31. tammikuuta 2016

Luonnon laki (Helsingin Kaupunginteatteri)

Helsingin Kaupunginteatteri: Luonnon laki
Kuva: Tapio Vanhatalo



Kari Hotakaisen romaani Luonnon laki (Siltala 2013) tuli näytelmäversiona ensi-iltaan Helsingin Kaupunginteatterin Pengerkadun näyttämölle kuluvan viikon keskiviikkona 27.1. Paikalla olin minäkin, kiitos kutsusta teatterille!

Luonnon laki on ensimmäinen näkemäni näytelmä, joka tapahtuu lähes kokonaan sairaalaoloissa, ja jonka pääosan esittäjä näyttelee roolinsa suurimmaksi osaksi sairaalasängyssä pötköttäen. Jo nämä poikkeuksellisen tuntuiset elementit pitivät kiinnostusta yllä, mutta itse näytelmä hoiti kyllä hommansa yhtä lailla.


Helsingin Kaupunginteatteri: Luonnon laki
Kuva: Tapio Vanhatalo

Maalämpöyrittäjä Rautala (Pertti Sveholm) joutuu auto-onnettomuuteen ja loukkaantuu pahasti. Suuntana on sairaalan kuntoutusosasto, jossa vastassa on monenlaisia kohtaloita kokeneita potilastovereita, väsyneitä hoitajia, vuotava katto ja rapistuvat seinät. Onnettomuuskohtaus on hieno ja ahdistava, siltä tekee mieli sulkea silmänsä ja sitten kuitenkaan ei.

Rautala on vältellyt ansiokkaasti veroja käytännössä koko aikuisikänsä, ja nyt kun yhteiskunnalla on hänelle totisesti jotakin annettavaa, alkaa laskunmaksu. Tellit ja lellit ovat saattaneet jäädä häneltä ja yhtiökumppaniltaan (Iikka Forss) niin sanotusti vaille huomiota, ja paluu "todellisuuteen" on raaka ja konkreettinen.

Samalla pitäisi kuntoutua jotakuinkin entiselleen. Viereisessä sairaalasängyssä makaa puukonkutittelusta toipuva Badu (Matti Leino), jolla on oma painolastinsa kannettavanaan. Vuorotta työtä paiskiva sairaanhoitaja Laura (Ursula Salo) painuu aika ajoin siivouskomeroon kuuntelemaan Megadethia jaksaakseen taas seuraavat vihaiset sanat ja loppumattomat yövuorot. Ja taustalla hönkii aina vain Leikkaaja (Matti Olavi Ranin), joka nipsaisee yhden siivun sieltä ja toisen täältä: yhteinen kakku kun on saatava tasapainoon.


Helsingin Kaupunginteatteri: Luonnon laki
Kuva: Tapio Vanhatalo

Rautalalla on sukset ristissä myös tyttärensä Miran (Sanna-June Hyde) kanssa, joka on viimeisillään raskaana. Mira on monella tapaa isänsä vastakohta, ja isän ja tyttären tapaamiset ja yhteydenpidot päätyvät poikkeuksetta riitaan. Ymmärrystä toista kohtaan on rajallinen määrä, vaikka rakkautta ei puutukaan.

Näytelmä muodostaa monisäikeisen kokonaisuuden, jossa yleinen ja yksityinen, yhteinen ja henkilökohtainen lomittuvat toisiinsa ihmissuhteina, kansantaloudellisina tosiasioina, yhteiskunnallisina epäkohtina ja henkilökohtaisina näkemyksinä.


Helsingin Kaupunginteatteri: Luonnon laki
Kuva: Tapio Vanhatalo

Luonnon laki on terävän hauska ja paikoin surullinen näytelmä. Huumori on mustaa ja vinoa, eikä traagisempia yksityiskohtia tarvitse erityisemmin katsojalle alleviivata, ne nousevat esiin omalla painollaan. Tarinalla on paljon kerrottavaa, mikä kääntyy hieman kokonaisuutta vastaan: katsoja ei osaa välttämättä päättää, mihin kiinnittyä eniten. Henkilöhahmoja on paljon, osa vain vilahtaa lavalla, eikä kaikista tarinanpätkistä saa oikein kiinni.

Mikä se luonnon laki sitten on? Onko se sitä, että vahvat selviytyvät ja heikot eivät? Vai sitä, että vanhojen on annettava tilaa, jotta uudet mahtuvat mukaan? Onko luonnon lakia se, että kaikesta pitää leikata? Tai se, että hiljaiset jäävät jalkoihin vailla puolustajaa?

Viiltoja riittää, mutta minulle jää näytelmästä toivon hippunen. Ihminen päättää itse, ja yhteiskunta muodostuu ihmisistä, ei koneista tai järjestelmistä. Me voimme valita, mihin rahat sijoitetaan, voimme päättää, miten huolenpito jakautuu. Jos haluamme.


Kari Hotakainen: Luonnon laki
Helsingin Kaupunginteatterin Pengerkadun näyttämöllä 
Rooleissa: Pertti Sveholm, Iikka Forss, Sari Haapamäki, Sanna-June Hyde, Matti Leino, Matti Olavi Ranin, Leena Rapola, Matti Rasila, Ursula Salo, Marjut Toivanen 
Dramatisointi: Sami Keski-Vähälä 
Ohjaus: Milko Lehto 
Lavastus: Janne Siltavuori 
Puvut: Riitta Röpelinen 
Valosuunnittelu: Mika Ijäs 
Äänisuunnittelu: Maura Korhonen 
Naamiointi ja kampaukset: Tuula Kuittinen

Kiitos kutsusta ja lipusta Helsingin Kaupunginteatterille.

______

30. tammikuuta 2016

Tuomas Kyrö: Nahkatakki



Tuomas Kyrö on suosikkikirjailijoitani Suomessa. Ehkei välttämättä pelkästään tuotantonsa vuoksi, vaan myös esiintymistaidoiltaan. Nappasin herran esikoisteoksen Nahkatakin e-kirjana alesta, ja viime viikonloppuna ahmaisin sen muutamalla haukkauksella.

Nahkatakki on yhdenpäivänromaani, kuva Helsingin lähiöistä, miesten stoori, pikkurikollisten temmellyskenttä. Sen henkilöt ovat kaikkea muuta kuin kiiltäväpintaisia, he ovat hyvin säröisiä, oman onnensa seppiä, hieman sivullisia.

Tarinan keskipisteessä on nahkatakki, jonka vuorissa on ommeltuna kasa seteleitä. Raivio tuo takin Suomeen, antaa sen Liimataiselle, jonka tehtävänä on saada koko komeus Pennasen käsiin. Matkan varrelle osuu niin lähijuna, kirjasto kuin lähiökappakakin, joista viimeinen osoittautuu takin kannalta käännekohdaksi, sillä se päätyy narikasta täysin ulkopuolisen Virtasen harteille. Virtanen taas löytää takin taskusta liput jalkapallo-otteluun olympiastadionille, jossa on lopulta luvassa monenmoista välienselvittelyä.

Olen iloinen, että olen aloittanut Kyrön tuotantoon tutustumisen muualta kuin alkupäästä. Tämän romaanin perusteella olisin tuskin jaksanut innostua myöhemmistä, sen verran etäällä omista kiinnostuksenkohteista Nahkatakki kulkee. Minusta tämä on jotenkin hyvin miehinen kirja, keskikaljaa kuluu ja kalsareita kutittaa, mopolla ajellaan pitkin alikulkutunneleita ja välillä heiluu nyrkki. Henkilöitä on paljon, ja heitä on paikoin hankalaa erottaa toisistaan, vaikka selkeästi eri funktio kullakin on.

Lauseet rakentavat tarinaa huolella, ne ovat napakoita. Huumori pilkahtelee, vaikka kaikki käänteet eivät naurata – eikä niiden ole tarkoituskaan. Kyrön kieli on rikasta ja elävää, ja juuri siihen olen niin suuresti kiintynyt. Taito on vahvasti nupullaan jo tässä esikoisteoksessa, vaikka tuntuukin, että tarina melkoisine vauhtikäännöksineen onkin vielä se tärkeämpi osa.

Vaikka Nahkatakki ei ollut minulle aivan napakymppi, olen sen luettuani kovin tyytyväinen siihen, että Kyröllä on jo tässä vaiheessa laaja tuotanto takanaan. Siitä on nimittäin vielä iso siivu minulta lukematta.


Tuomas Kyrö: Nahkatakki
Ulkoasu: Sanna-Reeta Meilahti
WSOY 2012 (1. painos 2001)
205 s., e-kirja

Omasta e-kirjahyllystä.

_____

Toisaalla: Jouni Tossavainen / Kiiltomato.net, Lukutoukan kulttuuriblogi

29. tammikuuta 2016

Yiyun Li: Kultapoika, smaragdityttö



Yiyun Li on kirjailija, joka on ollut mielessäni usein listalla "ehdottomasti pitäisi tutustua", mutta aina se on vain jäänyt. Uusia suomennoksia on tämän ensimmäisen, Kultapoika, smaragditytön, jälkeen tullut jo kaksi, ja lukukokemukseni perusteella uskallan väittää, että luen nekin.

Kultapoika, smaragdityttö on kahdeksan novellin haikeankaunis kokoelma. Siinä eletään arkea Kiinassa, lähinnä kaupunkioloissa, modernisti ja samalla perinteistä ammentaen. Pääosassa on usein vanhempi nainen, mutta jollain tapaa Yiyun Li saa tarinoihinsa elämää laajalta kaarelta.

Novelleista pidin etenkin heti ensimmäisestä, Ystävällisyydestä. Se on lähes pienoisromaanin mittainen ja kuvaa kiehtovasti naista, jonka sosiaalisissa taidoissa on melkoisia haasteita. Hän ei osaa suhtautua ystävällisyyteen ja tuntuu tulkitsevan muiden tarkoitukset väärin. Novellin yhtenä ehdottomana ansiona on sen miljöön eksoottisuus: suurelta osin kuvataan kiinalaista asepalvelusta.

Yiyun Lin novelleissa on omanlaistaan seesteisyyttä ja rauhaa, vaikka pohjavire on melankolinen. Hän käsittelee pettymyksiä, virheitä ja vääriä tekoja hellyydellä, osoittelematta ja alleviivaamatta. Myös kirjallisuus pilkahtelee mukana novelleissa: niissä luetaan, niissä selataan kirjoja, niissä puhutaan kirjoista. Ehkä siksi lukiessa oli helppoa tuntea yhteenkuuluvuutta muuten täysin vieraan kulttuurin kanssa.

Kirjailija itse on elänyt jo vuosikausia Yhdysvalloissa. Kulttuurien törmäykset, siirtolaisuuden herättämät ajatukset, toive jostain uudesta ja paremmasta pilkahtelee riveillä. Elintasoerot ovat huumaavia, maaseutu ja kaupunki lähes eri ulottuvuuksista. Kultapoika, smaragdityttö saa kiinnostumaan nyky-Kiinasta, näkemään sen massan alle, jollaisena tuota valtavaa maata huomaamattaan tulee usein ajatelleeksi.

Jälleen kirjallisuus teki pieniä ihmeitä, opetti ja avasi silmiä.


Yiyun Li: Kultapoika, smaragdityttö
Suomentaja: Seppo Loponen
Ulkoasu: Tuija Kuusela
Tammi 2012
199 s. (e-kirja)

Gold Boy, Emerald Girl (2010)

Oma e-kirjaostos.

______

Toisaalla: Morren maailma, Nenä kirjassa, Koko lailla kirjallisesti, Kirjojen keskellä

Tällä kirjalla avaan Kurjen siivellä -lukuhaasteen ja jatkan Maailmanvalloitustani Kiinaan. Helmet-lukuhaasteesta nappaan kohdan 10. Aasialaisen kirjailijan kirjoittama kirja.

24. tammikuuta 2016

10-vuotisarvonta ja bloggaamisen ilosta

Kaksi viikkoa sitten, 10.1., juhlittiin blogini 10-vuotissyntymäpäivää ja panin pystyyn arvonnan sen kunniaksi, kuten kirja- ja varmaan muissakin blogeissa on usein ollut tapana.




Arvonta suoritettiin tänään hyvin perinteikkäin menoin niin sanotulla vanhan koulukunnan kulhometodilla. Mukavaa näpräystä sunnuntai-iltapäivään. Onnettarena toimi jo vuosien vankkumattomalla kokemuksella puolisoni. Lahjomattoman arvonnan tuloksena voittajaksi selviytyi...




...Jaana! (Jonka uusi blogi Kaikki päivät tulevat kannattaa laittaa lukulistalle, jos ei jo siellä ole.)

Onnea Jaana! Olen sinuun yhteyksissä, niin saat kehittelemäni kirjallisen yllätyspaketin postilaatikkoosi.

Kiitos kaikille onnentoivotuksia lähetelleille ja kommenttinsa jättäneille. Kauniit sananne tekivät hyvää ja innostivat entisestään. Sain myös hyviä ideoita bloggauksia varten, hyödyntänen niitä kevään aikana.

Viime päivinä bloggaamisen lopettamisesta ovat kertoneet vankkoihin suursuosikkeihini kuuluvat Ilselä ja Booking it some more. Haikeudella ja ymmärryksellä hyvästelen mainiot blogit, mutta samalla terhakoidun omani suhteen. Mihinkään minä en ole menossa, vaan kirjakamaa on luvassa tohinalla, ettäs tiedätte!

Välillä ajankäyttö on kieltämättä haastavaa, mutta en anna sen liiaksi häiritä. Silloin on sitten blogirintamalla hiljaisempaa, ei sen kummempaa. Tällä hetkellä tunnun menevän ylikierroksilla työelämän kanssa, mutta se kuuluu toimenkuvan kausiluontoisuuteen (ja ehkä omaan kokemattomuuteenkin, vielä pitäisi saada lisää varmuutta ja napakkuutta touhuun). Töissä nyt onneksi tarvitsee olla vain määrätty tuntimäärä viikossa, muuten on aikaa muullekin. (Vaikka uniinkin ne työt kyllä tulevat, hemmetti.)

Ensi viikolla menen esimerkiksi kahdesti teatteriin, kertaalleen elokuviin ja käyn myös tapaamassa erästä pariviikkoista pötkylää. Luennassa on (ei niin yllättäen) taas monta kirjaa yhtä aikaa, on tietoa ja proosaa, ja niistä kirjoittaminen kutkuttaa jo nyt, vaikka sivuja on vielä käänneltävänä. Tulossa on ainakin koulukritiikkiä, kuudes sukupuuttoaalto, suomalaisen miehen sielunmaisemaa ja perhetragedioita.

Kuulumisiin!

Saara Jantunen: Infosota



Kiinnostuin Saara Jantusen Infosota-kirjasta jo lokakuussa, kun kävin kuuntelemassa hänen puheenvuorojaan Kirjamessuilla. Muutama muukin oli siitä kiinnostunut, ja varausjono e-kirjaan oli pitkä. Vuodenvaihteessa pääsin lopulta kirjan kimppuun ja luin sitä vauhdikkaasti. Tein kirjatiedostoon nelisenkymmentä muistiinpanoa ja intoilin jo valmiiksi, kuinka hienon bloggauksen saan siitä niiden avulla aikaiseksi.

Laina-aika umpeutui, mutta en hötköillyt. Ehdin hyvin lukea kirjan loppuun ja jäin odottelemaan sopivaa kirjoitusajankohtaa. Kun sellainen viime viikonloppuna tuli, vetreyttelin sormeni ja avasin uuden tekstipohjan blogiin. Kaivellesani Koboa esiin, jonkinlainen epäilys alkoi nakuttaa takaraivossa. Ihan kuin olisi jotain, mitä en ollut ottanut huomioon...

Niin, ne muistiinpanot. Tietenkään en päässyt niihin enää käsiksi, koska laina-ajan päättyessä e-kirjatiedosto ei enää toimi lukulaitteella. Poissa, gone.

Miksi tämä lörpottelevä alustus? Ehkä haluan jotenkin puolustella sitä, että kirjoitan näin vakuuttavasta ja kantaaottavasta kirjasta todella mutuilevan fiilistekstin, vaikka se kyllä ansaitsisi huolellisen ja hyvin argumentoidun arvion.

Tai ehkä yritän vain hämätä ja esittää jotain muuta kuin olen ja mihin pyrin?

Niin tehdään informaatiosodassakin. Jantunen kuvaa pysäyttävästi infosodan rihmastomaista rakennetta ja toimintamalleja, esittelee näkyväksi tehtyjä toimenpiteitä ja laajentaa kuvaa yksilötasolta valtiollisiin väleihin. Etenkin itäisen naapurimme toiminta: järjestäytynyt trollaus ja sen kautta vähittäinen ujuttautuminen erilaisiin keskusteluihin ja niihin vaikuttaminen on määrätietoista ja ilmeisen toimivaa, todellista modernia sodankäyntiä. Jantunen käy läpi Ukrainan sodan vaiheita nimenomaan informaatiosodan näkökulmasta, ja lukija ei voi kuin pyöritellä päätään.

Keskeiseen, ehkä keskeisimpään rooliin Infosodassa nousee kuitenkin kansalaiskeskustelu ja yksilöt sen eri laitamilla. Jantunen on tuonut kirjaansa esimerkkejä Twitter-keskusteluista, seminaareista ja mielipidekirjoituksista. Disinformaation lähettiläät, "vaihtoehtomediat", saavat oman paikkansa kirjan sivuilla. Sirpalemaisuudesta huolimatta suorat sitaatit kertovat karua kieltään keskustelun tasosta yleisesti ja paikoin absurdeille tasoille yltävistä väittelyistä.

Infosodan lukeminen pitää aistit herkkinä ja mielen virkeänä: kuten sanottua, alleviivattavaa ja muistiin merkittävää on paljon. Ei pelkästään siksi, että kaikkeen yhtyisi sellaisenaan, vaan pääasiassa siksi, että Jantusen argumentit herättävät paljon uusia ajatuksia ja pohdittavaa. Hän sanallistaa asioita, joita en juurikaan ole tullut ajatelleeksi pieniä laiskoja tuumailuja enempää, ja tekee sen kipakasti. Jantunen ei pelkää ottaa kantaa.

Infosota on hyvää ja tarpeellista luettavaa jokaiselle, jota nykyaika ja sen monet kasvot kiinnostavat. Vaikka se on sotatieteen tohtorin kirjoittama, se aukeaa keskimääräiselle siviilillekin, eikä akateemista jargonia ole mukana kuin satunnaisina hippusina. Napakkaa tavaraa, kerta kaikkiaan.


Saara Jantunen: Infosota
Ulkoasu: Piia Aho
Otava 2015
236 s. (e-kirja)

E-kirja kirjastosta.

______

Toisaalla: Amman lukuhetki, Koponen, Matti Pesu / The Ulkopolitist, Johanna Vuorelma / Politiikasta.fi

Helmet-lukuhaasteesta ruksaan kohdan 42. 2000-luvulla sotaa käyneestä maasta kertova kirja.

22. tammikuuta 2016

Annica Wennström: Lapinkylä



Annica Wennströmin Lapinkylä. Sukutarina on nimensä mukaisesti erään Ruotsin Lapista peräisin olevan saamelaissuvun sukusaaga. Sen esiäitinä on 1860-luvulla nuorta aikuisuuttaan elävä Njenna rakastuu salaperäiseen samoilijaan Aanta Naahkeseen, mutta joutuu rikoksen uhriksi ja menettää niin mielitiettynsä kuin oman perheensäkin päättäessään paeta tuskaista oloa. Kolmea sukupolvea ja lähes 150 vuotta myöhemmin nuori nainen löytää ullakolta saamelaista käsityötä olevat kengänpaulat, joista hänen äitinsä vaikenee visusti. Omat juuret kiinnostavat ja alkaa matka menneeseen ja sukuhistoriaan.

Lapinkylän hempeä kansi kiinnitti huomioni kirjastossa ja Kansojen juurilla -haasteen innoittamana päätin sen lainata ja lukea. Tarina alkaa Njennan pakomatkalta ja pompahtaa sen jälkeen vuorotellen eri ajoissa ja paikoissa. Aluksi innostuin, mutta aika pian intoni laantui.

Tarina jää pyörimään jossain määrin ympyrää ja vanuu hitaasti ees sun taas. Njennan aikakausi on paljon nykyaikaa kiinnostavampi, ja etenkin saamelaisten kohtaama syrjintä ja ennakkoluulot sekä uudisasukkaiden (eli ruotsalaisten) tunkeutuminen saamelaisten maille kuvataan hienosti ja koskettavasti. Arkinen työnteko, voimakas luonto ympärillä ja uskomusmaailma rakentavat kertomusta vahvasti. Nykyajan minäkertoja taas on vain ihan tavallinen juuriaan etsivä nainen, jossa ei ole mitään uutta, mitä ei olisi jo joskus kerrottu.

1860-luvun ja myöhemmin 1900-luvun alkupuolen – Njennan tyttären Ristinin elämä – osiot paneutuvat siis tarkemmin häpeään ja identiteettiin, muutokseen ja monella tapaa rakoilevan yhteisön maailmaan. Saamelaisuus on Njennalle erottamaton osa identiteettiä, se on se, mitä hän on ja miten elää. Ristin taas häpeää äitiään ja taustaansa niin, ettei muulle lähestulkoon jää sijaa. Nykyhetken kertoja taas haluaisi tietää, kuka on ja mistä tulee, mutta sen selville saaminen on suuren työn takana.

Lapinkylä on kirja, joka tuli luettua, koska se kohdalle osui. Tyyliltään se ei sen erikoisemmin viehättänyt tai iskenyt, liikaa vellotaan tunteissa ja muistoissa ja särmää ja säpinää on liian vähän. Jäin kaipaamaan tiiviimpää pakettia, selkeämmin rajattua tarinaa ja ymmärrystä siitä, mitä kirjailija lopulta haluaa lukijalle kertoa.


Annica Wennström: Lapinkylä. Sukutarina
Suomentaja: Outi Menna
Ulkoasu: Lene Stangebye Geving / Susanna Appel
Bazar 2012
334 s.

Lappskatteland. En familjesaga (2006)

Kirjastosta.

______

Toisaalla: Kirsin kirjanurkka, P. S. Rakastan kirjoja, Koko lailla kirjallisesti, Morren maailma, Lumiomena, Kirjanainen, Rakkaudesta kirjoihin  

Kansojen juurilla -lukuhaasteen kolmas luettu teos.

19. tammikuuta 2016

Sinikka & Tiina Nopola: Hetki lyö, Risto Räppääjä



Aukko sivistyksessä on täytetty ja olen nyt lukenut ensimmäistä kertaa lähestulkoon kulttimaineessa olevan Risto Räppääjän seikkailuja. Olen välttynyt toistaiseksi ristoilulta, sillä olen liian vanha, jotta olisin tullut itse kohderyhmäikäisenä tutuksi tämän tarinan kanssa, eikä minulla ole kotona ketään, joka olisi vastaavasti nousevaa sukupolvea Ristolle. Kun Helmet-haasteen 46. kohta eli Alle 18-vuotiaan suosittelema kirja alkoi mietityttää, mieleen tuli veljeni 6-vuotias tytärpuoli, joka pitää älyttömän paljon Risto Räppääjästä (ja jolle mekin juuri ostimme joululahjaksi sarjan uusimman eli ilmeisesti jo 15. kirjan). Täytyihän sitä nyt lopultakin lähteä kokeilemaan, mistä oikein on kyse, että tietää, mistä fanin kanssa jutella!

Risto muuttaa uuteen kotiin tätinsä Rauhan kanssa. Talossa on monenlaisia naapureita, ja etenkin alakerran herra Lindberg herättää pelonsekaista kunnioitusta pääosin tädissä. Ei mene kauaakaan, kun Räppääjien postilaatikosta alkaa putoilla uhkaavia kirjeitä joltakulta naapureista. Kirjeissä valitetaan metakasta ja heitellään epämääräisiä uhkauksia. Kirjearvoituksen selvittämisen ohella Ristolla riittää kaikenlaista kivaa tekemistä ja hän joutuu silloin tällöin monenmoisiin sattumuksiin ja tilanteisiin. Rauha-täti taas on kova säheltämään ja säätämään. Koetaan niin kadonneen koiran tapaus kuin sirkusesityksiäkin, muun muassa.

Oi voi, vähän hukkaan meni minussa tämä kokemus. Lähinnä ärsyynnyin sekoilusta ja väärinymmärryksistä, Rauha-täti on pahimman luokan virhemagneetti ja vajaassa sadassa sivussa alkoivat kaikenlaiset ohipuhumiset ja väärinkuulemiset lähinnä rasittaa. Risto on ihan hupaisa hahmo, nokkela ja aikaansaava, eikä anna pöljän tätinsä liiaksi hidastaa omaa vauhtiaan.

Helppo kyllä ymmärtää, että kohderyhmäänsä tämä uppoaa. Kuvitus on värikäs ja selkeä ja siinä on hauskoja jippoja, ja tarina on vauhdikas olematta kuitenkaan sekava (vaikka se minusta sekoilua jossain määrin onkin). Ehkä minua jotenkin jäi vaivaamaan aikuispäähenkilön typeryys, vaikka tietysti lapsista on hauskaa repiä huumoria hölmöistä aikuisista ja aikuisuuden hölmöydestä.

Ajatella, että Risto Räppääjäkin on pian 20-vuotias! Ja niin vain porskuttaa menemään sekä uusina kirjoina että elokuvina. Huippua, että konsepti on koettu toimivaksi ja se ilahduttaa yhä uusia räppääjäpolvia. Minun on joka tapauksessa syytä tyynenä vetäytyä sivuun ja todeta, että yksi osa tätä lajia riittää omiksi lukukokemuksiksi. Nyt sentään tiedän, mistä on kyse (ja seuraavakin veljen tytärpuolen joululahja on jo selvä).


Sinikka Nopola & Tiina Nopola: Hetki lyö, Risto Räppääjä
Kuvitus: Sami Toivonen & Aino Havukainen
Tammi 1997
96 s.

Kirjastosta.

______

Toisaalla: Kirjasähkökäyrä, Sininen keskitie

Helmet-lukuhaasteesta nappaan kohdan 46. Alle 18-vuotiaan suosittelema kirja.

16. tammikuuta 2016

Alaa Al-Aswani: Chicagolaisittain



Yritän hitaasti ja epävarmasti ylläpitää jonkinlaista oman kirjahyllyn perkausta (lähinnä jotta sinne mahtuisi uusia kirjoja, hmm), joten luettavaksi päätynee nyt lähiaikoina kirjoja, joita olen sinne joskus jostain roudannut. Tämän Alaa Al-Aswanin Chicagolaisittain ostin muistaakseni pari vuotta sitten kirja-alesta, ja siellä se on nököttänyt vuoroaan odottamassa siitä asti.

Nyt, kun kirja on luettu, on selvää, ettei se tule jäämään hyllyyni, vaan jatkaa matkaansa jonnekin eteenpäin. Tähän on useampikin syy.

Yleensä pidän paljon siirtolaisuustematiikasta ja etenkin silloin, kun siirtolaisuus kohdistuu Yhdysvaltoihin. Usein tästä aiheesta saa meheviä sukupolvi- ja perhetarinoita, joissa ensimmäinen polvi kipuilee koti-ikävässä mutta painaa silti menemään, seuraavaa elää kahden kulttuurin ristipaineessa ehkä hieman enemmän uuteen kotimaahan kallellaan ja kolmas on jo käytännössä "uuden" kotimaan (eli oman synnyin- ja isänmaansa) täysiverisiä kansalaisia, jotka ehkä ihmettelevät vanhempiensa ja isovanhempiensa nostalgiaa.

Chicagolaisittain ei ole yhden perheen tai suvun saaga, vaan usean (aivan liian monen, toim. huom.) henkilön verkostomainen kertomus. Kirjan hahmoja yhdistää egyptiläinen tausta ja yliopiston histologian laitos, mutta muuten he ovat kukin omassa tuulessaan tempoilevia ruohonkorsia. Henkilöitä on oikeasti niin monta, että jouduin kirjan loppuun asti tarkistamaan takaliepeen listasta, kuka kukin on. Joko se kertoo lukijan heikosta keskittymiskyvystä tai siitä, että tarinassa on yksinkertaisesti liikaa juonteita ja kohtaloita, joita seurata.

Kiinnostavaa on kirjan poliittisuus. Se kritisoi voimakkaasti Egyptiä ja sen korruptoitunutta hallintoa ja kansaa alistavaa politiikkaa. Kirjassa on henkilöitä niin hännystelijöistä kapinallisiin ja kätyreistä karkureihin, mutta missään määrin ei jää epäselväksi, kuka on hyvä ja kuka ei. Huolimatta kotimaan ongelmista ja kipukohdista moni kaipaa sinne edelleen, jopa vuosikymmenten jälkeen, ja vaikka olisi suurin elkein selkänsä menneelle kertaalleen kääntänyt. Osalla koti-ikävä on tuoreempaa, mutta tohtoriopinnot tai puolison aiheuttama käytännön pakkojärjestely Yhdysvalloissa pitävät sen aisoissa.

Tietenkin mukana on myös rakkautta, himoa, katkeruutta ja pieleen meneviä ihmissuhteita. Kattaus on varsin monipuolinen: on monikulttuurisia ja -arvoisia pariskuntia, uusperheitä, järjestettyjä avioliittoja ja oman perheen perinteitä vastaan rikkovia liberaaleja ihmissuhteita. Yhtäältä rakennelma on onnistunut ja korostaa moni-ilmeisyyttä, toisaalta sen monipuolisuus on jopa alleviivaavaa. Ikään kuin lukijalle pyrittäisiin Erittäin Painokkaasti Korostamaan, kuinka pitää muistaa, etteivät kaikki yhden kansan tai uskonnon edustajat ole suinkaan samanlaisia keskenään. (Toisaalta ehkä siitä on syytäkin muistuttaa. Aika, jota elämme, on paikoin niin absurdin typerä, ettei mitään voi kohta enää pitää itsestäänselvänä.)

Chicagolaisittain on paikoin osuva ja mietityttävä romaani, mutta kokonaisuutena se on liian moneen suuntaan tempoileva ja liian moneen pöytään huuteleva. Kirjasta on vaikeaa saada otetta, kun joka luvussa näkökulma vaihtuu ja eri teemat nousevat vuorotellen esiin ehtimättä kunnolla syventyä. Karsitumpana se olisi ollut terävämpi ja vaikuttavampi. Nyt siitä jää laimea maku ja hiljalleen haipuva ajatus kirjasta, joka olisi voinut sykäyttää, vaan eipä tuntunut lopulta muuten kuin helpotuksena viimeisen sivun jälkeen.


Alaa Al-Aswani: Chicagolaisittain
Suomentaja: Sampsa Peltonen
Ulkoasu: Mika Tuominen
WSOY 2011
385 s.
شيكاجو‎ (2007)

Omasta hyllystä.

______

Toisaalla: Mari A:n kirjablogi, Hurja Hassu Lukija

Nappaan kirjalla Helmet-haasteesta kohdan 4. Maahanmuuttajasta, pakolaisesta tai turvapaikanhakijasta kertova kirja ja etenen Maailmanvalloituksessani Egyptiin.

13. tammikuuta 2016

Blogistanian kirjallisuuspalkinnot 2015 – omat ääneni

Tänään kirjablogeissa äänestetään vuoden 2015 parhaista kirjoista. Minäkin osallistun, sillä luin paljon erinomaista tuoretta kirjallisuutta viime vuonna.



Blogistanian Tieto -ääneni ovat:

3 pistettä:

2 pistettä:

1 piste:



Äänestystä emännöi Les! Lue!.




Blogistanian Finlandia -ääneni ovat:

3 pistettä:

2 pistettä:

1 piste:



Äänestystä emännöi Kulttuuri kukoistaa.



Blogistanian Globalia -ääneni ovat:

3 pistettä
John Williams: Stoner (Bazar 2015)

2 pistettä

1 piste



Äänestystä emännöi Kirjallisena. Minna.




Blogistanian Kuopus -ääneni ovat:

3 pistettä

2 pistettä

1 piste



Äänestystä emännöi Luetaanko tämä?.

10. tammikuuta 2016

Eniten minua on kiinnostanut tie jo 10 vuotta

Ruusut jäässä, Suketus ei.

Niin se tosiaan nyt on, että avasin blogini tismalleen vuosikymmen sitten, 10.1.2006.

Miten siitä voi olla niin kauan?
tai
Vastako siitä on kymmenen vuotta, ainahan minulla on ollut tämä?

Kymmeneen vuoteen on mahtunut melkoinen määrä elämää.

Blogin aloitti Porvoossa amiksessa lukion jälkeisten välivuosien jälkeen painoviestintätekniikkaa opiskeleva kaksikymppinen mirmeli. Nimen blogilleen se nappasi Anni Sinnemäen runosta ja nimimerkin itselleen se väänsi vanhasta lempinimestään. Se oli käynyt Kaliforniassa au pairina ja työskennellyt laitoshuoltajana sairaalassa, seurustellut vuoden verran, todennut valinneensa väärän opiskelupaikan ja pohdiskelisi, olisiko siitä tosissaan hakemaan yliopistoon historiaa opiskelemaan.

No, oli siitä. Syksyllä 2006 se muutti Tampereelle, aloitti historian opinnot, löysi uusia ystäviä (ja vanhojakin oli). Työpaikkoja tuli ja meni, opintopisteitä kertyi, osoitteet ja asuinkumppanit vaihtuivat. Mies pysyi, joskin edelleen eri kaupungissa. Elämä kulki eteenpäin, oli surujakin, mutta aina sieltä noustiin kuitenkin.

Tammikuussa 2011 se sitten otti ja pakkasi kamansa ja kissansa ja muutti miehen kanssa meren rantaan Helsinkiin. Opinnot olivat vielä kesken, mutta sujuihan opiskelu junassakin ja museovalvojana hiljaisina museopäivinä. Gradu ja maisterintutkinto valmistuivat loppuvuodesta 2012, ja samalla löytyi työpaikka. Oliko se sitten aikuinen jo, ihan tosissaan? Ehkä. Sen jälkeen on töitä riittänyt väliaikaisia kesätyöttömyyksiä lukuunottamatta.

Tammikuussa 2016 blogia pitää määräaikaisesssa sijaisuudessa peruskoulun opona työskentelevä kolmekymppinen mirmeli, jolla on aika paljon kaikenlaista meneillään työssä ja vapaa-ajalla. Kun se katsoo kymmentä kulunutta vuotta, se miettii, että hyvin on käynyt. On ollut hyviä ihmisiä, hyviä kokemuksia, matkoja ja seikkailuja, menoa ja meininkiä, kolhujakin, ja niistä on aina oppinut jotain.

Blogin pitäminen on joskus aikaavievää, mutta aina sen arvoista. Kymmenen vuotta kirjoitettua henkilökohtaista historiaa säilöttynä talteen on historiaihmiselle tärkeä juttu (vaikka välillä olenkin miettinyt vanhojen tekstien poistamista). En minä alkupään juttuja koskaan lue, ihan niin kuin en lue vanhoja päiväkirjojakaan (ajatuskin puistattaa), mutta... Olkoon siellä.




Kirjoista olen blogannut nyt viitisen vuotta, mikäli oikein lasken, ja kirjat ovat muuttaneet blogini luonnetta olennaisesti. Päiväkirjamerkinnöistä ja jupinoista olen siirtynyt teksteihin, jotka olen oikeasti tarkoittanut muidenkin luettavaksi. Samalla kun aloin itse kirjoittaa kirjoista, löysin myös muiden blogit. Aiemmin luin lähinnä kavereiden blogeja ja muutamaa satunnaista muuta. Nyt seurannassa on kymmenittäin erilaisia kirja- ja muita blogeja. Kiitos niistä kirjoittajille, hyvää luettavaa on koko ajan tarjolla.

Kirjautuneita lukijoita on lukijapaneelissa 208, mutta moni muukin täällä ilokseni käy. Tekstejä olen julkaissut kymmenen vuoden aikana melkein 1200, joista osaa ei kyllä todellakaan kannata lukea. Kirjoista en ole pitänyt tilastoja, mutta onhan niitä monta sataa sekä luettu että blogattu. Ulkoasua olen ollut laiska kehittelemään, enkä usko sen lähiaikoina miksikään muuttuvan, ellei jokin mielenhäiriö pukkaa päälle.

Nimimerkkini Suketus on olennainen osa blogi-identiteettiäni. Vaikka tällainen nimimerkkibloggaaja olenkin, vastaan toki sanomisistani. Ja vaikka henkilöllisyyteni ei ihan mikään varsinainen valtionsalaisuus ole, olen silti tyytyväinen että saan sen täällä blogissa piilottaa Suketuksen selän taakse.

Miksi bloggaan vielä kymmenen vuoden jälkeen? Koska se on kivaa! Kirjamaailman pyörteet kiskovat mukanaan, lukeminen ja kirjoittaminen on pääosin ihanaa ja bloggaamisen sosiaalisuus sekä netissä että livenä ilahduttaa.




Niin, siis kymmenen vuotta ja kymmeniä uskollisia lukijoita ja kommentoijia. Vau. Blogimaiseen tapaan tahdon kiittää teitä yhdessä kuljetusta matkasta synttäriarvonnalla. Arvontaan voi osallistua kommentoimalla tätä tekstiä ja jättämällä yhteystietonsa, mikäli omaa blogia ei ole. Arvonta suoritetaan juhlallisin ja traditionaalisin menoin kahden viikon kuluttua sunnuntaina 24.1. joskus iltasella. Kyseisen päivän puoleen päivään saakka voi osallistua. Arvonnan voittaja saa jotain kirjallista ja mukavaa.

Mikäli haluat, voisit kommentissasi ehdottaa jotakin aihetta, josta toivoisit minun kirjoittavan. Se voi olla jokin kirja, muu kirja- tai lukemisaihe, mielipide, koulumaailmaan liittyvä asia... Ihan mikä voisi kiinnostaa (kunhan pysytään hyvän maun ja vaitiolovelvollisuuden piirissä). Lupaan harkita vakavasti ehdotettuja aiheita ja koostaa niistä itselleni vinkkipankin tälle vuodelle.


Kiitos teille kaikille blogini lukijoille näistä kymmenestä vuodesta. Eiköhän jatketa seuraaviin kymmeniin!


Eniten minua kiinnostaa yö
että voisin mennä
vuoteeseen murehtimatta
ja olisi hiljaista

Eniten minua kiinnostaa tie
että voisin taas
rakentaa kiskoja
että pääsisin kauemmaksi

Anni Sinnemäki: Eniten 

9. tammikuuta 2016

Beowulf



Beowulf on keskiaikainen sankarirunoeepos Isosta-Britanniasta. Se on kirjoitettu muinaisenglanniksi ja ajoitettu eri tutkimuksissa noin 700–1000-luvuille. Beowulf ei ole alkuperäisen runoelman nimi, vaan se on vakiintunut käyttöön päähenkilön mukaan. Alkuperäisnimeä ei tiedetä.

Päähenkilö on siis urhea gööttisankari Beowulf, joka lähtee kotikonnuiltaan jelppaamaan pulassa olevia daaneja. Tapahtumat sijoittuvat muinaiseen Skandinaviaan. Daanien kuningas Hroðgar tarvitsee apua, sillä hirviö Grendel aiheuttaa hänen hovilleen melkoisia huolia tuhoamalla juhlasalia ja tappamalla miehiä yöt läpeensä. Beowulf voittaa Grendelin raskaassa mittelössä, jossa ei verta säästellä.

Vaikka voittoa ehditään jo juhlia ja simaa kuluttaa kolpakkokaupalla, eivät tapahtumat pääty tähän. Grendelin äiti on vielä poikaansakin uhmakkaampi tapaus, ja hän haluaa kostaa. Beowulf seuraa Grendelin äitiä vedenalaiseen luolaan, jossa käydään jälleen massiivinen taistelu. Hirviö voitetaan ja soturit palkitaan.

Beowulfista itsestään tulee gööttien kuningas, ja vuosikaudet eletäänkin rauhaisaa aikaa, kunnes valtakuntaa uhkaa vaara, tällä kertaa lohikäärme. Ja jälleen lähdetään taisteluun...

Runoelma on kirjoitettu loppusoinnuttomin säkein ja se on jaettu 43 lukuun. Suomennos myötäilee tarkasti alkuperäistä rakennetta. Suomentajat Osmo Pekonen ja Clive Tolley ovat tehneet aivan uskomattoman työn: sanasto on monipuolinen ja rikas, synonyymien määrä ilahduttaa ja runoelman koukeroissa pystyy pysymään kiinni, vaikka tekstin muoto on suoraviivaiseen proosaan tottuneelle lukijalle haaste.

Ne synonyymit tosiaan, niitä riittää. Esipuheessa kerrotaan, että alkutekstissä on yli 4000 eri sanaa ja runoilijan pyrkimyksenä on selvästi ollut käyttää mahdollisimman rikasta sanavarastoa. Niinpä esimerkiksi soturille ja hänen aseilleen on tukuittain erilaisia termejä. Miksi sanoa miekka, kun voi sanoa vaikka arvokalpa, taistokimmel, valiosäilä, armas aarrekalu tai (henkilökohtainen suosikkini) verraton verikuurna?

Aika väkivaltaista menoahan tämä on, ja moni kohtaa kuolemansa seikkailun edetessä. Soturin on puolustettava kunniaansa viimeiseen asti, ja kuolema on aina tappiota kunniakkaampaa. Sankaruus ei tässä tarinassa ole mitään lällyä nykyaikaista "sisäistä sankaruutta", vaan kyse on yksiselitteisesti voitosta tai tuhosta, ja se saadaan aikaan voimalla.

Beowulfia oli kokonaisuudessaan yllättävän kivutonta lukea. Säkeiden rytmiin pääsee aika helposti mukaan, mutta tarkkuutta vaaditaan, kun runoelma etenee eri tasoille ja palaa ehkä menneseen tai kertoo toisen käden tietoja. Lisäksi tarinassa esiintyvät nimet ovat hankalia, joten onneksi alkupäässä on sukupuu, josta voi tarkistaa, kuka kukakin on.

Olen nyt alkuvuodesta päätynyt jostain syystä lukemaan tällaisia kunniaa ja kuolemaa käsitteleviä kirjoja. Beowulfista pidin kuitenkin paljon enemmän kuin neuvostokokoelmasta Joen tuolla puolen, vaikka kyllä tämäkin kävi paikoin raskaaksi kahlata eteenpäin. Suomennos on yhtä kaikki upea ja kirjan aloittava selitysosio kiinnostava (oikeastaan se on kiinnostavampi kuin itse runoelma...). Olen todella tyytyväinen onnistuttuani pitkästä aikaa ihan kunnolla laaejentamaan yleissivistystäni.

Kyllä ihminen on ihmeellinen olento tarinoineen päivineen, ollut jo vuosituhannet.


Beowulf
Suomentajat: Osmo Pekonen & Clive Tolley
Ulkoasu: ?
WSOY 1999
181 s.

Kirjastosta.

______

Toisaalla: Risto Niemi-Pynttäri / Kiiltomato.net

Kirja osoittautui varsinaiseksi haastemagneetiksi. Ruksaan sillä Helmet-lukuhaasteesta kohdan 44. Kirjassa joku kuolee (aika monikin). Lisäksi saan avattua sekä Seitsemännen taiteen tarinat -haasteen (Beowulfista on tehty useampikin elokuvasovitus) että Läpi historian -haasteen, jossa kuittaan keskiajan luetuksi.

7. tammikuuta 2016

Kun fasisti lättyynsä otti




Tahaton lueskelija -blogissa avattiin joulukuussa kiinnostava Leningrad–Ost-Berlin-haaste, johon oli tietenkin lähdettävä mukaan. Ideana on siis lukea neuvostoajan kirjallisuutta, ehkä jopa löytää helmiä joukosta. Asiasana "Neuvostoliitto" tuottaa melkoisen määrän sekalaisia tuloksia kirjaston hakutietokannasta, ja muutaman kirjan innostuinkin heti varaamaan itselleni luettavaksi (melkoisella satunnaisotannalla).

Joen tuolla puolen on Suomi–Neuvostoliitto-seuran julkaisema pieni kirjanen vuodelta 1946. Se on tekstikokoelma, jossa on mukana yksi runo ja viisi novellia. Runo on nimeltään Maailma kuulkoon minun ääneni ja se on varsin paatoksellinen ja sotaisa. Kirjoittaja on armenialainen runoilija Ovanes Shiraz (tai muodossa Hovhannes Shiraz). Novellien kirjoittajat ovat virolainen Johannes Semper (Joen tuolla puolen), ukrainalainen Leonid Pervomaiskij (Uskollista verta), valkovenäläinen Mihas Lyinkov (Suudelma) ja azerbaidžanilainen Rasul Rza (Luutnantti Bairaman päiväkirjasta). Neuvostokansojen kirjallinen kerma, veikkaan.

Novelleja yhdistää toisen maailmansodan kärsimys, sodan julmuus ja fasismin uhka. Saksalaiset ovat yksiselitteinen vihollinen, joka tulee, tappaa ja tuhoaa, ja jota vastaan on taisteltava oman ja kansan kunnian vuoksi. Kovin omaäänisiä kertomukset eivät ole, mutta en tiedä, johtuuko se ensisijaisesti alkuperäistekstistä vai suomennoksesta.

Oikeastaan vain novelleista ensimmäinen eli Johannes Semperin Joen tuolla puolen on sellainen, että se jää lukemisen jälkeen mieleen. Se alkaa Jan Kidrakin kavutessa Tallinnan Toompealle palauttamaan kirjastosta lainaamiaan kirjoja, ja vaikka miehityksen uhka on alusta alkaen ilmassa, se konkretisoituu tarinan edetessä, mutta tekee sen ovelasti hivuttaen. Toinen kiinnostava novelli on Rasul Rzan Luutnantti Bairaman päiväkirjasta, jossa on useampi tekstitaso pelkän suoraviivaisen kerronnan sijaan.

En voi sanoa nauttineeni lukukokemuksesta erityisesti. Lähinnä novellit olivat pakkopullaa, jonka päätin pureskella niine hyvineni kun nyt kerran aloitin. Kirja on koottu juuri toisen maailmansodan jälkeen korostamaan ennen kaikkea Neuvostoliiton voittoa ja asemaa, ja vaikka sotakuvaukset ovatkin jossain määrin koskettavia niiden kuvaaman uhkan tunnun vuoksi, ne ovat myös melko yksioikoisia ja näkökulmaltaan rajoittuneita. Fasistiset voimat yrittävät vyöryä päälle kuin hyökyaalto, mutta sisukkaat neuvostojoukot, niin siviilit kuin sotilaat, panevat vastaan viimeiseen mieheen ja naiseen ja hirttosilmukkaan. Ja tietäähän sen, miten siinä käy, kun fasisti lähtee suurta ja mahtavaa Neuvostoliittoa vastaan. Lopulta tulee turpaan.


Joen tuolla puolen. Neuvostoliiton kirjallistaiteellisesta julkaisusta Kansojen ystävyys
Suomentajat: Eugen Lubimow & Arvo A. Pylkkänen
Ulkoasu: ?
Suomi–Neuvostoliitto-seura 1946
94 s.

______

En löytänyt muita bloggauksia kirjasta. Jännä juttu.

Avaan nyt siis Leningrad–Ost-Berlin-haasteen omalta osaltani. Lisäksi ruksaan Maailmanvalloituksesta Azerbaidžanin Rasul Rzan novellilla.

5. tammikuuta 2016

Peter Cameron: Andorra



Panin kirjeen pois ja mietin, miten omituista elämä oli: miten se että sai haluamansa kävi yleensä niin että vain sattui olemaan paikalla sopivaan aikaan. Mitä lähempänä huippu oli, sitä nopeammin kävi nousu. Silti minua vähän pelotti se, että sain mitä halusin, sillä minä halusin myös vääriä asioita. (s. 206–207)


Vuoden lopulla tajusin, että Kirjallinen maailmanvalloitukseni oli edennyt vuodessa surkean huonosti. Koska suunittelin joka tapauksessa kirjastoreissua Jätkäsaaren minivalikoimaa laajempien hyllyjen äärelle, päätin saman tien harjoittaa hieman tiedonhakua ja etsiä käsiini edes muutaman uuden maan kirjallisessa muodossa. Eurooppalaiset pikkuvaltiot alkoivat kiinnostaa, niistä kun tuntuu olevan jotenkin pirullisen hankalaa löytää luettavaa edes englanniksi, saati sitten suomen kielellä.

Andorran ruhtinaskunta sijaitsee Espanjan ja Ranskan rajalla, ja se on Euroopan kuudenneksi pienin valtio, vain alle 500 neliökilometrin kokoinen. Asukkaita on noin 85 000, ja maassa puhutaan katalaania, espanjaa ja ranskaa.

Tähän pikkuruiseen valtioon ja sen pääkaupunkiin La Plataan saapuu sanfranciscolainen divarinpitäjä Alexander Fox. Hän on jättänyt kotimaansa kohdattuaan tragedian, josta ei koe pääsevänsä yli kuin vaihtamalla maisemaa. Andorrasta hän on lukenut ja päättää asettua sinne: ensin hotelli Excelsiorin tornihuoneeseen ja sittemmin vuokraamaansa asuntoon kahvilan yläpuolelle. Tahtomattaan tai pikemminkin huomaamattaan Alexander tutustuu muutamaan pääkaupungin asukkaseen: erikoiseen australialaiseen pariskuntaan herra ja rouva Ricky Dentiin sekää La Platan seurapiirikerman päällimmäiseen kerrokseen, rouva Sophonsobia Quayhin tyttärineen.

Vähä vähältä Alexanderin menneisyys ja persoonallisuus alkavat aueta, ja samalla aukeaa myös Andorra – jos nyt on auetakseen. Tunnelma enteilee salaisuuksia ja jotain pahaa, ja paikka, jonka piti olla taakasta vapautumisen symboli, alkaakin hivuttaa ikkunoihin kaltereita.

Andorra on kirja, josta en ollut koskaan aiemmin kuullutkaan, enkä sen enempää kirjailijastakaan. Tyhjältä pöydältä lähteminen koitui lukukokemuksen vahvuudeksi: tarina viehätti ja piti otteessaan alusta loppuun. Erikoiset henkilöhahmot ja yhä kummallisemmaksi äityvä tapahtumaympäristö tiivistivät tarinaa hienosti, ja vaikka sen kaikkia käänteitä ei ollut missään määrin mahdotonta arvata etukäteen, se ei haitannut lukemista laisinkaan.

Cameron leikittelee lukijallaan siinä missä tarinalla ja kertojallakin. Käänteet jäävät kaihertamaan, ja henkilöt paljastavat itsestään vähitellen yhä erikoisempia puolia. Kaikkea ei pidä uskoa – ei henkilöiden motiiveista ja selityksistä eikä etenkään itse Andorrasta, jonka tarina tarjoilee houkuttelevasti eteen kuin kehottaen maistamaan vielä vähän, mutta joka saa epäilemään vahvasti asioiden paikkaansapitävyyttä.

Tarinan tapahtumat etenevät raukeasti, tuntuu kuin aika pysähtyisi ja kulissit laskeutuisivat paikalleen, mutta silti siinä ei junnata. Jos olet miettinyt kirjallista matkaa Andorraan, Peter Cameronin mukana se on jokseenkin suositeltavaa. Joskin todellisen Andorran kanssa Alexander Foxin minäkertojana kuvaamalla Andorralla on kovin vähän tekemistä.


Peter Cameron: Andorra
Suomentaja: Hanna Tarkka
Ulkoasu: ?
Tammi 1999, 305 s.
Andorra (1997)

Kirjastosta.

______

Toisaalla: Satun luetut

Pääsen täten avaamaan tämän vuoden Helmet-lukuhaasteen kohdalla 16. Et ole ikinä ennen kuullut kirjasta. Maailmanvalloitukseni etenee sujahtaen Andorraan.

4. tammikuuta 2016

Jamaica Kincaid: Katoava paratiisi



"Jonkin aikaa vielä kymmenen ikäisenäkin luulin, että vain ne ihmiset joita en tuntenut, kuolevat."

Kun kirja alkaa näin, se kiinnittää kyllä huomion. Poimin Jamaica Kincaidin Katoavan paratiisin mukaani joskus kirjaston kierrätyshyllystä. Kirjailijan nimi kuulosti eksoottiselta ja selvisikin, että hän on syntyisin Karibialta, tarkemmin Antigualta ja Barbudalta. "Haa, uusi maa maailmanvalloitukseen!", pohdin.

Katoava paratiisi on nuoren tytön kasvukertomus. Annie John on omapäinen, mielikuvitusrikas ja aikaansaava nuori neitonen, jonka kasvua kohti aikuisuutta kirja kuvaa. Se alkaa kuoleman ymmärtämisestä ja päättyy lähdön tunnelmiin, kun Annie Johnin on aika aloittaa opiskelunsa ja tulla aikuiseksi.

Lapsuuden ja nuoruuden kuvaus on kirjassa hyvin pakotonta. Kincaidilla on lempeä muttei lainkaan lälly katse. Annie John ei ole mikään enkeli, eikä hänen elinympäristönsäkään ole kirjan nimestä huolimatta mikään yksioikoinen paratiisi, vaikka sen puut kantavatkin eksoottisia hedelmiä ja ympäristö on muutenkin kukkea ja hedelmällinen. Antigua ja Barbuda on Ison-Britannian alusmaa, ja se näkyy esimerkiksi Annie Johnin koulussa lippurituaaleissa ynnä muissa tavoissa. Isoon-Britanniaan hän myös lopulta lähtee opiskelemaan, sillä kotimaan mahdollisuudet ovat varsin rajalliset.

Kasvuvuosien kipein osuus koskee epäilemättä Annie Johnin suhdetta äitiinsä. Tarinan alkupuolella äiti on vielä lempeä ja rakastava, ja Annie Johnilla on häneen perheen ainoana lapsena läheinen suhde. Isä on huomattavasti iäkkäämpi puuseppä, jonka kanssa tyttö tulee kyllä toimeen, mutta joka pysyy etäisenä. Äiti taas ei kykene hyväksymään tyttärensä kasvua nuoreksi naiseksi, vaan muuttuu torjuvaksi, jopa vihaiseksi. Annie Johnin on sitä vaikea ymmärtää, eikä hän oikein pääsekään asian kanssa sinuiksi.

Katoava paratiisi on jotenkin aika suloinen pieni kirja. Siinä on paljon tuttua, mutta erityislaatuinen Karibian ympäristö tuo oman kiehtovan elementtinsä mukaan tarinaan. Annie John on yhtä aikaa hieman rasittava ja kuitenkin aika sympaattinen kirjallinen henkilö. Uskallan suositella Katoavaa paratiisia luettavaksi, jos se joskus tulee vastaan. Siinä on jonkinlaista raukeaa ajattomuutta.


Jamaica Kincaid: Katoava paratiisi
Suomentaja: Sinikka Buckley
Ulkoasu: ?
Kirjayhtymä 1985
133 s.
Annie John (1985)

Kierrätyskirja.

_____

Muualla: Kirjoihin kadonnut

Kirjan luin jo joulukuun puolella, jolloin nappasin Maailmanvalloituksessa pitkästä aikaa uuden maan, Antiguan ja Barbudan. Jo päättyneen Kirjan vuoden lukuhaasteen viime metreillä ehdin kavuta kohdalle 25. Syntymävuonnasi julkaistu kirja.

3. tammikuuta 2016

Sarjislukua: The Master and Margarita & Pistoja



Hyvää uutta vuotta 2016! Vuosi on vaihtunut rauhassa ja hyvillä mielin, toivottavasti teilläkin. Nyt ulkona pyryttää – ihan kuin olisi talvi.

Olen jo ehtinyt lukea muutaman kirjan alkaneen vuoden listoillekin, mutta palaan vielä ennen vuodenvaihdetta lukemiini. Olin vuosi sitten asettanut Goodreads-haasteeseen itselleni 130 kirjan tavoitteen, ja kun vuoden viimeisinä päivinä olin jo harmillisen lähellä, mutta kuitenkin määrän alla, päätin pitkästä aikaa tarttua sarjakuviin. Näppärää, vai mitä? Kirjasto ei tietenkään pettänyt, vaan pienellä satunnaishaahuilulla löysin muutaman kiinnostavan sarjakuvan ahmaistavaksi.


Kuvat saa klikkaamalla suuremmaksi.

Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan on yksi suosikkikirjoistani kautta aikojen. Luin sen kesällä 2005 ollessani interraililla. Muistan innostuneeni kirjasta niin paljon, etten jonain iltana Berliinissä halunnut edes poistua hostellista, kun lukeminen oli niin ihanaa. No, voihan sen matka-aikansa niinkin käyttää, ei siinä.

Andrzej Klimowskin ja Danusia Schejbalin sarjakuvaversio Bulgakovin klassikkoromaanista on tiivis katsaus monipuoliseen tarinaan. Keskeiset juonilinjat kulkevat mukana nopeutetulla tahdilla, ja absurdit tapahtumat seuraavat toisiaan muodostaen koko ajan kaoottisemman tarinan. Professori Wolandin johtama teatteriesitys on ensimmäinen vaihe, kun asioiden tietää olevan hieman toisin kuin tavallisesti, eikä se ainoaksi jää...




Piirrosjälki on etenkin värillisissä kuvissa (teatterikohtaus ja Pontius Pilatuksen näkökulmasta kerrottu tarinan osa) jollain tapaa naiivia, eikä miellytä omaa silmääni. Mustavalkoiset tai ehkä pikemminkin seepian sävyiset osiot sen sijaan toimivat hyvin.

Vaikka Klimowskin ja Schejbalin adaptaatio ei aivan täysin minua miellyttänyt, oli hauskaa palata suosikkikirjan tarinaan uudessa muodossa. Samalla heräsi himo lukea kirja uudelleen, ehkäpä tartunkin siihen jossain vaiheessa taas, kuka tietää. Jos Bulgakov on vielä romaanina lukematta, ei ehkä kannata aloittaa tästä sarjakuvaversiosta. Sen verran heppoiseksi juonen avaaminen lopulta jää.




Toinen sarjakuva, jonka loppuvuoden hulinoissa luin, olikin sitten huomattavasti mainiompi tapaus: iranilaistaustaisen Marjane Satrapin Pistoja. Tarina vie meidät naisten iltapäivään juoruilemaan, nauramaan, puhumaan ja suremaankin. Neuvoja jaetaan puolin ja toisin, sukupolvet ja perhekulttuurit kohtaavat ja läpi ehditään käydä niin tyttövuodet, avioliitto ja kokeneemman naisen elämänvaiheet.

Satrapin kynänjälki miellyttää, vaikka kuvat ovatkin hyvin yksinkertaisia, ilman sen kummempia sävyeroja. Tarina ja kuva sopivat hyvin yhteen, ja vaikka Satrapi nostaa esiin aika traagisiakin teemoja, kuten lapsimorsiamien aseman ja neitsyyden "palvonnan", kirjasta jää ennen kaikkea positiivinen ja voimakas mieliala. Naiset pärjäävät kyllä, etenkin kun lyövät hynttyyt yhteen ja jakavat ilonsa ja surunsa.

Sarjakuvia on kyllä mukavaa lukea, miksiköhän en useammin tartu niihin? Jotenkin ne aina unohtuvat muunlaisen kirjallisuuden jalkoihin, hyi minua. No, ehkä tässäkin asiassa voi vähitellen kehittyä, ja Satrapin Persepolis on kyllä itse asiassa jo varattuna kirjastossa minua odottamassa, ja yksi toinen sarjakuva seikkailee tuolla kirjastopinon päällimmäisenä... Kyllä näitä vielä täällä blogissakin nähdään!


Andrzej Klimowski & Danusia Schejbal: Mikhail Bulgakov's The Master and Margarita – A Graphic Novel
Self Made Hero 2008
127 s.

Kirjastosta.


Marjane Satrapi: Pistoja
Suomentaja: Taina Helkamo
Tekstannut: Ida Takala
Like 2010
Broderies (2003)

Kirjastosta.

______

Pistoja myös muualla: Kirjanurkkaus, Pieni kirjasto, Satun luetut, Notko, se lukeva peikko

Klimowskin ja Schjebalin kirjalla ehdin kuitata nyt jo päättyneestä Kirjan vuoden lukuhaasteesta vielä kohdan 17. Kirja, joka on mukaelma jostakin klassisesta tarinasta, esim. sadusta, Shakespearen näytelmästä tai kirjallisuusklassikosta.