30. joulukuuta 2022

Emily St. John Mandel: Asema 11

 


Tahmaisen vuoden 2022 luettujen parhaimmistoon, ehkä jopa vuoden parhaaksi kirjaksi, nousee Emily St. John Mandelin Asema 11. Huumaavan hieno dystopia on syvän inhimillinen, surumielisyydessään toiveikas, tarkkanäköisyydessään ihmisyyttä vaaliva.

Lähes koko ihmiskunta kuolee äärimmäisen tehokkaasti leviävään virukseen, georgiantautiin. Ne jotka selviävät, joutuvat todellakin selviämään - kaiken uuden edessä, vailla järjestäytynyttä yhteiskuntaa, sähköä, digitaalisuutta, antibiootteja, mitään itsestäänselvänä pitämäämme.

Kaksi vuosikymmentä tuhoisan pandemian jälkeen Kirsten, joka oli kaiken muuttuessa vain 8-vuotias, kiertää Pohjois-Amerikassa asutuskeskuksia osana Kiertävää sinfoniaorkesteria. Orkesteri esittää Shakespearen näytelmiä ja klassista musiikkia, kaikkea sitä, minkä voisi ajatella iäksi kadonneen, mutta joka elää ja sykkii sinnikkäästi edelleen.

Kirstenin kautta seurataan pandemianjälkisen maailman muodostumista ja vakiintumista, niin kuin se nyt voi vakiintua niillä resursseilla, joita enää käytössä on. Niin ikään Asema 11 seuraa maailmaa, joka on meille tutumpi: nykyisyyttä ja mennyttä, kaikkea sitä, mikä oli, ennen kuin romahdus tuli.

Näkökulmia ja kerronnan tasoja on useita. Ne tekevät romaanista herkullisen luettavan, ahmittavan, kerta kaikkiaan mukaansatempaavan. Mennyt peilaa nykyhetkeä ja toisinpäin, ihmisten polut risteävät ja erkanevat, syyt ja seuraukset asettuvat ketjuksi.

Vaikka Asema 11 on dystopia, se ei ole toivoton. Siinä on raakuutta ja kipua, mutta myös kauneutta ja toivoa. St. John Mandel on taiturimainen tarinanrakentaja, hän vie syvälle ihmisyyteen ja elämään. Mistä olennainen koostuu? Miten elämä muiden kanssa onnistuu, kun muut ihmiset ovat turvan sijaan uhka? Mihin voi luottaa, inhimillisyyteenkö?

Koin lukemisen lämpönä ja kuohuna. Tarina imaisi mukaansa, näkyi silmien edessä, tuntui iholla. Asema 11 on yhteisyyttä ja yksityisyyttä, se on melankolinen ja yksinäinen, mutta kuitenkin jollain ihmeellisellä tavalla valoisa.


Emily St. John Mandel: Asema 11
Suomentaja: Aleksi Milonoff
Tammi 2022
394 s.
Station Eleven (2014)

Omasta hyllystä.

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 11. Kirjassa tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä

25. joulukuuta 2022

Alkuja, loppuja, keskeneräisyyksiä

No mutta. Vuosi 2022 on vierähtämässä lopulleen. Talvipäivänseisaus on ohitettu, jouluvalot välkkyvät, lahjapaperit revitty.

Olen täällä edelleen, vaikka muulta saattaa näyttää. Heinäkuun jälkeen on moni asia ollut uudella tavalla, jokunen samoin kuin ennenkin. Muutoksia, niinpä kai.

Olemme perheemme kanssa hylänneet Helsingin (nyyh!) ja siirtyneet länsirajan taa Espooseen. Uusi kotikaupunki ja asuinalue, uusi koti ja sen mukanaan tuomat myllerrykset ovat pitäneet kiireisenä ja stressaantuneenakin. Kaikki ei ole mennyt aivan suunnitelmien mukaan, mutta nyt ollaan jo voiton puolella.

En ole vielä tottunut siihen, ettei aivan kävelymatkan päässä ole enää kirjastoa.

Aloitin uuden työn elokuussa saatuani vihdoinkin vakituisen opettajan viran (9,5 vuotta valmistumiseni jälkeen). Olen ollut tyytyväinen ja jollakin tapaa tyynempi kuin aiemmin. Koko ajan ei tarvitse olla todistelemassa oikeutustaan olemassaoloon ja taistelemassa kohti seuraavaa määräaikaista pätkää. Nuoret ovat hurmaavia ja hauskoja, kuten kaikkialla muuallakin. Paljon olemme jo tehneet ja oppineet, syyslukukausi sujahti vauhdilla.

Lukeminen on hieman takkuillut, mutta nyt into tuntuu palanneen. Pitkin syksyä olen kyllä kuunnellut runsaasti äänikirjoja, sillä istun päivittäin autossa työmatkoja sen verran, että aikaa kuunteluun on. Nyt, kun saan ylitettyä julkaisemattomuuden kauhuntunteen, saan jopa varmaankin jälleen jonkin vuosikatsauksen kirjoitettua lähempänä vuodenvaihdetta. Josko ei enää tulisi tällaisia puolen vuoden hiljaisuuksia.

Olen ollut blogissani hiljaa ja kieltämättä muidenkin blogien lukeminen on jäänyt hyvin vähälle. Keskittyminen on ollut vaikeaa, aikaa on hurjan vähän, jaksaminen on kortilla. Mutta ehkä se tästä taas iloksi muuttuu. Tai edes siedettäväksi. Blogin kirjoittaminen on ollut kuitenkin kaikki nämä vuodet (kohta, tammikuun alussa, 17 vuotta, mitä ihmettä!) pääosin positiivinen ja iloa tuova asia - ja nykyisin tämä ilmaisumuoto on kaikessa epämuodikkuudessaan (hidasta, vaatii keskittymistä) sitäkin viehättävämpi.

Olen siis olemassa edelleen. Toivottavasti olette tekin kaikki siellä. Mitä kuuluu?

12. heinäkuuta 2022

Jane Smiley: Sydänmailla

 


Pulitzer-palkittujen romaanien lukemishaasteeni etenee hitaasti ja epävarmasti. Alkukesästä SPR:n Kontissa silmään sattui kuitenkin Jane Smileyn Sydänmailla-romaanin (ruma elokuva-) kansi, ja vastoin kaikkia tapojani sain myös tartuttua omaan hyllyyn ostettuun kirjaan melko pian ostotapahtuman jälkeen. Olen kehityskelpoinen!

Sydänmailla ilmestyi vuonna 1991 ja palkittiin Pulitzerilla seuraavana vuonna. Marja Alopaeuksen suomennos julkaistiin vuonna 1997, jolloin romaaniin pohjautuva elokuva tuli teattereihin.

Tarina sijoittuu Yhdysvaltojen Keskilänteen, syvälle maaseudulle, sikatilojen ja maissipeltojen huminaan. Larry Cookilla on sitkeän oman ja edellisten sukupolvien työn tuloksena omistuksessaan arvokas tuhannen eekkerin maatila, jonka hoidossa ovat mukana hänen kaksi vanhinta tytärtään Ginny ja Rose puolisoineen. Perheen kuopus Caroline on valinnut toisen tien, opiskellut juristiksi ja asuu ja työskentelee kaupungissa.

Kun Larry alkaa lähestyä eläkeikää, hän haluaa yllättäen siirtää maatilan tyttärilleen ennakkoperintönä. Isän peliliike yllättää kaikki, ei vähiten siksi, että hän on siihen saakka hallinnut reviiriään despootin elkein ja kasvattanut lapsensa väkivaltaa ja alistamista käyttäen. Perheen äiti kuoli tyttöjen ollessa vielä nuoria ja vastuu kasvamisesta ja kasvattamisesta on ollut pitkälti heillä itsellään. Ginnyn, Rosen ja Carolinen on nyt tehtävä päätöksiä, jollaisiin he eivät ole tajunneet olevansa valmiita. Ovatko vieläkään?

Vuosikymmenten epäselvyydet, puhumattomuus, selvittämättömät traumat ja erittäin myrkyllinen (sekä psyykkisesti että konkreettisesti maanviljelyyn liittyvien ympäristömyrkkyjen kautta muodostunut) kasvu- ja elinympäristö aiheuttavat yhdessä yllättävän omistajamuutoksen kanssa riitaa, surua ja piiloon painettuja muistoja.

Sydänmailla käsittelee karulla tavalla isoja teemoja. Se pureutuu perheen synkkiin salaisuuksiin, väkivaltaan, toteutumattomien toiveiden hintaan, lapsettomuuteen, sukupuolten asemaan maaseutuyhteisössä. Ylipäänsä se kuvaa vahvasti 1970-luvun tunnelmaa Yhdysvaltojen maaseudulla. Ei ole vaikeaa uskoa, että moni asia on edelleen siellä samoin. Romaanin pohjana on Shakespearen näytelmä Kuningas Lear, jonka myönnän olevan minulle tuttu vain otsikon tasolla. Viitteet siihen löytynevät parhaiten henkilöhahmojen välisten suhteiden kautta. 

Tarinaa kertoo vanhin tytär Ginny, joka on aina sopeutunut ja hyväksynyt, alistunut ja muovautunut. Hänestä on tullut luontevasti maatilan emäntä, hän ei ole koskaan oikein ajatellutkaan voivansa tai saavansa haluta muuta. Lapsia hän ei puolisonsa kanssa ole suurista toiveista huolimatta saanut, ja viimeisimmän keskenmenonsa todisteetkin hän on haudannut sikalan taakse, ettei joutuisi jälleen selittämään mitään miehelleen.

Ginnyn kertojaäänen kautta tarina muodostuu moniääniseksi ja yllättävän kupruilevaksi, vaikka se on näennäisen tasainen ja rauhallinen. Tempo on hidas, mutta nautin jollain tapaa suuresti hitaasti etenevästä kerronnasta ja vähitellen aukeavista kerroksista. Miten paljon ihmisen elämässä hautautuu arkisen aherruksen, työnteon, totutun elämänpiirin, yhä uudelleen toistuvien pettymysten, pelon hetkien ja yhtäältä pienten ilojen alle?

Muutos on kuitenkin jossain, se on aina mahdollisuus. Kaikesta kurasta, pelosta, pölystä, virheistä, ottamattomista askelista, harkitsemattomista ja harkituista sanoista, haudatuista haaveista - kaikista niistä voi silti vielä ponnistaa eteenpäin. Niin tekee lopulta myös Ginny.


Jane Smiley: Sydänmailla
Suomentaja: Marja Alopaeus
Otava 1997
389 s.
A Thousand Acres (1991)

Omasta hyllystä.

Toisaalla: Kirjoihin kadonnut, Hurja Hassu Lukija, Prosperon kirjahylly

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 35. Kirjassa on oikeudenkäynti, Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaasteen kohta 12. maaseutu.

5. heinäkuuta 2022

Jonathan Franzen: Crossroads

 



Jonathan Franzenissa tai lähinnä hänen kirjallisessa tuotannossaan yhdistyy monta keskenään ristiriitaista elementtiä. Yhtäältä olen huumaantunut hänen runsaista ja monipolvisista romaaneistaan, esimerkiksi Vapaus ja Purity ovat ilahduttaneet minua lukijana suuresti. Olen lukenut romaaneja tyytyväisenä hyristen, laajojen ja yksityiskohtaisten tarinoiden syliin upoten. Olen pohtinut Franzenin luomia hahmoja ja heidän välisiään suhteita, ratkaisuja, joita henkilöt tarinoissa tekevät tai jättävät tekemättä, elämänkaarta ja sen hienovaraisia sivupolkuja ja -luisuja. 

Toisaalta Franzenilta lukemani esseet ovat isoilta osin olleet lähes yhdentekeviä. Joko niissä näkyy omaan makuuni liian voimakkaasti jo vanhentuneita näkökulmia tai elämäntapavalintoja tai sitten ne ovat olleet sanomaltaan minulle mitäänsanomattomia ja tuntuneet lähinnä etuoikeutetun valkoisen miehen ulinalta.

Mutta Jonathan Franzenin romaanit, niistä minä sytyn.

Usein Franzen paneutuu amerikkalaisen ydinperheen problematiikkaan. Hän käsittelee avioliittoa, lapsen ja vanhemman välistä suhdetta, sisarussuhteita. Aiheita, joista ei kai saada koskaan kyllikseen, ja joissa on vielä jokin kärki, kulma tai sivu huomaamatta ja auki repimättä. Franzenin romaaneissa on dialogia (ja sen puutetta), konflikteja, raskaita päätöksiä, tekemättä jääviä valintoja.

Tuorein romaani Crossroads on jykevä, yli 600-sivuinen kirja, jonka tarina kiertyy Hildebrandtin perheen ympärille 1970-luvun alun Chicagon seudulla. Perheen isä Russ on pappi, joka kuitenkin kyseenalaistaa, kritisoi ja uudistaa uskonnollista ja hengellistä ajatteluaan ja toimintaansa, ja kohdistaa kritiikkinsä myös ulkopuolelleen. Russ havahtuu oman kokemusmaailmansa pienuuteen huomatessaan, että avioliitto Marionin kanssa on väljähtänyt ja seurakunnan aktiivitoiminnassa mukana olevan nuoren ja vetävän lesken Francesin kanssa puolestaan kaikki tuntuu sujuvan – ei vähiten Russin oma seksuaalinen halu, joka tuntuu uinuneen tai tukahtuneen pitkäksi aikaa. Marion puolestaan kamppailee omien sisäisten demoniensa kanssa: hän on terävä ja älykäs, avioliittoon ja äitiyteen identiteettinsä kadottanut ja menneisyytensä mielenterveysongelmia puolisoltaan pitkään peitellyt nainen, joka kaipaa jotain sanomatonta: onko se hänen oma minuutensa, menneisyytensä, tulevaisuutensa, siitä on vaikea saada kiinni. Yhtä kaikki Marionin ja Russin välinen suhde on kriisissä, kuin myös kummankin oma henkilökohtainen elämä.

Hildebrandtien lapset räpiköivät hekin kohti kasvua ja maailman monimutkaisuutta kukin omalla tavallaan. Esikoinen Clem opiskelee yliopistossa, seurustelee – ja tajuaa yhtenä päivänä, kuinka epäoikeudenmukaisesti on saanut vapautuksen Vietnamin sodan kutsunnoista. Pasifistisen isänsä kaikkia periaatteita uhmaten Clem ilmoittautuu kutsuntalautakunnalle. Becky puolestaan elää lukiolaisen huippuvuosia sosiaalisesti korkeassa asemassa, omaa tulevaisuuttaan pohtien. Becky on muiden Hildebrandtin lapsien tapaan pidättäytynyt varsinaisesta uskonnollisesta elämästä, mutta eräs pilvenhajuinen konsertti-ilta muuttaa kaiken. Perry taas on selvä nero, terävä ja kykenevä, osaava ja ymmärtävä. Hänen haasteekseen käy olla liian älykäs elämänsä ympyröihin – ja kiinnostus huumeisiin ja niiden myyntiin. Kuopus Judson jää romaanissa vaille omaa ääntä, hän on maininta sivulauseissa ja eräänlainen aave muiden suhteiden keskellä. Vielä liian nuori otettavaksi huomioon, vielä muiden perheenjäsentensä ongelmien ulkopuolella. Omaksi onnekseen, voisi sanoa.

Crossroads tiivistää tapahtumansa pitkälti joulunalukseen vuonna 1971, seuraavan kevään pääsiäiseen ja muutaman vuoden päähän. Se kuvaa vuorotellen kunkin Hildebrandtin näkökulmasta perheen keskinäistä dynamiikkaa ja kunkin sen jäsenen omaa kamppailua juuri siinä universumin ja ajan pisteessä, jossa kukin heistä parhaillaan on.

Paljon kiteytyy Russin seurakunnan suosittuun ja aktiiviseen nuorisoryhmään, Crossroadsiin. Kolme Hildebrandtin vanhinta lasta on jollain tapaa tekemisissä ryhmän kanssa ja Russ puolestaan seilaa jossain sen laitamilla koettaen ymmärtää ja hyväksyä asemansa ja tehtävänsä seurakunnan pappina, joka ei kuitenkaan aivan puhu nuorten kieltä. Russ ei ole vastuussa ryhmän ohjaamisesta mutta järjestää vuosittain ryhmälle työleirin arizonalaisessa navajoreservaatissa. Reservaatti on ollut vuosikaudet Russin oma merkittävä ”pyhiinvaelluskohde”, ja hänen on vaikea käsittää, että sielläkin elämä ja ihmiset ovat muuttuneet.

Franzenin romaanit ovat ristiriitaisia kokemuksia. Ne ovat massiivisia, sivupolkujaan ahnehtivia, keskipisteestään laajenevia ja siihen jälleen palaavia elämyksiä. Voi ajatella, että ne jauhavat turhaa, käyvät joskus tyhjää, jaarittelevat – mutta piru vie kuinka tarkkaan ne ihmisiä ja heidän välisiä suhteitaan kuvaavat. Franzenin lukeminen saa pohtimaan itseään kirjallisuuden kuluttajana ja harrastajana: aika ajoin huomaan ajattelevani, että kaipaan jotain uutta, vallankumouksellista, erilaista – ja silti yhä useammin (viime vuosina määrällisesti vähentyneen lukuaikani rippeissä roikkuen) rakastan lukea sirpinterävää analyysia juuri siitä, mitä itsekin elän. Perheestä ja ihmissuhteista, siitä niin syvän inhimillisestä, että kaikessa tavanomaisuudessa siitä loppuu joskus sanat kesken.


Jonathan Franzen: Crossroads
Suomentaja: Raimo Salminen
Siltala 2021
626 s.
Crossroads (2021)

Omasta hyllystä.



Haasteet: Helmet-haasteen kohta 32. Kirjassa rikotaan yhteisön normeja. Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaasteen kohta 3. aavikolla tai autiomaassa.

28. toukokuuta 2022

Iida Rauma: Hävitys – Tapauskertomus

 


Tästä kirjasta kirjoittaminen tuntuu vaikealta. Sen lukeminen tuntui pahalta, mutta niin oli tarkoituskin. Vaikka se tuntui pahalta, luin nämä neljäsataa sivua nopeammin kuin mitkään muut sivut aikoihin. Upposin, hajosin, häpesin.

Iida Rauma vakuutti minut edellisellä romaanillaan Seksistä ja matematiikasta. Hävitys on tänä vuonna alkuvuodesta ilmestynyt romaani, jota on jo luettu ja käsitelty, josta on järkytytty ja varmasti myös suututtu – syytäkin on. Hävitys ei pyydä mitään, ei kerta kaikkiaan mitään itsessään ja kerronnassaan anteeksi ja se pohjautuu vahvasti tapahtuneisiin asioihin, joiden ei olisi pitänyt koskaan saada tapahtua.

Rauma kirjoittaa villisti ja voimakkaasti aiheesta, jota oman opettajantyöni puolesta kohtaan ja jonka kanssa olen tekemisissä: koulukiusaamisesta tai oikeammin kouluväkivallasta. Tarinan ytimessä ovat kivisen koulupolkunsa osin yhdessä ja vähintään toisiaan hipaisten käyneet A ja Ira. A on tarinan pääkertoja, historianopintonsa suorittanut ja sijaisopettajaksi päätynyt ihminen, jonka ympärillä kaikki tuntuu rapistuvan: asunto Turun Ylioppilaskylässä, jaksaminen työssä, vaatteet yllä, oma keho ja mieli. Ira puolestaan on A:n entinen luokkatoveri, niin ikään syrjään sysätty, menneestään kirjallista uraa ammentanut.

A juoksee öisin, kun ei muutakaan voi, ainakaan hän ei nuku. Eräällä öisellä lenkillään hän on törmäävinään, sikäli kun voi aisteihinsa luottaa, kaikkien vuosien jälkeen Iraan, eikä mikään jää tai jätä enää rauhaan.

Hävitys on monikerroksinen, julma ja taitava romaani. Se tarkastelee terävästi suomalaista koulua, sen pinnallisuutta ja piinaavuutta. Opettajia, valtajärjestelmää, auktoriteetteja, ryhmädynamiikkaa. Se on eittämättä tarkkasilmäisempi kuin Suomen suurimpien kaupunkien opetusvirastojen erityisasiantuntijat yhteensä käsitellessään kouluarjen satuttavuutta, tekopyhyyttä ja tyhjyyttä.


"A istuutui pöydän taakse, käynnisti tietokoneen, tuijotti oppilaitaan ja yritti miettiä, mikä niissä oli pielessä ja oliko se mahdollisesti tahallista. Hän löysi kadonneen muistitikun tietokoneen kyljestä, ja käski 7b:tä ottamaan kirjat esiin ja pistämään pois puhelimensa. Joku päästi protestoivan huokauksen, etäisen elonmerkin, mutta muuten ne näyttivät lannistuneilta ja niin kilteiltä, että tulisivat vielä musertumaan ennen aikuisuutta – tai pikemminkin aikuistuminen olisi musertumista, ja koulu tulisi suorittamaan tehtävänsä." (s. 32)


Mietin kirjan kangaspintaa, joka kerää itseensä pölyt ja roskat, niin kuin tarina sen kansien sisällä paljastaa lian ja ryönän, joita koulujärjestelmä, keinotekoinen yhteiskunnan valtarakennelma, tuottaa ja uudistaa koululaissukupolvi toisensa jälkeen. Kuinka edelleen, vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen aikuistumisen musertava vaikutus tapahtuu, kuinka eläväksi heräävät ne toisteiset rakenteet ja kuviot, joita ei mikään saa lopullisesti muuttumaan tai katoamaan, vaikka syytä olisi.

A:n ja Iran tarinassa merkittävän roolin saa alakoulun musiikkiluokka ja sen vääristynyt dynamiikka. Opettajan valta-asema, jota ei mikään horjuta, suosikit ja suosituimmuus, piilotetumpi ja ilmiselvä toiseen ihmiseen kohdistuva julmuus, vääryys ja väkivalta. 


"Jonkun olisi pitänyt herätellä niiden viha, A sanoi. Jonkun olisi pitänyt aseistaa ne, jos ei kalašnikovein niin riittävin tiedoin, mutta tietenkään, A sanoi, ei peruskoulu niin tehnyt, tuskin edes kasvatti niistä historiatietoisia, erilaisuutta ymmärtäviä, yksilön merkityksen yhteiskunnallisena toimijana käsittäviä, vastuullisia yhteiskunnan jäseniä, kuten historian opetussuunnitelma ympäripyöreästi lupaili, eikä A suoraan sanoen edes yrittänyt kasvattaa." (s. 32)


Kasvatustyössään ei onnistu myöskään A:n ja Iran entinen opettaja, vaikka tämä varmaankin luulee eläkeikäänsä asti ja sen jälkeenkin tekevänsä työtään suurella sydämellä ja vahvalla ammattitaidolla. Taitamattomasti hoidetut tilanteet, harkitsemattomat ja julman harkitut sanat, toiminta ja toimimattomuus. En minä ihmettele, että näin kirjoitetaan, kyllä tätä kaikkea edelleenkin on, vaikka kuinka haluttaisiin ajatella aikojen ja ihmisten muuttuneen.


"Hänestä erilaisuuden ymmärtäminen kuulosti siltä kuin ymmärtäjät itse olisivat jollain mystisellä tavalla samanlaisia ja normaaleja, ja mitä yksilön merkitykseen historiallisena toimijana tuli, A:n käsityksen mukaan yksilöllä ei enimmäkseen ollut pienintäkään merkitystä, ja silloin, kun joku sinnikäs yksilö siitä huolimatta yritti, yhteisö useammin kuin 99 kertaa sadasta teki tästä selvän." (s. 32)


Sen lisäksi, että Hävitys käsittelee yksilön ja ryhmän tuhoa, se kuvaa Turun kaupunkihistoriaa taitavalla otteella. Jopa minä, jonka Turku-tuntemus on laihaa ja painottuu lähinnä väsyneisiin laahustuksiin rautatieaseman, maakunta-arkiston ja linja-autoaseman välillä sinä eräänä pimeänä gradutalvena, kun moni muukin asia menetti valonsa, sain Rauman tekstistä paljon irti. Kuljin mukana, näin talot ja kadut ja Aurajoen ja minnekään johtamattomat kiskot ja rapistumisen ja silti jossain pulppuavan elämänhalun.

Romaani on intensiivinen, rytmiltään vaativa ja sisällöltään lukijan runnova. Rauma kirjoittaa vimmalla ja voimalla, jonka mukaan on vain mentävä, jos aikoo selvitä tai edes yrittää. Kirja ei päästä helpolla. Se vyöryy. Kaikkialla on jatkuva märkien vaatteiden, hoitamattomien haavojen ja päätä vasten liimautuvien hiusten tunkkainen haju. Niin ikään se liimaa lukijan itseensä, vaatii saada elää omaa elämäänsä.

Hävitys saa minut häpeämään itseäni ja edustamaani ammattikuntaa ja laitosta. Se saa minut pyytämään mielessäni anteeksi kaikilta niiltä nuorilta, joita en ole osannut, jaksanut tai ymmärtänyt auttaa silloin, kun se olisi ollut virkavelvollisuuteni ja tehtäväni ihan vain ihmisenä. 

Tämä kirja pitää lukea.


Iida Rauma: Hävitys – Tapauskertomus
Siltala 2022
400 s.

Omasta hyllystä.


Toisaalla: Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Marjatan kirjat ja mietteet, Savannilla, Kirjallisuustoimittaja Seppo Puttonen

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 17. Kirja on aiheuttanut julkista keskutelua tai kohua, Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaasteen kohta 11. Kirjan tarina tapahtuu kaupungissa.

9. huhtikuuta 2022

Katri Rauanjoki: Kesämerkit

 


Aurinko oli painumassa alaspäin, mutta edelleen oli kuuma. Hillanraakile imi itseensä lämpöä, kypsytti ensimmäisen siemenensä valmiiksi. Ei enää montaa päivää. Punertuvan hillan vieressä solisi puro hiljalleen, sen rannalla tuuli hellästi silitti lapinorvokkeja ja pörrötti vastaisella kohoavaa akantakkua. (s. 66)

Katri Rauanjoen Kesämerkit on hieno episodiromaani kolttasaamelaisten elämästä 2020-luvulla. Millaista on olla vähemmistön vähemmistöä, katoavan äidinkielen haltija tai sen uudelleen elvyttäjä, omaa perintöään kaipaava ja vaaliva, silti valtakulttuurinkin kanssa sinut, kaupunkiin tai maailmalle kotiutunut?

Myönnän, että tunnen saamelaisuutta vain keskinkertaisesti, kolttasaamelaisuutta tarkemmin tuskin senkään vertaa. Oli huikeaa sukeltaa maailmaan, joka tuntui aidolta ja elävältä, monin tavoin tutulta ja silti paljon uutta avaavalta. Rauanjoki ei kirjoita opastaakseen tai saarnatakseen tai esitelmöidäkseen, ei. Hän kirjoittaa kertoakseen tarinaa.

Kesämerkkien henkilöhahmot voisivat hyvin tulla kylänraitilla vastaan - tai hillasuolla. Romaani on episodien kokonaisuus, näkökulma ja päähenkilö vaihtuvat joka luvussa. Ajattelen sen peilaavan kolttasaamelaisuuden moninaisuutta, kuinka mitään kulttuuria ja olemusta ei voi tiivistää tai henkilöidä yhteen vaihtoehtoon. Romaanissa kohdataan nuoria, vanhoja, muualle lähteneitä, sieltä palanneita, turisteja viihdyttäviä, netissä asiaansa ajavia, keskinäisiin kiistoihin päätyviä, rikkinäisiä ja rikottuja, vahvoja ja itsetietoisia ihmisiä. Siis koko elämän kirjo ruokakaupan kassasta maailmanmaineeseen päätyneeseen valokuvataiteilijaan. Henkilöiden elämät risteävät toistensa kanssa, yksi vilahtaa siellä ja toinen täällä, yhteisö kasvaa lukijan mielessä ja tuo kerroksia kerrontaan.

Lapin upea luonto on täynnä sielukasta elämää, uskallan väittää luonnon olevan yksi kirjan henkilöistä. Lappi, joskin Kesämerkkien Lappia läntisempi ja eteläisempi, on minulle tuttua aluetta, äitini kotiseutua. Etenkin Lapin kesän olen kokenut monet, monet kerrat ja siinä on vahvaa tunnetta ja tuttuutta, jota koin myös Kesämerkkien kanssa, vaikka Rauanjoen teos sijoittuukin erilaiseen Lappiin. Jokin silti yhdistää, muukin kuin sääskien ininä.

Romaanin sivuilla käsitellään isoja teemoja, sen henkilöt ovat kokeneet paljon ja lisää monen heistä harteille lastataan. Menetys, häpeä, pettymys, oman identiteetin haastavuus - on niin monia tapoja saada kolhuja itseensä. Vaikka kirjassa ei ole yhtä selkeää päähenkilöä, jonka kasvua tai muutosta lukija pääsisi seuraamaan, tuntuu, että silti kirjan lukemisen jälkeen on nähnyt jonkin käännöksen, mutkan ja ennen kaikkea merkittävän matkan. 

Jotain suurta vimmaa ja tunnetta tästä kirjasta luin. Tietynlaista surua ja haikeutta, toisaalta sinnikkyyttä ja uskoa siihen, että katoamassa oleva kieli tai kulttuuri on kokemastaan uhasta huolimatta elinvoimainen ja eteenpäin sykkivä, viimeiseen henkäykseen saakka. 

Annoin Kesämerkkien viedä, kuulin sääsket ja luonnon huminan, suon elämän äänet, maistoin tuoreen hillan (voi kun maistaisin!), katsoin yötöntä yötä, tunturin varjoa ja jokiveden pintaa. Nautin.


Katri Rauanjoki: Kesämerkit
S&S 2022
256 s.

Kirjastosta.


Haasteet: Helmet-haasteen kohta 9. Kirjan päähenkilö kuuluu etniseen vähemmistöön

5. helmikuuta 2022

Marisha Rasi-Koskinen: Auringon pimeä puoli

 



Ajassa matkustaminen, oman ja muiden menneisyyden muokkaaminen, tulevaisuuden tragedioiden estäminen puuttumalla niihin ennen kuin ne ovat tapahtuneetkaan – kiehtovia, kiehtovia teemoja.

Marisha Rasi-Koskisen Auringon pimeä puoli on huimaavan hieno romaani, sanottakoon se heti, miksi peitelläkään. Se voitti ilmestymisvuonnaan lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon ja muistaakseni sai paljon suitsutusta lukijoilta. Tiedostin kirjan olemassaolon, mutten saanut tartuttua siihen silloin. Vasta nyt, mutta onneksi lopultakin.

Auringon pimeä puoli kertoo 16-vuotiaasta Emiliasta, joka elää isoisänsä kanssa ulkomaailmasta eristetyssä Kaivoksen kaupungissa. Emilian äiti, teininä raskaaksi tullut Alisa, on kuollut tytön syntyessä ja isoäiti tarvitsee jo hoitokotia. Isästään Emilia ei suuremmin tiedä. Emilia ja isoisä ovat hieman irrallisia muusta ympäristöstään, he eivät varsinaisesti kuulu Kaivoksen väkeen, vaan ovat omillaan.

Elämä Kaivoksessa on tarkkaan säädeltyä ja määrättyä. Kyse on yhteiskunnan muotoon muuttuneesta (tai pikemminkin muutetusta) teollisuuslaitoksesta välittömine lähiympäristöineen, jossa ihmisen elämä kulkee tarkkaan määrätyn suunnitelman ja ohjauksen mukaan. Kaivoksen johtaja on karismaattinen diktaattori, hänen valtansa ja vaikutuspiirinsä ehdoton. Järjestystä ei kyseenalaisteta – ainakaan ääneen. Vain harva on yhteydessä Kaivoksen ulkopuolelle ja ne jotka lähtevät, sille tielleen myös jäävät.

Emilian elämä muuttuu peruuttamattomasti, kun hän päätyy ystävänsä Mitekin kanssa Kaivoksen alapuoliseen tunneliverkostoon. Nuoret eivät ole aivan varmoja mitä etsivät, mistä ja miten, mutta jotakin merkittävää heidän on löydettävä. Onnettomuus muuttaa kaiken – ei vähiten ajan ja paikan, elämän ja kuoleman ja kohtalon.

Rakastin lukea Auringon pimeää puolta. Se on kirjoitettu taiten, se on pahaenteinen ja melankolinen, vihjaileva ja jatkuvasti omaa tietään eteenpäin puskeva. Emilia on kiinnostava, ärsyttävä ja vahvatahtoinen päähenkilö, hänelle haluaa hyvää ja kuitenkin pelkää pahinta. Hän on menettänyt paljon jo nuorena, eikä välty menetyksiltä jatkossakaan.

Romaani pohtii runsaasti aikaa, sen kulumista, sen käännöksiä ja vaikutuksia. Miten asiat etenevät, mitä olisi voinut tehdä toisin – mitä ei? Millä teoilla on vaikutuksensa, milloin on syytä jättää tekemättä? Kerronta ei ole aivan helpoimmasta päästä, se vaatii halua sukeltaa itsekin pinnan alle, niin kuin Emiliankin täytyy tehdä. Paikoin tuntuu, että tarina hieman haahuilee ja etsii itseään, mutta niin kai me ihmisetkin teemme, ärsyttää se sitten tai ei.

Auringon pimeä puoli on kiehtovan dystooppinen, aikamatkustusta ja ajan rikkomista käsittelevä romaani. Sen miljöö houkuttelee kuvittelemaan, kutkuttaa mielikuvitusta ja jättää sopivasti aukkoja. Lukiessani pohdin paljon menetyksiä, muutoksia ja suuntia, joita elämässä tulee vastaan, toisille aiemmin ja toisille myöhemmin. Miten vahvoja ihmiset kuitenkin ovat sellaistenkin taakkojen alla ja iskujen kohteena, joissa ei ole oikeudenmukaisuudesta häivääkään. Ihastelen Rasi-Koskisen kerrontaa, romaanin vahvuutta ja voimaa. Keitä olemme, millaisiksi tulemme, miten voimme siihen itse vaikuttaa? Mikä määrä kysymyksiä.



Marisha Rasi-Koskinen: Auringon pimeä puoli
WSOY 2019
369 s.

Kirjastosta.



Haasteet: Helmet-haasteen kohta 42. Kirjassa asutaan kommuunissa tai kimppakämpässä, Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaasteen kohta 21. teollisuusympäristö.

12. tammikuuta 2022

Katriina Ranne: Maa kuin veri

 


Kun luin Katriina Ranteen romaania Maa kuin veri, ympärillä tuntui rapistuva ja mätänevä paratiisi, vähitellen maatuva ja katoava. Vaikka ei kukaan mitään paratiisia kai ihan vakavissaan odottanut saavansakaan, ainakin uskoisin niin.

Maa kuin veri on neljän sukupolven kronikka, kertomus siirtolaisuudesta, työstä, köyhyydestä, tapahtumien ja tapahtumattomuuden ketjuista.

Kaarlon perhe lähtee unelmiin ja utopioihin uskovan isän patistamana siirtolaisiksi Lahdesta Argentiinaan vuonna 1906. Suomi on osa Venäjän suuriruhtinaskuntaa, eikä tavallisella rautatieläisellä perheineen juuri vapauksia ole. Argentiinan Colonia Finlandesassa odottaa hedelmällinen maaperä ja toisiaan tukeva yhteisö, uuteen valmiiden uutterien suomalaisten oma väki. Tai sitten ei.

Kaarlo kasvaa nuorukaisesta aikuiseksi itselleen vieraalla maalla, mutta sopeutuu, saa perheen ja lopulta omannäköisensä elämän. Muistot Suomesta haipuvat vähitellen, vaikka Kaarlo vaimoineen jonkin aikaa harkitseekin palaavansa kotimaahan. Tielle vain tulee kaikenlaista, kuten nyt vaikka maailmansota, espanjantauti ja 1920-luvun myötä rahan arvon romahdus – vähitellen kasvatetut säästöt kalliisiin matkoihin hapertuvat pois.

Kaarlon esikoistytär Ester jatkaa isänsä jalanjäljissä Colonia Finlandesan rakentamista, maanviljelyä ja työteliästä elämää. Esterin oma perhe-elämä, jonka hän ehkä itselleenkin yllätyksenä kuitenkin lopulta saa, ei ole mutkatonta, vaan sisältää suuria menetyksiä ja pakotettua jaksamista yhä haastavammaksi käyvissä oloissa.

Esterin pojantytär Aina on 2000-luvulla siirtokunnan viimeinen suomenkielinen asukas. Nainen, jonka periksiantamaton mummi on kasvattanut rakastamaan ympärillä olevaa, vastaanpanevaa maata, ja joka lopulta parhaan ystävänsä, guaraní-alkuperäiskansaan kuuluvan Amarun kanssa (ja myös pitkään ilman häntä) eletyn elämän myötä kokee ehkä suuremman yhteenkuuluvuuden ympäristöönsä kuin yksikään aiempi sukupolvi siirtolaisten ketjussa.

Maa kuin veri on vahva luonnon, ympäristön ja yhteisön kuvaaja. Sen tarina on pitkä, polveileva, toisinaan hieman junnaava – mutta niin kai on elämäkin. Lukiessa pohdin, miltä niin syvästi paikallaan pysyvä, kotiseutuun kiinnittyvä ja jollain tapaa näköalaton elämä tuntuu. Miltä tuntuu, kun työteliäät päivät seuraavat toisiaan, kun peltotilkun koko ei pääse kasvamaan, kun ympäriltä katoaa yritteliäisyys ja eloisuus, ja jäljelle jää vain oma hentoinen elämä. Romaanin henkilöt eivät pääse toteuttamaan läheskään kaikkia, edes pieniä unelmiaan, heiltä viedään jo lähtökohtaisesti mahdollisuus tavoitella muutosta. Ehkeivät he, ainakaan he kaikki, sitä edes kaipaa?

Maa kuin veri on surumielinen, suuria linjoja vetävä romaani. Se kertoo kiehtovasti siirtolaisten elämästä, identiteetistä, kaipuusta ja arjesta. Kuinka pitkälle kantaa tieto oman suvun perinnöstä, juurista, taustasta? Miten yhdistää uusi ja vanha kotimaa, äidinkieli ja kommunikaatio ympäröivän, erikielisen yhteiskunnan kanssa?

Yksinäisyys, eräänlainen juurettomuus, työteliään mutta mihinkään etenemättömän elämän paino tuntuvat kirjassa syvällä.


Katriina Ranne: Maa kuin veri
WSOY 2021
378 s.

Kirjastosta.



Haasteet: Helmet-haasteen kohta 36. Kirjassa seurataan usean sukupolven elämää. Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaasteen kohta 15. kirjan tapahtumapaikkana on tropiikki.

2. tammikuuta 2022

Kirjallinen vuosi 2021 ja kohti uutta alkavaa

Kuva: Pixabay


Hyvää uutta vuotta! 

Olipa tervetullutta saada heivata vuoden 2021 kalenteri ja koko vuosi muutenkin menneisyyteen ja siirtyä uusille lukemille. Viime vuosi ei ollut mikään varsinainen menestystarina elämässäni, todettakoon se. Oli paljon hyvää: oma mainio perheeni ja muut ystävät ja läheiset, pääsy pois kotoa takaisin työelämään, joitakin seikkailuja ja reissuja, hyviä lukuelämyksiä. Mutta niiden vastapainona oli paljon väsymystä, apeutta, vaikeuksia jaksaa, sumuisia ajatuksia, lähellä roikkuvaa uupumusta ja tietenkin kaiken kruununa edelleen jatkuva koronapandemia.

Toivoa siis sopii, että alkanut vuosi 2022 olisi edes joiltakin osin hieman hellävaraisempi.

Ainakin ajattelin lukea taas enemmän ja nauttia lukemisestani. Siinäpä haastetta!

Aion osallistua Helmet-haasteeseen, kuten aina ennenkin ja lisäksi pienen tauon jälkeen Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaasteeseen, jossa vieraillaan kirjojen avustuksella mitä erilaisemmissa paikoissa. Saa vinkata muitakin haasteita! Noin ylipäätään haluan lukea (taas) enemmän oman hyllyn kirjoja, hillottuja aarteita, ja toki kaikenlaista muuta, mitä vain eteen tulee.

Viime vuonna luin hieman epäselvien laskujeni mukaan seuraavasti:

yhteensä 86 kirjaa,

joista 15 oli äänikirjoja.

joista 62 oli kotimaisia kirjoja.

joista 21 oli jotain muuta kuin tavanomaisempaa proosaa.

joista syntyi 29 bloggausta.

joista liian monesta jäi kirjoittamatta, vaikka olisin halunnut.

joita lukemalla osallistuin Helmet-lukuhaasteeseen (45/50 luettua), Kirjoja ulapalta -haasteeseen (3 luettua) ja Kirjan kannet auki -lukuhaasteeseen (14 luettua), kas näin:

 


kirja, jonka kannet vetävät puoleensa

Aura KoivistoEi mikä tahansa metsä (22.6.2021) - Kansien tekijä: Emmi Kyytsönen       

kirja, jonka kannet hymyilevät

Karolina KouvolaPohjolan jumalattaret (11.4.2021) - Kansien tekijä: Apila Pepita

kirja, jonka kannet on sävyltään siniset

Katja KaukonenSaari, jonne linnut lentävät kuolemaan (14.1.2021)

kirja, jonka kannessa on ihmiskasvot

Anna JärvinenUni viime yönä: (10.3.2021) - Kansien tekijä: Anna Järvinen

kovakantinen kirja

Jhumpa LahiriMissä milloinkin (16.1.2021)

kirja, jonka kansissa on villieläimiä

Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys (21.6.2021) - Kansien tekijä: Arla Kanerva / Safa Hovinen

kirja, jonka kansien tekstifontti on erikoinen

Maisku MyllymäkiHolly (15.8.2021) - Kansien tekijä: Anna Makkonen

pehmeäkantinen kirja

Rami Kangas, Marko Nenonen & Mari Välimäki: K niin kuin katastrofi. Länsimaiden seitsemän tulevaisuutta (18.2.2021)

kirja, jonka kannet on suunnitellut nainen

Evie WyldMe olemme susia (22.1.2021) - Kansien tekijä: Emmi Kyytsönen

kirja, jonka kannen on suunnitellut mies

Helena ImmonenOperaatio Punainen kettu (31.1.2021) - Kansien tekijä: Jussi Jääskeläinen

kirja, jonka kannet kätkee salaisuuden

Emmi ItärantaKuunpäivän kirjeet (16.4.2021) - Kansien tekijä: Jussi Kaakinen

kirja, jonka kannet luo avaran tilan

Ville-Juhani SutinenArktis - Likaista lunta (8.3.2021) - Kansien tekijä: Tommi Tukiainen

kirja, jonka kannet vie sinut tuntemattomaan paikkaan

Judith Schalansky: Kaukaisten saarten atlas (2.4.2021) - Kansien tekijä: Judith Schalansky

kirja, jonka kansissa on vettä

Marja AhoLasienkeli (2.6.2021) - Kansien tekijä: Kaisu Sandberg



joista kaikista parhaimmistoon nousivat

suurimmaksi osaksi jo vuoden 2020 puolella lukemani David Foster Wallacen Päättymätön riemu, Evie Wyldin Me olemme susia, Ville-Juhani Sutisen Arktis – Likaista lunta, Judith Schalanskyn Kaukaisten saarten atlas, Emmi Itärannan Kuunpäivän kirjeet, Venla Hiidensalon Suruttomat, Colson Whiteheadin Maanalainen rautatie ja Nickelin pojat, Juhani Karilan Pienen hauen pyydystys, Joonas Kallosen Giljotiini, Mariana Enriquezin Mitä liekit meiltä veivät, Jouni Tikkasen Lauma – 1880-luvun lapsensurmat ja susiviha Suomessa, Maisku Myllymäen Holly, Jenni Räinän Kulkijat – Naisia metsissä, soilla ja tuntureilla, Anu Lahtisen Ebba – Kuningattaren sisar, Eeva Joenpellon Lohja-sarja sekä vuoden viimeiseksi romaaniksi päässyt Emma Puikkosen Musta peili.

Kaikesta huolimatta olen jopa hämmentynyt, kuinka paljon ja hyviä kirjoja lopulta luinkaan, vaikka jossain vaiheessa paikoittain tuntui, ettei mikään maistu tai tunnu miltään eikä lukeminenkaan maita. Onneksi lukutoukkuus on niin syvällä minussa, että se aina kuitenkin palaa, joskus, vaikka taukoakin tulisi.

Kiitokset teille (kovasti harveneville) ihmisille, jotka blogiani vielä jaksatte ja viitsitte käydä lukemassa ja kiitos suuresti edelleenkin kommentoiville.

Blogini täyttää nyt tammikuun alkupuolella jo 16 vuotta. Se on aika hurjaa, ja kurjaa on se, että intoa ei ole enää lainkaan samoin kuin joskus ennen. Mutta ehkä blogi kannattaa kuitenkin koettaa pitää hengissä edelleen – ties vaikka tällainen hidas ja epäseksikäs viestinnän muoto vielä joskus palaisikin takaisin muotiin!

Hyvää uutta vuotta juuri sinulle, olkoon se toiveidesi mukainen.