Välitilinpäätös

Huh kun jännittää huominen. Ei kai tässä enää voi mikään mennä pieleen, eihän? Tuntuu kuin sydän hakkaisi itsensä kurkun kautta ulos, olo on kaikin puolin levoton ja ajatukset harhailevat. En vieläkään usko todeksi, että melkein neljän vuoden pituinen ja suurin piirtein Mount Everestin kokoinen möykky on sulamassa pois.

Monta kertaa olen miettinyt, miten monen eri tekijän, käänteen ja sattuman summa tämä katastrofi on. Ja kuinka monta virhettä olen itse tehnyt. (Monta.) Ja miten voi olla mahdollista, ettei ole ollut tahoa, joka olisi voinut auttaa - ennen kuin hankin asianajajan. Ja miten ahneita ihmiset ovat, miten lyhytnäköisiä ja ilkeitä, miten vähän voikaan kiinnostaa muiden ihmisten asema. Oikeudentajuni ja uskoni ihmisten oikeudenmukaisuuteen on kärsinyt niin suuren kolauksen, että viimeistään tässä vaiheessa lapsuus on loppunut. Minun on vaikeaa enää uskoa ihmisistä mitään hyvää. Tai toki jotain, mutta pääasiassa vieraat ihmiset muodostavat uhkan. Se pelottaa, olen kuitenkin ollut joskus aika positiivinen ja avomielinen. En ole enää.

Toki viime vuosiin on osunut muitakin stressitekijöitä ja surua. Kaiken sen summana huomaan muuttuneeni paljon. Ehkä olen vähän vahvempi kuin joskus, mutta toisaalta taas en yhtään. Luulisi, että vastoinkäymiset vahvistavat, ja kai ne tavallaan tekevätkin niin, mutta minun kohdallani on ilmennyt myös sellainen ikävä seikka, että hyvin pienetkin poikkiteloin asettuvat asiat saavat hermoni katkeamaan nopeasti. Ei lupaa hyvää tulevalle opettajan uralle, mutta toisaalta ehkä työminä on kuitenkin hieman toinen tyyppi kuin minä-minä. Yhdet lehmän hermot ovat joka tapauksessa tilauksessa.

No, jos sinne huomiseen selviytyisi ehjänä. Kaikki on silloin hieman kirkkaampaa.

On muuten näin lähellä, etten ala haalia jostain jotain self-help-kirjallisuutta. Sehän tästä vielä puuttuisi.

Taidan kuitenkin tyytyä kuohuviiniin. Self-helpiä kuplivimmillaan.