22. huhtikuuta 2017

Philip Teir: Tällä tavalla maailma loppuu



Maailma voi loppua niin monella tapaa, ja niin moneksi voi loput ymmärtää. Philip Teirin uusi romaani Tällä tavalla maailma loppuu porautuu Pohjanmaan rannikolla vietetyn kesän pinnan alle kipeästi ja ilkikurisesti. Julian ja Erikin perhe suuntaa kesäksi Helsingistä Maitolahteen, Julian lapsuudenkesien maisemiin. Julian pitäisi kirjoittaa toista romaania, Erikillä on paljon lomaa jemmassa. Itse asiassa sitä on hamaan tulevaisuuteen asti, sillä juuri ennen lähtöä päättyneet YT-neuvottelut ovat tuoneet hänelle kenkää. Perheelle sitä on vaikeaa sanoa, aina voi odottaa huomiseen.

Lapset, teini-ikään tullut Alice ja pari vuotta nuorempi Anton joutuvat keksimään monenlaista puuhaa viihdyttääkseen itseään vieraassa maastossa. Naapuritilalla majaansa pitää maailmanloppua odottava ympäristöliike, jonka johdossa on Julian lapsuudenystävä Marika miehensä Chrisin kanssa. Myös Erikin maailmanmatkaajaveli Anders palaa epäonnistuneelta Vietnaminmatkaltaan Suomeen ja liittyy seuraan.

Tällä tavalla maailma loppuu on takakannen mukaan hauskanhaikea, johon määritelmään on helppo yhtyä. Kirja on kepeä muttei heppoinen, helpostiluettava ja kuitenkin huolella kirjoitettu. Viehätyin erityisen paljon Teirin tavasta kuvata hahmonsa. He ovat monipuolisia, aiheuttavat kitkaa toisilleen ja jäävät sopivalla tavalla arvoituksiksi. Näkökulman vaihtaminen, uusien tapahtumien ja puolien paljastaminen ja hillitty salaaminen onnistuvat kautta linjan.

Tapahtumat kesän kuluessa eivät ole ylen dramaattisia, ja silti niihin tuntuu kiteytyvän paljon olennaista. Avioliiton saranat narisevat monella tapaa, lapsuus muuttuu nuoruudeksi, nuoruus aikuisuudeksi. Omista muistoista on rimpuiltava irti, annettava niiden maailman päättyä omaa rataansa. Myös unelmilla on joskus tapana kohdata loppunsa, niin nytkin. Samalla luonto ja ympäristö Maitolahden ympärillä elää ja muuttuu, kuten tekee myös talo, jossa Julian ja Erikin perhe kesää viettää.

Toisaalta lopussa voi olla uuden alku, kun vanhat jäänteet ja painolastit kipataan pois. Ehkä maailma ei vielä lopukaan, ehkä jotain uutta tulee tilalle.


Philip Teir: Tällä tavalla maailma loppuu
Suomentaja: Jaana Nikula
Ulkoasu: Sanna Mander
Otava 2017
287 s.
Så här upphör världen (2017)

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Kirja hyllyssä, Hurja Hassu Lukija

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa, 56. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa

11. huhtikuuta 2017

Riikka Palander: Maa muistaa matkustajan

Runot, nuo pirulaiset. Olen lähtenyt mukaan Ompun käynnistämään Runohaasteeseen ja olen myös mukana järjestämässä kirjabloggaajien Runokävelyä Helsingissä 6.7. tulevana kesänä (lisää tietoa seuraa!). Silti runot hieman tempoilevat vastaan, pelottavat jotenkin. Rasittavaa.

Omasta hyllystäni löysin Riikka Palanderin esikoiskokoelman Maa muistaa matkustajan (Sanasato 2010), johon päätin nyt lopultakin tarttua. Kirjan ostin jo silloin pian sen ilmestyttyä, sillä tunnen Riikan nuoruusvuosilta (ah, nuoruus!) ja halusin tietää, millaiset runot olivat päätyneet kansien väliin.

Noloa, että lukemiseen meni lopulta näin kauan, monta vuotta. Palanderin runot eivät nimittäin ole lainkaan raskasta luettavaa, päin vastoin.

Kokoelma on jaoteltu löyhien väliotsikoiden alle: Perillä putoat kartan läpi, Puu ja sen varjo, Korvan yksinäisyys, Taivaanompelija, Ken tulen läpi tahtoo, Kahlaaja, Ainoa porras. Otsikot ovat kuin runoja itsekin, kutkuttavia.

Maa muistaa matkustajan on eräänlainen matka. Palander hyödyntää teemoja monipuolisesti, runoissa on toisteisuutta, joka tukee sisältöä. Kulkeminen, kartat, puut, vesi, käärme, kieli. Lukiessa näkee ja kokee muutoksen: päätepisteessä on aina toisaalla kuin mistä matka alkoi. Edellisessä runossa sanan merkitys on yksi, seuraavassa toinen – vastuu ja päättely on lukijalla.


Askel putoaa maan alle,
nostaa maan alta uuden askeleen,
astun tien tieksi.

Vain tuttuun eksyy kartan verkko on ansa.

Suljen, kädelläni suljen jokaisen jäljen,
askeleeni sulkevat tien.


Palanderin runoja makustelee mielessään ja kielellään. Niiden rytmi on rauhallinen, muoto hiottu. Osa tuntuu tarinoilta itsessään, herättää uusia kysymyksiä, vahvoja mielikuvia ja näkyjä. Osa on siipaleita pienestä, ohimenevästä hetkestä, jonka olennainen sisin on jo esillä.


Sanat haurastuvat, tulevat reikiä täyteen.
Sanan lupaus on löytää sisältään toinen.
Olen oppinut painovoiman, voinko oppia sen pois,
sana on puhuttu suuhuni,
voinko puhaltaa sen suustani kuin linnun?


Tulkitsen runoissa olevan paljon kasvua, muutosta. Useamman runon puhuja muodostaa uutta identiteettiä tai etsii ylipäänsä omaansa, sitä minkä luulee tuntevansa, muttei ehkä tunnekaan. Toisaalta runoissa kaikuvat kolhut, pettymykset, väärät valinnat. Aina valittu tie ei tosiaan ole se oikea, joskus suunta on aivan väärä, eikä sana tarkoita sitä, mitä luuli.

Ihastelen Riikka Palanderin vaivatonta ilmaisua, runoihin valittuja teemoja, rikasta sanastoa. Maa muistaa matkustajan on kokoelma, jota jää selailemaan uudelleen, palaa takaisin, löytää uutta.


Kartta on muisti, muistiin matkaaja unohtuu,
unohtuu askeliinsa, askelten väliin jäävään etäisyyteen,
laulu unohtuu matkaajan huulille, laulu laulaa,
askel astuu, ja hiekkaan jää jalanjälki:
maa muistaa matkustajan,
hiekansirut tuntevat hänen jalkapohjiensa uurteet.



Riikka Palander: Maa muistaa matkustajan
Ulkoasu: Johnson Mluge
Sanasato 2010
58 s.

Omasta hyllystä.

_________

Toisaalla: Keskisuomalainen

Haasteet: 51. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen, Runohaaste, Helmet-haasteen kohta 1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis.

8. huhtikuuta 2017

Maria Turtschaninoff: Naondel



Rakastuneena voi tehdä virheen jos toisenkin. Useimmiten virheet ovat kuitenkin varsin viattomia ja helposti korjattavissa. Kun nuori Kabira rakastuu Karenokoin ruhtinaan visiirin poikaan Iskaniin ja paljastaa tälle sukunsa vuosisadat vaaliman, elämää ja kuolemaa hallitsevan Anji-lähteen salaisuuden, hän ei voi arvata, millainen vaikutus tällä ratkaisevalla virheellä on koko hänen ja Karenokoin elämään.

Iskanista tulee voimakas valtiomies, joka säälimättä kukistaa vihollisensa, alistaa heikompansa ja kasvattaa oman mahtinsa vahvuutta. Kabiran hän on ottanut vastentahtoisesti vaimokseen, mutta lisää yksi kerrallaan naisia haaremiinsa valtakuntansa eri kolkista ja uusilta valloitetuilta alueilta. Palatsin vangeiksi päätyvät niin vaeltajakansan luonnonvoimia hallitseva Garai, unia kutova ja niitä lukeva Orseola kuin kansansa veriuhriksi koko ikänsä kasvatettu Iona.

Iskan ei kuitenkaan suuruudenhulluudessaan ymmärrä, että kaikki voima on lopulta kuitenkin rajallista, eikä kukaan voi yksin hallita sitä kokonaisuudessaan.

Maria Turtschaninoff jatkaa Naondelilla Maresista alkanutta Punaisen luostarin kronikoiden sarjaansa. Maresi kertoi Menoksen saarella sijaitsevan naisten asuttaman luostarin, sivistyskeskuksen ja turvapaikan tarinan, Naondel puolestaan kuvaa, mitä tapahtui sitä ennen ja kuinka luostari sai alkunsa. Kirjat ovat osa yhtenäistä tarinaa, mutta ne voi lukea myös itsenäisinä romaaneina.

Naondelin kuvaama Karenokoi on sangen tyypillinen fantasiamaailma. Elinympäristö on keskiaikaistyyppinen ja välimerellinen, eri heimot, klaanit ja valtiot eroavat toisistaan selkeästi fyysisiltä ja psyykkisiltä ominaisuuksiltaan, valtarakennelma on patriarkaalinen ja ympärillä on maagisia elementtejä ja voimanlähteitä. Turtschaninoff kirjoittaa miljöönsä eläväksi ja kiehtovaksi, ratkaisut ovat perusteltuja ja uskottavia.

Kirja etenee vuorotellen eri näkökulmista kerrottuna. Iskanin haaremin naiset kertovat omaa tarinaansa, alkuun pidempinä lukuina, loppua kohti vauhtia kiihdyttäen. Ilmassa on pahaenteisyyttä, katumusta ja pelkoa, mutta toivon kipinä kuultaa läpi, sillä tarina kerrotaan pitkälti kuin muistiin merkittynä kronikkana: lukijalla on usko siihen, että kertojat ovat selvinneet ainakin niin pitkälle, että ovat voineet merkitä kokemuksensa muistiin.

Naondel on väkivaltansa osalta raakaa luettavaa. Verellä ei mässäillä, mutta seksuaalinen väkivalta on julmaa. Yksityiskohtiin ei mennä, onneksi, mutta toisaalta se jättää varaa mielikuvitukselle. Iskan ei todellakaan tunne armoa, hänen pahuutensa vain kasvaa, mitä enemmän Anjin voimaa hän käyttää. Maailman tasapainoa ymmärtävät naiset voivat vain kauhissaan katsoa vierestä, kun voimasuhteet muuttuvat yhä kaoottisemmiksi. Toisaalta myös nainen voi olla toiselle hirviö. Sisaruus syntyy vasta, kun on jotain niin voimakasta yhteistä jaettavaa, että sitä haluaa suojella itseään suuremmin voimin.

Naondel on tuhti kirja rankoista teemoista. Se on jännittävä, ahdistavakin, mutta houkuttelee lukemaan ja kututtaa mielikuvitusta. Kokonaisuus on tasapainoinen ja hiottu. Tämä maailma ja tarina ovat todellakin jotain, jonka on ollut syytä syntyä kerrottavaksi.


Maria Turtschaninoff: Naondel. Punaisen luostarin kronikoita
Suomentaja: Marja Kyrö
Ulkoasu: Laura Lyytinen
Tammi 2016
397 s.
Naondel. Krönikor från det Rödä Klostret (2016)

Kirjastosta.

__________

Toisaalla: Ullan luetut kirjat, Saran kirjat, Luetaanko tämä?, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Cats, books & me, Sekaisin kirjoista

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 31. Fantasiakirja. 53. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen

1. huhtikuuta 2017

Anne Ventelä & Kaisu Jouppi: Ammatinvalintakysymys



Anne Ventelän kirjoittama ja Kaisu Joupin kuvaama Ammatinvalintakysymys on erinomainen sparrausopas ammatinvalintaa, koulutuspolkua ja elämän vaihtoehtoja ylipäänsä pallottelevalle lukijalle tai sellaisen kanssa tekemisissä olevalle. Kirja on jaettu alun ja lopun faktapitoisiin osuuksiin sekä 14 haastatteluun. Välipaloina on aukeamia, joille on poimittu eri teemoihin sopivia lyhyitä sitaatteja haastatelluilta.

Haastateltavat ovat nuoria aikuisia, joilla kullakin on omanlaisensa koulutus- ja työelämäpolku meneillään. Teksti on helposti lähestyttävää ja samastuttavaa, ja haastateltavien oma ääni kuuluu sen läpi niin, että sanottavaan pystyy tarttumaan. Urat, joita Ammatinvalintakysymys esittelee, ovat sekä erikoisia että melko tavanomaisia – mitä ikinä näillä termeillä haluaakaan tarkoittaa. Kukaan ei kuitenkaan ole edennyt kuin juna, vaan jokaisen polulle on osunut erinäisiä sivuhaaroja, hidasteita ja mietinnän ja valinnan paikkoja.

Haastattelut ovat oivallisen tuntuista materiaalia eteenpäin levitettäväksi. Voisin hyvin kuvitella tarjoavani Ammatinvalintakysymyksessä esiintyvien henkilöiden elämäntarinoita nuorten luettavaksi oppilaanohjauksen yhteydessä. Kannustamaan, ravistelemaan, näyttämään uusia tapoja ajatella ja tehdä. Haastatellut ovat avoimia ja siksi hyvin uskottavia. Elämä ei ole aina helppoa, eikä valintojen tekeminen varsinkaan ole sitä. Juuri siksi pitääkin mennä ja tehdä, uskaltaa kokeilla ja erehtyä.

Ammatinvalintakysymyksen ydin kietoutuu 2010-luvun työelämän olemuksen ympärille. Mistään ei voi enää olla varma, juuri kukaan ei työskentele yhdessä ja samassa työpaikassa koko työuraansa – tuskin edes samassa ammatissa. Koulutus voi olla pitkä ja olla silti johtamatta saman alan työhön. Tai koulutusta ei edes ole, koska työ, jota tekee, ei ole olemassa ennen kuin sen itse aloittaa. Huikeita stooreja!

Ventelän teksti on lennokasta mutta jäsenneltyä. Kirjan tunnelma on kannustava, rohkea ja ravisteleva. Yhtä ainoaa tapaa rakentaa elämänsä ei ole, päätöksistä on itse vastuussa ja mahdollisuuksia on laidasta laitaan, jos uskaltaa katsoa ja kokeilla. Joupin kuvat ovat monipuolisia, avaria ja tyylikkäitä.

Ammatinvalintakysymys on mainiota luettavaa ja se saa pohtimaan kriittisellä silmällä omaa koulutus- ja työhistoriaa. Mitä on tullut tehtyä ja miksi? Mikä on jäänyt toistaiseksi kokematta? Miksei sen aika olisi nyt?


Anne Ventelä: Ammatinvalintakysymys
Kuvat: Kaisu Jouppi
Ulkoasu: Antti Grundstén
Kirja tuotettu joukkorahoituskampanjalla
2017, 234 s.


Omasta hyllystä


Haasteet: 50. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen. Puolivälissä mennään jo siis!

30. maaliskuuta 2017

Jarkko Volanen: Hiekankantajat



Jarkko Volasen esikoisromaani Hiekankantajat kuljettaa lukijan mukanaan saaristoon, kokeilemaan elämää, jota Aura ja Henri eivät vielä osaa, mutta haluavat oppia hallitsemaan. Kaupunkilaisista tulee saaristolaisia, kun oman talon nurkissa vetävä tuuli nipistää varpaita, vene keinuu laiturinnokassa ja ketut vilistävät koloihinsa meren äärellä. Vanha pappila muuttuu vähitellen kodiksi ja unelma todeksi.

Aura valmistelee väitöskirjaa ja äitiyttä. Henri käy paljon mantereella yritystä pyörittämässä. Saaristoseurakunnan kirkkoherrasta Camillasta tulee Auran tuki ja turva, muista saaristolaisista tuttavia tai jopa vihamiehiä – siltä tuntuu. Siinä missä Auran raskaus etenee, saaristo alkaa näyttää yhä syvempiä sävyjä ominaisuuksistaan. Kodin seinät eivät olekaan suojelemassa pelkkää onnea, eikä humiseva merituuli kohtele aina ystävyydellä.

Hiekankantajissa on erinomaisen romaanin elementtejä. Sen henkilögalleria on monipuolinen, päähenkilö Aura aito, kieli kaunista. Saariston luonto tulee liki, näkyy, kuuluu ja tuntuu sivuilla. Jokin tarinassa kuitenkin hiertää ja etäännyttää. Vaihtuvat aikatasot ja sirpaleisuus sekoittavat, eivätkä kaikki juonenkäänteet tunnu saavan sidostetta riittävästi. Volanen jättää huomattavan paljon lukijan vastuulle, mutta paikoin on yksinäinen olo kuin luodolla ulkosaaristossa: missään ympärillä ei näy ketään ja tuuli on puskemassa yhä kauemmas ulapalle.

Viehätyin kirjan melankolisesta tunnelmasta. Auran mieli mustenee, mitä pidemmälle saariston talvi etenee. Volanen kuvaa hienosti, miltä tohinalla toteutetun unelman rapiseminen tuntuu ja näyttää. Miten kohdata todellisuus, joka on aivan muuta kuin haaveet antoivat olettaa? Toisaalta loppu jättää toiveikkaaksi. Joskus hiekkaa kannattaakin kantaa paikasta toiseen, uuden rakentamista varten.


Jarkko Volanen: Hiekankantajat
Ulkoasu: Elina Warsta
Teos 2017
247 s.

Kirjastosta.

_________

Toisaalla: Lukuisa, KosminenK

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 5. Kirjassa liikutaan luonnossa, 52. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen

_______________



Musertava suru-uutinen iski kirjablogimaailmaan, kun saimme kuulla Lukutoukka-Kristan menehtyneen äkillisesti maanantaina. Otan osaa Kristan omaisten suruun, ja muistelen lämmöllä aurinkoista bloggaritoveria, joka kulki rohkeasti aivan omanlaistaan kirjapolkua pitkin positiivisen ja avoimen asenteen ja ehtymättömän kirjarakkauden airuena.

26. maaliskuuta 2017

Helmi Kekkonen: Vieraat




Helmi Kekkosen Vieraat on hieno episodiromaani ihmisten kohtaamisista, perhesuhteista ja äitiydestä. Lähtöasetelmana on eräs loppukesän päivä, jolloin Senja on päättänyt järjestää päivälliset muutamille ystäville, perheenjäsenille ja onpa hän kutsunut mukaan naapurissa asuvan yksinhuoltajaäidin Annan pienen Toivo-poikansa kanssa, vaikkei tätä oikein tunnekaan. Senjan puoliso Lauri on lähtenyt viime hetkellä ostamaan vielä lisää kukkia, mutta viipyy aina vain.

Romaanin ensimmäinen luku kutkuttaa mielikuvitusta. Miksi Senja on juuri pyyhkinyt kyyneleet silmistään ennen ensimmäisen vieraan saapumista? Missä Senjan ystävän Alvan mies Daniel on? Mikä vaivaa Senjan ja hänen näyttelijä-äitinsä Ullan välistä suhdetta? Miksi tunnelma on niin kireä, keitä Laurin kutsumat oudot naiset ovat?

Hämmennyin Vieraiden äärellä, sillä koin harvinaisen voimakkaasti tarinan imun ensimmäisiltä riveiltä alkaen. Yleensä olen hieman hitaammin lämpeävä, vaadin vähän pidemmän ajan. Nyt sitä ei tarvittu – Vieraat vei ja annoin sen viedä.

Romaanin rakenne on raikas, hallittu ja tyylikäs. Tarinassa on ilmaa ja vapautta, lukijalle jää paljon mietittävää ja arveltavaa. Paikoin palasin hieman takaisin, halusin varmistaa, miten tarina on kirjoitettu, jotta saatoin päätellä jatkoa sille, mihin kerronta päättyi.

Upean, hempeän kannen on suunnitellut Elina Warsta. Se voisi antaa olettaa höyhenenkevyttä sisältöä, mutta Vieraat on kaikkea muuta. Illalliskutsuihin liittyvien ihmisten elämässä on paljon rumaa ja raakaa, jopa hyytävää, mutta mikään aihepiireistä ei nouse mässäiltäväksi. Kekkonen kirjoittaa ilmavasti, hiotusti ja huolella. Teksti leijuu silmissä, sisällöstä saa kiinni ja se alkaa elää omaa elämäänsä.

Vanhemmuus, sen viat ja kolhut, haasteet ja onnenhetket, käsikirjoitukseen kuulumattomat asiat ja suora väkivalta rakentavat Vieraiden tematiikan. Tarinan langat ja taimet versovat omiin suuntiinsa kadottamatta yhteyttään siihen, mistä romaanin ydin muodostuu: ihmisistä, heidän suhteista toisiinsa, elämän virheistä ja kohtalon oikuista.


Helmi Kekkonen: Vieraat
Ulkoasu: Elina Warsta
Siltala 2016
195 s.

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Kirjakaapin kummitus, Karvakasan alta löytyi kirja, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Lukuisa, Mitä luimme kerran, Sinisen linnan kirjasto  

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis, 49. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen

23. maaliskuuta 2017

Jukka Laajarinne: Pinnan alla pimeä



Jukka Laajarinteen uudessa romaanissa Pinnan alla pimeä paneudutaan ihmismielen syövereihin. Se on jännitysromaani, psykologinen trilleri, eräänlainen tieto-opuskin. Kirja pohtii ihmisten psykologista yhteyttä toisiinsa, tieteen ja tutkimuksen etiikkaa, tietoisuuden moninaisuutta.

Tapahtumien vyöry lähtee liikkeelle hukkumisunesta, jonka psykoterapeutti Kaarlo Nuortevan potilas on nähnyt. Pian sen jälkeen Korkeasaaressa tapahtuu onnettomuus, joka myötäilee potilaan unta. Nuorteva aistii vaaran: MPI (mass psychogenic illness) on nurkan takana ja voi levitä laajalle.

Yhteistyö Epidemologian laitoksen kanssa on välttämätöntä. Laitoksen johdossa on Doris Lumme, jonka kanssa Kaarlo on opiskeluaikanaan seurustellut. Yhdessä he pyrkivät vakuuttamaan poliittiset päättäjät nopeiden ja radikaalien toimenpiteiden välttämättömyydestä. Ihmiset on saatava turvaan ja MPI:n leviäminen estettävä.

Varsinaisen tarinan etenemisen ohella romaanissa on pätkiä Kaarlon bestselleriksi nousseesta tietokirjasta Haamuraaja ja muita tapauskertomuksia, jonka luvuissa hän kertoo yksityiskohdat häivyttäen kohtaamistaan potilaista ja näiden psykologisista pulmista. Mitä pidemmälle edetään, sen selvempää on, että tieteen etiikka on joustavarajainen käsite, jos niin haluaa tai sallii itsensä ajatella.

Pinnan alla pimeä tuntuu monella tapaa kahden ja puolensadan sivunsa mittaa laajemmalta romaanilta. Aineksia on paljon, ja Laajarinne kiepauttelee niistä seoksen, joka tarjoaa erilaisille lukijoille omanlaisiaan koukkuja. Itse viehätyin ja hämmennyin huomattavan paljon kuvitellessani psykologisen epidemian, massahurmoksen tai -kaaoksen, joka leviää ihmisestä toiseen pelkän katseen ja yhdessä jaetun todellisuudensiivun kautta. Emmekö elä sellaisten keskellä jo nyt? Netissä on helppo velloa omanlaisessaan kuplassa ja viiteryhmässä, helppoa ruokkia itselle mieluisaa maailmakuvaa ja ajattelua, helppoa väärinymmärtää, hämääntyä, kadota, hajota. Tietoisuus on vaarallinen, sekä yksityisenä että jaettuna.

Laajarinteen kerrontatyyli on pääosin toteava, mutta paikoin olo on kuin luennon jäljiltä. Aihepiiri on toki haastava, ja on syytä laittaa päähenkilöt kertomaan lukijalle, mistä on kyse, mutta lukukokemusta tunne opetustuokiosta ajoittain hieman latistaa. Kokonaisuutena romaani on kuitenkin hyvin herkullinen, moneen suuntaan kurottava ja paljon avointa jälkeensä jättävä. Pureskelun saa kukin lopulta tehdä omin voimin tykönään, kuten hyvien romaanien kanssa aina.

Oletko valmis venyttämään tietoisuuden ja todellisuuden rajoja – tai käsitystäsi niistä? Sukella rohkeasti suoraan pinnan alle!


Jukka Laajarinne: Pinnan alla pimeä
Ulkoasu: Timo Mänttäri
Atena 2017
263 s.

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Rakkaudesta kirjoihin, Usva

Haasteet: 47. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen

19. maaliskuuta 2017

Naisen paikka ja Feministinen lukuhaaste

Hyvää Minna Canthin ja tasa-arvon päivää!

Tänään on vedetty lippu salkoon mahtavan suomalaisnaisen kunniaksi – ja kaiken sen tärkeän, mitä hän eläessään ajoi. Niinpä on syytä tuoda tänne blogiinkin naisasiaa. Teen sen jo aikaa sitten lukemani novellikokoelman sekä Sivutiellä-blogissa tänään päättyvän Feministisen lukuhaasteen koosteen myötä.

Kaarina Helakisa on minulle tuttu nimi lastenkirjailijana, mutta kun sattumalta huomasin kirjaston novellihyllyssä hänen novellikokoelmansa Naisen paikka (Otava 1993), päätin vilkaista, miltä se vaikuttaa.

Heti ensimmäinen novelli Bloody Mary on tunnelmaltaan tiheä. Nuori nainen kävelee ympyrää asunnossaan: pitäisi pakata, pitäisi lähteä, miesystävä tai sen tapainen painaa mieltä, hengitys tihenee koko ajan. Novelli nostaa lukijan sykettä pahaenteisyydellään.

Tandaradeissa ystävysten huoleton kesäreissu Eurooppaan saa yllättäviä käänteitä, vai ovatko ne sittenkään niin yllättäviä. Eikö yksi asia yleensä johda toiseen, halu kokea ja nähdä ja olla vieraassa paikassa joku muu kuin kotona vie asioita väistämättömään suuntaan? Novelli jättää avoimia kysymyksiä, lukija saa miettiä, miksi.

Kunnian kruunu on yksi suosikeistani: se on rytmiltään villiintyvä ja kieleltään kokeilevakin novelli naisen roolista: mitä tapahtuu, kun kiltti tyttö ottaa ohjat omiin käsiinsä, päättää mihin suuntaan elämänsä vie, vaikka ohjeet olisivat toiset.

Kokoelman toisen osan kolme novellia Kiinansilkkinen hame, Koti-ilta ja Kuin kaksi marjaa kietoutuvat parisuhdeväkivallan ja alistavien ihmissuhteiden tematiikkaan. Helakisan kirjoitustapa on samaan aikaan tyyni ja jännitteinen, hän herättää lukijan mielenkiinnon, muttei tarvitse kikkailua tai temppuja.

Viisi viimeistä novellia eivät kolahtaneet niin hyvin kuin alkuosan tarinat. Toisaalta lukemisestakin on jo aikaa, mutta niistä ei silti herää erityisiä muistikuvia edes nopealla selailulla. Yhteinen tekijä novelleissa taisi olla aikuisen naisen elämän hiertymät, sellaiset kohdat, joissa on tehtävä päätöksiä, hyväksyttävä muutoksia ja ymmärrettävä oma rajallisuutensa.

Vaikka Naisen paikka on 1990-luvun alusta, sen novelleissa on tietynlaista ajattomuutta, joskin toki ne ovat varsin vahvasti omaan aikaansa sidottuja miljöön ja yksityiskohtiensa puolesta. Helakisa nostaa keskiöön naisen elämän ja sen, kuinka nainen itse sen määrittelee. Samalla paljastetaan rakenteita ja aitoja, joilla naiseutta ja naisen tapaa olla pyritään rajaamaan. Näkökulmia vaihdellaan sujuvasti, kertojat vaihtuvat, mutta naisen paikka on ja pysyy – kenties kuitenkin hieman enemmän siellä, minne hän sen itse asettaa.

Tällä kirjalla saan kolmannen ja viimeisen suorituksen Sirrin lukuhaasteeseen. Kaksi muuta erityisesti tätä haastetta varten lukemaani kirjaa ovat Joyce Carol Oatesin novellikokoelma Tavallinen rakkaus ja Sofi Oksasen laululyriikkakokoelma Liian lyhyt hame – Kertomuksia keittiöstä. En tiedä, tulinko ottaneeksi haasteen siinä mielessä turhan kirjaimellisesti, että valitsin muutaman teoksen nimenomaisesti sitä silmällä pitäen, vaikka olisin hyvin voinut koko haasteen ajan keskittyä esimerkiksi lukemaan mitä tahansa kirjallisuutta feministisestä näkökulmasta.

Yhtä kaikki olen näihin kolmeen lukukokemukseen hyvin tyytyväinen. Ei feministisessä ajattelussa ole minulle mitään uutta ja mullistavaa, mutta oli hyvä ottaa nämä kirjat luentaan juuri haaste mielessäni. Minulle feminismi ja tasa-arvo ovat niin luonteva osa elämää ja ajattelua, etten mitään muita vaihtoehtoja edes näe. Pyrin itse toiminnallani ja teoillani oikeudenmukaiseen ja tasa-arvoiseen käytökseen ja vahvistamaan ajattelua, jossa valtarakennelmia kyseenalaistetaan ja vaiennettavia ja tavalla tai toisella syrjittäviä ihmisiä ja ihmisryhmiä tuodaan esiin omilla ehdoillaan.

Kiitos Sirrille haasteesta.


Kaarina Helakisa: Naisen paikka
Ulkoasu: Anita Rausti
Otava 1993
184 s.

Kirjastosta.

________

38. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.  11 novellia lisää Novellihaasteeseen.

18. maaliskuuta 2017

Lapsuuteni kirjasuosikit: Neiti Etsivä


Muistan edelleen elävästi, missä hyllyssä Neiti Etsivät majailivat Järvenpään kaupunginkirjastossa 1990-luvulla. Muistan sen innon, kun sain ensimmäisen Neiti Etsivän omaan hyllyyn. Sen etulehdelle saatoin ruksia lukemani osat ja seurata, kuinka lista luetuista vain piteni kirjastokäynti kirjastokäynniltä.

Sitä en valitettavasti muista, kuka tai mikä minut Neiti Etsivien pariin vei. Ehkä äiti? Ehkä sattuma? Oli mikä oli, tokaluokkalaisesta alkaen Neiti Etsivät kuuluivat vahvasti lukuarkeeni. (Luulen, että 2. luokka on lähimpänä totuutta, sillä minut palkittiin tokaluokkalaisena kirjaston järjestämässä kirjoituskilpailussa, ja valitsin kirjapalkinnoksi Neiti Etsivä ja Kultahevosen arvoitus -kirjan.) (Älkää kysykö, miksi muistan sen, kun nykyään en muista usein toiseen huoneeseen käveltyäni, mitä lähdin hakemaan tai tekemään.)

Neiti Etsivä on 1930-luvulla syntynyt kirjasarja, jota on kirjoittanut suuri joukko ihmisiä salanimen Carolyn Keene taustalla. Suomennettuja kirjoja on julkaistu yli 100. Luonnollisesti sarjaa on modernisoitu pikkuhiljaa, ja ero ensimmäisten ja viimeisten osien välillä on suuri.

Pääosassa sarjassa on punatukkainen 18-vuotias neitokainen Paula Drew, joka on nokkela ja aikaansaava harrastelijasalapoliisi. Paulaa ei arki paina, sillä hän ei esimerkiksi opiskele tai käy töissä. Ehtiihän siinä ratkoa arvoituksen jos toisenkin! Apuna hänellä on useimmiten ystävättärensä, serkukset Bess Marvin ja George Fayne. Välillä mukana ovat myös tyttöjen collegessa opiskelevat poikaystävät Ned, Dave ja Burt. Paulan äiti on kuollut tytön ollessa vain 3-vuotias, joten vastuu kasvatuksesta on jäänyt asianajajaisä Carsonille ja perheen taloudenhoitajalle Hannalle.

Tämä kuvio on taustana, ja joka osassa Paula kohtaa jonkin uuden arvoituksen, johon liittyy joko kadonneita ihmisiä tai tavaroita, uhkailua, vakoilua tai ylipäänsä jotakin kummallista ja tavallisesta poikkeavaa. Välillä matkustellaan maailmalla, välillä ollaan kotona River Heightsissä. Pikku-Suketus rakasti vaihtuvia maisemia ja jännittäviä paikkoja, joissa Paula seikkailee. Suosikkejani olivat muutenkin ne kirjat, joissa sekä tyttökolmikko että poikaystävät olivat kaikki yhdessä. Paulan yksinään hoitamat jutut eivät innostaneet ollenkaan niin paljon. Ehkä siksi, että minusta Paula ei koskaan ollut erityisen kiinnostava henkilö, vaan ärsyttävän täydellinen.

Olen nyt alkuvuodesta lukenut pitkästä aikaa kaksi Neiti Etsivää: Venetsian kummituksen ja Kadonneen kaupungin salaisuuden Lapsuuteni kirjasuosikit -haastetta varten. Neiti Etsivä ja Venetsian kummitus vie Paulan Italiaan selvittämään, mitä lasitehtaan kadonneelle lasimestarille on tapahtunut. Matkalla hän tapaa samanikäisen Taran, joka on menossa Venetsiaan selvittämään, mitä hänen isälleen on tapahtunut. Siitäpä lisää pureskeltavaa Neiti Etsivälle. Venetsian maisemia kuvaillaan innokkaasti, ja Paula joutuu pohdiskelemaan käsillä olevan arvoituksen lisäksi sitä, miten suhtautua aitoon italialaiseen gigoloon ja toisaalta hyvinkin lämpimiä tunteita herättävään jenkkinuorukaiseen, joka työskentelee lasitehtaassa. Lisäksi koetaan rappeutuvan palatsin loistoa, naamiaiset ja vähän kummitteluakin.

Luin lukumaratonilla myös Viisikkoa pitkästä aikaa.

Helmikuussa lukumaratonilla luin Neiti Etsivä ja kadonneen kaupungin salaisuus -seikkailun. Siinä koko kuusikko lähtee Nevadan autiomaahan apujoukoksi arkeologisille kaivauksille. Lisäksi ratkottavana on kadonneiden kivitaulujen tapaus.

Lukukokemuksena tämä kirja oli Venetsian kummitusta parempi: ensinnäkin se oli ensimmäinen Neiti Etsivä moneen vuoteen ja toisekseen siinä oli koko jengi koossa. Arkeologian perusperiaatteet saivat tosin kyytiä niin että heilui, mutta eipä Neiti Etsivissä muutenkaan harrasteta ylenpalttista realismia tai anneta arjen häiritä hyvää seikkailua.

Neiti Etsivät olivat lapsena turvallista luettavaa. Kaava tarinassa on tuttu, yksityiskohdat vaihtelevat ja lapsen aivot saavat pohdittavaa, jos yrittää ratkaista kunkin tapauksen ennen Paulaa. Jännittääkin sai, sillä kirjoissa on loppupuolella aina jokin vakavampi kiipeli, josta selviytyminen on useimmiten hiuskarvan varassa.

Toisaalta kirjat ovat maailmankuvaltaan hieman tympeitä, etenkin aikuisen näkökulmasta. Päähenkilö(t) ovat valkoisia hyväosaisia nuoria, joita ei juuri minkäänlainen taloudellinen tai muukaan rajoite estä lähtemästä minne mieli tekee ja milloin vain sattuu huvittamaan. Vähemmistöryhmät ovat lähinnä eksoottisia kuriositeetteja, enkä suoralta kädeltä muista, onko kirjoissa ikinä mukana esimerkiksi tummaihoisia henkilöitä.

Myös Neiti Etsivien ulkonäkökeskeisyys häiritsi aikuislukijaa, joskin muistan kummastelleeni sitä lapsenakin. Bessin "pyöreyttä", "tanakkuutta", "pulleutta" ja "pientä ylipainoa" muistetaan korostaa joka käänteessä, ja Paula ja George kuittailevat tälle aiheesta usein. Venetsian kummituksessa Bess ei edes ole mukana, mutta Paula ajattelee häntä lämmöllä syödessään jotain italialaista jälkiruokaa, josta "hänen ylipainoinen ystävänsä varmasti pitäisi" (ei suora sitaatti).

Nostalgiannälkä tämän kirjasarjan osalta lienee nyt vähitellen täytetty. Ehkä jossain vaiheessa vielä palaan Neiti Etsivien pariin (ainakin niitä lapsena parhaimmaksi nostamiani osia voisi vilkaista joskus), mutta noin pääsääntöisesti luulen tämän olleen nyt tässä. Ikiklassikoiksi Neiti Etsivistä tuskin on, mutta missään nimessä en vähättele niiden merkitystä ja roolia oman lukuharrastukseni ja elämäntapani vahvistajana. Toisaalta onneksi pääsin niistä myös varsin varhain eteenpäin, monella tapaa laadukkaampien lasten- ja nuortenkirjojen äärelle.


Carolyn Keene: Neiti Etsivä ja kadonneen kaupungin salaisuus
Suomentaja: Päivi Rekiaro
Tammi 1986
142 s.
The Secret of the Forgotten City (1975)
Kirjastosta


Carolyn Keene: Neiti Etsivä ja Venetsian kummitus
Suomentaja: Kerttu Lappalainen
Tammi 2008 (3. painos)
114 s.
The Phantom of Venice (1985)

Kirjastosta

____________

Haasteet: Lapsuuteni kirjasuosikit, 36. ja 48. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen

15. maaliskuuta 2017

Sofi Oksanen: Liian lyhyt hame – Kertomuksia keittiöstä



Sofi Oksasen kirjoittamat 25 runoa kokoelmassa Liian lyhyt hame – Kertomuksia keittiöstä käsittelevät laajaa naisen elämän aihepiiriä eroamisesta väkivaltaan, läheisriippuvuudesta kaunoihin, tunteista tunteettomuuteen. Maija Kaunismaa on tehnyt tekstien pohjalta lauluja, jotka on julkaistu levynä ja esitetty kiertueella vuonna 2011.

Runojen rytmi ja kulku sopivat musiikiksi. Vaikken ole Kaunismaan sovituksia kuunnellut, runot heräsivät mielessäni eloon, soivat ja kertoivat tarinaansa sulavasti mutta kaunistelematta. Kieli on selkeää, sujuvaa ja sillä on sanottavaa. Korulauseisiin tai ylenpalttiseen leikittelyyn ei lähdetä, vaan tyyli on toteava.


Jätän nyt kodin, jota en haluaisi jättää.
Jätän viimeiset askeleet pihatielle,
jätän roskat tien viereen

Enkä enää jää

(Jätän nyt talon)


Koska kokoelma on kirjoitettu laulunsanoiksi, runot ovat suhteellisen pitkiä, ja niihin on aikaa upota. Useimmissa on toistoa, jota hyödynnetään kertosäkeinä. Lukeminen on runountuvikolle siinä mielessä helppoa, että kiire ei ole. Tekstiä on aikaa maistella ja se on vahvaa.


Sinä yönä mulla oli väärät kengät ja väärä hame,
sinä yönä mulla oli väärä ilme ja väärä hame.
Siksi se tapahtui, siksi se tapahtui ja siksi se tapahtuu
mulle

(Väärät kengät)


Sisältönsä puolesta runot ovat raskaita. Ne käsittelevät väkivaltaa, seksuaalista häirintää, alistamista, alkoholia, naisen ristiriitaista ja mahdotonta paikkaa maailmassa, perheessä ja suhteessa. Kokoelman lopussa on Oksasen asiateksti naisiin kohdistuvasta väkivallasta, jossa hän myös avaa runojen syntyprosessia.

Liian lyhyt hame sopii erinomaisesti osaksi Sivutiellä-blogin Feminististä lukuhaastetta. Se tuo lyyriikan keinoin esiin sellaisia puolia elämästä, jotka heijastavat vahvasti epäoikeudenmukaisuutta ja vallan väärinkäyttöä. Runojen puhujat tuntuvat eläviltä: Oksanen kirjoittaa heidät auki, kuiskaamaan tai huutamaan, kertomaan väärästä kohtelusta, paljastamaan epäkohtia.

Runous on siitä hieno kirjallisuudenlaji, että se antaa lyhyessä mitassa paljon, lähes huomaamatta. Oksasen lyriikka on varsin suoraviivaista ja -sanaista, eikä tähän kokoelmaan tarttumista kannata arastella, mikäli aihepiiri kiinnnostaa. Runot eivät ole vaikeita, ne aukeavat kyllä, ja nähdäkseni varsin pienellä vaivalla. En pidä sitä missään määrin heikkoutena, vaan pikemminkin nostan Liian lyhyen hameen vielä suurempaan arvoon siksi, ettei se kiusoittele lukijaa, vaan jysäyttää teemansa lukijan eteen anteeksipyytelemättä ja kiertelemättä.


hääkengät kaapin päällä
kaunis koti
kauniit lapset
niin hieno työ niin hieno mies
kaikki kaunista ja hyvää

mun paidassa on aina pitkät hihat

(Hääkengät)


Sofi Oksanen: Liian lyhyt hame – Kertomuksia keittiöstä
Ulkoasu: Mika Perkiökangas
Bonnier Kirjat 2011
78 s.

Kirjastosta.

___________

Haasteet: 46. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -lukuhaasteessa, avaukseni Runo100-haasteeseen, Feministinen lukuhaaste

13. maaliskuuta 2017

Juuli Niemi: Et kävele yksin



Ensirakkaus, oi voi. Onneksi se ei palaa, onneksi se sai aikanaan palaa oman aikansa ja sammua sitten. Juuli Niemen Finlandia-palkittu romaani Et kävele yksin piirtää kuvan raastavasta ensirakkaudesta, raja-aitojen ylittämisestä, oman itsen löytämisestä. Siinä samalla nähdään pilkahdus pääkaupunkiseutulaisten nuorten elämää ja maahanmuuttajaperheen haavoja.

Ada on yhdeksännellä luokalla, oman elämän kynnyksellä. Yksinhuoltajaäiti on kuvataiteen opettaja ja taiteilija, juureva eno perheineen Pohjanmaalla. Isästään Ada ei tiedä, eikä niin välitäkään. Polkkatukkainen ystävä Sanni on kulkenut vierellä pikkutytöstä. Erään äidinkielentunnin loppumetreillä opettaja ehdottaa isänpäiväkorttien tekemistä. Silloin kosovolaistaustainen Egzon kiinnittää Adan huomion: Egzon protestoi tehtävänantoa vastaan ja poistuu luokasta. Ada kokee löytäneensä hengenheimolaisen, toisen isättömän kulkijan. Jolla on vielä jumalaisen pitkät ripset.

Ada ja Egzon tutustuvat vähitellen toisiinsa ja Egzon samalla myös Adan äitiin. Egzon on kuvataiteellisesti lahjakas, mikä ei jää huomaamatta. Ihmissuhteissa hänellä on sen sijaan vielä paljon opeteltavaa, mutta niin on Adallakin. Vaikka rakkaus kolahtaa ja täyttää kaiken, ei raatelultakaan vältytä. Väärinymmärrykset, sanomatta jätetyt, vältellyt sanat. Toisaalta liiat tunteet, liiat puheet, fyysinen järisyttävä tunnevyöry.

Niemi kirjoittaa runollista proosaa, lauseet, tunnelmat ja kuvat leikittelevät itsellään ja toisillaan. On paljon lunta ja pakkasta, rapisevia oksia, aidan ohi kulkemisia, hämärtyviä talvi-iltoja. Samalla tarinassa on käsinkosketeltavia tosia kokemuksia: se kerta, kun juo ensimmäistä kertaa liikaa kuohuviiniä, se hetki, kun ymmärtää, ettei äidin kanssa enää halua jakaa kaikkea, se päivä, kun tutut suhdekiemurat ja hierarkiat ovatkin yhtäkkiä toisin, ne vaatteet, jotka yllään on ensimmäistä kertaa selvästi jotain muuta ja uutta.

Nuorten maailma heijastuu romaanissa silmien eteen vahvana ja aitona. Et kävele yksin ei selittele liikoja, ei alleviivaa eikä osoita. Lukija luo oman näkemyksensä tarinasta ja sen henkilöistä, miettii omia odotuksiaan ja oletuksiaan, keikuttelee muistojaan (jos voi). Niemi on kirjoittanut kauniin romaanin, joka antaa tilaa tulkinnalle ja pohdinnalle, muttei jää liian etäiseksi.

Kieli on soljuvaa, runoudestakin ammentavaa. Minua runollinen kieli piti etäällä, töykki hieman kauemmaksi, puuduttikin pidemmän päälle. Niemi ei päästä lukijaa aivan helpolla, vaan romaaniin on todella keskityttävä, maisteltava sen sanoja, joista tarina kasvaa.

Maahanmuuttajaperheen keskimmäisenä poikana Egzon on ristiriitainen hahmo. Hän on syntynyt Suomessa, mutta hänen Kosovosta pakolaisina lähteneiden vanhempiensa suru ja sopeutumisen vaikeus heijastuvat myös lasten elämään. Et kävele yksin on paitsi rakkaustarina myös kuvaus maahanmuuttajataustaisten nuorten elämästä. Kovin syvälle se ei maahanmuuttotematiikkaan sukella, mutta raapaisukin on tehty taiten. Kun pitää sopeutua sekä valtaväestön että oman perheen taustan vaatimuksiin, voi olo syystäkin olla joskus palasiksi revitty.

Et kävele yksin on romaani, jonka tunnelma on haikea mutta toiveikas. Se näyttää hetken ja ajan, jonka muistaa aina. Ja jonka mielellään kietoo takaisin armeliaan unohduksen harsoihin.


Juuli Niemi: Et kävele yksin
Ulkoasu: Laura Lyytinen
WSOY 2016
362 s.

Kirjastosta.


_________

Toisaalla: Mari A:n kirjablogi, Luetaanko tämä?, Kirjasähkökäyrä, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Sivujen välissä

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 25. Kirja, jossa kukaan ei kuole. Muuttoliikkeessä-haaste (Maahanmuutto Suomeen). 45. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.

9. maaliskuuta 2017

Lapsuuteni kirjasuosikit: Asterix

Luetaanko tämä? -kirjablogissa avattiin helmikuussa Lapsuuteni kirjasuosikit -lukuhaaste, jonka tarkoituksena on uudelleenlukea omia lapsuuden ja nuoruuden suosikkeja. Aloitin haastetta jo edellisellä lukumaratonillani, kun luin Neiti Etsivää ja Viisikkoa. Niihin palaan tarkemmin vielä myöhemmin (ja luen vielä ainakin toisen Neiti Etsivän nostalgian varmistamiseksi), mutta nyt otan käsittelyyn yhden kaikkien aikojen suursuosikkini: Asterixin ja Obelixin!

Minulla on isältä peritty pino liitoksistaan ratkeavia vanhoja Asterixeja. En melkein uskalla koskea niihin enää, etteivät hajoa lopullisesti. Isäni piti Asterixeista ja tutustutti minutkin niihin (hän piti myös Pahkasiasta, mutta siihen taisin olla melkoisesti liian nuori, joten täytyy vielä jonain päivänä etsiä sekin perintö esiin jostain ja lukea ne).

Olen lukenut lähes kaikki suomennetut Asterixit, joten oli helppoa palata tuttujen tarinoiden äärelle kirjaston sarjishyllyssä.

Valitsin satunnaisotannalla luettavakseni Syvän kuilun ja Asterixin harharetket. Etenkin Syvästä kuilusta oli eläviä muistikuvia: meille hyvin tutun gallialaiskylän lähistöllä on kylä, joka jakaantuu keskeltä kahtia ja molemmat puolet kilpailevat ja vihailevat keskenään minkä ehtivät. Kummallakin puolella on oma päällikkönsä, eikä näyttäisi olevan toivoakaan, että jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen ja -eloon voitaisiin joskus päästä. Ei, vaikka päälliköiden lapset Fanzine ja Komix tulevat toimeen keskenään paremmin kuin hyvin. Lähistöllä oleva roomalaislegioona aiheuttaa luonnollisesti harmaita hiuksia kylälle, joten ystäviemme on ilman muuta lähdettävä auttamaan heimoveljiä kiperässä tilanteessa.


Syvä kuilu on varsin tyypillinen Asterix-seikkailu. Nokkelaa miestä tarvitaan apuun, kuten myös hänen uskollista toveriaan Obelixia. Myös tietäjä Akvavitix lähtee joukon jatkoksi Idefix-koiraa unohtamatta.

Albumin sivuilla kohtasin vanhat tuttavani roomalaiset, jotka olivat yhtä pöhköjä kuin muistinkin. Rivilegioonalaiset tekevät pääosin kuten käsketään (joskin tässä osassa he ryhtyvät lakkoon huomatessaan joutuneensa kunniakkaan sotilasuran sijaan lähinnä keittiövuorojen viidakkoon), päälliköt puolestaan puljaavat oman vallanhalunsa ja ylempien auktoriteettien määräysten keskellä. Ei ole helppo roomalaisen sotilaan asema, ei!


Kuten muistinkin, Asterixeissa ei väkivaltaa säästellä. Vaikka lätty lätisee ja nyrkki heiluu, Asterix-sarjan väkivalta ei kuitenkaan ole pelottavaa tai ahdistavaa. Pikemminkin se kuuluu vahvasti asiaan: vaikka Asterixin kylän väki onkin taikajuoman vuoksi kaikkea muuta kuin altavastaajan roolissa, he ovat kuitenkin Rooman valtakuntaan suhteutettuna hyvinkin alisteisessa asemassa, jossa itsepuolustukselle on perusteensa. Toisaalta sarjassa toki gallialaiset myös mäiskivät ihan vain rehdisti toisiaan, usein ilman sen kummempaa syytä. (Olinkin jo unohtanut Amaryllixin haisevat kalat...!)

Asterixin harharetkissä matkataan Akvavitixin taikajuoma-ainesten perässä Juudeaan. Kylä on siis pulassa: tietäjä ei saakaan kauppalaivan mukana vuoriöljyä, jota on ehdottomasti oltava taikajuomassa mukana. Niinpä Asterix ja Obelix lähtevät sitä hakemaan meren takaa.

Merimatkan aikana kohdalle tulevat muun muassa rakkaat tutut merirosvot (yksi hauskimpia sivujuonteita kautta koko sarjan, se on todettava!). Lisäksi matkaseuralaisena on druidiksi naamioitunut Caesarin agentti Nollanollakuusix (jonka yhdennäköisyyttä erään toisen fiktiivisen agentin kanssa hihittelin tyytyväisenä).

Vuoriöljy ei ole helpointa löydettävää, mutta Asterix ja Obelix eivät tunnetusti jää tuleen makaamaan, vaan kyllä keinot aina keksitään. Ja matkalla kohdataan etäisesti tuttuja hahmoja jos jonkinlaisia...

Kuten aina, myös Asterixin harharetket päättyy kylän yhteiseen illalliseen, jonka ajaksi bardi Trubadurix hiljennetään (yleensä puuhun roikkumaan). Tarinoiden lopetuksissa on mielestäni vahvasti turvallisuutta: Asterixeja lukiessa ei koskaan tarvitse pelätä, että kävisi pahasti tai huonosti. Aina ratkaisu saadaan ja uudet seikkailut ovat valmiita alkamaan.


Jostain syystä pidin jo lapsena paljon Julius Caesarin hahmosta, vaikka hän kovin vallanhimoinen, äkkipikainen ja paikoin julma onkin. Asterixin seikkailuissa hänet kuitenkin kuvataan yhtä aikaa ironisesti ja ymmärtäväisesti. Pidin Jullesta myös nyt uusintalukukierroksella, vaikken voinut olla miettimättä, että hänen sappensa on varmasti koetuksella pönttöjen alaisten sotkuja setviessä ja kaikenlaisia salaliittoja pelätessä.

Asterixeissa on erittäin onnistunut henkilökavalkadi, ja jokainen lukija löytänee oman suosikkinsa joukosta. Itse pidän kyläläisistä eniten tietäjä Akvavitixista, ja toki Obelix on ikisympaattinen. Naishahmot jäävät Asterixeissa sivurooliin, ja ovat joko kuvankauniita neitokaisia tai tanakoita matameja.

Mietin, miksi Asterixit kiehtoivat minua jo alle 10-vuotiaana, mutta en ole varma syystä. Piirtojälki on toki mukavaa ja värikästä katsottavaa, hahmot hyvin ja elävästi piirrettyjä ja ruuduissa paljon tutkailtavaa. Tarinat ovat koukuttavia, mutteivät liian monimutkaisia tai junnaavia. Niissä on tietynlainen rakenne, joka tulee tutuksi jo muutaman albumin lukemisen jälkeen, ja josta muodostuu lukijalle turvallinen kokemus.

Historiatietämys kasvaa Asterixin seikkailuja seuratessa kuin huomaamatta. Tietenkään kyse ei ole mistään opetusmateriaalista sinänsä (joskin muistan kyllä lukion historianopettajani käyttäneen joskus jotakin Asterix-aukeamaa kokeessa joko bonustehtävänä tai kevennyksenä), mutta oppimistahan tapahtuukin erinomaisesti myös ohimennen – eikä se ole yhtään arvottomampaa kuin varsinainen pänttääminen.

Varmaan tärkein asia Asterixeissa on kuitenkin se, että ne tuovat minulle vahvoja muistikuvia isän kanssa vietetyistä hetkistä. Sitä en muista, lukiko hän niitä minulle, vai luimmeko niitä yhdessä tai vuorotellen, mutta yksityiskohdilla ei olekaan niin suurta merkitystä. Vain sillä on, että minulla on rakkaita (lukemiseen liittyviä) muistoja yli 20 vuotta sitten kuolleesta isästäni, joita mikään mahti ei pyyhi pois.




René Goscinny & Albert Uderzo: Syvä kuilu
Suomentaja: Jorma Katari
Egmont Kustannus 2016 (1. painos 1982)
48 s.
Le Grand Fossé (1980)

Kirjastosta.


Rene Goscinny & Albert Uderzo: Asterixin harharetket
Suomentaja: Eija Pokkinen
Egmont Kustannus 2016
48 s.
L'Odyssée d'Astérix (1981)

Kirjastosta.


6. maaliskuuta 2017

Harry Salmenniemi: Uraanilamppu ja muita novelleja



Olipas rapsakkaa luettavaa tämä Harry Salmenniemen tuore Uraanilamppu ja muita novelleja. Pelkistetty kansi ei tuota ennakko-oletuksia (vai tuottaako juuri nimenomaan niitä?), mutta sisältö iskee alkutahdeista alkaen lukijan melkoiseen pyöritykseen.

Salmenniemen novellit leijuvat tyylistä ja miljööstä toiseen. Niminovelli Uraanilamppu, toisena tuleva Krematorio ja kokoelman päättävä Maailma ja maailmat muodostavat nähdäkseni yhden teemakokonaisuuden: klassikkokirjallisuudelle vinosti pokkaavan kimaran, jossa novellit on koostettu omaäänisiksi, draaman kaarelta sujuviksi tarinoiksi. Ihastelin lukiessa niiden kieroa maailmaa, pahaenteisyyttä ja absurdiin vivahtavia tapahtumia. Ah, ja paljon jäi mietittävää ja aukkoja!

Tunnet itsesi kuninkaaksi on pohjattoman voitontahdon sumentaman ammattijalkapalloilijan pamfletti, ihastuttavan omahyväinen ja anteeksipyytelemätön, julma. Fantastinen salaatti puolestaan ilkkuu ruokaan liitetylle glorialle niin terveellisyyden kuin hienostelevan maun suhteen. Tämän salaatin jos joskus oikeassa maailmassa näkisi...! Toiminta piirtää pienimmänkin yksityiskohdan kautta kuvan aikeesta, liikkeestä ja lopputuloksesta. Melkoisen tarkalla kammalla on tämä kokonaisuus laadittu, totean.

Salmenniemen novelleissa maailma ja sen ihmiset ovat vinoja ja äkkivääriä. Ei ole mitään luotettavaa tasaista pintaa, jolla turvallisesti vanua, vaan käännökset tulevat yllättäen. Lukija haastetaan, kirjailija haastaa ja paljastaa itsensä (tai kuvansa?), novellit analysoivat itse itseään. Kaikki novellit kolmestatoista eivät iskeneet, mutta annoin niiden vähemmän mojovienkin mennä sen kummemmin nikottelematta.

Kokeilevaa, kujeilevaa, vakavaa, ärsyyntynyttä. Salmenniemi kirjoittaa ristiriitaisesti ja monisärmäisesti, mutta kuitenkin hyvin hallitusti ja tyynesti: muoto on tarkkaan rajattu, sisältö säteilee eri suuntiin. On vaikeaa, käytännössä mahdotonta sanoa, mitä kaikkea pinnan alla on – sen selvittäminen jää yksin lukijan vastuulle. Onneksi.


Harry Salmenniemi: Uraanilamppu ja muita novelleja
Ulkoasu: Markus Pyörälä
Siltala 2017
177 s.

Kirjastosta.

___________

Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Tekstiluola, Kirja vieköön!

Haasteet: 13 novellia lisää Novellihaasteeseen, 42. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.

2. maaliskuuta 2017

Jari Tervo: Suomemme heimo (Kirjablogit ja 101 kirjaa)

Suomemme heimo vieraili Kiasmassa.

Räksyttävä pikkukoira, kivi maiharissa, reikä sukassa, purkautuva paidanhelma. Jatkuva kimeä ääni, nykivästi ajava kuski, aina samoihin vaivaannuttaviin puheenaiheisiin palaava sukulainen. Jotain rasittavaa, josta ei pääse eroon, ja joka hiertää mieltä, korvaa tai jalkapohjaa. Jotkut kirjat ovat sellaisia.

Jari Tervon Suomemme heimo (WSOY 2001) on oman ilmestymisvuotensa edustaja Ylen Kirjojen Suomen 101 kirjaa -listalla, johon saan ilon ja kunnian osallistua tänään tällä bloggauksellani. Tervon tuotanto ei ole minulle erityisen tuttua, vaikka sitä – etenkin hänen historiallisia romaanejaan – on minulle täällä bloginkin kommenttikentässä toisinaan suositeltu. Lähdin uteliaana selvittämään, mistä minulle arvottu Suomemme heimo kertoo.

Kirjan nimi kertoo jo paljon. Ollaan Rovaniemellä eräänä syksyisenä päivänä. Pikkurikollinen Perserkki on kyllästynyt kokemaansa simputtamiseen ja päättää kaapata jälkeläisensä, pienen tyttövauvan, jota ei ole vielä tavannutkaan. Hädässä ystävä tunnetaan, tai sitten ei, huomaa Perserkin toveri Reiska joutuessaan osalliseksi sekavaa kuviota. Lapsen äiti Kaarina on Perserkin kanssa koetun eron jälkeen päätynyt jo aivan uusiin kuvioihin, joista parhaillaan on käynnissä työnhaku.

Kaappausdraamaan sotkeutuu muun muassa rikosylikonstaapeli Vauhkonen, jolla on omat sotkunsa setvittävänään. Hän pääsee kuitenkin oikeille jäljille, eikä lopputulos ole erityisen kaunista katsottavaa.

Samaan aikaan Lappia-talolla on käynnissä vihreiden syysseminaari, jonne suuntaa askeleensa paljon kokenut, jo eläkkeellä oleva rakennusmestari Raappana teini-ikäinen pojanpoikansa Santeri tukenaan. Vaikka Raappanan mieli ja kieli ovat terävät aina paikallislehden mielipidepalstaa myöten, askel ei enää kanna niin kuin nuorena miehenä. Huolta hän kokee oman Suomensa puolesta: se on ikävällä tavalla muuttumassa monikulttuuriseksi, eikä sellaiseen ole ennenkään vastattu muuten kuin raudalla rajalla. Santeria puolestaan isoisän horinat eivät juurikaan kiinnostaisi, vaan aivokapasiteettia vie ja hormoneja hyrryttää chattituttu, ivalolainen strippari Miss Hinkki, jonka kanssa yhteydenpito hoituu ajanmukaisesti netissä.

Tästä vyyhdistä voinee jo arvata, että monenmoista mutkaa matkalle osuu aina kulmakuppiloista väärin pysäköityihin autoihin, kolhoihin asuntovaunuihin ja poliittisiin torikokouksiin. Tervo kirjoittaa kuin vimmattu, lauseet piiskaavat lukijaa eteenpäin armoa tuntematta. Käänteet ovat villejä ja vauhdikkaita, henkilöt ovat itsensä ja toistensa armoilla. Hengästytti – ja samalla tuntui koko ajan, että pitää päästä varistamaan se rasittavasti hiertävä sepelinmuru kengästä. Tarinan mukaan on vaikea heittäytyä, niin säpäkkä ja levoton se on.

Takakansi lupaa hillerinnopeita, hätkähdyttäviä tarinankäänteitä ja tarinan, joka iskee jalat alta ja tajun päästä, mutta sydän pysyy paikallaan. Sen verran vauhdikasta meno Suomemme heimossa tosiaan on, että nikotellen matkaani jatkoin. Usein kaipaan lukemiselta jotain väräyttävää ja vinoa, enkä voi kiistää, etteikö Tervo sellaista tarjoaisi, mutta siitä huolimatta pysyin vakaasti väärällä aaltopituudella kirjan kanssa.

Henkilöhahmot ovat kuitenkin herkullisia. He ovat reppanoita, uhoajia, hölmöjä ja parastaan yrittäviä tai sinne päin sohlaavia. Kadunmiehiä, naapureita, sukulaisia, virkamiehiä. Kovin tuttuja, ja silti sopivalla tavalla äärimmäisiä. Teini-Santeria teki kyllä mieleni kirjan hengessä hieman tirvaista ja käskeä unohtamaan se feikkislangi, niin kammottavaa sitä oli lukea. (Ja kaikille teille Kehä III:n ulkopuolella eläville, Hesasta haaveileville voin paljastaa, että kyllä tähän kaupunkiin puhetta mahtuu ihan joka nuotilla.) Kaarinaa symppasin, hieman rikosylikonstaapeliakin. Naisten puolella, ainakin tällaisessa härdellissä, niin kai sitten.

Tervo on koostanut yhden päivän aikana tapahtuvaan kaaokseensa siis melkoisen gallerian ihmisiä, tapahtumia, asenteita ja tekoja. Pohjavire tarinassa on melko väkivaltaisiksikin yltyvistä käänteistä huolimatta lempeän humoristinen ja ymmärtäväinen, vaikkei ennakkoluuloja ja hölmöyksiä puolustella, todetaan vain. Tätäkin Suomi on, näinkin ympäröivän maailman voi nähdä ja kokea, tällaisiakin lenkkejä heimoomme kuuluu – haluttiin sitä tai ei.




Jari Tervo: Suomemme heimo
Ulkoasu: ?
WSOY 2001
306 s.

Kirjastosta.

32. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen. Helmet-haasteen kohta 19. Yhdenpäivänromaani.

23. helmikuuta 2017

Novelleja mereltä ja meren ääreltä



Minulla on kompleksinen suhde mereen. Olen asunut nyt kuusi vuotta meren rannassa, käynyt saaristolaivurikurssin, pikkuisen veneillytkin. Kuitenkin pääasiallinen asenteeni merta kohtaan on pelokas ja kunnioittava. Tuntuu, että en pääse sinuiksi sen kanssa, vaikka se minua kiehtookin, vaan annan mielummin pelon voittaa ja pysyn lopulta kuivalla maalla.

Luettavakseni osui lähes peräkanaa kaksi vahvasti mereen liittyvää novellikokoelmaa, Nam Len Merimatka (Like 2009) ja Sari Vuoriston Säätiedotus merenkulkijoille (Gummerus 2007). Näin talvipäivinä, jolloin mahdollisuutta veneilyyn ei ole (vaikka uskallusta olisikin, jos olisi), kirjalliset merimatkat tuntuvat kiehtovilta ja avartavilta.

Nam Le on vietnamilaistaustainen, sittemmin australialaistunut ja osin myös yhdysvaltalaistunut kirjailija. Hänen kokoelmansa Merimatka sisältää seitsemän novellia, joita yhdistävä tekijä on jonkinlainen globaali sijattomuus. Novellit sijoittuvat hyvin eri puolille maailmaa ja hyvin erilaisiin ympäristöihin ja tilanteisiin, mutta silti niissä on jotain vahvasti yhdistävää.

Cartagena vie Kolumbiaan, katujengin elämään. Nuori poika on päässyt rikollispomon alaiseksi, palkkatappajaksi, mutta huomaa joutuneensa hankalaan paikkaan, kun seuraavan salamurhan uhri on hänen parannuksen tehnyt ystävänsä. Cartagenassa uhka on läsnä, toivottomuus selkeää, mutta tunnelma ei painosta, vaan tuikkii pientä toivoa lopulta kuitenkin. Halflead Bay kuvaa puolestaan pienen australialaiskylän kuolinkamppailua siinä missä erään perheen edessä olevaa luopumisen tuskaa. Tuppukylän ilmapiiri on ahdistava, mutta aina voi silti lähteä kalastamaan aallonmurtajille.

Kokoelman vaikuttavimmat novellit ovat Hiroshima ja Merimatka. Hiroshimassa kuvataan lapsen näkökulman kautta toisen maailmansodan viimeisiä hetkiä Japanissa. Novelli on rytmiltään kiivas, kieleltään hieno ja sisällöltään vaikuttava. Merimatka puolestaan kuvaa Vietnamista pakolaisia salakuljettavan kalastusaluksen tuskaisia päiviä merellä. Tunnelma on hyytävä, varpaat kipristyvät ja syke nousee.

Nam Le kirjoittaa oivaltavia novelleja, joissa näkökulmat ja kertojat vaihtelevat tyylillä. Maailma aukeaa, ja samalla ymmärrys sen valtavasta laajuudesta.

Sari Vuoristo on puolestaan suomalainen kirjailija, jonka kokoelma Säätiedotus merenkulkijoille oli ensikosketukseni hänen tuotantoonsa. Kokoelman kymmenen novellia käsittelevät kaikki tavalla tai toisella merta ja ihmissuhteita. On eroja, avioliittoja, kuolemaa, isätön lapsi, lapsia ja vanhempia.

Vuoristo kirjoittaa tyynellä tavalla, hosumatta mutta samalla myöskään jankuttamatta. Novelleissa on selkeä ydin, jonka ympärille luotu miljöö ja tapahtumat vahvistavat. Kokoelman avaa novelli Sumu, jossa käänteen keikautus on oivallinen, koskettava. Tarinaltaan se kertoo saaristoon vaimoksi lähteneestä naisesta, joka samaan aikaan kaipaa mennyttä minäänsä, muttei kuitenkaan vaihtaisi nykyisyyttään pois. Silta puolestaan kertoo vesikammosta kärsivästä nuorukaisesta, joka on lapsena tapahtuneen avantoonputoamisen jälkeen joutunut yhä kummallisempiin ja vaikeampiin tilanteisiin vesikauhunsa vuoksi.

Tyhjyys kosketti minua kokoelman novelleista eniten. Siinä nainen on lähtenyt isänsä kuoleman jälkeen tekemään surutyötä seilaamalla Grönlannin hyisillä vesillä valaita odottavan turistilaivan mukana. Novellin tunnelma on herkkä ja vähitellen voimistuva. Hieno kokonaisuus. Helmi on meren työtä saa puolestaan hienoin novellin nimi -kunniamaininnan. Nainen on tullut hatarassa suhteessa raskaaksi, eikä lapsen isä ole halunnut jäädä kuvioihin. Perhe-elämän muotoutuminen on oma haasteensa, eikä kaipaus tunnu hellittävän.

Sari Vuoriston novelleissa on haikeutta, joka ei ylly melankoliaksi. Ne esittelevät siivuja elämästä, joka voisi olla juuri minun, muttei kuitenkaan ole. Meri on suuri ja voimakas, se kiehtoo ja mahdollistaa. Ja aina sille jää toiseksi, lopulta.


Nam Le: Merimatka
Suomentaja: Jonna Joskitt
Ulkoasu: Tommi Tukiainen
Like 2009
273 s.
The Boat: Stories (2008)

Kirjastosta.


Toisaalla: Marie Kajava / Maailman kuvalehti
Haasteet: Pääsen avaamaan Kukko kainalossa -lukuhaasteen tällä kirjalla, ja sijoitan sen kirjailijan perhetaustan perusteella Vietnamiin. Lisäksi kerään 7 novellia Novellihaasteeseen ja yhden uuden kirjan Muuttoliikkeessä-haasteeseen. 35. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.



Sari Vuoristo: Säätiedotus merenkulkijoille
Ulkoasu: Jenni Noponen
Gummerus 2007
231 s.

Kirjastosta.


Toisaalla: Hemulin kirjahylly, Amman lukuhetki, Lurun luvut
Haasteet: 10 novellia Novellihaasteeseen, 40. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.

19. helmikuuta 2017

Arkisen leikkauspisteitä



Millaisia ovat hetket, jolloin luulee arjen olevan aivan kuten ennenkin ja maailman makaavan niin kuin on sen on määrä – ja jokin niksahtaakin ratkaisevasti pois sijoiltaan? Tuuve Aro ja Päivi Alasalmi hyödyntävät juuri tällaisia käännekohtia pienieleisissä, humoristisissa ja absurdiin vivahtavissa novelleissaan.

Tuuve Aron tuotantoa olen lukenut aiemminkin (Harmia lämpöpatterista, Himokone) ja pitänyt hänen novelleistaan. Vastajulkaistu Lihanleikkaaja jatkaa hyväksi havaitsemaani linjaa. Kokoelman 12 novellia marssittavat esiin rivin ihmisiä, jotka elävät arkeaan kuten parhaaksi taitavat ainakin niin kauan kuin voivat ja osaavat.

Erityisen mieleenpainuvia olivat kokoelman novellit HeräämöElsa ja Kahdet kasvot. Heräämössä kaksi naista kohtaa toisensa ohimennen naistentautien osastolla – toinen on tullut kohdunpoistoon, toinen synnyttämään – melko räväköin seurauksin. Heräämö leikittelee ajan räpsähdyksillä ja elämän käänteillä, tekee pilkkaa kohtalosta ja ihmisen uskosta elämänhallintaan. Elsassa varakas eläkeläisrouva etsii elämäänsä sisältöä myymälävarkauksista. Tunnelma on yhtäaikaa levollinen ja ristiriitainen: novelli raaputtaa kulissien pintaa huolellisesti. Kahdet kasvot on kiusatun Tomin tarina, jossa pikkupoika kantaa huolta niin mieleltään järkkyvästä äidistään, kotitalon kellarissa puuhaavasta miehestä ja omasta isäsuhteestaan.

Tuuve Aron tyyli on vakuuttava ja huolellinen, mutta novellit elävät kevyinä ja luontevina. Aron henkilöhahmot eivät kyseenalaista outouksia, he ottavat maailman pitkälti sellaisena kuin se on, vikoineen ja virheineen. Novellit saavat näkemään arjessa vierautta ja pinnan alla hämmennystä, mutteivät pelota tai ahdista.




Toinen arkea radaltaan tyrkkivä kirjailija on Päivi Alasalmi, jolta olen aiemmin lukenut Joenjoen laulun. Siinä missä kolmen aikatason romaani on vakava ja kantaaottavakin, novellikokoelma Koirapäinen pyöveli naureskelee säännöille ja niitä orjallisesti noudattaville ihmisille.

20 novellin kokoelmassa on pääosin lyhyehköjä, muutamien sivujen ja aukeamien mittaisia novelleja, joissa tavalla tai toisella hieman erikoiset ihmiset elävät elämäänsä. Toiset pidemmän tarinallisen kaaren mukana, toiset vain pienen hetken jakaen. Alasalmen henkilöt ovat kaukana täydellisistä: on juopporenttuja, pettäjiä, tylsimyksiä, rikollisia, kummituksiakin.

Pidin naisen elämänkaarta tutkiskelevista novelleista Aulin hurja luonto, Sata, Sudensulhanen ja Ohi häpeäpaalun. Pidin kummitusjutuksi yltyvästä, tytön aikuistumisesta kertovasta novellista Seitsemästoista askelma. Pidin juoppostooreista Suuri Otto ja Koirapäinen pyöveli. Pidin kostokertomuksesta Tien päässä tyhjä talo. Pidin hulvattomasta Jokioisten kesäleiristä.

Lyhyesti: pidin! Ja luen ehdottomasti lisää, niin Alasalmea kuin Aroakin.



Tuuve Aro: Lihanleikkaaja
Ulkoasu: Martti Ruokonen
WSOY 2017
153 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Tekstiluola
Haasteet: 12 novellia Novellihaasteeseen, Helmet-haasteen kohta 49. Vuoden 2017 uutuuskirja, 33. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.



Päivi Alasalmi: Koirapäinen pyöveli
Ulkoasu: ?
Gummerus 2010
159 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Maailman ääreen, Kaiken voi lukea
Haasteet: 20 novellia Novellihaasteeseen, 39. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen

16. helmikuuta 2017

Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta



Seksistä ja matematiikasta, kukapa ei niistä haluaisi puhua ja lukea? Iida Rauman romaanin kaksinapaisen keskiön toisella puolella on lahjakas matemaatikko Erika, sulkeutunut ja itsekseen, numeroiden kanssa viihtyvä nainen, joka joutuu kohtaamaan koskemattomuuden rajat ylittävän pahan omassa rappukäytävässään. Uhka laukaisee Erikassa muistot ja se vie herkän mielen särkymispisteeseen.

Toinen romaanin keskushenkilö on kirjastovirkailijana työskentelevä Tuovi. Hän pohtii omaa sukupuoli-identiteettiään, rakentaa ihmissuhteita ja niiden aihioita ja kokee tuskaa tuhoutuvan ympäristön ja maailman puolesta. Kun Erika ja Tuovi kohtaavat sattumalta Tuovin työpaikalla, kahden hyvin erilaisen ihmisen polut siirtyvät aavistuksen ja toisenkin verran toisiaan kohti, lähemmäs jonkinlaista keskipistettä ja ymmärrystä.

Rauman romaanissa on vahvoja elementtejä jopa runsauteen asti. Sosiaalisilta taidoiltaan rajoittuneen neron kasvun kuvaaminen muodostaa ensimmäisen puoliskon tarinasta. Erika on perheessään väärinymmärretty: vanhempien huomio suuntautuu lievästi kehitysvammaiseen pikkusiskoon Emiliaan, sillä Erikan erityislaatuisuutta heidän on vaikea ymmärtää. Vain isoisä Rehtori tukee ja kannustaa, tuuppii eteenpäin. Erikan ja Emilian perheen omat salaisuudet alkavat vähitellen kiehua pinnan alla paljastaen menneisyyden tekoja, jotka heittävät varjonsa pitkälle.

Erikassa tiivistyy kahden usein vastakohdaksi määritellyn ilmiön päällekkäisyys. Äly ja ruumiillisuus kohtaavat väistämättä ja jopa alleviivaten, niin monien ruumiillisten kokemusten ja eritteiden kautta Erikan elämää kuvataan. Kuukautiset, seksi, pahoinpitelyn aiheuttamat vammat ja kivulias herpes näkyvät ja tuntuvat kehon epätäydellisyyteenä ja haavoittuvuutena, mutta niin on tilansa myös täydelliselle, kristallinkirkkaalle matematiikalle ja tieteelliselle työlle.

Tuovi puolestaan luovii tarinassa hahmona, joka voitaisiin kietoa ilmeisimmän – transsukupuolisuuden – ympärille, mutta niin ei käy. Sen sijaan Tuovissa kiteytyy jotain olennaista 2000-luvun nuoren kaupunkilaisen aikuisen elämästä: halu elää eettisesti vahvaa elämää, ahdistus maailman tilasta, epävarmuus ihmissuhteissa, putoaminen pois tehokkuuden ja yksioikoisen tien vaatimuksista.

Seksistä ja matematiikasta on vahva, runsas kokonaisuus. Se käsittelee kunnianhimoisesti suuria teemoja, muttei romahda rakennelmansa alle. Lukeminen on nautinnollista, vaikka kirja ei ole mitenkään iloinen saati kevyt. Se haastaa lukijansa kunnon yhtälön tapaan eikä tarjoa pelkästään valmiita vastauksia, vaikka jonkinlaisia ratkaisuehdotuksia esitteleekin. Sen sijaan romaani avaa lukijalle yhä uusia silmuja, lopulta myös kaiken synkän jälkeen jotain toiveikkuudeksi tulkittavaa.


Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta
Ulkoasu: Tuomo Parikka
Gummerus 2015
474 s.

Kirjastosta

_________

Toisaalla: Kirjanurkkaus, Reader, why did I marry him?, Rakkaudesta kirjoihin, Luettua elämää, Mari A:n kirjablogi, Opus eka, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Täysien sivujen nautinto, Kulttuuri kukoistaa,  Kirjamuistikirja, Iltaluvut    

Haasteet: Suomi(ko) 100 (kirjassa näkyy vahvana sekä vammaisuus että transsukupuolisuus), Helmet-haaste (kohta 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö), 100 kirjaa vuodessa (34. luettu kirja).

12. helmikuuta 2017

Ole itse itsellesi kaikki ja liikaakin – Peer Gynt Ryhmäteatterissa

Kuva: Johannes Wilenius

Henrik Ibsenin klassikkonäytelmä Peer Gynt herää villiin kukoistukseen Ryhmäteatterin lavalla. Omahyväinen ja hillitön, kaikkea ja kaikkia omanarvontunnossaan uhmaava nuorukainen Peer hankkiutuu äitinsä vankasta vastustuksesta huolimatta melkoisiin vaikeuksiin, kun kylässä juhlitaan eräitä häitä. 

Onnettomista sattumuksista ja muutamasta turhasta ryypystä seuraa vuosikausien mittainen pakomatka. Ensin Peer elää erakkona metsässä, mutta kun hän saa ihastuttavan Solveigin lopulta kumppanikseen, ei tyytyminen saavutettuun enää tunnukaan oikealta. Matka jatkuu maailmalle: niin huvijahdille Välimerelle kuin arabikuninkaan vaatteisiin aavikolle. Peer uhmaa yhteiskuntajärjestystä, sosiaalisia suhteita ja myrskyävää merta. Mikään ei ole hänelle este – ehkei edes kuolema – sillä Peer on oppinut olemaan itse itselleen kaikki. Vaan lopulta vuoro tulee jokaiselle ja napit valetaan viimeistä kertaa.


Kuva: Johannes Wilenius

Ibsenin teos ei ole minulle erityisen tuttu sen vuorenpeikkoja lukuunottamatta. Nyt tuntuu, että olen nähnyt yhtä aikaa raikkaan ja iättömän tulkinnan teemoista, jotka ovat olennaisia 2010-luvun ihmiselle. Itsekkyys, ahneus, kyltymätön tarve saada uusia elämyksiä ja tuntea olevansa joku ja jotain – Peer Gyntin hahmo on yhtä aikaa kaikkea eikä lopulta oikeastaan mitään. Juha Kukkosen ohjaus on eheä kokonaisuus, joka vangitsee mukaansa kaikilla aisteilla. Ryhmäteatterin lava avaa näkymän maailmaan, jolla on rajat, mutta joka näyttää pitkälle niiden yli.

Santtu Karvonen on liukasliikkeinen Peer Gynt, joka ottaa ilon ja hyödyn irti sieltä mistä saa, öykkäröi ja hyötyy ja lopulta pyyhkii kiintymyksen, välittämisen ja moraalinkin jaloistaan kuin katupölyn. Äiti (Minna Suuronen) on rakas, mutta jollain tapaa hidaste. Solveig (Laura Halonen) häikäisee hymyllään ja rakkaudellaan, muttei silti hio Peerin särmiä tai saa tätä asettumaan – kuin vasta sitten, kun muuta ei enää ole, ei Solveigiakaan. Kylän miehet, vuorenpeikot ja muut maailman raitilla kohdatut hahmot ovat joko hyödynnettäviä tai yhdentekeviä, himon kohteita tai esteitä.


Kuva: Johannes Wilenius

Näytelmän kieli on riimiteltyä. Se mukailee Otto Mannisen suomennosta, mutta on osin modernisoitu ja laitettu uusiksi. Alkuun korva vaatii totuttelua, mutta pian riimit ovat yhtä luonteva osa näytelmää kuin Janne Siltavuoren huikean hienot lavasteet ja niiden monitulkintaisuutta ja elävyyttä tukevat Ville Mäkelän suunnittelemat valot.

Liikekieli on Peer Gyntissä olennainen ja näyttelijät saavat itsestään paljon irti. Ihmishahmojen liikehdintä on monipuolista, peikot vipeltävät yhtä aikaa koomisesti ja uhkaavasti. Kaikkein hienoimpia ovat kuitenkin Peerin kuolevaisuudesta aika ajoin muistuttavat eläinhahmot, eräänlaiset hirvet tai peurat. Koreografia on vaikuttava, eikä siinä ole mitään ylimääräistä.


Kuva: Johannes Wilenius

Ryhmäteatterin 50-vuotisjuhlavuoden avaus on vakuuttava. Olo katsomossa ei ole yksiselitteisen miellyttävä, sillä aika ajoin korvat soivat huudosta, tapahtumien vääjäämätön alamäki hyökyy päälle ja sydäntä kalvaa uhmassa tehtyjen virheiden typeryys. Eivätkä ne omatkaan peikonsarvet viattomat ole.


Peer Gynt
Ryhmäteatteri

Alkuperäinen teksti
: Henrik Ibsen
Sovitus ja ohjaus: Juha Kukkonen
Rooleissa: Santtu Karvonen, Minna Suuronen, Robin Svartström, Laura Halonen, Aarni Kivinen, Usva Kärnä ja Ville Mäkinen
Lavastus: Janne Siltavuori
Pukusuunnittelu: Ninja Pasanen
Valo- ja videosuunnittelu: Ville Mäkelä
Äänisuunnittelu: Jussi Kärkkäinen
Koreografi: Panu Varstala
Maskeeraus: Riikka Virtanen

10. helmikuuta 2017

Ystävänpäivän lukumaraton



Tuntematon lukija -blogin Hande emännöi tänä vuonna Ystävänpäivän lukumaratonia. Vaikka ystävänpäivä onkin vasta ensi tiistaina, jo nyt viikonloppuna voi tarttua toimeen ja lukea 24 tuntia putkeen valitsemanaan ajankohtana. Minä aloittelen tänään seitsemän maissa, sillä yhteismaratonin sääntöjen mukaan tärkeintä on, että jokin osuus omasta lukumaratonista osuu välille 11.–14.2.

Säännöt? Laveat ja joustavat. Lue 24 tunnin aikana niin paljon kuin ehdit, mitä ikinä haluatkaan. Muu oheistoiminta verottaa maratonajasta jonkin verran, mutta pointtina on nauttia vuorokauden ajan lukemisesta ja haastaa itseään. Simppeliä! Vielä voi hyvin ilmoittautua mukaan, jos haluaa. Sen voi tehdä Handen blogissa.

Vaikka maratoonasin viimeksi vasta alle kaksi kuukautta sitten, ei into vähene mihinkään. Olisin joka tapauksessa pitänyt novelliteemaisen lukumaratonin näillä main, joten mikäs sen osuvampaa kuin yhteisöllinen haaste. Oma Ystävänpäivän lukumaratonini keskittyy siis vahvasti novelleihin, Novellihaasteen hengessä. Lukupinossa on samoja novellikokoelmia kuin joulukuisellakin haasteella, ehkä nyt on niiden vuoro... tai sitten ei.

Nappasin kirjastosta myös muutaman lapsuuden lukusuosikin (Neiti Etsivä ja Viisikko), jotka voi lukaista jossain välissä, jolloin saan näppärästi avattua myös Lapsuuteni kirjasuosikit ja Ajattomia satuja ja tarinoita -haasteet.

Päivitän tätä postausta aina kun jotain välietappia on kerrottavaksi. Nopeammin kommentoin lukemisiani Twitterissä. Mukavaa jos seurailet koitostani. Lukuiloa myös muille pitkänmatkalaisille!

Ei kun lukemaan!



*****

Klo 19–22

Maratonin kolme ensimmäistä tuntia sujahtivat nopeasti ohi. Luin keskeneräisestä vietnamilaissyntyisen Nam Len Merimatka-novellikokoelmasta sen kaksi viimeistä novellia. Täällä Teheran (51 s.) on novelli, jossa yhdysvaltalainen Sarah lähtee Teheraniin tapaamaan sinne paluumuuttanutta ystäväänsä ja joutuu keskelle kiivasta, epävakaata ja hallitsematonta maailmaa. Samalla Sarahin oma elämä on ajautunut solmuun, jota hän peilaa kokemaansa yhteiskunnalliseen vierauteen. Merimatka (40 s.) on hyytävä kuvaus Vietnamin pakolaisista, jotka ovat ahtautuneet kalastustroolariin. Laiva päätyy ajautumaan vailla ohjausta ja ruoka- ja vesivarastoja jonnekin Etelä-Kiinan merelle. Rankasta aiheesta huolimatta novelli ei hiero teemaansa lukijan kasvoihin, vaan hivuttaa sen anteeksipyytelemättä osaksi tietoisuutta.

Nam Le on vakuuttava novellisti, jonka juuret ovat Vietnamissa, mutta joka on kasvanut ja aikuistunut Australiassa ja Yhdysvalloissa.

Novellien välissä kävin saunassa ja valmistin ja söin illallista. Nyt heittäydyn kunnolla lukemisen vietäväksi, vire ainakin on kohdillaan.


Aikaa kulunut: 3 tuntia
Luettuna: 2 novellia / 91 sivua

******

Hyvää huomenta!

Illalla luin puolille öin ja kokoelmaan karttui kuusi novellia Kaarina Helakisan Naisen paikka -kokoelmasta (Otava 1993). Kaarina Helsakisa on minulle tuttu nimi lastenkirjallisuuden puolelta, mutta ai että kuinka hyviä novelleja hän kirjoittaa aikuisille lukijoille! Vai onko aihepiiri vain niin minuun iskevä: naisen elämänvaiheet ja niissä luoviminen?

Oli miten oli, erityisesti kokoelman avaava Bloody Mary on jännitteen luomisessa huikea. Nuori tyttö on linnoittautuneena kotiinsa papiljotit päässään, odottaa junalle lähtöä ja säikkyy, onko vastalempattu poikaystävä jossain oven takana... Kiinansilkkisessä hameessa nainen on väkivaltaisen ja uhkaavan miehensä vanki arjessa ja elämässä, tyynenä ja sisukkaana.

Helakisan kokoelmaa on vielä jäljellä, mutta taidan seuraavaksi lukea jotain ihan muuta. Hieman kankeasti tämä kaikesta innosta huolimatta tuntuu kulkevan, ajatukset harhailevat. Onhan tässä vielä aikaa melkein koko päivä.


Aikaa kulunut: 13,5 tuntia
Luettuna: 8 novellia / 178 sivua

******

Klo 9–11

Aloitin aamun urakan lukemalla vanhan tutun Neiti Etsivä ja kadonneen kaupungin arvoitus. Vanha intiaaninainen pyytää Paulalta apua salaperäisten kivitaulujen merkkien tulkinnassa, vähän varastellaan ja uhkaillaan, sitten ollaankin jo yliopiston arkeologisilla kaivauksilla Nevadan autiomaassa.

Neiti Etsivät kuuluivat vahvasti lukemistooni nuorena plikkana, ja onko tuo ihmekään. Omanlaisiaan klassikoita ja vieläpä mittava määrä tarjolla, eikä lukemisjärjestyksellä ole mitään väliä, koska Paula ei koskaan vanhene. Nopeaa luettavaa, mutta moni asia tökkäsi. Ensinnäkin Bessin painolle irvailu. Minä en viettäisi hetkeäkään noin nuljujen ystävien kanssa, jotka koko ajan nostavat esiin muutaman ylikilon vyötäröllä. Mitä se niille kuuluu? Lisäksi ärsytti "etnisyys on eksoottista" -henki sekä arkeologisten kaivausten vandalisoiminen ("Kappas, liimaanpa tämän saviesineen tästä kasaan mistään mitään tietämättä" ja "Rakennanpa löytämistäni luista hupaisan pelotteluvälineen" ja "Haa, avaanpa tämän satoja vuosia vanhan esineen ihan vain uteliaisuuttani"). Tästä saattaa syntyä ihan oma postauksensa, luulen!

Nyt takaisin novellien pariin.


Aikaa kulunut: 16 tuntia
Luettuna: 1 romaani ja 8 novellia / 320 sivua

*******

Klo 11–13

Lainasin Sari Vuoriston novellikokoelman Säätiedotus merenkulkijoille (Gummerus 2007) niin sanotulla satunnaisotannalla kirjaston novellihyllystä. Neljä ensimmäistä novellia Sumu, Sukellus, Silta ja Ankkuripaikka (yhteensä 94 sivua) ovat sujahtaneet kuin huomaamatta. Niiden teemat löytyvät mereltä tai sen rannalta, ihmiset kohtaavat muutoksia ja toisiaan. Vuoriston kieli on soljuvaa, eleet pieniä. Pidän todella paljon tällaisesta tyylistä!

Nyt hieman lounasta ja kahvia ja sitten taas lukemaan. Tässä on nyt hyviä kokoelmia kesken, mutta ehkä lähden ahneena jälleen uudelle sivupolulle jonkun toisen kirjailijan matkaan...


Aikaa kulunut: 18 tuntia
Luettuna: 1 romaani ja 12 novellia / 414 sivua

******

Klo 13–17

Luin Päivi Alasalmen novellikokoelmasta Koirapäinen pyöveli (Gummerus 2010) 10 ensimmäistä novellia. Tekstit ovat lyhyitä, muutaman aukeaman mittaisia, ja jollain tapaa ihastuttavan kieroja. Siivuja ja kokonaisuuksia, käänteineen ja olotiloineen. Tätä kirjaa on onneksi vielä pitkä siivu jäljellä, palaan lukemaan sen loppuun myöhemmin.

Lukaisin myös lainaamani "täytekirjan" Viisikko vanhassa majakassa. Ihan hauskaa palata Viisikon yltäkylläiseen eväsmaailmaan, mutta onhan konsepti ehkä hieman pölyinen. Kiipeleitä tulee, ruokaa syödään ja aarre löytyy. Myrskykin oli!

Nyt taitaa käydä niin, että lukumaratonini päättyy tähän, jo kaksi tuntia ennen määräaikaa. Lukeminen ei oikein maistu tähän hätään, joten väkisin ei pidä yrittää. Siirryn mielummin muihin puuhiin.

Siispä kiitän matkaseurasta ja toivotan hauskaa maratonia kaikille muille osallistujille!


Aikaa kulunut: 22 tuntia
Luettuna: 2 romaania ja 22 novellia / 624 sivua