Helena Wariksen tiivis dystopiaromaani Linnunsitoja on juuri saanut jatkoa Vedenkehrääjästä. Linnunsitoja on viime syksyn oivallisimpia lukukokemuksiani ja erinomainen kirjavinkkauskirja: sen tarina on napakka, selkeä ja huikean kutkuttava. Niinpä jatko-osa sujahti lukulistalleni samantien.
Vedenkehrääjä on tarina Sazista, joka on pakon edessä lähtenyt rakkaalta majakkasaareltaan ja päätynyt aavikoituvaan Ammabariin. Koneiden vastaisen vastarintaliikkeen toimista ja hyvinvoinnista hän ei tiedä enää mitään, voi vain toivoa parasta ja pelätä pahinta. Viestintäkanavaa ei ole, sillä kyyhkysetkin ovat suurilta osin kadonneet.
Saz etsii ystäväänsä Maximiliania, jolla on hallussaan vastarintaliikkeen Ammabarin solun toimintaohjeet, tai ainakin pitäisi olla. Saz päätyy junamatkalle mantereen halki naamioituneena Maximilianin toimittamaan valeasuun: hän on olevinaan Vedenkehrääjä, kunnioitetun ja arvostetun ammattikunnan edustaja, joka osaa etsiä vettä sieltä, mistä sen luullaan jo loppuneen. Hän saa huomata asun kantamisen käyvän raskaaksi, sillä Ammabar on kuivumassa lopullisesti.
Ammabar on ollut Sazin mielessä viimeinen vapaan maailman edustaja jäljellä olevista mantereista. Kauhukseen hän tajuaa, että myös sinne ollaan rakentamassa Koneiden valvomia Kuiluja. Eikä Kuiluissa ole tilaa kaikille.
Vedenkehrääjä jatkaa Linnunsitojan tiivistä, vauhdikasta ja terävää tarinaa. Se ei selittele mitään ylimääräistä, vaan jättää lukijalle paljon pohdittavaa omin päin. Kirjan maailma on uhkaava, mutta suurin uhka syntyy omassa mielikuvituksessa, sillä Waris ei tarjoile valmiita vastauksia, vaan pieniä kurkistuksia, tiedonmuruja ja vihjeitä.
Tarinassa keskeiseen rooliin nousevat yhteisön ja ihmisten toiminta, kohtaaminen ja valta. Saz on vahvasti Koneiden ja niiden mukanaan tuoman kontrollin vastainen, mutta huomaa uppoutuvansa itsekin tietotekniikan maailmaan pitkän junamatkansa aikana. Oivallisesti Waris osoittaa, kuinka monimutkaisia ja samalla hyvin yksinkertaisia omat asenteemme ja ajatuksemme ovat. Silloinkin, ja etenkin silloin, kun olemme niistä muka ehdottoman varmoja.
Vedenkehrääjä jää hyvin kutkuttavaan tilanteeseen, joten ennustan tarinan jatkuvan vielä. Ympäristön muodostama uhka, vedenpuute ja Koneet vaativat vielä selityksiä ja ratkaisuja – joko hyviä, huonoja tai vielä huonompia.
Helena Waris: Vedenkehrääjä
Otava 2018
157 s.
Kirjastosta.
Toisaalla: Kirsin kirjanurkka
Haasteet: Jatkumo
Minä pidin tästä osasta tarinaa enemmän kuin ensimmäisestä. Sai paljon paremman kuvan maailmalla tapahtuvista asioista ja Saz tuntui hahmona kiinnostavammalta kuin Zemi. Mantereen halki reissaamisessa oli samaa kuin Erika Vikin Kaksosauringot sarjan parissa ekassa osassa, mutta tässä matkustaminen ei noussut pääasiaksi, vaan toimi hienona maailman kuvaajana. Tärkeät tapahtumat sijoittuivat jaksoihin, jolloin ei oltu liikkeellä. Jään kyllä odottamaan mielenkiinnolla, kuinka tarina päättyy. Aika hurjan kuvan Waris maalaa.
VastaaPoistaMinusta tämä tarinakokonaisuus on muutenkin aivan huikea! Tiivis, kiehtova, hieman ahdistava. Ihmisissä on ytyä ja tarinassa tempoa. Minäkin odotan todella kiinnostuneena, mitä vielä seuraa.
Poista