30. lokakuuta 2007

40-vuotias mummo

Tänään töissä oli yksi nainen, jonka toimenkuvana oli olla jonkinlainen jokapaikan höylä osastolla: järjestellä varastoja, purkaa lähetyksiä, toimia lähettinä ja auttaa hieman laitoshuoltajaa tarpeen vaatiessa. Hän oli oikein mukava ja puhelias, eikä voinut olla neljääkymmentä vuotta vanhempi. Viisi minuuttia ennen kotiinlähtöään hän kertoi, että on tulossa mummoksi parin viikon sisällä. Just. Oma äitini on kieltänyt tekemästä mitään mummouttavaa ainakaan kymmeneen vuoteen. Hän täyttää ensi vuonna 50.

Tutkimussuunnitelma on lähes valmis, huomenna lähetän sen ryhmälle ja torstaina kuulen tuomioni. Se ei ole niin hyvä tai fiksu kuin haluaisin, mutta se on parasta mihin tällä hetkellä kykenen, joten sen on riitettävä nyt.

29. lokakuuta 2007

Kloriitti puhdistaa!

Aamu voi alkaa kahdella tavalla: normaalisti tai päin helvettiä. Tänä aamuna kaikki meni ihan hyvin, mitä nyt heräsin ihan liian aikaisin, luin koomassa Spiegelmanin Mausin loppuun, keitin kahvin, soitin vahingossa V:lle (anteeksi!), nukahdin uudestaan ja heräsin, kun sairaalasta soitettiin töihin. Suostuin, puuhastelin aamutoimet loppuun, astahdin ulos kirpeään syysaamuun ja... astuin suoraan kuolleen hiiren päälle! Voi perkele.

Kissa yritti eilen illalla sisään kuollut hiiri hampaissaan, en päästänyt sitä sisään ennen kuin myöhemmin näin suun olevan tyhjä. Fiksu kissa kiistämättä, toi saaliinsa oven taakse kun ei sisään asti päässyt. Tällä kertaa kyseessä oli oikeasti hiiri (se, joka kävi asunnossani sisällä, oli kyllä päästäinen), ja se oli aika irvokas kaikki raajat jäykistyneenä ja suu auki. Nappasin sitä hännästä ja viskasin roskikseen. No, ainakin naapurit ovat saaneet hupia, jos lähtivät ennen mua töihin ja huomasivat ikioman ruumishuoneeni.

Sairaalassa oli jälleen hieman haparoivaa, mutta siitä se sitten taas lähti. Olin jälleen uudella osastolla, menen sinne huomennakin aamuvuoroon. Loppuviikosta kieltäydyin, täytyy joskus opiskellakin. Ja tutkimussuunnitelma on vieläkin vähän vaiheessa, huomenna on pakko fiksata se kuntoon. Töitä on kuitenkin ihan kiva tehdä, vaikka laitoshuoltajan työ onkin raskasta. Pysyy kuitenkin jokin tuntuma työelämään. Ja potilaat olivat jälleen mukavia, vaikka ovatkin sairaita. (no shit)

Viikonloppu oli kiireinen ja hauska. Olin yhden yön partioretkelläkin (ja äsken maksoin sittenkin jäsenmaksun ensi vuodelle, vaikka kaikkea muuta oli aiemmin suunniteltuna). Kirjamessuilta tuli osteltua kaikenlaista, ja siellä oli muutenkin hauska käydä (kiitos Jenni seurasta!). Lauantaina oli myös kivat tuparit, joissa join vahvaa boolia ja avauduin. Menimme Helsingin keskustaan baariin, jossa oli skottibändin coverkeikka, näin myös yhdet skottilaiset miehen genitaalit (olimme ihan edessä, ja bändi halusi jonkun naisen tarkistavan, onko kiltin alla mitään, ja eihän siellä ollut - siis se tarkistaja EN ollut minä vaan joku hieman kypsempi naishenkilö, mutta lava oli pieni ja näkyvyys hyvä) enkä juonut baarissa mitään, ja silti nukahdin bussiin. Niin, siellä baarissa oli myös hyvännäköisiä brittipoikia, ja melkein teki mieli alkaa flirttailemaan. Melkein.

En ole siivonnut aikoihin. On ollut muutakin tekemistä. Kohta on jo marraskuu, enkä minä ole tehnyt mitään järkevää tänä syksynä, paitsi aloittanut proseminaarin. Syksy on mennyt nopeasti. Tällä viikolla alkavat uudet kurssit, kivaa. Vaikka ei niitä montaa ole. Tänään missasin työvuoron takia espanjantunnin (taas... ihme, jos en kohta lennä sieltä pihalle) ja huomenna jää väliin sosiaaliantropologian ensimmäinen luento. Ensi lauantaina on ehkä halloween-bileet, jonne täytyy varmaankin mennä.

Tekemistä riittää. Toivon, että ruumiit jäävät kuitenkin jatkossa vähemmälle.

22. lokakuuta 2007

Babyfever!

Perjantai oli ihana päivä, sain pitää sylissäni ja nuuskutella ihanaa mustatukkaista pikkutyttöä, joka EI itkenyt, tai hieman ehkä kitisi, mutta MINÄ sain hänet rauhoittumaan ihan itse! Tyttö oli syötävän suloinen, ja olin niin onnellinen vanhempien puolesta. Äitikin meni ihan marengiksi ja leperteli tytölle kuin vanha tekijä (no, äiti onkin vanha tekijä). Itse hänellä ei kuulemma vielä ole kiire mummoksi, mutta veikkaan, että isotädin vastuullinen tehtävä saattaa poikia jonkinlaista mummokuumetta. No, itse en ole sitä hetkeen parantamassa, sillä vaikka lapsi olikin ihana ja olin aivan myyty, en ehkä itse samanlaista vielä tahtoisi. Mutta joskus myöhemmin kyllä. Sain myös luvan olla ihan virallisesti täti.

Samalla reissulla kävin yöpymässä mummini luona, joka tuntuu joka kerran vanhemmalta. Hän on ajoittain hieman pahantuulinen, ja niin tapojensa orja, että niitä vastaan on vaikea asettua. Mummini on erittäin huononäköinen, mikä vaikeuttaa kaikkea arkipäivän toimintaa, ja lisäksi liikkuminen on muutenkin hankalaa. Eikä hänen kotitalossaan ole hissiä. Mummi ei kuitenkaan suostu muuttamaan palvelutaloon, vaikka siitä on välillä yritetty keskustella rakentavassa hengessä. Toisaalta ymmärrän sen hyvin, hän on ollut itsenäinen (ja itsepäinen) vuosikymmeniä, leski vuodesta -62 ja aina pärjännyt omillaan. Varmasti tuntuu vaikealta myöntää, että on aika antaa periksi. Kuitenkin omaa oloani helpottaisi, jos mummi muuttaisi paikkaan, jossa joku muu on aina läsnä. Minulla on aina huono omatunto, kun en käy hänen luonaan useammin (olen yrittänyt käydä noin kerran kuussa tai puolessatoista, mikä tuntuu kauhean vähältä näin kirjoitettuna ja saa minut kuulostamaan kamalalta ihmiseltä), mutta.. en tiedä. Ei kai sitä voi miksikään muuttaa. En asu samassa kaupungissa. Äitiä tilanne raivostuttaa ajoittain suuresti, sillä hän ei haluaisi ottaa niin paljon vastuuta anopistaan (joka ilmeisesti teki elämän varsin vaikeaksi aikoinaan...), ja toivoisi, että mummi myöntäisi realiteetit eli sen, ettei enää oikein pärjää itsekseen. Mutta ei se ole niin helppoa. Minun täytyy käydä Lahdessa useammin, muuten hajoan huonoon omatuntooni. Pitäisi kai ymmärtää, ettei mummi ole täällä ikuisesti, ja jos nyt laiminlyön häntä, kadun sitä katkerasti loppuikäni. Ei se ole suuri uhraus silloin tällöin yöpyä yksinäisen vanhuksen luona, ei se ole mikään uhraus ollenkaan, mutta kai olen sitten sitä itsekästä pullamössösukupolvea, joka ei osaa kunnioittaa juuriaan tarpeeksi (vaikka kyllä minä yritän!). Huoh. Tulen surulliseksi, kun mietin tätä, sillä tahdon olla hyvä ihminen ja tuoda iloa mummille. Hän on kuitenkin loppujen lopuksi niin yksin, ollut melkein koko ikänsä. Mutta en minäkään jaksa kaikkea yksin kantaa, vaikka kyllähän äiti ja veli myös huolehtivat mummista. Muita ei sitten olekaan, mummi on kaiken lisäksi viimeinen suuren sisarussarjan elossaoleva jäsen. Jonkun on tietenkin oltava aina viimeinen.

--

Aloitin tänään esitutkimukseni, ja olen selaillut liitoksistaan uhkaavasti halkeavaa kirjaa aamun verran, seuraavaan pitäisi kohta tarttua. Kissa nukkuu kylpyhuoneen matolla ja mies sängyssäni, ja kello käy jo puolta päivää! Tänään pitäisi vielä käydä kirjastossa ja ehkä ostaa uusi kännykkä. Illalla olen täällä taas kahdestaan Riesan kanssa. Yhdessä vietetyt viikonloput menevät ihan liian nopeasti, se on aina surku. Mutta eihän sille mitään mahda, aika kulkee kysymättä lupaa. Kävimme eilen elokuvissa katsomassa Mustan jään, ja se oli aivan upea, tunnelataukseltaan suorastaan sähköinen, erittäin pelkistetty ja toimiva kokonaisuus. Loppuun asti hiottu ja mietitty, suosittelen! Aivan ehdottomasti vahvaa kansainvälistä tasoa, jos nyt sellainen on jokin meriitti (kai se on). Olen hämmentynyt, sillä olen nyt nähnyt tänä syksynä kaksi veretseisauttavan hienoa elokuvaa, tämän ja Sovituksen. On aina hienoa kokea vahvaa taidetta. Silloin muistaa taas, kuinka lahjakas ihminen voikaan olla, ja miten meissä kaikissa on niin paljon kätkettyä ja salattua.

18. lokakuuta 2007

This Mess We're In...

Minusta tuli tiistaina melkein-täti, kun serkkuni (toinen niistä kahdesta ainoasta) sai tytön. Huomenna pääsen katsomaan tätä uutta ihmistaimea, enkä malttaisi millään odottaa. Tänään arvoin lelukaupassa huomattavan kauan, ostanko prinsessalle lampaan vai Herra Hakkaraisen. Otin Herra Hakkaraisen. Toivottavasti tyttö pitää siniasuisista vuohista. Ja toivottavasti se ei ala heti itkeä sylissäni, niinkuin Kaisun Leevi teki. Heh.

Prose etenee suurin hyppäyksin, kahden viikon päästä tutkimussuunnitelman on oltava valmiina. Ensi viikolla menen museolle, jännittävää! Kirjoja raahasin kotiin tänään. Kohta voisin katsella niitä hieman tarkemmin. Kiinnostukseni ja innostukseni kasvavat hyppäyksittäin, aina prosetapaamisen jälkeen puhkun intoa. Onneksi minulla on koko ensi viikko aikaa tehdä kaikenlaista järkevää, kun on perioditauko. No, yhteen tenttiinkin pitää lukea, mutta siinähän se menee. Luentoja ei kuitenkaan ole. Intoa ja kiinnostusta olisi saanut kyllä olla jo aiemminkin tällä viikolla, kun olisi pitänyt lukea poetiikkaa ja sosiaalipsykologiaa, joiden tentit olivat tänään. Poetiikan väänsin jotakuinkin kasaan, tentti oli vaikea, mutta tein parhaani. Sosiaalipsykologian jätin suosiolla väliin, enhän ollut ehtinyt edes selata muistiinpanoja. Uusinta on parin viikon päästä. Kurssien loppuunsaattaminen on miellyttävää. Suorituskeskeisen maanikon sydäntä lämmittää palauttaa tenttipaperi/luentopäiväkirja/essee ja jäädä odottamaan opintorekisterin täydennystä. Se on sitä edistymistä, kaiketi.

Minulla on ollut kiireinen viikko. Olen nähnyt paljon ystäviä, mikä on ollut ihanaa. Laura oli Tampereella alkuviikon, ja se oli erityisen kivaa. Joskus kaipaan erittäin paljon lukioaikoja, jolloin olin niin paljon sosiaalisempi kuin nyt. Nykyisin nyhjötän usein iltatolkulla omissa oloissani. Viihdyn toki yksinkin, mutta kyllä se oli ihanaa, kun pystyi sopimaan tupakanpolttotreffejä vartin varoitusajalla tai poiketa oven taakse noin vain. Tampereella ei juuri ole siihen mahdollisuutta (enkä tahdokaan enää tupakalle), mikä on sääli. Urautuminen ja tapojensa orjaksi jääminen on suoraan sanoen perseestä.

Yöpöydällä on paljon kirjoja, joita tahtoisin lukea, ennen kuin ne on palautettava kirjastoon. Kaikki lukeminen kasautuu aina samaan kohtaan, tylsää. En kuitenkaan voi lukea 24 h vuorokaudessa, vaikka tahtoisinkin. Ja vaikka voisinkin, en kuitenkaan koskaan lukisi sitä, mitä pitäisi, vaan jotain ihan muuta. Tehokkuus on suhteellista.

14. lokakuuta 2007

Niskan jäykkyys tuhoaa kaiken

Viime päivät ovat olleet kiireisiä ja harvinaisen sosiaalisia, mutta minulla ei todellakaan ole valittamista.

Torstaina luonani oli kolme opiskelukaveria, joiden kanssa joimme vähän alkoholia sillä seurauksella, että hoipertelimme sitten baarista juuri ennen pilkkua ulos räntäsateeseen ja "olimme naamat". Jollain konstilla pääsimme Jennin kanssa bussiin ja kotiin, sammuimme molemmat "kuin saunalyhdyt" ja heräsimme krapulaisina. Oli ihan äärettömän hauskaa, kiitos siitä! Baarissa minua tuli iskemään Kosovossa ollut rauhanturvaaja, joka ei ymmärtänyt epäkiinnostustani ennen kuin "lähdimme vessaan". Olin ehkä liian ystävällinen. No, ei se päälle käynyt. Baarissa oli tarjolla äärettömän pahaa ja äärettömän halpaa siideriä, mutta eipä siitä sitten sen enempää... krapula oli kaamea.

Toivuttuani lähestulkoon edellisestä illasta H ja T ja hieman myöhemmin R tulivat luokseni kuuntelemaan Scandinavian Music Groupia, syömään mozzarellaleipiä ja juomaan sidukkaa (paitsi en minä). Lähdimme ajoissa keikkapaikalle ja saimme hyvät paikat lähes lavan edestä. Keikka oli loppuunmyyty ja todella hyvä! Fiilis oli aivan erinomainen ja biisivalikoima riittävän monipuolisesti uutta ja vanhaa materiaalia sisältävä. Ei voinut valittaa. Olisi kyllä kivaa käydä SMG:n keikalla useammin kuin kerran vuodessa, pitänee ottaa aktiivisemmin suunnitelmiin. Tampere on hyvä kaupunki keikkailuun.

Nyt olen keittänyt kaksi ja puoli tuntia kikherneitä, asunnossani leijuu ummehtunut kikherneentuoksu, nurkissa on roskaa ja minun pitäisi lukea ensi viikon tentteihin (3 kpl), mutta kun en millään jaksaisi. Laura tulee huomenna, joten se siitä lukemisesta. Tuntuu todella oudolta ja samalla tietenkin erittäin miellyttävältä olla näin sosiaalinen. Kyllä täällä minun luonani saa useamminkin käydä!

Niskani oikea puoli on aivan jumissa ja sitä särkee. Otin eilen lääkettä, mutta ei se auttanut kuin sen verran, että sain unta. Pöydällä irvailee paketillinen Sirdaludia, mutta en ole ihan varma, onko se liian tujua kamaa. Kasvojeni oikeaa alalaitaa särkee myös, en todellakaan halua mitään viisaudenhammasongelmaa vielä tähän päälle! Olenpas vaivainen.

10. lokakuuta 2007

Traumoista, I

Luin yhdestä toisesta blogista kirjoittajan muistoja peruskoulun liikuntatunneilta. Mieleeni palautui niin elävästi yläaste ja Mamin liikunnanopetus, että tuli oikeasti huono olo.

Miten sellaista opetusta on voitu ihan tosissaan edes antaa? Jotain telinevoimistelun pakollisia kulta-, hopea- ja pronssisuorituksia, ja kaikkien oli edettävä kultatasolle asti, vaikka olisi tärissyt pelosta noustessaan pukin päälle edes konttausasentoon, saati että olisi heitellyt voltteja jossain riu'uilla. Ja kaikkien oli otettava mallia siitä ryhmän parhaasta, joka harrasti telinevoimistelua. Muitten olisi pitänyt osata kaikki jekut yhtä hienosti koulun liikuntatuntien opetuksella. Eikä opettaja itsekään osannut/halunnut tehdä liikkeitä, mallia näytti aina se lajin harrastaja. Kaikessa arvioitiin, mitattiin, laskettiin, verrattiin. Mitään ei opetettu, ja jos ei osannut käsipallon sääntöjä, se oli oma vika. Aina löytyi joku, joka osasi paremmin ja oli jossain harkoissa pelannut jo sitä. Aina oli aggressiivisia urheilijoita, jotka taklasivat ringettetunnilla tai juoksivat päin koriksessa.

Itsehän en edes ollut ihme kyllä kaikkein huonoin, mutta en todellakaan mitenkään hyvä. Uinti oli ainoa, mistä pidin ja jota osasin, mutta siitäkään ei ollut mitään hyötyä, koska vaikka usein lähes tai jopa reilusti yli puolet ryhmästä lintsasi uintitunnit, opettaja oli vain niin vihainen, ettei hänellä edes käynyt mielessä vaikkapa kehua tunnille ylipäänsä tulleita tai muutenkaan kiinnittää mitään huomiota aktiivisuuteen silloin, kun itse olisin siitä jotenkin "hyötynyt". Liikunta tuntui aina pakkopullalta ja suorittamiselta, ei koskaan uuden oppimiselta saati rentoutumiselta (paitsi ehkä kerran lukiossa kun vieraileva tähti kävi yhden tunnin verran opettamassa joogaa).

Tiedän, että samantapaisia tuntemuksia ovat saattaneet joissakuissa herättää esimerkiksi taideaineiden tunnit, enkä itsekään muistele mitenkään riemulla ala-asteen pakollisia laulukokeita tai sitä yhtä kauheaa pakotettua apinaorkesteriesitystä, jonka esittäminen on yksi traumaattisimpia esiintymiskokemuksiani kautta aikojen. Niin paljon en ole hävennyt elämäni aikana kuin yhden käden sormilla laskettavan määrän (ja minä kuitenkin mokailen ja sählään ja nolaan itseni aika usein noin ylipäänsä). Vieläkin menee kylmät väreet, kun sitä ajattelen. Ja se taisi olla vuonna 1994.

Kuviksesta olenkin sitten kyllä aina tykännyt, eikä musiikista noin muuten ole valitettavaa. Kallion lukiossa ehdin käydä yhden musiikin kurssin, ja opettaja oli hyvin kannustava ja sympaattinen, vaikkeivät kaikki ryhmässä olleetkaan mitään musiikin ihmelapsia (minä mukaanlukien).

Mutta peruskoulu... millaista siellä on nykyään? Onneksi se aika ei koskaan enää palaa. Ja jos minulla on joskus lapsia, ne saavat tukea, kehuja ja kannustusta vaikka olisivat aina ja kaikessa hitaimpia, jäykimpiä, riitasointuisimpia, rähmäkäpälimpiä tai muuten vaan urveloita. (Tosin kyllä meiltä kotoa aina tukea sai, traumat tulivat opettajista).

8. lokakuuta 2007

Flunssa

Minuun on iskenyt flunssa. Plääh. Nenä vuotaa ja pää on ihan tyhjä ajatuksista mutta täynnä räkää. Silti on kohta lähdettävä tohisemaan kaupungille: kirjastoon, ostamaan lippuja perjantain keikalle ja sitten yliopistolle opiskelemaan espanjaa. Joskus ei kyllä vaan jaksaisi, ja olisi kivaa luovuttaa ja antaa olla, kadota peiton alle ja antaa villasukkien pyöriä jaloissa.

Proseminaariaiheeni käsittelee autokouluja Suomessa. Perioditauolla menen museolle lukemaan käsikirjaston kirjoja, ja sitä ennen pitäisi kahlata täältä löytyvää aineistoa. Torstaina minun kai pitäisi jotakuinkin esitellä aihettani prosetapaamisessa, mutta saattaa jäädä aika laimeaksi. No, ei se mitään. Homma on kuitenkin nyt lähtenyt liikkeelle, ja voin palauttaa G.I.Gurdjieffia käsittelevan kirjallisuuden kirjastoon. Mietin sitä ukkelia joskus myöhemmin sitten, kiinnostava hän kuitenkin on. Niin kuin kaikki muutkin maagikot 1900-luvun alusta. Eipä sekään aihe minnekään katoa.

Perjantaina oli ekskursio Helsinkiin. Arkistot ja kirjastot ovat kyllä kiinnostavia, mutta hieman pelottavia paikkoja, ennen kuin oppii käytännöt. Tiedonhakukurssi on ollut kaikin puolin todella hyödyllinen, ja on onni, että se on proseminaarivaiheessa pakollinen. Kaikilla laitoksilla niin ei ole. Minä en ainakaan osaisi aloittaa yhtään mistään, jos en olisi ollut kurssilla. Ja vaikka olen edelleen tiedonhaussa todella huono ja hukassa, joku on kuitenkin kertonut, kuinka toimia.

Stella Polaris oli ihan hauska. Heittivät muutaman laulunkin päästään. Näytelmän aiheena oli häämatka, ja tapahtumat alkoivat helvetistä. Aika hauskasti kyllä pääsivät eteenpäin ja saivat tarinan kokonaisuudeksi. Näyttelijät olivat taitavia. V:kin tykkäsi. Ja Helsingin pimennyt ilta oli kaunis.

Löysin Scandinavian Music Groupin uuden levyn Helsingistä. Levy on hyvä. Varsinkin banjo. Kuuntelen sitä nyt kolmatta kertaa, täytyy totutella, sillä perjantaina on tietenkin osattava biisit ulkoa keikalla. Heh. Pitää yrittää olla mahdollisimman vähän krapulassa (torstainakin on bileet), mutta yleensä en edes halua olla kaatokännissä keikoilla, eihän silloin pysty keskittymään olennaiseen ollenkaan!

Sain Tomilta itselleni uuden kännykän, mutta se ei ihan tunnu sopivan käteeni. Laitteessa sinänsä ei ole mitään vikaa, se on yksinkertaisempi kuin edelliseni, mutta silti... ehkä yritän säästää rahaa ja ostan jonkin uuden tosihienon kännykän. Vanha puhelimeni on siis ns. sanonut sopimuksensa irti. Kiinnostavaa, eikö totta?

Olen hämmentynyt Facebookin saamasta suosiosta, mutta ihan hauskaa on, että sieltä löytyy paljon vanhoja ja uusia kavereita. "Jenkkien irc-galleria", sanoi V. Pyh.

4. lokakuuta 2007

Aiheita aiheetta

Minulla on nyt proseminaarin aihe. Olo on helpottunut ja hieman jopa tyypertynyt - näinkö helppoa se olikin. Kerron aiheestani lisää sitten, kun muutama asia on varmentunut ensi maanantaina. Mutta sen voin jo paljastaa, että mitenkään mediaseksikäs, aivojaräjäyttävä tai okkultistinen se ei ole. Kaiken kaikkiaan hyvin arkinen. Mutta se on joka tapauksessa päätetty, olen aloittanut aiheeseen tutustumisen ja ensi maanantaina päätän näkökulman ja torstaina esittelenkin jo sen seuraavassa proseminaaritapaamisessa. Nopeaa toimintaa? Olen erittäin tyytyväinen, vaikka V nauroikin aiheelleni. Naurakoon vaan. Minusta se on ihan sympaattinen. Ja - lähes tutkimaton!

Kotona on taas kerran sotkuista, mutta en saanut tänään aikaiseksi siivota, vaikka olin niin päättänyt. Huomenna teemme tiedonhakukurssin ekskursion Helsinkiin, ja jään reissulta sitten pääkaupunkiseudun huumaan viikonlopuksi. Lauantaina menemme V:n kanssa katsomaan improa. Aika hauskaa. Olisimme halunneet mennä katsomaan Teatteria, mutta näytökset näyttävät loppuunmyydyiltä aina ensi maaliskuulle asti. Harmi. Tuo nimittäin todella kiinnostaa!

Tänään poetiikan luennolla ymmärsin, mistä luennoitsija puhui. Olen ehkä edistynyt? Kirjallisuustiede on vaikeaa, ja minä menin johdantokurssille ihan huvin vuoksi. Ja yllättäen se onkin osoittautunut toistaiseksi haastavimmaksi kurssiksi yliopistossa. No, viime syksyn englannin kurssi olikin asia erikseen, mutten viitsi edes muistella sitä enää, ettei ala enempää ottaa päähän. On muuten outoa, kuinka eri ihmiset puhuvat eri asioita: toisesta lähteestä olen kuullut, että "luennot järjestetään vain siksi, ettei aiheesta ole riittävän hyvää kirjallisuutta" ja toisesta, että "kirjatentit eivät koskaan vastaa täysin luentokurssien antia". Ok. Näillä mennään.

Nyt Houseen. Nam.

2. lokakuuta 2007

Miksi aina väsyttää?

Marraskuun sateet saapuivat lokakuussa, ja minulla on kylmä kuin pakkasella. Auringonlaskut ovat kyllä kauniita, silloin kun ei sada. Ostin halvalla lyhdyn, jossa nyt palaa tuikku. Lyhty on oveni ulkopuolella. Joskus on hurjan sympaattista, että on ikioma ulko-ovi, jonka edessä voi pitää mattoa. Ostin kanervankin, sekin on tuossa ovella. Laitoin eteisen patterin päälle. Kohta on talvi.

En pääse eteenpäin proseminaarissa. En ole vielä päättänyt, onko aiheeni ihan vai täysin perseestä. Tuntuu, etten ehkä sittenkään osaa. Tai en uskalla pyytää ohjausta. Miksi en? Luulen (tiedän), että muutkin pyytävät. Pelkään olevani vaivaksi, vaikka prosen ohjaaja saakin palkkaa työnsä tekemisestä. Miksi ihmisellä muuten on huono itsetunto eikä huonoa minätuntoa? Muun muassa tätä pohdittiin tänään sosiaalipsykologian luennolla. Oraali-, anaali- ja fallisen vaiheen lisäksi. Mielestäni sosiaalipsykologia on jonkinlainen kummallinen sekoitus kiehtovia tutkimusaiheita ja paskanjauhantaa. Ota siitä nyt sitten selvää.

Sunnuntai-iltana Riesa toi ensimmäistä kertaa mukanaan reissultaan saalista, joka oli vielä elossa keittiön lattialla kipittäessään. Sain sen pyydystettyä rikkalapiolla ja viskasin ovesta ulos (niin, taas oli hyötyä omasta ulko-ovesta) kuolemaan jonnekin roskiksen alle. Päästäisparka, en olisi ikinä uskonut, että Riesa voi saada kiinni mitään elävää! Toiste se ei kyllä mitään elollista asuntooni tuo, täällä tarjoillaan vain purkkiruokaa. Mielestäni Riesan hengityskin haisee kuolleelta hiireltä. Nukkukoon jalkopäässä.