31. lokakuuta 2012

John Irving: Sirkuksen poika



John Irving: Sirkuksen poika
Suomentaja: Kristiina Rikman
Tammi 1994
680 s.
A Son of the Circus (1994)

Kirjastosta.


Kerrottakoon heti alkuun, että rakastan John Irvingiä, syvästi ja estoitta. En halua enkä kykene arvioimaan hänen kirjojaan millään tasolla objektiivisesti, sillä hän on minulle rakkain kirjailija maailmassa, lähes naurettavuuksiin saakka menevän ihailun kohde. Kun minulla oli ilo tavata hänet kasvokkain loppukesästä 2010 (Akateemisen kirjakaupan signeerausjonossa, ei sen henkilökohtaisemmin), meinasin pyörtyä. Oikeasti. Menin ihan sanattomaksi, kun vuoroni tuli, sillä en voinut käsittää, että suurin kirjallinen idolini istuu siinä metrin päässä harmaine hiuksineen ja vaikuttavine tatuointeineen intensiivisillä tummilla silmillään minua tuijottaen. Jokusen sanan vaihdoimme, vältin nolaamasta itseni esimerkiksi kapsahtamalla hänen kaulaansa, ja nyt vaalin omaa kappalettani Viimeisestä yöstä Twisted Riverillä yhtenä suurimmista aarteistani.

Että tältä pohjalta lähdetään.

Sirkuksen poika on takakannen mukaan "John Irvingin kahdeksas ja kunnianhimoisin romaani". Se on yksi niistä harvoista hänen teoksistaan, joita en vielä tähän mennessä ollut lukenut. (Vesimies, Vapauttakaa karhut! ja In One Person odottavat vielä.) Nyt tartuin tähän paksukaiseen innolla, ja mukaan lukuprojektiin lähtivät Unni ja Sanna, jotka raportoivat omasta lukemisestaan, kunhan ehtivät.

Sirkuksen pojan päähenkilö on ortopedi Farrokh Daruwalla, intialaissyntyinen maailmankansalainen, joka ei tunne oloaan kotoisaksi missään. Hänellä on itävaltalainen vaimo Julia, lapsia ja lapsenlapsia, hyvä lääkärinura ja paljon tekemistä. Mutta yksinäinen ja levoton hän silti tuntee olevansa. Tri Daruwalla on ortopedian ohella kiinnostunut genetiikasta ja etenkin lyhytkasvuisuutta aiheuttavista perintötekijöistä. Intialaisissa sirkuksissa on paljon sirkuskääpiöitä, akondroplasiaa sairastavia henkilöitä, joiden verinäytteitä Daruwalla kerää ja tutkii sivutoimenaan. Läheisin suhde hänellä on entiseen sirkuskääpiöön ja nykyiseen taksiyrittäjään Vinodiin ja tämän akrobaattivaimoon Deepaan, joiden sivutoimena on puolestaan pelastaa kerjäläislapsia ja lapsiprostituoituja kadulta ja bordelleista sirkuksen työntekijöiksi.

Varsin erityinen suhde tri Daruwallalla on myös Intian vihatuimpaan Bollywood-näyttelijään, John D:hen, jonka elämää hän on seurannut syntymästä saakka. John D. esiintyy Komisario Dhar -elokuvissa, jotka kukin vuorollaan loukkaavat ja raivostuttavat milloin mitäkin ihmisryhmää. Komisario Dharin luoja on kukapa muu kuin tri Daruwalla, joka käsikirjoittaa elokuviaan salanimen takaa. Soppaa sekoittaa tehokkaasti John D:n syntymässä erotettu kaksosveli, jesuiitaksi ryhtynyt Martin Mills, joka saapuu Bombayhin lähetyssaarnaajaksi.

Keskeisenä juonena kirjassa on tohtorin perhe- ja lähipiirin sekavien kuvioiden ohella murha, tai oikeastaan useampi. Bombayn seurapiirien ylevä ja perinteikäs country club, Duckworth Club, menettää yhden jäsenensä väkivaltaisesti kesken golfinpeluun. Murhaaja jättää jälkeensä viestin, jossa vaatii John D:tä eroamaan kerhosta, tai muuten... Kuvio herättää erinäisiä muistoja kahdenkymmenen vuoden takaa niin tri Daruwallassa, John D:ssä kuin Bombayssa työskentelevässä, suorastaan lahjomattomassa etsivä Patelissa ja hänen vaimossaan Nancyssa. Kuinka murhaaja napataan ja mitä kenelläkin on taakkana harteillaan?

Luin Sirkuksen poikaa puolisentoista kuukautta, siis aika pitkään. Kesti kauan, ennen kuin kirja imaisi mukaansa, vaikka jo ensimmäisiltä sivuilta lähtien on selvää, ettei Mr. Irving petä tälläkään kertaa, vaan luvassa on monikerroksinen, sivujuonteilla höystetty tarinakudelma, josta ei puutu absurdeja käänteitä tai erikoisia ihmisiä. Jotenkin hieman vastustelin, sillä en oikein tutustunut tri Daruwallaan, vaan jäin jumiin hänen rasittaviin piirteisiinsä: kuhnailuun, jankuttamiseen ja aikaansaamattomuuteen. Mitä pidemmälle edettiin, sen sympaattisemmaksi hän silmissäni muuttui, ja tarinan päättyessä en millään olisi halunnut päästää hänestä irti.

Sirkuksen pojan juonta on mahdotonta tiivistää helposti, ja teemojensa puolesta se koskettelee niin montaa elämän ja maailman piiriä ja ilmiötä, että ellen tietäisi Irvingin harrastavan sitä aina, saattaisin kohotella kulmiani moiselle. Keskeistä kirjassa on kodittomuuden ja sijattomuuden tunne: ihminen voi olla yksin ja tuntea itsensä juurettomaksi niin miljoonakaupungin kaduilla kuin omassa perheessään. Kirja on vuodelta 1994, mutta siirtolaisuustematiikaltaan se on ajankohtainen tänäänkin. Tri Daruwallan Torontossa, pääasiallisessa kodissaan, kohtaamaa rasismi ja ennakkoluuloisuus kuvataan tiukoin sanakääntein. Toisaalta hän itse – vaikka onkin intialaissyntyinen ja maassa suhteellisen paljon aikaa viettävä – pyörittelee päätään ja silmiään omien ennakkoluulojensa vuoksi monille Intiaan liittyville seikoille, vaikkei palvelijoita alistavaa Bombayn kotitalonsa hissinkäyttökieltoa hyväksykään.

Kirjassa käsitellään paljon myös uskontoa ja uskoa. Pääasiassa kristinuskoa ja ihmisen suhdetta Jumalaansa, mutta myös hindu- ja parsikulttuuria ilmenemismuotoineen sekä uskoa ihmiseen ja hyviin tekoihin. Moni kirjan henkilö painii tavalla tai toisella itseään suurempien ilmiöiden kanssa: oikeoppisen jesuiittana olemisen, identiteettiongelmien, lapsiprostituution, HI-viruksen, mielen ja sielun tasapainon, poliittisen kuohunnan... Siitä huolimatta kirja on minun tulkintani mukaan toiveikas, eikä vaivu synkkyyteen, vaikka hyvyys ei aina voita, eikä elämä tai maailma ole muutenkaan erityisen yksinkertainen.

Ei Sirkuksen poika kuitenkaan täydellinen kirja ole. Se on paikoin raivostuttava, jaaritteleva, hidastempoinen ja hankalasti seurattava. Se ei ole parasta irvingiä ainakaan minulle (Oman elämänsä sankaria ei mikään ylitä, piste.), mutta se on oiva muistutus tarinankerronan voimasta ja taidosta. Viime yönä kirjaa lopetellessani en voinut taaskaan välttyä liikutukselta, niin hyvin Irving asiansa osaa: sitoo langanpätkät yhteen, jakaa ripauksen armoa ja oikeutta ja saa lukijansa tajuamaan, millaisen valtavan rakennelman on jälleen luonut mielikuvituksen ihmeellisellä voimalla – ja saanut sen pysymään kasassa horjumatta.

30. lokakuuta 2012

Välitilassa, taas

Huomaa siisti ja looginen arkisto kuvan taustalla.

Oli sitten Kirjamessut ja kyllä oli jälleen asiat kohdillaan. Tapasin bloggaajakollegoita, hankin muutaman uuden kirjan, kuuntelin kansanmusiikkiesitystä ja näin esikoiskirjailijapaneelin. Ihan mukava perjantai, todellakin.

Messuilla tuli pyörittyä enimmäkseen divaripuolella, sillä kustantamojen osio pikemminkin ahdisti, vaikkei väkeä edes ollut liikkeellä perjantaina erityisen paljon. Hyllyyni pääsivät lukuvuoroaan odottamaan:

Annie Proulx: Vaarallinen harmonikka
Norman Mailer: Adolfin linna
Kari Enqvist: Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat
Tarmo Toikkanen & Ville Oksanen: Opettajan tekijänoikeusopas

Oikein jees! Erityisen ylpeä olen viimeksi mainitusta – olenko nyt aikuinen kun hamstraan ammattikirjallisuutta?

Pinossa olevat Ulla-Lena Lundbergin Marsipaanisotilas ja Angela Carterin Sirkusyöt pelastin sunnuntaina Hietaniemestä joltain kellarikirppikseltä, jonne piipahdimme käytyämme äänestämisen jälkeen Salvessa silakoilla. Ne maksoivat yhteensä kolme euroa. (Silakat olivat 16,40e, suosittelen lämpimästi.) (Tämä ei ole maksettu mainos.)

Eli uutta luettavaa on jonossa vaikka muille jakaa, mikä ei varmasti yllätä ketään. Tällä hetkellä kesken ovat edelleen sivupalkissakin komeilevat Anna Kortelaisen Ei kenenkään maassa sekä John Irvingin Sirkuksen poika, joita luen vuorotellen ja ristiin rastiin. Irving vetää paremmin, vaikka sitäkin olen tahkonnut jo melkein puolitoista kuukautta. Toisaalta tässä gradumielialassa olen iloinen, että pystyn lukemaan edes jotain kaunokirjallisuutta jotenkuten.

Gradu on siis tosiaan parhaillaan esitarkistettavana, enkä osaa oikein tehdä mitään sen valmistumista odotellessa. Pitäisi ehkä, sillä saan palautteen vasta ensi viikolla. Ehkä "tekemiseksi" voi laskea helsinkiläisten juhlatilojen googlailun ja catering-tarjousten pyytämisen? Voihan? Sitä olen nimittäin tämän aamupäivän tehnyt, sillä lopultakin on kaiketi ihan perusteltua alkaa suunnitella niitä valmistujaisjuhlia, kun se valmistuminen nyt on ihan tosissaan tuloillaan. Jännää tehdä moisia suunnitelmia, kun en aiemmin ole mitään isoja juhlia järjestänyt. Yo-kekkereistäkin huolehti pitkälti äiti. Katsotaan, miten nyt käy.

No, totuuden nimessä muutakin puuhaa olisi. Voisi vaikka etsiä töitä, varmistella vielä kerran, että kaikki opintoasiat ovat reilassa, hioa gradun viitteitä ja lähdeluetteloa... siivota...

Mutta toisaalta: jos ihmisellä on aika hektisen syksyn vuoden jälkeen mahdollisuus luuhata kotona reikäisissä verkkareissa ja olla tekemättä yhtään mitään järkevää, sekin on varmaan ihan ok.

Ja vaikkei olisikaan, teen sitä silti.

28. lokakuuta 2012

Esko Valtaoja: Kaiken käsikirja



Esko Valtaoja: Kaiken käsikirja – Mitä jokaisen tulisi tietää?
Tähtitieteellinen yhdistys Ursa ry, 2012
212 s.

Arvostelukappale.


Emme tiedä vielä kaikkea, mutta tietämättömyys jostain ei ole mikään todiste. (Usko ja tieto, s. 176)

Esko Valtaojan uutuus, vaatimattomasti nimetty Kaiken käsikirja – Mitä jokaisen tulisi tietää?, on kirjoittajansa tutun tyylin mukaisesti mukaansatempaava, viihdyttävä, ajattelemaan pakottava ja jopa tällaisen perushumanistin ymmärryksellä luettavissa oleva teos. Sen tarkoituksena on ollut "tiivistää kaikki olennainen maailmasta ja ihmisestä, aineesta ja hengestä, pariinsataan sivuun". Ja kyllä, aika lähelle epäilemättä on päästy.

Kaiken käsikirja on jaettu kymmeneen lukuun, jotka kertovat sen olennaisen. Liikutaan maailmankaikkeuden alun ja rakenteen sekä fysiikan peruslakien äärellä, pohditaan sitä, mitä todellisuus on, tarjotaan elämän synnyn ja evoluution perustiedot kuin tarjottimella, siirrytään ihmiskunnan historiaan ja yhteiskuntarakenteisiin ja lopuksi tartutaan haasteeseen nimeltä usko – muuta hengenelämää ja ihmisen ihmeellistä kykyä tehdä taidetta unohtamatta.

Tämä lukija melkein hengästyi, vaikka itse lukeminen tapahtui tuttuun tapaan suosikkiasennossani, sängyssä maaten. Niin paljon vanhaa ja uutta, unohdettua ja joskus kuultua, omassakin mielessä usein pyörivää ja toisaalta siellä koskaan käymätöntä tietoa ja ajateltavaa tästä sai. Kärryiltä en tipahtanut kertaakaan, vaikka fysiikka – saati kvantti- sellainen – ei vahvin lajini olekaan, niin napakasti ja selkeästi Valtaoja osaa aiheistaan kirjoittaa. Teki hyvää lukea jotain sellaista, joka ei muutamaan hetkeen ole todellakaan ollut mielessä sen sijaan, että olisin jälleen tahkonnut vain "oman alani" teoksia (jolla viittaan gradukirjallisuuteen).

Maailmankaikkeus on niin käsittämättömän ihmeellinen juttu, että minulta menee sitä miettiessä usein pasmat ihan sekaisin ja piuhat solmuun. Miten mahtavaa ja upeaa on se, että ihminen kykenee ymmärtämään ja tutkimaan Tätä Kaikkea, koko ajan lisää ja lisää tietoa saaden!

Valtaoja ei kuitenkaan jää pyörimään vain luonnontieteiden äärelle, vaan kirjassa saavat osansa myös historia, yhteiskunta ja uskonto. En tiedä, kuinka kerettiläisenä minua historia-alan piirissä pidetään, mutta voin yhtyä Valtaojan toteamukseen:

Maailmanhistoriassa on ollut vain neljä todella merkittävää tapahtumaa: Homo sapiensin synty Afrikassa, lähtö alkukodista levittäytymään ympäri koko maailman, maanviljelyksen aloittaminen ja tieteen keksiminen. (Historia, s. 127)

Kaikki muu – no, on sillekin paikkansa. (Ja on silläkin merkityksensä, hyvänen aika, mutta melko onnistunut tiivistys silti, sanoisin.)

Kaiken käsikirjasta tekee onnistuneen kokonaisuuden se, ettei se jää pyörimään tai junnaamaan yhden asian ympärille, vaan jokaisessa luvussa soppaan lisätään uusi mauste ja siirrytään eteenpäin. Vaikka Valtaoja on luonnontieteilijä ja siten ymmärrettävästi oman alansa puolestapuhuja ja sen korostaja, hän ei väheksy hengentieteitä tai taidetta, ei uskontoakaan. On aina miellyttävää, kun ihminen osaa perustella kantansa kiihkotta ja niin hyvin, että vastalauseet takertuvat saman tien kurkkuun. (Toki kaiken maailman huuhaa saa Valtaojalta kovaa kyytiä, mutta sen se ansaitseekin.)

Tila on kirjassa rajallinen, mutta moneen asiaan ehditään ottaa kantaa. Yhteiskunnan toimintaa ja oikeudenmukaisuutta käsittelevässä luvussa pääsin yhden ehdottoman lempiaiheeni äärelle: miten hyvinvointi jakautuu tai jaetaan ja miksi. Aihe on ajankohtainen aina, mutta etenkin tänään, kun päästään jälleen seuraamaan, kuinka moni suomalainen on taas jättänyt äänensä antamatta ja siten vaikuttamatta osaltaan kuntatason hyvinvoinnin ja toiminnan sisältöön. Esko Valtaoja tiivistää (yllättäen) minua paremmin sen, minkä itsekin haluaisin hyvin usein huutaa vasten omahyväisten "kyllä se on itsestä kiinni miten tässä elämässä menestyy" -individualismiuskovaisten kasvoja:

Olisi absurdia väittää, että minä tai kuka tahansa muu ihminen saa kiittää menestyksestään vain itseään, ja yhtä absurdia olisi yrittää olla maksamatta takaisin kiitollisuudenvelkaansa maailmalle. (Oikea ja väärä, s. 166)

Toki voidaan pohtia, mihin tällaisia yleistajuisia kaikesta-ja-ei-mistään kertovia kirjoja tarvitaan, mutta siinä pohdinnassa minun vastaukseni on selvä: juuri tällaista tietoa, jos mitään, maailma kaipaa, vaikka se jo pursuaakin informaatiota tai itseään sellaiseksi väittävää sontaa jokaisesta ovesta, ikkunasta, julkaisusta ja internetin sivustolta. Tiivistäminen ja yksinkertaistaminen – niin tiedekin toimii, ja niin tulisi ihmisen osata toimia yhtä lailla, ja sitä tällä kirjalla on haettu. On äärimmäisen tärkeää paukuttaa jatkuvasti ihmisten päähän, ettei oikeastaan mitään korviin ja silmiin osuvaa tietoa tai sellaiseksi väitettyä pidä purematta niellä. Tässä informaatioyhteiskunnassa, jossa me elämme, tieto ehkä on sen salaperäisen napinpainalluksen päässä, mutta se, kuinka me kykenemme sitä tietoa käsittelemään, kritisoimaan, ymmärtämään ja hyödyntämään, ei tule mistään automaatista. Toiselle ei pidä koettaa tuputtaa valmiita ajatuksia, tärkeämpää on, että jokainen oppii ajattelemaan itse. Tämä on Kaiken käsikirjan motto ja tarkoitus.

Esko Valtaoja on ihailtava optimisti, ja hänen katseensa on tiukasti suunnattu tulevaisuuteen. Muodikkaan kyynisyyden maailmassa kirjaa, joka ei suostu antamaan periksi tyhmyydelle, tietämättömyydelle tai epäoikeudenmukaisuudelle, lukee mielellään, mieli avoinna ja aistit valppaina. Kaiken käsikirja raottaa verhoja ja jättää lukijan päätettäväksi, avaako hän ne itse kokonaan, mutta tekee sen niin houkuttelevasti, ettei vaihtoehtoja taida oikein olla.

Ihminen on ihmeellinen olento, ja ihmeellinen on se maailmankaikkeus, jossa hän elää.

Eikä vain määrä, vaan myös laatu. Afrikasta levittäytyessään ihmiskunta hajaantui, ja vasta nyt olemme palaamassa takaisin toistemme yhteyteen; lukemattomista kulttuureista, perinteistä ja ajattelutavoista on kasvamassa ennen näkemättömän rikas kudelma, ensimmäinen ihmisen maailma. Kulttuurit sulautuvat; ne eivät katoa, vaan nostavat toisensa aivan uuteen loistoon. Maalaus ei synny yhdestä väristä vaan värien koko kirjosta. Monikulttuurisuutta kavahtavat vain tyypit, jotka ilmeisesti luulevat saunan, viinan ja puukon olevan suomalaista keksintöä. (Henki, s. 205)

26. lokakuuta 2012

Ilon päivä!



Tänään on todellakin syytä vähän röyhistellä. Ylläolevasta tuskaisesta post it -lappuhelvetistä ei ole kovin montaa päivää, ja siitä huolimatta lähetin äsken ohjaajalleni viestin, jonka liitteenä oli pdf-tiedosto nimeltään "Gradu_esitarkastettava". Sinne meni, humpsista. Tekstisivuja 118, ja suoraan sanoen aika pitkälti kaikkeni olen nyt antanut. Jahka ohjaajani ehtii sen vilkaista, olen henkisesti valmistautunut kosmeettisiin toimenpiteisiin, mutta mitään suurta ja uutta ei enää irtoa. Eikä kyllä tarvitsekaan. Onneksi.

Että niin se valmistuminen vaan lähenee vääjäämättä! Vaikka välillä on ollut saakelin vaikeaa uskoa siihen.

Nyt aion tosin pitää näppini ja aivoni erossa aiheesta edes siihen saakka, kun saan palautteen tuotoksestani. Kuvan kirjoilla en silti heitä vielä vesilintuja, mutta sen sijaan lähden nuuhkimaan kirjallisia tuulia Kirjamessuille Pasilaan aivan näillä näppäimillä. Voisin sanoa, että ainakin on sellainen fiilis, ettei itsensä palkitseminen muutamalla uudella opuksella ole etenkään juuri tänään varsinaisesti perustelematonta. Kirjakasat, olen jo tulossa!

Aivan mainioita sitaatteja olette jättäneet satasarvontaani, huikeita! Kiitos jo kaikille kommentoineille, edelleen ehtii hyvin mukaan.

Tänään on mahtava päivä. Hyviä messufiiliksiä paikalle tuleville ja muuten vaan muikeaa viikonloppua kaikille lopuille!

24. lokakuuta 2012

Satasen sitaattiarvonta!

Bloggaaja on nöyränä: teitä rekisteröityneitä lukijoita on jo 100. Sata! Se on ihan sikana! Kiitos kaikille! En olisi ikinä, ikinä, ikinä voinut uskoa saavani joskus noin monta rekisteröitynyttä lukijaa töherrysblogilleni!

Koska itse tykkään arvonnoista (vaikka omat lottovoittoni rajoittuvat yhteen viisi oikein -riviin vuonna 1998, jolloin nettosin noin 200 markkaa), haluan järjestää sellaisen itsekin. Ja koska kaikki kirjallinen tavara on ihanaa, päätin jakaa sitä omassa arvonnassani.

Eli. 

Arvontaani voi jokainen osallistua. Kaksi arpaa saa, jos on sekä rekisteröitynyt lukijani Google-käyttäjäraadin kautta (nyt on hyvä tilaisuus rekisteröityä, jos ei sitä vielä ole tehnyt!) JA kommentoi tähän postaukseen. Yhden arvan saa kommentoimalla nimimerkillä varustautuneena, jos ei mahdollisuutta tai halua rekisteröitymiseen ole. Arvontaa saa toki linkittää eteenpäin, mutta lisäarpoja siitä ei saa.

Palkinnot ovat seuraavat:

Ensimmäisenä arpalaarista nostettu onnellinen osallistuja saa tämän aivan upean Leo Tolstoi -henkisen Evan Robertsonin Obvious State -kirjallisuusjulisteen:



Kuvien käyttölupa pyydetty ja saatu taiteilijalta.
(Kehystys ei kuulu diiliin!)

Toiseksi tullut saa Anni Nykäsen hulppean Mummo-seinäkalenterin vuodelle 2013.

Kuvan käyttölupa pyydetty ja saatu taiteilijalta.

Vaatimuksenani kommentin suhteen on, että kerrot suosikkikirjallisuussitaattisi. Mikä on sellainen lause/lausahdus/tekstinpätkä, joka on jäänyt mieleesi hyvässä tai pahassa jostakin kirjallisesta lähteestä? Perustelu on suotavaa, muttei pakollista. (Ilmoitathan sitaatin lähteen asianmukaisesti.)

Omani on Walt Whitmania, pätkä hänen valtavan pitkästä Laulu itsestäni -runoelmastaan:


"Olen olemassa sellaisena kuin olen, se saa riittää.
Olen tyytyväinen itseeni vaikka kukaan ei tuntisi minua
ja olen tyytyväinen silloinkin kun koko maailma tuntee minut.

Yksi maailma minut joka tapauksessa tuntee, ja se on suurin kaikista,
minä itse,
ja pääsinpä päämäärääni tänään tai kymmenen tuhannen tai miljoonan vuoden päästä:
jos niin tapahtuu nyt, olen iloinen, mutta yhtä iloinen olen vaikka joutuisin odottamaan.

Jalansijani on tukevasti graniitissa,
nauran sille mitä kutsutte hajoamiseksi,
tiedän että aika ei lopu kesken."


(Walt Whitman: Kootut runot
Suom. Markus Jääskeläinen
Sammakko 2005)

Whitmanin upeasta runokokoelmasta olen kirjoittanut enemmän täällä. Whitmanissa on jotain maagista, jota en osaa oikein kuvailla. Kyseinen pätkä kolahti korkealta ja kovaa, sillä se lämmittää pienen ihmisen sielua ja mieltä suuressa maailmankaikkeudessa. Vaikka olen vain mitätön hiukkanen, ilman minua olisi jokin kohta aivan tyhjä.


Osallistumisaikaa on vähän päälle kaksi viikkoa, sunnuntaihin 11.11. klo 18 saakka. Arvonta suoritetaan virallisen valvojan (=kotonani asuva tuleva lakimies) (ja ehkä myös kissan) läsnäollessa samaisena iltana. 

Kas niin, eipä muuta kuin osallistumaan.

Niin, ja kiitos.

23. lokakuuta 2012

Jännitystä 1700-luvun Turusta


Jyrki Heino: Kellari
Schildts & Söderströms 2012
288 s.

Kirjastosta.


Kellari eli kertomus poikkeuksellisista ja järkyttävistä tapahtumista, jotka aikoinaan herättivät suurta huomiota Ruotsin kuningaskunnan Turun kaupungissa...

Eletään alkukesää vuonna 1796. Luutnantti Carl Wennehielm viettää hiljaiseloa Turussa talouttaan hoitavan mamselli Kaisa Mannelinin ja pienen mutta mieluisan ystäväjoukon kanssa. Luutnantin jalka on vammautunut pahasti sodassa kaukana kotoa, ja rakas kuningas Kustaa III on onnistuttu murhaamaan lähes luutnantin silmien edessä. Kun Wennehielm kutsutaan kaupunginviskaali Appengrenin avuksi selvittämään raakaa henkirikosta, jonka uhriksi on joutunut kapteeni Fågelstierna, melankolia saa väistyä kinkkisen tapauksen tutkimisen tieltä. Kuka on halunnut raivata Fågelstiernan tieltään? Onko syynä kaupunkiin levittäytynyt kahvikieltolain synnyttämä kahvin salakuljetusrinki? Onko jollain ollut jotain henkilökohtaista ristiriitaisena tunnettua kapteenia vastaan? Vai voiko taustalla olla jotain vielä pahempaa, vaikutteet kuohuvasta Ranskasta kun tuntuvat nimittäin pohjolassa saakka ja eräs symboli nousee jatkuvasti esiin...?

Miten mukava yllätys tämä Kellari! Nappasin kirjan satunnaisotannalla kirjastosta mukaan ja päätin kokeilla. Kannatti! Biokemian professorina työskentelevän Heinon esikoisteos lupaa hyvää – ehkä kuulemme luutnantti Wennehielmistä vielä lisääkin...?

Tarina on mainio. Se imaisee mukaansa, vaikkei ylettömän dynaaminen olekaan. Siinä on sopivasti yllätyksiä, odottamattomia juonenkäänteitä ja arvoituksen ratkaisun ripottelua matkan varrella. Luutnantti Wennehielm vei sydämeni heti, sillä vaikka hän on hieman syrjäänvetäytyvä ja monissa liemissä keitetty, sellainen "perinteinen" kyynisyys ja eräänlainen välinpitämättömyys loistaa poissaolollaan. Sen sijaan hän on viisas, maailmaa nähnyt ja kovia kokenut, silti sivistystään vaaliva ja avomielinen herrasmies, joka rakastaa hyvää ruokaa, kasvattaa uutuusyrttejä pihamaallaan ja pitää silmänsä auki kaiken uuden ja kiinnostavan varalta. Ihana mies, kaikessa melankolisuudessaankin (vai juuri siksi?). Hih.

1700-luvun lopun Turku tulee elävänä lukijan eteen. Kaupunki valmistautuu kesämarkkinoihin, kiellettyä kahvihammasta kolottaa, arki rullaa eteenpäin, vaikka odottamattomia tapahtuu. Luutnantilla on omat syynsä epäillä tapahtumien taustalla olevan poliittista valtapeliä, mutta muitakin mahdollisia syitä niille on. Lukijaa ei sen enempää harhauteta kuin kädestä pitäen ohjatakaan, vaan tarina kulkee omalla painollaan – viihdyttäen ja ilahduttaen. Vaikka vereltä, väkivallalta ja pelolta ei täysin vältytä, yleisvire Kellarissa on miellyttävän valoisa ja positiivinen, minun silmääni ennen kaikkea aito. (Tai sitten olen vain niin ihastunut luutnanttiin, että olen muulle sokea.)

Tarina toimii, lukukokemus on mieluisa, kirja on juuri sopivan pituinen. Pienenä kritiikkinä esitettäköön, että loppupuolen tapahtumia olisi voinut mielestäni hyvin pohjustaa paremmin jo aiemmin, nyt tuli hieman sellainen olo, että homma kurottiin kasaan liian vauhdilla. Monta mielenkiintoista teemaahan tässä on: henkilökohtaiset, kielletyt ja sallitut suhteet, salakauppa, taloudelliset vaikuttimet, kirkon valta ja vallankumoukselliset aatteet, ja kyllä ne minusta kaikki tarinaan mahtuvat.

Keskeisesti kuvataan myös yhteiskuntarakennelmaa. On herrat ja narrit ja vielä korkeammat herrat. Osa aatelistosta on edelleen katkera Kustaa III:n itsevaltiudesta ja omista kavennetuista oikeuksistaan. Piiat tietävät paikkansa, eivätkä sitä kyseenalaista. Luutnantti itse on hieman outolintu, sillä hänen sukutaustansa ei ole erityisen ylhäinen, mutta hän on siitä huolimatta kyennyt sotilasuransa avulla nousemaan varsin miellyttävään yhteiskunnalliseen asemaan – mikä sekin ärsyttää joitakin piirejä. Kiinnostavia välähdyksiä ajankuvasta tarjoillaan, mutta niitä ei jäädä liiaksi selittämään auki.

Suosittelen viihdyttävän lukemisen tarpeeseen! Itse jään odottamaan, jatkaako Heino luutnantin tarinaa vielä lisää.

Myös Kirjakko-blogissa ihastuttiin Kellariin ja kiinnitettiin huomiota Wennehielmin melankolisuuteen.

Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti: Esikoiset. 

22. lokakuuta 2012

Lukudiplomi I: Harmia lämpöpatterista (Lyhytproosa)



Tuuve Aro: Harmia lämpöpatterista. Lyhytproosaa.
Gummerus 1999
150 s.

Kirjastosta.


Tuuve Aron esikoiskokoelma Harmia lämpöpatterista on aikamoinen tujaus. Se on vain 150 sivua pitkä, mutta mukaan on mahtunut 31 novellia, todellista lyhytproosaa.

Yhdistävinä tekijöinä toimivat tarinoiden iskevyys ja tiivis esitysmuoto. Nimillä ei kikkailla, vaan ne ovat hyvin yksinkertaisia, yksittäisiä sanoja tai lausahduksia. Juuri siten ne toisaalta kertovat kaiken, mitä pitääkin.

Aron tyyli on napakka, hän ei haahuile, jaarittele tai edes suuremmin kuvaile, joskin kaikki tarpeellinen tulee silti kerrotuksi. Novelleissa on paljon nyrjähtänyttä, muutamassa hyvinkin absurdi käänne, joka vie pohjan lukijan tutuksi olettamalta todellisuudelta. Kierretään juopporemmissä, yksinäisten lasten mielessä, parisuhteiden lopuissa, naapuristalkkerin mielessä, kotiinsa linnoittautuneen kaikesta kieltäytyvän miehen luona. On naisia, miehiä, lapsia, oppilaita, opettajia, toimistorottia, hiljaisia ja äänekkäitä. Jokaisesta nähdään vain vilahdus, mutta siinä vilahduksessa on kaikki se, mitä tarvitaan. Pieni hetki, ohikiitävä sekunti, teko, sana tai sattumus.

Aloitin kirjan ratikkalukemisena, johon se hyvin soveltuikin, sillä aina ehti lukea vielä yhden tarinan ennen seuraavaa pysäkkiä. Loppuosan, ehkä viimeiset 60 sivua ahmaisin kuitenkin kerralla, ja se kääntyi hieman itseään vastaan, sillä tarinat ovat niin lyhyitä, että ne alkoivat sekoittua toisiinsa. En siis suosittele kerralla luettavaksi, vaan pieninä paloina nautittavaksi.

Pidän Aron tavasta tuoda esiin arkipäivän kummallisuuksia ja ihmismielen vinksahduksia. Toisaalta olisin kaivannut jotain tavallisempaakin edes johonkin väliin, jotain samaistuttavaa ja pureskeltavaa. Tällaisenään kokoelman novellit jäävät massaksi, josta päällimmäisenä on mielessä tunnelma ja iskevä kieli, ei niinkään se, mitä niillä ehkä on koetettu sanoa. Kertojaäänet vaihtelevat, mutta muistuttavat pohjimmiltaan vähän liikaa toisiaan. Toisaalta – sellaisia me kai olemme. Luulemme olevamme niin kovin erikoisia, mutta oikeasti emme ole.

Aro ei tosiaan todellakaan jää jaarittelemaan, eikä hänen novelleistaan saa oikein kaivettua elämänviisauksia. Ne yksinkertaisesti sanovat asiat, niin kuin ne ovat, lukijasta piittaamatta. Huomasin tämän hieman hankaloittavan Lukudiplomi-tehtävän tekemistä, mutta parhaani koetin:

Lukudiplomi-haaste, suoritus I
Lyhytproosa

Tehtävä 3. Kokoa viisi mietelausetta lukemastasi. Perustele.

Auts... Harmia lämpöpatterista ei tosiaan mitään ikuisia viisauksia jakele, enkä oikein millään löytänyt siitä viittä sopivaa mietelausetta tai sellaiseksi tulkittavaa. Kolme sain kasaan, ja niiden on nyt riitettävä.

Joskus voi olla masentunut ja onnellinen yhtaikaa, niin kuin silloin kun vaikka on läksyt tehty ja huone siivottu ja äiti on leiponut mustikkapiirakkaa, mutta toisaalta koulussa on sanottu rillimutantiksi.
(Kallio, s. 48)

Sepä se: tunnetilat eivät tosiaankaan ole niin mustavalkoisia kuin joskus voisi ajatella. Sen tajuaminen on iso askel elämässä kohti jonkinlaista mielenrauhaa, sillä se helpottaa, kun tajuaa, ettei aina osaa edes sanoa, miltä mikäkin tuntuu ja miksi. Onneksi tavallinen arki on useimmiten jotain muuta kuin vuoristorataa ja äärituntemuksia, sillä ei sellaisia jaksaisi pitemmän päälle koko ajan.

Salaisuus on tärkeintä ihmisessä, en äänestänyt EU-vaaleissakaan. Minä en halua antaa ääntäni pois.
(Riippakivi, s. 63)

En nyt ihan tiedä, onko salaisuus lopulta tärkeintä, mutta tokihan niitäkin on oltava. Kellekään ei tarvitse kertoa kaikkea, jos ei halua. Toisaalta on salaisuuksia, jotka voi jakaa eteenpäin niitä "rikkomatta", esimerkiksi juuri äänestäminen on sellainen asia. Vaikka totuuden siemen siinäkin itää: äänestäminen on äänen antamista pois, sillä niitä on jokaisella vain yksi, ja kun se on kerran yksissä vaaleissa käytetty, toista ei saa. Onhan se iso ratkaisu, minkä numeron paperiin piirustaa.

Kaikki ihmisethän haluavat, ja vieläpä samaa, ihan kaikki. Kyse on vain hienosäädöstä ja variaatiosta.
(Halu, s. 17)

Voi se niinkin olla. Ehkä onkin. Mitä me kaikki sitten haluamme? Rakkautta? Hyväksyntää? Rahaa? Kunniaa? Vai onko halu se asia, joka meitä yhdistää, tunne siitä, että jotain on vielä saatava, että nykyinen ei riitä? Ja sen me osaamme sitten ilmaista tai salata kukin tavallamme.



Haasteet: Lukudiplomi, Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti (Novellikokoelmat)


21. lokakuuta 2012

Tuntemattomat tyttökirjat: Tytöistä parhain



Louisa M. Alcott: Tytöistä parhain
Suomentaja: Lyyli Reijonen
WSOY 1944 (Viides painos)
392 S.
An Old Fashioned Girl (1870)

Omasta hyllystä.


Polly oli suutuksissaan. Hänen kasvojansa kuumensi ja huulet väreilivät, mutta hän hillitsi kielensä ja rupesi kiikkumaan niin huimaa vauhtia kuin voi, peläten muuten sanovansa sellaista, mitä olisi katunut perästäpäin. Vähään aikaan ei kukaan puhunut. Tom vihelteli ja Maud hyräili. Mutta Fanny ja Polly miettivät molemmat vakavina jotain, sillä he olivat tulleet molemmat siihen ikään, jolloin lapset, etenkin tytöt, alkavat tehdä havaintojansa ja johtopäätöksiänsä toistensa sanoista, teoista, tavoista ja katseista. Nämä viisaat, pikku olennot miettivät paljon mielessänsä ja vanhempain ihmisten pitäisi olla varovaisia käytöksessään, sillä heitä arvostellaan hyvin terävästi ja jäljitellään visusti. (s. 130)

Nelitoistakesäinen Polly Milton saapuu vierailulle ystävänsä Fanny Shawn perheeseen. Vaatimattomissa oloissa maaseudun rauhassa varttunut Polly on reipas, avoin ja ystävällinen tyttö, joka pääsee maistamaan kaupunkielämän huumaa Shawnin perheen luona. Fanny on hieman turhamainen ja itsekäs, mutta syvällä sydämessään kuitenkin oikeamielinen, hänen veljensä Tom taas on rasavilli ja omahyväinen, pikkusisko Maud vielä suorapuheinen lapsi. Herra Shaw ahertaa konttorissaan, rouva Shaw parantelee hermojaan ja huoltaa seurapiirejään, perheen viisas isoäiti tarkkailee tilannetta hieman syrjään unohdettuna. Elämäntapojen risteäminen tuottaa ihmetystä kaikille, niin Pollylle kuin Shawn perheelle ja ystäville, mutta loppujen lopuksi kaikki oppivat jotain olennaista elämän arvojärjestyksestä.

Kirjan toinen osa sijoittuu kuuden vuoden päähän. Polly saapuu jälleen kaupunkiin, mutta tällä kertaa hän tulee sinne tekemään töitä soitonopettajana osallistuakseen osaltaan veljensä Willin pappisopintojen kustantamiseen. Seurapiireissä pyöriminen jatkuu edelleen, mutta mukaan kuvioihin tulevat sydämen asiat, sillä ovathan kolme vanhinta nuorison edustajaa jo hyvinkin naimaiässä – tytöt pian jo liiankin vanhoja. Kasvutarinoita nähdään, kun Polly joutuu pohtimaan omaa elämäänsä ja valintojaan siinä ja Shawn perhe taas kohtaa omat haasteensa. Tarinan lopun Alcott on kirjoittanut – lukijoiden vaatimuksesta, kuten hän pisteliäästi viimeisen luvun alussa toteaa – varsin onnekkaaksi.

Halusin lukea vielä toisen tuntemattomamman tyttökirjan Sinisen linnan kirjaston tyttökirjahaasteeseen, joka päättyy tämän kuun lopussa. Alcottia olen lukenut haastetta varten enemmänkin, nimittäin hänen hieman tyttökirjoista poikkeavan novellikokoelmansa Naamion takana. Tämä Tytöistä parhain minulla oli omassa hyllyssä, jonne sen joskus kirpparilta pelastin. Kuvastakin näkyy, että oma kappaleeni on hieman kärsinyt, mutta tarkoituksensa se siitä huolimatta ajaa hyvin.

Minähän siis rakastan Pikku naisia jatko-osineen. Ne ovat minun lapsuuteni parhaat kirjat, joihin olen palannut kerta toisensa jälkeen, lukemattomia kertoja. Mikään ei himmennä niiden hohtoa, vaikka aikaa kuluu ja oma mieli laajenee. En suostu pitämään Pikku naisten naisrooleja huonoina esikuvina nykytytöille, enkä muutenkaan pysty tarkastelemaan näitä kirjoja millään tavalla objektiivisesti. Onneksi ei ole pakko.

Tytöistä parhain oli sen sijaan minulle uusi tuttavuus. Tarina siinä on yllättävän hyvä – näin todellakin ajattelen. Odotin jotain hieman tylsää moraalisaarnaa tai ehkä jopa merkityksetöntä pikkustooria, mutta sainkin ihan kokonaisen tarinan, jossa oli pointtia. (Tietenkään tässä ei ylletä Pikku naisten tasolle, mikä on varmaan suorastaan itsestäänselvää!) Henkilöt ovat tietynlaisesta kärjistyksestä huolimatta kiinnostavia ja heidän luonteenpiirteensä tulevat tutuiksi. Yhteiskunnallinen jako ylhäisiin ja alhaisiin näkyy ja kuuluu, mutta kyllä Alcott antaa hieman armoa jopa rikkaimmillekin: kaikki varakkaat eivät ole sydämettömiä ja tyhmiä. Tosin kaikki kirjan köyhät kyllä ovat hyväsydämisiä ja jaloja, mutta se ei kirjan kirjoitusaikana nousukiidossa olleen altruistisen ajattelun huomioon ottaen ole kovin suuri ihme.

Polly ei ole aivan niin täydellinen kuin pelkäsin. Olisi pitänyt luottaa kirjailijaan, ei hän tee niin räikeitä "mokia", vaan pyrkii kyllä antamaan henkilöistään monipuolisen kuvan. Polly siis kieriskelee omantunnontuskissaan tehtyään jotain vähemmän jaloa ja pyrkii koko ajan kasvattamaan itseään. Hänellä on mielessään tulevaisuus ahkerana vanhanapiikana, eikä hän tunnu pitävän sitä taakkana vaan valintana (yliopisto-opinnoista en sentään vielä edes leikillään puhuta). Fannya ajatus naimattomaksi jäämisestä kauhistuttaa, ja tästäkin aiheesta ystävykset saavat paljon keskustelua aikaan.

Alcottilla on tapansa mukaan moralisoiva ote, jonka hän saa ujutettua tarinaan varsin onnistuneesti. Ihminen voi ja hänen tulee pyrkiä henkiseen kasvuun, kullakin on oma yhteiskunnallinen paikkansa ja roolinsa, jota ei tule liiaksi keikuttaa, ja omaa kutsumustaan on seurattava. En ole erityisemmin tutustunut Louisa M. Alcottiin henkilönä (kiinnostaisi kyllä!), mutta sitä vasten peilattuna hänen tuotantonsa lukeminen voisi olla vieläkin kiinnostavampaa. 1800-luvun loppupuolen yhteiskunnalliset muutokset länsimaissa ja esimerkiksi juuri naisten aseman muuttuminen ovat ihan TOP3:ssa omissa historian kiinnostuksenkohteissani kaikessa kutkuttavassa ristiriitaisuudessaan. Tytöistä parhain koskettelee myös näitä aihepiirejä omalla varsin viattomalla tavallaan.

Aika suloinen kirja, sanoisin. Tarinan imu on hyvä ja sen käänteet sopivan viattomia. Toki nykylukija kiinnittää huomiota kädestä pitäen neuvomiseen ja oikeiden valintojen tuputtamiseen, mutta kirjaa on luettava osaltaan oman aikansa kontekstissa. Viihdykettä ainakin sain, ja vaikka Pollysta tai kenestäkään muusta ei (tietenkään!) tullut yhtä rakasta ja tuttua kuin Pikku naisista, nostan edelleen hattuani Alcottille hänen pioneerityöskentelynsä kunniaksi.

Oma kappaleeni on esineenäkin kovin sympaattinen, sillä jäin miettimään etulehden omistuskirjoitusta:


Millainen tyttö lie Tuija ollut näihin aikoihin melkein 70 vuotta sitten, sodan juuri päätyttyä? Ja mitähän hän tuumasi kirjan luettuaan? Saiko hän tehdä omat valintansa ja miten ja minne elämä häntä vei?


Tytöistä parhaimman on lukenut myös Vauhko, joka kiinnitti huomiota kirjan opettavaisuuteen ja Pii, joka totesi, että lopussa kiitos seisoo.

Osallistun kirjalla siis Sinisen linnan kirjaston Tuntemattomat tyttökirjat -haasteeseen, So Americaniin (American Realism) sekä TBR-listani selättämiseen.

19. lokakuuta 2012

Melkein maalissa

Puuh. Onpa ollut viikko.

Tiistaina sain hyvää ja tarpeeseen tullutta palautetta Gradukässäri vol. 1 -tuotoksestani. Kaikkein paras oli ohjaajani kommentti: "Kyllä tässä alkaa nyt olla kuule kaikki palikat kohdillaan." Mikä helpotus! Sen jälkeen olenkin sitten keskittynyt täyttämään aukkokohtia, hiomaan ilmaisuja ja tarkentamaan viitteitä. Vielä on tekemistä, ja etenkin päätelmäluku kummittelee mielessäni, mutta enköhän senkin saa tässä lähiaikoina kasaan. Ehdoton deadline on 19.11., jolloin gradun on oltava painossa, jos mielii valmistua ennen joulua. Ja minähän mielin. (Ja todellakin ehdin! Nii!)

Päässä ei paljon muut asiat ehdi surraamaan, mikä on vähän harmillista. Olisi ihanaa lukea kaunoa ja lillua vieraissa maailmoissa, mutta kovin hyvin en pysty keskittymään, vaikken todellakaan vuorokauden ympäri gradua teekään. Nyt olen vaan siinä vaiheessa, jossa koko kuvio pyörii jatkuvalla vauhdilla päässäni, eikä päästä irti sitten millään. Mutta kai se on hyväkin jotenkin hallita, se kokonaisuus. Siitä en tosin pidä, että jotkut sata vuotta sitten eläneet piispat tulevat uniini propagoimaan naisemansipaation vastaisia ajatuksiaan. (Ja nimenomaan muutamasta tällaisesta jampasta pitäisi vielä minikokoinen biografinen infoisku saada tuonne tekstin sekaan ujutettua. Huoh.)

Mutta. 109 sivua. Se on ihan kohta valmis.

Eilen illalla tein jotain ihan muuta, sillä kävin hyvässä seurassa teatterissa. Katsannossa oli Ryhmäteatterin Eduskunta II, joka nauratti, ällötti ja pani miettimään. Todella. Yli kolmetuntinen setti ei tuntunut yhtään liian pitkältä, päin vastoin. Tästä ehkä lisää myöhemmin, jos innostun tarkempaan analyysiin. (Perhana, alan olla allerginen koko sanalle.) Mutta lyhyesti: suosittelen. Kaikille.

Sitten kirja-asioihin. Muutama uusi kaveri on päässyt edellisten seuraan.


Ensinnäkin kahdet kiitokset. Maukka vinkkasi viime maanantaista Turun arkistokeikkaani varten Omituiset Opukset -nimisestä antikvariaatista, ja kun aikaa yllättäen jäi hieman yli, pistäydyin siellä. Ja mitä löysinkään! Michael Cunninghamin Samaa sukua, joka on suosikkini herran tuotannosta ja ollut pitkään metsästyslistallani. Hahaa!

Toinen kiitos menee Susalle, jonka blogiarvonnassa olin onnettaren suosikki ja sain valita palkintokirjakseni Sanna Eevan Olot. Olen lukenut tästä aika ristiriitaisia arvioita, joten jahka joskus ehdin kirjan kimppuun, lukukokemus on varmasti mielenkiintoinen.

Jonathan Franzenin The Twenty-Seventh City tarttui mukaani Akateemisesta muistaakseni noin viiden euron hintaan. Tästä kirjasta en tiedä kyllä hevon hittoa, mutta ehkä se selviää vielä...

Että sellaista. Viikonloppu on tuloillaan, mutta omalta kohdaltani se kuluu kyllä ahkerasti gradua naputtaen. Tosin jotain piristystä täytyy ehkä elämään keksiä. Luulen sen olevan lukemista (shocking!) ja jotain herkkuja. Ehkä jopa kuntosalikäynti.

PS. Kirjamessuihin on enää viikko! Huisaa!

PPS. Enää kaksi rekisteröitynyttä lukijaa, niin päästään arvontapuuhiin tässäkin blogissa. Voin paljastaa (ja siten röyhkeästi ja hyvin läpinäkyvästi kenties houkutella uusia liittyjiä), että olen jo suunnitellut aika muikeita palkintoja...

17. lokakuuta 2012

Rumat kapinalliset -koonti

Onkohan rumuus ja kapina aina punaista tai oranssia?

Tea with Anna Karenina -blogin mainio Rumat Kapinalliset -lukuhaaste haastoi (ja haastaa, vielä ehtii osallistua, nimittäin 1.12. saakka!) tarkastelemaan kaunokirjallisuutta rumasta ja/tai kapinallisesta näkökulmasta. Tarkoituksena oli lukea viisi sellaista kirjaa, joissa maailmaa katsotaan rumien lasien läpi – pelkkä realismi ei riitä.

Luin haasteen innoittamana seuraavat kirjat:

Eve Ensler: Vaginamonologeja (1998, suom. 2001)
Abo Rasul: Unfun (2008, suom. 2010)
Laura Gustafsson: Huorasatu (2011)
Sapphire: Precious – harlemilaistytön tarina (1996, suom. 2010)
Anthony Burgess: Kellopeli appelsiini (1962, suom. 2007)

Ensinnäkin on todettava, että tämä oli erittäin mukaansatempaava lukuhaaste. Noin yleisesti pidän siitä, että lukemissani kirjoissa on säröä, rumuutta ja kapinaa, mutta pelkästään sitä en hae. Olen tarinoiden, hyvän juonen ja jollain tasolla samaistuttavien hahmojen ystävä. Mutta rumaa – sitäkin saa olla.

Suurin pettymys oli Abo Rasulin tympeä Unfun, äärimmilleen revitty väkivaltamässäily, jonka pohjimmaisena tarkoituksena lienee kritisoida yliliberaalia pohjoismaista yhteiskuntamallia ja konsensushakuisuutta. Rasulin edellinen, Macht und Rebel, on hyvä kirja, jonka luin monta vuotta sitten, mutta Unfun ei päässyt miltään osin lähellekään sitä. Ehken sitten ollut enää niin yllätettävissä. Rumuutta ja kapinaa siis kuitenkin riitti alusta loppuun, mutta en vakuuttunut.

Intiimein suhde muodostui Eve Enslerin Vaginamonologeihin. Kirja on pamfletinomainen kokoelma haastetellen ja tutkien etsittyä ja löydettyä tietoa ja kokemusta väärinymmärretystä ja vaietusta vaginasta. Alun perin kyse on näytelmästä. Tämä kirja oli nopealukuinen mutta pani miettimään: miksi edelleen on niin vaikeaa puhua naisen sukupuolielimistä niin kuin asiat ovat? Liian paljon tarpeetonta häpeää ja hyssyttelyä, liian paljon väkivaltaa ja väärinkäyttöä – koko ajan ja joka päivä. Vaginamonologeja on täynnä uhoa ja se kehottaa kapinaan. Ihmisen, naisen, on arvostettava itseään ja jalkoväliään. Piste. Tämä kirja ei ehkä ole niinkään ruma, mutta kapinallinen se kyllä on, vieläpä varsin iskevällä tavalla.

Surullisimmaksi minut teki Sapphiren Precious – harlemilaistytön tarina, jossa 16-vuotias päähänpotkittu musta tyttö koettaa pinnistää pohjalta edes hieman lähemmäs pintaa. Luin tämän jälkeen Alice Walkerin Häivähdys purppuraa, jolloin vasta tajusin, kuinka selkeästi Precious on sen nykyaikaistettu versio niin kieleltään kuin mieleltäänkin. Järjestyksen olisi hyvä ollut olla toinen, mutta tämänkin asian kanssa saatan juuri ja juuri selvitä, hm. Preciousta suosittelen, sillä tarina saa todella miettimään asioita vieraasta näkökulmasta. Rumuus on kirjassa hallitsevaa, muttei alleviivaavaa. Pikemminkin korostetaan selviytymistä scheissesta huolimatta.

Parhaan kirjan paikasta kisaavat Laura Gustafssonin Huorasatu ja Anthony Burgessin Kellopeli appelsiini. Ensimmäinen jysähti kovaa, sillä koko kirja on sellaista tykitystä, ettei lukija saa hetken rauhaa. Käydään läpi rakenteellinen, fyysinen ja henkinen väkivalta, eläinten oikeudet ja yhteiskunnan räikeät epätasa-arvon kohdat. Mutta mukana on myös huumoria, ja roisia sellaista. Tätä kirjaa ei pysytä mikään. Kellopeli appelsiini taas on klassikko, jonka elokuvasovituksesta pidän älyttömän paljon. Kirjan lukeminenkaan ei vastenmielistä ollut, vaikka se uuskielensä ja ällöttävienkin yksityiskohtiensa puolesta sitä hyvinkin voisi olla. Pidän Kellopeli appelsiinia ennen kaikkea yhteiskunnan rumuutta kuvaavana kirjana, sillä vaikka väkivalta ja vallan väärinkäyttö kulminoituu sen päähenkilöön Alexiin, hänen kauttaan kuvataan myös sitä, miten käy, kun yhteiskunta koettaa hallita asioita, joihin sillä ei pitäisi olla pääsyä.

Kaikenlaista tuli siis luettua aina insestistä, lähisuhdeväkivallasta, prostituutiosta, syrjäytymisestä ja ultraväkivallasta aina vaginoihin saakka. Melkoinen kombo. Rumuutta ja kapinaa en karta tämänkään jälkeen, vaan tartun niihin edelleen ilolla. Ravistelu on aina silloin tällöin paikallaan, sillä kaikki ei ole pelkkää hattaraa. Onneksi.

14. lokakuuta 2012

Hulluja lahkoja: Maria Åkerblom – Elämän ja kuoleman lähettiläs



Gustav Björkstrand: Maria Åkerblom – Elämän ja kuoleman lähettiläs
Käsikirjoituksesta suomentanut: Mirja Hovila
Schildts 2011
314 s.
Maria Åkerblom. Sändebudet med makt över liv och död (2011)

Kirjastosta.


Ida Maria Åkerblom (1898–1981), snappertunalaisen mäkitupalaisen tytär, tuli tunnetuksi horrossaarnaajana, karismaattisena profeettana ja nimeään kantaneen lahkon despoottisena johtajana. Maria aloitti saarnaajan uransa vuonna 1917 ja keräsi nopeasti ympärilleen uskollisten seuraajien piirin. Hän oli kiehtova ja kiinnostava persoona, vahvahenkinen puhuja ja monin tavoin vetävä nuori nainen.

Åkerblom aloitti toimintansa Uudellamaalla, mutta siirtyi nopeasti Pohjanmaalle, Kokkolan lähistölle. Siellä hän sai paikallisista talonpojista tukea sanomalleen. Maria saarnasi pääasiassa öiseen aikaan, ja kiinnostus häntä kohtaan kasvoi nopeasti. Pääasiallinen sanoma oli, että elettiin lopun aikoja ja vain Mariaa seuraamalla ja häntä Jumalan lähettämänä profeettana kuuntelemalla saattoi pelastua.

Marian oikeaksi kädeksi tuli sisällissodan henkisesti musertama Eino Vartiovaara, joka otti nuoren naisen kasvattityttärekseen. Vartiovaaran vaimo Maiju ei ollut tilanteeseen tyytyväinen, sillä hän huomasi nopeasti miehensä olevan kokonaan Marian pikkusormen ympärillä. Perheen rahavarat alkoivat ohjautua Marian ja Einon yhteishallintaan, ja joukko ympärillä kasvoi. Pohjanmaalla ryhmittymä sai vastaansa niin paikallista väkeä, joka ei muotoutuvaan lahkoon ja sen kasvavaan rahanhimoon ja kummallisiin tapoihin ihastunut, kuin itsensä arkkipiispa Gustaf Johanssonin. Esteistä huolimatta herätyskokoukset jatkuivat ja lisää väkeä kiinnostui Marian levittämästä Jumalan sanasta.

Vaikeuksia alkoi tulla siinä vaiheessa, kun lahkon sisärengas oli muotoutunut tiiviimmäksi ja Marian vallanhimo kasvoi kasvamistaan. Marian renkinä toiminut poika pahoinpideltiin julmasti, jolloin pohjanmaan väki menetti malttinsa ja halusi ajaa åkerblomilaiset hevon kuuseen kotiseudultaan. Oikeusjuttua puuhattiin ja paljon lisää epäilyttävää toimintaa paljastui: varkauksia, vääriä valoja ja lopulta nimismiehen murhayritys.

Lahko muutti Helsinkiin ja hankki yhteisillä varoillaan Toivola-nimisen huvilan Meilahdesta. Parhaimmillaan kolmisensataa henkeä toimi yhteisen aatteen eteen. Tavoitteena oli päästä Palestiinaan, jonka Maria oli profetoinut olevan liikkeen määränpää. Lopulta sekä Maria Åkerblom että murhayritykseen osallistuneet miehet tuomittiin vankeusrangaistuksiin. Maria pakeni useaan otteeseen sekä tutkintavankeuden, mielisairaalajaksojen että varsinaisen tuomionsa aikana, mutta hänet saatiin joka kerta kiinni. Vankeutensa aikana hän johti lahkoaan edelleen tiukoin ottein.

Vankeustuomioiden jälkeen lahkon toiminta jatkui Helsingissä. Maria keskittyi kasvattamaan lahkolaisia ja näiden lapsia Herran kurissa ja nuhteessa, keräämään muilta rahaa ylellistä elämäänsä varten ja vahvistamaan asemiaan kaikin tavoin. Lisäksi hän kasvatti koiria ja piti lemmikkinään jossain vaiheessa jopa kahta leijonanpentua! Erilaisia bisneshankkeita pyöritettiin lahkolaisten rahoilla, ja ilmeisesti menestys oli suhteelliseen hyvää.

Mediaan Åkerblomilla oli ristiriitainen suhde. Hänestä oltiin kirjoitettu paljon jo 1920-luvulla, mutta 1930-luvun kuluessa ja sen jälkeen hän pyrki rakentamaan itselleen kokonaan uudenlaisen julkisen identiteetin. Hän oli kykenemätön kohtaamaan kritiikkiä ja piti kaikkea itseensä ja seuraajinsa kohdistuvaa arvostelua järjestelmällisenä vainona. Moni irtautui lahkosta, moni perhe hajosi, mutta Marialla oli kannattajia ja seuraajia kuolemaansa saakka. Itse hän piti itseään Jumalan profeettana loppuun asti.

Todella mielenkiintoinen kirja tämä Gustav Björkstrandin kirjoittama elämäkerta. Björkstrand teki åkerblomilaisuudesta väitöskirjan vuonna 1976, ja on ollut aihepiiristä kiinnostunut omien sanojensa mukaan lapsesta saakka. Nyt ollaan rautaisen ammattilaisen kirjoittaman tarinan äärellä, ja sen kyllä huomaa.

Ennen tämän kirjan lukemista tiesin Maria Åkerblomista vain sen, että hän oli hurmossaarnaaja, joka istui tuomiotaan Hämeenlinnan naisvankilassa ja teki sieltä uskaliaan pakoyrityksen. Siinä kaikki. Nyt tiedän huomattavasti enemmän ja lisätietoakin janoan.

Olen todella kiinnostunut kaikenlaisista kulteista ja lahkoista – uskonno(i)sta ja sen eri muodoista ylipäänsä – ja tämä kirja vastaa kyllä tiedonjanoon. Se antaa kiihkottoman kuvan yhdestä 1900-luvun erikoisimmasta suomalaisesta, joskin lukija pudistelee aika ajoin päätään epäuskosta. Miten tuollainen ihminen on voinut vetää puoleensa jopa kolmesataa ihmistä, saada heidät myymään tai panttaamaan sukutilansa tai muun omaisuutensa, pakottaa heidät asumaan kommuunissa, antamaan vääriä valoja ja ryhtymään väkivaltaisuuksiin?

Sitä kai kaikki lahkoja ja kultteja tutkivat pohtivat. Åkerblomin mielenterveydestä tiedetään sen verran, että häntä pidettiin hysteerikkona ja tunne-elämältään häiriintyneenä. Nykystandardien mukaan hän täyttää psykopaattisen persoonallisuushäiriön piirrelistan tuosta vaan. Hän itse sanoi jonkin hoitojakson aikana, että tuntee itsensä kahdeksi ihmiseksi, joista toinen on lempeä ja toinen julma.

Luin keväällä Ulla Appelsinin kirjoittaman Leevi K. Laitisen elämäkerran Lapsuus lahkon vankina, joka kertoo kartanolaisuudesta, monin tavoin Åkerblomin liikettä vastaavasta lahkosta, joka toimi Satakunnassa samoihin aikoihin. Kartanolaiset keskittyivät nimenomaan väkivaltaan kasvatus- ja ojennuskeinona ja seksuaalisuuden tuomitsemiseen, kun taas åkerblomilaisten kohdalla kyse oli enemmän äärimmäisen vahvasta henkilökultista. Tosin åkerblomilaisetkin hallitsivat kyllä väkivallan käytön ja esimerkiksi liikkeestä eroon pyrkiviä uhkailtiin, pahoinpideltiin ja pidettiin panttivankeina. Kaikki tämä kohdistui myös puolustuskyvyttömiin lapsiin.

Ei kai voi todeta kuin että maailma osaa aina yllättää. Miten paljon kaikkea tänne mahtuukaan ja miten käsittämättömiä ratkaisuja ja valintoja ihmiset tekevät joko omin päin ja tietoisesti tai manipuloituina ja pakotettuina. Suosittelen tätä kirjaa ehdottomasti, jos aihepiiri yhtään kiinnostaa.

Kaltaisilleni uteliaille on tarjolla myös Elävän arkiston noin puolituntinen ohjelma Rikostarinoita historiasta: Unisaarnaaja.

Kirjan on lukenut myös Maija/Kirjojen keskellä.

Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti: Elämäkerrat.

12. lokakuuta 2012

Lukudiplomia mä metsästän!

Hyönteisdokumentti-blogissa pantiin rattaat pyörimään lasten ja nuorten (ja aikuisten!) lukuharrastuksen puolesta oikein toden teolla uuden ja erinomaisen hauskan lukuhaasteen muodossa. Tarkoituksena on kiinnittää huomiota kirjallisuuden arvostamiseen koulutyössä. Jo nyt on mahdollista (ainakin osassa kouluista) suorittaa kirjallisuus/lukudiplomi kuviksen ja muiden oppiaineiden tapaan, mutta aivan vakiintunut se ei vielä ole. Pitäisi olla! 

Kyseessä on siis:

LUKUDIPLOMI-HAASTE

kaikille innokkaille lukijoille ikävuosista riippumatta.

Haasteen säännöt ovat seuraavat: 

1. Valitse vapaasti luokkatasosi ja diplomi jonka haluat suorittaa. Pohjana suosittelen tuota Opetushallituksen Kunnaria, mutta vastaavat paikkakuntakohtaiset diplomiohjelmat hyväksytään myös. Ilmoita valintasi tämän bloggauksen kommenttiosiossa.

2. Seuraa diplominsuorituksen ohjeita. Tyypillisesti tarjolla on useita temaattisia lukulistoja joista kustakin valitaan luettavaksi yksi kirja niin että yhteensä luetaan 6-10 kirjaa.Luetuista kirjoista joko tehdään normaali bloggaus oman tyylin mukaan tai tehdään jokin diplomiohjeissa annetuista tehtävistä, tai mieluiten tietysti molemmat (kannattaa lukea ne tehtävälistat läpi, siellä on lukuisia mielikuvitusta kutkuttavia tehtäviä...)
Mahdolliset elokuvatehtävät ovat vapaaehtoisia, tällä kertaa keskitymme kirjoihin ja ajoittaisiin sarjakuviin. 


3. Haaste alkaa nyt, ja kouluvuoden mukaisesti päättyy lauantaina 25.5.2013. Tuosta viikon päästä, 1.6.2013 kevätjuhlissa jaetaan diplomit ja saatetaanpa jakaa stipendeinä myös muutama kirjapalkinto arvottuna suorittajien kesken (myös hyvällä yrityksellä pääsee mukaan arvontaan vaikkei koko diplomia saisikaan suoritettua).
Myös jo luetuilla kirjoilla voi osallistua, kunhan ne on lukenut 1.8.2012 jälkeen.

4. Jos lähipiirissäsi on lukeva lapsi, ota selvää olisiko hän kiinnostunut lukudiplomista ja onko hänen koulussaan mahdollisuutta sen suorittamiseen. 

(Vinkiksi jos lasten tai nuorten kirjallisuus ei suuremmin kiinnosta, yläasteen listoista löytyy jo runsaasti kirjoja myös aikuiselle lukijalle. Haaste sopii suoritettavaksi myös yhdessä oman tai muuten tutun kouluikäisen lapsen kanssa). 


Itse lähden suorittamaan tätä haastetta tuolta Opetushallituksen Kunnarista valitsemallani Sinuhe-kokonaisuudella. Koska olen itsekin tällainen märkäkorvamopo (opettajana, tai siis tulevana), valitsen omaksi luokkatasokseni 7. luokan. Luen siis ensi vuoden kevätjuhlaan mennessä kymmenen eri teemakokonaisuudesta valittua kirjaa, kirjoitan niistä bloggaukset ja teen kustakin kirjasta vielä jonkin tarjolla olevan Kunnarin tehtävän. Pidän ajantasaista listaa diplomia varten tuolla Lukuhaasteita-välilehdellä. Ihan vielä en tiedä, mitä kirjoja tulen lukemaan, mutta ideoita on jo paljon.

Haastan kaikki muutkin mukaan lukudiplomia suorittamaan! Ei muuta kuin tutustumaan Kunnariin (ja/tai muihin olemassaoleviin diplomipohjiin) ja ilmoittautumaan Hyönteisdokumenttiin! Ei kai ihmisellä voi koskaan liikaa diplomeita olla, vai mitä?

11. lokakuuta 2012

Paahto päällä

Moi vaan ja terveisiä gradusyvänteestä! Täällä ollaan!

Viimeiset yhdeksän päivää ovat vain lentäneet nimittäin. Olen luuhannut tälläkin viikolla joka päivä Helsingin yliopiston uudessa hienossa kirjastossa, Kaisa-talossa, jossa olen kantanut edestakaisin valtavia lähdeaineistovuoria, kopioinut, analysoinut, kirjoittanut ja ajatellut niin että pää on sauhunnut. Olen sitäpaitsi löytänyt kirjastosta vakkaripaikan. Kyllä tuntuu kuin kotiinsa menisi, mä sanon!

Tähän meneillään olevaan rykäisyyn kuuluu enää huominen, sillä graduryhmän materiaali a.k.a. "Gradukässäri vol. 1" lähtee matkaan huomenna viimeistään kello 16.00. Ihan yllättävän hyvältä jo näyttää, vaikka en todellakaan olisi ehkä uskaltanut uskoakaan tähän vielä viikko sitten. Yllättävän vahva vaikutus sillä deadline-sanalla meikäläiseen on, siis silloin, kun sen sanoo joku muukin kuin minä itse. Ensi viikolla on siis graduryhmän tapaaminen, jossa tuotostani ruoditaan, ja sen jälkeen olisi periaatteessa enää loppuviilailun paikka (johon sisältyy esim. päätelmäluvun kirjoittaminen, sillä sitä ei vielä ole, ellei noin kolmesivuista tajunnanvirtatekniikkaista dadarunoutta sellaiseksi lasketa). Nyt on niin hyvä paahto päällä, että jarruja ei löydy vaikka kuinka etsisi. Antaa mennä vaan.

Paitsi se voi olla ongelma, että pää sauhuaa niin kovaa, ettei uni meinaa tulla sitten millään ja levottomuus purkautuu tuskaisena pyörimisenä sängyssä JA viaton tieteentekijä ajetaan sohvalle nukkumaan. Kuten kävi esimerkiksi eilen. Tilanne päätyikin lopulta tähän:

Tutkielmia todellisuudesta I: Graduntekijäbloggaajan kissa
vaatii huomiota. 

Tuohon päälle vielä John Irvingin Sirkuksen poikaa (sen verran, mitä nyt kykenin keskittymään, onneksi kyseisessä kirjassa on lyhyet luvut), niin johan alkoi olo olla jotakuinkin jakomielinen.

Että jos sitä huomenna neljän jälkeen vaikka vähän relaisi. Olisko mitään.

Maanantaina aion muuten matkustaa arkistoreissulle Turkuun, mitäköhän siitäkään tulee. Luulin, että arkistoseikkailuni siellä olisivat jo jääneet historiaan (sic!), mutta ei, yksi tarkistusmatka on vielä tehtävä. Tuskin maltan odottaa tutkijasalin setämiehiä ja rapisevia paperikoteloita...

Mutta jospa sitä vielä mukillinen kamomillateetä tai jotain muuta placeboa unensaamista ajatellen, pari sivua Irvingiä ja taisteluasemiin huomista loppunäytöstä varten. Jatketaan!

9. lokakuuta 2012

Luokseenpäästämätön Seuraaja


Ismail Kadare: Seuraaja
Suomentaja: Tuula Nevala
Albaniankielinen avustaja: Eset Feka
Into Kustannus 2012
158 s.
Pasardhësi (2003)

Arvostelukappale.


Turhaan yritätte tulkita merkkejämme. Yritätte selvittää, kenellä on perusteita mihinkin ja kenellä ei. (s. 157)

Albanian Johtajan, Puolueen diktaattorimaisen päällikön Seuraaja löydetään joulukuisen yön jälkeen kuolleena kotoaan. Ampuiko hän itse itsensä, tehtäväänsä ja asemaansa kyllästyneenä, voipuneena vastuunsa alle, pettyneenä itseensä? Vai tappoiko hänet joku – ja jos tappoi, oliko syy poliittinen vai henkilökohtainen? Taloon tuli joku keskiyöllä, sanotaan. Seuraajan perhe ei tiedä mitään.

Tänä vuonna minulla on ollut kunnia tutustua Albanian kansalliskirjailijaksi tituleeratun Ismail Kadaren (s. 1936) tuotantoon. Ensin luin surullisenhaikean, upean Kolme surulaulua Kosovolle. Sen jälkeen tartuin Särkyneeseen huhtikuuhun, josta vaikutuin myös: hieno kertomus absurdista kunniasta. Ei ollut vaikeaa tehdä lukupäätöstä Seuraajan suhteen. Tämän halusin lukea.

Vaikeaa oli, kovin vaikeaa. Tarina lähtee liikkeelle kiinnostavasti Seuraajan kuoleman uutisoinnista. Olen kiinnostunut diktatuureista ja vallan väärinkäytöstä, eikä Balkanin aluekaan mitenkään epäkiinnostavaa seutua historiansa ja kulttuurinsa puolesta ole. Lähtöasetelmasta huolimatta en onnistunut pääsemään mukaan Seuraajaan. Kirja on lyhyt, vain puolisentoistasataa sivua, ja siinä ajassa olisi lukijan kannalta melkoisen tärkeää hypätä kärryille ja nauttia matkasta. Nyt ei käynyt niin.

Kadare kirjoittaa hyvin tasaista, varmaa ja vahvaa kieltä. Hän rakentaa kuvaa henkilöistään, kertoo absurdista valtakeskittymästä, pelosta ja jäykkyydestä. On kyse rautaisesta ammattilaisesta, joka kyllä tietää, miten tarinat kerrotaan ja kirjat kirjoitetaan.

Eikä Seuraaja ole huono kirja, ei keskeneräinen eikä höttöinen. Se ei vain auennut minulle niin kuin olisin halunnut ja toivonut sen aukenevan. Se kertoo viiltävästi diktatuurissa elämisestä, kirjoittamattomasta sääntöviidakosta ja maailmasta, jossa kuka tahansa saattaa olla syyllinen mihin tahansa, kun niin päätetään. Se kertoo myös pelosta, jota ei voi hallita, kun ei tiedä, mitä pelkää.

Mutta tämän kaiken se olisi voinut tehdä kutsuvammin, laskea varustustaan ja päästää lukijan luokseen, jokaiselle sivulleen. Ja pitää siellä viimeiseen pisteeseen saakka.

Seuraajan on lukenut myös Riina.

Ikkunat auki Eurooppaan: Albania

8. lokakuuta 2012

Aika suuri hämäys




Jennifer Egan: Aika suuri hämäys
Suomentaja: Heikki Karjalainen
Tammi 2012
410 s.
A Visit from the Goon Squad (2010)

Kirjastosta.


Tätä kirjaa odotin paljon. Ja kauan. Jono kirjastossa oli p i t k ä, tuskaisen pitkä ja hidas. Mutta lopultakin!

Jennifer Eganin Aika suuri hämäys on viimeisin Pulitzer-voittaja, erikoinen ja sävähdyttävä lukukokemus. Kirja ei ole perinteinen romaani, muttei novellikokoelmakaan. Episodiromaani-nimitystä huomasin jossain käytetyn, varsin osuvasti.

Aika suuri hämäys kattaa monta vuosikymmentä, lähes puoli vuosisataa. Sen keskiössä ovat musiikkituottaja Bennie Salazar ja hänen assistenttinsa Sasha, joita kaikki romaanin osiot tavalla tai toisella koskettavat, vaikkeivät heidän näkökulmastaan asioita aina kuvaakaan. Ollaan San Franciscon punkpiireissä, New Yorkin kaduilla, pilvenpiirtäjissä ja Hudson-joen varrella, matkataan tapaamaan trooppisen maan sotilasjuntan diktaattorikenraalia, ollaan safarilla Afrikassa lähes Hemingwayn hengessä, nähdään 2020-luvun teinitytön elämään powerpointin muodossa olevan päiväkirjan kautta. Ihmiset vaihtuvat, tapaavat toisiaan ja ovat tapaamatta – ohittavat menneen, nykyhetken ja tulevan liiankin helposti.

Tästä tarinasta on vaikeaa tehdä kattavaa tiivistystä, muttei se taida olla tarpeenkaan. Vaikka tapahtumia marssitetaan esiin, varsinaisia juonenkäänteitä kiinnostavampana pidin tunnelmaa ja vaihtuvia kerrontatekniikoita. Jopa sä-muodossa kirjoitettu osio toimi! Powerpoint-homman olin jo ehtinyt unohtaa, kunnes se sitten lävähti silmille. Totuttelua sen lukeminen vaati, ja ehkä olen vielä liiaksi omien pp-traumojeni vanki ymmärtääkseni sen perimmäistä tarkoitusta. (Auskuvuonna tuli tehtyä pp-esityksiä aivan liikaa. Aivan ehdottoman liikaa ihan kaikkien kannalta.) Muoto siis vei huomioni kärjen sisällön sijaan, mutta jotain sain silti irti itse tarinastakin myös tässä osiossa. Ainakin jonkinasteista surua. Ja aikuiseksi kasvamisen tuskaa. Vanhemmuuden väsymystä.

Me seisomme pitkään hiljaa katsellen aurinkopaneelien liikettä

Paneelit ovat kuin robottininjoja tai chi -harjoituksissa.

Isä pitää minua kädestä.

En halua koskaan kotiin.

Haluan jäädä tänne ainiaaksi isän kanssa.

(s. 357)

Maailma, jossa kirjassa eletään, on tuttu ja samalla vieras. Sen ilmiöt ja tavat olla ovat tuttuja, mutta silti ne pitävät hieman etäällä. Lukija on tarkkailija, ei niinkään kanssakokija. Etuliepeen mukaan "Aika suuri hämäys tallentaa elävästi hetket joina ihmiselämät risteävät, ne merkittävät tilanteet, joista onnistumiset ja tragediat saavat alkunsa". Niin minäkin sen koen.

Tämän kirjan lukeminen oli, suokaa anteeksi latteahko ilmaisu, ihanaa. Tarina imi ja Eganin tekstiä oli ilo lukea. Se soi ja swengasi, otti mukaansa eikä pudottanut kärryiltä. Kirjan pohjavire on melankolinen: aika kuluu ja ihmisen on suotavaa tajuta se, tai voi käydä köpelösti. Toiset saavat enemmän kuin toiset, jotkut oppivat nauttimaan saamastaan aiemmin, jotkut eivät koskaan. Silti pysytään hyvin arkisella tasolla, ihmiselämän vaiheissa. Vai onkohan se sittenkään kovin arkista? Ehkä se onkin parasta ja juhlallisinta, mitä meillä on. Paljon muuta ei edes käteen jää. Jos sitäkään.

Aika suurta hämäystä on luettu paljon, tekstejä suorastaan tulvii Googlesta. Pari viimeisintä huomaamaani ovat Liisan ja Anna Elinan kirjoittamia.

Osallistun kirjalla So American -haasteeseen (Modern Women Writers) sekä omaan Pulitzer-haasteeseeni.

6. lokakuuta 2012

Aika mennyt palaa


Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa
Tammi 2012
279 s.

Omasta hyllystä.


Suomalainen Klarissa Laine lähtee kotiäitikomennukselle Bostoniin, Yhdysvaltoihin, josta hänen miehensä Mikael on saanut vuoden pestin. Klarissa, kunnianhimoinen tekstiammattilainen, päättää viettää pienten lastensa, Juuditin ja Topiaksen kanssa niin hyvää arkea kuin mahdollista. Perillä kaikki ei mene ihan suunnitelmien mukaan. Mikael on koko ajan töissä, eikä luvattua tilavaa asuntoa tunnu löytyvän. Klarissaa koko touhu jo kaduttaa, ei vähiten siksi, että hän on alkanut jälleen nähdä jo lapsuudestaan tuttua unta salaperäisestä naisesta, Corinnesta, ja tämän elämästä 1940- ja 1950-lukujen Yhdysvalloissa. Unet käyvät koko ajan todentuntuisemmiksi, ja kun Laineen perhe lopulta pääsee muuttamaan viihtyisään esikaupunkitaloon, unen ja toden raja häilyy entisestään, ja Corinnen elämänkäänteet tuntuvat tulevan pelottavan liki Klarissaa. Lisäksi Klarissan ja Mikaelin avioliitto natisee liitoksissaan.

Uskallatko nähdä unesi loppuun asti? kysyy kirjan takakansi.

Hyvä kysymys.

Timosen kirjan tarina on koukuttava ja mielenkiintoinen. Siinä on ripaus todellisuuden tuolle puolen menevää tunnelmaa yhdessä tavallisen lapsiperhearjen kuvauksen kanssa. Minulla meni hetki, ennen kuin pääsin kirjan imuun mukaan, mutta jotain kertonee se, että luin koko opuksen eilisillan ja alkuyön aikana – etenkin viimeinen kolmannes veti niin kovaa, etten yksinkertaisesti voinut enkä halunnut lopettaa lukemista.

Kiinnostuin itse eniten Corinnesta, juutalaisvainoja Yhdysvaltoihin paenneesta pariisittaresta, jonka elämä ei uudessa maailmassa mene ihan niin kuin hän sen toivoisi menevän. Klarissan unet alkavat välähdyksenomaisina, mutta mitä pidemmälle tarinassa edetään, sitä todentuntuisempia ja yksityiskohtaisempia ne ovat. Niinpä pääsin ilokseni tutustumaan Corinneen paremmin. Hämmennyin, kun hänestä kertovat osiot muuttuivat yhtäkkiä preesenskerronnasta imperfektiin, mutta tulkitsin tämän johtuneen siitä, että Klarissa alkoi kirjoittaa uniaan ylös ja ehkä tuoda niihin omaa kerrontaansakin...

Mikä sitten lopulta onkaan totta?

Ainakin hektinen lapsiperhearki ja äitiyden myllerrys sekä 1950-luvulla että 2000-luvulla, voisin niitä omakohtaisesti tuntematta sanoa. Sekä Klarissa että Corinne ovat tahtomattaan oman aikansa vankeja odotuksissa, toiveissa ja peloissa. Corinne päätyy yksinäiseksi lähiökotirouvaksi aikana, jolloin se on naiselle toivotuin rooli, muttei osaa sopeutua siihen. Klarissa valitsee saman tien (näennäisen) vapaaehtoisesti, eräänlaisena määräaikaisena roolileikkinä, mutta kokee samoin ahdistusta ja tyytymättömyyttä itseensä, kun ei osaakaan nauttia lastensa seurasta vuorokauden ympäri, eikä halua pitää kotia tiptop-siistinä uraohjusmiehensä käydä kääntymässä.

Avioliitosta Aika mennyt palaa antaa surullisenkarhean mutta realistisenoloisen kuvan: mikä kaikki on vain tottumista, mihin täytyy tottua, saako toivoa muuta, saako haluta muutosta? Entä mitä on uskollisuus, miten siitä puhutaan ja miten se tulkitaan? Mitkä ovat sukupuolten paikat ja tehtävät?

Miehet eivät tässä kirjassa pääse ääneen. Sekä Corinnen mies Marty että Klarissan mies Mikael ovat sivuhenkilöitä, joista lukija näkee vain yhden puolen. Se tuntuu tavallaan perustellulta – tämä on naisten tarina – mutta hieman rosoa jäin silti kaipaamaan. Onko kaikki aivan niin selvää, kuin annetaan olettaa? Mikä on toisen puolen totuus?

Tympäännyin aika ajoin Klarissaan. Minusta hän on hieman liikaa itsesääliin taipuvainen. Toki uusi ympäristö lannistaa kenet tahansa, jos se ei olekaan sitä, mitä odotti tai mitä luvattiin, mutta Klarissalla on kuitenkin 2000-luvun vaihtoehdot käsissään. Ei hänen tarvitsisi jäädä keskiluokkaisen lähiönsä vangiksi, hänelle kaikki ovet ovat auki! Toista on Corinnella, jonka vaihtoehtoina on purra hammasta ja jaksaa niskaan tulevaa sontaa tai heittäytyä yhteiskunnan hylkiöksi. Toisaalta ehkä olen vielä Klarissan karsastama, mustavalkoisesti ajatteleva nuori, enkä vain ymmärrä kaikkia elämän realiteetteja. Ehkä opin vielä.

Kerronnallisesti Timonen tarjoaa sujuvaa ja mukanaan kuljettavaa kieltä. Kuvailua ja yksityiskohtia on ehkä paikoin makuuni liikaa, etenkin Klarissan eleitä, ilmeitä ja tuntemuksia kuvaillaan runsain mitoin, mutta loppujen lopuksi pidän tätä kuitenkin perusteltuna tyylikeinona, joka vahvistaa tarinaa. Kerrotaanhan siinä kuitenkin naisista nimenomaan heidän oman, hyvin subjektiivisen sisäisen maailmansa kautta, jolloin itsetietoisuus epäilemättä on voimakas. Lukijana en vain yleensä ole aivan näin yksityiskohtaisen kerronnan ystävä, mutta kaikkeen tottuu, kun tarina vie mukanaan!

Kaiken kaikkiaan Aika mennyt palaa on kiehtova ja koukuttava tarina äitiydestä, avioliitosta ja identiteetin etsinnästä. Vaikka sen keskeisenä koukkuna on venyttää todellisuuden ja kuvitelman rajoja, jalat pysyvät silti myös syvällä bostonilaisen esikaupungin mullassa ilman, että tarinan uskottavuus kärsisi.

Muiden arvioita löytyy Googlesta hyvin helposti, ja yhtä helposti niihin löytää Karoliinan blogista.

Osallistun kirjalla haasteisiin Kirjallisuuden äidit ja Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti.

4. lokakuuta 2012

Sille! Ja muullekin!


© J.R.

On pitänyt kiirettä, monessakin mielessä. Perjantaina loppuivat työt. Sain läksiäislahjan ja pomolta lämpimän halauksen. Oli vähän haikeaa istua päiväkahveilla (joilla en ole istunut kertaakaan aiemmin kuluneiden 1,5 vuoden aikana, sillä aspaihmisenä istuin luonnollisesti työpäiväni aspassa), mutta kun jätin avaimet pöydälle ja suljin ulko-oven takanani, keveys valtasi. Onneksi uskalsin.

Lauantaina piti sitten tietenkin hieman juhlia teemalla "Kaunis, työtön, onnellinen". Koska (kaikilla) miehillä on (aina) niin helppoa työelämässä, toisin kuin (kaikilla) pari-kolmekymppisillä naisilla, ei heillä ollut näihin kemuihin asiaa. Omanikin olin heittänyt ulos. (No okei, hänellä oli toiset bileet muualla.) Että mikäs siinä. Joimme alkoholia ja söimme. Kuuteen. Onneksi kirjoitin maanantaisen hämäysjuonijuttuni tavoistani poiketen reilusti etukäteen, sunnuntaisella aivokemialla siitä olisi voinut tulla vähintäänkin mielenkiintoinen.

Nyt olen syvällä. Gradussa ja kirjallisuudessa. Olen todennut, etten (enää) ole sitä mallia, joka pystyy keskittymään kovin pitkäksi ajaksi yhteen asiaan, vaan poukkoilen ja säntäilen. Siitä huolimatta, että olen eilen ja tänäänkin roikkunut intternetissä ihan riittävän paljon, olen myös lukenut ja kirjoittanut, jopa ihan asiaa. Pienistä puroista kasvaa jne. Tekstiä alkaa olla kohta 70 sivua kasassa, ja olen todellakin ottanut itseäni niskasta kiinni: selvittelen yksityiskohtia saman tien, palaan aiempaan ja ennen kaikkea alan hallita kokonaisuutta. Sellaista tunnetta ei ole oikein aiemmin ollut, mutta nyt se on tullut. Vielä kun oppisin rajaamisen taidon, olisin tyytyväinen. Uskon senkin vaiheen tulevan piakkoin.

Yksi keskeinen seikka on deadline. Olenhan niitä tähänkin mennessä asetellut itselleni aina silloin tällöin, oli viime kevättä ja oli elokuuta, mutta tiistaina kun kökötin uuden ohjaajani organisoimassa graduryhmässä ja kalenterit kaivettiin esiin, tajusin, että on pantava pökköä pesään. Sanoin, että tavoite olisi tämän vuoden puolella. (En uskaltanut katsoa ohjaajaa sillä hetkellä silmiin, mutta ei hän ainakaan pudistanut säälien päätään tms.) Kun se oli sanottu ääneen, varasin itselleni saman tien parin viikon päähän graduryhmävuoron. Käytännössä se tarkoittaa, että ensi viikon perjantaina pitäisi olla lähtettynä ryhmäläisille se, mistä heidän kommenttinsa ja kritiikkinsä haluan saada. Eli periaatteessa koko p*ska, koska toista tilaisuutta en enää saa. (Muillakin on oikeus vuoroihinsa.) Eipä auttanut kuin avata tiedostot ja panna tuulemaan, ja ihan hyvin homma onkin edennyt.

Tosin tänään olen vain mököttänyt. Jokin esi-flunssan tapainen koputtelee olkapäätä ja aamun avasin Finrexinillä. Kurkku on kipeä ja mieli maassa. Mutta ehkä jos tämän päivän kehtaan lepuuttaa, se menee pois. Meneehän?!

Syksy on oikeasti tullut ja heijastimetkin pitäisi kaivaa esiin ja kiinnittää takinhihaan. Täällä meren rannassa tuulee aika kovaa, mutta mikäs sen mukavampaa kuin kääriytyä viltissä sohvannurkkaan lukemaan ja kuuntelemaan tuulen huminaa. Aika romanttista, sanoisin. Luettavaa on pinoittain, ja nimenomaan kaikkea mielenkiintoista, joiden vuoroakaan en jaksaisi odottaa.

Flunssanpoikasesta ja stressistä huolimatta mielessäni on vähintäänkin yksi aivan vinkeä asia: teitä rekisteröityneitä lukijoita on jo 90! Aivan sairaan hurja määrä! En olisi uskonut, oikeasti. Toivottavasti kirja/päiväkirja/muu sekoilu -yhdistelmäni maittaa, sillä en edelleenkään osaa profiloitua puhtaasti kirjabloggaajaksi. Mutta miksi pitäisikään. Sitten kun teitä on 100, on varmaan paikallaan järjestää jokin  arvontajutska, vaikken sellaiseenkaan koskaan kuvitellut päätyväni.

Että satasta odotellessa mukavaa loppuviikkoa! Minä keitän nyt teetä ja yritän manata taudin pois.