Suuri Vapaus

Jonathan Franzen: Vapaus
Suomentaja: Raimo Salminen
Siltala 2011
634 s.
Freedom (2010)

Omasta hyllystä.


Tuntuukohan mikään kirja tämän jälkeen enää miltään? (Yksi Hunter S. Thompson jo kokeiltu ja vastaus on: ei.)

Olen lukenut Vapauden. Luin sitä kuusi päivää (en yhtään yötä, käyn kuitenkin päivätöissä, hah) ja nautin joka hetkestä. Varoituksen sanana: tästä eteenpäin ei ole luvassa kriittisiä äänenpainoja (koskien kirjaa). Ne eivät pääse tähän todellisuuden, joka rakentui minun ja lukukokemukseni ympärille. Jos tätä on liian vaikea kestää, vain anni.M saa jatkaa lukemista.

Mikä ihme se on, joka vetää kohti Yhdysvaltoja? Vaikka vasta lauantaina sai taas Hesaristakin lukea, kuinka tennesseeläisessä pikkukaupungissa lauottiin ajattomia viisauksia siitä, kuinka en ole koskaan aiemmin tavannut ketään eurooppalaista (ja soitettiin siitä hyvästä pomolle) tai Eurooppa on iso valtio, eikö olekin? (Tähän voisi tietysti joku foliohattunsa liian kireälle nyörittänyt huutaa, että eiks se muka oo sitä?!). Vaikka on republikaanit (ja varmaan osa demokraateistakin, en minä sitä), hullut abortinvastustajat, fundamentalistikristityt, itselleen ja muille vaarallinen white trash, omahyväinen keskiluokka. Aihe pyöri mielessä, kun joitain viikkoja sitten satuin kuntosalilla puhistessani katsomaan MTV:n 16 and pregnant -ohjelmaa (kukaan ei varmaan usko, jos sanon, että katson käytännössä telkkaria pelkästään salilla ollessani?), jossa niin tuleva teiniäiti kuin tämän oma (ex-teini)äiti olivat niin kujalla kuin kujalla voi olla ja minua oksetti se sosiaaliporno, jota en vain voinut olla katsomatta loppuun. Vaikka minua on varsin nuoresta pitäen koetettu suodattaa kohti maailmaa, jossa ihan kaikki ihailtava/matkittava/uskottava/rakastettava ei tulisi Amerikan Yhdysvalloista. Vaikka.

Vapaudessa on kyse paljosta. On avioliitto. On ihmiskohtaloita. On sukusaagaakin (joskaan ei aivan siinä mittakaavassa, jossa yleensä haluan sukusaagani nauttia). On politiikkaa alkaen 1970-luvusta päättyen meidän päiviimme. On rahaa, sen himoa, sen puutetta, sen menettämisen pelkoa, suhdanteiden vaihtelua. Tulehtuneita perhesuhteita, kummallisia ihmisiä, itsekkyyttä, vihaa. Toisaalta on myös kiintymystä ja rakkautta, halua olla hyvä, halua miellyttää ja tukea.

Mikä valtava maa! Miten monimutkaiset järjestelmät! Miten valtavat erot! En vähättele Suomessa vallitsevia kammottavia ja koko ajan kasvavia eroja yhteiskuntaluokkien välillä (enkä halua vähätellä niiden olemassaoloa, niin kuin joskus tuntuisi olevan pakollista tehdä, jotta olisi jotenkin poliittisesti korrekti (mitä en muutenkaan pyri läheskään aina olemaan)), mutta Yhdysvallat on jotain aivan muuta. Siellä painitaan niin eri sarjassa. Jos Patty pääsi rankatuksi yliopistokoriksen toiseksi kovimpaan sarjaan, Suomi on jossain hyvin kaukana puulaakiliigassa. Vielä. Toisinaan tulee miettineeksi, onko tältä tieltä enää paluuta? Onko Suomi todella sellainen pikku-Amerikka, joksi se on nimetty jo aikaa sitten? Vai olisiko meillä vielä mahdollisuus olla paljon muutakin?

Patty on siis entinen jo-melkein-huipputason koripalloilija, josta tuli kotirouva ja ennen kaikkea hyvä äiti. Walter on feministi-lakimies, joka pyöräilee töihin ja haluaa pelastaa maailmaa, edes vähän, ja joka päätyy töihin säätiöön, joka yhtäältä suojelee latvuskerttuleita ja toisaalta harrastaa vuorien ja ympäristön tuhoamista avolouhinnan suosiollisella avustuksella. Berglundien lapset ovat luku sinänsä: Jessica hyväkäytöksinen mutta silti melkein koko ajan vihainen nuori kustannustoimittaja, Joey pirskahtelevan yliopistoajan läpikäynyt ja vanhempiaan vastustaakseen republikaanisen katsannon valinnut rahanahne nuorimies, jota naapurintyttö Connie rakastaa, kun ei muutakaan voi. Richard on Walterin paras ystävä, rock-muusikoksi päätynyt renttu, jolle naiset ovat vain objekteja mutta kiintymys parhaaseen ystävään pysyvää laatua. Lalitha taas on Walterin avustajaksi palkattu nuori, näppärä ja aikaansaava nainen, jolla on vähintään yhtä suuri palo saada maailman liikakansoitus kuriin kuin Walterillakin. Ja on muitakin.

Voin sanoa olevani usein varsin kriittinen henkilöhahmojen suhteen. Haluan tuntea heidät ihollani, ymmärtää heitä, uskoa heihin. Plussaa saa, jos onnistuu olemaan samaistuttava. Joku, jonka kanssa tunnen hengenheimolaisuutta syystä tai toisesta, tai joku, joka on vaan omalla tavallaan oikea. Monet kirjojen henkilöt ovat ihan kivoja. Sellaisia, jotka sopivat paikkaansa, mutteivät jää sen kummemmin mieleen. Vapaudessa keskeisimmät henkilöt olivat minulle jotain muuta. Patty tukahtuneisuudessaan ja aikaansaamattomuudessaan. Walter maailmanparannuksessaan. Jessica ärtyisyydessään. Joey ärsyttävyydessään ja uskomattomassa itsekeskeisyydessään. Connie riippuvaisuudessaan. Olen nähnyt heidät. He olivat minulle lukiessa oikeita.

Kirjan tarinan tiivistäminen järkevästi ei minulta luonnistu. Kyse on ihmisistä, jotka muodostavat yhdessä perheen ja muita ihmissuhteita, jotka he sitten hitaasti mutta varmasti vähitellen näivettävät hengiltä: osin tahallaan, osin ajattelemattomuuttaan. Toisaalta on myös suhteiden kehittymistä ja kasvua, vahvistumista ja muutosta parempaan.

Asuin yhden syksyn Yhdysvalloissa. Olin au pairina kalifornialaisessa perheessä. Lähdin reissuun takki auki, ylioppilaskevään jälkeen, kun minulla ei ollut mitään suunnitelmia elämälle tai millekään. (Paitsi että olin aika ihastunut yhteen ihmiseen, josta sittemmin tuli se henkilö, jonka kanssa puolitan vuokrani Katajanokalla. Mutta silloin ei tainnut kumpikaan olla ihan valmis yhtään mihinkään.) Joten oli ihan helppoa lähteä, muuttaa pois jo puolitoista vuotta asutetusta ekasta omasta kämpästä, viedä tavaraa äidin nurkkiin odottamaan ja ostaa lentoliput Los Angelesiin. Isäntäperheeni oli mukava ja viihdyin heidän luonaan hyvin. Lapset olivat kivoja, kuskasin heitä kouluun ja jalkapalloharkkoihin, putsasin kylpyhuoneita, pesin valtavan terassin ikkunoita, joista näkyi auringonlaskun suuntaan, ja viikonloppuisin reissasin pitkin eteläistä Kaliforniaa netistä löytämäni toisen suomalaisen au pairin kanssa. Los Angeles, Hollywood, Venice Beach, San Diego. Se ei varmaan maantieteellisesti ole paljon, mutta minulle se oli valtava siivu maapalloa. Ja on edelleen.

En tiedä, olisiko Vapaus iskenyt minuun näin kovaa, ellen olisi itse asunut joskus Yhdysvalloissa ja kokenut edes hippusta sen elämänmenosta itse. En todellakaan väitä olevani asiantuntija, mutta sen verran rohkenen röyhistää rintaani, että kokeiltu on. Enemmänkin olisi takana, elleivät isäntäperheeni vanhemmat olisi päättäneet lopulta erota ja sanoa minulle, ettei minun ole järkevää jäädä enää kevääksi. En pannut vastaan, vaan lähdin kotiin. Sitä ennen olin jo ehtinyt suunnitella, kuinka olisin keväällä tehnyt inter"railin" Amerikassa Greyhoundia käyttäen – olin jo suunnitellut yli puolet reitistä – ja nähnyt suuria unia Amerikan valloituksesta. No, yksi avioliitto mureni silmieni edessä, kuten murenee Vapaudessakin. En vain pitänyt silmiäni silloin niin auki kuin nyt ehkä osaisin. (Mutta voimmeko aina syyttää menneisyyden itseämme jostain, minkä ymmärrämme vasta nyt? Tuskin. Sitä paitsi se asia ei kuulunut minulle silloin, kuten ei nytkään, pätkääkään.)

Vapaudessa on paljon politiikkaa. Suoraan sanottua ja rivien välistä kaivettavaa. Se ei haitannut minua. Joskus ärsyynnyn liiallisesta osoittelusta niin paljon, että alan inhota sen lähdettä enemmän kuin olisi ehkä tarpeen, mutta nyt niin ei käynyt. Osoittelulla oli tarkoituksensa. Tajuatteko te, mistä kaikesta on kyse? En minäkään. Vapaudessa on myös erinomaista dialogia, uskomattoman ärsyttäviä ja ehkä juuri siksi niin todentuntuisia ihmisiä, masturbointia, puhelinseksiä, toisten ihmisten hyväksikäyttämistä omia tarkoitusperiä varten ja hyytävän todellinen kuvaus siitä, kuinka masennus salakavalasti käy päälle. Se on tarkkanäköinen, painava teos. Upea kirja, joka saa miettimään, mitä helvettiä se vapaus sitten lopulta on olevinaan. Onko sitä?

Olen minäkin maistanut amerikkalaista vapautta. Sitä on isossa autossa, Pacific Coast Highwayssa, mielikuvituksellisissa drive-in-palveluissa, Tyyneen valtamereen laskevassa auringossa, yksilön oikeuksissa, vanhoissa hipeissä, turismissa, koskaan hyytymättömissä hymyissä, uskossa itseensä ja omiin kykyihinsä. Se jää mieleen, ja vaikka siitä on jo kahdeksan vuotta, en unohda, miltä tuntui ensimmäisen kerran istua auton rattiin Kalifornian kadulla ja painella menemään.

Onneksi saan olla vapaa joka ikinen päivä.

---

Tämä on So American: Dirty Realism, Modern Men Writers ja Missouri.

Vapautta ovat maistaneet ainakin anni.M, Karoliina, Katja, Valkoinen kirahvi, Susa ja Minna.