Kosmoksen lumoa ja tähtisumua -lukuhaasteen koonti ja arpaonnen suosintaa

Viime elokuussa Curiosity laskeutui onnistuneesti Marsin pinnalle ja on siitä alkaen ahertanut ihmiskunnan janoamien tiedonjyvästen eteen punaisella naapuriplaneetallamme. Innostuin tuolloin pitkästä aikaa ihan kunnolla vanhasta ihastuksestani tähtitieteestä ja avaruudesta, ja huutelin ilmoille Kosmoksen lumoa ja tähtisumua -nimisen lukuhaasteen, jonka innoittamana oli tarkoitus lukea vähintään kaksi jollakin tapaa avaruutta käsittelevää kirjaa helmikuun loppuun mennessä. Helmikuu on nyt takana ja haaste on päättynyt.

Kiitos kaikille innokkaille avaruuden valloittajille! Osallistujia haasteeseen ilmoittautui oikein mukavasti ja siihen luetut kirjatkin ovat miellyttävän laajalta alueelta. Itse olisin halunnut vielä ehtiä lukemaan joko jotakin kiihkouskovaista hömpänpömppää tai tapahtui tosielämässä -tyyppistä "minut siepattiin avaruusalukselle ja käytettiin koe-eläimenä"-osaston tavaraa. Ne jäivät nyt kuitenkin väliin, mutta ehkä niidenkin aika vielä on.

Tässäpä linkkilista haasteeseen ilmoitetuista kirjoista – varmasti niistä löytyy jokaiselle jotakin luettavaa!


Lastenkirjat

Timo Parvela & Jussi Kaakinen: Taro ja taivaan vallat (Elma Ilona/Tarinauttisen hämärän hetket ja Velma/Kirjava kukko)
Mauri Kunnas: Kaikkien aikojen avaruuskirja (Velma/Kirjava kukko)
Mauri Kunnas: Kaikkien aikojen avaruuskirja – uuden ja vanhan painoksen vertailua (Linnea/Kujerruksia)
Harri István Mäki: Sihis ja suuri kuuretki (Velma/Kirjava kukko)
Louie Stowell & Peter Allen: Avaruuden ihmeet (Sonja/Lukuhetket)

Nuortenkirjat

Beth Revis: Across the Universe – Matka alkaa (Tintti/Tarinoiden taikaa)
Beth Revis: Miljoona aurinkoa (Across the Universe 2) (Tintti/Tarinoiden taikaa)

Sarjakuvat

Hergé: Tintti Kuun kamaralla (Velma/Kirjava kukko)

Scifi

Larry Niven: Rengasmaailma (Raija/Taikakirjaimet)
Sheri S. Tepper: Ruohojen maa (Raija/Taikakirjaimet)
Douglas Adams: Linnunradan käsikirja liftareille (Sonja/Lukuhetket)
Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras (oma arvioni)

Proosa

Herman Hesse: Ihmeellinen viesti toiselta tähdeltä ja muita tarinoita (Salla/Kompastelua)
Italo Calvino: Kosmokomiikka (Linnea/Kujerruksia)

Tietokirjallisuus

Esko Valtaoja: Kaiken käsikirja (Elma Ilona/Tarinauttisen hämärän hetket)
Esko Valtaoja: Kotona maailmankaikkeudessa (Salla/Kompastelua)
Esko Valtaoja: Kosmoksen siruja (oma arvioni)
Markus Hotakainen: Tähtitaivas (Velma/Kirjava kukko)
John D. Barrow: Book of Universes (Linnea/Kujerruksia)
Kari Enqvist: Suhteellisuusteoriaa runoilijoille (oma arvioni)
Jyrki Siukonen: Muissa maailmoissa – Maapallon ulkopuolisten olentojen kulttuurihistoriaa (oma arvioni)

Lupasin haasteen loppuun saattamisesta palkinnon ja lupaukseni tietenkin pidän. Suoritin siis jälleen kaikkien herrasmiessääntöjen mukaisen blogiarvonnan ja lahjomattomuudessaan sen tulos on seuraava:

Pokkariversio Stephen Hawkingin Ajan lyhyestä historiasta lähtee Kujerruksia-blogin emännälle Linnealle!

Nyt ei muuta kuin innolla seuraamaan tähtitaivaan ja avaruuden tapahtumia jatkossakin.

Kosmoksen lumoa ja tähtisumua -lukuhaaste päättyy

Muistutuksena, että alkusyksystä aloittamani lukuhaaste Kosmoksen lumoa ja tähtisumua on nyt päättynyt. Vielä ehtii lukemastaan kuitenkin bloggaamaan, jos se on jäänyt tekemättä. Pyytäisin haasteeseen osallistuneita linkkaamaan blogitekstinsä joko tähän tai alkuperäiseen haastepostaukseen ensi maanantaihin mennessä. Osa onkin jo sen tehnyt. Kiitos kaikille osallistumisesta avaruuden valloitukseen!

Itse luin haasteen innoittamana neljä kirjaa. Kolme niistä on laskettavissa tietokirjoiksi ja yksi on romaani.

Parasta oli ilman muuta Esko Valtaojan tekstikokoelma Kosmoksen siruja. Suosittelen Valtaojan kirjoja, etenkin Kotona maailmankaikkeudessa ja Kaiken käsikirjaa, mikäli haluaa lukea tavallisen talliaisen käsityskykyyn mahtuvaa tietoa avaruudesta ja vähän kaikesta.

Pidin osaltaan myös Kari Enqvistin Suhteellisuusteoriaa runoilijoille -kirjasta, joka on erinomainen näyte vaikeidenkin tieteellisten teorioiden ja käsitteiden popularisoinnin taidosta. Teksti on napakkaa ja kirja jaettu niin pieniin lukuihin, että ne jaksaa melkein kuka tahansa kyllä lukea. Sopii ehkä myös opetuskäyttöön, luulisin.

Tarkoitukseni oli lukea enemmänkin aiheeseen liittyvää kaunokirjallisuutta, mutta ainoaksi sen edustajaksi jäi kuitenkin Hannu Rajamäen Kvanttivaras. Kirja on vastikään saanut jatkoa, mutta en ole ihan varma, uskallanko tarttua siihen. Kvanttivaras oli haastavaa luettavaa tällaiselle scifi-ummikolle, mutta kieltämättä sen tarina on aika vetävä, kunhan kärryille pääsee ja siellä pysyy. Ehkä se Fraktaaliruhtinaskin joskus tulee luettua. Ehkä.

Viimeisimmäksi luettavaksi jäi Jyrki Siukosen Muissa maailmoissa – Maapallon ulkopuolisten olentojen kulttuurihistoriaa. Varsin mainio kirja, jossa käydään antiikista alkaen läpi ihmiskunnan mielikuvituksellisia käsityksiä avaruuden asukeista.


Kohtasin hyviä ja kiinnostavia kirjoja, mihin toki äärimmäisen kiehtova aihepiiri antaa aina mahdollisuuden. Omat avaruusseikkailuni eivät pääty tähän, ja toivon, että muutkin innostuvat edelleen ottamaan selvää avaruuden ihmeistä. Itse innostuin lopultakin liittymään Ursan jäseneksi, ja ensimmäinen Tähdet ja avaruus -lehti onkin jo kolahtanut postilaatikkoon.

Avaruuden valloitus jatkukoon!

Maapallon ulkopuolisten olentojen kulttuurihistoriaa!

Jyrki Siukonen: Muissa maailmoissa. Maapallon ulkopuolisten olentojen kulttuurihistoriaa.
Gaudeamus 2003
195 s.

Kirjastosta.


Onhan tuota tullut kerran jos toisenkin pohdittua, minkälaista elämää avaruudessa mahtaa olla. Missä se on, millaista se on ja miten siihen saisi yhteyden? Foliohattua en kuitenkaan ole päähäni pannut, enkä ole rakennellut koskaan minkäänlaisia vastaanottimia, mutta minun järkeni mukaan äärettömässä avaruudessa on kyllä vähän niin kuin pakko olla muitakin kuin me telluslaiset.

Jyrki Siukosen Muissa maailmoissa kertoo alaotsikkonsa mukaisesti siitä, miten ihmiset ovat Maapallon ulkopuolisen elämän historian saatossa käsittäneet. Kirja ei ota kantaa siihen, onko sellaista elämää vai ei, vaan kuvaa sitä ihmiskulttuurin puolta, jonka aina silloin tällöin unohtaa, vaikka se on läsnä joka ikinen päivä: se kuvaa mielikuvitusta ja sen voimaa.

Ajallisesti kirja kattaa ajattelijoita ja kirjoittajia aina antiikin Kreikasta himppasen 1900-luvulle saakka, mutta se keskittyy uuden ajan alkuun ja valistusaikaan. Vilautetaan Ciceroa, Kepleriä, Voltairea, Lockea, Leibnitzia ja Kantia sekä monia, monia muita. Pääasiassa miehiä. Ylläri.

Kirjassa käydään läpi sekä vakavasti otettavaa tieteellistä ja filosofista pohdintaa että kaiken järjen perusteella kiistämättä unimaailmoissa koettuja asioita. Moni on vuosituhansien kuluessa pohtinut pitkään ja perusteellisesti, voiko avaruudessa olla elämää, miten se on mahdollisesti muodostunut, onko Jumala luonut sen (tai miksi Hän sen on tehnyt) ja kuuluuko ihmisen evankelioida esimerkiksi marsilaisia. Yksi tulenpalava kysymys on, ovatko marsilaiset (tai ketkä tahansa avaruuden asukit) ihmissuvun tapaan perisynnin pauloissa (loppujen lopuksihan emme voi tietää, missä kaikkialla Aatami ehti seikkailla) ja toisaalta ovatko he osallisia Jeesuksen sovituksesta vai eivät. Eipä ollut ennen käynyt mielessä, jos totta puhutaan. Kaikkea ne teologitkin pohtivat...

Siukosella on mainio kirjoitustyyli, mukaansatempaava ja lukijaystävällinen. Viitteitä on vaikka muille jakaa, mutta se ei tee kirjasta raskasta tai vaikeaa. Aihe on sen verran houkutteleva, että uskallan luulla jopa filosofeja ja aatehistoriaa sen kummemmin tuntemattomia (tai niistä kiinnostumattomia) lukijoitakin löytyvän – mikäli tämä kirja vain sattuu jossain osumaan silmään.

Muissa maailmoissa on erittäinkin pätevä vaan ei ryppyotsainen teos. Villille osastolle lähdetään vain paikoin, ja esimerkiksi viimeisen luvun kattamat unikuvat avaruuden asuinsijoista, joita ympäri maailman on (kai aina?) osattu tuottaa, ovat hyvä esimerkki siitä, kuinka häilyvä on raja vakavilla mielin harjoitetun pohdiskelun ja totaalisen hörhöilyn välillä. Esimerkiksi 1800-luvun lopulla elänyt meedio Hélène Smith olisi voinut olla kiinnostava tuttavuus – hän nimittäin kirjoitti sujuvasti marsin kieltä.

Jos siis kiinnostaa tutustua avaruusolentoja koskevaan ihmisajatteluun vuosituhansien varrelta kompaktissa paketissa, uskallan suositella tätä opusta luettavaksi. Kirja on fyyiseltä olomuodoltaan mukava ja sisältönsä puolesta kaikkea muuta kuin ajanhukkaa.

___

Kosmoksen lumoa ja tähtisumua -haaste (Huom! Tähän ehtii osallistua vielä helmikuun loppuun asti!)
Kansankynttiläin kokoontumisajot (XVII Historia)

Kari Enqvist: Suhteellisuusteoriaa runoilijoille

Kari Enqvist: Suhteellisuusteoriaa runoilijoille
WSOY 2005
211 s.

Kirjastosta.


Gravitaatiokuopassa aika venyy suhteessa vertailukelloon. Tähden lähellä kellot näyttävät siis käyvän hitaammin kuin kauempana – eli kuten fyysikot niin mielellään sanovat, äärettömyydessä. Tässäkään ei kannata filosofoida äärettömyyksillä. Äärettömyys fysiikassa on vailla syvällisyyttä. "Äärettömän kaukana" tarkoittaa vain "aivan järjettömän etäällä", niin kaukana, että taskulaskin ei enää huomaa eroa vaikka vielä kuljettaisiin metrin verran eteenpäin. (s. 133)

Fyysikko ja tietokirjailija Kari Enqvist kirjoitti suhteellisuusteorian 100-vuotisjuhlan kunniaksi kenen tahansa tavallisen ihmisen ymmärrettävissä olevan tiiviin tietopaketin tuosta intohimoja herättävästä teoreettisesta rakennelmasta, jonka eräs tuntematon fyysikko vuonna 1905 esitti. Kirja on sekä hatunnosto Albert Einsteinille että yritys paketoida luonnontieteellisesti selitettävää maailmaa populaariin muotoon.

Suhteellisuusteoriaa runoilijoille koostuu lyhyistä, vain reilun sivun mittaisista luvuista, joissa käydään läpi sekä Albert Einsteinin ajattelua ja elämänvaiheita, fysiikan tieteenhistoriaa että maailmankaikkeuden rakennetta ja toimintaa. Enqvist kirjoittaa selkeää ja mukaansatempaavaa tekstiä, jossa on sekä viihdyttävä että pedagoginen ote: hän haluaa tehdä ymmärrettäväksi sen, mitä monet syyttä pelkäävät ja mitä monet syyttä pitävät mahdottomana ymmärtää.

Omista fysiikantunneistani on todella kauan, enkä suoraan sanottuna ole lukion pakollisen oppimäärän jälkeen päätäni fysiikalla vaivannut. Enqvistin kädestä pitäen neuvomat asiat soittivat epämääräisesti jotain kelloja, mutta vaikka teksti on selkeydessään moitteetonta, paikoin tipahtelin tyylikkäästi kärryiltä. Kirjan rakenne on siinä mielessä armollinen, ettei se haittannut, sillä teksti on napakkaa ja etenee kompuroimatta – silloinkin, kun en ollut ihan varma, mistä on kyse, tiesin, että lukemista kannattaa jatkaa, sillä aiheet vaihtuivat tiuhaan.

Enqvistin kynä on kevyt, eikä hän ota omaakaan tieteenalaansa liian vakavasti. Kevennykset, vitsit ja kaskut sopivat tähän kirjaan, sillä ne vahvistavat ajatusta siitä, etteivät luonnontieteetkään ole popularisoinnin ulottumattomissa. Toisaalta kirja on hieman tasapaksu, eikä siinä ole varsinaista huippua tai huipennusta. Yhtäkkiä se on vain luettu.

Suhteellisuusteoriaa runoilijoille sopinee pehmeäksi laskuksi fysiikan, suhteellisuusteorian ja maailmankaikkeuden perusasioiden äärelle siinä vaiheessa, kun yleissivistävästä koulutuksesta on jo jokunen tovi. Alan ihmiselle se lienee kiinnostava vain siinä tapauksessa, jos itseä kiinnostaa tieteen popularisointi ylipäänsä. Tiedolliselta sisällöltään se on tehty niille, joille tällaiset asiat on väännettävä rautalangasta (kuten minulle), mutta sellaisena se on hyvä ja hiottu esitys maailmasta ja avaruuden kokoonpanosta.

Osallistun kirjalla haasteisiin Kansankynttiläin kokoontumisajot (Luonnontieteet) sekä Kosmoksen lumoa ja tähtisumua.

Kvanttivaras (Ota riski ja rakastu kirjaan -haaste)

Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras
Suomentaja: Antti Autio
Gummerus 2011
440 s.
The Quantum Thief (2010)

Kirjastosta.


"Peli ei ole vielä menetetty", Mieli huudahtaa Raymondelle. "Tehdään rynnäkkö ja jatketaan matkaa!" Hän työntää esiin kanuunansa kvanttipisteterän, henkäisee syvään ja säntää suoraan hiljaisjoukkoa päin. (s. 419)

Kujerruksia-blogin emäntä Linnea haastoi minut mainiossa Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteessa lukemaan Hannu Rajaniemen Kvanttivarkaan. Huh, mietti tämä, yleensä Maapallon kamaralla visusti pysyttelevä lukija, mutta hieraisi hien otsaltaan ja nappasi kirjan mukaansa, kun se sattui kirjastossa tyrkyllä olemaan.

Eletään jossain kaukana tulevaisuudessa, universumissa, jota meidän on vaikea kuvitella olevankaan. Teknologia on huippuunsa hiottua, muistot ja tunteet voidaan jakaa valtavien, elollisia organismeja muistuttavien tietoverkkojen välityksellä, kuolema ei ole välttämättä lopullinen ja aika on todellakin rahaa, sillä kellon käytyä kierroksensa loppuun alkaa elämä hiljaisena, yhteiskuntaa hyödyttävänä työläisenä. Kierto palaa aika ajoin alkuunsa, ja ihminen pääsee tietyn uurastusajan jälkeen taas jalosyntyiseksi, nautiskelemaan hyvästä elämästä.

Tämän kaiken keskellä mestarivaras Jean le Flambeur on kaltereiden takana dilemmavankilassa, tuomittuna ratkomaan peliteoreettisia ongelmia omia kopioitaan vastaan. Vankila-arjen panee säpäleiksi yllätyshyökkäys, jossa salaperäinen Mieli-niminen nainen vapauttaa varkaan – sillä ehdolla, että tämä suostuu hoitamaan keikan Marsissa, Oublietten liikkuvassa kaupungissa. Alkaa seikkailu samaan aikaan tutussa ja vieraassa ympäristössä, jossa Jean le Flembaurin siinä missä Mielenkin on opeteltava tai palautettava mieleen marsilainen sosiaalinen koodisto ja selvitettävä kutkuttava arvoitus. Mukaan kuvioon saadaan Oubliettessa asuvaa väkeä, osa varkaan omasta menneisyydestä tuttua, osa uutta. Kaiken taustalla on jotain suurempaa, jota aika ajoin vilautetaan.

Nyt mentiin rytinällä uuteen aluevaltaukseen, kuten Linnean idea tämän kirjan suhteen taisi ollakin. Aloin lukea kirjaa jonkin hummailuyön jälkeisenä aamupäivänä, ja parikymmentä ensimmäistä sivua tuntui siltä, ettei meistä taida Kvanttivarkaan kanssa tulla oikein mitään. Ja päänsärky sen kun lisääntyi.

Mutta sitten jokin naksahti paikoilleen, ja annoin tekstin viedä. Seikkailuahan tässä kirjassa riittää, mutta suurin kysymysmerkki meikäläisen kohdalla olivat uudissanat ja se maailmanjärjestys, joka Kvanttivarkaan kuvaamassa maailmankaikkeudessa vallitsee. Kirjassa ei ole erillistä sanastoa, vaan lukijan on käytettävä omia harmaita aivosolujaan tajutakseen gevulotit, kvanttipisteaseet, kuptaukset, gogolpiraatit ja mitä näitä nyt kaikkia olikaan. Osan ymmärtää nopeasti, osa jää hämärän peittoon loppuun saakka. Tottumattomuuteni scifiin saattoi vaikuttaa siihen, että minun oli vain pakko luottaa kirjailijaan ja hänen logiikkaansa, sillä missään nimessä en olisi huomannut ontuvia kohtia järjestelmässä, vaikka sellaisia olisikin ollut.

Mielenkiintoisen ja mieltä kutkuttavan maailman Rajaniemi on joka tapauksessa luonut. Kyse ei ole pelkästään teräksenkovasta ultramodernista teknologiasta, vaan myös siitä, miten erilaisessa järjestelmässä eletään ja käyttäydytään. Ajatus siitä, että ihmisen muisti perustuu pohjimmiltaan koneen pyörittämään tietojärjestelmään ja on siten jatkuvasti muokattavissa, jaettavissa ja myös pois pyyhittävissä, on hieman pelottava. Aivan avointa kaikki ei Kvanttivarkaan maailmassakaan ole, sillä gevulotin avulla jokainen voi säädellä sitä, paljonko muille itsestään paljastaa, ja muistaako keskustelukumppani tapaamisesta jälkikäteen mitään vai ei.

Luin kirjaa siis osaksi erittäin innoissani, mutta paikoin oli vaikeaa pysyä kärryillä. Luulen, että suurempi kuvio, jota kirjassa selvästi rakennetaan, meni minulta ohi. Trilogian avausosastahan tässä on kyse, kakkososa Fraktaaliruhtinas ilmestyy tänä syksynä, joten siinä mielessä kaikkea ei tietenkään vielä Kvanttivarkaassa edes paljasteta. Voi kuitenkin olla, että jos jossain vaiheessa innostun lukemaan tarinalle jatkoa, joudun lukemaan tämän ensimmäisen osan uudestaan. Ehkä.

Otin siis riskin, mutten suoranaisesti rakastunut. Ilolla kuitenkin tervehdin itselleni uutta aluevaltausta, sujuvaa tarinankuljetusta ja kiehtovaa maailmaa. Kiitos Linnea haastekirjasta!

Kvanttivarkaasta muualla: Mikko/Kirjavinkit, Jori/Kaiken voi lukea, Merenhuiske/Kirjoista, Linnea/kujerruksia ja Raija/Taikakirjaimet.

Kuittaan täten Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteen kolmannen suoritukseni (viimeinen vielä odottaa, kirja on sentään saatu jo kirjastosta kotiin, tämä tiedoksi Maukalle!). Lisäksi se on pirtsakka löytö Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahdissa (Scifi ja fantasia), ja sopiihan se ilman muuta omaan Kosmoksen lumoa ja tähtisumua -haasteeseenikin.

Kosmoksen siruja

Esko Valtaoja: Kosmoksen siruja
Tähtitieteellinen yhdistys Ursa 2010
328 s.

Omasta hyllystä.


Me olemme ydinjätettä, tai oikeastaan miehet ovat ydinjätettä ja naiset tähtipölyä, osa samaa tarinaa kuin taivaalla loistavien tähtien syntymä, elämä ja kuolema, pieni osa koko maailmankaikkeuden historiaa. Maasta olet sinä tullut ja maaksi olet sinä jälleen menevä maapallon elämän pienessä kierrossa; mutta myös tähdistä olet sinä tullut ja tähdiksi olet sinä jälleen menevä kosmoksen elämän suuressa kierrossa. (s. 26)

Kosmoksen siruja on kokoelma Esko Valtaojan kirjoittamia tähtitiedettä popularisoivia lehtijuttuja, kolumneja, puheita ja muita tekstejä. Kirja on jaettu teemoihin Valo ja pimeys, Ikuisuuden historiaa, Todellisuutta etsimässä, Tulevaisuus ja Pimeys ja valo. Tekstit on varustettu jälkisanoilla, kirjaa kootessa Valtaojan mielessä olleilla lisäyksillä ja tarkennuksilla.

Valtaoja on epäilemättä Suomen kuuluisimpia tähtitieteilijöitä, ja hän määrittelee itsekin itsensä varttijulkuksi. Ennen kaikkea hän on kuitenkin tehnyt vuosikausia tärkeää työtä tieteen popularisoijana ja kantaaottavana keskustelijana. Ilman hänenlaisiaan kirjoittajia esimerkiksi minä en tietäisi tai tajuaisi tähtitieteestä hevon hittoa.

Kirja on tosiaan kokoelma lyhyempiä tekstejä, jotka käsittelevät laajaa aihekirjoa aina mustista aukoista, pimeästä aineesta ja energiasta, multiversumeista ja maailmankaikkeuden synnystä uskontoon ja sen lieveilmiöihin, tieteenfilosofiaan ja scifihenkiseen tulevaisuuden spekulointiin. Siinä missä Valtaoja osaa vääntää monimutkaiset fysiikan opit helposti lähestyttävään muotoon, hän myös heittäytyy peliin persoonallaan, elämäkerrallisilla aineksilla ja henkilökohtaisilla, rautaisesti perustelluilla mielipiteillään.

Ostin Valtaojan palkitun teoksen Kotona maailmankaikkeudessa (Ursa, 2001) joitakin vuosia sitten Tampereen pääkirjaston poistomyynnistä. Luin sen vasta paljon myöhemmin, ja, no, hullaannuin. Umpihumanistina tarkkailen maailmaa epäilemättä usein turhankin ihmiskeskeisesti, ja Valtaojan kansantajuinen, luonnontieteellinen näkökulma oli kuin kylmä suihku niskaan. Mitä laajempi katsanto, sitä suurempi ymmärrys, aloin ajatella.

Kotona maailmankaikkeudessa on saanut kaksikin "jatko-osaa", joita kumpaakaan en ole lukenut, mutta aion kyllä. Tämä Kosmoksen siruja oli kuitenkin hyvä välipala, pätkittäin lähestyttävä ja löyhästi teemoiltaan kokonainen. Tarkkana sai lukiessa kyllä olla, ettei tipahtanut kärryiltä, sen verran tiukkaa tavaraa tämä kuitenkin paikoin on. Toisaalta pieni hajanaisuus hieman häirisi, sillä tiettyä toisteisuutta oli havaittavissa, ja juuri kun jokin teema kävi tutummaksi, se vaihtui toiseen. Toiston ymmärrän johtuvan siitä, että suurin osa kirjan teksteistä on tosiaan eri lehdissä aiemmin julkaistuja. Kokoelmilla ja Greatest Hitseillä on aina omat sudenkuoppansa.

Ihailen taitoa, jolla Valtaoja ottaa lukijansa. Hän todella hallitsee alansa, josta hän osaa – ja ennen kaikkea haluaa – kertoa muillekin kuin kollegoilleen. Valtaoja liputtaa laajan yleissivistyksen ja ennakkoluulottomaan tiedonhankinnan puolesta: hän suorastaan vaatii niin tavallisia talliaisia kuin teräksenkovia tieteentekijöitäkin ottamaan selvää ja katsomaan myös oman lokeron ulkopuolelle. Tieto tekee ihmisen, hän ajattelee.

Tieteen ja uskonnon vastakkainasetteluunkin tartutaan, vaikkei se keskeisin teema kirjassa olekaan. Valtaoja perustelee kantansa järkähtämättömästi, muttei todellakaan rienaa uskontoa sinänsä. Sen sijaan sen vähemmän ylväät lieveilmiöt kuten kreationismi ja älykäs suunnittelu, saati fundamentalistinen Raamatun tulkinta, joutuvat hänen hampaisiinsa, mutta edelleen erinomaisen hyvin argumentoiden. Valtaoja määrittelee itsensä agnostikoksi, joten mitään ateistista hyökytystä hänen teksteistään on turha etsiä. Kiinnostaisi kovasti lukea Valtaojan ja Juha Pihkalan yhdessä kirjoittamat uskonnon ja tieteen suhdetta käsittelevät kirjat. Lukulista siis sen kun pitenee.

Loppujen lopuksi en voi kuin nostaa hattuani Esko Valtaojalle. Hänen humaani elämänasenteensa, hyvin perustellut mielipiteensä ja terävä huumorintajunsa suodattuvat teksteistä niin hyvin, että lukiessa on todella miellyttävä olo, vaikka kvanttifysiikka tai yleinen suhteellisuusteoria menisivätkin noin ylipäänsä ohi korkealta ja kovaa. Hän ei väheksy tai aliarvioi lukijoitaan, eikä hän saarnaa tai messua, vaikka ottaakin paikoin voimakkaasti kantaa. Sen sijaan hän tarjoaa huikaisevan näköalan tähtitieteen ja fysiikan maailmaan jokaiselle, jolla on vähänkään halua yrittää ymmärtää meitä ympäröivää mykistävää maailmankaikkeutta sen uskomattoman moninaisissa muodoissaan.

Kosmoksen siruja ovat keräilleet myös Miia ja Mikko.

Avaan tällä oman Kosmoksen lumoa ja tähtisumua -lukuhaasteeni. Lisäksi Kosmoksen siruja pääsee osaksi Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtia (Tietokirjat) ja on yksi ruksi lisää TBR90+10-listallani.