30. kesäkuuta 2015

Jani Sipari: Lisbon Revisited (2012)



Mies kohtaa naisen. Ihastuu, huumaantuu, rakastuu. Entinen elämä saa jäädä: perhe, työkin. Jos on tarjolla jotain, jonka avulla voi tuntea jälleen elävänsä, ei muulla ole väliä. Kehyksen ja maaston yhteiselle elämälle antaa Lissabon kujineen ja toreineen, kattohuoneineen ja kahviloineen. Mutta niin kuin pariskunta on viettiensä vietävänä, irrallaan todellisuudesta, myös miljöö on häilyvä, väliaikainen. On palattava kotiin, herättävä unesta ja todettava, ettei arki anna myöten.

Jani Siparin Lisbon Revisited (2012) on alaotsikkonsa mukaan pienoisromaani yksinäisyydestä. Kirjan minäkertoja on mies, lääkäri, joka heittää turvallisen keskiluokkaisen elämänsä ikkunasta ulos rakastuessaan nuoreen naiseen, joka heittää keikkaa maksullisena seuralaisena saadakseen rahaa opiskeluunsa. Asetelma ei ole uusi, mutta Sipari saa siihen iloa. Mies kertoo tarinaansa jälkikäteen, palattuaan vielä kerran Lissaboniin. Naista ei enää hänen elämässään ole, ja kaipaus on valtava.

Päähenkilön sukellus vakavaraisesta elämäntilanteesta tuurijuopoksi haahuilijaksi kuvataan tässä tiiviissä tarinassa selkein vedoin. Mies tekee tiliä itsensä ja tekojensa kanssa, eikä jälki ole erityisen kaunista. Kaduttaa, surettaa, suututtaa. Kaikki ei mennyt niin kuin oli tarkoitus.

Vai oliko tarkoitusta edes? Lisbon Revisited (2012) ei tyrkytä mitään erityistä kohtaloa. Kaikki olisi voinut mennä toisinkin. Mies olisi voinut palata takaisin entiseen elämäänsä, ehkä saada anteeksi jättämältään vaimolta, palata lääkärintoimeensa täysipäiväisesti, unohtaa pikku seikkailunsa. Tai hän olisi voinut saada suuren rakkautensa, saada parisuhteen ja uuden elämän.

Jäin miettimään, mikä miehen mielenterveyden tila loppujen lopuksi oli. Hänestä tulee tarinan kuluessa yhä ristiriitaisempi hahmo: kontrolloiva, mustasukkainen, epäluuloinenkin. Rakkaus ei totta vieköön puhdista ihmistä mielen saastasta, vaan voi pahimmillaan tuoda sen vielä selkeämmin esiin silloin, kun ensihuuman edestä on vedetty verhot pois. Toisaalta on kai selvää, ettei hän ainakaan aivan tasapainoinen ole, sillä hän ei tee minkäänlaista korjausliikettä muuttaakseen alamäen suuntaa – vaikka voisikin.

Periaatteessa Lisbon Revisited (2012) on kirja, jonka tarina on kuultu jo. Mutta jollakin vimmalla Sipari kirjoittaa sen uudeksi, omannäköisekseen. Ehkä kirjan kiehtova miljöö auttaa: lukemisen sivuvaikutuksena ei niinkään seuraa päähenkilön sääliminen tai rakkauden menetyksen pohdiskelu, vaan hillitön halu matkustaa Lissaboniin. Kaupunki ei kuorrutu matkailumainosten kiiltävillä nelivärikuvilla, vaan Sipari herättää sen eloon sivukujilla ja nurkkien takana, pienillä yksityiskohdilla, jotka eivät tunnu knoppailulta vaan onnistuneelta kuvailulta.

Jälkimakuna kirjasta on haikeus. Kuinka pienillä teoilla muutamme elämämme suuntaa (tai jätämme muuttamatta), kuinka vähästä onni – tai edes siedettävä elämä – on kiinni.

Ja kuinka kaunis on rosoinen Lissabon. Kuvitelmissani nyt, mutta ehkä joskus vielä oikeastikin.


Jani Sipari: Lisbon Revisited (2012)
Ulkoasu/kansi: Make Copies / Teemu Ikonen
ntamo 2014
147 s.

Arvostelukappale.

______

Kirjankansibingosta ruksaan Mustavalkoisen.



28. kesäkuuta 2015

Sari Peltoniemi: Miehestä syntynyt ja muita satuja aikuisille



Olipa kerran, ei kovin kauan sitten, bloggari, joka päätyi harhailemaan työpaikkansa lähistöllä sijaitsevaan pieneen kirjastoon. Hän ei yleensä käynyt siellä, mutta aina silloin tällöin hänen teki mielensä raskaan työpäivän jälkeen päästä heti rauhalliseen paikkaan, pois arjen aherruksen keskeltä. Kirjastossa hän huomasi herkullisenvärisen kirjan, josta muisti joskus kuulleensa.

Kirja päätyi bloggarin kirjapinoon, välillä alle, välillä päälle. Sen oranssi kansi kurkisteli, mutta kirja pysyi kuitenkin paikoillaan. Eräänä päivänä kirja kuitenkin suorastaan hypähti bloggarin käsiin, eikä lukemista voinut enää välttää. Ja niin kirja tuli luetuksi vauhdilla. Se toi mukanaan hymähtelyä, tyrskähdyksiä ja iloista ihmetystä.

Kaikki viisitoista satua herättivät jonkin tunteen. Osa vahvemman, osa heikomman, mutta kuitenkin jonkin tunteen. Bloggari bongasi tuttuja elementtejä jo lapsena kuulemistaan saduista: riveillä esiintyivät niin ilkeät äitipuolet, eriluonteiset sisarussarjat, petolliset puolisot, pelastavat ritarit, inhimilliset eläimet ja moraaliset opetukset. Satujen muodossa oli tuttuutta, ja samalla ne olivat virkistäviä, pisteliäitä ja monin tavoin kekseliäitä.

Kirjan lukeminen toi bloggarille iloa. Se sujahti alas sulavasti, sadut olivat juuri sopivan mittaisia, ja yhden perään halusi aina vielä lukea seuraavan. Saduissa piikiteltiin sopivasti nykyajalle – Mersuille ja kansainväliselle politiikalle – ja silti ne olivat omalla tavallaan ajattomia, liittyivät sadunkerronnan ikiaikaiseen perinteeseen.

Bloggari sulki kirjan kannet tyytyväisenä lukemaansa. Oli tullut aika palauttaa vinkeä oranssi kirja takaisin kirjastoon, seuraavan onnekkaan lukijan saataville. Kuka se sitten tulisikaan olemaan ja millaisten lukukokemusten perässä.


Sari Peltoniemi: Miehestä syntynyt ja muita satuja aikuisille
Ulkoasu: Ea Söderberg
Atena 2014
136 s.

Kirjastosta.

_____

Toisten mietteitä: Kirjanurkkaus, Oksan hyllyltä, Café pour les idiots, Ullan Luetut Kirjat, Tuijata, Kirjojen keskellä    

Kirjan vuoden lukuhaasteen kohta 29. Kirja, jossa on taikuutta.

24. kesäkuuta 2015

Margaret Atwood: Uusi maa



Margaret Atwoodin MaddAddam-trilogian päätösosan suomennos oli yksi eniten odottamani kirja tälle vuodelle. Koulujen päättyessä marssinkin saman tien ostamaan sen itselleni lomanaloituskirjaksi. Ja niinhän siinä kävi, ettei kirjaa lukiessa oikein voinut edes nukkua – oli pakko ahmia se aivan järkyttävää vauhtia.

Luin sarjan kaksi edellistä osaa Oryxin ja Craken sekä Herran tarhurit kesällä neljä vuotta sitten. Kun aloitin Uutta maata, mietin, olisiko pitänyt tässä välissä lukea ne uudelleen. Moni asia tarinan kokonaisuudessa oli jo unohtunut, ja jouduin totisesti tekemään aivojumppaa saadakseni juonenpäistä kiinni. Sen verran hieno ja moniulotteinen kokonaisuus on kyseessä.

Uusi maa alkaa siitä, mihin edelliset osat ovat jääneet. Vedetön tulva, rutto, on pyyhkinyt lähes koko ihmiskunnan tieltään, ja vain muutama ihminen on säilynyt hengissä sattuman kaupalla. Kaupungit ovat jo alkaneet metsittyä, geenimuunnellut eläimet ovat uhkana, eikä kehenkään voi oikein luottaa. Laboratorio-olosuhteissa tuotettu uusi ihmisrotu, lempeät crakelaiset, ovat säilyneet hengissä. He eivät ymmärrä valtapeliä, väkivaltaa tai abstraktia ajattelua. Crakelaisten kanssa tuhoutuneille puistoalueille asettuu asumaan entisen bioterroristiryhmän jäljelle jääneet jäsenet. Päähenkilöinä ovat jo Herran tarhureista tuttu Toby ja hänen rakkautensa kohde Zeb, jonka taustoja tarina avaa vähän kerrallaan. Tarinan nykyhetkessä joukkio koettaa lähinnä selviytyä hengissä.

Atwoodin luoma maailma on nurja ja hurja. Tiede ja teknologia ovat vieneet kehityksen tasolle, jossa millään muulla kuin omalla henkilökohtaisella hyvinvoinnilla, korporaatioiden menestyksellä ja vallan hallinnalla ei ole väliä. Yhteisöllisyys, empatia ja hyvinvoinnin jakaminen ovat vieraita käsitteitä. Uusi maa kuvaa nimensä mukaisesti tilannetta, jossa huippuunsa viritetty yhteiskunta on tuhoisan pandemian myötä romahtanut totaalisesti. On uuden ajan ja uuden järjestelmän aika – jos siihen saakka selvitään.

MaddAddam-trilogia on tarkka, hyytävä ja vastaansanomaton kuvaus maailmasta, jossa osin jo elämme. Rakennamme muureja ja tuhoamme siltoja, pyrimme suojelemaan vain sitä, minkä itse omistamme ja koemme ansaitsevamme, haluamme aina vain enemmän, emme suostu luopumaan. Rajat vedetään oman menestyksen ja toisen ihmisen väliin: vain minulla ja läheisilläni – kaltaisillani – on väliä.

Uusi maa ei kuitenkaan ole toivoton. Se kuvaa ihmisen mielikuvituksen ja luovuuden voimaa, hengissä vähällä selviytymisen taitoa, uuden elämän syntyä. Ehkä meillä ihmisillä on vielä tulevaisuus, jos vain osaamme käyttää sen oikein.


Margaret Atwood: Uusi maa
Suomentaja: Kristiina Drews
Ulkoasu: ?
Otava 2015
553 s.
MaddAddam (2013)

Oma ostos.

_______

Muualla: Taikakirjaimien RaijaKaikkia värejä -blogi.

Kirjan kannen kukka ja kolibri -kuvalla ruksaan Kirjankansibingosta ruudun Luonto.


22. kesäkuuta 2015

Rhonda Byrne: Salaisuus



Tämä kirja on kenties käsittämättömintä kuraa, mitä olen lukenut. Se päätyi Tätä kirjaa tuskin muuten lukisin -lukupiirimme kevään kirjaksi. Onneksi sain kirjan lainaan ystävältä, en olisi ehkä kehdannut hakea tätä kirjastosta... Lukuprosessi oli nopea, ja tunneskaala vaihteli naurusta epäuskoon ja lopulta ärtymykseen ja jopa pelkoon (miten tällaista kehdataan tarjoilla hyväuskoisille lukijoille?). Aika paljon ahdettuna parin tunnin sessioon.

Mietin myös, miten tästä kirjasta kirjoittaisin. Päätin luottaa alkuperäiseen sanaan, joten tällä kertaa käytän tavallista enemmän suoria sitaatteja kirjasta.

Ette te muuten edes uskoisi.

Rhonda Byrne paljastaa siis Salaisuudessa universumin suuren, no, Salaisuuden. Sen mukaan ilmeisesti kenestä tahansa Salaisuuden omaksuvasta tulee yltäkylläisen onnellinen ja tyytyväinen. Ihminen ansaitsee kaiken hyvän, mitä itselleen haluaa saada. Toki.

Salaisuus perustuu vetovoiman lakiin:

Vetovoiman laki on saanut alkunsa jo aikojen alussa. Se on aina ollut olemassa ja tulee aina olemaan.

Tämä laki määrää koko universumin järjestyksestä, elämäsi jokaisesta hetkestä ja aivan kaikesta, mitä elämässä koet. Kuka oletkin, missä oletkin, vetovoiman laki muovaa kaikki elämänkokemuksesi, ja sen tämä kaikkivoipa laki tekee sinun omien ajatustesi avulla. Sinä itse panet vetovoiman lain liikkeelle, ja teet sen omilla ajatuksillasi. (s. 21)

Onhan se nyt uskottava, kun kirjassa näin sanotaan!

Samankaltaisuus vetää puoleensa, joten positiivinen vetää positiivisuutta, negatiivinen negatiivisuutta, raha rahaa, läski läskiä jne. Miten helppoa!

No, ihan pelkällä lailla homma ei hoidu. Jos haluat jotain, esim. rahaa, prosessi on kolmiportainen:
1) Pyydä
2) Usko
3) Ota vastaan.

Näillä mennään.

Kirja kannustaa ihastuttavan vastuuttomaan rahankäyttöön ja -hankintaan:

Jos olet aiemmin luullut, että voit saada rahaa vain työstäsi, sinun on nyt vapauduttava tästä käsityksestä. Ymmärräthän, että niin kauan kuin uskot niin, se on väkisinkin myös kokemuksesi? Sellaisista ajatuksista ei ole hyötyä. 

Nyt alat varmasti ymmärtää, että rikkaudet odottavat sinua, mutta ei ole sinun asiasi miettiä, "miten" ne sinulle tulevat. On sinun tehtäväsi pyytää, uskoa että saat ne ja olla onnellinen nyt. (s. 117)

Huh huh. Kirjan mukaan postilaatikkoon tulevat laskut johtuvat siis siitä, että ihminen ajattelee laskuja, jolloin hän vetovoiman lain mukaan houkuttelee ne luokseen. Ilmeisesti esimerkiksi kulutustottumuksilla ei ole mitään tekemistä asian kanssa.

Kirjan käsittelemien raha-asioiden ja laihduttamiseen liittyvien vinkkien osalta vielä hymähtelin suupielestäni. Salaisuuden mukaan esimerkiksi ylipaino johtuu siitä, että ihminen ajattelee ylipainoa ja "lihavia ajatuksia".

Yleensä ihmiset luulevat, että lihominen johtuu ruuasta, ja niin minäkin luulin. Sellaisesta käsityksestä ei ole mitään hyötyä, ja nyt olen ymmärtänyt, että se on täyttä roskaa! Ei lihominen ruuasta johdu. Se, että ruoka lihottaa, johtuu siitä, että ajattelee sen lihottavan. (s. 75)

Niinpä niin. Terveysasioilla leikkiminen saa kuitenkin minussa aikaan kylmiä väreitä. Byrnella on pokkaa kirjoittaa esimerkiksi seuraavanlaisia aivopieruja: "Rakkaus ja kiitollisuus voivat parantaa minkä tahansa sairauden" (s. 144) ja "Epätäydelliset ajatukset ovat syynä kaikkiin ihmiskunnan vitsauksiin, kuten sairauksiin, köyhyyteen ja kaikkeen muuhunkin surkeuteen" (s. 146). Salaisuuden avulla (ja mitä ilmeisimmin hervottoman hauskoja elokuvia katsellen) voi parantua esimerkiksi rintasyövästä. Byrne itse pääsi eroon ikänäöstään puhtaasti tahdonvoimalla.

Tällaisten asioiden kirjoittaminen kirjaan ja tuputtaminen hyväuskoisille pitäisi määrätä jotakuinkin rikolliseksi. Kirjan alkulehdellä sentään tajutaan irtisanoutua kaikesta vastuusta ja painottaa, että kirja on tarkoitettu yleissivistäväksi (tirsk!), eikä sitä tule käyttää minkäänlaisen sairauden määrittämiseen, lääkitsemiseen tai hoitamiseen. Itse tekstistä tämä ei kyllä käy ilmi. Päin vastoin: voisi luulla, että salaisuuden avulla ja parantumista ajatellen lähtee niin halvaus, syöpä, kihti kuin HIV:kin. Kuvottavaa.

Täysin omiin sfääreihiinsä mennään kirjan lopulla, kun Byrne kertoo lukijalle, että

Mikään ei ole rajallista – eivät luonnonvarat eikä mikään muukaan. (s. 165)

Huokaus. En ole varma, haluanko elää samalla planeetalla ihmisten kanssa, jotka uskovat tuohon.

Salaisuus on kirjana helppolukuinen, jos ei lasketa sitä, että se tekee aika ajoin mieli heittää seinään. Se on näpsäkän kokoinen, värikäs, selkeä ja graafiselta ilmeeltään laskelmoitu ja tuotteistettu. Jokaisen luvun lopussa on kätevä tiivistys ranskalaisin viivoin, joten niin sanottu pikaomaksuminenkin onnistuu helposti tarpeen vaatiessa.

Eri asiantuntijat on näppärästi kuvattu erilaisin symbolein, ja mukana on tietenkin paljon "tapahtui tosielämässä" -todistuksia ja omakohtaisia kokemuksia jutustelevaan tyyliin kirjoitettuna. Ihan kuin kirja puhuisi suoraan minulle! Ihan tosi!

Tekstin välissä on myös lyhyitä tietoiskuja jo keskuudestamme poistuneista "salaisuuden kantajista" ja sitaatteja heidän puheistaan tai teksteistään. Jäin tosin miettimään, eikö kuolleita suojaa mikään: ovatko Albert Einstein, Winston Churchill ja Alexander Graham Bell satunnaisine sitaatteineen tosiaan käytettävissä aivan kaikkeen, kun seteleitä aletaan kääriä?

Ehkä joku joskus kaivaa minunkin timanttiset bloggaukseni internetin syövereistä ja käyttää niitä suurten elämäntaitojen opettamiseen.

Tai ehkä sittenkään ei. Suojelkoon jokin voima tulevia sukupolvia siltä. Itse pidän omat salaisuuteni mielellään ihan vain itselläni. Tuskin niistä kukaan mitään maksaisikaan.


Rhonda Byrne: Salaisuus
Suomentaja: Kaisa Luntinen
Ulkoasu: Gozer Media P/L
WSOY 2008
214 s.
The Secret (2006)

Lainattu.

_________

Itseoikeutetusti Kirjan vuoden lukuhaasteen kohta 42. Kirja, jonka lukeminen hieman nolottaa sinua. (Ai hieman?! Meinasin jättää kokonaan bloggaamatta, koska en toivo tälle kuralle yhtään lisää mainostilaa.)

14. kesäkuuta 2015

Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni



Klarissa on lähtenyt kesäksi kaupungista Saimaalle. Hän on vuokrannut pienen huvilan Piiliniemestä, yksityisestä saaresta, jonka naapurisaarena on jylhä Variskallio. Klarissan tarkoituksena on kesän aikana kirjoittaa ja selvittää, mitä hänen avioliitolleen Mikaelin kanssa on tapahtumassa tai pitäisi tapahtua. Parin lapset ovat jääneet isän kanssa kaupunkiin – Klarissan rauha on rikkumaton.

Kunnes hän kohtaa kesänaapurinsa, Variskallion isännän Olavin, joka on charmantti yliopistomies. Kaksi yksinäistä kesänviettäjää löytää seuraa toisistaan, juodaan drinkkejä ja istutaan iltaa, tunnelma väreilee. Kun joukkoon liittyy Olavin poika, parikymppinen Cédric, alkaa kuvio totisesti kiristyä.

Samalla saari huokuu omaa tunnelmaansa. Sillä on historia ja sillä on sielu. Kuumat kesäkuun päivät ja painostavat yöt tuovat uhkaa, jota on mahdotonta päästä karkuun.

Kesäinen illuusioni on tiivis, ylimääräisestä tavarasta karsittu lukuelämys. Sen lyhyeen mittaan mahtuu kuitenkin yllättävän paljon, ja kirjan tunnelma on taitavasti rakennettu. Tämän mittaisessa romaanissa ei ole aikaa jäädä pohjustamaan, on mentävä suoraan asiaan. Saimaan normaalia trooppisempi alkukesä puskee kirjan sivuilta esiin niin, että lukijallekin tulee hiki, vaikka kirjaa lukisi sateisessa kesäkuisessa Helsingissä.

Kirja on myös varsin jännittävä. Luin sen juuri ennen mökkireissua omaan saareeni, ja täytyy todeta, etten ehkä olisi halunnut lukea sitä paikan päällä. Kesäinen illuusioni on omanlaisensa "luontokirja", sillä luonnolla on siinä keskeinen rooli, mutta sen kuvaama luonto ja metsä eivät ole yksinomaan lohdullisia, päin vastoin. Uhkaa on sekin, mitä ei näe tai osaa tulkita. Ja nimenomaan juuri se.

Klarissa lähtee kesänviettoon suurin odotuksin, onhan hänen tarkoituksenaan selvittää, mitä oikeastaan elämälleen ja perheelleen tekisi ja miksi. Suunnitelma tuntuu jo alunperin turhan suureelliselta, ja Klarissa huomaa pian, että saaren arkirutiinit kuljettavat päiviä eteenpäin huomaamatta. Kirjoittaminen meinaa jäädä, pohdiskeluun ja metsän rapinan kuunteluun taas on aikaa vaikka kuinka.

Kesäinen illuusioni sekoittaa totta, kuvitelmaa, pelkoja ja toiveita. Epävakaa elämäntilanne saa ihmisen herkistymään sekä ulkopuolelta että omasta itsestä kumpuaville ärsykkeille – todellisille tai keksityille – ja sen kirja kuvaa kiehtovasti. Illuusio on aina harhaa.


Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni
Ulkoasu: Anna Makkonen
WSOY 2015
165 s.

Oma ostos.

_____

Toisaalla: Järjellä ja tunteella, Lukutoukan kulttuuriblogi, Kirjakirppu

Kirjan herkullisesta kannesta nappaan Kirjankansibingoon ruudun Pariskunta.


10. kesäkuuta 2015

Lemmen ilot ja sydämen salat – Suomalaisen rakkauden historiaa



Voi kuinka nautinkaan hyvien populaarien historiakirjojen lukemisesta! Ja vielä kotimaista tavaraa, ai että!

Professori Kirsi Vainio-Korhonen ja tutkija Anu Lahtinen ovat kirjoittaneet katsauksen suomalaisen rakkauden historiaan. Kirja kattaa ajanjakson keskiajalta 1900-luvulle, eli pitkän siivun maamme historiaa. Ote on varma, hyvin ammattimainen – ja erittäin helposti lähestyttävä. Luvut ovat varsin lyhyitä, jolloin lukija voi nauttia pätkän aina kun mieli tekee tai halutessaan paahtaa koko paketin kerralla.

Kirja ravistelee mukavasti aihepiiriinsä liittyviä luuloja ja oletuksia. Rakkauteen, parisuhteeseen ja häihin liittyy paljon tunnepitoisia perinteitä ja teemoja, joista voi saada aikaan tiukkoja väittelyitä. Yksi itseäni kovasti kiinnostava aihepiiri on sukunimen valinta avioituessa. Jotkut pitävät miehen nimen ottamista koko perheelle "perinteisenä" tapana. Avioliittolaki, joka pakotti naisen ottamaan avioituessaan miehensä nimen (tai yhdistelmänimen) oli kuitenkin lopulta aika lyhytikäinen, vain vajaat 60 vuotta vuodesta 1930 vuoteen 1986. Noin muuten vuoden 1930 avioliittolaki oli varsin moderni: aviopuolisot olivat keskenään tasa-arvoiset, eikä mies enää toiminut vaimonsa edusmiehenä esimerkiksi omaisuuden suhteen.

Lainsäädäntö kertoo kiinnostavia asioita yhteiskunnasta vuosisatojen ajalta, ja ihmiset ovat aina osanneet ja halunneet kiertää sitä. Suomessa kihlaus katsottiin yleisesti yhtä pitäväksi sopimukseksi kuin avioliittokin, joten sukupuolielämän saattoi varsin hyvin aloittaa ennen papin aamenta (joka ei sekään ole mikään "ikiaikainen" avioliiton solmija). Toki salavuoteus ja huorintekeminen olivat rikoksia, joista myös rangaistiin, mutta ei voida väittää, että "entisajan ihmiset" olisivat olleet sen siveellisempiä kuin me nykyihmisetkään. Tällaiset vertailut ovat hieman hupsuja, mutta kiinnostavat tietenkin aina – on hauskaa verrata omaa kokemusmaailmaa menneeseen, vaikka sen tavoittaakin vain tutkimuksen ja tulkinnan kautta.

Avioliitto on ollut aina sopimus, ja sitähän se on edelleen. On kuitenkin turha ajatella, että rakkausavioliitto olisi vain nykyajan ilmiö ja toisaalta eikö edelleen harkita tarkkaan, kenen kanssa avioliitto solmitaan? Kyllä ihmiset ovat menneet ennenkin naimisiin rakkaudesta ja myös tehneet sen selväksi ympäristölleen. Lemmen ilot ja sydämen salat esittelee hauskasti esimerkiksi parien välistä kirjeenvaihtoa, joka paikoin tihkuu siirappia. Aikana, jolloin tärkein yhteydenpitokeino on ollut kirjoittaa kirjeitä, niihin on myös pantu suuri tunne ja paino. Se välittyy yhä, vuosikymmenten ja -satojen jälkeen.

Seksuaalisuus ei sekään ole totisesti mitään modernia hömpötystä. Ihmiset ovat tietenkin nauttineet seksistä kautta aikojen ja tuoneet sen myös ilmi, intiimimmin tai julkisemmin. Kirjassa on mukana muutamia eroottisia piirustuksia 1700-luvulta, eivätkä ne häviä 2000-luvun kuvakielelle millään mittarilla. Ennen 1800-lukua naisen kiihottumista pidettiin hedelmöittymisen kannalta ehdottoman tärkeänä. Valitettavasti munasolun löytyminen ja lääketieteellisen ymmärryksen kasvaminen teki tälle käsitykselle hallaa ja 1800-luvulla asenneilmasto muuttui, eikä naisen halua enää pidetty suotavana. Tärkeintä oli hoitaa pakollinen aviollinen velvollisuus ja saattaa jälkeläisiä maailmaan. Tämän käsityksen kumoutuminen veikin turhan kauan, ja kaiketi vasta 1900-luvun loppupuoliskolla naisen halu palasi takaisin seksuaalisuuteen liittyvään käsitteistöön.

Lemmen ilot ja sydämen salat on tietokirja, josta saa ammennettua jutunjuurta yhteyteen jos toiseenkin. Sitä voi lukea joko selaillen tai hartaammin keskittyen, joskaan kovin syvälle se ei aiheisiinsa pääse lyhyehkön mittansa ja populaarin esitystapansa vuoksi. Ehkä voikin ajatella, että se on eräänlainen käsikirja, josta lukija voi saada vinkkejä tarkempaan tutustumiseen. Kirjan lopussa on lähde- ja kirjallisuusluettelo, jota kannattaa hyödyntää, jos kiinnostus tiettyihin teemoihin herää.


Kirsi Vainio-Korhonen & Anu Lahtinen: Lemmen ilot ja sydämen salat – Suomalaisen rakkauden historiaa
Ulkoasu: Anna Makkonen
WSOY 2015
265 s.

Oma ostos.

_____

Toisaalla: Marissa Mehr Turun Sanomissa, Todella vaiheessa -blogi

Kirjan vuoden lukuhaasteesta nappaan kohdan 9. Tietokirja.

8. kesäkuuta 2015

Tuomas Rimpiläinen: Messukylän veriteko ja muita rikostarinoita Suomesta



Kuka ampui autonkuljettaja Isak Selinin ja hänen veljensä autoon Tampereen Messukylässä elokuussa 1924 ja miksi? Minkä vuoksi Tampereen poliisilaitoksen etsivät Saarinen ja Ahonen joutuivat ammuskeluun Tammelassa loppukesästä 1925? Kuinka monta eri tunnetta kätkeytyi Turussa tammikuussa 1927 tapahtuneen murhan taakse? Mitä tapahtui kuuluisan kanteleensoittajan vuokraamassa matkustajakodin huoneessa numero neljä Tampereen Kauppatorin laidalla vuonna 1932? Miksi rukoushuone poltettiin Ulvilassa joulukuussa 1934? Ja kuinka poliisi päätyi surmaamaan kollegansa kerrostalon hissiin helmikuussa 1938?

Rikostoimittaja Tuomas Rimpiläinen on kaivautunut syvälle Suomen "väkivaltaisimman rauhan ajan aikakauteen", 1920–30-luvuille, ja nostanut sieltä kirjansa kautta esiin kuusi rikostapausta, joista viisi on henkirikoksia ja yksi seksuaalirikos.

Aikakauteen kuuluvat sisällissodan kipeät muistot, kiristyvä poliittinen tunnelma, kieltolaki, käsiaseiden yleistyminen ja autojen määrän kasvu. Opiskeluaikoinani muistan törmänneeni teoriaan, jonka mukaan yksi merkittävä syy Suomen vähittäiselle autoistumiselle ennen toista maailmansotaa on nimenomaan kieltolaki: viinan salakuljetus oli valtava bisnes ja jollainhan lastit piti saada kuljetettua rannikolta sisämaahan. Kaikkeen se viina – ja etenkin viinan kieltäminen – viekin...

Rimpiläisen kirja on hurjan kiinnostava ja vetävästi kirjoitettu. Se pohjautuu lähdeaineistoon ja on sikäli aivan validia historiakuvaa. Toki aukkoja on paikkailtu ja kerrontaa väritetty kohtuudella, mutta kaiken, minkä Rimpiläinen esittää, hän esittää taustamateriaaliinsa nojaten. Kirjassa käsitellyt rikostapaukset ja niiden tekijät heräävät eloon, ja paikoin tuntuu, kuin lukisi kotimaista historiallista dekkaria. Mukana on kuitenkin tietopohjaisempaakin tekstiä, ja Rimpiläinen taustoittaa tapaukset huolella.

Etenkin kirjan avaava teksti Messukylän veriteko on perusteellinen. Se kuvaa lähes surkuhupaisaksi äityvällä tavalla poliisien tunarointia rikospaikkatutkinnassa. Murhapaikkana ollut auto esimerkiksi päätetään näppärästi pestä ennen kuin se kuljetetaan tutkittavaksi. Huikea ajatus. Taustalla on eri toimielinten välisen yhteistyön vaikeus ja toisaalta tiedonkulun hitaus. Ei kai sitä kaikkea tule ajatelleeksi niin justiinsa.

Rikosten tekijöiden taustat ovat moninaiset. On paatunteita taparikollisia, sodan traumatisoimia mieliä, mustasukkaisuutta ja katkeruutta. Inhimillisyyden kirjo näkyy, eikä rikolliseksi voi väittää yksioikoisesti ketään pelkästään taustan perusteella. Etenkin mieleltään järkkyneet henkilöt herättävät raaoista teoistaan huolimatta sääliä. Kirjan kuvaamana aikana psykiatrinen hoito ei totta vieköön ollut erityisen pehmeää tai inhimillistä.

Surua aiheuttaa myös tarinoista ainoa, jossa ei tehdä henkirikosta. Kantelemestari kertoo kanteleensoittaja Olli Suolahdesta ja siitä, kuinka hänet saadaan kiinni homoseksistä. Teksti on lyhyehkö, mutta kertoo omaa kieltään ajasta, jota elettiin: samaa sukupuolta olevien ihmisten välinen seksi oli lailla kiellettyä ja siitä sai kiinni jäädessään rangaistuksen, vaikka kaikki olisi tapahtunut yhteisymmärryksessä aikuisten kesken. Kiinnostava tieto on, että oikeustieteen professori Oiva Elo otti kantaa aiheeseen vuonna 1933, jolloin asenteet olivat jo selvästi koventuneet. Elon mukaan oli "sulaa hulluutta" rangaista kahden aikuisen homon välisestä seksistä. Elo oli kannanotossaan huomattavasti "aikaansa edellä" (määritelmä, josta en henkilökohtaisesti oikein pidä jälkiviisastelun sivumaun vuoksi), sillä homoseksuaalinen kanssakäyminen dekriminalisoitiin vasta 1971.

Messukylän veriteko ja muita rikostarinoita Suomesta on hyvää luettavaa dekkareiden ystäville, historian harrastajille ja yhteiskunnasta kiinnostuneille. Se saa pohtimaan myös, millainen Suomi on nyt, 2010-luvulla, kun mediasta saa seurata entisen huumepoliisin päällikön sekavaa oikeudenkäyntiä, kun aseenkantoluvat nousevat säännöllisin väliajoin ruodittavaksi ja kun tuore oikeusministeri kertoo voivansa kannattaa kuolemantuomiota tietyissä tapauksissa.

Onko elämämme sen väkivallattomampaa ja rauhallisempaa, onko mikään oikeastaan muuttunut?


Tuomas Rimpiläinen: Messukylän veriteko ja muita rikostarinoita Suomesta
Ulkoasu: Tuomo Parikka
Gummerus 2015
384 s.

Arvostelukappale.

_____

Tämän kirjan myötä avaan omalta osaltani Kirjan vuoden Dekkariviikon, jota vietetään tällä viikolla, 8.–14.6.



6. kesäkuuta 2015

Pojat, lukemaan! -haasteen loppu



Viime syksynä haastoin pohdiskelemaan tapoja lisätä poikien lukuintoa. Tutkimuksissa on todettu, että lukutaidon ero tyttöjen ja poikien välillä Suomessa on suuri ja kasvaa. Lukutaidolla on yhteys siihen, kuinka ihminen pärjää elämässään. Heikolla tai olemattomalla luku- ja kirjoitustaidolla varustettu kansalainen ei ole vahvoilla, vaan syrjäytymisriski kasvaa.

Lukemista on monenlaista, enkä itse kaipaile tilannetta, jossa pojat lukisivat polvihousut prässättynä klassikkoromaaneja kartanon pihalla omenapuun kukkiessa merimieslakkien yllä. Sen sijaan peruskoulussa töissä olevana ihmisenä ja huolirypyn otsaani saaneena kansalaisena olen kauhuissani siitä, että peruskoulusta lähtee vuosittain maailmalle oppivelvollisuuden suorittaneita nuoria, jotka hädin tuskin kykenevät lukemaan mitään pidempää yhtenäistä tekstiä saati tuottamaan sellaista itse. Maailma vain nyt on sellainen, että tekstien kanssa joutuu tekemisiin, jos aikoo jotakuinkin säädyllistä ja kokonaisvaltaista elämää elää.

Muun muassa tästä syystä innostuin viime syksynä haasteeni kasaamaan.

Nyt haasteaika on muodollisesti päättynyt, mutta toki sen teemojen parissa soisi itse kunkin jatkavan seikkailujaan, vaikkapa sitten tukemalla tuntemiensa poikien lukuharrastusta, kannustamalla erilaisten lukemisten pariin ja olemalla itse lukemisen esikuvana. Tai ihan millä tavalla haluaa.

Haasteeseen osallistuttiin mukavasti, ja erityisen ilahtunut olin kahden lukevan pojan Jokken ja hdcaniksen varsin kriittisistäkin bloggauksista. Kiitos niistä! (Ja kaikille muillekin kiitos, tietenkin.)

Huomaan, että poikia voisi saada lukemaan monentyyppisiä kirjoja ja tarinoita. Lisäksi esimerkiksi pelit liittyvät olennaisesti tarinoihin ja tarinallisuuteen. Haastevastauksissa innostuttiin (tai kritisoitiin) muun muassa sarjakuvista, seikkailusta, toiminnasta, klassikoista, novelleista ja fantasiasta.

Itse luin seuraavat viisi kirjaa, joita voisin suositella pojille luettavaksi:

Mininovelleja pitkien tekstien torjuntaan – Kari Levola: Suorin mutka ikinä
Raapaleita herättämään lukuintoa spefiin ja scifiin – Shimo Suntila: Sata kummaa kertomusta
Monipuolisia tekstejä alkoholista – Terhi Rannela: Yhden promillen juttuja
Nuoren pojan pelimaailma – Aleksi Delikouras: Nörtti – New game
Helppolukuinen ja hauska – Jeff Kinney: Neropatin päiväkirja

Tässä koottuna tietooni tulleita haasteeseen osallistujien (kooste)bloggauksia. Niistä löytyy lisää linkkejä ja vinkkejä aiheeseen:

Jokken kirjanurkka (Pelastakaa pojat lukemaan!)
Oksan hyllyltä (12 kirjavinkkiä)
Ja kaikkea muuta (Mitä pojat lukevat vai lukevatko ollenkaan?)
Anna minun lukea enemmän (Kirjavinkkinä Ready Player One)
Luettua elämää (Miten houkutella 7-vuotias poika lukemaan?)
Kirjamatkat (Nikke kesälomalla)
Kirjavuori (Mikä poikakirjallisuudessa mättää?)
Kirjasähkökäyrä (Vinkkejä pienille pojille, ala-asteikäisille pojille ja vähän isommille pojille)
Hyönteisdokumentti (Kriittisiä huomioita pohdittavaksi)
Luetaanko tämä? (Opettajanäkökulmaa lukutaitoon)


Mitä opin? Vinkkejä voi jakaa maailman sivu, mutta kuinka pojat ne löytävät? Iso rooli on vanhemmilla, muilla lähiaikuisilla, vertaisryhmällä ja opettajilla. Pakottaa ei kuitenkaan voi, se on selvä. Esimerkin näyttäminen, tottumuksen ja tavan synnyttäminen, lukemisen tekeminen osaksi arkea – niillä pääsee jo pitkälle.


Lukuiloa kesään pojille ja kaikille muillekin!

5. kesäkuuta 2015

Lena Andersson: Vailla henkilökohtaista vastuuta



Ester Nilsson rakastuu. Taas.
Ester Nilsson rakastuu niin, että jalat menevät alta. Taas.
Eikä mikään järki pakota Ester Nilssonin päätä, kun rakkaussuhde alkaa. Taas.

Viime vuonna ilmestyi ruotsalaisen Lena Anderssonin teos Omavaltaista menettelyä, joka niin sanotusti humahti meikäläisellä huppuun. Olin onnellinen tietäessäni, että Esterin tarina jatkuisi vielä.

Tällä kertaa Esteristä tulee pahamaineinen toinen nainen. Hän rakastuu näyttelijä Olof Steniin, joka on ikävä kyllä naimisissa, eikä missään nimessä aio jättää vaimoaan. Suhde Esterin kanssa kyllä sopii, vaikka meneekin aikaa, ennen kuin sellaisen olemassaolo voidaan myöntää edes itselleen.

Ja sitten on luvassa soutamista ja huopaamista, salaisia tapaamisia, romanttisia illallisia, autolla ajamista, hotelliöitä, tekstiviestejä ja eroja.

Voisi ajatella, ettei tällaisesta tarinasta voi saada enää mitään raikasta irti. Mutta voi pojat, kyllä siitä voi. Andersson on niin terävä, suorastaan viiltävä, kuvatessaan aikuisten tempoilua tunteidensa vietävänä, että kirjaa lukee hykerrellen. (En tiedä lukisiko, jos olisi itse mukana jossain samantapaisessa sörsselissä, mutta se jää toivottavasti kokematta.)

Suomennos on jälleen merkittävässä roolissa: se on mainio. Anderssonin napakka tyyli välittyy suomeksi tavalla, joka lähes hengästyttää. On kuin kuuntelisi kirjoituskoneen iskuja tai morsetusta. Tyyli on lähes reportaasimainen, ja se sopii tarinaan kuin nakutettu. Vailla henkilökohtaista vastuuta on kuin antropologinen seikkailu, se antaa mahdollisuuden tarkastella tukholmalaista sivistyneistöä ja kulttuurikermaa ulkopuolelta ja samalla kuin tuttuja moikkaillen. Hykerryttävää.

Yksi Anderssonin kirjojen vahvuus on naiseus. Hänen kuvaamansa naiset – pääosin siis Ester, mutta myös muut – ovat itsenäisiä, vahvoja ihmisiä, jotka toki ovat tunteidensa vietävissä hölmöyksiin asti, mutteivät kuitenkaan heittäydy totaalisesti niiden matkaan. Rakkauden huumasta huolimatta on tehtävä työt, kirjoitettava, tavattava ystäviä, hoidettava rutiineja, joita itsenäinen elämä tuo mukanaan. Eikä ole puhettakaan, että niistä luovuttaisiin edes Elämän Suuren Rakkauden äärellä. Ystävien välinen solidaarisuus on myös vahvaa, eikä sitä murra mikään – miehet kaikkein vähiten.


Lena Andersson: Vailla henkilökohtaista vastuuta
Suomentaja: Sanna Manninen
Ulkoasu: Elina Warsta
Siltala 2015
332 s.
Utan personligt ansvar (2014)

Arvostelukappale.

_____

Muualla: Lumiomena, Leena Lumi, Ullan Luetut kirjat

Osallistun kirjalla Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteeseen sekä Kirjankansibingoon, josta ruksaan ruudun Kengät.


2. kesäkuuta 2015

Ian McEwan: Lapsen oikeus



Perheoikeuteen erikoistunut tuomari Fiona Maye ratkoo päivittäin työssään kinkkisiä ongelmia. Hän kohtaa raadollisia avioeroja, surullisia huoltajuuskiistoja, ahneutta, välinpitämättömyyttä, lasten hyvinvoinnin laiminlyöntiä ja toki myös kiintymystä. Kaikesta tästä hänen on kulloinkin pystyttävä tekemään lapsen hyvinvointia tukeva, kohtuullinen päätös ja annettava tuomionsa.

Siinä missä 60 ikävuotta saavuttanut Fiona on työssään rautainen ammattilainen, kotona on hiertymää senkin edestä. Eräänä iltana Fionan puoliso, muinaishistorian professori Jack, ilmoittaa haluavansa aloittaa suhteen nuorempaan naiseen. Lapsettomaksi jäänyt pariskunta on elänyt yhdessä pitkään vakavaraista, tyydyttävää elämää. Mutta nyt jotain on pielessä.

Jackin ilmoituksen jälkeen Fiona kohtaa töissä vaikean tapauksen. Vain piirua vaille 18-vuotias jehovantodistajapoika Adam sairastaa kuolettavaa leukemiaa, johon ainoa hoitokeino on verensiirto – josta sekä Adam itse että hänen vanhempansa uskonsa vuoksi ehdottomasti kieltäytyvät. Fionan on punnittava tarkkaan, mikä on lapsen oikeus ja missä menee uskon, aikuisuuden ja päätösvallan raja.

Ian McEwan on jälleen rakentanut tiiviin, jännitteisen tarinan, joka pitää koukussaan alusta loppuun. McEwan on yksityiskohtien ja merkityksellisten hetkien mestari: hänen tarinoissaan kaikella on väliä. Fiona on upea henkilöhahmo, ja niin on myös Adam.

Kirjan tunnelmaksi jää jostain syystä eräänlainen hämäryys ja Iso-Britannian syksy. Fiona ja Jack oleilevat hämärässä kodissaan (ylellisessä, toki), vain pienten valonlähteiden äärellä. Työssään Fiona on kirkkaiden valojen kohteena, mutta silti on kuin sumuvaippa valuisi kaiken yllä. Tunnelma on yhtä aikaa jotenkin hyytävä ja kutkuttava. Fiona on väistämättä eräänlaisessa käännekohdassa, niin kuin suurin osa hänen työssään kohtaamista ihmisistäkin on.

McEwan tarttuu isoihin teemoihin, mutta ei lähde sivupoluille niiden kanssa. Tämä romaani on hioutunut juuri tällaiseksi, ja se on tällaisena hieno lukukokemus. Se on tarkka, huolellinen ja kuitenkin se hengittää, kulkee omaa tietään ja ottaa lukijan mukaansa hetkiin, joissa kaikki olennainen tapahtuu – sattumalta vai tarkoituksella, se jää tulkittavaksi.


Ian McEwan: Lapsen oikeus
Suomentaja: Juhani Lindholm
Kansi: Corbis
Otava 2015
217 s.
The Children Act (2014)

Kirjastosta.

_____

Muiden mietteitä: Leena Lumi, Ullan Luetut kirjat, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Mari A:n kirjablogi, Kuuttaren lukupäiväkirja, Reader, why did I marry him?, Nannan kirjakimara, Luettua, Lukutuulia

Kirjankansibingosta ruksaan kohdan Monta henkilöä. 

1. kesäkuuta 2015

Antti Arnkil: Lauantaiesseet



Antti Arnkilin esseitä lukiessa minut valtasi syvä rauha. Tuntui, kuin olisin kuunnellut pehmeällä äänellä käytyä keskustelua, jossa ei ole tarpeen korottaa ääntään, sanoa pahasti tai mennä henkilökohtaisuuksiin. Kaikki tarvittava saadaan sanottua kohteliaasti, yhteisymmärryksessä.

Lauantaiesseet on yhdentoista tekstin kokoelma, joka kattaa aiheillaan populaarikulttuurin eri osa-alueita, kirjallisuutta, valtavan tietosanakirjahankkeen, ystävän kuoleman ja lapsuuden kesät. Kirja on yhdenlainen ajankuva, siihen on helppo hypätä mukaan.

Arnkil houkuttelee lukijan mukaansa tutustumaan aiheisiin, joihin ei välttämättä ole muuten tullut törmänneeksi. Tai olenhan minä nyt vaikkapa Foo Fightersiin törmännyt, mutta en ole koskaan sen kummemmin kiinnostunut. Olen musiikin suhteen nihkeä: minulla on pari suosikkibändiä ja -laulajaa, joita olen kuunnellut teini-ikäisestä, mutta muuten musiikinkuunteluni menee lähinnä "mitä nyt on tarjolla" -linjalla. Musiikin teknisestä puolesta en tiedä mitään, enkä haluakaan tietää. Ja silti luin Dave Grohlin taide -esseetä varsin innoissani.

Hilpeyttä herätti teksti 1657 kertojaa. Siinä Arnkil kirjoittaa WSOY:n entisen johtajan Yrjö A. Jäntin suurhankkeesta, Suomen sanasta, johon koottiin "kansalliskirjallisuutemme valiolukemistoa" lähes 15 000 sivun verran 1657 eri kirjoittajalta keskiajan lopulta 1960-luvulle. Projekti tuntuu mielettömältä, mutta Arnkil kertoo siitä kiehtovasti, naureskelematta.

Kokoelman kaksi viimeistä esseetä, Reko ja Reunassa, ovat haikeita ja kuitenkin toiveikkaita. Arnkil teki yhteistyötä ja ystävystyi Reko Lundánin kanssa, ja essee kertookin ystävyydestä ja sen menettämisestä. Lukijassa se herätti hingun tarttua Lundánin teoksiin ja sen aionkin tehdä kesän kuluessa. Reunassa taas kuvaa lapsuuden kesiä niin kutkuttavasti, että lukiessaan toivoisi pääsevänsä mukaan tuohon porukkaan. Tuollaisia kesäpaikkoja pitäisi olla kaikilla, tuollainen ystäväporukka ja lapsuus.

Arnkilin esseet ovat maukkaita makupaloja. Niitä on helppo lähestyä ja niitä on helppo lukea. Vaikkeivät kaikki aiheet olisikaan entuudestaan tuttuja, lukiessa hymisee tyytyväisenä. On miellyttävää lukea tekstiä, joka ei yritä mitään ylimääräistä, vaan on sellaisenaan jo tarkkaa, älykästä, viihdyttävää ja kiehtovaa.

Yleisö vaatii lisää!


Antti Arnkil: Lauantaiesseet
Ulkoasu: Aleksi Salokannel
Siltala 2014
175 s.

Kirjastosta.

_____

Muualla: Kirjainten virrassa, Nannan kirjakimara, Donna mobilen kirjat, Juon mustettaLuetut, lukemattomat, Sivulauseita, Ihminen välissä

Kirjankansibingossa ruksaan ruudun Rakennus.