diaries)

http://kirjanpauloissa.blogspot.fi/ (Kirjan pauloissa)

http://sininenkeskitie.blogspot.fi/ (Sininen keskitie)

http://kristankirjat.blogspot.fi (Lukutoukan kirjablogi)

http://helmi-maariapisara.blogspot.fi/ (Pisara)

http://doyoulovebookslikeme.blogspot.fi/ (Book lover)

http://annaminunlukeaenemman.blogspot.fi (Anna minun lukea enemmän)

http://lonkeropiirakka.blogspot.fi/ (Lonkeropiirakka)

http://yksiviela.blogspot.fi/ (Yksi rivi vielä...)

http://kirjanurkkaus.blogspot.fi/ (Kirjanurkkaus)

http://bibliofiles2.wordpress.com/ (Bibliofiles)

http://tarukirja.blogspot.fi/ (Tarukirja)

http://kuutarlukee.blogspot.fi/ (Kuuttaren lukupäiväkirja)

http://hdcanis.blogspot.fi (Hyönteisdokumentti)

http://systomykoosi.blogspot.fi (Systomykoosi)

P.S: Kansainväliseen tyyliin otamme mukaan myös minihaasteita. Yksi sellainen on nimeltään Kitalaenpuhdistusnovelli. Ideana on lukea maratonin lomassa (kenties kirjojen väleissä) novelleja, joista pikaisesti postataan!

***

Itse maratoonasin viime kesänä ihan yksikseni ja täytyy sanoa, että kokemus oli erinomaisen hauska. Tuolloin luin yhteensä 9 kirjaa ja 1355 sivua. Tämän vuoden tavoitteena voisin pitää tonnin puhkaisua ja kaikki sen ylittävä on selkääntaputtelun arvoista. Katotaan kuin käy! Toki lukumaratonin tarkoituksena on lähinnä nauttia lukemisen ilosta, mutta turha kai tässä on totuutta peitellä: pieni suorittaja nostaa päätään ja se kestetään. Olkoon tavoitteenani siis 1000 luettua sivua 24 tunnin kuluessa.

Ei muuta kuin rohkeasti mukaan, mikäli mahdollisuus on, ja vähintäänkin seuraamaan innolla lukutoukkien sykerajoja!

Alice Munro: Julkisia salaisuuksia

Alice Munro: Julkisia salaisuuksia
Suomentaja: Kristiina Rikman
Kansi: Osmo Omenamäki
Tammi 1995
327 s.
Open Secrets (1994)

Kirjastosta.


Alice Munron Julkisia salaisuuksia on novellikokoelma, jonka kahdeksan kertomusta sijoittuvat kukin vähintään osittain kanadalaiseen pikkukaupunkiin Carstairsiin. Novellit ovat erillisiä, mutta niissä on jonkin verran yhtymäkohtia toisiinsa esimerkiksi niissä esiintyvien henkilöiden kautta.

Avausnovelli Tuulentupia on kuvaus kirjastonhoitaja Louisasta, joka kohtaa kaikki elämänsä miehet hyvin erilaisissa tilanteissa ja toivoo löytävänsä onnen edes joskus. Oikea elämä kertoo Dorrie Beckistä, omalaatuisesta ja itsellisestä naisesta, joka erinäisistä syistä on päätymässä naimisiin, mutta alkaa häiden kynnyksellä vahvasti epäröidä kykyään luopua elämäntyylistään avioliiton vuoksi. Albanialaisessa neitsyessä kahden naisen elämät valintoineen, sattumineen ja tapahtumineen kietoutuvat yhteen, ja vaikkei totuutta tiedä kukaan, suurin merkitys on jossain muualla. Niminovellissa Julkisia salaisuuksia nuori tyttö katoaa patikkaretkeltä, ja syyllisyyttä, salaisuuksia ja paljastumisia pohditaan useasta näkökulmasta. Jack Randa Hotel kertoo jätetyksi tulleesta naisesta, joka lähtee seuraamaan entisen miehensä kulkemaa reittiä Kanadasta Australiaan. Keskeistä on irti päästämisen taito – osaako sitä kukaan? Paikka korvessa sijoittuu 1800-luvun uudisraivausvuosiin, ja sen päähenkilöinä ovat veljekset ja vanhemman veljen orpokodista tilattu vaimo. Korpimökillä tapahtuu onnettomuus, jonka syistä ja todellisista käänteistä on monta eri näkemystä. Vierailu avaruudesta hämmentää pikkukaupungin ihmissuhteita, jotka ovat usein peräisin kauempaa kuin voisi arvata. Kokoelman päättää Vandaalit, tarina syrjäisen talon ja sen asukkaiden kohtaamasta ilkivallasta, jonka syyt ovat rumat ja arvaamattomat.

Luulen, että tässä alkaa käydä nyt niin, että Alice Munrosta on kovaa vauhtia tulossa yksi ehdoton suosikkikirjailijani. Edelleenkään en ole lukenut häneltä paljon, mutta se vähä, jonka olen, on niin laadukasta, taitavaa ja hämmentävää, että pakkohan tässä on olla kyse jostakin vakavammasta kuin ensihuumasta. Munron novellit ovat koukuttavia, häiritseviä ja viiltävän tarkkoja. Hänen henkilöhahmonsa ovat aitoja, harvemmin täysin miellyttäviä, yleensä ihmisinä hyvin epätäydellisiä.

Novellit nostavat esiin ne elämän hetket, jolloin jokin asia peruuttamattomasti muuttuu. Kyse ei läheskään aina ole sillä hetkellä huomiota herättävästä asiasta, pikemminkin jostain, joka on hitaasti hivuttautunut kohti uutta ja muutosta. Yleensä merkityksen ymmärtää vasta paljon myöhemmin.

Kieli on kaunista ja houkuttelevaa, se on hiottua ja mietittyä, mutta ei siloteltua. Kristiina Rikman on suosikkisuomentajiani, häneen voi luottaa aina. Munro tuo pienillä terävillä huomioillaan esiin jotain sellaista, jota on saattanut usein ajatella tiedostamattaan. Tekstin kautta sen kuitenkin vasta ymmärtää, sille saa sanat.

Suosikkinovellini tässä kokoelmassa ovat Albanialainen neitsyt, Julkisia salaisuuksia ja Vandaalit. Niissä kaikissa leikitellään totuudella ja kuvitelmilla, salaisuuksilla ja paljastuksilla sekä vaikenemisella, joka kertoo silti paljon. Kaikki Munron novellit ovat täyteläisiä kokonaisuuksia, kaikissa niissä on selkeä ranka ja elävä täyte. Tarinankertojana Alice Munro on äärimmäisen taitava.

Munro aikoo nyt 82-vuotiaana jäädä eläkkeelle. Se hänelle suotakoon, vaikka haluaisin ajatella saavani aina vain lisää luettavaa tältä taikakynäiseltä naiselta. Tosiaalta, kuten mainittua, minulla on vielä paljon hänen tuotantoaan lukematta. Luultavasti nautiskelen sen säännöstellen, jotta sitä riittää mahdollisimman pitkään. Silti haluaisin ahmia kaiken heti. Munron novellit kestävät monta lukukertaa, ja oikeastaan moni niistä lähes edellyttäisi uusintalukua, jotta ne avautuisivat vielä selvemmin. Uskonkin, että olen saanut Alice Munrosta kirjallisen ystävän loppuiäkseni.

___

Myös Sinisen linnan kirjaston Maria sekä Keltaisen kirjaston Littera ovat lukeneet Julkisia salaisuuksia. Hanna kirjoitti viime kesänä paneutuneen tekstin Munrosta järjestettyään Munro-viikonlopun, johon itsekin otin osaa.

Kotimainen kasarikirjakesä: Ukkosenjumalan poika

Arto Paasilinna: Ukkosenjumalan poika
Kansi: Timo Mänttäri
WSOY 2012 (1. painos 1984)
240 s.

Kirjastosta.


Jumalilla on ongelma: suomalaiset eivät enää usko heihin. Muinaisuskon kannattajia on enää muutama kourallinen kristinuskon ja muiden humpuukien vietyä kannatusta viime vuosisatoina. Jotain on tehtävä! Ukko ylijumala määrääkin poikansa Rutjan tekemään matkan maan päälle tehtävänään käännyttää mahdollisimman paljon suomalaisia takaisin esi-isien uskoon. Jumalhahmoisena se ei oikein onnistu, joten Rutja vaihtaa taivaasta alas astuttuaan osia siuntiolaisen antiikkikauppiaan Sampsa Ronkaisen kanssa.

Sampsalla on elämässään omat ongelmansa jo ennen Rutjan ilmaantumista. Suomalainen muinaisusko ei ole Sampsalle vierasta, sillä hänen edesmennyt isänsä tunnusti sitä, mutta noin muuten elämään on osunut kaikenlaista harmittavaa. Sampsa hallinnoi isoa maatilaa, jolla luuhaa väkeä pyörittelemässä peukaloitaan. Punavuoressa sijaitseva antiikkiliike on hänelle sekä henki- että rahareikä, sillä voittoa ei tule, myymäläapulainen aiheuttaa harmaita hiuksia ja verotiedoissakin on jotain mätää. Siinä mielessä Rutjan ilmaantuminen ja osien vaihtaminen tuo Sampsan elämään sopivasti jännitystä ja muutoksia.

Alkaa innokas suomalaisten käännyttäminen, johon virkavallalla tahi pappissäädyllä ei ole juurikaan sanottavaa. Suomalainen yhteiskunta tutisee totisesti perustuksiaan myöten, kun ukkosenjumalan poika käärii hihat ja alkaa hommiin!

Kotimainen kasarikirjakesä -haasteen innoittamana hain jälleen luettavaa kirjastosta. Nyt vuoroon pääsi Arto Paasilinna, jonka tuotannosta olen tähän mennessä lukenut vasta Jäniksen vuoden, josta kovasti pidin (ja jonka sain myös valmistujaislahjana omaankin hyllyyn, kiitos Anne!). Tämä Ukkosenjumalan poika viimeistään sen teki: minusta tuli Arto-fani!

Kirja on hauska ja tarkkakatseinen, sen lukeminen sujuu kuin tanssi, henkilöhahmot ovat sopivissa määrin karikatyyrejä ollen silti uskottavia, ajankuva on herkullisen mehevä. Aivan mainio kokonaisuus! Tarina etenee nopeasti ja muodostaa koukuttavan kaaren, ei tätä olisi malttanut kädestään laskea.

Paasilinna on taitava, todella taitava, mikä ei liene mikään yllätys. Teksti on niin sujuvaa ja lennokasta, että sitä lukee ilolla. Tässä ei ole turhaa, tässä on asiaa, vaikka pilke silmäkulmassa on selkeä ja kirkas. Hihittelin äänettömästi monille lohkaisuille ja huomioille, joita Paasilinna ujuttaa tarinankulkuun. Ihan ääneen tämä ei naurattanut, mutta ei kaiken tarvitsekaan.

Ukkosenjumalan poika käsittelee suomalaista yhteiskuntaa empaattisesti ja silti terävästi. Lavalle marssivat erittäin selkeästi tunnistettavat erilaiset ihmistyypit, huomiota annetaan niin verokarhulle, yritystoiminnalle kuin mielenterveyspalveluille ja ajankuvaa rakennetaan huolella, muttei lainkaan pakotetusti. Itse olen kirjaa vuoden nuorempi, mutta koin sen kuvaaman 1980-luvun todella aidoksi. Sellaista se varmaan olikin!

Ainoa nipotukseni kohdistuu Paasilinnan naishahmoihin. Olisin toivonut edes yhtä kaikin puolin mallikasta naista tarinaan, ja lähimmäksi pääsi verotarkastaja Suvaskorpi, joka hänkin saa lopulta hyvin perinteisen naisihmisen roolin. Mutta kenties tämäkin on sitä 1980-lukua.

Sen sijaan Ukko Ylijumalan kuusi käskyä voisin milloin tahansa ottaa omaksi huoneentaulukseni:

1. Muista pelätä Ukkosta.
2. Älä ole pienille paha.
3. Suojele elämää.
4. Kunnioita vanhoja ihmisiä.
5. Elä ihmisiksi.
6. Älä anna periksi.

Näitä sietää miettiä.

___

Nopealla haulla en löytänyt muita blogikirjoituksia Ukkosenjumalan pojasta. Haastankin juuri sinut siellä lukemaan tämän mainion kirjan mitä pikimmin!

Osallistun kirjalla Kotimainen kasarikirjakesä -haasteeseen ja saavutan ensimmäisen tason, Jonna Tervomaan!

Asko Jaakonaho: Onnemme tiellä

Asko Jaakonaho: Onnemme tiellä
Kansi: Timo Numminen
Otava 2012
350 s.

Kirja saatu blogiarvonnasta.


Onni Happonen uskoo parempaan tulevaisuuteen ja solidaariseen yhteiskuntaan. Hän nousee 1920- ja -30-lukujen vaihteessa kovasti ahkeroimalla Heinäveden kunnallislautakunnan esimieheksi ja haaveissa siintää kansanedustajuus sosialidemokraattien riveissä. Kotona hänellä on vaimo Saimi ja kaksi lasta sekä paljon työtä, jota ei oikein ehdi tehdä kuntalaisten hyvinvoinnista huolehtimisen viedessä lähes kaiken ajan.

Suurtilallinen Pelkonen ei voi sietää minkään sävyisiä vasemmistolaisia, noita verikoiria ja kunniallisen talonpojan selkänahan ruoskijoita. Onni Happonen on Pelkosen vihalistan kärkipäässä, sillä moisella punikilla ei pitäisi olla mitään asiaa päättäviin tehtäviin. Kommunistien paikka on rajan takana, ei valkoisessa ja puhtaassa Suomessa. Pelkosen renkinä on Pakarinen, nuori punaorpo, jolla ei ole paljon hävittävää, eikä oikeastaan mitään muutakaan.

Vuonna 1930 tilanne alkaa kärjistyä. Lapuan liikkeen hurmiossa Heinäveden isännät kääntyvät yhteisvoimin Onni Happosta ja tämän puoluetovereita vastaan ja muilutukset alkavat raaistua. Happonen kaapataan kunnankokouksesta ja syrjäytetään vallankahvasta. Ajojahti käy yhä järjettömämmäksi ja kiihkeämmäksi. Saimi-vaimon pahat aavistukset täyttyvät vielä hirveämmin kuin hän pelkäsi.

Asko Jaakonahon Onnemme tiellä on vahva esikoiskirja ja vaikuttava lukukokemus. Se ahdistaa ja kauhistuttaa, saa puremaan hammasta ja ihmettelemään ihmisen sydämettömyyttä, järjettömyyttä ja hallitsematonta kiihkeyttä. Tarina pohjautuu tositapahtumiin, ja Onni Happosen tapaus on edelleen lopullisesti selvittämätön. Jaakonaho saa kuvaamansa ihmiset elämään, heihin on helppo uskoa.

Aihepiiri on rankka, jopa pakahduttava. Suomen historiassa on huomattavan paljon kiinnostavia ajankohtia, joista 1920-luvulla alkanut oikeistoradikalismin nousu on ehdottomasti yksi. Siitä lukeminen ja siihen tutustuminen on toisaalta myös ahdistavaa, sillä monet piirteet tuntuvat nostavan päätään uudelleen ja uudelleen. Suvaitsemattomuus, kiihkoilu ja oman asian sokea ajaminen eivät vanhene. Onnemme tiellä kuvaa tätä kaikkea onnistuneesti proosan keinoin.

Päähenkilö on kieltämättä Onni Happonen, vaikka hän jääkin etäiseksi, vain muiden silmin kuvatuksi. Kiihkeä aatteensa mies hänkin on, mutta ei yllä tässä kerrontaratkaisussa lähellekään Pelkosen ja kumppaneiden maanisuutta. Pelkonen on ällöttävä henkilöhahmo, ja paikoin lähes ylilyövän vastenmielinen. Silti uskoin häneen loppuun saakka, sillä, no, pelkosia on. Saimissa on särmää, ja vaikka hän ei saa koskaan taottua miehensä päähän omaa näkökulmaansa, mikään onneton hissukka hän ei ole. Surullinen kyllä, ja tyytymätön moneen seikkaan. Lopulta suuresti etenkin itseensä ja tekemiinsä valintoihin. Renki Pakarinen ei lopulta saa paljon kertojan tilaa, mutta on sitäkin keskeisempi ja hyvin aidon oloinen. Sääliksi toki häntäkin käy.

Onnemme tiellä on helposti lähestyttävä kirja, joka etenee joutuisasti. Etenkin viimeinen kolmannes kulkee kiihkeässä rytmissä ja saa jännittämään tulevia käänteitä, vaikka keskeisimmät niistä ovatkin etukäteen tiedossa. Kukin kolmesta kertojaäänestä vie mukanaan omiin näkemyksiinsä. Tylsistyä ei ehdi, vaikkei kyse sinänsä mistään toimintatrilleristä ole.

Pala kurkussa sitä lopulta sitten on, vihan ja pelon ja kiihkon edessä. Ja toivoo, että joskus vielä osaisimme olla ja elää toisin.

___

Amma kehuu kirjan taidokasta mikrohistoriallista otetta, Jori suosittelee varauksetta, Lukuneuvojan kirja pani miettimään monia asioita, Jaana Märsynaho vaikuttui muun muassa ajankuvasta.

Joutilaisuuden ylistys

Kun on vapaa palkkatyön kahleista, ehtii tehdä kaikenlaista. Pelottavan hyvin myös huomaa, kuinka ihastuttavaa on olla lähtemättä aamuisin töihin. Voi jäädä nukkumaan. Ja kun herää, nukahtaa uudestaan, vaikka kello olisi jo tuhat.

On outo kesä. Olen ollut kesätöissä tai ympärivuotisessa työssä ainakin viimeiset 10 vuotta. Tuntuu hassulta, että tämän kesän ainoat velvollisuuteni mahtuivat kolmeen nelituntiseen työpäivään. Tuntuu myös hieman rikolliselta. Eihän ihminen voi jatkuvasti olla vapaalla. Vai voiko?

Kai sitä voi. Olen sentään saanut käytyä TE-toimistossa ilmoittautumassa työttömäksi työnhakijaksi. Sitäkin puuhaa edelsi hikinen yritys ottaa selvää siitä, mitä kaikkea pitäisi tehdä ja mitä olla jo tehtynä. Kun lopulta sain mentyä työkkäriin, kaikki etukäteen tekemäni työ tuntui hetkellisesti turhalta, sillä aulassa odottivat isot kyltit, joissa kehotettiin menemään toiseen toimipisteeseen, kun kerran näillä asioilla liikuin. (Netissähän tällaista pikkuseikkaa ei mainittu laisinkaan, mitäpä sitä turhia.) Sinnikkäästi punkesin itseni infotiskille ja kiltti mieshenkilö suostui hoitamaan asiani, vaikka vieressä nököttänyt nyrpeä naishenkilö ilmoitti ykskantaan (puhuen kollegalleen, ei minulle, tietenkään), että "uudet työnhakijat hoidetaan toisaalla". Setä ei ollut moksiskaan vaan näpytteli tietoni koneelle ja kehotti olemaan yhteydessä Kelaan parin viikon päästä. (Hän ilahtui, kun kerroin uuden työsuhteen alkavan 1.8. Ehkä siksi sain palvelua, olenhan tällä kertaa helppo nakki.) Kelan kanssa asioimista en ole vielä aloittanut, ajatuksestakin tulee hengenahdistusta. Huoh.

Ja minun pitäisi kai ammattini puolesta ymmärtää tätä järjestelmää ja kyetä jopa opettamaan sen toimintaa nuorisolle. Sallinette surullisen nauruni.

Ikävien velvollisuuksien lisäksi olen vain nauttinut olemisesta ja siitä, että kotona asuu taas toinenkin ihminen. Juhannus sujui mökillä sääskien syötävänä ja superkuuta ihaillen. Sen jälkeen olen ollut talkoolaisena festareilla ja nauttinut blues-musiikista, tavannut ystäviä ja uusia tuttavuuksia, pessyt ikkunan (kyllä, jopa yhden kolmesta, ensimmäistä kertaa tässä asunnossa), luuhannut kirjastossa, törmäillyt turisteihin (Vaikka rakastan Helsinkiä, pohdin välillä, olisiko oikea paikkani kuitenkin jossain hevon kuusessa, missä ei ole muita ihmisiä, sillä en voi sietää kanssakulkijoita, jotka eivät osaa olla jättäytymättä muiden ihmisten tielle keskellä katua, oviaukoissa ja liukuportaiden päädyissä. Tuntenette tyypin.), käynyt kesäteatterissa (Ryhmiksen Robin Hoodin sydän, joka ei oikein sytyttänyt), haaveillut omasta pihasta, edes ihan pienestä, varannut matkan Tukholmaan (se on sunnuntaina), niin ja tietysti lukenut. Jonkinlaista jumia on havaittavissa, sillä vaikka sivut kääntyvät ja useampi kirja on kesken, todellinen tarinan imu puuttuu. (Koetan selvitä, vaikka hirveän rankkaahan tämä tällainen on.)

Samalla kun voi nauttia pitkästä vapaasta, se aiheuttaa myös vähän häsellystä. Kun aikaa on paljon, se katoaa nopeammin, olen huomannut. Paljon on suunniteltuna (ei tosin minuutilleen, en edes osaisi), ja päällimmäinen ajatus ei ole se, kuinka mahtavaa on ehtiä niin paljon, vaan se, että kohtahan tämä loppuu. Huokaus. No, voiko muuta edellyttää, kun tämä on niin uutta. Ehkä jo ensi kesänä olen hieman pidemmällä tässä kehitysprosessissa. Toivon.

Nyt työnnän ajankäyttöajatukset kauas takaraivoon, laitan aurinkolasit silmille ja lähden saunomaan ystävien mökille. Viini on jo kylmässä ja hymy korvissa. Onhan tämä nimittäin aikamoista elämää, jos nyt totta puhutaan. Ihan parasta.

Olemisen sietämätön keveys

Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys
Suomentaja: Kirsti Siraste
Kansi: Urpo Huhtanen
WSOY 2008 (1. painos 1985)
390 s.
Nesnesitelná lehkost byti (1983)

Oma ostos.


Prahan kevät 1968 koskettaa kaikkialla Keski-Euroopassa. Neljään ihmiseen se vaikuttaa huomattavan paljon. On prahalainen kirurgi, naistenmies Tomás, joka rakastuu tarjoilijan työtä henkensä pitimiksi tekevään valokuvaajaan Terezaan. On Tomásin rakastajatar Sabina, taiteilija, jota ei kukaan tai mikään voi pitää vankina, ja joka vaihtaa Tomásin Geneveen muutettuaan tiedemies Franziin.

Tarina etenee päähenkilöidensä taustoja ja tekemisiä kartoittaen kommunistisen vallan alla räpiköivässä Tšekkoslovakiassa ja muualla Euroopassa. Vaikka kyse on pohjimmiltaan rakkaustarinasta, mukana on politiikkaa, totalitaarisen hallinnon absurdiutta ja pohdintaa elämän olemuksesta. Mitä on olemassaolo ja oleminen, mitä niiden keveys tai paino?

Olemisen sietämätön keveys on kuuluisa kirja, jolla on monille sen lukeneille suuri merkitys. Voin hyvin ymmärtää, miksi. Tarina on surullinen ja kaunis, lohdullinen ja ankara. Henkilöissä on paljon heikkouksia, he ovat menneisyytensä ja nykyisyytensä vankeja ja uhreja, mutteivät liian heikkoja ollakseen kiinnostavia ja pannakseen maailmalle vastaan.

Naistenkaataja Tomás ei saanut sydäntäni sykkimään, pikemminkin mies hieman säälitti. Vahva libido on toki usein ihmiselle voimavara, mutta pahimmillaan Tomás ei illalla muista, kenen kanssa on aamulla maannut. Toisaalta ymmärrän, miksi miehen kierrokset käyvät tarinan edetessä yhä kovemmalla vauhdilla, sillä työnsä poliittisen kähminnän vuoksi menettävä rautainen ammattilainen yrittänee vähemmästäkin täyttää elämään tulevaa aukkoa jollain muulla. Surulliseksi kuitenkin tulin.

Tereza taas on vaikean menneisyyden vuoksi herkkä ja haavoittuva, muttei kuitenkaan säry. Hänessä on piikkinsä, ja vähitellen paljastuu se olemisen taito, joka saa sekä mieheensä että elämäänsä pettyneen naisen jaksamaan päivästä toiseen. Tereza ei ole viaton, vaikka monen epäoikeudenmukaisuuden kohteeksi joutuukin.

Sabina ja Franz jäävät pääparin varjoon, vaikka Sabinassa on särmää vaikka muille jakaa. Olisin lukenut mielelläni hänestä vaikka kokonaisen kirjan, sillä Terezaan ja Tomásiinkin verrattuna Sabina on huomattavan paljon kiinnostavampi ja jollain tavoin monipuolisempi hahmo, vaikkei saakaan kaikkea ansaitsemaansa huomiota. Franz ei herättänyt minussa juuri mitään ajatuksia.

Olemisen sietämätön keveys on yllättävän nopea- ja helppolukuinen teos, vaikka sisältääkin painavaa asiaa. Luvut ovat lyhyitä, leikkaukset nopeita ja tarina kiertää kehällään kiehtovasti yhä uudelleen samojen aiheiden ja tapahtumien läpi. Tunnelmaltaan se on melankolinen, muttei toivoton. Kommunistinen totalitarismi osoittaa tarinassa järjettömyytensä hienovaraisin keinoin, yksilötasosta ammentaen. Päällimmäinen ajatukseni kirjasta on, kuinka hienosti se käsittelee ihmisen olemista ja elämistä sekä yksinäisenä yksilönä että osana vahingossa tai vapaaehtoisesti syntyneitä yhteisöjä. Onko yksilöllä lopulta merkitystä maailmassa vai ei, se lienee jokaisen itse päätettävä.

___

Muualla kirjoitettua: Mari A., Sanna, Morre, Anni, Riina.

Ruksaan kirjan lukemisen myötä yhdet kohdat TBR-listaltani sekä Maailmanvalloituksesta. Lisäksi osallistun Lukemattomat kirjailijat -haasteeseen.