19. syyskuuta 2017

Jack Cheng: Kosmoksessa tavataan



Alex Petroski on lähes kuin kuka tahansa 11-vuotias jenkkipoika, mutta ei sentään aivan. Alexin suunnitelmana on nimittäin nauhoittaa kultaiselle iPodillinen Maan asukkaiden puhetta ja ääniä ja lähettää se sitten rakentamansa pienoisraketin mukana kohti ulkoavaruutta ja kenties toisenlaista tietoista elämää. Sitä varten Alex lähtee avaruusfestareille pitkän junamatkan päähän. Onneksi hänellä on seuranaan paras ystävänsä, koiransa Carl Sagan – ja päässään roppakaupalla erilaisia selviytymiskeinoja haastavista tilanteista.

Junamatkan aikana Alex tapaa puhumattomuuslupauksen tehneen Zedin ja tämän sähäkkäliikkeisen ystävän Steven, joiden kanssa matka festareille sujuu hauskemmin. Paikan päällä perillä riittää ihmeteltävää, ja vaikka raketin laukaisu ei ehkä mene aivan nappiin, seikkailu on vasta alussa ja iPodilla vielä paljon kuunneltavaa.

Matka vie nimittäin Alexin Zedin ja Steven seurassa ensin Las Vegasiin etsimään Alexin kuolleeksi oletettua isää, ja sittemmin Los Angelesiin Alexin veljen Ronnien luokse. Matkan varrella Alexille selviää salassa pidettyjä asioita perheestä ja hän kohtaa esimerkiksi itselleen täysin tuntemattoman parikymppisen siskopuolensa Terran ensimmäistä kertaa. Terrasta tuleekin Alexille hyvin tärkeä, sillä kuten väistämättä ilmenee, Alexin kotioloissa on paljon parannettavaa ja turvallisten aikuisten tarve suuri.

Kosmoksessa tavataan on raikas, veikeä ja surullinen nuortenkirja. Alex on hellyyttävä päähenkilö uteline kysymyksineen ja tarkkoine havaintoineen. Puheena nauhoitettujen MP3-tiedostojen muodossa oleva teksti on sujuvaa ja tarina etenee vauhdikkaasti: sitä ei uskoisi yli 300-sivuiseksi.

Samalla tarina on sangen suuri, suurempi kuin kirjan kantta katsomalla uskoisi. Minäkään en ollut valmistautunut siihen, mihin Alex minut mukanaan vei. Ajattelin, että luen leppoisan kertomuksen avaruudesta innostuneesta pojasta, mutta sainkin eteeni surullisen ja sydäntä nyrjäyttävän perhetragedian. Vaikka epäilykset Alexin perheen tolasta heräävät jo hyvin varhain, niiden vahvistuminen vie oman aikansa.

On onni, että Alex sattuu pitkällä matkallaan kohtaamaan niin mukavia ja järkeviä aikuisia. Toki heilläkin on omat kommervenkkinsä, minkä Alexin nauhoituksista pian huomaa, mutta ainakin heillä on kiinnostusta pitää pojasta huolta, vaikkeivät tätä kunnolla edes tunne.

Kosmoksessa tavataan on roadtrip, jonka varrelta – kuten asiaan lopulta tietysti kuuluu – löytyy jotain huomattavasti enemmän ja arvokkaampaa kuin olisi matkalle lähtiessä voinut aavistaakaan.


Jack Cheng: Kosmoksessa tavataan
Suomentaja: Terhi Kuusisto
Ulkoasu: Jason Henry / Noora Karlsson
Aula & Co 2017
324 s.
See You in the Cosmos (2016)

Arvostelukappale.

__________

Toisaalla: Hemulin kirjahylly, Kirjapöllön huhuiluja, Kirjakko ruispellossa

16. syyskuuta 2017

Karo Hämäläinen & Salla Simukka: Luokkakuva



Karo Hämäläisen ja Salla Simukan yhdessä kirjoittama novellikokoelma Luokkakuva tarjoaa 16 näkökulmaa nuoruuteen ja maailmaan. Kertojat, miljööt, lähestymistavat ja äänet vaihtelevat, mutta yksi teema yhdistää: nuoren elämän moninaisuus ja se, ettei pinnalta voi nähdä, mitä alla on.


Kokoelman avaus- ja niminovelli Luokkakuva sijoittuu koulukuvaukseen. Luokkakuvaa ottaessa ei varmaan voisi aavistaa – vaikka kaiketi se on ilmiselvää – kuinka moneen suuntaan riveihinsä asettuvien nuorten ajatukset lentelevät ja kuinka eri tavoin tilanteen voi nähdä. Yksi keskittyy poseeraamaan ammattimallin tavoin, toinen kaipaa takaisin matematiikan tunnille hyödyn ääreen. Jollain on himoja edessä seisovaa luokkakaveria kohtaan, joku ei voi hyväksyä kaupallisen toimijan ujuttautumista koulutoimintaan.

Tämä novelli ansaitsee ilman muuta Novellihaaste2:n peukutuksen oivaltavasta näkökulman käytöstä: yhden hetken monet tulkinnat nivoutuvat sujuvasti yhteen ja osoittavat selkein vedoin, kuinka yksi näkökulma ei koskaan ole kaikki.

Kuokkavieras vie mukanaan vieraiden ihmisten hautajaisiin, joissa Kaisla haluaa käydä muistikirjansa kanssa kirjaamassa ylös tunnetiloja, hetkiä ja ajatuksia tulevaa varten. Aina ei vain voi pysytellä tuntemattomana saattovieraana.

Lippu piste fi, Vuosipäivä ja Terveisiä Ateenasta! luottavat dialogin voimaan. Lippu piste fi on hauska sattumusten tuottama keskustelu, jossa yritetään ostaa lippuja Madonnan keikalle, mutta päädytäänkin teknisen vian vuoksi sopimaan treffit tuntemattomien soittajien kesken. Vuosipäivässä väärinymmärrysten määrä on vakio, kun tarkoituksena on varata pöytä ravintolasta vuosipäivän viettämistä varten, mutta sen enempää varaaja kuin ravintolan työntekijä eivät puhu samasta asiasta. Terveisiä Ateenasta! alkaa kepeänä lomakuulumisten vaihtona, mutta eskaloituu vauhdikkaasti leveilyyn ja paremmaksi panemiseen – joskin totuus kuuluu vielä perästä.

Täyskäsi kertoo paloharjoituksia taajaan järjestävästä ja niiden aikana oppilaiden repuista hiluja näpistelevästä opettajasta, joka toki omilla tunneillaan puhuu painavaa asiaa etiikan ja moraalin puolesta. Hahmoon patoutuva ristiriita on ehkä sangen ilmeinen, mutta novelli on viihdyttävää luettavaa.

Luokkakuvan novelleissa käsitellään painavia teemoja: oikein tekemistä, omien valintojen perustelua, yksinäisyyttä, identiteettiä, perhesuhteita ja seurustelua. Sävy on kautta linjan keveähkö, huumoria unohtamatta. Pidän Hämäläisen ja Simukan novelleja helpostilähestyttävinä ja nopealukuisina, mutta silti sellaisina, että niistä riittää puhuttavaa ja pohdittavaa jälkikäteen.


Karo Hämäläinen & Salla Simukka: Luokkakuva
Ulkoasu: Eevaliina Rusanen
Tammi 2009
183 s.

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Jokken kirjanurkka

Haasteet: Novellihaaste2

13. syyskuuta 2017

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa



Tämä teksti panee minulle hanttiin minkä ehtii. Yhdestä syksyn puhutuimmasta kirjasta, Selja Ahavan romaanista Ennen kuin mieheni katoaa, on kirjoitettu jo paljon. Minulla sen lukemisesta on jo yli kuukausi, enkä ole vieläkään onnistunut kirjoittamaan mitään.

Moni tietänee, mistä kirjassa on kyse, vaikkei olisi sitä lukenutkaan. Se on omaelämäkerrallinen kertomus avioliitosta, joka muuttuu olennaisesti, kun minäkertojan puoliso eräänä aamuna kertoo halunneensa oikeasti aina olla nainen. Minäkertojan maailman rajat rapisevat, hän käy läpi kriisin ja muutoksen, jonka käsittelyssä ei tosiaankaan aina löydä parhaita sanoja ja tekoja. Puoliso, joka sukupuolensa haluaa korjata ja korjaakin, jää vaille omaa ääntä ja näkökulmaa. Sen sijaan toisena tarinalinjana kuljetaan Kristoffer Kolumbuksen mukana löytöretkillä: kohdataan vierasta ja tehdään maailmankarttaan piirtoja, joiden merkitystä on mahdotonta väheksyä, mutta joiden oikeellisuudesta me jälkiviisaat nykyihmiset tiedämme paljon Kolumbusta enemmän.

Ahavan kieli on kaunista, kuvailevaa, eheää. Se tavoittaa kerronnallisia tasoja, joita lukija ei osaa edes kaivata – se kertoo niin paljon, ettei mukana välttämättä pysy. Tarinan kaksinapaisuus rikkoo yhtenäistä kertomusta, sillä minäkertojan kokemukset ja Kolumbuksen matka ja maailma ovat lähes niin kaukana toisistaan kuin voi kuvitella. Yhtä kaikki vedettyjä rajoja, totuttuja reittejä ja koettuja rakenteita rikotaan ja piirretään uudestaan.

Miksi tämä teksti sitten tempoilee vastaan? Minun oli lukiessa hyvin vaikeaa uppoutua tarinan vietäväksi. Se sai minut liian tietoiseksi lukemisesta, sai tuntemaan, että tässä nyt luen ja pitäisi varmaan yrittää ymmärtää. Oli hankalaa, en saanut kiinni. Vaikka minäkertojan raaka kokemus maailmansa pyörähtämisestä nurinniskoin on elävästi, verevästi kuvattu, minun oli sitä vaikeaa ymmärtää. Sukupuoltaan korjaava puoliso jää äänettömäksi: on kuin hänestä olisi olemassa ainoastaan kuva tai – hmm – kartta, jonka sisällöstä kertoja on luonut itse itselleen niin vahvan ymmärryksen, ettei mitään muuta enää voi olla. Muutoksia ei saa tulla, viivat eivät saa asettua uudelleen. Toisaalta juuri niinhän me maailmamme ja ymmärryksemme siitä rakennamme: omasta näkökulmastamme ja sijainnistamme käsin, väistämättä.

Ennen kuin mieheni katoaa on kirja, joka ei ainakaan ole välinpitämätön. Sen lukeminen aiheuttaa reaktioita, herättää ajatuksia, ihmetyttää – niin kävi minullekin, vaikkei lukukokemus ollut mainittavasti mieluinen.

Tämän tekstin kirjoittaminen ei myöskään ollut mieluisaa, mutta nyt se on tehty. Jään ihmettelemään, mitä minulle tämän kirjan kanssa todella tapahtui.


Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa
Gummerus 2017
231 s.

Arvostelukappale.

_______

Toisaalla on paljon kirjoituksia, hakukone löytää niitä monta sivullista. 

11. syyskuuta 2017

Erika Vik: Seleesian näkijä



Heinäkuussa minua vietiin. Erika Vik vakuutti minut täysin esikoiskirjallaan Hän sanoi nimekseen Aleia, joka aloitti Kaksosauringot-trilogian. Nyt sain ahmittavakseni sarjan toisen osan. Lopultakin, pitihän sitä puolitoista kuukautta malttaa odottaa! (Miten selviän kolmannen osan odottamisesta??)

Muistinmenetyksestä kärsivä, salaperäisen lumouksen vallassa oleva Aleia on hyvästellyt surullisin mielin kiintymyksenkohteensa Mateon ja matkustanut seleesimies Corildonin kanssa Seleesiaan, jossa hänen olotilalleen voidaan toivottavasti tehdä jotakin ratkaisevaa. Aleia ja Corildon ovat käytännössä paenneet surman suusta, ja vasta turvallisesti eteenpäin puksuttavan höyrylaivan kyydissä uskaltaa hengähtää.

Perillä Seleesiassa Aleia kohtaa itselleen uudenlaisen maailman ja ennen kaikkea Corildonin ylhäisen perheen. Ma'Bathaen perhe on kuumaveristä sukua: arvokasta ja kunnioitettua, mutta myös monilla paineilla ladattua. Erityisesti Corildonin äiti, politiikassa mukana oleva Mathyana ja perheen kuopus, villi pikkusisko Tigran nousevat tärkeiksi henkilöiksi niin Aleialle kuin tarinallekin. Samoin Corildonin setä, upseeritehtävissä työskentelevä Matius solmii olennaisia lankoja yhteen. Corildonin oma menneisyys ja persoona paljastuvat Aleialle ja lukijalle hieman avoimemmin kuin aiemmin.

Seleesit elävät ajanlaskua "jälkeen tulilintujen lähdön". Näyttää kuitenkin väistämättömältä, että vuosikymmeniä kestänyt vakaa rauhan aika on ropisemassa kohti pelkoa ja kaaosta. Sota ei säästä Seleesiaa, ja sen saavat kaikki seleesialaiset – niin syntyperäiset kuin laivantuomat – tuta.

Siinä missä Hän sanoi nimekseen Aleia aiheutti vimmattua eteenpäin lukemista ja ahmintaa, Seleesian näkijä on temmoltaan rauhallisempi – vaikka lopuksi päädytäänkin sotatilaan. Vik rakentaa lukijan nähtäville Seleesian kulttuuria ja yhteiskuntaa, ja se vaatii ymmärrettävästi oman aikansa. Huviloilla notkuminen ja hidas matkustaminen kaupungista ja majapaikasta toiseen toi mieleeni jonkin venäläisen klassikon, jossa ihmisillä on loputtomasti aikaa mutta rajallisesti tunteita tai kykyä niiden näyttämiseen. Paljon porisee pinnan alla, mutta onneksi edes osa keitoksista paljastuu, mitä pidemmälle tarina etenee.

Kaksosaurinkojen maailma on kiehtova, yhtä aikaa tuttu ja freesi. Viktoriaaniset häivähdykset yhdistyvät moderneihin ihmis- ja rakkauskäsityksiin, yhteiskunnan rakenne on yhtäältä jäykkä (esimerkiksi kuumaveristen sukuihin kohdistuvat paineet) mutta kuitenkin elävä ja yksilötasolla joustava. Seleesiassa sukupuoliroolit eivät ole niin tiukat kuin voisi joistakin elementeistä kuvitella – Vik ei ole tehnyt itsestäänselviä ratkaisuja, vaan ravistelee rohkeasti ennakko-oletuksia.

Ihastelen trilogian tarinan henkeä. Se perustuu selvästi seikkailuun ja toimintaan, mutta malttaa silti rakentaa ihmissuhde- ja muita juonikuvioita taustoittamalla ja perustelemalla. Puhkiselittäminen ei kuulu tämän tarinan keinoihin, vaan lukija joutuu pähkäilemään eteen tulevia käänteitä ja merkityksiä ihan ominpäin.

Nyt on maltettava pitää toinen pulssi kurissa ja odotettava rauhassa viimeistä ja ratkaisevaa osaa. Jotenkin uskallan veikata, että melkoinen kruunu tarinalle on tulossa.


Erika Vik: Seleesian näkijä. Kaksosauringot II
Ulkoasu: Jenni Noponen
Gummerus 2017
613 s.

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Hyllytontun höpinöitä, Mustetta paperilla, Kirjojen keskellä

7. syyskuuta 2017

Millä hinnalla? – Kultainen vasikka Helsingin kaupunginteatterissa

Kuva: Mirka Kleemola

Mihin rahanhimo johtaa? Voiko keinottelulla lopulta voittaa? Millä hinnalla myisit itsesi, elämäsi, periaatteesi?

Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 31.8. ensi-iltansa saanut Heidi Räsäsen ohjaama Kultainen vasikka etsii vastauksia rahan valtaan ja vallattomuuteen. Alkuperäisteksti on Maria Jotunin, ja toteutus hohkaa yhtäaikaisesti kunnioitusta alkuperäistä kohtaan ja modernia, raikasta ilmettä.

Kaupunginteatteri on avattu nyt syyskaudelle 2017 mittavan peruskorjauksen ja remontoinnin jälkeen. Pienellä näyttämöllä esitettävä Kultainen vasikka on hieno avaus uusille tiloille. Se on hieno yhdistelmä ajatonta ihmisten välistä kahnausta ja silmää miellyttävää kokonaisvaltaista teatteria.


Kuva: Mirka Kleemola

Eletään ensimmäisen maailmansodan aikaa, niukkutta, jossa elintarvikkeet ovat kortilla ja ylellisyydet vähissä. Eedit (eteerisen etäinen, ajoittain vimmassaan vyöryvä Vappu Nalbantoglu) on elämän iloja ja materiaa rakastava nuori aviovaimo, joka ei pysty ymmärtämään miehensä Jaakon (tyylikäs ja arvoituksellinen Tuukka Leppänen) minimalismia ja halua henkisiin ansioihin, joita ei rahalla saa.

Kuva: Mirka Kleemola

Eeditin äiti Katariina (hersyvä, hohkaava Heidi Herala) on onnistunut keinottelemaan itselleen pienen omaisuuden naapurin nuorenmiehen Pekka Karhun (Petrus Kähkönen) avustuksella. Tästä Eedit innostuu – onhan tällaisen oltava mahdollista hänellekin! Onhan omaisuutta vain oltava jossain otettavaksi. Eeditin isä Herman (hellyyttävä haaveilija Jari Pehkonen) ei vaimonsa hapatuksia ymmärrä. Pikkusisko Lahja (villi, pidättelemätön Helmi-Leena Nummela) on pitkään ainoa, joka perheessä puhuu asioista niiden oikeilla nimillä – joskus liialtikin.

Kuva: Mirka Kleemola

Rahan ja omaisuuden himo syöksee perheen todelliseen kurimukseen, kun jokainen tempoilee omaan suuntaansa rahan perässä tai sitä karkuun. Samalla joudutaan mittaamaan kiintymyksen, tunteiden ja periaatteiden arvo. Toisinaan se on sangen vähäinen, esimerkiksi silloin kun Eedit karkaa puolisonsa pomon Aksel Someron (hyytävä Rauno Ahonen) mukaan elämänlaadun kohennus silmissä kiiluen.

Kuva: Mirka Kleemola

Antti Mattilan huikaiseva lavastus tukee tarinaa ja kertoo sen ohella omaansa. Aluksi ollaan luonnon keskellä: puunrungot, metsämaisema, usvainen hyhmä ja lintuhahmot herättelevät uteliaisuuden. Myöhemmin lavastukseen tulee mukaan kahvilahenkeä – ohikulkumatkallahan tässä ollaan, ja kaiken voi ostaa vitriinistä – ja lopuksi päädytään ylenpalttisia tyylejä sekoittavaan art deco -henkiseen salonkiin, jossa miehistä ja naisista otetaan mittaa. Niin ikään nostan hattua Eradj Nazimovin mielikuvitukselliselle äänimaailmalle, joka on paikoin jopa dramaattiseen taipuvainen, mutta sopii kokonaisuuteen saumattomasti metsänäänineen ja Edith Piaf -versiointeineen.

Kuva: Mirka Kleemola

Näyttelijäntyö on pääosin vahvaa. Heidi Herala vakuuttaa, Helmi-Leena Nummela hämmentää ja tyynen, itsellisen Anna-tädin roolissa nähtävä Aino Seppo on eräänlainen selkäranka tarinan naiseudelle. Eeditin näyttelijättäreksi päätynyt, rakkaudennälkäinen lapsuudenystävä Liina (Sanna-June Hyde) on Sepolle eräänlainen vastinpari: pinnalta samaan tapaan tyyni, mutta nopeasti ravisteltavissa tilaan, jossa muiden ihmisten merkitys on omaa sisintä suurempi. Kaikkea tarkkailee ja omalla tavallaan kommentoi Eeditin uskollinen palvelijatar Aliina (arvoituksellinen Ursula Salo).

Kuva: Mirka Kleemola

Rauha tuo mukanaan lopun epävakaille oloille ja niiden mahdollistamille moraalin joustoille. Kultaisen vasikan sanoma on vahvasti uuteen sukupolveen ja tulevaisuuteen uskova. Meidän jälkeemme tulevat tekevät meitä paremmin – annetaan heille mahdollisuus ja välineet siihen.


Lipusta kiitos Helsingin kaupunginteatterille.


Kultainen vasikka
Helsingin kaupunginteatteri

Alkuperäinen teksti: Maria Jotuni
Ohjaus: Heidi Räsänen
Rooleissa: Rauno Ahonen, Heidi Herala, Sanna-June Hyde, Petrus Kähkönen, Tuukka Leppänen, Vappu Nalbantoglu, Helmi-Leena Nummela, Jari Pehkonen, Ursula Salo, Aino Seppo
Dramaturgi: Henna Piirto
Lavastus: Antti Mattila
Pukusuunnittelu: Sanna Levo
Valosuunnittelu: Mika Ijäs
Äänisuunnittelu: Eradj Nazimov
Naamiointi: Jutta Kainulainen
Kampaukset: Taina Tervo

6. syyskuuta 2017

Helena Waris: Linnunsitoja



Joskus tiivis tila on kaikki mitä tarvitaan. Niin myös Helena Wariksen uudessa dystopiakirjassa Linnunsitoja. Kirjassa on sivuja vain 170, mutta siinä määrässä ehditään kertoa jo huikea tarina.

Maailma on nyrjähtänyt hyvin toisenlaiseksi kuin jollaisena me sen tunnemme. Ihmiset elävät suojassa kurjistuvilta luonnonoloilta valtavissa Kuiluissa, joita hallitsevat Koneet. Valvonta yltää luonnollisesti lähes kaikkiin Kuilujen kolkkiin. Yksilönvapaus on vähissä, valinnat olemattomia.

Yksinäisellä majakkasaarella lähes jatkuvan myrskyn ja koko ajan nousevan merenpinnan armoilla elelee kuitenkin pieni joukko yhteiskunnan ulkopuolelle jättäytyneitä kapinallisia. He työskentelevät tunteja laskematta yhteisen hyvän eteen. Heidän joukkoonsa lähtee myös nuori nainen Zemi, joka haluaa karistaa menneet harteiltaan ja päästä uuteen alkuun. Yllättäen Zemin veli ei kuitenkaan tule mukaan, vaan antaa sen sijaan Zemille tärkeän tehtävän saarella suoritettavaksi.

Saaren säännöt ovat varsin yksinkertaiset:

Sazin sana on laki.
Kenenkään ei tarvitse kertoa menneisyydestään.
Kaikkien on tehtävä työtä.
Viestilinnut on pidettävä hengissä.

Vain lintujen avustuksella kapinallisten on mahdollista pitää yhteyttä toisiin tukikohtiin ja suunnitella vallankaappausta ja uutta aikaa maailmassa Koneilta piilossa.

Luottamus joutuu kuitenkin koetukselle, kun salaisuuksia vaikuttaa olevan itse kullakin, eikä rehellisyys peri maata. Zemi joutuu tiukkojen valintojen eteen, kun yhteisön heiveröisenä pysynyt turvallisuudentunne romahtaa.

Waris onnistuu tiiviissä mitassa luomaan todella kiehtovan maailman ja miljöön. Yhteiskunnan järjestys näytetään muttei selitellä puhki (ei lähellekään), henkilöhahmot tuntuvat kokonaisilta, vaikkei heistä kaikkea paljastetakaan ja kapinallisyhteisön sisäiset jännitteet alkavat purkautua vauhdilla, mutta silti tarina ei tunnu hätiköidyltä. Hyvin taitavaa kirjailijalta, pakko todeta.

Tarinan tunnelma on kiehtova ja ahdistava samaan aikaan, ja tarkkana saa olla, jottei menetä olennaisia langanpätkiä. Toimintaa on paljon, eikä laimeita hetkiä tai jaarittelua ehditä kokea. Wariksen visioima maailma on harmaa ja synkkä, mutta silti se sykkii elämää: merivedestä märät kalliot tuntuvat paljaan jalan alla, merituuli tuivertaa nurkissa, villapaidan karhea pinta on suoraan ihoa vasten. Pienillä eleillä ihmiset paljastavat itsestään uusia puolia, ja samalla näkyviin nousevat myös toisten teot, sanat ja ajatukset.

Tälle kirjalle kannattaa antaa aikansa. Se ei ole pitkä, mutta vastapainoksi saa kokonaisen, elävän tarinan.


Helena Waris: Linnunsitoja
Ulkoasu: Sami Saramäki
Otava 2017
170 s.

Kirjastosta.

_________

Toisaalla: Oksan hyllyltä, Evarian kirjahylly

4. syyskuuta 2017

Leena Paasio: Menetetty tyttö



Johanna palaa Keniasta Suomeen parin vuoden totaalisen elämänmuutoksen jälkeen. Keniassa hän on työskennellyt opettajana maaseudulla ja kotiutunut maahan hyvin, rakastunutkin. Mutta läheisen nuoren tytön, Alikan, kuolema on romahduttanut Johannan afrikkalaisen elämän perustat.

Suomesta gradua vaille valmis kuvataiteen opettaja löytää perhetuttunsa Anun kautta nopeasti sijaisuuden alkavalle lukuvuodelle – Anun johtamasta koulusta – ja samaan syssyyn sangen mukavan vuokrakodinkin, kun Anun miehen ex-vaimo on lähdössä puolisonsa kanssa Yhdysvaltoihin työn perässä ja tarvitsee talolleen huolenpitäjää.

Uudessa työssä Johanna kohtaa kipeän tuttuja haasteita: oppilaiden kapinointia, uusien kollegojen epäilyksiä, luokanvalvojan vastuutehtävät ja niin edelleen. Samalla pitäisi se gradukin saada valmiiksi. Lisäksi vararehtori Lauri on harvinaisen pisteliäs ja hankala.

Jotenkin kouluvuosi kuitenkin lähtee liikkeelle ja kuluu vauhdilla eteenpäin – haasteineen kaikkineen. Kevät tulee nopeammin kuin uskoisi, eikä mikään ole Suvivirren soidessa enää ennallaan.

Kiinnostuin kovasti Leena Paasion Menetetystä tytöstä, sillä sen tarina kuulosti tutulta. Joltain, mihin samastua, vaikka en Afrikassa ole käynytkään. Monenlaisissa opettajainhuoneissa senkin edestä, monenlaisia oppilaita matkalla kohdaten. Moni Paasion tarinassaan kuvaama seikka kolahti, osa kipeästikin. Ei siis ole hankalaa sijoittaa tätä Helmet-haasteen kohtaan Kirja "kertoo sinusta".

Teksti ja tarina etenevät Paasion käsissä jouhevasti, mutta varsinainen särmä puuttuu. Monia aineksia on, joista voisi rakentaa napakan keitoksen, mutta suurin osa niistä käytetään sangen helpolla tavalla. Tarinan keskeiset ratkaisut ja käänteet ovat hyvin pitkälti ennakoitavissa, mikä hieman latistaa lukukokemusta.

Vaikka lukija ei siis pääse tämän kirjan kanssa omalla nokkeluudellaan brassailemaan, tarjoaa Menetetty tyttö kuitenkin aivan kelpo tarinan herkullisine henkilöineen ja nuorehkon naisen elämään kuuluvine käänteineen. Kasvun paikka on luvassa monella, ei vähiten Johannalla itsellään, joka on pitkälti lukossa Afrikan kokemuksiensa vuoksi, ja alkaa vasta kevään korvalla päästä sinuiksi itsensä, toiveidensa ja muistojensa kanssa.

Menetetty tyttö on romaani tytöistä ja naisista, elämästä, jonka saa kokea tai joka jää traagisesti puolitiehen. Sen lopullinen sanoma on toivo: aina voi odottaa valonsädettä, eikä omissa käsissä olevia valintoja ja työkaluja pidä jättää käyttämättä – kaikki eivät ole yhtä onnekkaita.


Leena Paasio: Menetetty tyttö
Ulkoasu: Sanna-Reeta Meilahti
Kosmos 2017
318 s.

Arvostelukappale.

_________________

Toisaalla: Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirsin Book Club

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 13. Kirja "kertoo sinusta".

3. syyskuuta 2017

Gösta Sundqvist – Leevi and the Leavingsin dynamo



Leevi and the Leavings on minulle – kuten varmasti kymmenilletuhansille muillekin suomalaisille – rakas bändi. Kuuntelin sitä jo alakouluikäisenä, ja Rakkauden planeetta -levy (1995) oli ensimmäisten omistamieni levyjen joukossa, siellä Taikapeilin ja Aikakoneen vieressä. Leevejä kuunneltiin myös partioretkillä: metsään roudattiin kasettimankka, jossa satunnaisesti nauhoitetut Leevi-kokoelmat soivat nuotion äärellä istuskellessamme. Myös Eppu Normaali -fanitukseni juontaa samoista tapahtumista.

Leevi and the Leavingsissa olen aina arvostanut eniten sen yllätyksellisyyttä. Näennäinen yksinkertaisuus peittoaa alleen monimutkaiset kuviot ja tulkinnanvaran. Pidän Leevien sävellyksistä, mutta sanoitukset ovat aina olleet se ykkösjuttu. Kuinka voi kolmessa minuutissa kertoa täyden novellin mittaisen tarinan? Tuskin siihen kovin moni muu pystyisikään kuin legendaarinen Gösta Sundqvist.

Timo Kalevi Forss on kirjoittanut nyt elämäkerran Leevi and the Leavingsin sydämestä ja dynamosta, jonka yllättävä kuolema shokeerasi ja kolahti vuonna 2003. Gösta Sundqvist ei ehkä ole helpoin mahdollinen kohde muusikkoelämäkerturille, sillä mies lopetti haastattelujen antamisen jo 1990-luvulla, eikä muutenkaan tarjonnut julkisuuteen kuin pieniä hippusia itsestään.

Gösta Sundqvist – Leevi and the Leavingsin dynamo on onnistunut elämäkerta haastavasta henkilöstä.  Teos on jaettu neljään osioon, jotka on otsikoitu Matkalla maineeseen, Suosion huipulla, Sivuprojekteja ja tehotuotantoa sekä Grande finale. Rakenne on oiva ja kronologia toimiva, vaikka siihen ei ehdottoman tiukasti sitouduta, vaan pilkahduksia menneestä ja tulevasta näkyy myös matkan varrella.

Sundqvist syntyi vuonna 1957 Espoossa suomenruotsalaisen isän ja Karjalasta tulleen äidin perheeseen. Hänellä oli myös kaksi sisarta Hanni ja Haije, jotka molemmat olivat myöhemmin mukana Göstan musiikillisissa ja radiotöissä. Suomenruotsalaisuus oli identiteetti, jonka kanssa Gösta painiskeli lapsena ja nuorena, eikä hänen perhetaustansa mikään perinteikäs "bättre folk" ollutkaan. Koulu-urallaan Gösta oli, jos nyt ei häirikkö niin ainakin hiertävä kivi opettajien kengässä. Auktoriteetit eivät hänelle koskaan maistuneet, vaikka sittemmin asepalvelus sujui kyllä hyvin ja ammattisotilaan urakin kävi kosketusetäisyydellä.

Sundqvist teki sekalaisia töitä esimerkiksi postissa ja talonmiehenä, ennen kuin päätyi tekemään musiikkia vakavammalla mielellä. Ja millä mielellä hänen loppuelämänsä sitten kulkikaan! Leevi and the Leavings julkaisi 16 studioalbumia, minkä lisäksi Göstalla oli näppinsä pelissä muissa projekteissa, kuten Aarne Tenkasen levyillä. Musiikin lisäksi Sundqvist teki pitkän aikaa radio-ohjelmia Ylelle ja kirjoitti kolumneja ja muita tekstejä eri lehtiin.

En ole sinänsä musiikki-ihminen. Pidän toki monenlaisesta musiikista, toisinaan käyn keikoillakin, mutta esimerkiksi bändien, edes suosikkieni, vaiheet eivät ole minua koskaan oikein kiinnostaneet. Kuuntelen musiikin sellaisena kuin se on, enkä välitä oikeastaan juurikaan siitä, miten se on syntynyt tai millaisia vaikutteita se on saanut. Tästä lähtökohdasta huolimatta luin Forssin kirjaa ilolla, lähes ahmien, vaikka se keskittyykin ennen kaikkea Sundqvistin musiikilliseen uraan eri vaiheineen ja sisältää levyjen arvioita ynnä muuta sellaista, johon en ehkä normaalisti tarttuisi.

Kirja tarjoaa tuhdin tietopaketin niin Sundqvistista kuin Leeveistäkin. Sen rakenne on lukijaystävällinen: teksti soljuu tyylikkäästi eteenpäin, mukana on pätkiä Sundqvistin antamista haastatteluista ja kaikki Leevien levyt esitellään ja arvioidaan kronologisessa järjestyksessä. Muutama kuvaliitekin on päässyt mukaan, mistä kiitän.

Sundqvistin muusikkokaverit, yhteistyökumppanit ja monet muut hänet tunteneet saavat myös sanoa sanansa. Kuva yhdestä suomalaisen musiikkimaailman merkittävimmästä tekijästä on monipuolinen. Vaikka Sundqvistia kunnioitetaan syvästi, ei hänen päänsä päälle missään vaiheessa mallailla sädekehää – kyseessä taisi kuitenkin olla vähän vittumainen jätkä. Sundqvist todellakin teki aina oman päänsä mukaan, eikä hänen vauhtiaan ja visioitaan ollut kellään suitsiminen. Ainoastaan tekniikka asetti tiettyjä rajoitteita, sillä ennen digitalisoitumista ei ollut teknisesti mahdollista toteuttaa levyille kaikkia villeimpiä visioita.

Vaikka elämäkerta on antelias, Gösta Sundqvist tuntuu silti edelleen jäävän jonkinlaisen sumuverhon taakse, arvoitukselliseksi mieheksi, josta ei lopulta ota selvää, onko hän lintu vai kala vai jotain ihan muuta. Haastattelut, joita hän antoi, saattoivat olla pitkiä ja polveilevia – mutta hän saattoi myös kumota omia puheitaan ja puhua niin paljon keskenään ristiriidassa olevia juttuja, ettei niistä ottanut pirukaan selvää. Ehkä kyse oli tietoisesta valinnasta: jääköön muut miettimään, mitä todella tarkoitan, jos tarkoitan sitäkään.

Perhe-elämää tai muuta yksityisen piiriin kuuluvaa kirja ei käsittele kuin lyhyiden mainitojen verran. Tämä on oletettavasti hyvin tietoinen valinta, mutta se vaikuttaa osaltaan arvoituksellisuuteen. Loppupuolella kerrotaan hieman enemmän Sundqvistin terveyshuolista, jotka lopulta hänet veivätkin liian aikaisin. Pääpaino on kuitenkin ehdottomasti Sundqvistin jälkeensä jättämissä töissä ja hänen vaikutuksessaan suomalaiseen musiikkimaailmaan. Hyvä niin.

On ihmeellistä, millaisen perinnön Leevi and the Leavings on jättänyt. Kaikuja Sundqvistin sanoituksista näkyy nykymusiikissa paljon, ja Leevien klassikkokappaleet soivat edelleen. Niihin viitataan muissa yhteyksissä, ne muistetaan ja niihin palataan. Leevi and the Leavingsin biisit kertovat suomalaisesta kansankulttuurista monin tavoin enemmän kuin mikään historiankirjoitus tai kulttuurintutkimus koskaan voi.

Malja sille, ja kiitos Göstalle – missä ikinä laulujasi nykyään laulatkaan!
 


Timo Kalevi Forss: Gösta Sundqvist – Leevi and the Leavingsin dynamo
Ulkoasu: Jussi Karjalainen
Into 2017
368 s.

Arvostelukappale.

_______

Toisaalla: 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Etelä-Suomen Sanomat

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 36. Elämäkerta tai muistelmateos. Lisäksi osallistun Klassikkojen lumoissa -blogin Tietokirjaviikkon haasteeseen.

31. elokuuta 2017

Ohutta, koskettavaa, jännittävää – Elokuun kuukauden lyhyet

Elokuu vetelee viimeisiä henkäyksiään. Niin taitaa tehdä myös kesä: takkia ja kaulahuivia alkaa tarvita säännöllisesti. Syksy on suosikkivuodenaikani, joten en pidä lainkaan pahana kuukauden vaihtumista. Tervetuloa, kirpeys ja kuulaus!

Elokuussa luin paljon enemmän kuin muuten viime aikoina, yhteensä 26 kirjaa. Neljä teoksista oli scifisarjakuvaa, kaksi runokokoelmia, kolmetoista lasten- ja nuortenkirjallisuutta, yksi elämäkerta (Gösta Sundqvist, josta bloggaan toivoakseni vielä tällä viikolla osallistuakseni tietokirjaviikon hengessä Klassikkojen lumoissa -blogin tietokirjahaasteeseen). Osallistuin myös kirjablogien yhteiseen lukumaratoniin ja Runokuu-viikon rakkausrunohaasteeseen.

Kuukauden paras kirja oli minulle Nathan Hillin Nix, hyvänä kakkosena tulee Annastiina Stormin Me täytytään valosta.

Kuten tapanani on ollut, koostan yhteen muutaman sellaisen kirjan, joista en saa kirjoitettua kokonaista bloggausta yksinään. Elokuussa lyhykäisiin pääsevät seuraavat opukset (muista elokuussa luetuista saan toivottavasti kirjoitettua lähiaikoina jotain muuta):


Mahtava suomalais-norjalainen lanu-scifisarja Kepler62 on edennyt jo viidenteen ja toiseksi viimeiseen osaansa.

Virus tuntuu kaikista julkaistuista osista synkimmältä ja jännittävimmältäkin, vaikka enää ei edes matkusteta avaruudessa. Sen sijaan uuden kotiplaneetan salaisuudet alkavat paljastua, eikä voi olla lainkaan varma, keneen voi luottaa ja keneen ei.

Planeetan vuodenajat vaihtuvat yllättäen, ja epäilykset retkikunnan matkaan lähettämisen syistä heräävät ja vahvistuvat. Kaikki ei taatusti ole ihan sitä miltä näyttää.

Sarjan hahmot ovat saaneet paljon lihaa luidensa ympärille kirja kirjalta ja heidän luonteensa saa uusia puolia, kun väistämättömiä muutoksia tapahtuu ja kuviot laajenevat. Edelleen Kepler62 on kuitenkin helposti lähestyttävää ja todella vauhdikasta luettavaa, mutta ilman muuta on syytä lukea sarja alusta alkaen järjestyksessä. Nyt kun ollaan jo viidennessä osassa, tilanne on uusille lukijoille sangen herkullinen, sillä luettavaa on yhteensä jo roimasti useampi sata sivua. Sarja on tosin hurjan suosittu, ja kirjat liikkuvat kirjastossa vauhdilla. Hyvä niin!

Enkä malta olla jälleen kehumatta Pasi Pitkäsen kuvitusta, joka on yksinkertaisesti henkeäsalpaavan upea. Tässä viidennessä osassa hän käyttää paljon jotakin tiettyä vahvaa teemaväriä tarinan eri vaiheissa, mikä lisää dramaattista tunnelmaa muttei ammu yli.

Suosittelen, jos on vielä tutustumatta! Nyt kutkuttaa, kuinka kaikki kuudennessa osassa päättyy, sillä aineksia on vaikka mihin.


Bjørn Sortland, Timo Parvela & Pasi Pitkänen: Kepler62 – Kirja viisi: Virus
WSOY 2017
189 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirjojen keskellä, Yöpöydän kirjat 



Kalle Veirton Ohut hauska kirja on otsikkonsa mukaisesti ainakin ohut. Hauskakin se voi tietynlaisesta huumorista ja hölmöilystä pitävälle olla, mutta itse en löytänyt siitä juurikaan tartuttavaa.

Ysiluokka ja peruskoulu ovat melkein päätöksessään. Melkein. Mieli tekee jo kohti päättäribileitä ja ehkä tyttöystävän lakanoita, mutta sitä ennen pitäisi piru vieköön vielä raapaista kasaan puuttuvat kirjaesitelmä. Niinpä kaverukset Ekku ja Iiro-Matias valitsevat opettajan listalta A. P. Yrjölän Ohuen hauskan kirjan. Mutta kas kun kirjaa ei löydy sen enempää koulun kuin kaupunginkirjastostakaan. Ei auta kuin hankkia käsiinsä itse kirjailija, joka sattuu asumaan samalla paikkakunnalla. Ehkä häneltä löytyy käsikirjoitus?

Veirto on kieltämättä nopealiikkeinen kirjoittaja, kirjan luvut ovat lyhyitä ja teksti helpostilähestyttävää. Kukapa ei joskus joutuisi hieman hankaliin aikataulu- ja muihin sekoilutilanteisiin? Juoniakin täytyy hieman osata.

Minulle jäi tosin hämäräksi, mikä kirjan lopullinen tarkoitus on. Tarjota jotain ohutta ja hauskaa luettavaa niille, joiden on pakko jotain lukea? Oletettavasti. Vähänkään enemmän lukevalle Ohut hauska kirja tuskin tarjoaa juuri muuta kuin tiiviin ja nopealukuisen sekoilupaketin ja kurkistuksen huonon onnen ritarien viikonloppuun.


Kalle Veirto: Ohut hauska kirja
Ulkoasu: ?
Karisto 2017
151 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Bibbidi bobbidi book, Opus eka



Miltä tuntuu, kun oman isän on pitänyt kadota maan alle todistettuaan oikeudenkäynnissä vaarallista rikollisjengiä vastaan?

Lotta päättää eräänä maanantaiaamuna jäädä kotiin. Koulu saa odottaa. Haaveilu ajasta, kun on aikuinen ja saa asua jollain vanhalla rautatieasemalla ja ylipäänsä olla niin, ettei kukaan puutu omiin asioihin. Isää on ikävä, eikä yhteyttä ole. Lotta päättää lähteä etsimään isää.

Mukaan lähtee koulun uusi poika, joka vaikuttaa samanlaiselta vaihdokkaalta kuin Lottakin on. Perjantai on hyvä päivä lähteä. Suunta on Raumalta Poriin Lotan mummolaan, sitten tädin luokse Tampereelle, isän kommuuniin Helsinkiin…

Matkalla löytyy vihjeitä isästä, mutta aina Lotta ja poika ovat askeleen jäljessä. Toisaalta yksinäisyys helpottaa, kun toinen yhtä yksinäinen on jakamassa sitä.

Pidin kirjan surumielisestä tunnelmasta, jossa on kumminkin mukana vähän huumoria. Lotta on kiinnostava henkilö, kaipaa isää ja silti vähän kovis. Nopealukuinen kirja, joka saa miettimään, mitä ja ketä on itse kaivannut joskus ja mitä tehnyt sen eteen, ettei tarvitsisi kaivata.


Jukka-Pekka Palviainen: Perjantai on hyvä päivä lähteä
Ulkoasu: ?
Karisto 2014
158 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Lukutoukan kulttuuriblogi, Notko, se lukeva peikko

30. elokuuta 2017

Ihastumisen todennäköisyys (lähes) 100%



Siirappivaara! Siirappivaara!

Vaara on, mutta se ei toteudu. Onneksi! Lähellä käväistään, mutta siitäkin selvitään. Suuhun jää hyvä maku, hymy huulille ja mieleen uskoa satuihin.

17-vuotias Hadley löytää itsensä lentokentältä ratkaisevat neljä minuuttia myöhässä lennoltaan. Hänen on tarkoitus matkustaa New Yorkista Lontooseen isänsä häihin. Isä menee naimisiin brittinaisen kanssa, jota Hadley ei ole edes koskaan tavannut. Äiti jäi luonnollisesti kotiin tältä matkalta, jolle Hadleykaan ei haluaisi lähteä. Lisäksi hän on onnistunut riitelemään myös äidin kanssa juuri ennen lennolle kiiruhtamistaan.

Seuraavaa lentoa odotellessa Hadley tapaa hieman vanhemman brittipojan, Oliverin, joka osoittautuu melkoiseksi gentlemanniksi. He alkavat jutella ja huomaavat matchaavansa lähes pelottavan hyvin yhteen. Lento Atlantin yli sujuu hyvissä tunnelmissa, vatsanpohjaa kutittelee muistakin syistä kuin häiden jännittämisen vuoksi.

Heathrown lentokentän ruuhkassa Hadley ja Oliver kuitenkin kadottavat toisensa, eikä heillä ole toistensa yhteystietoja. Suudelma on kuitenkin ehditty vaihtaa… Hadleylla on kiire häihin, joihin hän ehtii viime tingassa. Häähumu valtaa päivän, mutta Oliver pysyy ajatuksissa. Pakkohan hänet on löytää, metropoli ei voi panna vastaan tilastolliselle todennäköisyydelle löytää se ainoa oikea, jonka jo kerran kadotti.

En yleensä innostu tämäntyyppisistä nuorten ihmissuhderomaaneista, ja ajattelin että tämäkin on jotain lällyä, joka nyt vaan on jostain syystä kolahtanut moniin. Yllätyin positiivisesti ja kirja oli pakko ahmia melkein yhdeltä istumalta (siinä asiassa tosin auttoi myös lukumaraton). Pidin Hadleysta ja Oliverista, vaikkei kumpikaan ole mitenkään yksioikoisen hyvä ihminen. Heidän välisensä kemia on ihastuttava, he ovat sanavalmiita ja fiksuja, ja kummallakin on omat perhesalaisuutensa. Hadley on vihainen isälleen, ja joutuu kovan paikan eteen häissä. Kasvun paikka, joka konkretisoituu väistämättä.

Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea on sujuvaa, innostavaa luettavaa. Se tarjonnee samastumispintaa avioero- ja uusperheiden käänteitä kokeneille ja toki siitä löytää jotain tuttua, jos on joskus kokenut huumaavan ihastumisen. Kirja ei vähättele aihepiiriään eikä lukijoitaan, vaan tarjoilee siivun elämästä, jossa on aina pieni tila ripaukselle taikapölyä.


Jennifer E. Smith: Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea
Suomentaja: Joel Kontro
Otava 2012
203 s.
The Statistical Probability of Love at First Sight (2012)

Kirjastosta.

________________

28. elokuuta 2017

100 kirjaa vuodessa – luettu!

Kuva: pixabay.com (CC0)


Seinäjoen kaupunginkirjasto haastoi viime vuoden joulukuussa lukemaan 100 kirjaa vuoden aikana. Tartuin haasteeseen innolla, vaikka olen viime vuosina lukenut muutenkin reilusti päälle 100 kirjaa vuodessa. Niinpä saavuin haasteen kanssa maaliin jo nyt elokuussa, hyvissä ajoin ennen sen määräaikaa, joka on marraskuun lopussa.

Mitä noihin sataan kirjaan sisältyi?

Voi, melkoinen määrä tarinaa ja seikkailua. Liikkeelle lähdettiin tyystin ruumittomasti, viimeisenä kuului Nix. Kotimaista alkuperää oli kirjoista 65, yksi pohjoismainen yhteistyö (ja hyvä sellainen, jos et vielä ole tutustunut!). Yhdysvalloissa olin yhdeksän kertaa, Iso-Britanniassa kuudesti. Ruotsalaisia kirjoja luin neljä, ja nekin putkeen. Japani ja Ranska ovat listalla kahdesti ja muista maista valloitin Nigerian, Vietnamin, Turkin, Norjan, Albanian/Italian (superhyvä!), Bolivian, Etelä-Korean, Venäjän, Malesian, Hollannin ja Saksan.

Novellikokoelmia luin 22, joista parhaat olivat synkähköä, synkempiä ja synkintä.

Runokokoelmia listalla on yhdeksän. Paras oli Kirsi Kunnaksen Uivat saaret, jota luin kesällä kahvilassa ja päässäni tapahtui loksahdus uuteen asentoon.

Nuortenkirjallisuutta kirjoista oli 11, sarjakuvia kaksi.

Tietokirjallisuutta, asiaproosaa ja muistelmia luin 13 opusta. Se on yllättävän vähän, mutta ehkä aina ei ole tietokirjallisuuden aika. Parasta antia edusti Jani Kaaron hieno esseekokoelma Kauniimpi maailma, jota suosittelen suurella lämmöllä kaikille.

Haasteen ehdoton ansio on se, että tajusin todella rakastavani Asko Sahlbergia. Siis todella. Lisäksi selätin pitkään lukemista odottaneen muhevan klassikon. Muita mieleenpainuvimpi olivat Seksistä ja matematiikasta, Elämä elämältä ja Hävityksen jumala.

Eikä sovi unohtaa aivan huikeaa uutta kotimaista fantasiasarjan avausta, Erika Vikin Hän sanoi nimekseen Aleiaa. Jatko-osa Seleesian näkijä onkin parhaillaan luettavana.

Tässä vielä kronologisena listana lukemani kirjat. Kiitän Seinäjokea haasteesta, oli hauskaa olla siinä mukana!


Joulukuu 2016

1. Heikki Nevala, Anni Nupponen & Shimo Suntila (toim.): Ruumiittomat – suomalaisia aavenovelleja (Osuuskumma 2014)
2. Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus (Otava 2010)
3. Tiina Miettinen: Piikojen valtakunta. Nainen, työ ja perhe 1600–1700-luvuilla (Atena 2015)
4. Sugawara Takasuen tytär: Keisarinnan hovineidon päiväkirja (Basam Books 2005)
5. Zinaida Lindén: Ennen maanjäristystä (Gummerus 2005)
6. Zinaida Lindén: Kirjeitä Japanista (Gummerus 2007)
7. Mika Waltari: Neljä päivänlaskua (WSOY 1949)
8. Hanna Hauru: Liian pienet sandaalit (Like 2010)
9. Zinaida Lindén: Nuorallatanssija (Gummerus 2009)
10. Asko Sahlberg: He (WSOY 2010)
11. George Saunders: Sotapuiston perikato (Siltala 2016)
12. Orhan Pamuk: Istanbul. Muistot ja kaupunki (Tammi 2004)
13. Maija Haavisto & Juha Jyrkäs (toim.): Marraskesi – tarinoita iholta ja ihon alta (Osuuskumma 2016)
14. Asko Sahlberg: Pimeys (Like 2014)
15. Marja-Liisa Vartio: Hänen olivat linnut (Otava 1967)
16. Kari Välimäki: Todensanat (Osuuskumma 2014)
17. Bjørn Berge: Kartalta kadonneet. 1800– ja 1900–luvun unohdetut maat (Art House 2016)
18. Stephen Crane: Morsian saapuu kaupunkiin ja muita lännentarinoita (Faros 2007)


Tammikuu 2017

19. Asko Sahlberg: Pilatus (Like 2016)
20. Antti Tuuri: Ameriikan raitilla (Otava 2016)
21. Katja Kettu: Surujenkerääjä (WSOY 2005)
22. Joyce Carol Oates: Tavallinen rakkaus (Otava 1982)
23. Riitta Jalonen: Kuka sinut omistaa (Tammi 2013)
24. Ville Kivimäki & Anssi Männistö: Sodan särkemä arki (WSOY 2016)
25. Jani Saxell: Huomispäivän vartijat (Avain 2007)
26. Pertti Lassila: Armain aika (Teos 2015)
27. Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja (Tammi 2016)
28. Richard Mason: Meren huoneissa (Gummerus 1999)
29. Anilda Ibrahimi: Punainen morsian (Tammi 2010)
30. Erkka Leppänen & Markus Harju: Praedor – Kirotun maan kulkijat (Osuuskumma 2014)
31. J. Ryan Stradal: Keskilännen keittiöt (Tammi 2016)


Helmikuu 2017

32. Jari Tervo: Suomemme heimo (WSOY 2001)
33. Tuuve Aro: Lihanleikkaaja (WSOY 2017)
34. Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta (Gummerus 2015)
35. Nam Le: Merimatka (Like 2009)
36. Carolyn Keene: Neiti Etsivä ja kadonneen kaupungin salaisuus (Tammi 1986)
37. Enid Blyton: Viisikko vanhassa majakassa (Tammi 2005)
38. Kaarina Helakisa: Naisen paikka (Otava 1993)
39. Päivi Alasalmi: Koirapäinen pyöveli (Gummerus 2010)
40. Sari Vuoristo: Säätiedotus merenkulkijoille (Gummerus 2007)
41. Kate Atkinson: Elämä elämältä (Schildts & Söderströms 2014)


Maaliskuu 2017

42. Harry Salmenniemi: Uraanilamppu ja muita novelleja (Siltala 2017)
43. R. Goscinny & A. Uderzo: Syvä kuilu (Egmont Kustannus 2016)
44. R. Goscinny & A. Uderzo: Asterixin harharetket (Egmont Kustannus 2016)
45. Juuli Niemi: Et kävele yksin (WSOY 2016)
46. Sofi Oksanen: Liian lyhyt hame – Kertomuksia keittiöstä (Bonnier Kirjat 2011)
47. Jukka Laajarinne: Pinnan alla pimeä (Atena 2017)
48. Carolyn Keene: Neiti Etsivä ja Venetsian kummitus (Tammi 2008)
49. Helmi Kekkonen: Vieraat (Siltala 2016)
50. Anne Ventelä & Kaisu Jouppi: Ammatinvalintakysymys (Omakustanne 2017)
51. Riikka Palander: Maa muistaa matkustajan (Sanasato 2010)
52. Jarkko Volanen: Hiekankantajat (Teos 2017)
53. Maria Turtschaninoff: Naondel (Tammi 2016)


Huhtikuu 2017

54. Miika Nousiainen: Juurihoito (Otava 2016)
55. Rodrigo Hasbún: Kiintymyksiä (Like 2017)
56. Philip Teir: Tällä tavalla maailma loppuu (Otava 2017)
57. Anu Partanen: Pohjoinen teoria kaikesta – Parempaa elämää etsimässä (Tammi 2017)
58. Han Kang: Vegetaristi (Gummerus 2017)
59. Joni Skiftesvik: Valkoinen Toyota vei vaimoni. Elämänkuvia (WSOY 2014)


Toukokuu

60. Ljudmila Ulitskaja: Tyttölapsia (Siltala 2015)
61. Christine Thorel & Kari Välimäki (toim.): Ajantakojat. Kummalinnun munia 3 (Osuuskumma 2017)
62. Anne Leinonen: Pienen rasian jumala ja muita novelleja (Atena 2015)
63. James Rebanks: Elämäni paimenena. Kertomus erilaisesta elämäntavasta (Gummerus 2017)
64. Kate Atkinson: Hävityksen jumala (Kustantamo S&S 2016)
65. Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo (Karisto 2013)
66. Maija Salmi: Paholaisen juna. Matkalla kohti amerikkalaista unelmaa (Atena 2015)
67. Sinikka Nopola: Onko teillä tämmöistä? (WSOY 2017)
68. Garth Greenwell: Kaikki mikä sinulle kuuluu (Nemo 2017)
69. Tash Aw: Silkkimies (WSOY 2006)


Kesäkuu

70. Aulikki Oksanen: Kolmas sisar (Siltala 2011)
71. Renate Dorrestein: Hyvä äitipuoli (WSOY 2013)
72. Mikko Porvali: Veri ei vaikene (Atena 2016)
73. Daniela Krien: Vielä joskus kerromme kaiken (Gummerus 2014)
74. Cilla & Rolf Börjlind: Uinu, paju pienoinen (S&S 2017)
75. Margaret Mitchell: Tuulen viemää (Otava 1937)
76. Cilla & Rolf Börjlind: Nousuvesi (S&S 2013)
77. Cilla & Rolf Börjlind: Kolmas ääni (S&S 2014)
78. Cilla & Rolf Börjlind: Musta aamunkoitto (S&S 2016)
79. Tomi Kontio: Vaaksan päässä taivaasta (Teos 2004)
80. Venla Hiidensalo: Sinun tähtesi (Otava 2017)


Heinäkuu

81. Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia (Gummerus 2017)
82. Kirsi Kunnas: Uivat saaret (WSOY 1950)
83. Jenni Linturi: Jälleenrakennus (Teos 2017)
84. Jarkko Tontti: Vuosikirja (Otava 2006)
85. Philip Teir: Donner-ryhmä ja muita novelleja (Otava 2011)
86. Bjørn Sortland, Timo Parvela & Pasi Pitkänen: Kepler62 – Kirja neljä: Pioneerit (WSOY 2016)
87. Markku Pietikäinen: Painajainen leirikoulussa (Tammi 2008)
88. Pekka Sauri: Ratkaisemattomien kysymysten kirja (Kosmos 2015)
89. Kirsti Kuronen: Paha puuska (Karisto 2015)
90. Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin (Otava 2016)
91. Maria Peura: Tunkeilijat (Teos 2017)
92. Katja Kallio: Yön kantaja (Otava 2017)
93. Anu Kaaja: Muodonmuuttoilmoitus (Teos 2015)
94. Samuel Davidkin: Sodomasta pohjoiseen (Johnny Kniga 2017)
95. Antti Tuuri: Ameriikan raitti (Otava 1986)
96. Veera Antsalo: Pölyn historia (Teos 2015)
97. Jani Kaaro: Kauniimpi maailma. Kirjoituksia sielusta, taloudesta ja oikeudenmukaisuudesta (WSOY 2017)
98. Helena Sinervo: Tilikirja (WSOY 2005)


Elokuu

99. Holly Bourne: Mikä kaikki voi mennä pieleen? (Gummerus 2017)
100. Nathan Hill: Nix (Gummerus 2017)

27. elokuuta 2017

Olivier Bourdeaut: Tule takaisin, Mr. Bojangles



Huoleton, boheemi elämä. Halu olla joka päivä uusi ihminen, joku muu kuin ennen oli, vaikkei tiedä, kuka on koskaan ollutkaan. Kykenemättömyys rutiineihin, haluttomuus keskiluokkaiseen, pikkuporvarilliseen, ennalta-arvattavaan elämään. Kyltymätön taito kuvitella todellisuuden reunoille aina vain lisää versoja.

Ja vauhti, joka ei hyydy. Paitsi sitten kun se todella hyytyy.

Ranskalaisen Olivier Bourdeautin kapoinen romaani Tule takaisin, Mr. Bojangles on tarina perheestä, joka ei vimmaisesta yrittämisestä huolimatta saa elämää, jota kohti pyristelee. Se on silmäkulman pilkkeellä kuorrutettu tragedia, ristiriitojen leikkauspiste. Erikoinen tuttavuus, vauhdiltaan hengästyttävä.

Pienen pojan maailma on se, millaiseksi vanhemmat sen rakentavat. Niin on myös tämän romaanin päähenkilön, pojan, joka kasvaa epätavallisissa oloissa. Vanhemmat nauttivat arkirutiineja enemmän martineista, tanssimisesta Nina Simonen tahtiin, spontaaneista yllätyslomista Espanjan loma-asunnolle, juhlista ja mielikuvituksesta. Väistämättä yritys pitää lapsi koulussa, yhteiskunnan talutusnuorassa, normien alla, epäonnistuu.

Poika rakastaa vanhempiaan ja miksi ei rakastaisi. Uusi päivä on joka päivä uusi seikkailu, koskaan ei voi arvata, mitä se tuo mukanaan. Vanhempien kiintymys lapseen on aito, mutta taito kasvattaa, huolehtia ja hoitaa puuttuu. Se näkyy, se vaikuttaa.

Moralisoinnille Tule takaisin, Mr. Bojangles antaisi oivan mahdollisuuden, mutta halu osoitella sormella ja paheksua ropisee pois mitä pidemmälle tarina etenee. Suru valtaa mielen: on voimaton olo, kun joutuu seuraamaan mielen särkymistä, kolhuja, kykenemättömyyttä muuttaa laivan kurssia. Karille mennään, köli repeää, valtameri vie mukanaan.

Tule takaisin, Mr. Bojangles ei ole kevyttä luettavaa, vaikka sen tunnelma onnistuu kuin ihmeen kaupalla pysymään höyhenmäisenä. Toisaalta sama ilmiö tuntuu siinä, ettei tarinan imuun aivan pääse: sen ydin pysyttelee viuhkan takana, etäällä, saavuttamattomana. Kiusoittelija, tuo Bourdeaut, pirullinen lukijan kiusoittelija.


Olivier Bourdeaut: Tule takaisin, Mr. Bojangles
Suomentaja: Ville Keynäs
Ulkoasu: ?
Siltala 2017
144 s.
En attendant Bojangles (2015)

Arvostelukappale.

_______________

Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Kirjasta kirjaan, LumiomenaTäysien sivujen nautinto

26. elokuuta 2017

Sarjiskokeiluja: Avaruusagentit Valerian ja Laureline



Kävimme kesällä elokuvissa katsomassa Luc Bessonin tuoreimman ohjaustyön Valerian and the City of a Thousand Planets. Leffa ei ole saanut erityisen ylistäviä arvioita, mutta itse viihdyin sen parissa 3D-lasit nenällä aivan oivallisesti. Erityisesti kiitän elokuvan visuaalisuutta: siinä on paljon väriä, valoa, liikettä ja mietittyjä yksityiskohtia.

Innostuin leffan jälkeen selvittelemään, millaisia ovat sarjakuvat sen taustalla. Niinpä kirjastosta lähti mukaan satunnainen pino ranskalaisten Jean-Claude Mézièresin ja Pierre Christinin vuodesta 1967 tekemiä avaruusseikkailuja suomeksi ja englanniksi.

Valerian ja Laureline ovat siis avaruusagentteja, jotka seikkailevat ympäri universumia tehokkaalla avaruusaluksellaan ratkomassa kinkkisiä ongelmia. Milloin pitää löytää jotain hukassa olevaa, milloin soluttautua vihamielisen lajin sekaan vakoilemaan, milloin suojella arvokkaita henkilöitä näitä uhkaavilta vaaroilta. Tehtävät ovat monipuolisia, ja aina niihin tuntuu liittyvän jotain poliittista kähmintää, vauhtia ja vaaroja sekä yllättävän usein jomman kumman päähenkilön hetkellinen katoaminen joko kaapattuna tai muuten vaan eksyksissä. Ajassa liikkuminen onnistuu heiltä niin ikään.

Christinin piirrosjälki on monipuolista ja värikästä. Liike, äänet ja vauhti välittyvät kuvista ja saavat tarinan eläväksi. Ei piirroksissa mitään erityisen mieleenpainuvaa ole, mutta teknologian ja avaruuden ulottuvuudet hyödynnetään onnistuneesti. Värit miellyttävät silmääni: ne ovat pääosin viileitä sävyjä, mutteivät kylmiä tai kolkkoja. Planeettojen pinnalla puolestaan sävyt useimmiten lämpiävät, ja erilaiset miljööt heräävät eloon.

Tarinat ovat nopealukuisia ja viihdyttäviä. Etenkin Laureline on oivallinen hahmo (vaikka muutamaan kertaan hän olisi saanut ehkä hieman vähemmän vinkua Valerianin perään), joka ei jää tuleen makaamaan, vaan on toimelias ja nopealiikkeinen naissankari. Valerian on hieman pöyhkeä, mutta tulkitsen hänet silti oikeudenmukaiseksi ja pohjimmiltaan lämminsydämiseksi henkilöksi.

Koska kyse on vanhasta sarjakuvasta, osia on luettavana vaikka kuinka. Minua hieman ärsytti, etten päässyt lukemaan kronologisessa järjestyksessä (koska en jaksanut nähdä sen kummempaa vaivaa lainattavien sarjisten eteen, vaan otin ne, jotka olivat hyllyssä tarjolla), mutta onko sillä loppujen lopuksi kauheasti väliä – tuskin. Eihän Asterixejakaan tarvitse järjestyksessä lukea. (Tosin Valerianin ja Laurelinen yhteisen tarinan alku kiinnostaisi, ensimmäisessä osassa se ilmeisesti on juonen pääpointtina.)

On aina hyvä laajentaa omia lukutottumuksiaan, ja itse en muistaakseni ollutkaan aiemmin lukenut avaruusaiheisia sarjakuvia. Toisaalta en tiedä, jaksanko innostua Valerianista ja Laurelinesta niin paljon, että kahlaisin kaikki julkaistut albumit läpi. Ehkä, jos jossain vaiheessa tulee halu palata tällaiseen suhteellisen harmittomaan mutta aivan viihdyttävään maailmaan.


J.-C. Mézières & P. Christin: Valerian and Laureline: The Empire of a Thousand Planets
Cinebook 2011
47 s. 
Valerian 2 – L'empire des mille planètes (1971)

J.-C. Mézières & P. Christin: Avaruusagentti Valerianin seikkailuja: Paluu Alflololille. 
Suom. Jyrki Ijäs
Jalava 2005
48 s. 
Bienvenue sur Alflolol (1972)

J.-C. Mézières & P. Christin: Valerian and Laureline: Ambassador of the Shadows 
Cinebook 2013
48 s. 
Valerian – L'Ambassadeur des Ombres (1975)

J.-C. Mézières & P. Christin: Valerian and Laureline: On the False Earths 
Cinebook 2014 
48 s. 
Valerian – Sur les terres truquées (1977)
Kirjastosta.

________

Toisaalla: Taikakirjaimet, Oksan hyllyltä

25. elokuuta 2017

Annastiina Storm: Me täytytään valosta



Auto haisee isän pahalle tuulelle ja märälle. Sadepisarat valuvat nykäyksittäin sivuikkunaa pitkin. Värjöttelen Santun kanssa takapenkillä reput sylissä. Me ollaan valittu yhdet pisarat joita kannatetaan ja sitten me katsotaan kumman pisara ehtii ensiksi ikkunan alalaitaan. Jos pisara syö jonkun edellä kulkevan pisaran, se ottaa spurtin ja voi mennä nopeastikin toisen ohi vaikka olisi ollut pitkään häviöllä. Pisarakisat on aika jännittävät, mutta me ei voida kauheasti hihkua ääneen, koska isän korvat ei kestä ääniä. (s. 83)

Annastiina Stormin esikoisromaani Me täytytään valosta on teos, jonka kirjoittaja ajatteli alunperin ehdottomasti lyhytproosaksi, mutta joka kustantamossa muokkautui suuria kyselemättä romaaniksi. Kyse on lyhyiden, eri tyylilajeilla ja näkökulmilla leikittelevien lukujen muodostamasta kokonaisuudesta, jossa kurkistetaan erään omalla tavallaan onnettoman perheen elämään.

Suuri osa romaanista kerrotaan perheen pienten lasten näkökulmasta, ajoittain äänen saavat vanhemmat ja isovanhemmatkin. Perhe koostuu suurista persoonista, hukatuista mahdollisuuksista, vääristä valinnoista ja vaikeudesta kohdata toisia niin kuin he ansaitsisivat. Perheen sisällä ihmissuhteet ovat monimutkaiset, ja vaikka niissä on tietynlaista, usein kohdattua tuttuutta – alkoholin ja väkivallan kautta kommunikoiva mies, omat haaveensa haudannut vaimo, pelossa kasvaneet lapset, tiukka ja itsereflektioon kykenemätön isoäiti – kirjan tarina kasvaa itsenäiseksi, raikkaaksi ja omaääniseksi.

Stormin teksti on elävää, moniuloitteista ja hiottua. Hän on rohkea sanankäyttäjä, eikä mikään tekstilaji tunnu olevan vieras tai varottava. Tarinan sisään mahtuu satumukaelmia, lyriikkaa, leikkiä, unikuvia ja sitä aivan tavanomaista kerrontaa, joka sitoo langanpäitä yhteen, kannattelee kirjan ydintä ja herkistää lukijaa tulkitsemaan kerrottua.

Me täytytään valosta on kirja, joka onnistuu rapsuttamaan lapsikertojiin penseästi suhtautuvan lukijan ennakkoasenteita hivenen ohuemmiksi. Kirjan sisarukset, Silja ja Santtu, saavat kenet tahansa puolelleen, vaikka – tai nimenomaan koska – ovat aitoja, tuntevia, reagoivia lapsia. Ärsyttäviä – ilman muuta. Rasittavia – kyllä. Mutta niin eläviä, heidät lähes kuulee ja näkee.

Vaikka Siljan ja Santun perhe-elämä ei ole turvallisinta tai ehjintä mahdollista, ei lähelläkään sitä, ei kirja silti vaivu epätoivoon tai ylettömään tuskaan. Tunnelmassa on valoa, herkkyyttä, voimaa. Lapset löytävät keinon selviytyä, on se sitten käytännöllinen jukurttipurkkipuhelin pikku pikku veljelle, pakeneminen metsään tai oma mielikuvitus ja leikit. Toisaalta turvan ja pelon raja on epävakaassa perheessä häilyvä, tunnelma voi muuttua sekunneissa. Kaiken tämän Storm kirjoittaa tyylikkäästi ja eheästi, niin että lukija tuntee itsensä tervetulleeksi tarinaan.

Parasta Me täytytään valosta -romaanissa on sen monitulkintaisuus ja avoimuus. Mikä on totta ja muistoa, mikä hämärtää toden rajaa, mikä on pelkkää kuvitelmaa, unta tai leikkiä? Sen saa itse tulkita – juuri niin kuin sen hiton elämänkin kanssa aina käy.



Annastiina Storm: Me täytytään valosta
Ulkoasu: Sanna Mander
Kustantamo S&S 2017
204 s.

Arvostelukappale.

_________

Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Kirjareppu

24. elokuuta 2017

Sanovat sitä rakkaudeksi... sanovathan?



Runokuu on käynnissä. Eilen koimme rakkauden hetkiä Reader, why did I marry him? -blogissa. Huomenna tunteet päästää valloilleen Kirja vieköön!. Nyt on minun vuoroni.

En ole kovin hyvä lukemaan rakkausrunoja. Runoihin noin yleensä olen kehittänyt lämpimän ja ystävällismielisen suhteen kuluneen vuoden ja Runo100-haasteen myötä, mutta erityisesti rakkausrunot eivät olet kuuluneet valikoimaan. Ei minulla ole mitään rakkautta vastaan, runoissa tai muutenkaan, mutta jotenkin ehkä toisenlaiset teemat ovat puhutelleet enemmän.

Tätä viikkoa ja haastetta varten kyselin ystäviltäni vinkkejä suosikkirakkausrunoihin, ja Arno Kotron menestyskokoelma Sanovat sitä rakkaudeksi sai kyselyssäni mainintoja. Kirjan nimi olikin etukäteen tuttu, kuten ovat Kotron kolumnitkin, mutta ensimmäistä kertaa luin nyt Kotron lyriikkaa.


ne hetket silloin

arkisetkin ja oikeastaan
juuri ne

ottivat muiston muodon
   etukäteen

jo silloin kun niitä eli


mennyt on rakastamisen aikamuoto

muistot
   edeltä käsin eletyt


Sanovat sitä rakkaudeksi on runoelma, runomuodossa kulkeva tarina. Sen kaava on sinänsä simppeli: ensin tavataan, ihastutaan ja rakastutaan. Sitten rakennetaan yhteinen elämä, eletään ja rakastetaan. Ja sitten tulevat säröt, lopulta ero. Mitä viimeiseksi? Milloin rakkaus on lopultakin ohi? Milloin on päässyt yli menneestä, joka sai sydämen kipristelemään?


onnellisuuden vierellä elää aina pelko
  ja kaikki pelko

on menettämisen pelkoa

on olemassa
aivan yksinkertaisesti on olemassa

sellaista
onnellisuutta

jota ei voi säilyttää edes
hyvällä onnella


Yllätyin kirjan draamallisuudesta. Se on selkeä, iso kokonaisuus, josta voi poimia osan sieltä, toisen täältä, mutta parhaimmillaan se lienee juuri yhtenäisenä, alusta loppuun, innosta apatiaan. Parisuhde syntyy ja elää omanlaisensa elämän, lähestulkoon itsenäisenä olentona. Se valtaa runojen puhujan mielen, se vaikuttaa suuresti. Eikä ihme! Melkoisesta suosta onkin kyse, ainakin kun sitä jälkikäteen tarkastelee.

Ehkä jäin kaipaamaan jonkinlaista ulkopuolelle asettumista ja näkemistä. Sanovat sitä rakkaudeksi on jollain tapaa jälkiviisas. Se tarkastelee elettyä elämää ja rakkautta alusta alkaen muistona, kuvana, koettuna. Vaikka tunteet ja niiden muutokset ovat suuria, ne elävät silti jo puhujan muistoina, jälkikäteen analysoituina.

Kieli on tiivistä, rivit lyhyitä, sanasto tyylikästä. Kotro antaa lukijalle tilaa, sillä runot ovat väljiä, moneen johdettavia ja eri tavoin ajateltavia. Pätkän sieltä, toisen täältä voi hyvin napata, eikä ole välttämätöntä lukea tai lainata pitkää osiota, sillä runot ja niiden osat toimivat yksinäänkin ja irti toisistaan. Rytmi runoissa on lyhyiden rivien ja asettelun vuoksi hieman levoton, ikään kuin tarina nakuttaisi eteenpäin kirjoituskoneen lailla. Mutta kun siihen tottuu, silmät etenevät riviltä toiselle rauhassa ja ajatellen.


ei se että tehtyä ei saa tekemättömäksi

vaan se että

tekemätöntä ei saa tehdyksi


kaipuuta kuopatuksi
               surua surruksi


Sanovat sitä rakkaudeksi on kokoelma, joka tulee montaa ja monella tapaa lähelle. Siitä tunnistaa itseään, ystäviään, kokemuksiaan, ajatuksiaan, oletuksiaan, ärsytyksiään. Ei rakkaus ole pelkkää iloa, tietenkään se ei ole. Joskus rakkauden on aika loppua, aina se ei voi jatkua ikuisuuteen. Kotro antaa tarjoilemiensa kolhujen kautta samastuttavan äänen 2000-lukulaiselle parisuhteelle.

Ehkä juuri siksi Sanovat sitä rakkaudeksi on numeroiltaan hyvin harvinaislaatuinen runokokoelma: sitä on myyty noin 20 000 kappaletta, se oli ilmestymisvuonnaan Suomen myydyin runokirja ja painoksia on otettu useita (minulle sattunut teos oli 7. painoksesta). Poikkeuksellinen tapaus runokirjaksi, epäilyksettä.


Arno Kotro: Sanovat sitä rakkaudeksi
Like 2003
134 s.

Kirjastosta.

______________



Runokuu jatkuu vielä! Muistathan haasteemme: sunnuntaina 27.8. haastamme sinut, bloggaaja tai blogin lukija, mukaan muistelemaan ikimuistoisia tai muunlaisia rakkausrunokokemuksia. Kirjoita, kuvaa, kommentoi – tyyli on vapaa!

Rakkausrunokokemukset ilmestyvät seuraavasti:

21.8. Tuijata
22.8. Hyönteisdokumentti
23.8. Reader, why did I marry him? 
24.8. Eniten minua kiinnostaa tie
25.8. Kirja vieköön!
26.8. Lumiomena

22. elokuuta 2017

Merkityksiä etsimässä



Laura Lähteenmäen Nutcase kertoo sisaruksista Saimista ja Juhosta, jotka ovat böndellä asuessaan tottuneet olemaan aina yhdessä. Heillä on ikäeroakin vain vuosi ja sisarussuhde tiivis. Kun Juho muuttaa kaupunkiin opiskelemaan lukioon, Saimi jää yksin ja joutuu kovan paikan eteen yrittäessään selvitä ilman toista puoliskoaan. Saimi on mustasukkainen Juhon uudesta elämästä, jossa hänellä itsellään ei enää tunnu olevan niin suurta tilaa kuin ennen, josko mitään sijaa enää. Niinpä Saimi penkoo veljen koneen, kun tämä on viikonloppuna käymässä kotona ja löytää sivuhistoriasta erikoisen ja kiinnostavan blogin, jota uskoo veljensä seuraavan. Saimi alkaa itse seurata blogia, jonka pitäjä elää poikkeuksellista elämää ja kirjoittaa siitä kiehtovasti.

Sen lisäksi, että sisarussuhde veljeen on koetuksella, vanhemmatkin hölmöilevät omia juttujaan. Äitiä Saimi epäilee uskottomaksi ja ärsyyntyy tämän kiiltokuvamaisesta kirjablogista (!), isä puolestaan tuntuu tossukalta, joka on hyväuskoinen ja hölmö. Saimin seuraaman blogin tunnelma alkaa tiivistyä sekin, ja Saimista alkaa tuntua, että todellisuus sekoittuu yhä voimakkaammin kuvitelmiin ja harhaan. Kuka ihme blogin takana on ja miten blogi liittyy Juhoon ja Saimiin?

Nutcase on mainiota nuortenkirjallisuutta. Se pureutuu nettimaailman syöverehin tiukalla ja ajanmukaisella otteella: mikään ei ole somessakaan aivan sitä miltä näyttää, juorujen liikkeellelähtemiseen ei paljoa vaadita, kuvat rajaavat epämieluisan, sekaisen ja ruman pois. Tai vastaavasti kuvia käytetään aseena kiusaamisessa, pilkanteossa, jopa väkivaltaan yllyttämisessä.

Itse kun olen tällainen y-sukupolven edustaja, olen elänyt maailmassa ennen internetin kotikäyttöä, mutta kasvanut nuoresta pitäen eetokseen, jossa netin vaaroista on peloteltu ja sen "feikkiydestä" muistuteltu taajaan. Kun aloitin tämän blogin pitämisen vuonna 2006, oli hyvin tavallista ja jotenkin itsestäänselvää blogata nimimerkin takaa. Vain harvat bloggasivat omalla nimellään, ehkä poliitikot ja toimittajat korkeintaan. Nykyään puolestaan netissä liikutaan pikemminkin poikkeuksetta omalla nimellä tai ainakin kasvoilla (ja joskus se ihmetyttää, etenkin kun miettii, millaista tauhkaa jotkut näppäimistöltään päästelevät) ja muutenkin ihmisen oma persoona painottuu enemmän ja avoimemmin. En pidä muutosta yksinomaan huonona, mutta kuten näkyy, itse pitäydyn (ehkä enää pikemminkin tottumuksesta kuin minkään suurien periaatteiden vuoksi) edelleen nimimerkkini suojissa. Siksikin mieltäni lämmitti Nutcasen maailma, jossa painottuu identiteetin merkitys ja se, mitä haluaa itsestään millekin yleisölle kertoa (ja miksi!).

Ja kyllä, todella hyvin kolisi kirjan ajatus siitä, kuinka paljon piilotamme somessa todellisuudesta ja kuinka todellisuuden hinnalla rakennetaan jonkinlaista peitetarinaa tai ainakin siloteltua versiosta siitä, mitä oikeasti tapahtuu ja koetaan. Tunnustan, teen sitä itsekin. Iloa, arjesta poikkeavia kokemuksia ja tähtihetkiä tuntuu paljon merkityksellisemmältä jakaa kuin sotkuja, virheitä ja tylsyyttä. Vaikka jokainenhan luo merkityksensä itse, tietenkin.


Laura Lähteenmäki: Nutcase
WSOY 2016
195 s.

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Kirjakko ruispellossa, Notko, se lukeva peikko, Sivutiellä, Dysphoria, Vinopino kirjoja