30. maaliskuuta 2019

Jussi Saarikoski: Eurooppa, pyörä ja jussi



Jussi Saarikoski on viettänyt ison osan elämänsä loma-ajoista polkupyörän satulassa. Etenkin Euroopan eri kolkat ovat tulleet hänelle tutuiksi maanteitä ja pienempiä reittejä polkien. Saarikoski on kirjoittanut matkoistaan teoksen, joka saa lukijankin kaipaamaan tien päälle.

Eurooppa, pyörä ja jussi (BoD 2019) on kokoelma Saarikosken 1980-luvulta alkaen tekemien pyöräreissujen matkakertomuksia. Kunkin pyörämatkan osalta kerrotaan reitti ja pituus päivissä ja kilometreissä. Teksti itsessään on tehty tien päällä kirjoitettujen matkapäiväkirjojen perusteella. Mukana on myös kuvia matkoilta, ja ne elävöittävät päiväkirjamaista tekstiä monipuolisesti.

Kirjan iso anti on päästä tutustumaan Euroopan teillä kohdattuihin ihmisiin ja nähtyihin paikkoihin. Kaltaiselleni y-sukupolven edustajalle matkailu on aina ollut hyvin helppoa ja vaivatonta, lähes rajatonta mitä Eurooppaan tulee. Saarikosken kirjan mukana pääsee puolestaan eläytymään rautaesiripun jakamaan Eurooppaan, rajatarkastuksiin ja kielimuureihin – aikaan, joka on oikeastikin jo historiaa, mutta herää matkakertomuksen riveillä eloon.

Saarikoski on polkenut niin Alpeilla, Välimeren rannalla, Britteinsaarilla kuin Jäämeren äärellä. Kilometrejä on kertynyt tuhansia ja tuhansia, kuten myös kokemuksia ja tuttaviakin ympäri Eurooppaa. Eurooppa, pyörä ja jussi esittelee Euroopan, joka tuntuu saavutettavalta ja inhimilliseltä. Siinä missä paikoin camping-alueet kohtelevat ahkeraa polkijaa kurjasti, sitäkin suurempaa ystävällisyyttä on saatavilla, kun sitä vähiten odottaa.

Saarikoski antaa vinkkejä pyöräreissuja varten. Mukana on mallilista hänen omista matkatavaroistaan ja vinkkejä, kuinka ne kannattaa kuormaan sijoittaa. Teksti itsessään antaa ideoita, jos pyörämatkailu kiinnostaa. Samalla se hieman kauhistuttaa: Saarikoski itse harrastaa reissuillaan esimerkiksi ravintoa ja lepoa vähänlaisesti. Matkakertomuksista ilmenee ajoittain, että viimeisetkin voimat on poljettu loppuun, matkabudjetti on vähissä ja ravinnon tankkaaminen jää lähes sivuseikaksi. Päivämatkat ovat välillä pitkiä (tai ainakin kuulostavat siltä näin ei-harrastajan korvaan).

Saarikoski ei ole matkaajana vaativa, vaan tyytyy nukkumaan tarpeen tullen myös taivasalla, vaikka pääosin yöt kuluvat teltassa camping-alueilla, ystävällisten ihmisten pihapiireissä tai tuttavien luona. Todellista pienen budjetin ympäristöystävällistä matkailua! Tarvittaessa kulkupeliä on toki huollettava ja hankittava uusia osia, mutta muuten kuluttaminen on minimaalista ja antaa siten hyvää esimerkkiä tämänkin päivän matkailua ajatellen.

Matkakertomuksena Eurooppa, pyörä ja jussi on hyvin aito ja konstailematon. Saarikoski kirjoittaa kokemuksistaan turhia jaarittelematta ja onkin helppoa kuvitella, kuinka rivejä on aikanaan syntynyt taskulampun valossa pitkien matkapäivien jälkeen. Jonkin verran jäntevöitystä teksti olisi kaivannut, ja osin se on puuduttavan raportoivaa ja selostavaa. Siitäkin huolimatta uusia matkapäiviä ja reissujen vaiheita on hauskaa seurata ja olla mukana mutkaisilla sorateillä ja yhä uusien kaupungien kaduilla ja camping-alueilla.


Jussi Saarikoski: Eurooppa, pyörä ja jussi
Books on Demand 2019
360 s., e-kirja

Arvostelukappale.

Haasteet: Osallistun kirjalla Elämä, kerta kaikkiaan! -haasteeseen.

23. maaliskuuta 2019

Heikki Kännö: Sömnö



No nyt kuulkaa. Johan on tehty matka. Siihen meni kolmisen kuukautta, useita iltahetkiä juuri ennen nukahtamista, tuokioita nojatuolissa, pari kertaa melkoinen siivu juna- tai bussimatkasta etelän ja Savon välillä. Matkan varrella liidettiin ja kiidettiin Keski-Euroopasta Kongon viidakoihin ja Ruotsin saaristoon, oopperasta nykytaiteeseen, impotenssista insestiin.

Heikki Kännö näytti taas, mistä tarinat rakennetaan.

Sömnö on uhkea paketti, yli viisisataasivuinen jötkäle, joka yhdistää sukusaagan, todellisuuspaon, taiteenfilosofian ja inhimillisen elämän eri puolet villillä ja kumartelemattomalla tavalla. Sen ydintarinassa Isak Severin -niminen mies kirjoittaa uutta elämäkertaa ruotsalaisesta kuvataiteilija Werner H. Bergeristä, joka on kuin saippuapala elämäkerturin käsissä – ja todellisuudenkin, jos nyt totta puhutaan. Severinin selvitystyö vaatii aikaa ja vaivaa, eikä hän itsekään selviydy siitä kolhuitta. Bergeriin asti pureutuakseen hänen on haastateltava tämän perhettä ja sukua ja tehtävä tutkimustyötä, jonka tulokset eivät aina ole painokelpoisia.

Bergerin sukuun liittyy paljon mystisiä elementtejä: sen jäsenet eivät ole mitään aivan tavallisia talliaisia, vaan hyvin itsetietoisia ja omia pyrkimyksiään kohti eteneviä persoonia. Historian hämäristä paljastuu hyväuskoisuutta, hyväksikäyttöä, peiteltyjä valintoja, esoteerista ajattelua, surkeaa vanhemmuutta, tutkimusmatkoja, syvää uskoa, mitä villimpiä keksintöjä, maailmanparannusta, mielenterveyden haasteita, kiristystä ja rikoksia. Noin ensialkuun.

Mitä muuta Sömnö itsestään antaa? Se on lukijan itse selvitettävä.

Kännöstä on kahden romaanin perusteella tullut yksi suurista suosikeistani. Esikoisteos Mehiläistie oli upea elämys, ja niin oli Sömnökin. Kännön kerronta on syvää olematta raskasta ja sujuvaa olematta helppoa. Hän kääntää ja keikuttaa, lähtee kaukaa ja palaa lähelle. Sömnökin kasvaa melkoiseksi kudelmaksi, jossa kaikki elementit pysyvät silti perustellusti mukana, tarinaa tukien ja yhä uhkeammaksi vatkaten.

Tarinan lukeminen on kuin sukeltaisi todella syvälle absurdiin maalaukseen, jossa voi tapahtua ja tulkita tapahtuvaksi lähes mitä tahansa. Juuri kun luulee olevansa aivan selkeästi kärryillä, jokin osanen keikahtaa eri asentoon ja saa kokonaisuuden näyttämään uudelta ja erilaiselta. Mielikuvitusta kutkuttaa, ärsyttää ja rasittaa, mutta sitä lukemisen ilo saa myös edellyttää: jos ei taiteilija pääse aina (jos koskaan?) helpolla, miksi taiteen kuluttajan ja kokijan pitäisi päästä?

Todettava kyllä on, ettei pitkäksi venynyt lukuaika ollut lukukokemukselle ansioksi. Uuvuin aika ajoin, ja kun sitten taas jatkoin, olisi tehnyt mieli aloittaa kirja uudelleen alusta. Nyt, kun kaikki on koettu, uudelleen lukeminen maittaisi myös: jos uppoaisin uudelleen Sömnön maailmaan, mitä kaikkea sellaista näkisin ja tulkitsisin, jota en ensimmäisellä kerralla tajunnutkaan?

Sömnöstä riittää ammennettavaa. Se on kertakaikkisen hieno ja moniulotteinen romaani. Lämmin suositukseni.


Heikki Kännö: Sömnö
Ulkoasu: Riikka Majanen
Sammakko 2018
550 s.

Arvostelukappale.


Toisaalla: Kirjaluotsi, Kulttuuri kukoistaa, Kirja vieköön!, Oksan hyllyltä, Mummo matkalla

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 5. Kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi (Sömnö myös meni ja voitti Runeberg-palkinnon tänä vuonna).

15. maaliskuuta 2019

Samuel Davidkin: Rautakupoli



Samuel Davidkinin vetävän trillerisarjan kolmas osa Rautakupoli vie helsinkiläispoliisit Leo Askon ja Daniel Janovskyn yhä syvemmälle kansainvälisen asekaupan, vakoilun ja salaisuuksien sekaan. Samalla, kun puoli maailmaa tuntuu olevan Hernesaaren epämääräisissä oloissa kadonneen aseen perässä ja joku tai jotkut haluavat hiljentää siitä liikaa tietävän Leo Askon, Daniel Janovsky on puolestaan entistäkin uppoutuneempi vuosisataisen juutalaiseen kulttuuriin liittyvän arvoituksen, Kruunun, salaisuuksiin.

Aiemmat osat Esikoisten lunastus ja Sodomasta pohjoiseen ovat keittäneet Askon ja Janovskyn jo monessa liemessä Kuolluttamerta myöten. Mutta jos he luulivat voivansa jo hengähtää, väärässä olivat. Yhä selvemmäksi käy, että edellisessä osassa eskaloituneen, kansainvälisellä asteikolla vahvasti varoitusvaloja vilkuttavan asekauppavyyhdin lonkerot yltävät syvälle myös kotimaan kamaralla.

Luvassa on vauhdikkaita ja vaarallisia käänteitä niin Helsingin kaduilla, lontoolaisissa pubeissa ja museoissa (!) kuin Lapin erämaassa. Moderni tiedusteluteknologia solahtaa osaksi tapahtumien kulkua vaivattomasti, ja kulissien takaiset valtavat kuviot voi nykyisessä epävarmassa maailmanpoliittisessa tilanteessa jopa uskoa mahdollisiksi – joskin pelolla. Myös historian hämäristä paljastuu yhä mielikuvituksellisimpia salaisuuksia, joiden ratkaiseminen voi muuttaa monia tulkintoja ja uskomuksia pysyvästi.

Lukijana nautin useista, nopeasti vaihtuvista näkökulmista. Asko ja Janovsky saavat selkeämmin omia piirteitä ja ominaisuuksia verrattuna aiempiin osiin, joissa minun on paikoin ollut hankalaa erottaa heidät toisistaan. Askon sinnikkyyttä ja sisua voi vain ihailla: tätä miestä ei tunnu pysäyttävän venäläisten drone, ammattimaisesti tähdätty luoti, ihmisen purema eikä edes Pohjois-Korea. Silti hän on inhimillinen, haavoittuva ja typeryyksiinkin sortuva. Suorastaan hieno hahmo, josta uskallan sanoa pitäväni lopulta enemmän kuin rauhallisemmasta Janovskysta, joka puolestaan on niin syvällä juutalaisen perinteen kiemuroissa, ettei tunnu sieltä aina kuivin jaloin selviävän – vaikka melkoinen koodinratkoja ja Rembrandtin ja Tooran tulkitsija onkin.

Davidkinin kerronta on saanut syvempiä sävyjä. Teksti pohtii, kiertelee ja kyseenalaistaa – paikoin huomattavasti enemmän kuin toimintakeskeiseltä trilleriltä voisi odottaa. Kuin huomaamatta tulee lukeneeksi ajatuksia menetyksestä ja elämään jääneistä aukoista, oman kulttuurin arvosta ja painosta, valintojen punnitsemisesta. Ja samalla saa olla tyytyväisenä vauhdikkaan juonen pyöritettävänä hengästyttävissä käänteissä ihmismielen perukoilta hyytäviin hengenvaaroihin.


Samuel Davidkin: Rautakupoli
Johnny Kniga 2019
365 s.

Arvostelukappale.


Haasteet: Helmet-haasteen kohta 2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä.

10. maaliskuuta 2019

Kuukauden kielinä korea ja norja – ja Jatkumo-haastekin päättyi



Mainion Kuukauden kieli -haasteen alkuvuoden kielinä olivat korea ja norja. Maaliskuun kielenä on islanti, mutten vielä ole keksinyt, minkä kirjan lukisin. (Onko vinkkejä?) Onhan tässä aikaa vielä – ja lukemisen iloakin kovasti huhuilen takaisin luokseni. Mikään ei meinaa innostaa, lukeminen takkuaa ja olo on sen suhteen kurja.

Eteläkorealaisen Young-Deuk Kwon sarjakuva Yölinja kertoo nuorten aikuisten opiskelijamaailmasta. Sen asetelma on sangen perinteikäs: ihastumisia ristiin rastiin, kaveruuden punnitsemista, oman suunnan etsimistä. Kaikkea tätä mahtuu vain reiluun kolmeenkymmeneen sivuun.

Yeoung-Su on nuori opiskelija, joka päätyy pitkästä aikaa hengailemaan vanhan kaverinsa Jeong-Taen kanssa. Nuorukaiset kohtaavat myös hurmaavan Seon-Min, jota kohtaan molemmilla on omanlaisensa tunteet. Tästä seuraa sotkua jos jonkinlaista.

Tarina on aika yksinkertainen, mutta sen tunnelma on melankolisuudessaan vangitseva. Paljon jää sanomatta, henkilöiden välillä on selvittämättömiä asioita ja tietysti kaikilla on omatkin ajatuksensa. Young-Deuk Kwon saa pienessä mitassa kerrottua paljon, ja moni asia jää myös kutkuttamaan mielikuvitusta.

Kirjasta oli tosin vaikeaa saada faktatietoja kasaan, enkä edelleenkään ole ihan varma, onko se julkaistu alunperin koreaksi vai englanniksi. Joka tapauksessa nappaan sillä haastesuorituksen, mennään nyt vähän villisti epävarmoilla vesillä. Heh.

Young-Deuk Kwon: Yölinja
Suomentaja: Tiina Lehikoinen
Huuda Huuda 2009
32 s.

Kirjastosta.


Norjalainen Anne B. Ragde on minulle tuttu Berliininpoppelit-trilogiansa kautta, jonka luin joskus monta vuotta sitten. Nappasin luettavakseni hänen hyvin erityyppisen teoksensa Satunnaista seuraa. Sen päähenkilö on nelikymppisyyttä lähestyvä, trondheimilainen musiikkitoimittaja Ingunn. Ingunn elää villiä sinkkuelämää, harrastaa nettideittejä ja hyviä juomia, tekee paljon töitä, kuuntelee musiikkia, hoitaa välillä naapurin koiraa.

Jossain vaiheessa Ingunnille tulee jokin mielenhäiriö ja hän hankkii kävelysauvat. Lenkillä hän kohtaa innokkaan pikkutytön Emman ja tämän isän Tomin, jotka molemmat jäävät jostain syystä Ingunnin mieleen.

Helppoa omien tapojen muuttaminen tai omien ajatusten suunnan vaihtaminen ei kuitenkaan ole. Ingunn potee selvästi ikä- ja elämänkriisiä: hän havahtuu siihen, ettei ole ihan varma, millaista elämää haluaa viettää.

Satunnaista seuraa on sujuvaa, vaivatonta luettavaa, mutta ei se juurikaan sen syvempiä ajatuksia tarjoile. Ingunnista on vaikeaa päästä perille, ja etenkin kirjan loppupuolen käänteet lähes tihkuivat hunajaa siihen malliin, että jäin todella miettimään, mitä genreä kirjan on tarkoitus edustaa. Chick litiksi se tuntuisi turhan särmikkäältä ja jopa tylyltä, mutta ihan vain romaaniksi se tuntuu pyörivän turhan paljon lähinnä seksin ympärillä. Siinä mielessä siis kiinnostava kirja, joka ei ihan suoraan paljasta kaikkia kasvojaan, mutta ei mikään erityisen mieleenpainuva lukuelämys kuitenkaan.


Anne B. Ragde: Satunnaista seuraa
Suomentaja: Katriina Huttunen
Tammi 2010
250 s.
Nattønsket (2009)

Kirjastosta.




Yöpöydän kirjat -blogin Jatkumo-haaste päättyi helmikuun lopussa. Haastetta tuli aika huomaamatta suoritettua vuoden aikana, ja sainkin lopulta luettua jopa 24 sarjaan kuuluvaa kirjaa 19 eri sarjasta. Sain siis itselleni kunnianimen Sarjastaja.

Kiitos Niinalle haasteesta!

Luetut kirjat:

Marguerite Abouet & Clément OubrerieAya – Elämää Yop Cityssä – Aya #1
K. K. AlongiPakenijat (Otava 2018) – Kevätuhrit #3
Holly Bourne...ja onnellista uutta vuotta? (Gummerus 2018) – Normaali #3.5
Karin ErlandssonHelmenkalastaja (S&S 2017) – Taru Silmäterästä #1
Eva FrantzSininen huvila (S&S 2017) – Anna Glad #1
Eva FrantzKahdeksas neito (S&S 2018) – Anna Glad #2
Sini HelminenKaarnan kätkössä (Myllylahti 2017) – Väkiveriset #1
Sini HelminenKiven sisässä (Myllylahti 2017) – Väkiveriset #2
Sini HelminenVeden vallassa (Myllylahti 2018) – Väkiveriset #3
Erin HunterSoturikissat – Villiin luontoon (Art House 2009) – Soturikissat #1
Kaj Korkea-aho & Ted ForsströmZoo! Sydänkohtauksia (Otava 2018) – Zoo! #2
Katharine McGeeTuhat kerrosta – Pudotus (Otava 2016) – Tuhat kerrosta #1
Katharine McGeeTuhat kerrosta – Huipulla (Otava 2018) – Tuhat kerrosta #2
Harri NykänenRaid (WSOY 1992) – Raid #1
Kimmo OhtonenIkimaa – Soturin tie (Otava 2018) – Ikimaa #1
Philip PullmanVedenpaisumus – Lyran kirjat 1 (Otava 2018) – Lyran kirjat #1
Elina RouhiainenAistienvartija (Tammi 2018) – Väki #2
Riad SattoufTulevaisuuden arabi. Lapsuus Lähi-idässä (1978–1984) (WSOY 2015) – Tulevaisuuden arabi #1
Jarkko TonttiVedeeran taru (Otava 2012) – Vedeera #1
Jarkko TonttiVedeera vaarallisilla vesillä (Aviador 2018) – Vedeera #2
Jessica TownsendNevermoor – Morriganin koetukset (Otava 2018) – Nevermoor #1
Bianca TuretskyMuotimatkaaja Titanicin kannella (WSOY 2011) – The Time-Traveling Fashionista #1
Anders Vacklin & Aki ParhamaaBeta. Sensored Reality 1 (Tammi 2018) – Sensored Reality #1
Helena WarisVedenkehrääjä (Otava 2018) – Linnunsitoja #2

1. maaliskuuta 2019

Sarjiksia alkuvuodelta tai jostain muualta menneisyydestä



Sarah Andersenin maanmainio Aikuisuus on myytti sai minut kikattelemaan viime kesänä. Uusin suomennos Elämänhallinta on illuusio piti siis tietenkin lukea myös.

Andersen jatkaa tyylilleen uskollisena: piirrosjälki on yksinkertaista, hahmot selkeitä ja ilmeet ja eleet karikatyyrimaisia. Vitsit uppoavat, koska niissä on ennen kaikkea itseironinen sävy. Andersen tekee pilaa itsestään (tai jostain hyvin suuresti kaltaisestaan hahmosta) ja omista omituisuuksistaan, ovat ne sitten kissoihin, arkirutiineihin, deittailuun ja itsetuntoon liittyviä.





Tarinat ovat pääsääntöisesti yhden sivun mittaisia, mutta joitakin ilmiöitä (kuten rakkaalta mieheltä salakavalasti hankittavaa poikaystävävillapaitaa) käsittelevät tarinat venyvät pidemmiksi. Parhaimmillaan Andersen on kuitenkin tiiviiden hetkien ja ilmiöiden kuvaajana. Niihin on helppoa samastua, niille on helppoa nauraa – jos nauraa samalla itselleen.

Andersenin sarjikset sopivat varmaankin parhaiten nuorille aikuisille, jotka kipuilevat itsensä ja itsenäisen elämänsä alkutaipaleen kanssa. Ja tietysti niille, jotka muistavat, millaista elämä on silloin, kun ei ole vielä ihan varma itsestään, tai sitten liiankin varma ja kyntää pian asfalttia naama edellä.


Sarah Andersen: Elämänhallinta on illuusio
Suomentaja: Aura Nurmi
Sammakko 2018
126 s.
Big Mushy Happy Lump: A "Sarah's Scribbles" Collection (2017)

Kirjastosta.




Kati Kovács on minulle tutumpi nimenä kuin piirrosjälkensä vuoksi. Nyt tartuin hänen sarjakuvateokseensa Kamileen labyrintti. Sen päähenkilö on nuori Kamilee, joka on lapsena menettänyt kuulonsa oudon sairauden vuoksi. Hän pärjää asian kanssa hyvin: lintukauppaa pitävän ukin kanssa kommunikointi on kitkatonta ja linnut puhuvat hänelle ilman varsinaista ääntäkin. Vanhemmilla tuntuu puolestaan olevan elämänhallinta hukassa, mutta Kamilee ei anna sen liiaksi häiritä itseään.




Erikoisemmaksi homma menee, kun outo hyypiö tilaa jälleen kerran uusia lintuja kotiinkuljetuksella. Kamilee alkaa epäillä, ettei miehellä ole kaikki ihan niin kuin pitää, ja ennen kaikkea hänen ostamilleen linnuille saattaa käydä köpelösti.

Kamileen labyrintti on erikoinen, särmäinen, jotenkin häiritsevä albumi. Sen tarina on omalaatuinen, hahmot erikoisia ja kerronta omaehtoista. Piirrosjälki on taidokasta, mutta silti lukemisen jälkeen on jotenkin tuhnuinen olo. En keksi muuta sanaa kuin outo.

Tarinan kerroksissa on isoja teemoja: miten hyväksyä erilaisuutta itsessään ja muissa, onko anteeksianto aina oikein, miten erikoisista paloista elämänkulku voikaan koostua.


Kati Kovács: Kamileen labyrintti
WSOY 2016
85 s.

Kirjastosta.

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 48. Kirja kertoo kuulo- tai näkövammaisesta henkilöstä.