31. toukokuuta 2014

Malja kesälle!



Kouluvuoden ja opettajan työn paras päivä on tänään: kevätjuhla. Ysiluokkalaiset lähtevät lentoon maailmalle, seiskat ja kasit harppaavat kesälomalle ja yhden pykälän eteenpäin. Koulumaailman pätkätyöläiselle tämä on paitsi kevyt ja kaunis myös todella haikea päivä. Pitää hyvästellä vuoden aikana tutuiksi tulleita ihmisiä, oppilaita ja työkavereita, nostaa kaulukset pystyyn ja olla valmiina taas uusiin haasteisiin. Aamu täyttyi halauksista, mukavista sanoista ja muutamista kyynelistä.

Opettajan työssä on se ihana puoli, että se ei lopu koskaan. Ja samalla se on turvallinen ja tuttu, sillä vuodenkierrossa totisesti tietää aina, mitä odottaa. Kevätjuhlan jälkeen tulee aina uusi syksy, uusi lukuvuosi, uudet nuoret, uudet kollegat.

Oma tilanteeni varmistui alkuviikosta. Jatkan matkaa elokuussa uuteen kouluun, erityisopettajan sijaisuuteen. Työn saaminen tuntuu tietenkin aivan mahtavalta! Juuri minä eikä kukaan toinen oli se oikea tyyppi tähän, juuri nyt. Odotan syksyä innolla, sillä vaikka työpaikka vaihtuu, työtehtävät ovat tällä kertaa tuttuja. Joten alkusyksyllä energian saa kohdistaa hieman laajemmallekin kuin ihan vain ydintehtävän ymmärtämiseen.

Ja nyt, kun syksy on selvä, voi kaikessa rauhassa keskittyä siihen olennaiseen: kesälomaan. Kirjoihin, bloggailuun, mökkeilyyn, ystävien tapaamiseen, oleiluun, pyöräretkiin, Helsinkiin, olemiseen. Maanantaina lentokone vie Pariisiin, muut seikkailut saavat sitten tulla omaan tahtiinsa, jos ovat tullakseen. Ja onhan niitä, kaikenlaisia, lähes kaiken aikaa.


Toivotan kaikille blogini lukijoille kuplivaa, kirkasta ja mitä mahtavinta kesää!

30. toukokuuta 2014

Anita Brookner: Päivät Pariisissa



Anita Brookner: Päivät Pariisissa
Suomentaja: Anja Haglund
Kannen kuva: A. Kertéz
Otava 2011 (1. painos 1998)
378 s.
Incidents in the Rue Laugier (1995)

Kirjastosta.


Vuonna 1971 kahden ihmisen elämä muuttuu. Köyhtyneen ranskalaisen leskiäidin tytär Maud kohtaa kaksi brittipoikaa, David Tylerin ja Edward Harrisonin tätinsä huvilalla. On kuuma kesä, nuoruus virtaa suonissa ja paljon sanomattomia odotuksia leijuu ilmassa. Kolmikko suuntaa sovinnaisuuden sääntöjä uhmaten Pariisiin, Tylerin tuttavien tyhjillään olevaan huoneistoon. Tunnelma on tiivis, ilma lähes väreilee. Eräänä päivänä Tyler on tiessään.

Vuosikymmeniä myöhemmin Maudin tytär koettaa saada selkoa vasta kuolleen äitinsä elämästä. Hänellä ei ole juuri muuta kuin pieni, lähes tyhjillään oleva muistikirja sekä käyttämättömän oloinen silkkikimono. Tyttären kuvitelmasta – toiveista? – muodostuu tarina, joka kertoo nuoruudesta, täyttymättömistä toiveista ja ääneen sanomattomista tunteista.

Anita Brooknerin Päivät Pariisissa valikoitui luettavakseni Pariisilaisen kevään hengessä. Kirjan takakansi lupaa päivien Pariisissa olevan "täynnä latautunutta tunnelmaa". Ja ovathan ne, toki, mutta sen sijaan, että käsillä olisi tiivis lyhyen ajanjakson kuvaus, lukija päätyy osaksi vuosikausia jatkuvaa puhumattomuutta ja toisiaan seuraavia pettymyksiä.

Päivät Pariisissa on ennen kaikkea romaani avioliitosta ja elämästä, joka menee eläjältään ohi. Tarinan sysää liikkeelle vanhempiensa kuolemaa käsittelevä aikuinen tytär, joka ottaa vapauden kuvitella, miten kaikki meni ja miksi. Lukijan tehtäväksi jää päättää, uskoako vai ei. Ja onko sillä lopulta väliä: emmekö kuitenkin kuoltuamme jää väistämättä jonkinlaisiksi haavekuviksi ja kuvitelmiksi, heijastuksiksi oikeasta minästämme?

Bookner on perusteellinen ja intensiivinen kirjoittaja. Jännite rakennetaan pitkin virkkein. Yhtäältä tunnelma tiivistyy pitkissä kohtauksissa, toisaalta saatetaan tehdä nopeita hyppyjä ajassa, katsoa jo jälkiviisaasti kauas tulevaan, jonka tiedetään (arvataan) tapahtuneen joka tapauksessa. Tavallaan tällainen ristiriitaisuus kiehtoo, mutta samalla se ärsyttää.

En voi sanoa hurmioituneeni. Ne Pariisissa vietetyt päivät jäävät lopulta vähiin ja suurin osa kirjasta tapahtuu Lontoossa ja vieläpä sisätiloissa, sillä avioiduttuaan Maud käpertyy itseensä, eikä juuri poistu kodistaan. Sen sijaan hän lukee, tekee taloustyönsä moitteettomasti ja vähitellen kääntyy yhä enemmän sisäänpäin. Maud on kiinnostava mutta etäinen henkilöhahmo, ja vaikka pidän Brooknerin kuvausta uskottavana, tuskastuin Maudin kanssa suuresti. Teki mieleni ravistella naista, taluttaa hänet ulos maailmaan ja käskeä ottamaan kohtalo omiin käsiinsä. Tietoinen valinta hivuttaa itsensä vähitellen hengiltä on tuskallista luettavaa.

Jos tätä kirjaa pitäisi kuvata musiikilla tai äänellä, se olisi painostava hiljaisuus. Ehkä se hetki, kun levy hiljenee viimeisen soinnun jälkeen, mutta nauhoitus on jatkunut vielä vähän ja kuuluu ehkä pientä rapinaa tai rasahdus. Päivät Pariisissa on täynnä ylimenneitä hetkiä, venyneitä päätöksiä, haluttomuutta muuttaa asioiden suuntaa, kykenemättömyyttä kohtaamaan itseään ja muita. Se surettaa ja saa kiemurtelemaan. Miksi kukaan valitsee elää näin?

____

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Linnea/Kujerruksia, Margit/Tarukirja, kirsimaria/Illuusioita.

Päivät Pariisissa on osa Pariisilaista kevättäni ja lisäksi nappaan sillä yhden ruksin Mikä minusta tulee isona? -haasteeseen, sillä kirjakaupan omistajan työ on keskeinen osa teosta.

29. toukokuuta 2014

Ioan M. Lewis: Somalia ja Somalimaa



Ioan M. Lewis: Somalia ja Somalimaa – Kulttuuri, historia ja yhteiskunta
Suomentaja: Leif Sundström
Ulkoasu: Maria Manner
Gaudeamus 2014
152 s.
Understanding Somalia and Somaliland (2008)

Arvostelukappale.


Tänä vuonna edesmennyt Ioan M. Lewis oli antropologian emeritusprofessori London School of Economicsissa. Hänen teoksensa Understanding Somalia and Somaliland (2008) on nyt suomennettu kuutisen vuotta ilmestymisensä jälkeen. Kyse on hyvin tiiviiseen muotoon pakatusta Somalian ja Somalimaan historiikista, jossa luodaan yleiskatsaus ja johdanto maiden kulttuuriin, politiikkaan ja yhteiskunnalliseen tilanteeseen.

Lewis aloitti kenttätyön tekemisen Somaliassa jo 1950-luvulla ja on aihepiirin todellinen grand old man Euroopassa. Hänen tutkimustensa yhtenä päälinjana on ollut klaanijärjestelmän tutkiminen ja analysoiminen, mikä onkin varsin kiinnostava ja keskeinen asia somalialaisessa kulttuurissa. Klaanit määrittelevät ihmisen paikan somalialaisessa järjestelmässä ja niihin liitytään isänpuoleisen suvun kautta. Klaanien väliset kahnaukset ovat vaikutuksiltaan suuria ja yksi syy maan jatkuvalle levottomuudelle on vuosisatainen klaaniperinne, joka on monin tavoin hyvin joustamaton.

Paimentolaiskulttuuri on leimallinen piirre Somalialle. Yleisimpiä eläimiä ovat kamelit, vuohet ja lampaat, jonkin verran pidetään myös nautoja. Maanviljelystä on parhaiten siihen soveltuvilla seuduilla. Uskonnoista merkittävin on islam, johon yhdistyy erilaisia mystisiä – esimerkiksi henkiin liittyviä – piirteitä. Fundamentalismia edustaa esimerkiksi Al-Shabaab-niminen liike, joka on pyrkinyt raa'alla voimalla saavuttamaan vahvempaa asemaa Somaliassa. Liike tulkitsee sharia-lakia hyvin tiukasti ja on esimerkiksi hyökännyt perinteistä esi-isäkulttia vastaan sekä värvännyt lapsisotilaita joukkoihinsa.

Somalialla ja Somalimaalla on muiden Afrikan maiden tapaan siirtomaahistoria. Näppinsä ovat sotkeneet mukaan niin Egypti, Iso-Britannia, Italia, Ranska kuin Etiopiakin. Itsenäistyminen tapahtui vuonna 1960. Itsenäistymisen jälkeen levottomuudet, vallankaappaukset, sodat ja väkivaltaisuudet ovat valitettavasti seuranneet toistaan, minkä lisäksi Somaliaa kohtasi vuonna 1974 suuri kuivuus ja siitä seurannut nälänhätä. Myös 1970-luvun sota Etiopian kanssa aiheutti maalle kriisin, josta seurasi runsasta pakolaisuutta.

1990-luvun alussa YK:n joukot liittyvät mukaan Somalian sekavaan tilanteeseen, mutta tuloksena ei ole rauha tai "toivon palauttaminen", kuten Yhdysvallat operaation nimittää, vaan lokakuussa 1993 kenraali Aididin joukot ampuvat alas useamman helikopterin ja tuhoavat länsimaiden joukkoja. Vetäytyminen alkaa ja Somalia jää oman onnensa nojaan.

Vuonna 2006 islamilaisten uskonoppineiden paikallinen liitto syrjäyttää "sotaherrojen" joukot ja vakiinnuttaa maan tilannetta. Uusi perustuslaki äänestetään voimaan vuonna 2012. Tilanne on kuitenkin edelleen muuttuva ja levoton usein eri ryhmittymien toimiessa oman ideologiansa ja päämääriensä mukaan.

Tunnen Somaliaa ja somalialaista kulttuuria erittäin kehnosti. Siitä syystä tällainen tuore kirja herätti kiinnostukseni – ajattelin saavani siitä vastauksia hämmennykseen ja aukkoihin sivistyksessä. Lewisin kirja onkin tiivis paketti ja katsaus Somaliaan ja hieman parempaan yhteiskunnalliseen tilanteeseen päässeeseen Somalimaahan, mutta en voi väittää ymmärtäväni juurikaan enempää kuin aiemminkaan.

Ilmaisu on tiivistä ja hyvin oppikirjamaista. Lewis kertoo asioista kuten ne ulkopuoliselle näyttäytyvät, ja etenkin somalialaiseen kulttuuriin ja elämäntapoihin keskittyvä osuus on kuin kultakauden antropologien käsikirjasta. Juuri siksi se minua häiritsikin, sillä vaikka antropologiasta olen kiinnostunut, wanhanaikaisessa tyylissä on monia erittäin suuria ongelmia. Se, että kokonainen kansa erilaisine "tyypillisine" piirteineen yritetään mahduttaa muutamaan ytimekkäästi otsikoituun alalukuun (esimerkiksi "Somalien kansakunta ja sen perinteiset osat" tai "Uskonto ja yleiset kulttuuriset piirteet"), on aina ongelmallista. Vaikka kuinka on tehty kenttätyötä ja tutustuttu kohteeseen vuosikymmenten ajan, ulkopuolelta katsovan tutkijan asenne on kai väistämättä hieman ylimielinen, vaikkei sellaiseen pyritäkään. Massat eivät puhuttele, eikä yleiseksi määritelty välttämättä kerro lopulta mistään todellisesta koetusta.

Maan historiaa käsitellään enimmäkseen 1900- ja 2000-lukujen osalta. Huomasin jälleen, että on hirveän hankalaa koettaa saada aikaiseksi selkeää kokonaiskuvaa tapahtumaketjuista, joilla on pitkä historia takanaan ja hyvin monimutkainen nykyisyys. En yhtään ihmettele, että Somalialla on ne ongelmat, jotka sillä ovat, mutta toisaalta on vaikeaa edelleenkään käsittää, mistä se tarkalleen johtuu. Lewisin kirjaa pitäisi lukea huomattavasti huolellisemmin, että siitä saa ummikkona irti niin paljon, että voi sanoa oppineensakin jotain. Nyt nimet, vuosiluvut ja osapuolet menivät suloisesti sekaisin.

Joka tapauksessa kyse on ansiokkaan elämänuran tehneen tutkijan työn selkeästä summauksesta. Suomentaja Leif Sundström on päivittänyt vuonna 2008 ilmestyneen kirjan aikajanaa nykyhetkeen asti, mitä pidän erinomaisena ratkaisuna. Jälkisanat kirjoittanut akatemiatutkija Marja Tiilikainen tuo kirjaan myös kiinnostavan aspektin tiiviillä osiolla Suomen somalialaisista.

Somalia ja Somalimaa – Kulttuuri, historia ja yhteiskunta on johdantoteos aihepiiriin, joka tuntuu Suomessa herättävän paljon tunteita esimerkiksi maahanmuuttajakysymysten vuoksi, ja johon on siitä syystä järkevää tutustua tarkemmin. Veikkaan tämän päätyvän kurssikirjaksi yliopistoon, enkä pidä sitä lainkaan huonona asiana. Mutta ei potentiaalisen lukijan toki tarvitse kurssivaatimuksia odotella: kirja sopii tiiviin muotonsa ja selkeän ilmaisunsa vuoksi kelle tahansa valveutuneelle ja Somalian tilanteesta kiinnostuneelle, joka haluaa saada itsensä ajan tasalle Afrikan sarven tapahtumissa.

25. toukokuuta 2014

Annie Proulx: Lyhyt kantama



Annie Proulx: Lyhyt kantama
Suomentaja: Marja Alopaeus
Kannen kuva: Barbara Van Cleve
Otava 2001
312 s.
Close Range (1999)

Kirppariostos.



Annie Proulxin Lyhyt kantama on yhdentoista novellin kokoelma, raaka ja konstailematon sekä äärimmäisen hieno kirja. Novellit sijoittuvat Wyomingin jylhiin ja karuihin maisemiin, joissa elävät ihmiset tulevat novelleiden kautta hyvin liki lukijaa kaikkine virheineen ja kauheuksineen.

Erityisen suuresti nautin novelleista Maan muta, Helvetissä ihmiset haluavat vain kulauksen vettä, Kannukset sekä Brokeback Mountain.

Maan muta on kertomus maalaispoika Diamond Feltsistä, josta tulee rodeoratsastaja. Ammatinvalinta ei ole pojan äidille mieleen, mutta Diamond on peräänantamaton oman tiensä kulkija: hän tekee mitä tahtoo. Sen lisäksi hän on vastenmielinen ääliö, eikä ota opikseen vaikka menettää ihmissuhteita nopeammin kuin lentää riehuvan sonnin selästä.

Helvetissä ihmiset haluavat vain kulauksen vettä kertoo pienen paikkakunnan ahdasmielisyyden ja ennakkoluulojen aiheuttamasta tragediasta. Ras Tinsley loukkaantuu nuorena miehenä maailmalla seikkaillessaan onnettomuudessa ja palaa takaisin kotitilalle vanhempien hoitoon. Nämä eivät voi kuitenkaan jatkuvasti vahtia puhumattomaksi käynyttä ja onnettomuuden vuoksi henkisesti taantunutta poikaansa, vaan tämä liikkuu laajalti hevosen selässä ja herättää käytöksellään lähiseudun asukkaissa inhoa ja pelkoa. Ja tunnetusti pelosta itää harkitsemattomia tekoja.

Kannukset kuvaa karjankasvattajien ja ranchin raskasta ja työntäyteistä arkea ja ihmisten hankaluuksia kohdata toisiaan ja omia ajatuksiaan. Siinä on myös surullisia sävyjä, sillä kaikki ei pääty onnellisesti – hyvää ja ahkeraa ei palkita. Novellin henkilöt ovat monitasoisia, kiinnostavia ja kokonaisia ihmisiä.

Brokeback Mountain lienee Proulxin kuuluisimpia novelleja, sillä siitä on tehty elokuva. Novellissa kaksi nuorta karjapaimenta Ennis Del Mar ja Jack Twist viettävät kesän yhdessä erämaassa lampaita paimentaen, ja omaksi yllätyksekseen löytävät toisistaan enemmän yhteistä kuin olisivat osanneet kuvitella. Miehet eroavat työurakan päätteeksi, lähtevät tahoilleen, menevät naimisiin ja elävät ”kuten kuuluukin”, mutta kohtaavat ajoittain – harvoin – ja tietävät, että asioiden olisi kuulunut olla toisin.

Proulxin novelleissa paikannimet kertovat oman tarinansa: Poison Spider Road, Tongue River, Coffeepot, Bad Girl, Crazy Woman Creek... Hyvin konkreettisia nimiä, jotka myös hieman häiritsevät ja ihmetyttävät. Muutenkin ympäristö, tarinoiden miljöö ja luonto, jonka armoilla ihmiset novelleissa elävät, ovat keskeisiä Proulxille. Teksti vie lukijansa Wyomingiin, tuo tuulta preerialta ja vuorilta, saa näkemään kauas horisonttiin pilvien taakse. 


Nautin tämän kirjan lukemisesta todella paljon. Proulxilla on hyppysissään taito rakentaa vähäeleisesti suuria tapahtumia ja kuvata ihmisluontoa monesta näkökulmasta. Hän ei vähättele henkilöitään, vaan antaa heidät lukijan eteen juuri sellaisena kuin he ovat, kolhuineen ja rumine puolineen ja toisaalta parempinakin päivinä, rakastuneina ja kuopat ja murheet selvittäneinä.

Lyhyt kantama on hieno kirja. Sen novellit ovat kokonaisia maailmoja, niitä lukiessa astuu suoraan Proulxin luomaan todellisuuteen ja aistii sen ympärillään. Novelleissa on surua ja haikeutta, mutta juuri siksi ne tuntuvat niin aidoilta. Ne kertovat elämästä, jossa luonto on karu, ihmissuhteet herkkiä ja työtä tehtävänä. Ja samalla ne ovat omalla tavallaan ihmeellisiä, pieniä hetkiä, paljon näennäistä arkisuuttaan suurempia.

____

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Satu ja Anki.

Haasteet: TBR-lista (47. luettu kirja!) ja Mikä minusta tulee isona? (Karjapaimen).

23. toukokuuta 2014

Ihan kohta...!



Justiinsa pian, ihan jo näillä näppäimillä, tarkemmin sanottuna seitsemän päivän päästä alkaa loma ja meikäläinen ottaa saman asennon kuin kissa. Enkä muuten hevillä siitä liiku.

Kouluvuosi on pian paketissa. Käytännön kannalta opiskelu on jo loppunut, mutta vielä pitäisi yksi pätkäviikko pusertaa harjoituksia, luokanvalvojantunteja, luokkaretkiä ynnä muuta. Tunnelma töissä on lievästi sanoen levoton, ja oppilaat ovat kuin lentoon lähdössä. Ja ovathan he, etenkin ysit. Snif.

Minulla on vielä ohjelmassa muutama huoltajapalaveri, lomautussijaistuksia ja oma lomautuspäivä. Ja sitten se on siinä. Pestin jatkumattomuus on nyt varmaa, sillä en saanut neuvoteltua tilannetta oikeudenmukaisemmaksi edes luottamusmiehen avustuksella (tai ehkä juuri siksi...). Luonto ei anna periksi – en halua suostua työehtoihin, jotka eivät vastaa omaa käsitystäni moraalisesti oikeista työolosuhteista. Voitte kutsua idealistiksi, mutta olen todennut, että jos alan joustaa nyt, saan tehdä sitä loppuelämäni. Joten ei.

Olen hieman... tai no, mitä sitä valehtelemaan, todella haikeana kertonut oppilaille, etten syksyllä ole enää heitä opettamassa ja kollegoille, että matka jatkuu tuntemattomaan määränpäähän. Kollegat ovat olleet pahoillaan (pääsääntöisesti), mutta ymmärtäneet ratkaisuni. Oppilaiden reaktiot ovat olleet monenlaisia aina välinpitämättömyydestä sydäntä rusauttavaan "Siis mitä vittua??? Mihin sä menet?? Mikset sä ole täällä sit enää???" -kommentointiin. Kai se on aika aitoa. Minua se on liikuttanut. Mussukat.

Olen käynyt kahdessa työhaastattelussa, mutta vielä ei mikään ole varmaa. Viimeisimmästä jäi niin mahtava fiilis, että toivon totisesti homman natsaavan ja aloittavani kyseisessä koulussa syksyllä erityisopettajan sijaisena. Saa jännittää puolestani! Ensi viikon lopulla asian pitäisi selvitä.

Työnhaku muuten on ollut nousua ja laskua. Hirveä määrä hakemuksia on sisällä monessa paikassa, mutta en nyt suoranaisesti ole hukkunut haastattelukutsuihin tai muuhunkaan. Välillä olen masistellut, mutta onneksi suurimman osan ajasta on ihan luottavainen mieli. Kyllä tästä jonnekin vielä päästään jatkamaan matkaa työpolulla. Ja jatkamaan samalla pohdintoja, olisiko erityisopetus se minun juttuni siinä määrin, että hakeutuisin täydennyskoulutukseen. (Saattaa se ollakin. Hui!)

Pariisi kutsuu myös pian. Huikeaa! Jotenkin ajan kulku on aivan hämärtynyt viime aikoina, ja vaikka olen kyllä havainnut, että loma lähenee, reissu ja muut lomasuunnitelmat tuntuvat silti olevan edelleen jossain tavoittamattoman kaukana. Mutta eiväthän ne ole, hahaa!

Mieli ja jutut tempoilevat moneen suuntaan yhtä aikaa. Mutta mitä siitä. Huomenna juhlitaan ystävien häitä, sunnuntaina on luvassa vaalijännitystä ja ensi viikko – sehän on jo melkein hoidettu.

Harteilla ei tunnu enää juurikaan painoa. On ollut hieno kouluvuosi, vaikka paljon jäi vielä kesken.

19. toukokuuta 2014

Gabriel García Márquez: Patriarkan syksy



Gabriel García Márquez: Patriarkan syksy
Suomentaja: Pentti Saaritsa
Ulkoasu: Urpo Huhtanen
WSOY 1987
273 s.
El Otoño del Patriarca (1975)

Kirppariostos.


Kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 1982 saanut kolumbialainen Gabriel García Márquez kuoli huhtikuussa. Kirjoja ja kakkuja -blogin Johanna haastoi kirjabloggaajat lukemaan yhdessä García Márquezin tuotantoa kunnianosoitukseksi tälle maagisen realismin isälle, ja tottahan tartuin haasteeseen, kun herran teos Patriarkan syksy sattui vielä nököttämään sitkeästi omassa hyllyssä (ja TBR-listalla).

Patriarkan syksy ilmestyi vuonna 1975 ja se on ainakin kirjan kansiliepeen mukaan García Márquezin pääteos Sadan vuoden yksinäisyyden ohella. Sadan vuoden yksinäisyyden luin lukiossa ja taisin kirjoittaa siitä ihan suhteellisen siedettävän esseenkin, mutta juuri mitään en kirjasta muista. Oli ihan hyvä palata maagisen realismin grand old manin tuotannon äärelle.

Mutta aika vaikeaa lukeminen oli. En ole tainnut tässä asiassa kypsyä 2000-luvun aikana juuri lainkaan, sillä lukeminen takkusi ja putoilin jatkuvasti kärryiltä aivan sujuvasti. Kirjailijan tyyli on haastava, kieli koukuttaa ja samalla etäännyttää, virkkeet jatkuvat sivukaupalla, eikä pisteitä tai kappalejakoa harrasteta liiaksi.

Minulla on kinkkinen suhde kielen kanssa pelaaviin kirjailijoihin. Arvostan ja kunnioitan taitoa panna kieli ja sen säännöt uusiksi, kurittaa ja uudistaa, antaa palaa ja olla antamatta armoa. Mutta jossain määrin haluaisin kuitenkin kaikkein mieluiten nauttia kirjallisuuteni ihan sellaisenaan: suorana kerrontana, tarinana, jonka juonesta saa kiinni ja kielessä pysyy mukana.

Patriarkan syksy on kertomus vallasta, vallan murenemisesta ja sen monikasvoisuudesta. Iättömän tuntuinen Patriarkka on hallinnut maataan pelolla ja väkivallalla jo vuosia, niin kauan, ettei kukaan enää muista, kuinka kauan. Hän on paitsi yksinvaltias ja hirmuhallitsija, myös poika, rakastaja, mies, kansalainen ja ihminen. Patriarkka pelkää – vaikkei mikään mahti maailmassa saa häntä sitä tunnustamaan – ja on linnoittautunut palatsiinsa lehmineen. Vallan syksy on tullut.

Kirjan luvut palaavat uudelleen alkuun ja paljastavat uusia puolia Patriarkasta ja tämän elämästä ja hallinnosta. Teksti kulkee moniäänisenä monologina, jonka kertojat ja näkökulmat vaihtuvat ja keikauttavat kuvion uuteen asentoon kesken kaiken. Tarkkana saa olla.

Toisaalta vaikean kirjan lukeminen oli paikoin palkitsevaa. Kun kieleen pääsi kiinni – kun keskittyi, antoi palaa – se alkoi kuljettaa, ja kuin huomaamattaan lukija tempautui mukaan ajatusvirtaan. Ihailen taitoa, jolla kirja on kirjoitettu ja ihailen intensiteettiä, jolla se on suomennettu. Tämä kirja on taideteos, ilman muuta.

Patriarkasta muodostuu moninainen, ristiriitainen ja tarinan päättyessäkin edelleen arvoituksellinen kuva. Hän on monien persoonien mies, monissa liemissä keitetty, monella tapaa valtansa vahvistanut. Kirjassa on varsin raakoja kohtia, mutta samalla omanlaistaan kauneutta – kun antaa sen viedä. Jos siis päädyt lukemaan Patriarkan syksyn, unohda ennakkoluulosi ja laske suojakilpesi. Tässä ollaan lukijaa suurempien asioiden äärellä.

Lepää rauhassa, Gabriel García Márquez.

____

Mainitun bloggaajien yhteishaasteen lisäksi Patriarkan syksy pääsee osaksi 14 nobelistia -haastetta (yhdeksäs Nobel-kirja tälle vuodelle!) ja se on 46. luettu kirja TBR-listallani.

17. toukokuuta 2014

Agatha Christie: Kuolema Niilillä



Agatha Christie: Kuolema Niilillä
Suomentaja: Kirsti Kattelus
Ulkoasu: Heikki Kalliomaa
WSOY 2008 (1. painos 1978, aiempi suomennos 1940)
250 s.
Death on the Nile (1937)

Kirjastosta.



Rikas perijätär Linnet Ridgeway on päätynyt pikaiseen avioliittoon (entisen) parhaan ystävänsä Jacqueline de Bellefortin (entisen) poikaystävän Simon Doylen kanssa. Linnet ja Simon lähtevät häämatkalle Niilin risteilylle, ja kuinka ollakaan katkeroitunut Jacqueline lyöttäytyy samalle matkalle.

Laivan matkustajiin kuuluu kolmiodraaman lisäksi muitakin huomattavan kiinnostavia henkilöitä. On kirjailijanurallaan lamaannuksessa oleva kirjailijatar, amerikkalainen asianajaja, joka on samalla Linnetin holhooja, pariskuntia ja sukulaisia, kiihkomielinen vasemmistoaktivisti, saksalainen lääkäri, tyhjäntoimittajia ja salaisuuksia. Lisäksi risteilyaluksella on eräs viiksekäs pikku belgialainen – Hercule Poirot.

Risteily sujuu kauniissa säässä Egyptin maisemissa. Matkustajat pysähtyvät ihailemaan nähtävyyksiä ja laivalla itsessään on kaikenmoista vispilänkauppaa ja suhinaa. Tunnelma on sellainen kuin se matkalla ollessa usein on, leppeä mutta hieman jännittynyt, vieraassa ympäristössä kun ollaan.

Ja sitten tapahtuu murha.

Poirot alkaa selvittää murhaa ystävänsä eversti Racen kanssa, jonka omana missiona on saada kiinni vaarallinen rikollinen, jonka myös tiedetään olevan laivan matkustajien joukossa. Juttu tuntuu mutkistuvan entisestään – etenkin kun murhat eivät jää vain yhteen...

Siitä on totisesti kauan, kun olen viimeksi lukenut Christietä. Jotakuinkin puolikas vuosikymmen, luulen. Kuolemaa Niilillä lukiessani mietin, miksi ihmeessä edellisestä kerrasta on niin kauan: kirjahan on mahtava!

Kyse on suljetun paikan mysteeristä. Ollaan risteilyaluksella, ja murhaajan on oltava joku matkustajista. Hercule Poirotin aivot työskentelevät niin, että lukijaakin hikoiluttaa. Pakkaa sekoittaa se, että huomattavan monella matkustajalla saattaa hyvinkin olla motiivi tapahtuneeseen murhaan.

Poirotin tyyli "kuulustella" matkustajia on oivallinen. Hän on varsin avoin epäilyksissään ja kertoo suoraan esimerkiksi keneltä on saanut silminnäkijähavaintoja tai muita todisteita. Toisaalta – nykyaikaisiin veren- ja kostonhimoisiin tv-murhaajiin tottuneena – ratkaisu tuntuu rohkealta. Eikös sillä tavoin aseta todistajat suorastaan hengenvaaraan?

Murhakuningatar Christie saa lukijan pään pyörälle. Hämääviä vihjeitä jaellaan varsin runsaasti ja epäilykset heräävät suuntaan jos toiseenkin. Runsas henkilögalleria luo jännitettä ja samalla haastetta: jossain vaiheessa varsin samantyyliset henkilöt menivät hieman sekaisin toistensa kanssa...

Kuolema Niilillä on mahtavaa rikosviihdettä. Väkivaltaisista kuolemista huolimatta se ei saa lukijaa kakomaan vaan pohtimaan mahdollisia tapahtumaketjuja ja tarkkailemaan tilannetta Poirotin tapaan laajemmasta näkökulmasta. Ihmismielen perustuntemukset: rakkaus, mustasukkaisuus, kateus ja ahneus nousevat tämän rikoksen myötä esiin.

Suosittelen leppoisiin kesähetkiin ja perinteisen arvoituksen kaipuuseen.

Seuraavaan Christie-elämykseen ei takuulla mene puolta vuosikymmentä!

____

Kuolema Niilillä on ilmeisesti yksi kuuluisimpia Christie-kirjoja. Siitä ovat kirjoittaneet  bloggaajista ainakin Salla, Norkku, Riina ja Jokke.

Avaan kirjalla osallistumiseni MarikaOksan Rikoksen jäljillä -kesähaasteeseen (harmaa aivosolu on nyt aktivoitu). Lisäksi nappaan sillä pisteen Mikä minusta tulee isona? -haasteessa salapoliisin ammatilla.

14. toukokuuta 2014

Pearl S. Buck: Hyvä maa



Pearl S. Buck: Hyvä maa
Suomentaja: Vera Snellman
Ulkoasu: Osmo Kaipainen ja Urpo Huhtanen
WSOY 1976 (6. painos)
378 s.
The Good Earth (1931)

Kirjastosta.



Wang Lung on köyhän talonpoikaisperheen ainoa poika. Isä on jo vanha, äiti kuollut ja Wang Lungin pitäisi ottaa vastuu tulevasta. Hän on koko ikänsä raatanut maataloustöissä, mutta usko tulevaisuuteen ei ole kuollut. Wang Lung päättää hankkia vaimon saadakseen perheen ja päätyy ostamaan läheisen kaupungin rikkaimman talon keittiöorjan O-lanin vaimokseen.

O-lan on nöyrä ja hiljainen, hänellä on Wang Lungia kovasti häiritsevät "suuret jalat", ja vaikkei ulkonäköä ole muutenkaan liiaksi suotu, O-lan on kova tekemään työtä. Lapsia alkaa avioliiton myötä tulla, ja O-lan synnyttää vuosittain uuden jälkeläisen yksin huoneessaan, turhia valittamatta. Perhe kasvaa sekä "oikeilla lapsilla" eli pojilla että "orjilla" eli tytöillä.

Samaan aikaan Wang Lung saa kasvatettua maaomaisuuttaan. Kunnes tulee katovuosi ja valtava nälänhätä, joka vie myös tämän perheen maanpakoon. Nälänhädän helpotettua erään onnekkaan sattumuksen myötä Wang Lungilla on ylimääräistä rahaa käytössään ja mihinpä muuhun hän sen sijoittaisi kuin uuteen, hyvään maahan.

Vuodet vierivät, omaisuus karttuu, eikä Wang Lungissa ole lopulta jäljellä mitään nuoruudestaan köyhänä talonpoikana. Lapset varttuvat, sukupolvet vaihtuvat ja aika kuluu. Se, mikä pysyy, on maa.

Nobel-haasteen innoittamana päätin laajentaa tietämystäni ja lähteä tutkimusmatkalle 1990- ja 2000-lukujen tuolle puolen. Päädyin aina 1930-luvulle asti (Buck palkittiin Nobelilla 1938) ja sen myötä tarkemmin määrittelemättömään ajanjaksoon kaukana Kiinassa. Eksoottista, suorastaan.

Pearl S. Buckin Pulitzerilla palkittu Hyvä maa on massiivinen sukusaaga. Sen päähenkilö on kurjuudesta rikkauksiin nouseva, omapäinen ja kunnianhimoinen mies, johon lukijan on hankalaa kiintyä, mutta jotenkin niin käy kuitenkin. Wang Lung ei ole miellyttävä mies, muttei toisaalta erityisen paha. Hän on aikansa (olettaisin 1800-luvun puolivälin paikkeita) kuva ja siinä mielessä asenteineen sietämätön, mutta ymmärrettävä. O-lan jää sivurooliin, mutta on siitä huolimatta tärkeä ja keskeinen ja omalla tavallaan myös vahva – minkä Wang Lungkin väistämättä huomaa.

Hyvä maa on kerrottu vieraan silmin. Pearl S. Buck vietti lapsuutensa Kiinassa ja palasi sinne joksikin aikaa aikuisena. Hän siis tiesi, mistä kirjoitti käsitellessään Kiinaa. Mutta väistämättä kirja on oman aikansa ja maailmankuvansa tuote, ja siitä paistaa läpi siirtomaaherruus ja vieraan (vaikkakaan ei tuntemattoman) kulttuurin eksotiikan kauhistelu ja ihailu, vaikkei se ylettömän alleviivattua olekaan.

Naisen asema on kirjassa keskeinen teema ja sitä käsitellään O-lanin, perheen tyttärien ja myöhemmin Wang Lungin ostaman toisen vaimon Lootuksen kautta. Buck nostaa esiin esimerkiksi kiinalaiseen kulttuuriin pitkään kuuluneen naisten jalkojen sitomisen, ja kieltämättä se on aihepiiri, joka nostaa karvat pystyyn. Tyttölapsen merkityksettömyys surettaa – eikä aihe oli valitettavasti vanhentunut vieläkään.

Tarina kulkee kirjassa varsin sujuvasti, mutta ehkä se on lopulta hieman tylsä. Ryysyistä rikkauksiin ja perheen pyöräyttäminen siinä ohella, muutama este ja vaikeus, moraalisia punnintoja, lopulta luopumista ja vanhuutta uuden sukupolven jyrätessä edellisen – siinä se. Toisaalta ei hyvään tarinaan sen kummempaa välttämättä vaadita. Mutta jokin lisätvisti olisi ollut tämän kirjan kohdalla tarpeen.

Suomennos tuntuu hieman yksinkertaistetulta, eikä kieli ehkä taivu aivan niin sujuvasti kuin se alkuperäisteoksessa lienee tehnyt. Ajankuvaa sekin, ehkä. Tästä tosin opin (taas), että voi olla paikallaan lukea alkukielellä, jos mahdollista. Jännästi sitä en vain ota onkeeni sitten millään.

____

Osallistun kirjalla Jokken kirjanurkan 14 nobelistia -haasteeseen sekä omaan Pulitzer-haasteeseeni.

11. toukokuuta 2014

Reza Aslan: Kapinallinen – Jeesus Nasaretilaisen aika ja elämä



Reza Aslan: Kapinallinen – Jeesus Nasaretilaisen aika ja elämä
Suomentaja: Otto Lappalainen
Ulkoasu: Eevaliina Rusanen
Gummerus 2014
378 s.
Zealot – The Life and Times of Jesus of Nazareth (2013)

Arvostelukappale.


Uskonnon sosiologian tohtori Reza Aslan on tarttunut yhteen maailmanhistorian tutkituimmista ja pohdituimmista aiheista: Jeesukseen. Aslanin tietokirja Kapinallinen – Jeesus Nasaretilaisen aika ja elämä pyrkii rakentamaan kuvan historiallisesta Jeesuksesta, juutalaisesta saarnamiehestä, maaseudun työläisestä, joka vei seuraajiaan kohti Jumalan valtakuntaa ja sai palkinnoksi siitä Rooman valtakunnan vihat niskoilleen.

Jeesus on ristiriitainen henkilöhahmo, ja Aslan tuo kiinnostavasti esiin sen, kuinka paljon ongelmia kaksi tuhatta vuotta sitten eläneen ihmisen henkilöhistorian tutkimukseen liittyy. Etenkin silloin, kun kyseinen henkilö on ehkä maailman kuuluisin ja siten myös tunteita suuntaan ja toiseen herättävä.

Aslan koostaa kiinnostavan historiapaketin niin Lähi-idän alueen roomalaisvallan ajasta, juutalaisista tavoista ja uskomuksista sekä yhteiskunnallisesta kuohunnasta ja liikehdinnästä, joka ensimmäisellä ajanlaskumme vuosisadalla oli paikoin hyvinkin kiihkeää. Juutalaiset elivät hajallaan, ja osa heistä muodosti kapinaliikkeitä, joiden tarkoituksena oli nousta Rooman valtaa vastaan. Yleensä huonolla menestyksellä. Samaan aikaan liikkeellä oli useita profeettoja, saarnaajia ja kansankiihottajia. Jeesus oli yksi heidän joukossaan.

Jeesus Nasaretilaisen lisäksi Kapinallisessa kerrotaan muun muassa Johannes Kastajasta, Paavalista, Pietarista ja Jeesuksen veljestä Jaakob Vanhurskaasta, jota voi joiltain osin pitää "piispojen piispana", jopa Pietariakin merkittävämpänä kristinuskon alkuvaiheen johtohahmona. Myöhemmin, kun oppi Marian ikuisesta neitsyydestä sai kristinuskossa keskeisen roolin, Jeesuksen veli häivytettiin kaanonista, sillä verisukulaisuus Kristukseen oli luonnollisesti liian suuressa ristiriidassa neitseellisen sikiämisen kanssa. Kiinnostava henkilö tämä Jaakob yhtä kaikki.

Jeesuksen osalta on todettava, etteivät kannattajat ja seuraajat aina tehneet hänelle välttämättä oikeutta. Etenkin Uuden testamentin evankeliumeissa on se ongelma, että ne on kirjoitettu vuosikymmeniä Jeesuksen kuoleman jälkeen ilman suoraa kosketusta kuvaamaansa henkilöön. Asiat, tiedot ja totuudet ehtivät vuosien saatossa muuttua huomattavasti, eikä varsinaisten faktojen koostaminen edes ollut tuonaikaisen historiankirjoittamisen tarkoitus. Onkin kiinnostavaa pohtia, millainen mies tarinoiden ja pyhien tekstien takana todella on.

Kapinallinen on varsin tiivis paketti. Varsinainen tekstiosuus on alle 300 sivun pituinen, mutta kirjan lopussa on vielä sata sivua huomautuksia, kirjallisuutta ja hakemistoa. Myönnän, että itse vain vilkuilin huomautusosion läpi, sillä yleensäkin luen tutkimuksista viiteet huolella vain, jos ne ovat lukijaystävällisesti alaviitteinä tekstin seassa. Luultavasti huomautuksista löytyy paljon kiinnostavaa lisätietoa, mikäli aihepiiriä haluaa syventää.

Teksti on sujuvaa ja sitä lukee ilokseen. Jossain määrin se silti puuduttaa, sillä Aslan tuntuu kiertävän samoja teemoja yhä uudelleen ja uudelleen. Kronologia on myös paikoin hieman sekava, sillä ajassa tehdään jatkuvia hyppäyksiä Jeesuksen elämästä ensimmäisen vuosisadan lopulle ja seuraavallekin. Ajankuva sirpaloituu, kun on jatkuvasti oltava valppaana sen suhteen, mitä nimenomaista ajanjaksoa ja poliittista tilannetta kuvataan.

Aslan on tehnyt suuren työn tutkimuksensa kanssa, siitä hatunnosto. Huolellisuudesta ja paikoittaisesta perinpohjaisuudesta huolimatta huomaan kirjan kannet suljettuani, etten edelleenkään tiedä kovin paljon Jeesus Nasaretilaisesta. Mies jää edelleen tietynlaisen verhon taakse, hieman salaperäiseksi, edelleen suuria kysymyksiä herättäväksi. Toisaalta uteliaisuuteni on herännyt. Kuka kumma tämä ihminen oli?

9. toukokuuta 2014

Heidi Liehu: Rakkaus Pariisissa



Heidi Liehu: Rakkaus Pariisissa
Ulkoasu: ?
Sphinx 2000
101 s.

Kirjastosta.


Suomalainen historiantutkijanainen tapaa Pariisissa miehen, Lucin. He kohtaavat elokuvateatterin lippujonossa. Ensi sanasta alkaen ilmassa on jotain, vaikka nainen epäileekin satunnaisten kohtaamisten merkityksellisyyttä. Heidän välilleen syntyy suhde.

Luc on maailmanmies, paljon nähnyt ja kokenut. Nainen muistelee nuorena opiskelijatyttönä kokemaansa rakkaussuhdetta yliopiston opettajaan, mutta elää silti vahvasti nykyhetkessä. Pari on suorastaan ihastuttava: boheemi pariisilaismies ja moderni nainen yhdessä. Luvassa on intohimoa, keskusteluja, loputtomia ravintolaillallisia ja ystävien kohtaamisia.

Ja koko ajan tiedossa on, ettei tarinalla ole onnellista loppua. Rakkaus päättyy, kun sen aika on. Ja joskus se aika tulee, väistämättä.

Heidi Liehun Rakkaus Pariisissa tarttui Pariisilaisen kevääni haaviin. Kyse on pikkuruisesta, vain satasivuisesta pienoisromaanista, joka ilmaisee asiansa tiiviisti. Se kertoo erään rakkauden tarinan ensihetkestä päätepisteeseen mitään ylimääräistä lisäämättä.

Teksti on hiottua ja kieli tukee kerrontaa. Tunnelma on pelkistetty, osin jopa lakoninen. Kerrontatekniikka on tarkkaan harkittu: rakkaussuhteen kokenut nainen minäkertojana on väistämättä jälkiviisas ja kokemuksensa kertaalleen reflektoinut, eivätkä tarinan käänteet tule yllätyksinä.

Aihepiirissä on paljon samaa vastikään lukemani Lena Anderssonin Omavaltaista menettelyä -romaanin kanssa. Anderssonin kirjaan suorastaan rakastuin, pidin sen ilkikurisesta tunnelmasta ja tavasta esittää tarina omaa tietään kulkevana ja silti jossain määrin luonnonlakien alaisena. Niin Anderssonin Ester kuin Heidi Liehun nimetön naiskertoja ovat älykkäitä, kirjoitus- ja ajatustyötä tekeviä, itsenäisiä naisia, joilta rakkaus vie jalat alta ja järjen päästä.

Nyt huomaan – kaksi samantyyppistä, mutta omanlaistaan romaania luettuani – että aihe on aika ärsyttävä. Onko rakkaudella todella sellainen voima, kuin nämä kirjat väittävät? Kai sillä sitten on, vaikka itse en ehkä sitä huumaa enää muista. Vuosikymmenen yhdessäolon jälkeen on vaikeaa kuvitella tilannetta, jossa menettäisi kykynsä rationaaliseen ajatteluun ja heittäytyisi täysin tunteen vietäväksi. Mutta onneksi se, ettei itse koe jotain juuri nyt, ei tarkoita, etteikö sitä olisi olemassa maailmassa.

Liehun kerronnassa viehätyin ennen kaikkea tiiviydestä ja vaivattomuudesta. Hänen tekstinsä kulkee kevyesti ja pienessä tilassa kerrotaan paljon. Pariisi on keskeinen osa tarinaa, ja siinä mielessä kirja sopi kevään lukuhaasteeseeni mainiosti. Luulen kuitenkin, että Rakkaus Pariisissa unohtuu varsin pian, sillä mitään poikkeuksellista siinä ei ole. Se on ainoastaan eräs rakkaustarina muiden kaltaistensa joukossa.

7. toukokuuta 2014

Jenni Linturi: Isänmaan tähden



Jenni Linturi: Isänmaan tähden
Ulkoasu: Nina Leino
Teos 2011
233 s.

Kirjastosta.


Kahdeksankymppinen Antti Vallas kiipeää kotitalonsa katolle korjatakseen sen. Askel lipeää, ja Antti putoaa katolta. Havahduttuaan hän elää muistoissaan toisen maailmansodan ajassa. Antti palveli silloin vapaaehtoisena natsi-Saksan joukoissa ja näki ja koki liikaa. Sodan ja rintamakokemusten jälkeen asettuminen perhe-elämään ja rauhan aikaan on Antille ja hänen sotatovereilleen vaikeaa. Kukin kohtaa muistonsa omalla tavallaan. Harva selviää haavoitta sodasta tai sen jälkipyykistä, etenkään kun leimana on Saksan armeija.

Jenni Linturin Isänmaan tähden on ollut toisinaan mielessäni julkaisemisestaan lähtien. Kirjahan oli Finlandia-ehdokas vuonna 2011, tuona "kohuvuonna", jolloin ehdokkaiksi valittiin vain naisten kirjoittamia kirjoja. Palkintoa ei tullut, mutta mainetta kyllä. Ja minä ajattelin, että tuo kirja täytyy lukea.

Nyt oli sen aika, sillä kirja sattui sopivasti silmään sotakirjallisuuden hyllystä. Olen laiminlyönyt Ihminen sodassa -haastetta, mistä syystä moisen hyllyn luona taannoin kirjastossa luuhasin. Onneksi tuli luuhattua, sillä Isänmaan tähden on tasokas, huolella kirjoitettu teos.

Linturi on koonnut palapelin, jossa mennyt ja nykyhetki lomittuvat toisiinsa utuisena kuvajaisena. Muistinsa kanssa kamppailevan Antin mielenliikkeet välittyvät lukijalle jatkuvasti muuttuvina, hetkellisesti kirkastuvina ja jälleen hämärtyvinä. Toisaalta se on myös haaste, sillä tarkkana on oltava, muistettava suhtautua kriittisesti, oltava varpaillaan.

Etenkin kokemukset Saksan joukoissa ovat eläviä. Sodan haistaa ja kuulee, pelon tuntee, typeryyksiin on vaikeaa löytää empatiaa. Isänmaan tähden kertoo aatteen palosta, nuoruuden innosta, sokeudesta itseä suurempien asioiden edessä ja samalla anteeksiantamattomista teoista, jotka vaivaavat ihmistä loppuelämän ajan.

Sodanjälkeinen ahdistus näkyy perhe-elämässä ja muissa sosiaalisissa suhteissa, joita kuvataan Antin ja muutaman muun sodassa olleen miehen kautta. Arkeen ja rauhaan palaaminen on haastavaa, kun on nähnyt liikaa ja tehnyt tekoja, joista ei voi puhua. Toiset parantelevat kolhujaan aggressiivisemmin, toiset tyytyvät hiljaiseen itsetutkiskeluun ja puhumattomaan ahdistukseen.

Isänmaan tähden on taidolla kirjoitettu ja huolella hiottu kirja. Sen rakenne toimii, kieli on tasokasta, aihepiiri koskettaa. Mutta jotain jää silti uupumaan. Antti Vallas jää muistojensa täyteläisyydestä huolimatta etäiseksi hahmoksi, eivätkä muutkaan henkilöt herätä suuria tunteita suuntaan tai toiseen. Linturi ei mässäile sodan kauhuilla ja ihmisen eläimellisyydellä poikkeustilanteissa, vaan käsittelee rintamatapahtumia tyylillä – ja toisaalta siitäkin seuraa etäännyttävä vaikutus.

Kirjan aihepiiri on esiinnostamisen arvoinen. Jälkiviisaus ei auta ketään, mutta ehkä menneestä voi oppia. Puhdasoppiset ja kiihkeät aatteet harvoin kantavat pitkälle ja se, minkä vuoksi on valmis isoihin askeliin, saattaa myöhemmin tuntua aivan väärältä. Väärin perustein ja vajain tiedoin toimiminen voi viedä syvälle, mutta pitääkö itseään rangaista ikuisesti? Ja kuka on oikeutettu tuomitsemaan teot, joissa on suuria moraalisia ongelmia, mutta joita tehdään hyvässä uskossa ja jonkin itselle rakkaan, vaikkapa sitten isänmaan, tähden?

____

Isänmaan tähden on luettu myös esimerkiksi näissä blogeissa: Kannesta kanteen, Kirsin kirjanurkka, Luettua elämää, Lukuisa, Täällä toisen tähden alla, Kaiken voi lukea! ja Kulttuuri kukoistaa.

Nappaan kirjalla everstin lätkät Ihminen sodassa -haasteessani.

4. toukokuuta 2014

Sunnuntaitunnelmia, työtä, mitä näitä nyt on



Viikot kuluvat sukkelaan. Vasta oli hiihtoloma, maaliskuu, pääsiäinen ja vappu. Vasta oli jäät meressä ja nyt Lauttasaaren sillalla kalastetaan, vesi liplattaa ja monet muuttolinnut ovat palanneet maailmalta. Olen nauttinut neljän päivän vapaasta ja kun huomenna menen töihin, on jäljellä enää kolme kokonaista ja toukokuun viimeinen, pätkitty viikko. Sitten tämä kouluvuosi on paketissa. Järkyttävää. Ja ihanaa tietysti myös.

Ensi vuoden töistä ei vielä ole varmuutta. Periaatteessa jatko nykyisessä työssäni on mahdollinen, mutta toki paikka avataan yleiseen hakuun julkisen puolen periaatteiden mukaisesti ja eihän sitä koskaan tiedä. Jos jatkaisin, saisin täydet tunnit (jotka tänä vuonna ovat olleet vain haave), mutta vastapainona työsopimus kestäisi vain toukokuun loppuun, enkä saisi kesäajan palkkaa. Jotenkin alkaa korveta tämä opetustyön pätkäisyys yhdistettynä jonkinmoiseen kyykytykseen. Kai tilanne sitten on sellainen, että työnantaja on hallitsevassa asemassa – ainakin muodollisesti epäpätevien työntekijöiden suhteen. Sylettää, koska opettajalle kuuluu kesäajan palkka. Piste. No, en ole vielä tehnyt päätöksiä suuntaan enkä toiseen, ja toki tiedostan, ettei liian "nirppanokkainen" sovi olla, ainakaan vielä tässä vaiheessa työuraa. (Vaikka oikeasti haluan vain oikeudenmukaisen kohtelun, en yhtään enempää.)

Mietin aika paljonkin sitä, missä vaiheessa työelämä alkaa olla hieman varmempaa kuin se nyt on. Joka kerta, kun uutisoidaan ammateista, joihin on pulaa tekijöistä, ärsyttää nähdä listalla "opettaja". Eninnäkin yleiskäsite "opettaja" on harhaanjohtava, eikä kukaan valmistu "opettajaksi" saati ole pätevä kaikkiin mahdollisiin "opettajan" ammatteihin. Opettajia on jos jonkinmoisia, minkä suurin osa varmaan aika hienosti ymmärtää. Jännää kuitenkin, ettei se mene esimerkiksi noita ammattipulajuttuja koostavien toimittajien päähän.

Toisekseen suurin pula on ehdottomasti lastentarhan-, erityis- ja erityisluokanopettajista. Sen sijaan historian- ja yhteiskuntaopin opettajista ei ole minkään sortin pulaa. Ja vaikka itse työskentelen nyt (ja luultavasti jatkossakin) erityisopettajana, minulla ei ole pätevyyttä tai halua hakea töitä esimerkiksi lastentarhanopettajana (muodollista pätevyyttä ei ole myöskään erityisopettajan työhön, mutta halua senkin edestä). Eli vaikka "opettajan" paikkoja on avoinna satoja (TE-palvelujen sivustolla tällä hetkellä 1401 paikkaa), se ei tarkoita, että jokainen "opettaja" voisi hakea niistä mihin tahansa. Minkä toki edelleenkin aika moni hiffaa.

Ja silti joutuu toisinaan selittelemään, ihan fiksuillekin ihmisille, että kyllä tässä ihan joutuu hartiavoimin tekemään töitä, että löytää töitä (sic). Näin historian ja yhteiskuntaopin aineenopettajan näkökulmasta tilanne on kyllä ihan kamala. Olen hakenut kaikkia avoinna olevia tehtäviä pääkaupunkiseudulla ja hakijamäärät ovat luokkaa 60–80 pätevää hakijaa per tehtävä. Että tuota. Erotu siinä sitten eduksesi olemattomalla työkokemuksella. (Tai muutenkaan, koska usein paikat ovat valmiiksi pedattuja, mikä on ymmärrettävää, mutta ärsyttävää.)

Onneksi tykkään erityisopettajan työstä. Muuten voisi olla tuo leivänkäntty aika kapea, eikä voista sen päällä puhettakaan.

Työasioiden lisäksi en kauheasti muuta olekaan pohdiskellut. Tai no, kirjoja ja lukemista tietysti vähän ja raha-asioita ja sen sellaista. Käytin kissaa perjantaina eläinlääkärissä ja sinne sujahti sellainen rahasumma, että pahaa teki. Vaikka tuota elukkaa rakastankin, muutamaan kertaan piti kassalla silti nielaista ennen luottokortin höyläämistä.

Esittävää kulttuuriakin olen nauttinut, kävimme nimittäin miehen kanssa katsomassa vappuaattona Q-teatterin kohutun Kaspar Hauserin. Näytelmä oli kyllä hyvä, mutta en minä nyt ihan niiiiiin vaikuttunut siitä ollut, että pitäisin sitä "uuden vuosituhannen mullistavimpana teatteriesityksenä" tms.

Aika sirpaleistahan tämä oleminen näin kevään korvalla on. Mieli on jo kesässä ja kouluvuoden sykli on siinä vaiheessa, että parhaat paukut on käytetty (jos niitä on koskaan ollutkaan). Oppilaat tuovat toki iloa ja huumoria jokaiseen päivään, joskin myös surua ja murheita. Siinä mielessä on mukavaa päästä pian lomalle, koska maailma ei tule valmiiksi tänäkään keväänä. Katsellaan sitten syksyllä uudestaan, missä ikinä työtä jatkankaan.

3. toukokuuta 2014

Typerä Typerysten salaliitto



John Kennedy Toole: Typerysten salaliitto
Suomentaja: Margit Salmenoja
Ulkoasu: Sakari Tiikkaja
Karisto 2010
424 s.
A Confederacy of Dunces (1980)

Kirjastosta.


Kaikenlaista moskaa sitä ihminen tuleekin lukeneeksi listahulluudessaan ja periksiantamattomuudessaan. Olen suuresti tykästynyt jenkkikirjallisuuteen ja päättänyt, että luen mahdollisimman paljon Pulitzer-palkittuja romaaneja, etenkin suomennettuja, koska suomeksi tykkään lukea. Pahaa-aavistamattomana nappasin sitten tämänkin, vuonna 1981 Pulitzerin arvoiseksi määritellyn opuksen kirjastosta mukaani.

Huh huh.

Huh huh, ma sanon.

Typerysten salaliitto sijoittuu New Orleansiin ja se kertoo pääpiirteissään Ignatius J. Reilly -nimisestä intellektuellista, omahyväisestä ja sosiaalisesti täysin kyvyttömästä ääliöstä. Ignatius on valtavan ylipainoinen, laiska ja ylimielinen. Hän asuu edelleen kolmekymppisenä köyhän äitinsä luona, eikä ole viitsinyt yliopistosta valmistuttuaan mennä esimerkiksi töihin. Kun rouva Reilly sitten kolhii vahingossa autollaan toista ja joutuu vahingonkorvausvaatimusten kohteeksi, Ignatiuksen on vyötettävä kupeensa ja etsittävä töitä. Niitä löytyy muun muassa Levyn Housut -nimisestä housutehtaasta, jossa Ignatius ehtii aiheuttaa lyhyehkön uransa aikana muun muassa työntekijöiden kapinan ja oikeusjutun. Tehdastyön jälkeen Ignatius kokee uran makkaranmyyjänä ja sotkeutuu samalla erinäisiin rikoksiin ja virhearviointeihin.

Ignatius Reillyn ohella kirjassa tutustutaan Levyn Housujen omistajaperheeseen, Reillyjen naapurustoon, epäonniseen komisarioon, Ignatiuksen vihan ja rakkauden kohteena olevaan opiskeluaikaiseen ystävään/viholliseen Myrnaan, erään räkälän omistajaan ja työntekijöihin ja ties kehen vielä.

Typerysten salaliitto on ehdottomasti yksi typerimpiä koskaan lukemiani kirjoja. Siinä ei ole mitään minua kiinnostavaa, sen kieli ja kerronta on tempoilevaa ja sen henkilöhahmot ovat todella epämiellyttäviä joka iikka. Kirjan dialogi on ilkeää ristiinpuhumista, tahallista väärinymmärtämistä ja kaikilla tasoilla jokaista osapuolta epäkunnioittavaa.

Juoni lähtee avautumaan Ignatiuksen ympäriltä, mutta ikävä kyllä minua ei olisi voinut vähempää kiinnostaa, kuinka väärinymmärretyksi neroksi itsensä tunteva mulkku yrittää pumpata vielä vähän ymmärrystä reppanalta äidiltään ja muulta ympäristöltään. Kirjan tapahtumat etenevät kyllä jonkinlaisen kuvion mukaisesti, mutta minulta meni aivan ohi se, mikä kirjan pointti oikein on.

Ilmeisesti kyse on jonkinasteisesta kulttiteoksesta, joka on kaiken maailman "Tämä kirja on luettava ennen kuin kuolen" -listoilla, mutta minun on kyllä todettava, etten ollenkaan ymmärrä miksi näin on. Kirjan taustalla on kyllä kulttimainetta vauhdittavia tapahtumia, sillä John Kennedy Toole teki itsemurhan vuonna 1969 yritettyään sinnikkäästi mutta tuloksetta saada kirjaansa julkaistua. Se julkaistiin lopulta vasta kymmenen vuotta kirjoittajansa kuoleman jälkeen. Ja se Pulitzer. Mitä ihmettä? Levätköön John rauhassa, mutta siitäkin huolimatta tämä kirja on surkea.

Kirja on omalla tavallaan ilkeän kriittinen ja kaiketi sen pohjavire on terävä, jos sitä osaisi tulkita. Kaikessa inhorealistisuudessaan (railakasta masturbointia, eritteitä, ihmiskehon "ihmeellisyyksiä", likaisten lakanoiden tarkkaan kuvattua uudelleenkäyttöä jne.) siinä voisi olla jotain, mutta kokonaisuus ei vain toimi minulle. Lukufiilis oli pääasiassa sekoitus inhoa, pitkästymistä, ärtymystä ja turhautumista.

Pettymyksestä huolimatta on todettava, että vaikka joku olisi varoittanut minua tästä etukäteen, olisin luultavasti silti lähtenyt yrittämään. Mikäänhän ei ole hauskempaa, kuin uhmata hölmöjä ohjeita ja (kenties) hyvää tarkoittavia sääntöjä. Ehkä jostain samantapaisesta oli kyse silloinkin, kun John Kennedy Toole Typerysten salaliittoa kirjoitti.

____

Kirjaurakka-blogissa ei myöskään hihkuttu riemusta tämän kirjan äärellä.

1. toukokuuta 2014

Jhumpa Lahiri: Kaima



Jhumpa Lahiri: Kaima
Suomentaja: Kersti Juva
Kansi: ?
Tammi 2014 (1. painos 2005)
413 s.
The Namesake (2003)

Kirjastosta.


Gogol Ganguli syntyy vuonna 1968 Bostoniin muuttaneen intialaispariskunnan esikoispojaksi. Äiti Ashima potee koti-ikävää Kalkuttaan, isä Ashoke on tieteellisessä uraputkessa MIT:ssä. Pojalla ei syntymän hetkellä ole vielä nimeä, sillä bengalilaisen tavan mukaan isovanhemmat antavat lapsille virallisen "kunnon nimen", omat vanhemmat kotinimen, jota ei muualla käytetä. Ashiman isoäidin kirje on kuitenkin hukkunut matkalla Kalkutasta Bostoniin, joten Gangulien on päätettävä pojalleen nimi itse yhdysvaltalaisen tavan mukaan nopeasti syntymän jälkeen. Hänestä tulee Gogol, Ashoken dramaattisten, osaltaan Nikolai Gogolin lukemiseen liittyvien nuoruudenkokemusten vuoksi.

Gogol kasvaa aikuiseksi toisen polven siirtolaisena ja Yhdysvaltojen kansalaisena. Hänen ja pikkusisko Sonian elämä kietoutuu kahden kulttuurin väliin. Toisinaan matkustetaan viikkokausiksi, jopa kuukausiksi Intiaan vierailemaan sukulaisten luona, mutta pääosa elämästä eletään kotona Yhdysvalloissa. Ashima-äiti ei tunnu sopeutuvan, vaikka vuodet vierivät. Hän ja Ashoke keräävät ympärilleen muista bengalilaisista koostuvan ystäväpiirin, jonka kanssa voi viettää perinteisiä intialaisia juhlia, vaikka muuta yhteistä ei ehkä lopulta olisikaan.

Gogolin elämää seurataan kolmekymppiseksi asti, mihin mennessä hän on ehtinyt kokea paljon. Täysi-ikäiseksi tultuaan hän ensi töikseen vaihtaa nimensä Nikhiliksi päästäkseen eroon erikoisesta ja aina (ainakin omasta mielestään) huomiota herättävästä etunimestään, jonka merkitystä hän ei aikoihin saa tietää. College-opintojen jälkeen hänestä tulee arkkitehti – ei missään nimessä insinööri tai lääkäri, kuten intialaistaustaisilla maahanmuuttajilla on hänestä turhan usein tapana. Opiskelun ja työn ohella hän kokee toki ihmissuhteita, iloja ja pettymyksiä. Toisaalta taustalla on aina identiteetin monimuotoisuus, kulttuurien kohtaaminen ja perhesuhteiden solmut.

Jhumpa Lahiriin olen tutustunut tätä ennen hienon Tämä siunattu koti -novellikokoelman myötä ja Kaima päätyi luettavakseni juuri nyt pääasiassa siksi, että osallistuin viime viikolla Tammen Keltaisen Kirjaston 60-vuotisjuhliin, joissa Lahiri oli paikalla kertomassa uudesta romaanistaan Tulvaniitty. Kirjailijasta jäi miellyttävä, joskin hieman varautunut vaikutelma, ja kaiken kaikkiaan synttärijuhlat olivat hauskat.

Kaima sen sijaan ei ole erityisen hauska kirja. Pikemminkin sen pohjavire on melankolinen ja tavallaan irtonainen. Kirjan henkilöt kokevat kukin omanlaistaan erilaisuutta ja juurettomuutta. Gogolin vanhemmat, etenkin äiti Ashima ei oikein koskaan pääse yli ajatuksesta, että on vieraalla maalla, vailla turvaverkkoa ja omaa elämää. Hän ei ymmärrä yhdysvaltalaista individualismia, vaan kaipaa aina suurta perheyhteisöä, tuttavapiiriä ja ylipäänsä muita ihmisiä ympärilleen. Lasten aikuistuminen ja etenkin Gogolin varsin suuri etääntyminen perheestään koskee äitiin kovasti.

Gogol itse on kahden kulttuurin kansalainen, vaikka syntyperäinen yhdysvaltalainen onkin. Hän joutuu kohtaamaan kulttuurien väliset ristiriidat monella tapaa ja elää kirjan kuvaaman ajan loppuun asti tietynlaisen syyllisyyden kalvamana. Yhtäältä hän haluaisi pitää vanhempansa tyytyväisinä, toisaalta hän kapinoi bengalilaisia perinteitä, esimerkiksi vanhempien järjestämää avioliittoa, vastaan. Gogolin kautta lukijalle avautuu maailma, jossa juurettomuus vaikuttaa lähes kaikilla elämän tasoilla tehtyihin päätöksiin ja valintoihin.

Jhumpa Lahiri on taitava kirjailija, jolla on kyky rakentaa eheä ja monipuolinen tarina. Kaima on hienoa kertomakirjallisuutta, ja vaikka siinä on sivuja yli 400, tyhjäkäyntiä tai turhia sanoja ei ole. Paljon jätetään myös kertomatta, ajassa hypätään lukujen välillä reiluja siivuja eteenpäin. Lukijallekin jää mietittävää.

Kaiman naishahmot ovat vahvoja ja moni-ilmeisiä. Ashimaa käy paikoin sääliksi, vaikka hän itse ei koe esimerkiksi opintojensa kesken jäämistä ja nuorena avioitumista minkäänlaisena taakkana, päin vastoin. Toisaalta hänen puolestaan suree jatkuvaa tunnetta kodittomuudesta ja myöhemmin yksinäisyyttä, jonka lasten kotoa lähtö ja miehen omistautuminen uralleen aiheuttaa. Gogolin sisko Sonia on vain sivuhenkilö, mutta vähäisilläkin hetkillä hänestä rakentuu kuva vahvaitsetuntoisesta ja pärjäävästä naisesta, joka on sinut juuriensa ja identiteettinsä kanssa. Gogolin tyttö- ja naisystävät ovat myös onnistuneita hahmoja, riittävän kompleksisia mutta hyvin uskottavia ja säröistään huolimatta tasapainoisia henkilöhahmoja, vaikka omanlaisiaan typeryyksiä saattavat tehdä.

Tempo on kirjassa rauhallinen muttei laahaava tai pitkäveteinen. Lahiri kirjoittaa huolella, rakentaa kokonaisuuksia, jättää tulkittavaa, ei alleviivaa. Jälkimakuna on täyteläisen ja eheän tarinan tuoma tyytyväisyys. Tällaista kirjallisuutta on aina ilo lukea.

____

Kaimasta ovat kirjoittaneet myös Booksy, Mari A., Jaanakirsimaria ja Kirsi Reinikka Kiiltomadossa.

Osallistun kirjalla Mikä minusta tulee isona? -haasteeseen ja nappaan siihen arkkitehdin kunniakkaan ammatin.