25. maaliskuuta 2016

Jukka Laajarinne: Tiloissa



Meditatiivinen kirja, jonka lukeminen rauhoittaa, se tässä olisi tarjolla, jos kiinnostaa!

Jukka Laajarinteen Tiloissa on esseekokoelma, jossa pureudutaan aikaan, paikkaan, olemiseen ja muistamiseen. Esseet lähtevät yleensä jostakin Laajarinteen omasta kokemuksesta tai muistosta: kotipaikasta, matkasta, vaelluksesta tai vastaavasti kirjallisuusviitteestä tai historiallisesta anekdootista. Niiden kautta päästään kunkin tekstin ytimeen, on se sitten muumien kotikäsitys, rajanvetäminen sallitun ja kielletyn olemisen välille, kaupunkitilan "luvaton" käyttö tai vuorikiipeily.

Laajarinne kirjoittaa rauhallista, jopa lempeää tekstiä, vaikka onkin paikoin hyvin kriittinen ja osoittaa ongelmakohtia ja säröjä. Hänen esseitään on nautinnollista lukea, ne tuntuvat musiikilta korvissa ja rauhoittavat tempoilevaa mieltä. Pituus on kohdallaan: parisenkymmentä sivua per teksti, osin allekin. Rakenteet ovat napakoita, eikä turhaa täytelätinää ole.

Tiloissa kuvaa useampaan otteeseen minullekin tuttuja seutuja, kuten Helsingin kantakaupunkia, jossa asun, ja paikkoja, joissa olen vieraillut ja ajastani nauttinut (Berliini, Pellinki). Paikoin vähän naurattikin, kuinka tutulta moni asia tuntui. Lähinnä siksi, että mietin, onko omissa kokemuksissani mitään persoonallista tai omintakeista, jos voin kerran lukea niistä esseekokoelmasta – joka ei ole minun kirjoittamani.

Tietenkin on, se on yksi Laajarinteen keskeisimmistä sanomista. Kokemuksien ja muistojen arvokkuus, henkilökohtaisuus ja ainutlaatuisuus tekee niistä uniikkeja. Jaamme paljon, mutta merkittävän osan pidämme myös vain itsellämme, vaikka se olisikin samantyyppistä kuin jollain toisella.

Toisaalta Laajarinteen esseissä on asioita, joita toivoisin voivani pitää omina kokemuksinani. Toisinaan, kun turhaudun työhöni ja arkeen, haaveilen elämästä vapaana kirjoittajana kahvilan hälyssä, aina uuden kahvin äärellä. Haaveilen ajasta lukea enemmän, ahmia kaikki ne klassikot ja merkittävät tutkimukset, joita en koskaan ole lukenut. Toivon, että olisin osa wanhan ajan sivistyneistöä (jota ei taida enää olla olemassakaan), että voisin rauhoittua ja keskittyä ihmislajin mittaamattoman arvokkaaseen yhteiseen kulttuuriperintöön vailla huolta seuraavasta pätkäduunista, laskunmaksupäivästä ja kotitöistä.

Yksi tärkeä tila onkin haaveiden ja unelmien tila – ja niiden toteutuminen. Se voi tosin tuottaa joskus erikoisia sivuvaikutuksia, kuten Stendhalin oireyhtymän eli Firenzen syndrooman kaltaisen tilan, josta Laajarinne kirjoittaa esseessä Neljäs ulottuvuus ja kertoo omasta pyhiinvaellusmatkastaan Tove Janssonin ja Tuulikki Pietilän Klovharuun. Teksti on ehkä suosikkini kokoelmassa, sillä Laajarinne pohtii siinä ansiokkaasti paikkojen historiallista muistia – "Eivät museot vaan rauniot ovat ihmiskunnan muisti" – ja vaikutusta ihmiseen. Tämä on yksi suosikkiteemoistani, jota ajattelen paljon.

Olen pienestä pitäen miettinyt uusissa paikoissa käydessäni, mitä kaikkea niissä on tapahtunut ennen minua. Etenkin autiotalot, hiljentyneet kylät, heinäpellon laidat ja maaseutumaisemat kutkuttavat mielikuvitusta ja saavat pohtimaan kaikkia niissä eläneitä ja olleita ihmisiä omine menneisyyksineen. Olen jossain määrin taipuvainen melankoliseen nyyhkymuisteluun, ja esimerkiksi kesämökillämme haluan aina istua terassilla samassa paikassa, jossa edesmennyt mummini mökin emäntänä aina istui. Tulee turvallinen olo, kun voi muistella mummia, arvailla, mitä hän siinä istuessaan mietiskeli (mummi vietti käytännössä kaikki lomansa ja sittemmin eläkekesänsä mökkisaaressamme, useimmiten yksin) ja samalla ajatella, että on minun vuoroni saada omat muistoni tästä paikasta ja näistä hetkistä. (Saan lähes hepulin, jos joku autuaan tietämätön vieras vahingossa istuu minun paikalleni.)

Tiloissa on hieno esseekokoelma. Sitä on helppoa lähestyä, ja Laajarinne ottaa lukijan omakseen nopeasti. Teksti soljuu silmissä ja jää mieleen pyörimään, lauseissa on voimaa ja ajatuksissa kirkkautta. Mikä parasta: lukija saa omat muistonsa, kokemuksena ja ajatuksensa heräämään, kuplimaan ja kasvamaan.


Jukka Laajarinne: Tiloissa – Esseitä
Ulkoasu: Timo Mänttäri
Atena 2016
260 s.

Arvostelukappale.

_______

Helmet-haasteen kohta 36. Kokoelma esseitä tai kolumneja

20. maaliskuuta 2016

Leena Parkkinen: Galtbystä länteen



Sinun jälkeesi, Max oli vaikuttava lukukokemus kaksi ja puoli vuotta sitten. Nyt oli lopultakin aika pyyhkiä pölyt Galtbystä länteen -romaanin kannelta ja upota saaristomaisemaan, sisarussuhteisiin, kuolemaan ja pakomatkoihin.

Fetknoppenin saaren merituuli kutitteli houkuttelevasti, perhesuhteiden kiemuraisuus häiritsi ja kiehtoi, ihmiselämän kolhut ja kuprut tuntuivat aidoilta – joskin traagisilta – eikä arvoitus jättänyt rauhaan ennen kuin ratkesi.

Yli kahdeksankymppinen Karen selvittää rautamummon otteella nuoruuden tapahtumia nyt kun vielä voi. Hänen veljensä Sebastian kuoli kauan sitten, syytettynä naapurintytön Kerstin murhasta. Matkalla kotiseudulle Karen saa erikoisten tapahtumien seurauksena matkakumppanikseen raskaana olevan Azarin, jolla on omat möykkynsä selvitettävänään.

Tarina kulkee vuoroin menneessä ja nykyisyydessä, se ottaa vauhtia Fetknoppenista, Turusta, Tampereelta ja milloin mistäkin. Lause on napakkaa ja kaunista, ei kuitenkaan imelää tai väkinäistä. Henkilöt heräävät eloon, vaikkeivät mukavia olekaan. Siksi ehkä onnistuneita, luulen. Sebastian on etäinen, kuin unikuva, ja osinhan hän sitä sisarelleen onkin. Myös Karenin ja Sebastianin vanhemmat pysyvät verhon takana, he ovat etäisiä, epämiellyttäviäkin.

Jotenkin tuntuu, että Galtbystä länteen on hyvin täysi romaani. Sen miljöö elää, sen henkilöt ovat paljon muutakin kuin sanoja riveillä. Pidin ratkaisusta, jossa kaksi hyvin erilaista perhetaustaa ja naista kohtaavat toisensa: Azarilla ja Karenilla ei päälle päin ole paljon yhteistä, mutta mitä pidemmälle langat aukeavat, sen selkeämmin huomaa, että erilaisuuden takana on paljon samaa. Ennen kaikkea menetys, hylätyksi tuleminen, jonkin turvallisen ja olennaisen katkeaminen.

Toisaalta tarinassa on piirteitä, joiden yllätyksellisyys lakastui jo ensimmäisestä vihjailevasta haituvasta. Se jätti ristiriitaisen olon, hieman pettyneen, vaikka tarina muuten kantaa itsensä vahvasti.

Galtbystä länteen saa kaipaamaan kesää ja merta (vaikka jälkimmäinen ei ole kahtasataa metriä kauempana nytkään), huokaamaan syvään ja toivomaan ja luottamaan siihen, että hyviä, vahvoja tarinoita riittää Parkkisella jatkossakin kerrottavaksi. Ne ovat lukijalle mannaa.


Leena Parkkinen: Galtbystä länteen
Ulkoasu: Jussi Karjalainen
Teos 2013
338 s.

Omasta hyllystä.

______

Toisaalla: P. S. Rakastan kirjoja, Ullan Luetut kirjat, Kirjainten virrassa, Kirjakaapin kummitus, Lumiomena, Kirjasfääri, Reader, why did I marry him?, Koko lailla kirjallisesti, Kujerruksia, Mari A:n kirjablogi, Vinttikamarissa, Lukuisa, Pieni kirjasto      

17. maaliskuuta 2016

Inkeri Koskinen: Villi Suomen historia – Välimeren Väinämöisestä Äijäkupittaan pyramideihin



Inkeri Koskisen Villi Suomen historia – Välimeren Väinämöisestä Äijäkupittaan pyramideihin palkittiin juuri tällä viikolla Vuoden tiedekirjana. Eikä syyttä, mainio opus!

Koskinen tekee tutkimusmatkan suomalaiseen historiankirjoitukseen – tai oikeammin sen nurjaan puoleen. Hän käsittelee pseudotiedettä ja salaliittoteorioita, suuruudenhulluja höpöteorioita ja itsepäisiä ja omanarvontuntoisia tutkimustensa omakustantajia.

Kirja on sekä napakka esitys suomalaisesta pseudotieteestä etenkin historian- ja kielentutkimuksen osalta että populaarihkoa tieteenfilosofiaa aloittelijoille ja hieman kokeneemmillekin. Koskinen tutustuu teemoitetuissa luvuissa erilaisiin villeihin historia- ja kielitieteellisiin "vaihtoehtoteorioihin" ja lisää kunkin luvun loppuun jonkun tutkijan kanssa käymänsä keskustelun, joissa varsin yksioikoisesti todetaan käsiteltyjen höpötysten ongelmakohdat.

Paikoin tieteenfilosofinen pohdinta on hieman korkealentoista, eikä ehkä kiinnosta ihan jokaista kaduntallaajaa, mutta ei kannata sen vuoksi ainakaan jättää kirjaa lukematta: sen verran villejä teorioita se maamme menneisyydestä kertoo, että niistä riittää hupia pidemmäksikin aikaa.

Suomen loisteliasta muinaisuutta on koetettu rakentaa monella tapaa. On kaiveltu esiin Kalevalan "todellisia tapahtumapaikkoja", vedetty yhteyksiä suomen kielen ja maailman valta- ja kulttuurikielten välille, sijoitettu Väinämöistä Välimerelle, Odysseusta Itämerelle ja Troijan taistelua Saloon, kaiveltu esiin Lemminkäisen temppeliä ja suomalaisten juuria Atlantiksessa ynnä Raamatussa, epäilty ruotsalaisia Suomen "todellisen" historian salaamisesta ja koetettu kaikin keinoin saada kotimaiset kallonmittaukset täsmäämään mongolien sijaan germaanien kanssa.

Villi Suomen historia on virkistävää luettavaa. Se on huolella kirjoitettu, otteeltaan napakka ja samalla leikkisä, se ei osoittele käsittelemiään aiheita ivaten vaan tyylikkäästi argumentoiden. Koskinen selittää selkeästi, mikä tieteen erottaa pseudosta (esimerkiksi se, että oikea tiede pyrkii korjaamaan itseään, toisin kuin "vaihtoehtoinen"), ja pohtii ansiokkaasti tieteellisen tiedon luonnetta ja merkitystä suhteessa "kilpailijoihin".

Toisaalta kirja saa olon henkisesti hieman kalpeaksi. Tällaisiin juttuihin ja niihin verrattaviin höpötyksiin uskotaan edelleen, koko ajan ja joka puolella. Eivätkä sellaiset ihmiset tartu sen enempää tähän kirjaan kuin mihinkään muuhunkaan vastaavaan, ainakaan muuttaakseen mieltään, vaan tunkevat päänsä yhä syvemmälle villeihin vaihtoehtoteorioihinsa. Toki esimerkiksi suomalaisten polveutuminen Atlantiksen väestä tai Raamatun pyhistä kansoista on aika harmiton uskonaihe verrattuna vaikka rokote"kriittisyyteen" tai lähes hysteerisiin salaliittoteorioihin, mutta pohjimmiltaan kyse on samasta asiasta: tieteellisen tiedon kieltämisestä joskus hyvinkin kalliilla hinnalla.



Inkeri Koskinen: Villi Suomen historia – Välimeren Väinämöisestä Äijäkupittaan pyramideihin
Ulkoasu: Timo Numminen
Tammi 2015
310 s.

Kirjastosta.

______

Toisaalla: Merja Leppälahti / Agricola, Antti Kivimäki / Yliopisto-lehti, Jarmo Korteniemi / Tiedetuubi

16. maaliskuuta 2016

Jules Verne: Around the World in Eighty Days



Klassikoiden äärellä, pitkästä aikaa. Jules Vernen maailmankuulu Maailman ympäri 80 päivässä löytyi luettavakseni näppärästi Project Gutenbergista englanninkielisenä käännöksenä Around the World in Eighty Days. Melkein nolottaa, kun kirja on ollut tähän saakka lukematta, vaikka ra-kas-tin lapsena siihen perustuvaa animaatiosarjaa.

Salaperäinen ja sikarikas brittiherrasmies Phileas Fogg päätyy Reformi-klubillaan lyömään vetoa siitä, ehtisikö kiertää maapallon kahdeksassakymmenessä päivässä. Foggin palvelukseen samana päivänä astunut ranskalainen Passepartout ei arvaakaan, minkälaiseen soppaan joutuu uuden isäntänsä kanssa. Matka suuntaa itään, Lontoosta Suezin kautta Bombayhin, Kalkuttaan, Hong Kongiin, Yokohamaan, San Franciscoon, New Yorkiin ja takaisin Lontooseen.

Matkan varrella on pääosin kiire, mutta aina ehtii vaikka tötsyille oopiumluolaan, norsuajelulle, pelastamaan leskineitoa roviolta, taistelemaan intiaanien kanssa ja tutustumaan mormonien elämään. Phileas Foggin ja Passepartoutin lisäksi matkaseurueeseen liittyy Intiassa siis viehättävä neitokainen Aouda. Ikävämpänä kivenä kengässä roikkuu komisario Fix, jonka suurena tavoitteena on saada Fogg pidätettyä vakavasta pankkiryöstöstä epäiltynä.

Matkaa tehdään pääosin mielettömällä kiireellä. Kulkupeleinä ovat höyrylaivat, junat ja elefantti. Kokonaisuus höystetään pikkutarkoilla teknisillä yksityiskohdilla, yhä uudelleen toistuvilla läheltä piti -tilanteilla sekä länsimaisen ja etenkin brittiläisen kulttuurin ylivertaisuudella. Jäin tosin miettimään, onko jälkimmäisessä kyse jopa jonkinmoisesta kettuilusta, olihan Verne itse kuitenkin ranskalainen... (En ole muistaakseni lukenut hänen muuta tuotantoaan, joten en osaa sanoa, onko tämä jotenkin vallitseva piirre.)

Myönnettäköön, etten ollut suuresti vaikuttunut tästä lukuelämyksestä. Jotenkin ehkä luulin, että seikkailu olisi jollain tapaa, no, seikkailullisempi, eikä kaikesta aina selviytyisi yhä uusilla ja yhä paksummilla puntanipuilla ja toisaalta sattumalta ja ohimennen. Toki tiedostan, että kirja on genrensä edelläkävijä, mutta siitä huolimatta luin sitä vähän pettyneenä ja tylsistyneenäkin.

Passepartout on mainio henkilö, joskin hänen ja Foggin palvelija–isäntä-asetelmassa on jotain aika häiritsevää. Isännän etu aina edellä, tietenkin! Naispäähenkilö Aouda on aika mitäänsanomaton, muistelisin hänen (tai siis prinsessa Romyn) olevan animaatiosarjassa vähän säpäkämpi... Toisaalta muistini voi hyvin olla valikoiva, sarjan edellisestä katselukerrasta on varmaan parisenkymmentä vuotta.

Oli hauskaa tutustua klassikkokirjaan, vaikka se ei lukukokemuksena ollutkaan minulle mikään maailmaa mullistava.


Jules Verne: Around the World in Eighty Days
The Project Gutenberg eBook (2008)
Ensimmäisen brittiversion julkaissut Sampson Low, Marston, Low & Searle London 1873
Alkuperäisteos: Le tour du monde en quatre-vingts jours (1873)

_______


Helmet-haasteen kohta 2. Matkakertomus.

13. maaliskuuta 2016

Taas uusilla vesillä: taiwanilaisia lastenkirjoja





No niin. Ihan ollaan taas vierailla mailla. Taiwanilaisia lasten kuvakirjoja, kaksin kappalein vieläpä. Todettakoon heti alkuunsa, että koska genre on totaalisen vieras, en takaa kovin laaja-alaista arviota. Toisaalta saapa olla mukavasti avoimin kortein, kun ei mitään aihepiiristä tiedä.

Miksi päädyin roudaamaan taiwanilaisten Yih-Fen Choun ja Chih-Yuan Chenin kirjat Ei sanoo Mimi ja Mimi matkii kirjastosta kotiin? No, etsiskelin Kirjasammosta luettavaa hakusanalla "Taiwan", ja nämä päätyivät haaviin. Halusin nimittäin valloittaa Taiwanin sekä Maailmanvalloituksessa että Kurjen siivellä. Kaikkeen ne lukuhaasteet vievätkin.

Ihan varsinaisesta lukemisesta ei ehkä näiden kirjojen kohdalla voida puhua. Pääosassa ovat kuvat ja lyhyet virkkeet, joista muodostuu pieni, lapsen tietynlaiseen kehitysvaiheeseen liittyvä tarina. Siihen lienee monen pikkusankarin (ja heidän vanhempiensa) helppoa samastua.


–Saako äiti auttaa?
–EI! Minä kävelen ihan itse!



Ei sanoo Mimi esittelee omapäisen pikku-Mimin, jolla on kova tahto tehdä asioita (pukea, kaataa maitoa, kävellä) itse, vaikka pehmoinen äiti olisi toki auttamassa. Luonnollisesti Mimin oma tahto johtaa erinäisiin erityisesti äitiä koetteleviin tilanteisiin, kun maidot kaatuvat ja housut menevät juntturaan.


–Saako äiti halata?
–EI!

Pidän erityisesti mojovasta EI!stä, joka kirjan sivuilla vilahtaa. Todellakin tämä typy tietää haluavansa tehdä itse.

Myös mukavia juttuja:


–Mutta minä halaan äitiä!

Toinen osa on nimeltään Mimi matkii, ja siinä Mimi ottaa mallia lähipiirinsä aikuisten tekemistä asioista: esimerkiksi äidin kotitöistä ja lukemisesta, isän trumpetinsoitosta ja mummin kokkailuista.


Äiti laittaa huulipunaa. Mimi laittaa huulipunaa niin kuin äiti.

Arvaahan sen, etteivät aikuisten puuhat ihan samalla taidolla luonnistu, mutta harjoitus tekee mestarin, ja saattaapa jokin Miminkin puuha aiheuttaa aikuisissa halua matkia vuorostaan häntä...

Kirjojen hahmot ovat hieman häiritsevästi jotenkin muodottomia, sillä en ihan keksi, mitä olentoa ne muistuttavat. Lapsilukijoiden reaktioista en tiedä, heille taitaa olla se ja sama, mitä lajia kirjojen hahmot ovat, kunhan ne ovat värikkäitä ja helposti seurattavia.

Tarinat ovat mukavia, ja niissä on tarpeeksi toistoa, jotta pointti menee perille. Loppuhuipennuksena molemmissa on kuvion kääntäminen nurinniskoin niin, että uhma ja matkiminen muuttuvat positiivisiksi asioiksi.

Mimin seikkailuista jää oikein mukava mieli, ja voisin uskoa niiden uppoavan lapsiyleisöön oikein kivasti, etenkin siinä vaiheessa, kun oma tahto vahvistuu ensimmäistä kertaa erityisen kovaksi ja aikuisten puuhien jäljittely on kaikin tavoin poikaa.

Ihan hauska seikkailu itselle vieraaseen kirjagenreen, mutta ehken kuitenkaan ihan heti lue mitään vastaavaa.


Yih-Fen Chou & Chih-Yuan Chen: Ei sanoo Mimi
Suomentaja: Riitta Oittinen
Pieni Karhu 2008
Mimi Says No (2008)

Yih-Fen Chou & Chih-Yuan Chen: Mimi matkii
Suomentaja: Riitta Oittinen
Pieni Karhu 2009
Mimi Loves to Mimic (2009)

Kirjastosta.

9. maaliskuuta 2016

Lotta Nuotio: Yksi miljoonista – Modin pako Syyriasta



Numeroita kuoliaaksi kidutettuina, numeroita sairaalaan tuotuina potilaina, numeroita Eurooppaan epätoivottuina tulijoina, numeroita miljoonina ulkomaille paenneina. Emme ole enää ihmisiä, syyrialaisilla ei ole enää nimiä. Olemme vain numeroita. (s. 190)

Modi on syyrialainen pakolainen, entinen kirurgiopiskelija, hyväosaisen perheen poika, kidutettu ex-vanki. Lotta Nuotion Yksi miljoonista on Modin tarina, joka perustuu haastatteluihin ja taustatutkimukseen. Yhden syyrialaisen miehen kautta Nuotio tuo pakolaiskriisin lähelle.

Modin elämä sujui Syyriassa hyvin: hänellä oli turvattu asema, hän oli opiskellut lääkäriksi ja teki sairaalassa kirurgintyöhön vaadittavaa harjoittelua. Vapaa-aika kului musiikkiharrastuksen parissa ja ystävien seurassa, omaa perhettä Modilla ei vielä ollut.

Onneksi, hän pohti myöhemmin. Syyrian levottomuudet puhkesivat lopulta sisällissodaksi, eikä Modi  ollut oikein kenenkään puolella. Hän teki työtään ja koetti saada tutkintoaan valmiiksi. Sairaalassa töitä riitti aamusta iltaan. Kunnes eräänä päivänä Modi vangittiin epäiltynä oppositiotoiminnasta ja terrorismista. Seurasi vankeusaika, kidutusta, nääntymystä ja pelkoa. Kirjassa Modin vankeusaika saa palan kurkkuun ja kylmän hien pintaan.

Modin vanhempien sinnikäs työ tuottaa tulosta ja hän pääsee oikeudenkäynnissä toistaiseksi vapaalle jalalle. Alkaa epätoivoinen matka: on päästävä pois Syyriasta. Modi päättää paeta Turkkiin, josta uskoo löytävänsä työtä lääkärinä.

Toive osoittautuu turhaksi. Pitkän ja vaarallisen matkan jälkeen Modi pääsee rajan yli, mutta Turkin puolella ei ole hänelle mitään. Maa pullistelee jo muutenkin pakolaisia, eikä töitä ole – etenkään heille. Modi jatkaa matkaansa Istanbuliin, jossa ei edelleenkään löydy ratkaisua.

Ainoa vaihtoehto tuntuu olevan salakuljettajan kyyti Kreikkaan.

Yksi miljoonista – Modin pako Syyriasta on äärimmäisen ajankohtainen kirja. Pakolaistilanne Lähi-idässä ja Euroopassa on järisyttävä, päivittäin uutisissa, koko ajan puheenaiheena. Tilanteen muutos tuntuu kaukaiselta, häviävän pieneltä mahdollisuudelta.

Nuotio on Turkissa asuva toimittaja, joka on tehnyt kirjaansa varten suuren työn. Siitä paistaa ajankohtaisuus, reportaasimaisuus, juuri tässä ajassa mukana oleminen ja samalla tilanteen monimutkaisuus ja jatkuva muutos. Se, mitä tapahtuu tänään, ei takaa mitään huomiselle. Se, mitä tapahtui eilen, on jo täysin mennyttä.

Modi ei esiinny kirjassa omalla nimellään turvallisuussyistä. Hänen perheestään suuri osa on edelleen (tai oli ainakin kirjan kirjoitushetkellä) Syyriassa, ja heihin kohdistuva vaara on ilmeinen. Kirja pohjautuu Modin henkilöhistoriaan ja kokemuksiin, ja sen näkökulma on selkeästi valittu: nyt kerrotaan yhdestä ihmisestä, yhdestä niistä miljoonista. Jotenkin tuntuu, että pakolaiset menettävät identiteettinsä heti, kun heistä puhutaan. Ikään kuin "ihmismassat" ja "hyökyaallot" olisivat kasvotonta ja vellovaa joukkoa, ikään kuin sen jokaisella osatekijällä ei olisi omaa elämäänsä ja maailmaansa.

Kirja on tärkeää luettavaa, vaikka sitä ei lue aiheen vuoksi mielellään. Tulee voimaton olo, kun tietää, ettei tiedä mitä tehdä. Toisaalta herää surullinen onnellisuus. Kuinka hyvin juuri minulla kaikki on, kuinka hyvältä tuntuu elää turvallista arkea, nukkua joka yö ilman pelkoa, elää rauhassa. Se on korvaamattoman tärkeää, ja sen kaiken pitää olla jokaisen ihmisoikeus.


Lotta Nuotio: Yksi miljoonista – Modin pako Syyriasta
Ulkoasu: Piia Aho
Otava 2016
239 s.

Arvostelukappale.

______

Toisaalla: Kirjakko ruispellossa, Assyriologin lifestyle-blogi

Kirjallinen maailmanvalloitus: Syyria.
Helmet-lukuhaasteen kohta 49. Vuonna 2016 julkaistu kirja.

6. maaliskuuta 2016

Siina Tiuraniemi: Kukkia Birgitalle

Kuvan "kukat" eivät liity tapaukseen.


Ajelehtiminen.

Jos pitäisi yrittää kuvata tätä kirjaa yhdellä sanalla, se olisi ajelehtiminen.

Siina Tiuraniemen Kukkia Birgitalle on romaani, jonka päähenkilö Miska on monella tapaa hukkateillä oleva nuori mies. Koti on, katto pään päällä, kämppiskin, lapsuudenystävä Ville, vanhemmat jossain taustalla, opinnot ja sen sellaista. Mutta kovasti Miska vain ajelehtii, tilanteesta, ajasta ja paikasta toiseen.

Kaikki alkaa siitä, kun Miskan äiti pyytää Miskaa viemään kukkia hoitokotiin joutuneelle sukulaiselle Birgitalle. Miska ei muista Birgittaa, mutta lupaa toimia tämän kerran kukkakuriirina. Hoitokodissa hän kohtaa jalkansa amputaatiossa menettäneen, äksyn alkoholistin, jolle tulee jotenkin vahingossa antaneeksi marisätkän. Mutta se on vasta alkua, voi pojat...

Kukkia Birgitalle oli minulle ristiriitainen lukukokemus. Nautin Tiuraniemen nokkelasta kielestä, lörpöttelevästä tyylistä ja asioiden kuin huomaamatta saamista absurdeista mittasuhteista. Samalla hieman tuskastelin kirjan pituuden kanssa: se eteni mielestäni paikoin niin hitaasti, että kylmä hiki jo nousi ja mietin, tokkopa saan kirjaa koskaan loppuun asti.

No, sainhan minä. Tarina on onnistunut kokonaisuus, jossa on sekä kepeän humoristisia, traagisen koomisia ja synkkiäkin sävyjä. Päähenkilö ja minäkertoja Miska on erikoislaatuinen tapaus onnettomine sosiaalisine taitoineen. Samalla hän on herkkä ja jotenkin suloinen, vaikkei muistakaan pitää huolta itsestään ja päätyy huomattavan usein tuijottelemaan yhä uuden oluttuopin pohjaa.

Ehkä se onkin yksi romaanin suurimpia vahvuuksia. Se osoittaa, kuinka päälle päin on turha tuomita ketään ja kuinka jokaisella on pintansa alla sellaista, mitä muut eivät huomaa tai osaa edes odottaa. Samalla tarina piikittelee ennakkoluuloille ja hyvää tarkoittavalle holhoukselle. Hoitokoti Aurinkoisessa ei katsota hyvällä lauantaimakkaraa eikä konjakkihömpsyä, ja kaikki holhous ja kontrollointi tehdään tietenkin hyvinvoinnin nimissä – vaan mikä on lopulta hyvinvoinnin määrä ja mitta, sitä sietää pohtia.

Kukkia Birgitalle on monitasoinen ja monikasvoinen romaani. Se on yhtä aikaa hauska ja surullinen, lavea ja napakka. Tarina on veikeä ja kuitenkin aika kriittinen, mistään lässytyksestä ei totisesti ole kyse, vaikka Tiuraniemen kerronta onkin melkoisen polveilevaa. Kirja on sopivasti yllättävä, tuore ja ilkikurinen, vaikka ehkä olisin sitä jonkin verran tiivistänyt (en tosin osaa yhtään sanoa, miltä osin). Kutkuttavaa menoa yhtä kaikki, se todettakoon!


Siina Tiuraniemi: Kukkia Birgitalle
Ulkoasu: Taittopalvelu Yliveto
Minerva 2013
256 s.

Omasta hyllystä.

______

Toisaalla: Kirsin kirjanurkka, Kirjasfääri, Kirjapolkuni, Kirjan pauloissa, Leena Lumi, Kujerruksia, Maria Carole, Pihin naisen elämää, Kulttuuri kukoistaa

5. maaliskuuta 2016

Äly vapaax!



No nyt ollaan meikäläiselle epätyypillisillä vesillä: askartelukirjan äärellä. Itsehän en ole millään muotoa kiinnostunut aikuisten värityskirjoista, ja suhtaudun penseästi niiden sijoittumiseen tietokirjojen myyntilukujen ykköskastiin (en siis vastusta värittämistä tai niitä kirjoja sinänsä, sen kun väritätte, jos kiinnostaa, mutta eikö niitä nyt hemmetti voisi luokitella joksikin muuksi kuin tietokirjoiksi?). Tämä kirja kuitenkin herätti kiinnostusta, ja sainkin siitä arvostelukappaleen Karistolta.

Äly vapaax. Kynäile ja kuvita villisti! on alunperin brittiläinen askartelu- ja puuhakirja, joka lienee tarkoitettu nuorille, mutta sopii hyvin varttuneemmallekin väelle. Nykyaikainen somemania pukkaa päälle jo kannessa, jossa kehotetaan jakamaan omia tuotoksia Instagramissa. No, miksipä ei.

Kirjan ovat tehneet David Sinden ja Nikalas Catlow, tehtävät suomentanut Sanna Vartiainen. Sivunumeroita ei ole, mutta montakymmentä erilaista tehtävää kirjassa on, joko yksi per sivu tai aukeama.





Tehtävissä on paikoin valmiita aihioita, joita kehotetaan jatkamaan jollakin vapaavalintaisella tyylillä, osassa taas on vain otsikko, joka ohjaa johonkin suuntaan. Jotkin tehtävistä laajentuvat kaksiulotteisesta kolmanteen, sillä niissä saatetaan esimerkiksi kehottaa liimaamaan sivulle jotain tai pyyhkimään sitä jollain materiaalilla jne. Osassa piirretään tai muuten askarrellaan, osassa on tarkoitus kirjoittaa vaikkapa listoja tai lyhyitä tekstejä.

Otin kirjan taannoin mukaan kolmen hengen valikoituneen testiryhmämme illanviettoon. Varoitin seuralaisiani etukäteen tulevista haasteista, ja he suhtautuivat testitilanteeseen ilahduttavan positiivisesti (vaikka hekään eivät tunnustaudu värityshenkilöiksi).





Kokeilimme noin kymmenkuntaa kirjan tehtävistä vaihtelevalla menestyksellä. Suurimman suosion taisivat kerätä mahdollisimman vapaamuotoiset tehtävät, kun taas sellaiset, joissa vain toistettiin jotakin hieman varioiden kävivät pidemmän päälle tylsiksi. Olimme myös siinä mielessä rajoittuneita, ettemme testanneet kolmiulotteisiksi äityviä tehtävätyyppejä ollenkaan, koska ei huvittanut kaivella sen enempää askarteluvälineitä (teippiä, nitojaa, mitä ikinä) esiin. Kynät saivat riittää.





Lopputulemamme on, että kirjasta riitti paljon iloa ja tehtävät ovat pääsääntöisesti hauskoja ja oivaltaviakin. Osa sopii hyvin ihan vain rentoiluun, osa jopa kutittelee hieman aivoja. Voisin hyvin kuvitella käyttäväni osaa kirjan tehtävistä vaikkapa oppitunnilla välipalatehtävänä, miksei hieman haastavampanakin osiona. Esimerkiksi tehtävä "Hyvä alku – Kirjoita aloituslauseita" sopisi hyvin vaikkapa työhakemuksen kirjoittamisen harjoitteluun tai "Uusi päivä on kuin tyhjä sivu. TÄYTÄ SE ELÄMÄLLÄ!" tulevaisuusorientaatioon.

Sanoisin siis, että oikein mainio puuhakirja monenlaiseen käyttöön. Virkistää ja ilahduttaa vahingossa paatuneempaakin askartelunihkeilijää.


David Sinden & Nikalas Catlow: Äly vapaax. Kynäile ja kuvita villisti!
Suomentaja: Sanna Vartiainen
Karisto 2016
Anti Journal – Create outrageously (2014)

Arvostelukappale.

1. maaliskuuta 2016

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin



Yli kolme tuhatta vuotta vanhoilla puilla täytyy olla henki, ja ainakin niillä on luonne ja nimi. Joskus, kun pysähdyn hetkeksi hiljaa seisomaan, luokseni kävelee vuorikauriita.

Sei, kun sinä tartuit siveltimeesi ja mustekiveesi kaukana Heiankyōssa, nämä puut olivat seisseet täällä jo kaksituhatta vuotta, täysin välinpitämättöminä ihmisten murheille ja ponnisteluille.

Sinua ja minua erottavat vuodet tuntuvat yhtäkkiä merkityksettömiltä.


Rakas Mia-san, kiitos ihanasta kirjastasi.

Olin todella ennakkoluuloinen, enkä lukenut sitä moneen vuoteen. En, vaikka se tuli vastaan lähes joka kulman takaa, voitti palkinnonkin ja kaikkea. Ajattelin, ettei se hempeän pinkkeine kansineen ja kaiken maailman listoineen kohtaa minua millään muotoa.

No, väärässä olin, taas kerran, kovin väärässä. Kerron hieman miksi, jos vain osaan.


Lukemisen jäljet ovat ilahduttavia vain silloin kun ne ovat omia.


Sei Shōnagon eli Heian-kaudella keisarinna Teishin hovissa sen hovinaisena ja runoilijana. Hänen elinaikansa sijoittuu 1000-luvun taitteeseen, mutta on tarkoiltaan vuosiltaan epävarma. Lähteitä on säilynyt hyvin vähän, varmaa ei oikein ole. Se tiedetään, että Sei kirjoitti paljon: eräänlaisia reportaaseja hovielämästä, runoja ja päiväkirjamerkintöjä, kirjeitä ynnä muuta. Sein Tyynynaluskirja on varhaisimpia japanilaisia kaunokirjallisia tuotteita, vaikkei senkään alkuperäisiä sivuja ole säilynyt.

Mia Kankimäki ihastuu Seihin ja kirjaan kirjallisuustieteen opinnoissaan ja päättää 38-vuotiaana kustannus- ja mainostoimittajana lopultakin tempaista. Hän jää vuorotteluvapaalle, hankkii itselleen apurahaa ja lähtee Kiotoon Sein jalanjäljille.

Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin on tarina, matkapäiväkirja ja lempeäotteinen tietokirja tuosta vuodesta ja matkasta ja maailmasta, johon Kankimäki uppoaa.

Kirja väistelee kategorisointeja, mikä ihastuttaa suuresti. Se ei suostu olemaan pelkkä tilitys tai omaelämäkerta, vaan siinä on pitkiä pätkiä tutkijamaisia tieto-osuuksia, lainauksia Sein kirjoituksista ja pohdintaa maailmasta sellaisena kuin se nyt on. Se on omalta osaltaan myös historiankirjoitusta, sillä siinä missä Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin on tallettanut sivuilleen kirjoittajansa vapaavuoden kokemuksia, se kuvaa myös merkittäviä ajankohtaisia tapahtumia kuten Japanin massiivista maanjäristystä maaliskuussa 2011.


Mietin, missä ja miten ne ovat säilyneet – ja toisaalta miten ne muut ovat kadonneet tai tuhoutuneet. Varmaankin tulipaloissa, sodissa ja maanjäristyksissä, nopeasti ja väkivaltaisesti. Mutta ehkäpä tekstit tuhoutuvat joskus niin kuin ihmiset – maatuvat hiljaa unohdettuina, yhä ohuemmiksi ja hiutalemaisemmiksi muuttuen, sanat haaltuen ja kadoten, niin että lopulta jäljellä on enää multaa. Ja silti sana säilyy pidempään kuin ihminen, jota ei edes haalistuneena varjona voi siirtää sukupolvelta toiselle. Eikä liimata metallilevyyn.


Kirja on historiaihmiselle sydäntä sykäyttävää luettavaa. Kankimäki pohtii omaa suhdettaan tuhat vuotta sitten eläneeseen naiseen ja samalla kaikkeen siihen, mitä kuluneiden tuhannen vuoden aikana hänen jälkeensä on tapahtunut. Kuinka jotain on säilynyt ja jotain ei – kuinka haavoittuvisia ovat jättämämme jäljet ja kuinka syvässä sellaiset, joita ei ehkä ollut tarkoituskaan tallettaa. Sein maine kiirii hänen edellään, minkä Kankimäkikin saa selkeästi huomata.

Historia-aspektinsa lisäksi Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin on jotenkin ajaton naisen elämän ja aikuisuuden kuvaus. Vaikka itse olen vielä monta vuotta nuorempi kuin Mia irtiottonsa tehdessään, tunnistan asioita, joita hän pohtii elämässään ja haaveissaan. Toki ymmärrän etuoikeutetun asemani – minulla on mahdollisuus tällaisia miettiä ja kyseenalaistaa – mutta toisaalta olen kyllästynyt siihen, että aina pitäisi muistaa vertailla, kuinka hyvin itsellä asiat ovatkaan moniin verrattuina. Yksi elämä meillä kaikilla kuitenkin vain on, ja jos omani on sijoittunut sattuman kautta tänne hyvinvoivaan pohjoiseen, saanen pitää sitä luontaisena lähtökohtana ajatuksilleni, toiveilleni ja tavoitteilleni.

Vielä kun tietäisin, mitä ne ovat.

Siinä missä Sei Shōnagon on kirjan haituvarajainen mutta sykkivä ydin, Kankimäen elämä Kiotossa on sen vehreä sivujuonne, joka muodostuu lopulta yhtä olennaiseksi asiaksi kokonaisuudessa. En ole koskaan käynyt Japanissa, mutta Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin tuo maan niin lähelle, kuin sen kotisohvallaan voi saada. Ja vaikka nurkissa juoksevat torakat, syksy kylmettää jokaisen ihokarvan ja mahdoton kieli pitää tutkimusmatkailijan vähintään käsivarren mitan päässä aarteistaan, vahva kokemus tulee liki ja päästää luokseen.


Aware on sama selittämätön tunne, jonka valtaan joutuu katsoessaan kesäyössä tyynen järven taa laskevaa aurinkoa tai kuullessaan mustarastaan laulun huhtikuisessa illassa: siihen liittyy totaalista kauneutta, annos kaihoa, aavistus epätoivoa, tunne siitä, ettei kaikesta tästä pysty koskaan nauttimaan niin paljon kuin pitäisi, sillä siitä ei saa otetta, sitä ei saa mukaansa, sitä ei voi omistaa, sille ei pysty täysin antautumaan, se jää aina hieman tavoittamattomiin, vaikka on täysin sen ympäröimänä. Tunne on sietämätön ja ihana, ja vaikea kestää.


Yhtäältä myös turhaannuin. Olenko näin ilmiselvä, näin selvää kohderyhmää, näin helposti vietävissä? Tottakai tällainen kaupunkilaisnainen huokailee ihastuneena tällaisen kirjan äärellä, haluaa itsekin vuorotteluvapaan ja vuokrahuoneen kirsikankukkien alta. Tottakai.

Vai onko ihan niinkään?

Mia Kankimäki kirjoittaa kirjaansa monessa tasossa, moneen tarkoitukseen. Sen voi lukea pitkänä kirjeenä Sei Shōnagonille, tutkimusmatkana historiaan, vieraaseen kulttuuriin ja omaan elämään, omanlaisenaan pastissina Tyynynaluskirjasta, länsimaisen nykynaisen omaehtoisena ja lörpöttelevänä self-help-opuksena, fanikirjallisuutena tai melkein millaisena kirjana tahansa.

Ehkä juuri siksi pidin siitä niin paljon. Se karkaa ja härnää, jättää avoimeksi, myöntää umpikujansa, kikattelee viuhkojen ja verhojen ja kimonojen takana. Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin oli minulle puhdasta, antoisaa ja hienoa lukunautintoa alusta loppuun.

Ja lopuksi itkin, koska kirja oli niin ihana ja sitten se loppui. 

Mutta onneksi kirsikankukat kukkivat taas seuraavana vuonna. Ja teksti – se säilyy ja elää.


Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin
Ulkoasu: Piia Aho
Otava 2013
336 s., e-kirja

Oma e-kirjaostos.

______

Toisaalla: Kirjainten virrassa, P. S. Rakastan kirjoja, Kirsin kirjanurkka, Opus eka, Lurun luvut, Luetut, lukemattomat, Lumiomena, Kujerruksia, Pieni kirjasto

Helmet-haasteen kohta 23. Oman alansa pioneerinaisesta kertova kirja. Kurjen siivellä -haasteessa matkustan Japaniin.