Tuli hyvä vuosi

Huonommassakin seurassa voisi vuosi vaihtua.

Voi jehna, taas on uusi vuosi käsillä. Millaista vauhtia aika kulkeekaan, ei sitä voi edes käsittää!

Vuoteen 2013 on mahtunut paljon ja kaikenlaista. Muutakin kuin kirjoja, vaikka ehkä välillä blogini saattaa muuta väittää...

Alkuvuosi oli monin tavoin vauhdikas mutta myös hieman väsyttävä. Jatkoin opon töitä ja pidin työstäni päivä päivältä enemmän. Tammikuun puolivälissä juhlimme perheen ja ystävien kanssa maisteriksi valmistumistani asiaankuuluvalla ilottelulla – oli hauska päivä ja ilta, totisesti.

Helmikuun alussa puoliskoni lähti Keski-Eurooppaan vaihtoon ja jäin kaksin kissan kanssa. Kevätkuukaudet kuluivat kyllä nopeasti ja nyt tuntuu, että viiden kuukauden erossa olemisesta on jo ihan tolkuttoman pitkä aika. Ja kai siitä onkin. Kevät meni vauhdilla.

Pääsin reissaamaankin, osin juuri miehen poissaolon innostamana. Maaliskuussa meillä oli treffit unelmieni kaupungissa Wienissä, joka oli juuri niin ihastuttava kuin olin aina ajatellutkin. Sää ei tosin ollut erityisen upea, mutta mitä siitä. Uusia Wienin-matkoja tulee vielä aivan taatusti.

Kesäkuun alussa pyrähdin Prahaan. Vltava-joen tulvat meinasivat estää matkan, mutta lopulta Tsekinmaa näytti sittenkin kauniit kasvonsa. Nautimme kaupungin herkullisista ruoka- ja juomatarjoomuksista antaumuksella viiden päivän ajan.

Palattuani kotiin kävin vielä tekemässä muutaman työpäivän ysiluokkalaisten jälkiohjauksen merkeissä ja sitten oli aika sulkea varsin rakkaaksi tulleen työpaikan ovi viimeisen kerran tältä erää. Hieman herkäksi se veti, mutta toisaalta samaan aikaan murehdin, mistä saan uuden työn. Ja sainhan sitten (seuraavana päivänä!), ilman sen suurempaa itkua ja hammastenkiristystä. Juhannuksesta elokuun alkuun nautiskelin työttömän huolettomasta (ja rahattomasta) elämästä, ja kesään mahtui monta hyvää hetkeä. Ensi kesänä saan nauttia kaksi kuukautta opettajan kesälomasta, ja voin jo nyt sanoa, että se tulee olemaan hemmetin outoa. Ja ihanaa.

Elokuussa alkoi siis uusi työ erityisopettajana eri koulussa. Työnkuva oli hieman toinen, kuin minkä käsityksen olin alkukesästä saanut, mutta alkushokin jälkeen homma alkoi rullaamaan aika mukavasti. Lisäksi sain aivan mahtavan työparin (jollainen minulla oli myös keväällä, olen ollut onnekas!), jonka kanssa työnteko muuttuu ihan toisenlaiseksi kuin jos yksin puurtaisi menemään. Uuden työn kunniaksi aloitin blogissani uuden tekstisarjan, Valeopettaja vauhdissa, johon liittyen olen kirjoittanut tähän mennessä tuntisuunnitelmista ja oppilaan kohtaamisesta kokonaisuutena.

Ja syksykin meni nopeasti. Hurjalla vauhdilla.

Kulttuuriakin tuli harrastettua. Kävin Luonnontieteellisessä museossa, Valokuvataiteen museossa ja Hotelli- ja Ravintolamuseossa. Teatterissakin: keväällä kirjabloggaajaporukalla Kansallisteatterissa Nenäpäivä, kesällä Ryhmiksen Robin Hoodin sydän, nyt syksyllä Ryhmiksen Jäniksen vuosi ja Hämeenlinnan kaupunginteatterin Pojat. Ja elokuussa bailasin hiestä märkänä PMMP:n viimeisellä Tavastian-keikalla.

Tämä oli hyvä vuosi. Ensimmäinen kokonainen vuosi valmistumisen jälkeen ja työelämässä. Minulla oli kaksi työsuhdetta kahdessa eri koulussa kahdessa eri tehtävässä. Molemmissa viihdyin ja viihdyn edelleen. Viiden viikon työttömyys kesällä ei tuntunut mitenkään pahalta, koska tiesin sen alkaessa aloittavani uuden työn 1.8. Toivottavasti ensi vuosi on vielä parempi, eikä minun tarvitse olla työttömänä ollenkaan. Siinä tavoitetta!

Elämääni kuuluu siis paljon muutakin kuin kirjoja. Mutta ne kirjat ovat tärkeä osa sitä.

Luin hurjasti. En yhtä paljon kuin viime vuonna, mutta paljon silti. Luettuja kirjoja kertyi laskujeni mukaan 135, joista vain yhdestä, Björn Wahlroosin Markkinat ja demokratia, en kirjoittanut blogiini. Melkoinen saavutus, vaikka itse kehunkin! Jatkan tätä tyyliä ensi vuonnakin ja kirjoitan kaikista luetuista jotakin. Pysyy pää virkeänä ja tekstikirjo laajana. 72 tänä vuonna lukemaani kirjaa oli kotimaista tuotantoa, loput käännöskirjallisuutta. Valloitin 22 uutta maata (nyt niitä on yhteensä 49) ja luin 23 kirjaa TBR-listaltani (luettuna 40/100).

Tämän vuoden parhaisiin lukukokemuksiin kuuluvat Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla, Carol Shieldsin Kivipäiväkirjat, Hilary Mantelin Syytettyjen sali, Maria Peuran Valon reunalla, Joyce Carol Oatesin Haudankaivajan tytär ja Sisareni, rakkaani, Kjell Westön Kangastus 38, Leena Krohnin Hotel Sapiens, Katja Ketun Kätilö, Maija Muinosen Mustat paperit, Ville Kivimäen Murtuneet mielet, Iréne Nèmirovskyn Ranskalainen sarja ja John Irvingin Minä olen monta (vaikkei terävintä Irvingiä olekaan).   

Vuoden huipulla on ilman muuta Alice Munro, jonka teoksista luin Julkisia salaisuuksia, Sanansaattaja,  
Valkoinen tunkio ja Kerjäläistyttö.

Osallistuin myös lukuhaasteisiin. Nyt vuodenvaihteessa päättyvät kolme haastetta (1800-luvun kirjat, Lukemattomat kirjailijat ja Afrikan tähti) summasin jo aiemmin. Näiden lisäksi pidin omaa Kosmoksen lumoa ja tähtisumua -haastettani helmikuun loppuun saakka. (Haasteen innoittajana toimineella Curiositylla menee muuten ihan mukavasti edelleen.) Aiemmin tänä vuonna loppuivat Kirjallisuuden äidit, Lukudiplomi, Kotimainen kasarikirjakesä, Teemamaana Saksa ja Kansankynttiläin kokoontumisajot. Kesällä olin mukana kirjabloggaajien yhteisessä lukumaratonissa, alkusyksystä osallistuin lukutaitokampanjaan ja lisäksi luin oman osuuteni Helsingin Sanomien 2000-luvun parhaiden kotimaisten romaanien Top 100 -listalta. Listasin myös kirjablogiajan parhaita lukukokemuksia.

Ensi vuodelle jatkuvat Venäjää valloittamaan, ¡Hola! español, Vive la France! ja oma Ihminen sodassa -haasteeni. Vuoden alusta starttaa varmaankin jälleen melkoinen määrä kiinnostavia haasteita (toivon!) ja yhteen olen jo päättänyt osallistua: Elegian vankilahaaste Hei me lusitaan! on sen verran mainio, että pakko on koettaa tavoitella vapautta.

Kirjoista, työstä ja elämästä bloggaaminen on edelleen sen verran mukavaa, että suuria muutoksia suuntaan tai toiseen ei ole näköpiirissä. Täällä porskutellaan edelleen, ahmitaan hyviä kirjoja kun siltä tuntuu ja joristaan kaikenlaista muuta, jos sitä mielen päällä on.


Toivotan blogini lukijoille erinomaisen mahtavaa alkavaa vuotta 2014!

Carol Shields: Pikkuseikkoja

Carol Shields: Pikkuseikkoja
Suomentaja: Hanna Tarkka
Kansi: David Burton/Corbis/SKOY
Otava 2011
235 s.
Small Ceremonies (1976)

Kirjakauppaostos.


Judith Gill kirjoittaa työkseen elämäkertoja historian lehdillä sivurooliin jääneistä ihmisistä. Hänen miehensä Martin on Miltoniin erikoistunut kirjallisuustieteen professori, poikansa Richard innokkaassa kirjeenvaihdossa brittitytön kanssa ja tytär Meredith aikuisuutta kohti kurottava nuori nainen. Gillit asuvat kauniissa talossa esikaupunkialueella, heidän sosiaaliset ympyränsä muodostuvat sivistyneistöstä ja ylemmästä keskiluokasta ja elämänsä on monin tavoin mallikasta – ehkä liiankin.

Judith on koettanut siipiään myös proosan puolella, mutta varsin onnettomin tuloksin. Kun perhetutun kirjailijan uusi romaani ilmestyy, Judith joutuu hämmentyneenä huomaamaan, että tarinassa on jotain epäilyttävän tuttua. Samaan aikaan, saman talven kuluessa, keskiluokkaisen elämän siloinen pinta alkaa saada muunkinlaisia säröjä.

Olen Carol Shieldsin osalta vielä aloittelija, sillä Pikkuseikkoja on vasta toinen lukemani kirja tältä taitavalta kirjailijalta. Toukokuussa lukemani Kivipäiväkirjat antoi jo osviittaa: tässä on kirjailija, jonka tuotannosta tulen pitämään. Ja kyllä, näin se on.

Pikkuseikkoja on tiheätunnelmainen ja tarkkakatseinen romaani. Se ei ole mitaltaan suuren suuri, mutta se on tiiviyden taidonnäyte. Judith herättää sekä myötätuntoa että ärsytystä, ja hänen minäkerronnalla kuvattu ympäristön tarkkailunsa on kiehtovaa. Se on samaan aikaan uskottavaa ja hämmentävää: Judith ei ole miellyttävä naisihminen, pikemminkin kaikkea muuta. Hän ei ole paha, mutta ajattelematon, utelias ja itserakas senkin edestä. Hän ei aina ajattele omaa toimintaansa loppuun saakka, vaikka käyttää lukemattomia hetkiä muiden ihmisten toiminnan ja sanojen analysointiin ja arkistoimiseen. Aivan erityisen tuskastuttavaa oli lukea, kuinka Martin esittelee uutta luentoajatustaan perheillallisella, ja kuinka raa'asti vaimo sen torppaa – hymyllä peitellen, analyyttistä esittäen, tietenkin.

On kiehtovaa, kuinka Shields rakentaa Pikkuseikoista moniulotteista ja yhä uusia versoja herättävää kokonaisuutta. Judith kirjoittaa elämäkertaa 1800-luvulla eläneestä naisesta ja tutkii hänen elämäänsä ja tekojaan, mutta samalla hän – huomaamattaan vai tarkasti tiedostaen? – tekee samanlaista analyysia kaikesta ympärillään olevasta. Hän tallentaa hetkiä, sanoja, tunnelmia ja tekoja jatkuvasti, ikään kuin voisi käyttää niitä myöhemmin hyödykseen. Osaa hän käyttääkin, osa jää vielä muhimaan.

Pikkuseikkoja ei ole toiminnallinen romaani. Se kuvaa yhden perheen yhtä talvea, muutoksia, joita arki tuo huomaamatta, käänteitä, joita elämä ei voi estää. Sen kieli ja kerronta on merkityksiä täynnä, mutta se ei sorru vaikeaselkoisuuteen tai ylettömään, teennäiseen mutkikkuuteen: haasteet syntyvät tarinasta itsestään, sen henkilöistä ja vahvasta tunnelmasta. Herkkää ja terävää, tarkkaa ja koukuttavaa. Miten hieno yhdistelmä!

Dachaun vapauttaja – Pitkä marssi Sisilian maihinnoususta keskitysleirin porteille

Alex Kershaw: Dachaun vapauttaja – Pitkä marssi Sisilian maihinnoususta keskitysleirin porteille
Suomentaja: Simo Liikanen
Kansi: Jarkko Hyppönen
Gummerus 2013
395 s.
The Liberator: One World War II Soldier's 500-Day Odyssey from the Beaches of Sicily to the Gates of Dachau (2012)

Arvostelukappale


Felix Sparks osallistui toiseen maailmansotaan Yhdysvaltojen 45. divisioonan 157. jalkaväkirykmentissä, ukkoslinnuissa, yleni sodan aikana kapteenista everstiksi, osallistui lähes pariinkymmeneen taisteluun, kulki pitkän tien Sisiliasta Müncheniin ja oli mukana pelastamassa Dachaun keskitysleirin vankeja.

Dachaun vapauttaja on elämäkertateos itsepäisestä ja omanarvontuntoisesta, vahvasti oikeaa ja väärää käsittelevästä miehestä, joka ponkaisi armeijaan köyhistä lähtökohdista, selviytyi sodasta ja teki sen jälkeen pitkän uran lakimiehenä ja yhteiskunnallisena vaikuttajana.

Kiinnostuin kirjasta tajuttuani, ettei sana "maihinnousu" tuo mieleeni mitään muuta kuin sen yhden siellä Normandiassa. Dachaun keskitysleirikään ei soittanut mitenkään kovaäänisiä kelloja... Sotahistorian tuntemukseni on onnettoman huono (ainakin jos miettii, että minulla pitäisi olla valmiudet opettaa sitä nuorisolle), joten ainahan sitä kannattaa hankkia lisää tietoa. Niinpä Dachaun vapauttaja päätyi lukulistalle.

Lukuinto tosin meinasi hyytyä jo prologissa. Muistin samantien, miksi hieman kammoan yhdysvaltalaisia kevyempiä tietokirjoja. Tunteisiinvetoaminen aloitetaan heti, valmis asetelma rakennetaan ja esitellään saman tien ja lukija kaapataan mukaan tunnekuohuun – halusi tämä sitä tai ei. Jutustelevuus ja kielen tietynlainen yksinkertaisuus kuuluu tyyliin, mutta hetken aikaa pyörittelin silmiäni. Melkein neljäsataa sivua, selviääköhän tästä heittäytymättä epätoivoisena Setä Samulin syliin...

Dachaun vapauttaja on sotilaan elämäkertana juuri sitä itseään. Sotaa. Lapsuus ja nuoruus kuitataan nopeasti, vaimo ehditään hankkia ja lapsi siittää muutaman sivun aikana, ja sitten päästään itse asiaan eli armeijaan liittymiseen ja sodan puhkeamiseen. Sparks hankki armeijakokemusta jo 1930-luvulla eräänlaisilla armeijan kesäleireillä, joten kun kutsu sotaan kävi, hän pääsi suoraan johtotehtäviin.

Maihinnousu Sisiliaan kesällä 1943 ja sitä seuranneet taistelut ja eteneminen Italiassa olivat verisiä ja liittoutuneille monin tavoin tappiollisia. Talvi 1943–44 oli kylmä ja turhauttava, sillä joukot olivat käytännössä jumissa haastavissa olosuhteissa vuorilla. Loppukesästä 1944 liittoutuneet pääsivät etenemään Ranskaan Cannesin kautta, josta matka Müncheniin ja Dachaun porteille vei vielä noin yhdeksän kuukautta ja maksoi tuhansien sotilaiden hengen.

Sparks oli läheinen johtamiensa miesten kanssa ja kärsi syvästi menettäessään monia heistä – ja osan aivan turhaan. Hän kyseenalaisti omien esimiestensä päätöksiä ja strategista ajattelua, mikä ei armeijan kontekstissa ole ehkä erityisen hyvä asia. Sparks joutuikin useaan otteeseen pitkän marssinsa aikana tukkanuottasille ja ojennettavaksi. Alaisiaan hän kuitenkin poikkeuksetta kunnioitti, ja nämä häntä.

Kershaw kuvaa kirjassaan joukkojen etenemistä ja taistelutilanteita sekä uskottavasti että paikoin rohkeasti väritellen. Tekstin seassa ei ole viitteitä, mutta kirjan lopussa on pitkä lista lähteistä, joita hän on kirjaa kirjoittaessaan käyttänyt. Kershaw on tehnyt paljon haastatteluja ja tutustunut sekä aikalaismateriaaliin että myöhemmin muodostuneeseen aineistoon (kirjeisiin, lehtihaastatteluihin jne.) monessa muodossa. Aineisto on kyllä laaja, mutta joiltain osin sen käyttö tuntuu hieman ongelmalliselta. Kershaw tekee paljon oletuksia melko kepein perustein ja toisaalta hän on välittänyt haastattelemiensa henkilöiden sanomiset tekstiin paikoin suodattamatta. Toki tyyli elävöittää kirjaa, mutta itse koen ongelmallisena sen, että vuosikymmeniä sitten tapahtuneiden, traumaattisten tilanteiden rekonstruointi tehdään dialogein ja mukana olleiden ihmisten ajatuksia ja tunteita ikään kuin autenttisesti toistaen.

Toinen ongelma on päähenkilön kohtelu. En epäile, etteikö Felix Sparks olisi ollut rohkea, taipumaton mies ja monin tavoin ihailtava sotasankari. Mutta paikoin Kershaw kiillottaa hänen sädekehäänsä jopa sädehtivän kirkkaaksi. Esimerkiksi raskaan maihinnousutaistelun ja vuorilla vietetyn pitkän talven jälkeen joukkojen päästessä nautiskelemaan Napolin sielun ja ruumiin iloista ei ole missään määrin tarpeen ensin selostaa, kuinka ukkoslinnut olivat kenties eniten prostituoitujen palveluja käyttänyt porukka (ainakin sukupuolitautien yleisyyden perusteella) ja sen jälkeen korostaa, kuinka "Sparks oli täysin uskollinen nuorelle vaimolleen Marylle. Bordellit eivät olleet häntä varten." (s. 121) Näin voi toki ollakin, mutta tuollainen lause esitettynä vastaavassa kontekstissa on lopulta ainoastaan korni. (Etenkin, kun sille ei edes ole lähdeviitettä.) Eikä tämä yksityiskohta ole ainoa, vaan kautta linjan koko kirjan ajan Felix Sparks on ennen kaikkea sankari, ei inhimillinen sotilas.

Taistelukuvausten ja hiljaisempien etenemisvaiheiden lukeminen osoittautui lopulta kiinnostavammaksi kuin uskoinkaan. En tiedä hölkäsen pöläystä aseista, mutta ilmeisen kovilla välineillä kuitenkin sotaa käytiin ja tuhoa saatiin aikaan. Pelko, epävarmuus ja väsymys paistavat ja tekevät kuvauksesta uskottavan. Paikoin huomasin suorastaan ahmivani kirjaa. Syynä on sekä helppolukuinen kieli että kiinnostavat sotatapahtumat.

Dachaun keskitysleirin vapauttamisesta on kiistelty sodan jälkeen sotaoikeusistuimia myöten. Kirjassa se kuvataan turhia sievistelemättä. Sparksin joukot joutuivat tosissaan pohtimaan, missä kulkee hyvän ja pahan raja, ja kuinka pitää tunteet kurissa ruumiskasojen, luurankoa muistuttavien vankien ja SS-joukkojen välissä.

Dachaun vapauttaja on luettavuudeltaan helposti lähestyttävä ja kuva-aineistoltaan rikas teos. Onneksi mukana on myös jonkin verran karttoja, joiden avulla aiheeseen vihkiytymätönkin lukija pysyy kärryillä siitä, missä kulloinkin liikutaan. Kirjan käsittelemä aihe on rajattu hyvin ja siinä pitäydytään suhteellisen onnistuneesti. Toisaalta dramatisointi ja tunteisiin vetoaminen ylittävät paikoin oman makuni selkeästi. Luvut ovat lyhyitä ja välillä pompitaan ties missä Hitlerin päämajassa ja Churchillin ja Rooseveltin neuvotteluhuoneissa. Kaiketi tarkoituksena on ollut elävöittää kerrottua ja rakentaa laajempaa kuvaa, mutta itse en oikein vakuutu vastaavasta.

Voisi siis todeta, että Dachaun vapauttaja on selkeästi yhdysvaltalaiselle yleisölle kirjoitettu teos henkilöstä, joka toki kunnioituksensa ansaitsee. Kirjaa on tehty yhteistyössä (ymmärtääkseni) sekä Sparksin itsensä että hänen perheensä kanssa. Varsinaista objektiivisuuteen pyrkivää elämäkertatutkimusta se ei ole, mutta liekö tuo ollut missään vaiheessa tarkoituskaan. Elävää sotakuvausta se kyllä tarjoaa, ja yksi tärkein seikka on, että se nostaa esiin niitä taisteluja, joista ei juuri elokuvia ole tehty. Sparks itsekin oli hieman katkera siitä, etteivät hänen joukkojensa ansiot, teot ja eteneminen saaneet juuri huomiota – edes ylimmältä sodanjohdolta – sen enempää sodan aikana kuin sen jälkeenkään.

Felix Sparks kuoli Denverissä 24.9.2007.

___

Haasteet: Ihminen sodassa (Sotakokemukset).

Michael Morpurgo: Sotahevonen

Michael Morpurgo: Sotahevonen
Suomentaja: Päivi Pouttu-Delière
Gummerus 2012
196 s.
War Horse (1982)

Kirppariostos.


Joey on komea ori, jo varsana vaikuttava, mutta päätyy markkinoilla juopon maanviljelijän omistukseen. Onneksi isännän poika Albert osaa käsitellä hevosia siinä missä muitakin eläimiä, ja hän ottaa Joeyn suojelukseensa ja kasvatettavakseen. Joeysta tulee varsin hyvä työhevonen, vaikka isäntä ei koskaan opi siitä pitämään.

Ensimmäisen maailmansodan syttyessä Iso-Britannian joukot tarvitsevat vahvistusta rintamalla Ranskassa. Armeija ostaa Joeyn Albertin isältä pojan vastustuksesta huolimatta, ja hevonen päätyy taistelukentille. Albert itse on liian nuori sotaan, mutta hän lupaa Joeylle etsivänsä tämän vielä käsiinsä.

Sota on pitkä ja sen tapahtumat julmia, mutta hevosista pidetään niin hyvää huolta kuin mahdollista, sillä ne ovat välttämättömiä apureita: ensin taisteluissa, sitten kuljetustehtävissä. Sotavuodet vierivät ja Joey kokee julmia, traagisiakin tapahtumia. Sodassa mitataan lojaalisuus, ystävyys ja uskollisuus.

Nappasin Sotahevosen taannoin kirpparilta eurolla mukaani, sillä ajattelin sen sopivan erinomaisen hyvin Ihminen sodassa -haasteeseen. Niinhän se sopikin, mutta lukukokemus sinänsä oli lähinnä vaivaannuttava.

Kyse on (varhais?)nuortenkirjasta, jossa asiat – isot ja pienet – sekä ihmiset – hyvät ja pahat – ovat kovin mustavalkoisia. Tarina kerrotaan hevosen, Joeyn, näkökulmasta, mikä tekee siitä epäuskottavan ja hämmentävän: eläimen inhimillistäminen on asia, josta harvemmin seuraa mitään hyvää. Eläin on eläin ja sillä siisti. (Ei sen arvottomampi, tietenkään, mutta erilainen kuin ihminen.) En itse ole koskaan ollut hevostyttö, joten siinäkin mielessä pää"henkilö" ei jaksanut oikein vavahduttaa. Hieman hupsulta kokonaisuus tuntui.

Tarinan ihmiset on kuvattu naiivisti, eikä heihin saada minkäänlaista syvyyttä. Albert on lähinnä inisevä ressukka ja muut Joeyn sodan aikana kohtaamat ihmiset niin selkein vedoin hyviksi tai pahoiksi kirjoitettuja, että lukiessa lähinnä haukotutti. Kaiketi kokonaisuudella on pyritty tuomaan esiin sodan ja ihmisluonnon eri puolia, mutta en voi väittää vaikututtuneeni. Muutama dramaattiseksi tarkoitettu sotakohtaus kirjaan on saatu ujutettua, mutta niitäkin luki vain päästäkseen eteenpäin ja kirjan loppuun.

Sotahevonen on pateettinen kokonaisuus, eikä vetoa missään määrin omiin tunteisiini. Sota, joka tarinaa pitkälti määrittää, pysyy etäällä, vaikka paikoin sen kuvaaminen vakuuttaa. Logistiset haasteet, voimakkaat äänet, epävarmuus ja sekasorto välittyvät, mutta kokonaisuus lässähtää ylettömään tunteiluun ja epäuskottaviin juonenkäänteisiin. Toki ymmärrän, että kirjan on tarkoituskin olla tunteellinen ja siten ehkä vaikuttava kokemus, mutta ei vain pure meikäläiseen ollenkaan.

Kirjan pohjalta tehtyä suurelokuvaa en kyllä totisesti katso. Ajatuskin naurattaa.

___

Sotahevosen ovat lukeneet myös Laura, Jenni ja Jonna.

Haasteet: Ihminen sodassa (Maailmansodat)

Kolme päättyvää lukuhaastetta

Kirjavuosi 2013 on loppumassa ja kolme lukuhaastetta, joihin olen tänä vuonna osallistunut, päättyvät niin ikään. Lukuhaasteet ovat yksi kirjabloggaamisen suurimmista iloista, joten yleensä osallistun niihin erittäin mielelläni. En tietenkään aina ja kaikkiin, mutta helpolla minut saa mukaan. Muutama tänä vuonna alkanut haaste jatkuu reilusti vuodenvaihteen yli, mutta nyt on siis luvassa koonti päättyvistä.


1) 1800-luvun kirjat -haaste (Ofelia Outolintu)

Tässä haasteessa oli tarkoitus lukea 1800-luvun kirjallisuutta ja saavuttaa erilaisia aatelisarvoja. Lähdin matkaan henkselit paukkuen, mutta niin siinä vain kävi, että luettujen kirjojen määräksi jäi minimisuoritukseen, paronittareen, riittävä neljä kirjaa.

Luin yhden kotimaisen ja kolme ulkomaista kirjaa. Kotimaista 1800-lukua edusti Minna Canthin traaginen Salakari (1887). Ulkomailla kävin Venäjällä (Leo Tolstoin Kreuzer-sonaatti, 1891), Isossa-Britanniassa/Ranskassa (Robert Louis Stevensonin Aasin kanssa matkalla Sevennien vuorimaalla, 1879) ja Yhdysvalloissa (Louisa M. Alcott: Kahdeksan serkusta, 1875).

Harmittaa, etten saanut luettua TBR-listallani olevista 1800-luvun teoksista enempää, mutta ehtiihän tuota.


2) Lukemattomat kirjailijat -haaste (Riinan kirjapinot)

Haasteen tarkoituksena oli lukea toistaiseksi lukemattomien kirjailijoiden tuotantoa, ei kuitenkaan esikoiskirjailijoiden kirjoja. Listasin haasteeseen kirjailijoita varsin epäloogisesti, sillä en ottanut siihen mukaan kaikkia tänä vuonna lukemiani lukemattomia, vaan pääasiassa sellaisia, joita olen aikonut lukea jo pidempään tai jotka jäivät jotenkin erityisemmin mieleen (hyvässä tai pahassa) lukemattomina kirjailijoina. Mukana suorituksessani on viisitoista kirjailijaa.

Ulla-Lena Lundberg: Jää
Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen
Salla Simukka: Punainen kuin veri
Marjo Niemi: Ihmissyöjän ystävyys
L. M. Montgomery: Pieni runotyttö
Carol Shields: Kivipäiväkirjat
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät
Veikko Huovinen: Koirankynnen leikkaaja
Kristiina Vuori: Näkijän tytär
Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys
Bo Carpelan: Kaari
Miina Supinen: Orvokki Leukaluun urakirja
Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max
Helmi Kekkonen: Kotiin
Unto Ek: Suokukkojen tanssi
Sanna Eeva: Olot


3) Afrikan tähti (Merenhuiske / Kirjoista)

Tämän vuoden suurhaasteeni oli Merenhuiskeen mainio Afrikan tähti -lukuhaaste, jota lähdin innolla pelaamaan heti alkuvuodesta. Pääsinkin asettamaani tavoitteeseen eli saavutin koko jalokivisarjan ja sen kruunaaman Afrikan tähden lukemalla viisitoista afrikkalaista tai Afrikkaan sijoittuvaa kirjaa vuoden aikana.

Itä-Afrikka

Etiopia. Ryszard Kapuściński: Keisari (1978/2006)
Mosambik. Mia Couto: Plumeriaveranta (1996/2006)
Ruanda. Gaile Parkin: Kigalin kakkukauppa (2009)
Ruanda. Gil Courtemanche: Kigalin sunnuntait (2000/2003)
Sambia. Elina Hirvonen: Afrikasta – Muistiinpanoja vuosilta 2007–2009 (2010)

Keskinen Afrikka

Kongon demokraattinen tasavalta. David Van Reybrouck: Kongo – historia (2010/2013)

Pohjois-Afrikka

Algeria. Boualem Sansal: Hyvitys (2008/2012)
Algeria & Tunisia. Lady Warren: Algerian ja Tunisian halki moottoripyörällä (192?/2012)
Marokko. Aino Kallas: Marokon lumoissa (1931)

Etelä-Afrikka

Botswana. Alexander McCall Smith: Naisten etsivätoimisto nro 1 – Mma Ramotswe tutkii (1998/2003)
Botswana. Alexander McCall Smith: Kirahvin kyyneleet – Mma Ramotswe tutkii (2000/2004)
Etelä-Afrikka. J. M. Coetzee: Michael K:n elämä (1983/2003)
Zimbabwe. Yvonne Vera: Palava perhonen (1998/2001)

Länsi-Afrikka

Norsunluurannikko. Ahmadou Kourouma: Ei Allahin tartte (2000/2002)

Yleisesti Afrikkaa koskevat / Afrikkaan sijoittuvat kirjat

Maryse Condé: Rihata (1981/1989)

Monta Afrikan maata jäi vielä valloittamatta, ja jatkan seikkailua tuolla mantereella vielä pitkään. Haaste innosti koluamaan kirjaston hyllyjä aivan uudella katseella ja lukemaan kirjoja, joita ei välttämättä ole aiemmin tullut lukupinoonsa kasanneeksi. 

____

Aivan mainioita haasteita on taas blogeissa pyörinyt, odottelen innolla, mitä kollegat keksivät ensi vuodelle.

Mohammed, suomalainen

Esa Salminen & Saeed Warsame: Mohammed, suomalainen
Kansi: Evan Sharboneau / Maria Mitrunen
Johnny Kniga 2012
243 s.

Kierrätyskirja.


Mohammed, Lool ja Zabra ovat kukin tulleet Suomeen omia reittejään ja omista syistään. He asuvat vastaanottokeskuksessa Rovaniemellä, koettavat päästä kiinni arkielämän syrjään, tekevät pääosin kuten käsketään (tai hienovaraisesti ohjataan) ja ihmettelevät kylmää ja pimeää maata, sen tapoja, byrokratiaa ja lakeja. Kullakin on taustallaan erilainen menneisyys ja yhteiskunnallinen asema, mutta nyt he kaikki kuluttavat vastaanottokeskuksen karheita lakanoita, elelevät taskurahalla ja käyvät koulua.

Mohammed kokee roolinsa raskaana: hän on tullut maahan väärällä henkilöllisyydellä ja joutuu esittämään nuorempaa kuin on. Peruskoulun penkin sijaan häntä kiinnostaisi hauskanpito, ja hän joutuukin törmäyskurssille vastaanottokeskuksen henkilökunnan kanssa ottaessaan omia vapauksiaan. Lool sen sijaan potee jatkuvaa huonoa omatuntoa, suorastaan riutuu syyllisyydessään, kun ei voi saada perhettään perässään Suomeen. Pienistä pennosistaan hän kasaa rahaa lähetettäväksi kotiin. Zabra on joutunut jättämään pienet lapsensa pakolaisleirille ja hänen tiensä pohjoiseen on ollut pitkä ja raskas. Tilanne ei näytä hyvältä.

Mohammed, suomalainen kuvaa vastaanottokeskuksen elämää ja pakolaisina maahan tulleiden kolmen ihmisen elämää ja pyrkimystä sopeutua. Lavalla pyörähtävät myös muutamat suomalaiset, vastaanottokeskuksen työntekijät, sosiaalityöntekijät ja muutoin päähenkilöiden elämään linkittyvät. Ihmissuhteita syntyy ja rapistuu, kulttuurieroja havaitaan, tulevaisuutta suunnitellaan.

Sain kirjan viime vuonna Mari a:lta (kiitos!) ja nyt se tuli lopulta luettua. Tai oikeastaan lukaistua. Kirja ei vaadi juurikaan keskittymistä, muttei toisaalta anna oikein mitään, mihin tarttua. Tarina on tasapaksu ja kulkee alusta loppuun vailla sen kummempia mutkia, kukkuloita tai laaksoja. Se vain alkaa, kestää ja loppuu.

En innostunut tässä kirjassa käytännössä mistään. Henkilöt ovat karikatyyrimaisia ja dialogi vaivaannuttavan teennäistä. Ainoa hiukan syvempi kaveri on kirjan nimeen saakka nostettu Mohammed, joka on astetta kompeksisempi. Lool on pelkkä rassukka ja Zabra sulkeutunut uhri. Suomalaisista henkilöistä ei tarvitse edes puhua. Pelkkää paperia.

Kirja on kautta linjan alleviivaava ja aukiselittävä. Mitään ei jätetä lukijan pohdittavaksi, vaan kaikkiin esiin nouseviin teemoihin tartutaan paksulla yliviivaustussilla. Teksti on täynnä suoria ja epäsuoria kysymyksiä, ja ongelmatilanteita ja henkilöiden hämmennystä korostetaan (retoristen) kysymysten tulvalla. Jotenkin todella rasittavaa.

Mitenkään ruusuista kuvaa maahanmuutosta kirja ei tarjoa. Vastaanottokeskukset eivät tosiaan ole hotelleja, mutta epävarmuudesta, lähes kotiorjuudesta, kadulta, sodasta ja pakolaisleireiltä tulleille niissä on paljon hyvää, vaikka asukkaiden vapauksia rajoitetaan runsaasti. Mohammed, suomalaisen ansio on, että se pyrkii kertomaan maahanmuuton ja pakolaisuuden monikasvoisuudesta. Ihmiset tulevat erilaisista lähtökohdista, eivätkä he ole massaa, vaikka siltä voi joskus vaikuttaa. Yksilöitä ovat pakolaisetkin, eikä kaikkien ohjaaminen samalla tavalla tuota välttämättä lainkaan hedelmää.

Kirja on kokonaisuutena hieman tympäisevä. Henkilöhahmot ovat kuin paperinukkeja, eivätkä juonenkäänteet jaksa juuri kiinnostaa. Ehkä tällekin kirjalle on yleisönsä, joka sen lukemisesta nauttii, mutta minä en kuulu siihen. Tulipa kuitenkin luettua.

___

Lue myös Mari a:n ajatuksia.

Alex Capus: Léon ja Louise

Alex Capus: Léon ja Louise
Suomentaja: Heli Naski
Kansi: Emmi Kyytsönen
Atena 2012
309 s.
Léon und Louise (2011)

Kirppariostos.


Léon on vasta teinipoika, hädin tuskin aikuisuuden kynnyksellä, kun ensimmäinen maailmansota piiskaa Eurooppaa vaatii uhrauksia kaikilta. Hän pestautuu pikkukylän lennättimenhoitajaksi – osaamatta pätkän vertaa morsetusta – ja tapaa sattumalta suloisen Louisen, joka toimii kylän "kuolemanenkelinä". Louisen tehtävänä on viedä suru-uutisia kuolleiden sotilaiden omaisille, mutta koska hän tekee sen hienotunteisesti, ei kukaan lopulta voi vihata pihaan saapuvaa polkupyörää saati sen ajajaa, vaikka se surua tietääkin. Léon ja Louise ehtivät viettää yhdessä vain hetken aikaa, ja heidän yhteinen matkansa rannikolle saa traagisen päätteen, kun he osuvat paluumatkalla keskelle sotatoimia, loukkaantuvat vakavasti ja luulevat toistensa kuolleen.

Vuosikymmentä myöhemmin Léon on tunnollinen nuori perheenisä Pariisissa. Hän painaa pitkää päivää rikoslaboratorion tutkijana ja koettaa pitää pienen, mutta kasvavan perheensä leivän syrjässä. Eräänä päivänä hän näkee metrossa muiston menneisyydestä: Louisen. Pariskunta saa toisensa jälleen vain hetkeksi, pieneksi ohikiitäväksi hetkeksi, sillä Léon ei voi hylätä vaimoaan Yvonnea ja perhettään eikä Louise sitä missään nimessä halua.

Uusi sota ravisuttaa Eurooppaa ja maailmaa jälleen kymmenen vuoden kuluttua. Valtion virkamiehenä Léon ei voi ankaran rangaistuksen uhalla paeta Pariisista, ja nelilapsiseksi kasvaneen perheen on jäätävä selviytymään saksalaismiehityksestä parhaan taitonsa mukaan. Louise on Ranskan pankin palveluksessa ja pakenee maasta valtion kultavarantojen kanssa samalla rahtialuksella. Voivatko Léon ja Louise koskaan saada toisiaan? Miten heidän läheisensä ja perheensä selviävät tämän eriskummallisen suhteen kanssa?

Léon ja Louise on sveitsiläis-ranskalaisen Alex Capusin suloinen, kirjailijan isoisän elämään perustuva romaani. Se on kepeä ja koukuttava, vaikka käsitteleekin raskaita teemoja, eikä kuorruta kokonaisuutta ylettömään hattaraan. Léonin ja Louisen rakkaustarinaa tarkastellaan jälkikäteen, pitkän elämän eläneen Léonin hautajaisista käsin. Se on heijastuma 1900-luvun alkupuolen verisestä ja väkivaltaisesta historiasta ja samalla kaikesta siitä inhimillisyydestä, jota edes kaksi maailmansotaa ei voi lopullisesti polkea jalkoihinsa.

Tarina etenee kevyin hyppäyksin. Aikarakenne on toimiva, se kunnioittaa taianomaista rakkaustarinaa ja sitoo sen osaksi kummankin osapuolen arkea ja elämää, jota on haaveista huolimatta elettävä myös käytännössä, ei vain haaveissa, joka päivä yksi askel eteenpäin. Etenkin Louise on herkullinen hahmo, varsin emansipoitunutta elämää elävä pariisitar, jonka näkökulma tuodaan esiin pääasiassa tämän Léonille aika ajoin kirjoittamien kirjeiden kautta. Päähenkilö on kuitenkin ilman muuta Léon, pikkuvirkamies, joka joutuu tekemään elämässään ehkä liikaakin valintoja. Hän on tunnollinen, hyvätapainen ja moraaliltaan vahva, mutta selviää pettymyksistään ehkä lopulta vain muistojensa ja mielikuvituksensa voimin.

Léon ja Louise on sekä rakkaustarina, kasvutarina että sotatarina. Se kertoo miehitetystä Pariisista, pitkään jatkuvasta poikkeustilasta ja vaikeista ratkaisuista, joita sota pakottaa ihmiset tekemään. Yvonne huolehtii perheestään kuin raivoisa leijonanaaras, eikä vaivu apatiaan kertaakaan sodan aikana. Vasta sodan loppuminen saa hänet hölläämään kurin. Mieheensä hän luottaa aina, taipumatta.

Kirja on herttainen ja monipuolinen, mutta jossain määrin se jäi minulle etäiseksi. Se tuntuu ehkä liikaa seepiansävyiseltä nostalgialta, ja vaikka nautin tarinan höyhenenkeveästä kosketuksesta, eräänlainen sadunomaisuus ei vaikuttanut sydämeen saakka. Ei, vaikka esimerkiksi sota tuo tarinaan karskiutta ja murhetta.

Mutta silti: kauniit ja katkeruutta vailla olevat rakkaustarinat ansaitsevat aina tulla kerrotuiksi. Etenkin korkojen kopistessa Pariisin kaduilla.

___

Osallistun kirjalla haasteisiin Ihminen sodassa (Maailmansodat) (ja ylenen alokkaasta sotamieheksi!) sekä Vive la France! (ja ansaitsen ensimmäisen raidan Ranskan lippuun!).

Uutta päin

Lumesta saa Helsingissä vain haaveilla, mutta kaiketi senkin aika vielä tulee. Joulun aika tulee sen sijaan sitäkin nopeammin: hämmästyttävää, miten syksy voi olla jo takana ja talvi pimeimmillään. Viime jouluna olimme pohjoisessa mummin luona, tänä vuonna sinne lähtivät tätini jälkikasvuineen. Me pysyttelemme Uudellamaalla, pääasiassa kotona. Huomenna saamme istahtaa veljeni perheen joulupöytään. Joulu ei ole minulle erityisen merkityksellinen asia, mutta olen kiitollinen siitä, että pääsen lähes valmiiseen pöytään mukavien ihmisten kanssa. Ensi vuonna voisi tosin olla jossain kaukana muualla, jos se minusta on kiinni...

Niin, alkoihan se kauan kaivattu lomakin juuri. Syyslukukausi on paketissa ja puolet vuodesta selätetty, aika hurjaa. Lennosta aloittamani sijaistus päättyi ja palaan tammikuussa taas erityisopettajaksi. Uutta moodia siis päälle, kunhan koulu alkaa. Onkin ollut ikävä matematiikka ja ruotsia. Tai siis...

Kävimme muutaman kollegan kanssa syömässä joululoman alkamisen kunniaksi ja kävi ilmi, että väsymystä on varsin laajasti liikkeellä. Liekö syynä se, että olemme kaikki nuoria, työuramme alkupuolella, monin tavoin uudessa tilanteessa? Luultavasti. Kai se on luotettava siihen, että jossain vaiheessa työvuosien karttuessa työ ei ime näin valtavasti energiaa. Vaikka eihän työ voi aina olla kivaa ja höyhenenkepeää, mutta pakkoko sen raskaimman vaiheen on tulla keskelle kammottavinta pimeyttä? (Enkä käsitä, millaisia masokisteja esi-isiemme on täytynyt olla päätyessään asumaan näin pimeään maahan!)

No, puolentoista viikon loma auttaa nollaamisessa epäilemättä ainakin vähäsen. Olen suunnitellut pääasiassa lukevani kirjoja (shocking!) ja syöväni suklaata. Onneksi pakolliset joulukuviot ovat jo nyt heti loman alussa, jolloin loppuaika jää kaikenlaiseen rentouttavaan ja velvoituksettomaan. (Tosin sitä suklaansyömistäkin pitäisi varmaan vähän rajoittaa, sillä näemmä murrosikä tarttuu asiakkaista ja naama alkaa näppylöiltään vaikuttaa jo pelottavasti Suketukselta 15 vuotta sitten...)

Kevät innostaa kyllä jo tässä vaiheessa. Olen mukana eräässä kiinnostavassa projektissa, jonka olemme saaneet työryhmän kanssa jo aika hyvään alkuun ja odotukset ovat korkealla. (Ei liity millään tavalla työhöni, vaan ihan muihin asioihin, ja innostaa ehkä niin paljon juuri siksi.) Samalla mieli alkaa jo seikkailla kohti uutta työnhakukierrosta. Virathan tulevat pääsääntöisesti hakuun alkuvuodesta, mutta niiden hakeminen (jos siellä edes avoinna mitään on) on omalta osaltani lähinnä muodollisuus. Sen sijaan määräaikaisuudet, joita tipahtelee hakuun myöhemmin keväällä, ovat se osio, johon tänäkin vuonna täytyy panostaa. Nykyinen työpaikkani on mukava ja olisi ihanaa jatkaa toinen vuosi samassa hommassa, mutta mm. asumis- ja työmatkakulujen vuoksi neljä tuntia alle opetusvelvollisuuden oleva homma ei taloudellisesti oikein kannata. Monimutkaisia juttuja, joihin ei juuri nyt ole vastausta, eikä onneksi tarvitsekaan olla. Keväällä sitten.

Niin ja se yksi keskeinen juttu: muutamme tammikuun lopussa. Onni suosi rohkeaa ja karistamme opiskelija-asunnon pölyt jaloistamme. Koordinaatit siirtyvät hitusen verran etelään, ja merinäköala säilyy. Kävimme viime torstaina katselemassa tulevaa kotiamme, ja heti ovelta se tuntui oikeasti siltä. Kodilta. Ei kämpältä tai asunnolta, vaan kodilta. Siellä on ihmisen varmasti hyvä olla. (Ja haluaisin tietenkin muuttaa heti.)

Vaikka jouluhenki ei tässä osoitteessa ole erityisen hallitseva, täytynee kuitenkin kohta kasata itsensä ja hoitaa loputkin jouluvalmistelut (lupasin olla joulupöydän juustovastaava, mihin tehtävään suhtaudun tietenkin vakavuudella, sillä juustot eivät totisesti ole leikin asia), jotta huomenna voi vain hypätä junaan ja ottaa rennosti. Sitä samaa toivon kaikille teille blogini lukijoillekin.


Nautinnollista ja rentouttavaa joulua!

Irène Némirovsky: Ranskalainen sarja

Irène Némirovsky: Ranskalainen sarja
Suomentaja: Anna-Maija Viitanen
Gummerus 2006
507 s.
La Suite Française (2004)

Lainakirja.


Irène Némirovsky (1903–1942) oli venäjänjuutalainen, sittemmin Ranskaan emigroitunut kirjailija. Hän kääntyi katoliseksi ja koki itsensä ranskalaiseksi, vaikkei koskaan maan kansalaisuutta saanutkaan. Sodan aikana hän pelkäsi syntyperänsä vuoksi itsensä ja perheensä puolesta ja päätti puolisonsa Michel Epsteinin kanssa piilottaa kaksi pientä tytärtään Denisen ja Élisabethin huolella. Pariskunta itse pysyi pitkälti Pariisiissa ja pyrki jatkamaan työntekoa niin hyvin kuin mahdollista. Pelot muuttuivat todeksi kesäkuussa 1942, kun Irène pidätettiin ja lähetettiin Auschwitziin, jossa hän kuoli elokuussa. Sama kohtalo odotti vähän ajan kuluttua myös Micheliä.

Tyttäret onnistuivat uskollisen lastenhoitajan ja turvaverkon avulla selviytymään juutalaisvainosta ja sota-ajasta. Mukana vaihtuvissa piilopaikoissa kulki matkalaukku, jossa oli valokuvia, papereita ja äidin viimeinen käsikirjoitus. Teksti sai odottaa lukemistaan pitkään, vuosikymmeniä, ja kun Denise lopulta päätti kirjoittaa sen puhtaaksi, se paljastui kiehtovaksi, vahvaääniseksi romaaniksi. Kirja julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 2004.

Ranskalainen sarja muodostuu kahdesta osasta, Myrsky kesäkuussa ja Dolce. Némirovskyn suunnitelmissa oli tehdä siitä useampiosainen ja liittää tarinaketjuun mahdollisesti kolme muutakin osaa: Vankeus, Taistelut ja Rauha. Kirjoittaessaan teostaan aivan 1940-luvun alussa rauha oli Némirovskylle vielä kysymysmerkki. Sota oli kiihkeimmillään ja Ranska saksalaisten miehittämä. Rauha oli vasta kaukainen haave. Sen toteutumista Némirovsky ei saanut nähdä.

Tämä kirja on jotain enemmän kuin kahden osansa kokonaisuus. Myrsky kesäkuussa kuvaa sodan alkua, pariisilaisten epäuskoa ja kauhua miehittäjien lähestyessä, maaseudulle aiheutunutta kaaosta ja ihmismielen arvaamattomuutta poikkeustilanteen edessä. Némirovsky tuo estradille joukon erilaisia pariisilaisia: on yläluokkainen perhe, jonka äiti ei voi kuvitella lähtevänsä kodistaan pakoon ilman posliiniastiastoa ja hatturasioita, itseään täynnä oleva kirjailija, alaisistaan kaikkensa sotatilassakin esiin ruoskiva pankkiiri, palvelijoita ja konttorirottia. Kuvaus on viiltävän tarkkaa, tunnelma tiivis ja koko ajan kiristyvä.

Pakoon on päästävä keinolla millä hyvänsä, mutta tupaten täynnä olevat junat, takavarikoidut autot, tyhjäksi kalutut kaupat ja ravintolat sekä hotellit, joihin ei mahdu enää ketään korostavat kaaosta, joka syttyy, kun ihminen tottelee vaistoaan ja pakenee. Ihmisluonto ei ole kaunis, vaan paljastaa terävät hampaat, omaneduntavoittelun ja julmuuden.

Dolce kuvaa miehitysaikaa maaseudulla, aikaa Myrskyn jälkeen. Saksan joukot ovat marssineet maahan ja ottaneet sen haltuunsa. Kyläläisten, ylhäisten ja alhaisten, on osallistuttava miehittäjän kestitsemiseen ja huoltoon. Upseerit asuvat parhaissa kodeissa, mutta valvollisuuksilta ei välty vähävaraisinkaan, kun sekä hevosista, karjasta että ruoasta otetaan parhaat päältä. Ulkonaliikkumiskielto hiljentää kylänraitin iltaisin, ja ihmisten on kyettävä nielemään ylpeytensä ja hyväksymään asemansa miehitetyn maan kansalaisina.

Némirovsky kuvaa tarkasti sodanajan tunnelmaa, ihmisten kokemaa pelkoa, epätoivoa ja ahdistusta, oikeudenmukaisuuden problematiikkaa ja viholliskuvaa. Tunteet heittelevät laidasta laitaan, kun omanarvontuntoisten ranskalaisten on kyettävä pysyttelemään hengissä herkässä tilanteessa. Toisaalta kaikki eivät pidä vihollistakaan hirviönä, vaan näkevät ihmisen univormujen alla.

Sain Ranskalaisen sarjan lainaan kollegaltani, joka kehui sitä parhaaksi koskaan lukemakseen kirjaksi. Ja surullisimmaksi, sillä kirjan loputtua hän tajusi, kuinka epäreilua kaikki on: hän ei saa koskaan lukea loppuun sitä, minkä Némirovsky suunnitteli kirjoittavansa.

Nyt, kun olen itse lukenut teoksen, ymmärrän häntä ja tunnen samoin. Mitä kaikkea menetettiin, kun Némirovskyn elämä päättyi liian varhain, vain 39-vuotiaana? Mitä upeita teoksia olisi vielä saatu lukea? Millaisia tuntoja sodasta ja siitä toipumisesta, sen jäljistä ja vaikutuksista? Sitä emme koskaan saa tietää.

Sen sijaan on nautittava ja ihailtava Némirovskyn tuotantoa. Ranskalainen sarja on herkkää ajankuvaa, aitoa ja tinkimätöntä. Se tuo esiin sodan kasvot siviilien kokemana, paljastaa laajan tunneskaalan, joka koetaan siellä, missä varsinaisia taisteluja ei käydä. Se antaa nimet tunteille ja ajatuksille, paljastaa ristiriidat ja vaaran paikat, piirtää epäselvää rajaa oikean ja väärän välille.

Ja mikä todellisuuden tarina tällä kirjalla onkaan taustallaan! Tätä kirjaa en unohda koskaan.

___

Avaan tällä kirjalla haasteet Vive la France! ja Ihminen sodassa (Maailmansodat).

Sanna Eeva: Olot

Pahoittelen surkeaa kuvanlaatua, Blogger ei ole yhteistyöhaluinen.

Sanna Eeva: Olot
Kansi: Marjukka Vainio / Eevaliina Rusanen
Karisto 2013
238 s.

Kirppariostos.


On kolme sukupolvea naisia: isoäiti Elsa, tytär Ellu ja tyttärentytär Emilia. Elsa elää kissansa Veikon kanssa edelleen talossa, jonka aikoja sitten maailmalle karannut mies – koko kylän suurin hurmuri – hänelle rakensi. Ellu on kiireinen uranainen, joka painaa pitkää päivää ja Volvon kaasupoljinta, koettaa sietää pehmomiestään Jarkkoa ja selvitä nuoren tyttärensä Emilian kanssa. Emilian, joka ei suostu pitämään kuin yhtä, hihasta imeskeltyä paitaa, eikä oikein jaksa koulua.

Elämä on tavallaan ihan tiukasti uomissaan, mutta kuin huomaamatta erilaiset pienet tapahtumat, tunnetilat, sattumat ja olot alkavat horjuttaa sitä – jokaisen naisen osalta omalla tavallaan. Emilia oireilee voimakkaasti, eikä kellään ole aikaa tai riittävän tarkkaa katsetta sen huomaamiseen. Ellun silmissä kiiluvat bonukset ja nuoren rakastajan hikinen iho. Elsa on yksinäinen ja katuu monia tekemiään asioita. Pakastimessa odottaa liian monta vieraita odottamaan leivottua piirakkaa.

Kaikilla on mielessä jotain helposti särkyvää, eikä kukaan lopulta selviä säröittä.

Sanna Eevan Olot on raastava, ahdistava ja suorasukainen romaani. Se kertoo vaikeista ihmissuhteista, selvittämättömistä asioista ja päällekaatuvasta ahdistuksesta kolmenlaisen kokijan kautta. Emiliaa käy eniten surku, sillä pienen koululaisen perään pitäisi jonkun katsoa, huolehtia ja auttaa. Mutta kukaan ei oikeastaan näe eikä kuule, ei edes kiltti isä. Ellu on työelämän ja itsekkyyden mukanaan viemä ylisuorittaja, joka kokee toisten ihmisten tunteet ja teot lähinnä rasitteina ja esteinä. Työkaverit, mies, tytär, äiti tai edes nuori rakastaja eivät saa häntä asettumaan. Ellu tarkastelee itseään ulkopuolelta, tavallaan tiedostaa elämänsä pohjimmaisen naurettavuuden, muttei silti tartu toimeen muuttaakseen asioita. Ainoa, missä hän pyrkii muutokseen, on Elsa-äidin ajaminen kodistaan palvelutaloon. Tai lähinnä sen onneton yrittäminen. Elsalla ja Ellulla on liikaa selvittämätöntä takanaan.

Olot on olemukseltaan väljä ja nopealukuinen, mutta sen sisältö tuo palan kurkkuun ja saa sydämen tykyttämään. Kirjan kuvaamat ihmiset ovat onnettomia ja ahdistuneita, mutta heitä ei pelkästään sääli ja surkuttele. Elsalla ja Ellulla on ratkaisun avaimet omissa käsissään, mutta he eivät käytä niitä – ainakaan siten, että asiat paranisivat. Emiliaa taas pitäisi jonkun muun auttaa, muttei auta.

Kirja etenee vauhdilla, tarina kiertyy ja kuristuu lähes huomaamatta. Paljon jätetään sanomatta, mutta paljon myös kerrotaan. Eeva ei sorru hieromaan kurjuutta lukijan naamaan, mutta toisaalta jokin elementti pitää teoksen lopulta hieman etäämmällä, tarkkailijana, jonka on helppoa kääntää katseensa pois.

Haluan yleensä lukemiltani kirjoilta säröä ja rohkeita ratkaisuja. Toisaalta jokin tarttumapinta on myös toivottavaa. Oloissa ei ole yhtään henkilöä, josta voisi varauksetta pitää. Edes pikku-Emilia ei ole mukava lapsi, vaikka viaton kokemaansa alakuloon onkin. Tämä jättää lukukokemuksen vajaaksi, himpun verran paperinmakuiseksi. Kirjan henkilöihin ei lopulta usko aivan täysin, he eivät elä ja hengitä, vaan pysyvät kirjaimina paperilla.

Teos on kuitenkin vaikuttava ja taitava kokonaisuus, jonka lukeminen herättelee. Hyvässä ja pahassa.

___

Muualla koettuja Oloja: Kirsin kirjanurkka, Mari A:n kirjablogi, Sinisen linnan kirjasto, Lumiomena, Järjellä ja tunteella, Oota, mä luen tän eka loppuun ja Kulttuuri kukoistaa.

Osallistun kirjalla Lukemattomat kirjailijat -haasteeseen.

Louisa M. Alcott: Kahdeksan serkusta

Louisa M. Alcott: Kahdeksan serkusta
Suomentaja: Ville Hynynen
WSOY 1945
300 s.
Eight Cousins (1875)

Kirppariostos.


Rose on nuori, arka ja sairaalloinen tyttö, joka on vastikään jäänyt orvoksi. Hän muuttaa sukulaistensa luokse sokkeloiseen herraskartanoon ja päätyy hurmaavan, maailman meriä ympäriinsä purjehtineen lääkärisetänsä Alecin holhokiksi. Muitakin setiä ja tätejä on roppakaupalla, ja suurimman härdellin arkeen ja juhlaan tuovat Rosen seitsemän eri ikäistä poikaserkkua.

Kahdeksan serkusta kuvaa Rosen ja hänen lähipiirinsä elämää vuoden ajan 1800-luvun loppupuolen Uudessa Englannissa. Campbellin suku on varakas ja siveellinen, arki varsin murheetonta ja elämän kulkuun liittyvät sävelet selvät: pojat opiskelevat sielun sivistystä, tytöistä kasvatetaan ennen kaikkea tulevia perheenemäntiä ja porvarisrouvia.

Rosen keskeinen rooli kirjassa on asetelmallinen. Hänen kauttaan kuvataan lapsuuden vaihtumista nuoruudeksi, hyväosaisen nuoren naisen elämään kuuluvia käänteitä sekä henkistä ja fyysistä kasvua ja kehitystä. Tarinan alussa Rosen terveys on heikko, ja hänen pessimistinen Mary-tätinsä veikkaa, ettei tyttö elä kauaa. Terveellisellä ruokavaliolla, riittävällä reippaalla ulkoilulla, kaikenlaisten hörsöttimien (kuten kureliivien) poisjättämisellä sekä sopivalla annoksella naiselle sopivaa sivistystä yhdistettynä taloudenhoidon alkeisiin Rose alkaa kuitenkin vähitellen selvästi vahvistua ja kehittyä. Moraalisen kehityksen apuna on nuoren kotiapulaisen Feben seura ja tämän opettaminen.

Louisa M. Alcottin Pikku naisia jatko-osineen on minulle yksi rakkaimpia kirjoja kautta aikojen. Aikuisena olen lukenut muutaman muun Alcottin tuotantoon kuuluvan kirjan, mutta valitettavasti olen huomannut, että olisi pitänyt tehdä se aiemmin, samassa lapsuuden imussa, jossa Pikku naiset koin. On nimittäin todettava, etten aivan syty Alcottin moraalisaarnoille ja mustavalkoisuudelle.

Rosen tarinassa olisi aineksia kiehtovaankin lukukokemukseen, mutta rakenteeltaan kirja on varsin toisteinen ja jopa kyllästyttävä. Kuten Liisa toteaa, jokainen luku tuntuu sisältävän jonkin opetuksen, joka tarjoillaan vieläpä suoraan lukijan eteen. Elämän malli, jonka kirja antaa, on osaltaan hyvin jyrkkä: ihmisen on aina mahdollista valita oikean ja väärän väliltä, ja jälkimmäiseen päätyminen on mitä ilmeisimmin (tietoista) moraalista heikkoutta, ei esimerkiksi olosuhteiden pakkoa tai väistämätöntä vaihtoehdottomuutta.

Samaan tapaan naisen asemaa ja roolia tuodaan esiin ristiriitaisesti. Pii kirjoittaa omassa tekstissään, kuinka Kahdeksan serkusta ja sen jatko-osa Kun ruusu puhkeaa antavat naisen elämälle mallin, jossa yhtäältä kehotetaan riippumattomuuteen ja omaan vastuuseen ja toisaalta osoitetaan selvästi, mikä on hyvän perheen tyttären oikea paikka: hyvän miehen vaimo ja perheenäiti. Alec-setäkin toteaa Roselle, että haluaa tämän vahvistuvan ja kehittyvän sekä ruumiiltaan että sielultaan esimerkiksi opiskellen, mutta kaikkein mieluiten näkee tämän tulevaisuudessa taitavana perheenemäntänä. Muu jääköön haihatteluksi.

Tavallaan Kahdeksan serkusta on oikein herttainen kirja, mutta jossain määrin se tuntuu lattealta. Myös Aino huomasi kirjaa lukiessaan, ettei se tuntunut enää lainkaan niin raikkaalta kuin ennen. Minulle tämä lukukerta oli tosiaan ensimmäinen ja ainoaksi jää. Hyveelliseen elämään kasvaminen on toki kiehtova teema, mutta käsittelytavaltaan Kahdeksan serkusta ei ole sellainen teos, johon haluaisin myöhemmin palata. Särmää ja tunnetta pitää olla, ja kumpaakaan en tästä kirjasta oikein löytänyt. Jatkukoon hyveiden etsintä edelleen, ehkä ne joskus päätyvät osaksi minunkin elämääni (ja kirjahyllyäni).

___

Osallistun tällä 1800-luvun kirjat -haasteeseen ja saavutan ensimmäisen (ja ainoan tavoitettavissani olevan) tason, Paronittaren. Lisäksi saan ruksattua 40. luetun kirjan TBR-listaltani, jihuu!

Onnen aika? Valoja ja varjoja 1950-luvulla

Kirsi-Maria Hytönen & Keijo Rantanen (toim.): Onnen aika? Valoja ja varjoja 1950-luvulla
Atena 2013
249 s.

Arvostelukappale.


Kultainen 1950-luku. Armi Kuusela, Helsingin olympialaiset, Coca-Cola, Kekkonen, heinäseipäät ja maitolaiturit, ikuisesti jatkuvat lapsuuden kesät, lavatanssit ja jamekset. 1950-luku on kenties yksi voimakkaimmin nostalgialla kuorrutettu vuosikymmen Suomen historiassa. Se on aikaa, jolloin kaikki oli paremmin, jolloin äidit laittoivat ruokaa ja isät toivat leivän pöytään, lapset elivät koulussa hyvässä kurissa ja tekivät ahkerasti töitä. Vai voisiko se sittenkin olla jotain muuta, hieman laajemmin tarkasteltuna?

Tähän kysymykseen on porautunut laaja joukko kotimaisia historian, kansatieteen ja folkloristiikan tutkijoita. Lopputuloksena on Kirsi-Maria Hytösen ja Keijo Rantasen toimittama moniääninen kokonaisuus, jossa tilaa saavat jälleenrakennus, sodan jälkimainingit, kaupungistuminen, maaseudun murros, kodin, perheen, työn ja yhteiskunnan muutos, poliittiset suhteet ennen kaikkea idän suuntaan sekä populaarikulttuuri, muoti ja ajan ilmiöt.

Onnen aika? Valoja ja varjoja 1950-luvulla tutustuttaa lukijan monikasvoiseen vuosikymmeneen, niin sanottuun pitkään 1950-lukuun, joka yltää sotien jälkeisestä ajasta 1960-luvun alkuun. Kirjan luvut tuovat esiin sekä tuttuja ilmiöitä että harvemmin puheena olevia asioita. Keskeisenä teemana on muutos ja murros sekä toisaalta nostalgian problematisointi. Onko kaikki tosiaan ollut 1950-luvulla kuin Suomi-filmistä? Mikä saa ihmiset muistamaan tuon ajan niin poikkeuksellisena verrattuna muihin ajanjaksoihin?

Kirjassa käydään läpi muun muassa suurten ikäluokkien lapsuutta ja nuoruutta ja sen aiheuttamaa "nostalgiaryöppyä" sekä koteihin liittyvää teknistä kehitystä ja toisaalta niiden uudenlaista asemaa muuttuvassa psykologisessa ajattelussa. Kodin ja kasvuympäristön piti olla käytännöllinen, riittävän tilava, siisti ja turvallinen. Käytännössä ahtaus oli etenkin saumoistaan pullistelevissa kaupungeissa väistämättä vallitseva olotila. Toinen iso teema, joka kulkee kirjan läpi, on työ. 1950-luvun elämä oli pääsääntöisesti hyvin työteliästä etenkin maaseudulla, mutta myös kaupungeissa kotityöt veivät runsaasti aikaa, sillä vesijohtoverkot, jääkaapit ja muut mukavuudet vasta tekivät tuloaan. Naiset siirtyivät työelämään yhä vahvemmin, vaikka sodanjälkeinen eetos pyrkikiin vahvistamaan kotirouva-ajattelua ja perinteisiä rooleja perheessä. Nuoret lähtivät maaseudulta suurista perheistä työn perässä kaupunkiin, sillä maaseudun auvoa ei ollut pientiloilla mahdollista jakaa kaikille.

Teos on taidolla kirjoitettu ja huolella koostettu, ja se on hyvin yleistajuinen ja helppolukuinen. Tekstejä ei ole alaviitoitettu, mutta mukana on asiaankuuluvasti lähde- ja kirjallisuusluettelo. Ratkaisu on hyvä, sillä se alentanee suuren yleisön kynnystä tarttua tällaiseen kirjaan. Kirjoittajat ovat käyttäneet laajalti arkistoaineistoa, kirjallisuutta ja muistitietoa, jolloin kokonaisuus on hallittu ja uskottava.

Erityismaininnan ansaitsee runsas kuvitus. Aikalaiskuvat ovat peräisin useasta eri arkistosta ja kokoelmasta, ja ne elävöittävät kerrontaa ja kirjaa selvästi. Mainoskuvat, yksityishenkilöiden potretit ja maisemat kertovat paikoin tekstiä enemmän kuvaamastaan ajasta.

Onnen aika? Valoja ja varjoja 1950-luvulla tarjoaa kiinnostavan ja moniäänisen katsauksen pitkään 1950-lukuun ja ilmiöihin, jotka vaikuttavat osaltaan suomalaisessa yhteiskunnassa edelleen. Se kutsuu lukemaan ja tutustumaan, muistelemaan ja pohtimaan unohtamatta historiantutkimukselle välttämätöntä laajakatseisuutta ja kriittisyyttä.

___

Edit. Olen joutunut sulkemaan tämän postauksen kommentointimahdollisuuden massiivisen roskapostihyökkäyksen vuoksi.

Tähdenlento pöytälaatikossa ja muita taivaan tarinoita

Esko Valtaoja, Lisbeth Landefort & Tuula Moilanen: Tähdenlento pöytälaatikossa ja muita taivaan tarinoita
Ursa 2013
56 s.

Arvostelukappale.


Professori Esko Valtaoja ja itävaltalaistaustainen, toisen maailmansodan aikana natseja Suomeen paennut ja tänne asettunut näyttämötaiteilija ja teatteri- ja oopperaohjaaja Lisbeth Landefort halusivat kirjoittaa yhdessä kirjan tähtitaivaan ihmeellisyydestä. Kun kuvittajaksi saatiin vielä pitkään Japanissa asunut taidegraafikko Tuula Moilanen, kokonaisuus oli valmis.

Tähdenlento pöytälaatikossa on kaunis, rauhoittava ja hyvälle mielelle lukijansa saava teos. Se koostuu Landefortin aloittamista, maallikon näkökulmasta kirjoitetuista tekstinpätkistä, joissa pohditaan avaruuden ilmiöitä, esitetään kysymyksiä ja kiedotaan mukaan pitkän elämän varrelta mukaan tarttuneita kokemuksia aina lapsuudesta Itävallan ja Italian rajalta eurooppalaisen taidepiirielämän kautta vanhuuteen. Näihin teksteihin Valtaoja vastaa tyylilleen tyypilliseen tapaan konkreettisesti, maailmaa ymmärtäen ja uutta kohti kurkottaen. Moilasen upeat, vaneripohjalle maalatut kuvat viimeistelevät tekstin.

Aiheina käsitellään aurinkoa, planeettoja, tähtitieteen kehitystä, Pääsiäissaaria, matkustamista, avaruuden aikaa, Linnunrataa, maailmankaikkeutta ja vähän kaikkea. Mukana on molempien kirjoittajien henkilökohtaisia kokemuksia ja näkemyksiä, taidetta ja tiedettä, maailman tarkastelua monesta näkökulmasta. Tunnelma on kautta linjan hyvin seesteinen.

Kirjaa haluaa sekä ahmia että säästellä. Kuvia jää huomaamattaan ihailemaan pitkäksi aikaa, etsimään niistä puun syitä ja oksanreikiä, planeettoja ja tähtiä, värejä ja yksityiskohtia. Samalla miettii lukemaansa: kuinka pieni yksi ihmiselämä on suhteessa maailmankaikkeuteen – ja kuinka merkityksellistä silti. Kirja tuo vastauksia, vaikkei kaikkea selitäkään. Pikemminkin se johdattelee kohti uusia kysymyksiä ja näkökulmia. Jos populaarinkin tähtitieteen ymmärtäminen tuntuu vaikealta, helpottavaa on tietää, ettei tähtitieteen professorikaan kykene kuvittelemaan maailmankaikkeuden pienoismallia.

Ehkä nämä asiat tosiaan ovat niin suuria, että ihmismieli voi roikkua niissä vain ihan reunalla?

Tähdenlento pöytälaatikossa ja muita taivaan tarinoita on hurmaava kirja. Voisin kuvitella sen sopivan yhteiseksi iltalukemiseksi ei-ihan-perheen-pienimmille, avuksi tiedonnälkään kaiken ikäisille avaruussankareille ja toisaalta rauhoittumiskeinoksi kelle tahansa, jota avaruus mietityttää. Itse palaan tähän teokseen vielä monen monta kertaa. Maailmankaikkeudesta ei ihmettely lopu.

Juha Siltala: Nuoriso – Mainettaan parempi?

Juha Siltala: Nuoriso – Mainettaan parempi?
WSOY 2013
543 s.

Kirja saatu arvostelukappaleena toista mediaa varten.


Suomen historian professori Juha Siltala on tarttunut aina ajankohtaiseen ja mielipiteitä ja moraalista paheksuntaa sukupolvesta toiseen herättävään aiheeseen: nuorisoon ja nuoruuteen. Nuoriso – Mainettaan parempi? on melkoinen opus, yli 500 sivun mittainen, perusteellinen ja laaja-alainen kirja, joka sopii niin teini-ikäisten vanhempien kuin nuorten kanssa töitä tekevien – tai vaikkapa kenen tahansa joskus nuoruuttaan eläneen – käteen ja luettavaksi.

Kirja on otteeltaan sekä historiatieteellinen että yhteiskunnallisesti kantaaottava. Historian osalta Siltala paneutuu vahvaan osaamisalueeseensa psykohistoriaan, mutta painopiste tässä kirjassa on ilman muuta välittömässä lähihistoriassa ja nykyajassa ennen kaikkea länsimaissa ja pääosin Suomessa. Siltala kritisoi voimakkaasti vallalla olevaa hyperkapitalismia, ihmisen arvon tiivistämistä rahaan, kiirettä ja itsekeskeisyyttä, toisista ihmisistä piittaamattomuutta, julmuutta ja välittömän hyödyn tavoittelua.

Kirja on jaettu yhdeksään päälukuun, joiden teemoina ovat (lama)lapsuuden olemus, merkitys ja seuraukset, lapsen mielen ja mielikuvituksen sosiaalinen kehitys, kasvatustapojen muutos, nuorten suhde työhön ja työelämään, nuorten selviytymisfantasiat (etenkin fantasiakirjallisuus ja manga), nuorisokulttuurin pehmeys ja kovuus sekä poikien asema nykyajassa. Aihepiirien laajuus saattaa pelottaa, mutta Siltala osaa rajata aiheensa. Toisaalta paikoin kierretään samantyyppisten puuropatojen äärellä, jolloin tulee väistämättä tunne siitä, että aiheet toistuvat.

Nuoriso – Mainettaan parempi? on kunnianhimoinen teos, eikä se kompastu omiin jalkoihinsa. Kirjan sisältö on ymmärrettävissä ilman akateemista koulutusta, joskin paikoin livahdetaan ammentamaan psykologiasta, lääketieteestä ja psykohistoriasta käsittein, jotka ylittävät tavallisen kaduntallaajan arkijärjen korkealta ja kovaa. Onneksi tyyli ei ole kirjassa vallitseva.

Huomattavasti enemmän Siltala käyttää lähteenään yhteiskunnallista tutkimusta ja keskustelua esimerkiksi lehtiartikkeleiden, tilastojen, barometrien, nettisivujen ja mielipidekirjoitusten kautta. Kokonaisuus muodostuu monien äänien yhteisestä kaiusta, joka vakuuttaa ja vaikuttaa. Kirjan väitteisiin on helppo uskoa, sillä ne perustellaan vahvasti ja monipuolisesti avoimilla korteilla.

Kirja ottaa kantaa yhtäältä yhteiskunnan tasolla oleviin yleisiin ilmiöihin kuten työelämän muutokseen, perhesuhteiden epävarmuuteen, koulumaailman ongelmiin ja taloudellisiin suhdanteisiin. Aiheet ovat suuria, eikä niihin ole selkeitä vastauksia tai ratkaisumalleja. Toisaalta laskeudutaan yksilön tasolle: kouluarkeen, nuorisokulttuurin monikasvoisuuteen, sosiaaliseen mediaan, mielipidemittauksiin, ystävyyssuhteisiin ja perhe-elämään. Kokonaisuus toimii, kun osat täydentävät toisiaan.

Koska työskentelen päivittäin nuorison kanssa, Juha Siltalan uusin hengentuote kiinnosti kovasti. Tartuin siihen lopulta innokkaasti, mutta kirjan tuhtius oli hyydyttää jopa kiinnostuneen (ja uskallan väittää, jopa melko valveutuneen) lukijan. Siltala tykittää menemään, pakottaa lukijan ajattelemaan ja iskee eteen faktaa, jolle on turha väittää vastaan. Ymmärrän kirjaan nostettujen teemojen valinnan, mutta paikoin ähky uhkasi. Jotain olisi ehkä voitu jättää pois tai hioa tiiviimmäksi. Lisäksi jäin kovasti kaipaamaan kuvatekstejä kirjan kuvitukseen.

Teoreettisimmat kohdat hypin silmäillen yli, sillä en ollut lukiessani mielentilassa, jossa jaksaisin aivokemioiden toimintaa tai psykohistorian syvempiä vesiä. Toinen kohta, jossa jouduin ohittamaan useamman sivun, tuli vastaan luvussa "Nuorten selviytymisfantasioita", jossa Siltala tekee yksityiskohtaisen ruumiinavauksen muun muassa Harry Potter -sarjalle ja Nälkäpeli-trilogialle. Jälkimmäisestä olen lukenut vain ensimmäisen osan, enkä halunnut saada eteeni juonitiivistelmää lukemattomista osista. Kiinnostavaa joka tapauksessa, että nuorten kulttuuri on otettu mukaan kirjaan myös näiltä osin. Nettikulttuurin, sosiaalisen median ja emo-poikien käsittely saa myös osakseen tyytyväisen nyökkäykseni. Opin paljon uutta.

Toivon, ettei kirjan tuhti olemus karkota mahdollisia lukijoita. Siihen kannattaa ilman muuta tutustua edes pintapuolisesti ja osittain, jos aihepiiri millään tapaa koskettaa. Itse tunsin saavani kirjan lukemisesta uusia työkaluja töihin ja uusia näkökulmia arkisiin kohtaamisiin, vaikka minkään sortin käsikirjasta ei kyse olekaan. Maailman pahuus ei tämän kirjan kirjoittamisella tai lukemisella parane, ja nuoret joutuvat kohtaamaan ja elämään liikaa vääryyttä, mutta toisaalta silmät aukeavat jälleen pari milliä. Kun ongelmia ja epäkohtia ei piiloteta tai silotella, muutos on mahdollinen.

Parasta Nuorisossa on toiveikas pohjavire: nykynuoret ovat kaikista ongelmista ja aikuisten moralisoinnista huolimatta pääosin terveitä, fiksuja ja hyvinvoivia ihmisiä, joille tulevaisuus on avoin ja mahdollisuuksia täynnä. Ja siihen on helppo uskoa myös töissä, joka päivä, sitten lopulta kuitenkin.

Pilkettä

Syksy on pimentynyt talveksi aivan huomaamatta. Päivät juoksevat vauhdilla, maanantain jälkeen on usein jo perjantai. Iltaisin jaksaa juuri ja juuri pyörittää koneellisen pyykkiä ja tiskiä, Hesarit pinoutuvat lukematta lehtikoriin (okei, keittiönpöydälle), suosikkiblogeihin tulee tekstiä, jota en jaksa käydä lukemassa. Kirjoja on kesken, mutta ne etenevät verkkaisesti, sivun sieltä, toisen täältä. Toisinaan työmatkoilla, harvemmin pidempään yhtä soittoa etenkään iltaisin kotona. Kaipaan lukemista, mutta rauhoittuminen ja keskittyminen vaatii nyt liikaa – aivot surraavat ylikierroksilla.

Töissä riittää tekemistä, ei tarvitse tylsistyä. Vaihdoin pestiä lennosta kolme ja puoli viikkoa sitten erityisopesta opoksi, ja tässä roolissa olen joululomaan saakka. Oli hassua saada itselleen sijainen – ihan kuin olisin joku vakavasti otettava työntekijä! Vaikeampaa oli päästää irti hommista ja hypätä tekemään toista työtä. Eniten tuli ikävä oppilaita, vaikka näen suurinta osaa edelleen joka päivä. Joulun jälkeen palannen takaisin ruotuun. On ollut mukavaa pitää ohjauskeskusteluita ja opotunteja, yhdellä vierailukäynnilläkin ehdimme jo käydä. Nuorissa on intoa ja nyt on se vaihe, jossa yhteishaun läheisyys alkaa konkretisoitua monelle. Hui, ihan kohta se onkin!

Sen verran ehdin arjesta irottautua, että kävin itsenäisyyspäivän tuottaman pitkän viikonlopun kunniaksi kolmen päivän matkalla Kööpenhaminassa. Reissun peruuntuminen oli tosin varsin lähellä Bodil-myrskyn riepotellessa Tanskanmaata olan takaa. Pääsimme kuitenkin matkaan, ja vaikka menomatkalla meinasi ykä lentää lentokoneen laskeutuessa (otti meinaan mahasta se pomputus), kokonaisuutena saimme nauttia varsin kauniista talvisäästä.

Aurinko paistoi Merenneidollekin.

Keskityimme lähinnä käppäilemään ympäriinsä, juomaan Tuborgia, ihastelemaan komeita tanskalaismiehiä (ne ovat komeita, härregyyd!) sekä syömään smørrebrødejä. Tivolin jouluvalaistus tsekattiin (vaikka 95 kruunun pääsymaksu onkin mielestäni ryöstöä) ja muutama uusi paita lähti kotiin matkalaukussa. Oivallinen viikonloppu. (Tarkempaan matkaraporttiin en tällä kertaa taivu, mutta jos joku haluaa vinkkejä Kööpenhaminaan, seison edelleen kaksi vuotta sitten kirjoittamani matkakertomuksen takana.)

Nyt olisi vielä kymmenen työpäivää (sisältäen joulukirkkopäivän ynnä joulujuhlapäivän) ennen lomaa jäljellä. Unettomia öitä seuraa luultavasti ainakin arviointien vuoksi, sillä lupasin sijaiselleni osallistua hänen kanssaan oppilaideni/hänen oppilaidensa arviointiin. Tuntuisi aika epäoikeudenmukaiselta sekä häntä että oppilaita kohtaan, jos en sitä tekisi. Mutta oikeasti, numeroita. Todistukseen. Hyi!

Ja onhan tässä buukattuna jokunen ohjauskeskustelu, valinnaisaineiden suunnittelua, kaksi oppilashuoltoryhmän kokousta, oppimissuunnitelmien kommentointia ja sitä sun tätä. Että ei tämä elämä tylsää ole, ei.

Sitä lukuaikaa tosin kaipaan kipeästi juuri nyt. Jonossa on pyydettyjä arvostelukappaleita ja oman hyllyn kirjoja. Kirjaston kirjat palautin yhdessä rytäkässä takaisin sinne, mistä olen ne hakenutkin: totesin, että on aika puhdistaa nurkat ja palata autuaaseen tyhjyyteen ilman lainojen uusintakierrettä ja pölyä kerääviä veronmaksajien rahoilla kustannettuja kirjapinoja. Olo on samaan aikaan tyhjä ja helpottunut. Ja outo, sillä ei tällaista tilannetta ole aiemmin tullut kohdalle. Yleensä on aina ollut lainoja, maasta ja kaupungista riippumatta. (Sarjassamme kirja- ja kirjastoaddiktin tunnustukset.)

Ehkä sitä lukuaikaa voisi olla vaikka juuri nyt. Edes hetki ennen kuin nukahdan autuaasti kuorsaten asentoon, josta herään jälleen huomenna uuteen kellonsoittoon ja työpäivään.

Alice Munro: Valkoinen tunkio

Alice Munro: Valkoinen tunkio
Suomentaja: Kristiina Rikman
Kansi: Adam Korpak
Tammi 1987
327 s.
The Progress of Love (1986)

Kirppariostos.


Olemme jatkaneet nooran kanssa Alice Munron tuotannon lukemista, ja tällä kertaa lukuvuoroon pääsi vuonna 1986 julkaistu ja vuotta myöhemmin suomennettu novellikokoelma Valkoinen tunkio.

Kokoelmassa on 11 vahvatunnelmaista novellia, joissa liikutaan pitkälti naisnäkökulman kautta ihmissuhteissa, perheissä ja elämän käännekohdissa, kuten Munrolla tapana on. Miljöönä on 1900-luvun Kanada, maaseutu ja pikkukaupungit, joitakin loikkauksia tehdään myös muihin ympäristöihin. Kaaret ovat laajoja, kerronta tiheää ja kuulasta. Jokaista tarinaa lukee henkensä hädässä, koko ajan lisää ahmien.

Erityisen paljon pidin novelleista Jäkälää, Orange Streetin luistinradan kuu, Jesse ja Meribeth, Rukouspiiri ja Valkoinen tunkio. Jäkälää ja Valkoinen tunkio kertovat avioliitosta ja sen taipuvista kaarteista, hyvästä ja pahasta, ihmissuhteesta, joka on jo mennyt, mutta josta on vielä rippeitä jäljellä. Näennäisen keskiluokkaista, sivulauseiden kautta säröilevää, lopulta jotain aivan muuta.

Orange Streetin luistinradan kuu on nuoruudenkuvaus, joka paljastaa useamman kerroksen tuoden esiin raadollisiakin muistoja. Samalla se kertoo kokonaisesta, kypsästä elämästä, ympyrästä, joka on sulkeutunut, mutta johon jää aina aukkoja.

Jesse ja Meribeth vie tyttöjen väliseen ystävyyteen, se sitoo sisäänsä pienoiskoossa kokonaisen ihmissuhteen sekä sosiaalisen käyttäytymisen ja olemisen koodiston. Rukouspiirissä taas on kyse äidistä ja tyttärestä sekä pikkukaupunkia kohtaavasta surusta, jonka jokainen käsittelee tavallaan.

Mitä enemmän luen Munroa, sitä syvemmin ihailen häntä. Naisessa on jotain taianomaista, jotain niin intensiivisen lumoavaa, että hänen novelliensa äärellä hiljenee kunnioituksesta. Ne etenevät kevyesti paljastaen vähä vähältä enemmän ja jättäen lukijan lopulta tyyneksi ja tyytyväiseksi. Tunnelma kasvaa ja kehittyy, henkilöistä paljastuu uusia puolia, lukijaa ei aliarvioida. Kuitenkaan minkäänlaista ylimääräistä kikkailua ei ole. Munro on suoran kerronnan mestari.

Ei tämäkään ole liian täydellinen. Liika täydellisyys ei toimi. Muutama novelleista ei sytytä, innosta tai herätä erityisempiä tuntemuksia. Esimerkiksi Miles City, Montana on sinänsä oivallinen tarina sukupolvien erosta, lapsuuden ja aikuisuuden välisestä railosta ja juurista irti räpistelystä, mutta sen käänne on (Munrolle) harvinaisen ennalta-arvattava ja siten hieman latistava. Mutta siitä huolimatta Valkoinen tunkio on täyteläinen, kiehtova ja kaikkensa antava.