17. heinäkuuta 2017

Maria Peura: Tunkeilijat



Maria Peuran novellikokoelma Tunkeilijat on häiritsevä ja häiritsevän hyvä. Sen 34 novellia iskevät lukijaa päin näköä, eivätkä totisesti anna vain lueskella vähän sinnepäin.

Peura on omaääninen, vahva ja anteeksipyytelemätön kirjoittaja. Hän taitaa sujuvasti sekä unenomaisen tulkinnallisuuden, raa'an realismin kuin murrekirjoittamisen. Osa kokoelman novelleista on kirjoitettu meänkielellä, joka on minulle äidin puolelta tuttu kieli, mutta sitä tuntemattomalle varmasti haastavaa luettavaa poljentonsa ja sanavalintojensa puolesta. Ei kannata silti sitä peläten jättää tätä kokeilematta.

Tunkeilijat sisältää novelleja, joiden punaisena lankana on vierauden kohtaaminen. Osassa vieras tulee sisältäpäin, perheestä tai omasta yhteisöstä, jopa omista ajatuksista. Osa novelleista puolestaan käsittelee sellaista vierautta, joka on helpompaa henkilöidä niihin, jotka tulevat muualta. Merkittävä määrä kokoelman novelleista kuvaa pakolaisia ja turvapaikanhakijoita, joko jo Suomeen saapuneina tai matkalla.

Peura käyttää novelleissaan erilaisia kerronnallisia ratkaisuja. On useita minämuotoisia novelleja, mutta myös kaikkitietävän kertojan ääntä käytetään. Miehen katse sijoittuu islamilaisen yhteisön sisälle, ja sen käänne on kutkuttava: mitä katse paljastaa, milloin on aika sulkea ja avata silmät?

Toista henkilöä puhuttelevat novellit joko keskusteluna tai kirjeinä viiltävät, kuten esimerkiksi eteiseen sammunutta äitiä puhuttelevan nuoren näkökulman tarjoava Nuku, nuku pikkupiika tai tyttärelleen kirjoittavan henkisesti epävakaan äidin Kirje tyttärelle. Myös lapsen silmin ja äänellä kerrotaan, usein kauheuksia. Peura ei totisesti tunne armoa lukijaansa kohtaan, vaan tarina tulee vasten kuten sen on tultava.

Uusi iho on koskettava novelli vastaanottokeskukseen saapuneen naisen pään sisältä. Se saa miettimään, kuinka helposti toiset ihmiset pystyy mielessään leimaamaan numeroiksi siitä huolimatta, millaisia tragedioita, persoonallisuuksia ja tarinoita heidän taustallaan ja heissä itsessään on. Hajoava mieli tulee liki.


Novellihaaste2 tarjoaa mahdollisuuden peukuttaa novelleja eri syistä, ja koska Peuran laajassa kokoelmassa on monenlaista luettavaa ja koettavaa, en voi jättää peukutusmahdollisuutta väliin. Tunkeilijoiden novelleista etenkin kaksi, Konkari ja Tulkki, tarjoavat hykerryttävän hienon henkilöhahmon. Molemmat ovat minämuotoisia, ja niiden jännite kiristyy vauhdikkaasti. Konkarin minäkertoja on vastaanottokeskuksen vapaaehtoistyöntekijä, jolla olisi ehkä syytä hoitaa omat asiansa kuntoon ennen muita. Tulkki puolestaan ylittää työtehtävässään ammattietiikan rajat niin että paukkuu. Huikeaa henkilöhahmon rakentamista pienin elein!


Maria Peuran teksti ei ole helppolukuista tai lukijaystävällistä. Muutama kokoelman novelleista oli minulle ylitse- ja luokseenpäästämätön: niiden unenomainen tunnelma ei tarjonnut pintaa, johon tarttua, joten jouduin luovuttamaan. Ajan kanssa olisin ehkä onnistunut. Onneksi vastapainona oli iso nippu herkullisia, sykäyttäviä novelleja.

Peura ärsyttää, vavahduttaa ja ahdistaa proosallaan. Mutta juuri niin sen kuuluu mennä, juuri niin on tehtävä. Tuttuun ja turvalliseen maailmaan tulee väistämättä joskus jonkinlaisia tunkeilijoita, on parempi olla valmis ottamaan vastaan.


Maria Peura: Tunkeilijat
Ulkoasu: Eevaliina Rusanen
Teos 2017
222 s.

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Opus eka

Haasteet: 91. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Novellihaaste2

14. heinäkuuta 2017

Philip Teir: Donner-ryhmä ja muita novelleja



Nythän on sillä tavalla, että olen aikalailla myyty Philip Teirin proosan edessä. Aloitin aikanaan Talvisodalla ja tulin totaalisen yllätetyksi. Sitten testasin Tällä tavalla maailmaa loppuu ja nyt tutustuin novelleihin Donner-ryhmä ja muita novelleja -kokoelman myötä. Teirin tyyli on samanaikaisesti kepeä, humoristinen ja tarkkakatseinen. Oiva!

Donner-ryhmä ja muita novelleja sisältää kaksitoista novellia, joita yhdistää tietynlainen muutoksen, kriisin tai virheen kaiku. Novellien henkilöt ovat pääosin nuoria aikuisia tai varhaiskeski-ikäisiä, suomenruotsalaisia, pääkaupunkiseutulaisia. Ja silti Teir kaivaa heistä esiin erilaisia puolia, kasvoja ja reaktioita – eri ihmisiä.

Kokoelman avaus- ja niminovelli kertoo toimittajan työstään luopuvasta ja opiskelemaan palaavasta kolmekymppisestä miehestä, joka tutustuu yliopistolla erikoiseen kaveriin, jolla on jonkinsorttinen pakkomielle Jörn Donnerista. Minäkertoja ajautuu (saamattomuuttaan? miellyttämisenhaluaan?) Donner-fanin mukana sangen erikoisiin tilanteisiin, ja vaikka tämän pakkomielteisyys paljastuu vähitellen niin kertojalle kuin lukijallekin, Teir onnistuu rakentamaan novellin jännitteen hienoksi.

Novellihaaste2 sisältää mahdollisuuden peukuttamiseen, ja teen sen nyt Philip Teirin kokoelman osalta novellille Mehän sovittiin, että Espooseen ei muuteta. Peukuttaisin jo novellin nimeä, jos se olisi peukutusvaihtoehdoissa, mutta koska se ei ole, tyydyn peukuttamaan tämän novellin sävyä.

Novellin keskiössä on Helsingin kantakaupungissa asuva mies, joka on varma, että joku naapureista kolhii hänen autoaan taloyhtiön ahtaalla parkkialueella. Niinpä on syytä tarkkailla ikkunasta pihan tilannetta. Vähitellen lukijalle paljastuu, että miehellä on ehkä muitakin syitä keskittää tarmonsa auton saamiin kolhuihin kuin vain rakkaus nelipyöräistä kohtaan. Novellin tunnelma ja kerronnan sävy ovat karheanironisia, ja kaikesta huolimatta empatiaa herättäviä. Mainio!

Hieman ressukoita hahmoja esiintyy novelleissa Sovitusnuket ja Bliniviikot. Ensimmäisessä kohdataan kollegan varaan uransa rakentanut, mutta itsestään ja omista taidoistaan hyvin epävarma ompelimoyrittäjä, jonka itsetunto- ja identiteettiongelmat alkavat räiskyä, kun kollega on muuttamassa ulkomaille. Bliniviikoissa taas perheenisä höseltää ympäriinsä niin vatsataudin, krapulan kuin tavaroiden hukkaamisen pyörteissä.

Kokoelman päättää hillitön Pelot, jossa luetellaan 99 erilaista pelättävää asiaa. Löysin itseni.

Philip Teir kirjoittaa (ja Taina Rönkkö suomentaa) tavalla, joka miellyttää, ilahduttaa ja saa suun vinoon hymyyn. Mitään huumorikirjallisuutta tämä ei ole, mutta se ei myöskään ota itseään liian vakavasti. Ihmiset vain ovat toisinaan vaillinaisia, hölmöjä, hyväuskoisia ja päätyvät tilanteisiin, joihin eivät välttämättä olisi arvanneet joutuvansa. Ja se on ihan okei. Useimmiten.


Philip Teir: Donner-ryhmä ja muita novelleja
Suomentaja: Taina Rönkkö
Ulkoasu: Jarkko Hyppönen
Otava 2011
224 s., e-kirja
Akta dig för att färdas alltför fort (2011)

Kirjastosta.

_______


Haasteet: 85. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessaNovellihaaste 2

12. heinäkuuta 2017

Jarkko Tontti: Vuosikirja



Viime viikolla vietimme Eino Leinon ja runon ja suven päivää Runokävelyllä Helsingin keskustassa. Tapahtuma oli antoisa ja hyväntuulinen, lue vaikka Tuijatan, Hyönteisdokumentin tai Kirja vieköön! -blogin raportti siitä. Ensi vuonna uudestaan, ehdottomasti!

Vaikka minua jännittää esiintyminen (kyllä, myös opettajiakin jännittää toisinaan), olin päättänyt lukea muutaman runon ääneen tapahtumassa. Valikoin luettavakseni suussasoljuvaa Riikka Palanderia ja mieltäni kutkuttavaa Jarkko Tonttia, jonka kokoelma Vuosikirja ihastutti.


Ja aamulla sängyssä päätän
             kirjoittaa
vuosista ja kuolemista


             kesä taipuu jo


Tontti on minulle nimenä tuttu mutta tuotannoltaan tuntematon kirjailija. Voin sanoa, että ei ole enää, eikä tule olemaan. Vakuutuin, pidin, uteliaisuuteni heräsi.

Vuosikirja on selkeä kokonaisuus: se kertoo ihmisten tarinaa vuosisatojen takaa tähän päivään. Sota, väkivalta, kuolema – ja aina myös jokin hyvä, jossakin. Siitä elämä ja maailma muodostuu, ja historiakin.

Taisin lukea kokoelman lähes yhteen putkeen. Siinä on tietynlainen juoni, jota voi seurata, mutta samalla jokainen runo ja runoelma on tietenkin oma kokonaisuutensa ja yksityiskohtansa. Juonen muodostaa ajattoman ja iättömän Jacasserin seuraaminen: hän kohtaa maailmanhistorian käännekohtia, aina uudessa ajassa ja paikassa. Näissä runoissa on tietynlainen kansanrunouden ja nuotiotarinoiden perinne, ja samalla ne imitoivat ja kritisoivat historiankirjoituksen historiaa: kuinka kunnian saa vain asein, kuinka muu jää jalkoihin.

Vuosikirja kulkee runojensa kautta historian lehdiltä tähän päivään. Menneen ihmisen sielua voi tutkailla yleisinhimillisestä näkökulmasta, siihen kaunokirjallisuus antaa välineet. Toisaalta Tontin kokoelmassa myös nykypäivä saa oman areenansa, ja etenkin kirjan viides osio Unet merestä on omistettu Itämerelle tai ainakin jollekin sen kaltaiselle, herkälle ja vaarassa olevalle.


Katso pohjaa, mustan öljyn peittämää
katso tahmeaa rantaa
kiiltävässä morsiuspuvussa kuolevaa merimetsoa
katso putken jättämää vanaa. - -


Minulla on jokin heikkous kaupunkeja ja merta kohtaan, ja nyt hieman runoja luettuani huomaan sykkiväni myös niistä kertoville runoille. Ympärillä oleva, periaatteessa eloton ja kuitenkin kaikkea muuta, kiehtoo ja houkuttelee lukemaan, näkemään, pureskelemaan. Minusta kaupunki (ja meri!) ovat itsessään jo runoja, kutkuttavia ja koko ajan muuttuvia.

Tontti yhdistää Vuosikirjassa menneen ja nykyisen, unohtuneen ja piilotetun. Kokoelma on monipuolinen, tarkkakatseinen, sillä on oma elämänsä.


Ja tällaistakin täällä sattuu:
Portaikko yllättää kuin postinkantaja
oven taakse tulee lempeä neito
karhea ruttana
         palelee
myy varastettuja lusikoita
tarjoaa venäjäksi tyttärensä
         muovikruunua.
Ei osteta mitään, sanon.
Osoitan sormella: kerjääminen kielletty,
        omistaminen sallittu.


Jarkko Tontti: Vuosikirja. Runoja
Otava 2006
126 s.

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Niina Holm / Kiiltomato

Haasteet: 84. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Runo100-haaste

11. heinäkuuta 2017

Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin



Siri Kolun Kesän jälkeen kaikki on toisin on alaotsikkonsa mukaan "elämänmuutosromaani", ja väitteeseen on helppo yhtyä. Tarinan päähenkilö ja minäkertoja on nuori transmies Peetu, joka odottaa kesän kulumista. Syksyllä hän täyttää 18 ja pääsee sukupuolenkorjausprosessissaan seuraavaan vaiheeseen, rintojenpoistoleikkaukseen, tullakseen vähitellen lopulta omaksi itsekseen myös fyysisesti.

Kesän aikana Peetun isä vie poikaansa purjelentämään. Aluksi leijuminen taivaalla ilman moottoria pelottaa Peetua, mutta isän varmat otteet tuovat turvaa. Pienessä koneessa ei näe toisen kasvoja, joten keskustelu ja kuuntelu saavat uudenlaisia sävyjä. Peetu ja isä käyvät läpi tärkeitä aiheita, tai sitten he ovat hiljaa.

Maan pinnalla odottavat Peetun tyttöystävä Aamu, jonka luokse hän on jo muuttanut vanhempiensa luvalla asumaan sekä Peetun äiti ja isoveli, joilla on omat nieleskelynsä tehtävänään niin Peetun suhteen kuin omien asioidensa kanssa.

Luin Kesän jälkeen kaikki on toisin -pienoisromaanin lukumaratonilla. Vaikka se on kapoinen kirja, teksti ei ole ahmittavaa tai kepeää. Peetun syvä pohdinta omasta itsestä ja muiden ymmärryksestä itseä kohtaan on koskettavaa ja mietityttävää. Hän kamppailee ilon, helpotuksen, surun ja katkeruuden välillä: paikoin turhauttaa, kun toiset eivät ymmärrä ja möläyttelevät ajattelemattomuuksiaan, paikoin hän ei välitä. Kiusaamista ja vihaa hän on kokenut jo niin paljon, ettei se mahdu enää ajatuksiin, ainakaan aktiivisesti.

Kolun teksti on yhtä aikaa helposti lähestyttävää ja punnittua. Kirjan lopussa on linkkilista lisätietoihin ja sanastoihin, mikä on hyvä ratkaisu. Uskon kirjasta olevan vertaistueksi mutta ihan myös portiksi aihepiiriin, joka ei kaikille ole lainkaan tuttu. Koen, etten pysty itse arvioimaan, kuinka "aitoa" Peetun sukupuoli-identiteetin määrittely romaanissa on, mutta minuun se ainakin upposi. Toisaalta voiko olla olemassa yhtä "aitoa" tapaa kirjoittaa transnuoren elämästä? Ei tietenkään voi.

Kesän jälkeen kaikki on toisin kertoo tarinan, jota on syytä kuunnella. Se kertoo Peetun lisäksi myös hänen läheisistään: etenkin äidin, joka on vauhdikas ja liberaali, on lopulta – ainakin Peetun silmin – haastavaa elää aatteidensa mukaan, kun on luovuttava oman pikkuprinsessan ideasta, kuvitelmasta joka ei koskaan edes ollut totta.

Kunpa saisimme kaikki itse päättää, kuinka meidät määritellään.


Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin
Otava 2016
112 s.

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Luetaanko tämä?, Kirjanurkkaus, Kirjavuori, Kujerruksia, Lukutoukan kulttuuriblogi, Notko, se lukeva peikko  

Haasteet: 90. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Helmet-haasteen kohta 15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen (purjelento), Suomi(ko) 100 -lukuhaaste (sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöt).

10. heinäkuuta 2017

Jenni Linturi: Jälleenrakennus



Toinen maailmansota on päättynyt ja suomalaiset sotilaat palaavat siviiliin. Helsingin Malmilla parikymppisiä kaksospoikia Olavia ja Kalevia odottavat kotiin äiti Ingeborg ja täti Lettu. Olavi on ainakin päällisin puolin veljeksistä vakaampi, löytää jälleen elämästä ilon ja hurvittelun tai ainakin päättää niin elää. Kalevi puolestaan ei pääse irti rintamakokemuksistaan, vaan alkaa kärsiä kovista painajaisista ja ahdistuksesta. Hänet viedään "lepäämään" Lapinlahden sairaalaan.

Mielenterveysvaikeuksien hoitomuodot ovat sodanjälkeisessä Suomessa karut ja karskit. Työnteon parantavaan voimaan uskotaan kivenkovasti, ja mielen järkkyminen ylipäätään tulkitaan heikkoudeksi joko yksilössä tai tämän perimässä. Kalevi sulkeutuu yhä tiukemmin omaan sisäiseen maailmaansa, ja itse sitä tietämättä joutuu äitinsä ja tätinsä vuosikausia jatkuneen valtapelin nappulaksi. Sen juuret puolestaan ovat naisten nuoruudessa, eikä helpotusta tunnu olevan luvassa.

Jenni Linturin Jälleenrakennus on tiivistunnelmainen, haastava romaani. Se tarkastelee hahmojaan etäältä ja silti kurkistaa heidän maailmaansa, ajatuksiinkin, vähintään tekoihin ja sanoihin, jotka ovat kovia ja armottomia. Romaanin kuvaama perhe on palasina, eikä rikkinäisyys johdu pelkästään sodasta, vaan kaikesta, mitä ennen sitä on jo tehty ja sanottu.

Jälleenrakennus vaatii lukijalta tarkkaavaisuutta. Se on mitaltaan lyhyt mutta sisällöltään painava. Helppoa luettavaa se ei ole, sillä Linturin hiottu kieli etäännyttää. Lauseet ovat kirkkaita ja huolellisia, mutta tarinan tempoon ne eivät ime.

Samalla henkilöhahmot ovat epämiellyttäviä. He ovat rikkinäisiä, satutettuja, mutta yhtä lailla itsekin pahanteossa tavalla jos toisellakin. Etenkin sisarukset Lettu ja Ingeborg ovat omien rooliensa, odotustensa ja muistojensa vankeja: kumpikin on halunnut paljon ja jäänyt saamatta sen suurelta osin. Katkeruus, kauna ja eräänlainen sokeus tukahduttavat ilman heidän kotonaan ja perheessään.

Jälleenrakennus ei juhli sodan saavutuksia, ei kiillota kunniamerkkejä tai kohota kotirintamaa. Se paljastaa hymyttömänä ne railot, joita sota aiheuttaa yksilölle ja yhteisölle. Samalla se muistuttaa, kuinka lyhytnäköistä on kanavoida syytteet säpäleinä olevasta mielestä ja rikkinäisistä perheistä vain sotaa kohtaan: myös rauhan aikana ihmiset ovat halutessaan petoja toisilleen, armotta. Toisen ihmisen ymmärtämisellä on lopulta hyvin lyhyt mitta.


Jenni Linturi: Jälleenrakennus
Ulkoasu: Tuomo Parikka
Teos 2017
232 s.

Kirjastosta.

_______


Haasteet: 83. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Suomi(ko) 100 -haaste (mielenterveyden vaikeudet), Helmet-haasteen kohta 34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt.

8. heinäkuuta 2017

Kesälukumaratonille!



Emmin, emmin, mutta houkutus kasvoi suureksi. Blogistanian toinen tämän kesän yhteislukumaraton on käynnissä, ja päätin reilu tunti sitten, että mukaan on lähdettävä. Aloitin lukemisen klo 18 lauantaina, eli oma urakkani jatkuu sunnuntaihin klo 18 asti. Tämänkertaista yhteislukumaratonia emännöi Jane Kirjan jos toisenkin -blogista.

Lukumaratonin ideahan on lukea vuorokauden aikana niin paljon kuin ennättää ja haluaa. Olen maratoonannut useita kertoja, joten aika hyvin jo aavistelen, miten homma tulee menemään. Huomiselle on yksi muutaman tunnin lukuajastani vievä meno, mutta muuten tässä ollaan aivan vapailla vesillä tekemään mitä vain.




Omasta maratonistani on nyt kulunut ensimmäinen tunti ja luettuna on yksi kirja ja 128 sivua. Parvelan, Sortlandin ja Pitkäsen mahtava Kepler62-sarja on edennyt jo pitkälle, ja luin nyt sarjan neljännen kirjan, Pioneerit. Kaukaiselle planeetalle lähetetty retkikunta on saapunut perille ja alkaa tutustuminen uuteen kotiympäristöön. Kepler62 vaikuttaa jopa hieman liian hyvältä ollakseen totta, eikä vastoinkäymisiltä vältytä. Tässä osassa kertojavuoro on jälleen norjalaisella asetehtailijan tyttärellä Mariella.

Pasi Pitkäsen kuvitus on yhtä henkeäsalpaavaa kuin ennenkin, ja tarina etenee vauhdikkaasti. En voi kuin todeta, että Kepler62 tuo huomattavaa lukuiloa ihan tällaiselle varttuneemmallekin lukijalle. Suosittelen!

Seuraavaksi ehkä novelleja, niihin on hinku.

Aikaa kulunut: 1 h
Luettuna: 1 kirja / 128 sivua




Pioneerien jälkeen luin neljä novellia Maria Peuran kokoelmasta Tunkeilijat (yhteensä 22 sivua), mutta oli hieman vaikeuksia päästä kiinni Peuran vaativaan kerrontaan, joten jätin kokoelman toistaiseksi rauhaan.

Nappasin luettavakseni Markku Pietikäisen nuorille suunnatun dekkarin Painajainen leirikoulussa, joka oli kevyttä mutta hieman hailakkaa tavaraa. Luokka lähtee kevätlukukauden loppupuolella tiukan opettajansa kanssa leirikouluun syrjäiselle vanhalle kyläkoululle, jota isännöi persoonallinen taiteilija Väiski Kolu. Kummalliset ja pelottavat tapahtumat alkavat pian häiritä leirikoulun ohjelmaa,  ja vaaditaankin tiukkaa yhteispeliä ja kekseliäisyyttä, että pinteestä selvitään.

Aivot tuntuvat olevan hieman tahmeat, mutta enköhän jotakin vielä lue ennen nukkumaanmenoa.

Aikaa kulunut: 4 h 30 min
Luettuna: 2 kirjaa ja 4 novellia / 318 sivua




Uusi päivä, ah! Illalla lueskelin vielä hieman Alice Munroa, mutta uni vei kesken kaiken. Luin siis novellin Chaddeleyt ja Flemingit (45 sivua) kokoelmasta Jupiterin kuut loppuun heti ensimmäiseksi aamulla. Novelli on kaksiosainen, ja sen minäkertoja pohtii suhdettaan äitinsä ja isänsä sukuihin. Miten paljon suvut vaikuttavat? Miksi sukulaisiin ei osaa suhtautua neutraalisti? Miksi häpeää heitä, vaikkei olisi syytäkään? Munron tuttu, rauhallinen tyyli näkyy tässäkin novellissa.

Munron jälkeen otin luettavakseni Pekka Saurin Ratkaisemattomien kysymysten kirjan (160 sivua). Se on eräänlainen miniesseiden ja aforismien kokoelma, jossa pohditaan elämän merkitystä, taloutta, yhteiskuntaa ja yksilöä. Kirkkaita, teräviä ajatuksia, joihin palaan vielä tarkemmin. Erinomaista luettavaa kerta kaikkiaan.

Nyt olisi muutama tunti aikaa, ennen kuin lähden hetkeksi muihin menoihin. Vaikea valita seuraavaa...


Aikaa kulunut: 17 h
Luettuna: 3 kirjaa ja 5 novellia / 523 sivua




Saurin kirjan perään luin kaksi novellia Katherine Mansfieldin kokoelmasta Kanarialintu. Pikkutyttö (7 sivua) on karheankipeä kuvaus siitä, kuinka lapsen näkemys isästä muuttuu. Kaupan nainen (17 sivua) on puolestaan jopa hieman hyytävä novelli matkalaisista, jotka päätyvät yöpymään syrjäisen puodinpitäjän luokse. Roolit karisevat, yksinäisyys jäytää.

Novellien jälkeen otin lukuun Kirsti Kurosen Pahan puuskan (75 sivua), joka on runoelman muodossa oleva kertomus nuoren itsemurhasta ja sen vaikutuksesta läheisiin. Runoelmamuoto toimii tällaisen teeman kanssa hyvin, suru ja epätietoisuus ja suuttumus näkyvät, ja vähitellen aika korjaa.

Minulla on nyt selvästi rauhallisempi tahti kuin yleensä lukumaratonilla, mutta hyvä näin.


Aikaa kulunut: 18 h
Luettuna: 4 kirjaa ja 7 novellia / 622 sivua




Maalissa!

Viimeiseksi kokonaiseksi romaaniksi otin Siri Kolun Kesän jälkeen kaikki on toisin (112 sivua), joka kuvaa nuoren transmiehen Peetun kesää. Peetu odottaa syksyllä koittavaa täysi-ikäisyyttä ja sukupuolenkorjausleikkausta ja käy isänsä kanssa purjelentämässä, jolloin on aikaa ajatteluun ja keskusteluun. Herkkä, kipeäntuntuinen romaani.

Viimeiseksi luin Alice Munroa, novellin Levää (31 s.) kokoelmasta Jupiterin kuut. Vastikään miesystävänsä jättämäksi tullut Lydia on matkalla pienellä saarella ja kohtaa siellä muissa majatalon vieraissa sekä outoutta että tuttuutta – ja ennen kaikkea itsensä ja elämänsä.

Tällainen rennohko vauhti tuntui sopivan tähän hetkeen, mutta hieman harmittaa, etten voinut aivan täysillä keskittyä lukemiseen, vaan piti hoidella muitakin asioita välissä. Vaan ei se mitään, kunhan lukee!

Aikaa kului siis 24 tuntia ja luettua tuli 5 kirjaa ja 8 novellia, yhteensä 765 sivua:

Timo Parvela, Bjørn Sortland ja Pasi Pitkänen: Kepler 62 – Kirja neljä: Pioneerit
Markku Pietikäinen: Painajainen leirikoulussa
Pekka Sauri: Ratkaisemattomien kysymysten kirja
Kirsti Kuronen: Paha puuska
Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin
Maria Peura: Tunkeilijat (osittain)
Katherine Mansfield: Kanarialintu (osittain)
Alice Munro: Jupiterin kuut (osittain)

7. heinäkuuta 2017

Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia



Erika Vikin esikoisteos, Kaksosauringot-trilogian avaava Hän sanoi nimekseen Aleia olisi mennyt ohi silmieni ilman bloggarikollegoita. Eräässä bloggaritapaamisessa alkuvuodesta Kirjaluotsi-blogin Tiina esitteli lukemaansa Vikin teoksen ennakkokappaletta ja kehui, kuinka vetävästä kirjasta on kyse. Uskoin kehuja ja laitoin kirjan varaukseen.

Hän sanoi nimekseen Aleia alkaa dramaattisen lumimyrskyn keskeltä. Nääntymäisillään oleva nuori nainen menettää muulinsa susilaumalle ja tuupertuu Seleesian tieteellisen toiminnan edistämisen seuran pohjoisimman toimipisteen portille. Toimipistettä isännöi seleesi Corildon Ma'Bathae, joka on seuran kartografi. Lopulta herätessään tyttö ei muista mistään mitään, mutta nimekseen hän sanoo Aleia. Corildon antaa Aleian jäädä luokseen toipumaan ja asumaan, ainakin kevääseen asti.

Corildonilla on vaativa tehtävä seuran pohjoisimpana tutkijana. Tuulet ovat muuttuneet huonoon suuntaan, ja ympäri mantereen kuuluu epäröiviä ääniä siitä, mitä on meneillään. Seleesit ovat aisteiltaan ylivoimainen laji, joihin ihmisillä on paikoin vaikeuksia suhtautua neutraalisti. Vieraan pelko on vahva, etenkin kun vieraalla on huomattavasti enemmän pelimerkkejä käytettävissään. Kirjan maailmassa puhutaankin lajistisista rikoksista, kun on syytä epäillä esimerkiksi väkivallan johtuvan lajien välisistä eroista. Seleesit ovat tehneet ihmisten kanssa tarkan sopimuksen siitä, miten käyttävät voimiaan ihmisten mailla, ja sen noudattamista valvotaan tarkkaan.

Corildonille selviää nopeasti, ettei Aleia ole lainkaan tavallinen ihmistyttö, vaan jotain muuta. Mutta mitä, siitä ei tunnu saavan selvää, vaikka epäilyksiä on. Niinpä kevään koittaessa Corildon ja Aleia lähtevät pitkälle matkalle kohti Corildonin kotimaata Seleesiaa, jossa on edellytyksiä selvittää Aleian tilanne. Lähtöhalua kasvattaa myös se tosiasia, että paljastuu Aleian olevan etsintäkuulutettu.

Junamatkan varrella seurueeseen liittyy vielä katupoika Mateo sekä Corildonin ystävä Arata Erren, entinen poliisi. Ja muutamia muitakin kiehtovia henkilöitä kohdataan, osa lyhyemmin ja osa pidemmän aikaa.

Hän sanoi nimekseen Aleia on todella vetävää ja moni-ilmeistä fantasiaa. Siinä on tuore ote, mutta tietynlaisia klassisia fantasiaelementtejä ei ole sysätty täysin syrjään. Kirjan maailma on sekoitus matalan profiilin magiaa, steampunkia ja villiä länttä: aivan mahtava kombo! Matka kohti Seleesiaa taitetaan junalla, jokialuksella ja höyrylaivalla, tieteellisen seuran tutkimustyössä on käytössä erinäisiä kiinnostavia vempeleitä, saluunat ja kaupunkien sivukujat heräävät eloon aidossa western-hengessä ja miljöö elää muutenkin todella monipuolisena ja visuaalisena.

Trilogian ensimmäisestä osasta kun on kyse, tarinan kokonaisuus vasta availee itseään ja paljon jää vielä selvitettävää seuraaviin osiin. Kirjan maailmassa on esimerkiksi kaksi aurinkoa, mikä kiehtoi minua paljon. Miksiköhän näin ja saadaankohan siihen liittyen vielä tietää jotain erityistä? Samoin kirjan ajanlasku kiinnostaa: tarinan alussa eletään ihmisten aikaa vuotta 2865, joka on seleesien ajassa vuosi 524 jt. (jälkeen tulilintujen lähdön). Tulilinnuista saadaan pieniä vinkkejä, muttei vielä kokonaiskuvaa. Jännittävää!

Kaksosauringot-trilogia sopii monenlaiselle lukijalle, sillä se on vauhdikas ja suoraviivainen seikkailu, mutta tarjoaa myös pohdittavaa suurista teemoista, kuten vierauteen suhtautumisesta ja yhteisön yksilölle asettamista odotuksista ja paineista. Ihmissuhteita kiemuroineen ei ole unohdettu, ja tarinan maailma tarjoaa paljon tarkasteltavaa yksityiskohdista kiinnostuvalle.

Erinomainen kirja, jonka jatkoa odotan jo kieli pitkällä – onneksi toinen osa julkaistaankin jo aivan pian, loppukesästä.


Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia. Kaksosauringot I
Ulkoasu: Jenni Noponen
Gummerus 2017
532 s.

Kirjastosta.

Kirjasarjan omat sivut täällä.

______

Toisaalla: Oksan hyllyltä, Kirjojen keskellä, Pauline von Dahl, Kirjavaras Rere, Kirjakaapin kummitus, Kirjojen pyörteissä, Hurja Hassu Lukija, Bookishteaparty, Dysphoria, Mustetta paperilla    

Haasteet: 81. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Helmet-haasteen kohta 41. Kirjan kannessa on eläin.

6. heinäkuuta 2017

Runon ja suven päivänä Vaaksan päässä taivaasta



Hyvää runon ja suven sekä Eino Leinon päivää! Hieman harmaalta vaikuttaa, mutta onneksi runous lämmittää ja valaisee, heh. Tänään klo 16 lähtee Runokävely Helsingissä Runebergin patsaalta. Tervetuloa mukaan lukemaan runoja itsekseen tai ääneen tai kuuntelemaan ja katselemaan muiden lukemista.

Tomi Kontion runokokoelma Vaaksan päässä taivaasta on ilmestynyt vuonna 2004 ja se on ensimmäinen Kustannusosakeyhtiö Teoksen julkaisema kirja. Hauska anekdootti! Teos on ehdottomasti suosikkikustantamojani, ja nykyisin se taitaa olla niitä harvoja, jotka julkaisevat reilun määrän runokokoelmia vuodessa.

Tomi Kontio on minulle nimenä tuttu, mutten muista lukeneeni hänen runojaan aiemmin. Vaaksan päässä taivaasta oli siis kaikin tavoin uusi tuttavuus, ja se teki hyvän vaikutuksen. Runojen teemoista vahvimmiksi nousevat yksinäisyys, kohtaaminen ja kaipaus. Kontion runojen puhujat ovat monesti hieman syrjässä, tarkkailevat ja pohtivat. Ovat ehkä menettäneet jotain tai vaarassa menettää. Tai tietävät – kaikkitietävällä tiedollaan – mitä muilta puuttuu.

Hän istui huoneessaan ja syttyi tuleen
hän oli ajatellut että

ja tähtiä myös, niiden vanhaa valoa

hän olisi kirjoittanut, tehnyt, sanonut
niin monta kertaa
olisi jos ei olisi - -

Miljöönä on vahvasti kaupunki, Helsinki. Kivikadut, asfaltin pinta, kerrostalot ja kapakat, lähiöihin vievä metro. Kontion kieli on säästeliästä muttei silti minimalistista, ja hän antaa lukijalle välineet tehdä kuvat mieleensä, nähdä sen, minkä runoilija näyttää.

Kokoelman toisessa osiossa runot ovat laajempia, kertomusmaisempia. Niissä kohdataan yksinäisiä ja hylättyjä, juoppoja ja retkuja, väkivaltaa ja eroja. Runot todella ovat tarinoita, ne kertovat. Samalla runot kasvavat mielessä itseään suuremmiksi, jatkavat muotoutumistaan.

- - Ostoskeskus liikahti hieman, kun aurinko meni pilveen.
Ajattelin kaikkia niitä kakkuja, jotka olivat sortuneet,
omiani ja toisten ja tajusin,
ja se oli kuin totuus sillä hetkellä,
että se mikä luhistuu ei ole elämä, vaan toive elämästä.

Vaaksan päässä taivaasta on runokokoelma, joka tarkkailee ympäristöään ja näyttää ne puolet, joita ei ehkä kiireisimmillään huomaa tai ylipäänsä halua huomata. Se on hylättyjen puolella, muttei ketään vastaan. Väkivallanteot ja konfliktit eivät saa oikeutusta, mutta niiden olemassaoloa ei kielletä tai peitetä. Kaupunki kätkee ja paljastaa, sen sisään mahtuu koko elämän ja yhteiskunnan kaari. Kaikilla meillä on sama vaaksan mitta taivaaseen.

- - Mies tarttuu naista kädestä ja ajattelee,
että nyt kaikki on hyvin,
juuri nyt, juuri niin kuin pitääkin
ja tämä on sitä, mistä en ole
uskaltanut edes unia nähdä.


Tomi Kontio: Vaaksan päässä taivaasta
Ulkoasu: M-L Muukka
Teos 2004
66 s.

Kirjastosta.

_______

Toisaalla: Kirjavinkit

Haasteet: 79. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Helmet-haasteen kohta 17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista, Runo100-haaste

5. heinäkuuta 2017

Kansallistaiteilija toisin silmin



Albert Edelfeltin (1854–1905) maalaukset, kuten Pariisin Luxembourgin puistossa, Lapsen ruumissaatto, Leikkiviä poikia rannalla ja Kristus ja Mataleena, ovat tuttuja kaikille suomalaisille vähintään alitajuisina muistoina koulukirjoista, mutta monelle myös Ateneumin ja muiden taidemuseoiden seiniltä ja erilaisista kansallisromanttisista kuvastoista. Kuinka moni kuitenkaan tietää juuri mitään kansallistaiteilijasta itsestään? Hänen elämästään ja ajatuksistaan, työstä taiteen takana, ihmissuhteista, toiveista?

Venla Hiidensalon Sinun tähtesi kertoo yhden kuvitteellisen version Edelfeltistä. Albertin elämä pikkupojasta kuolemaan saa oman kaarensa, jonka sidosteeksi punotaan hänen pikkusisarensa Berta, vaimonsa Ellan, yhden kesän hairahdus, piika Ansa ja avioton, Albertille tuntemattomaksi jäänyt poika Aarne. Kaiken yllä on Albertin kokema ahdistus ja epäonnistumisen pelko: hän haluaa tulla suureksi taiteilijaksi – ja tuleekin – mutta omalla hinnallaan, joka on muuta kuin häneltä vaaditaan.

Sinun tähtesi rakentaa tarinansa vähitellen, hitaasti ajassa ja elämässä edeten. Alku tuntuu haahuilulta, nuori Albert etsii itseään ja tapaansa ilmaista mielessään olevat kuvat, mutta vähitellen taiteilija kasvaa kohti kukoistustaan ainakin ulkoisen menestyksen mukaan mitaten. Henkilökohtaisen elämän kolhut ja kuopat koettelevat, eikä Albert tunnu olevan koskaan valmis ottamaan niitä vastaan. Toisaalta myös usko itseen ja lahjakkuuteen on koetuksella, vaikka työ puhuu puolestaan.

Hiidensalon tulkinta kansallistaiteilijasta on rohkea, sillä siitä puuttuu kiille ja kimallus, poukkoilu ja kumartelu. Albert Edelfelt on vahvasta taiteellisesta ilmaisustaan huolimatta ihmissuhteissa heikko ja epävarma, tyytymätön ja melankolinen. Romaanin näkökulmat jaetaan Albertin, Bertan, Ansan ja Aarnen kesken, ja jokainen niistä tuo uuden sävyn ja varjostuksen tarinaan kertoen samalla omaansakin.

Albert joutuu isänsä kuoleman jälkeen vastuuseen perheensä elättämisestä, mutta äiti pitää hänen uraansa aina ensisijaisena. Niinpä nuori mies lähtee Belgian kautta Pariisiin oppimaan yhä enemmän, vaikka samaan aikaan äiti ja sisaret joutuvat säännöstelemään öljylamppujensa käyttöä ja taloustarvikkeita pärjätäkseen koleassa Helsingissä. Pariisissa Albert kohtaa taidemaailman lainalaisuuksia: on opittava myymään työtään, vastattava ostajien haluun, löydettävä oikeat hetket ja miljööt. Malliensa kautta hän tutustuu elämän lihalliseen puoleen ja se luo oman hehkunsa koko hänen loppuelämälleen. Albert ei koskaan tunnu pääsevän himonsa yli, hän haluaa rakastaa ja haluta, se on hänen inspiraationsa lähde.

Sovinnainen järkiavioliitto seurapiirikaunotar Ellanin kanssa muodostuu Albertin elämän kenties raskaimmaksi taakaksi. Mies ja vaimo eivät osaa lähestyä toisiaan, eivät alkuun eivätkä koskaan sen jälkeenkään. Ainokaiseksi jäävä Erik-poika on hento ja heikko, mutta mieleltään terävä – ja joutuu aina vain kaipaamaan joko henkisesti tai fyysisesti poissaolevaa isäänsä.

Taustalla elää salaisuus, jota Albert ei saa koskaan tietää. Hänellä on poika Aarne, jota ei koskaan tule tuntemaan. Yhtenä Haikon kesänä Albert käyttää mallinaan kartanon piikaa Ansaa, ja Pariisista oppimiensa tapojen mukaan ottaa tämän itselleen kaikin tavoin. Siinä missä piikatyttö unohtuu Albertilta pian uusien kasvojen myötä, Ansa puolestaan saa kantaa kesän seuraukset mukanaan, vaikka vaikeneekin visusti lapsensa isästä. Tosin Ansakin säilyy osana Albertin uraa, sillä hän toimii mallina suurteokselle Kristus ja Mataleena.

Edelfeltin ikääntyminen ja kunnon rapistuminen tulee liki. Hän ei voi hyväksyä maallisen vaelluksen väistämättömiä vaiheita, ei suostua vanhenemaan. Ja niin kuitenkin käy, että kansallistaiteilijankin aika lopulta koittaa. Perintö jää, kaikin tavoin.

Kirjan viimeinen siipale kuvaa Aarnea aikuisena. Isättömänä kasvanut poika päätyy perheenisäksi ja taitavaksi maalariksi: hänen kädenjälkeään tilataan yhä uusien, nopeasti Helsinkiin nousevien kivitalojen rappukäytäviin ja huoneistoihin. Maailmansota jylisee taustalla, ja kun Suomi itsenäistyy ja punaisten ja valkoisten aseet nostetaan esiin, Aarenkin joutuu osaksi verisiä tapahtumia – myös painamaan liipasinta. Onko tämä se Suomi, jota fennomaanit rakensivat? Onko tämä se maa, jonka kulttuuriperinnöstä Albert ammensi taideteostensa ideoita? Hapuileva toivo jää kirjan viimeiseksi henkäykseksi.

Sinun tähtesi on suuri ja runsas romaani, jossa on niin tarkkoja yksityiskohtia kuin suuria linjoja. Sen alkupuoli tuntui tahmealta, jotenkin hitaalta, mutta kun kerronnan tempoon tottui, se vei mennessään. Uppouduin Albertin tarinaan juhannuksena: rauhassa mökkisaaressani, luonnon keskellä. Miljöö oli täydellinen, samoin rauhallinen lukuajankohta. Albertin elämä, synkkyys, toisiaan täydentävät näkökulmat ja äärimmäisen kiehtova ajankuva tekivät lukuelämyksestä mieleenpainuvan ja vahvan.

"Aika ja elämä. Siinä olivat aiheet, joita hän olisi tahtonut maalata. Kummastakaan ei saanut otetta vaikka miten yritti."


Venla Hiidensalo: Sinun tähtesi
Ulkoasu: Timo Mänttäri
Otava 2017
480 s.

Kirjastosta.

______

Toisaalla: KirjasähkökäyräKulttuuri kukoistaa, Tekstiluola, Kirjan pauloissa, Kirja vieköön!, Kirjakaapin kummitus, Tuntematon lukija

Haasteet: 80. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Helmet-haasteen kohta 9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja, 1918-haaste pääsee tämän myötä alkamaan omalta osaltani.

4. heinäkuuta 2017

Lähtölaskenta Runokävelyyn: Vain olla näin – runoista ja hyvästä olosta



Runous on ihmeellinen kirjallisuudenlaji. Tuskin muihin liittyy tavallisten tai enemmänkin harrastaneiden lukijoiden keskuudessa niin paljon ennakkoluuloja kuin runouteen ja runoihin. En ole itsekään moisista vapaa: joka kerta aiempina vuosina, kun olen jostain syystä päätynyt kirjoittamaan runoista blogiin, olen tehnyt sen jotenkin anteeksipyydellen. Tässä nyt jotain raapustan, mitä lie yritän.

Tämän vuoden Runo100-haasteen myötä olen tarttunut runoihin avoimemmin mielin. Lueskellut, maistellut, palaillut takaisin. Antanut aikaa, kun siltä tuntuu, kiirehtinyt enemmän, kun on ollut sen aika. Ylipäätään olen tehnyt sen tietoisen ratkaisun, että luen runoja, annan mennä.

Viime viikolla löysin Pasilan kirjaston runohuoneesta (kyllä, siellä on runohuone!) Kirsi Kunnaksen vuonna 1950 ilmestyneen runokokoelman Uivat saaret. Vaeltelin Kallioon odottelemaan iltapäiväksi sopimaani tapaamista, ja kaivoin kirjan esiin. Ajattelin, kuinka mageeta olisi lueskella runoja kahvilassa, todella vakuuttavaa.

Sen sijaan, että olisin saanut aikaiseksi jonkin väkinäisen asetelman, uppouduin Kunnaksen runoihin kuin hourupää. Ne ovat ihania. Niissä huokuu luonto ja ihminen, kuvat ja hetket, tunnelma ja jokin syvempi siellä kaiken alla. Jäätelö suli purkkiin ja jäätee laimeni, kun en ehtinyt niihin vilkaistakaan.

En ole ehkä koskaan kokenut runojen kanssa näin sujuvaa yhteisymmärrystä.

- - On hyvä illan käteen painaa päänsä
kun viimein haravaani nojaan, ilta omaansa,
ja työni jätän.
Yöhön on kevyt mennä nukkumaan.

Vaikka Kunnaksen runot on kirjoitettu lähes 70 vuotta sitten, niissä on paljon elementtejä, jotka tekevät niistä samastuttavia ja ymmärrettäviä edelleen. Niissä hehkuu moderni ote, nuoruus, elämän taimet.

Vain olla näin
ja katsella pilveä, kukkaa.
Kääntyä pois siitä mitä odottaa,
laskea kätensä ja olla vailla pelkoa,
vain odottaa - -

Jos Kunnaksen runoja pitäisi koettaa määritellä adjektiiveilla, käyttäisin sanoja jäntevä, soljuva, visuaalinen. Kuvat nousevat vahvoina: mielessään näkee metsää, peltoa, vettä, taivasta, lintuja, puita, ihmiskohtaamisia. Silti runoissa ei ole mitään asetelmallisuutta, ne antavat tilaa ja hengittävät vapaasti.

Ei mitään enempää –
Vain katse joka kaiken ottaa
ja kaiken jättää paikoilleen,
niin että kuva syntyy
ja ihminen
jossa jo kaikki itsessänsä on:
maa, pellot, vuoret metsineen
ja aurinko. - -

Kun luin kalliolaisessa kahvilassa Kirsi Kunnaksen runoja rauhallisena, aurinkoisena kesäpäivänä, tuntui kuin jotain olisi loksahtanut paikoilleen. Oli hyvä olla, ei ollut kiire minnekään. Oli kirja, oli sanoja ja rivejä, oli se väljähtänyt jäätee ja sulanut jäätelö. Tuli olo, jollaisen haluan kokea useamminkin: tunne siitä, että juuri tässä minun kuuluu olla juuri nyt, ei missään muualla vauhkoamassa.

Ihan kuin olisin nytkähänyt pienen liikkeen kohti itseäni.

- - Pysähdyin.
Kauan, tietämättä miksi
olen tässä seissyt.
Ja miksi kulkisin? 
Ja aika lävitseni käy,
se majaa rakentaa,
tietä oviaukon luota eteenpäin se valmistaa,
se odottaa ja minä odotan,
voi viesti ovelleni käydä:
on valmis tie ja tarkoituksen tuntee aika vain,
siihen luota.


Kirsi Kunnas: Uivat saaret. Runoja
WSOY 1950
105 s.

Kirjastosta.


Haasteet: Runo100, 82. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Helmet-haasteen kohta 4. Kirja lisää hyvinvointiasi

_______________



Kuten tiettäväksi on tehty, ylihuomenna torstaina, runon ja suven päivänä, tehdään Helsingin keskustassa Runokävely kotimaisen runouden hengessä ja sen kunniaksi. Alkupiste on Runebergin patsaalla kello 16. Kaikki ovat tervetulleita. Nähdään torstaina!

Runokävelyn ideointiporukka julkaisee joka päivä lähtölaskentajutun:

1.7. Tuijata
2.7. Hyönteisdokumentti
3.7. Reader, why did I marry him?
4.7. Eniten minua kiinnostaa tie
5.7. Kirja vieköön!
Ja 6.7. kävelemme. Toistan: TERVETULOA!

#runokävely

28. kesäkuuta 2017

Kuinka selviytyä nahkeasta lukufiiliksestä ja lukea (lähes) huomaamatta 1000 sivua

Kuten olen aiemminkin ohimennen maininnut, takana oleva työvuosi oli monella tapaa hyvin raskas. Se vaikutti keväällä lukemiseenikin, eikä ihme. Loman alettua huokasin helpotuksesta: kesällä ainakin ehtii ja tekee mieli lukea! Aina ennenkin on ollut niin!

Kesäkuun päivät vierivät, eikä lukeminen silti vieläkään tuntunut oikein miltään. Sitten kävin Atenan ja Kustantamo S&S:n kesä- ja syyskirjojen esittelytilaisuudessa, jossa jaettiin luettavaksi uunituore Cilla & Rolf Börjlindin dekkari Uinu, paju pienoinen. Päätin testata sitä. Ja koukkuun jäin.

Onnekseni sain saman tien lainattua e-kirjaston kautta Börjlindien sarjan aiemmat osat – ihmisen ei tarvitse edes kotoaan poistua, kun saa lisää ahmittavaa lukulaitteelleen, niin näppärää! 

Ja voi pojat, sitten nimittäin luettiin. Noin neljän päivän aikana selätin tuhatkunta sivua Börjlindien Rönning & Stilton -sarjaa, ja lisääkin olisi mennyt, jos sitä olisi ollut tarjolla. Lukujumista ei tietoakaan, kaikki raskaat ajatukset pyyhkiytyivät sen siliän tien. "Tätä on lukemisen ilo, todellakin", ajattelin, minkä nyt kirjojen kuvaamilta raaoilta rikoksilta ja vauhdikkailta käänteiltä ennätin.


Tämän sarjan kirjat eivät ehkä pääse esille parhaalla mahdollisella tavalla pelkän juonikuvailun kautta. Ruotsalaisdekkarien tapaan niissä on kaikissa monta juonilinjaa, jotka jollain tapaa kietoutuvat yhteen tarinan edetessä. Börjlindien sarjan päähenkilöt ovat paljolti vastakohtaiset: nuori poliisikokelas, sittemmin valmistuva Olivia Rönning ja katuojaan päätynyt mutta sieltä vähitellen ylös ponnistava entinen rikostutkija Tom Stilton. Jos olen joskus hieman nyrpistänyt nenääni dekkareiden päähenkilöiden henkilökohtaisissa ongelmissa piehtaroinnille, Börjlindit onnistuvat vetämään ongelmat jo sen verran karskisti yli, ettei niitä voi kuin pitää oivana lisämausteena tarinalle.

Ensimmäisessä osassa, Nousuvedessä, Olivia Rönning kohdataan tosiaan vasta poliisikoululaisena, joka tarttuu kurssityönään parikymmentä vuotta vanhaan, selvittämättä jääneeseen henkirikokseen. Raskaana ollut nainen haudattiin elävältä rantahiekkaan, jonne tämä hukkui nousuveteen. Juttua tutkivat yhdessä Olivian jo edesmennyt poliisi-isä ja Tom Stilton, jonka Olivia siis löytää asunnottomana kadulta. Lisäksi juonilinjoissa seurataan asunnottomien raakoja, nettiin kuvattavia pahoinpitelyjä sekä monikansallisen kaivosyhtiön toimitusjohtajaan kohdistuvaa kiristystä. Ojanpohjalta yhteiskunnan huipulle siis, sananmukaisesti.

Onneksi luin Uinu, paju pienoisen ensin, sillä tässä ensimmäisessä osassa kieli on rakenteeltaan kehnoa. Virkkeet on pätkitty rasittavana tehokeinona mahdollisimman lyhyiksi etenkin jännitystä nostattavissa kohdissa, mitä pidän laiskana ratkaisuna – ja huonona kielenkäyttönä. Seuraavissa osissa tätä tyyliä oli joko selvästi vähennetty tai sitten totuin siihen ja unohdin koko asian. 

Toinen osa, Kolmas ääni, kuljettaa tarinan yhtäältä Ranskaan, Marseillen kaduille, sirkuksen ja pornoteollisuuden maailmaan sekä Ruotsissa ratkomaan tullin virkamiehen lavastettua itsemurhaa. Olivia pohdiskelee ammatti-identiteettiään ja Stilton puolestaan kuntoutuu vähitellen löytäessään asuinpaikan proomulta, jota emännöi omat salaisuutensa piilottava Luna.

Kolmas ääni on osin hyvin karskia luettavaa. Väkivalta on paikoin raakaa ja vähitellen aukeavat juonikuviot kinkkisiä. Ihmisten ei ole helppoa olla onnellisia, vaikka puitteet olisivatkin kunnossa. Kullakin on historian painolastia harteillaan ja Börjlindit ovat saaneet ujutettua mukaan monenlaisia ilmiöitä ja kuriositeetteja.

Stiltonin entinen pomo Mette on kiehtova henkilöhahmo erikoisen perheensä kanssa. Eläkeikää lähestyvä työnarkomaani poliisi ei ole tuorein mahdollinen dekkarihenkilö, mutta jotenkin Mettestä saadaan sympaattinen ja uskottava. Hän on koko kuvion kannattelija, monellakin tapaa.

Musta aamunkoitto on sarjan kolmas osa ja kronologisesti luettuna myös tähänastisista raain, sillä sen rumat rikokset kohdistuvat lapsiin. Rikosten taustalta on nopeasti kaivettavissa rasistisia motiiveja, ja poliisin työt aloittanut Olivia joutuu monenlaiseen soppaan mukaan tutkiessaan tapahtumia. Uusnatsijärjestön lonkerot kietoutuvat yhä tiukemmalle, eikä henkilökohtaiseltakaan uhalta vältytä.

Samalla Stiltonin menneisyys alkaa aueta selkeämmäksi kokonaisuudeksi. Helppoa ei hänelläkään ole eikä ole ollut, mutta joten kuten mies saa itsensä jaloilleen. 

Mustan aamunkoiton juonenkäänteet vievät 1970-luvulle, erään lahkon puuhiin, jotka eivät ole kaunista katsottavaa nekään. Mielikuvituksellista ja ehkä kaukaa haettua, voi olla, mutta hiton koukuttavaa joka tapauksessa.

Kolmatta osaa putkeen lukiessani aloin väistämättä huomata tiettyjen maneerien toistumista. Kehnot kielelliset tehokeinot jäävät ensimmäisen osan jälkeen onneksi vähemmälle, mutta sen sijaan nopeat "leikkaukset" pysyvät edelleen mukana. Kohtauksien tunnelmaa ja jännitettä ei rakenneta ylettömän pitkällisesti, vaan nopeus on valttia. Börjlindien tausta on käsikirjoittamisessa, ja Rönning & Stilton -sarja onkin sangen elokuvamainen. Nousuvedestähän on jo tehty tv-sovitus.

Tätä tuhatsivuista seikkailua tehdessäni pääsin pitkästä aikaa todella nautinnolliseen lukuahmintamoodiin. Aika ja paikka hävisivät, vain eteenpäin sykkivä tarina kiinnosti. Vaikka Börjlindien kirjat eivät ole mitään ennennäkemätöntä tai uniikkia, niiden viehätys kolahti minuun juuri oikealla hetkellä. En miettinyt suuria kirjallisia saavutuksia, en syvällisiä sanomia tai unohtumattomia käänteitä. Sen sijaan annoin lukemisen viedä: en kritisoinut, en köhissyt, annoin vain palaa – ja viihdyin.

Mikään ei olisi toiminut minulle paremmin juuri siihen hetkeen.
Lukemisen ilo on palannut!


Cilla ja Rolf Börjlind
Suomentaja: Sirkka-Liisa Sjöblom

Nousuvesi
S&S 2013
323 s., e-kirja
Springfloden (2012)

Kolmas ääni
S&S 2014
336 s., e-kirja
Den tredje rösten (2013)

Musta aamunkoitto
S&S 2016
319 s., e-kirja
Svart gryning (2014)


Kirjastosta.

_________

76., 77. ja 78. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa.

26. kesäkuuta 2017

Kielletty rakkaus kerrankin freesisti



Kielletty rakkaus on aihe, josta on kirjoitettu maailman sivu. Teemassa on klassisia elementtejä, jotka toimivat vuosisatojen ja -tuhansienkin jälkeen, mutta niin ikään on mahdollista kertoa tarinaa latteasti tai ylipäänsä tavalla, joka ei oikeuta itseään.

Daniela Krienin Vielä joskus kerromme kaiken on romaani, jonka keskiössä on monella tapaa kielletyksi ja tuomituksi määriteltävä suhde. Kuusitoistakesäinen Maria on muuttanut poikaystävänsä Johanneksen kotitilalle itäsaksalaisessa pikkukylässä kesällä 1990. Koulunkäynti ei Marialle oikein maistu, mielummin hän lukee Karamazovin veljeksiä ja koettaa löytää paikkaansa Brendelin tilalla. Johannes on lähinnä kiinnostunut valokuvaamisesta ja toivookin siitä itselleen uraa. Maria puolestaan kipuilee aikuiseksi kasvamisen kanssa muuten: oma perhe on hajonnut, äiti onneton ja Marialla itsellään takki täysin auki mitä tulevaisuuteen tulee. Appivanhemmat Siegfried ja Marianne sekä Siegfriedin äiti Frieda ja tilan "kotimies" Alfred muodostavat Marian ympärille jotain sellaista, jonka voi ajatella korvaavan häneltä puuttunutta perhettä. Vähitellen Maria oppii talon tavoille.

Kunnes naapuritilan nelikymppinen Henner kolahtaa Marian tajuntaan kovaa. Seuraa tiukasti salattu suhde, joka on täynnä valtaa, himoa ja heräävää seksuaalisuutta. Marialla on mieletön tarve olla hyväksytty ja rakastettu, ja siksi hän suostuu asioihin, joita ei haluaisi tehdä ja alkaa kuvitella mahdollisuuksia, joita ei ole olemassakaan.

Vielä joskus kerromme kaiken on kipeä ja omalla tavallaan kauheakin tarina. Krienin tyyli on tykittävä: romaani alkaa Marian tiukalla kuvailulla ympäristöstä, jossa elää ja ihmisistä, jotka ympäristöön kuuluvat. 200 sivua on tiivistä kerrontaa, mitään ylimääräistä ei ole mukana. Marian kasvutarina tuntuu palana kurkussa, ahdistuksenakin. Hänen halunsa miellyttää ja samalla kuitenkin kasvaa omaksi itsekseen on niin raastava, että tekee mieli kääntää katse pois. Ja silti romaania lukee ahnehtien, niin intensiivinen se on.

Samalla kun nuori nainen oppii itsestään ja muista ihmisistä, Saksojen yhdistymisen kipu lävistää kansan. Brendelin perheen keskimmäinen poika on loikannut länteen vuosia aiemmin, mutta nyt muurin murtumisen jälkeen on taas mahdollista matkustaa ja tavata ihmisiä, joiden on ajatellut kadonneen elämästä jo aikaa sitten. Ikävä, maan hajottanut muuri ja politiikka, inhimilliset tragediat ja korjaamattomat haavat tuntuvat romaanissa kautta linjan. DDR:n takapajuisuus häviää Länsi-Saksan edistykselle, eikä se voi olla vaikuttamatta ihmisiin, jotka ovat koettaneet parhaansa mukaan elää elämäänsä niillä resursseilla, jotka käytössä ovat.

Vielä joskus kerromme kaiken on kirja, jota ei voi väittää suureksi romaaniksi, mutta se on intensiivinen, hiottu, raikas ja vahva tarina, jossa viljapellot ja navetta tuoksuvat, kesän valo viistää silmiä ja himo tuntuu varpaissa asti. 


Daniela Krien: Vielä joskus kerromme kaiken
Suomentaja: Ilona Nykyri
Ulkoasu: Eevaliina Rusanen
Gummerus 2014
200 s.
Irgendwann werden wir uns alles erzählen (2011)

Kirjastosta.

_______


Haasteet: 73. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Frau, Signora & Bibi -haaste (kirjan alkuperäiskieli on saksa)

19. kesäkuuta 2017

Viisi syytä rasittaa hauistaan lukemalla Tuulen viemää



Lukemattomat lukemattomat klassikot -listani pieneni 900 sivun verran, kun sain muutaman viikon aherruksen jälkeen selätettyä Margaret Mitchellin vuonna 1936 ilmestyneen, Pulitzer-palkitun Tuulen viemää. Kiitän lukupiiriä ja (pääosin kuviteltua) joukkopainetta siitä, että lopultakin pääsin tutustumaan Scarlett O'Haraan ja hänen Georgiaansa. Muistelen lukeneeni joskus lapsena jostakin Aku Ankan taskukirjasta Tuulen viemää -versioinnin, mutta siihen kokemukseni tästä tarinasta jäävätkin. Ennen tätä.

Keskityn nyt viiteen seikkaan, jotka saivat minut ponnistelemaan kirjan läpi.

Scarlett ja Rhett

"Niin ilmeistä!", huudahtaa suuri osa kirjan lukeneista. Ehkä niin, ja miksipä ei. Hemmotellun nousukasperheen tyttären ja salaperäisen raikulipoikamiehen rakkaustarina on myrskyisä, polveileva ja osin ennakoimaton – ei mikään tähtiin kirjoitettu todellakaan.

Scarlett noin lähtökohtaisesti on raivostuttava tapaus – ja juuri siksi niin herkullinen. Vaikka Tuulen viemää on kiistämättä kasvutarina, Scarlett ei muutu perimmäiseltä luonteeltaan sen aikana. Sen sijaan maailma hänen ympärillään muuttuu ja vaatii Scarlettilta kykyä sopeutua ja selvitä, tarkistaa ajatuksiaan ja asenteitaan. Ja voi mikä selviytyjä hän onkaan! Kekseliäs, peräänantamaton, anteeksipyytelemätön! (Ja kauhea. En kestäisi hänenkaltaistaan ihmistä missään olosuhteissa.)

Rhett puolestaan on jo ensimmäisen kerran parrasvaloihin astuessaan mieleenpainuva hahmo. Hän eroaa epäsovinnaisuudellaan kaikesta ympärillään, nauraa sekä itselleen että muille ja tavoittelee päättäväisesti sitä, mitä haluaa saada. Paha poika? Ilman muuta. Konna? En sanoisi.

Sotakuvaus

Yhdysvaltojen sisällissota 1861–1865 ei ole minulle millään muotoa tutuin sotahistorian tapahtuma. Tuulen viemää kertoo sodasta ennen kaikkea etelävaltioiden eli konfederaation puolelta, pohjoisvaltiot eli unioni (eli jenkit) kuvataan etelävaltiolaisten silmin ja näkökulman kautta – eikä se ole erityisen mairitteleva. Rintaman ja suorien taisteluiden sijaan ollaan kotirintamalla: Atlantan kaaoksessa, sotasairaalassa, autioituneella ja köyhtyneellä maaseudulla, pelokkaissa kodeissa. Sisällissota näkyy ihmisten mielissä ja perhesuhteissa, kun kaikki kokevat menetyksiä ja tiedonkulku on hidasta ja epävarmaa. Huomisesta ei voi koskaan tietää.

Tuulen viemää on sodan kuvaajana myös armoton: häviäjän roolia ei ole helppoa kantaa. Sota, johon lähdetään intoa ja kunniantuntoa puhkuen, ei menekään niin kuin sankarikuvitelmissa ajateltiin, vaan edessä on monen vuoden kärsimys ja hidas näivettyminen, lopulta raskas ja häviö.

Sota on paljon muutakin kuin aseiden jylyä. Se on uutisten odottamista, hiljaisuutta, yllättäviä uusia ihmissuhteita, turvallisen maailman perustuksiaan myöten tuntemaa vavahtelua. Samalla elämä jatkaa matkaansa, avioliittoja solmitaan ja lapsia syntyy. Ja aina on joku, joka hyötyy siitä kaikesta.

Naisen asema

Scarlett on omalle ajalleen epätyypillinen nainen, ja saa sen totisesti tuta. Romaanin alussa hän on huikentelevainen, itsekäs ja kapeakatseinen nuori neitokainen, joka ei välitä muusta kuin omasta suosiostaan, uumansa kapeudesta ja ulkoisesta menestyksestä. Pieleen menevät rakkausasiat ikuisen ihailun kohteen Ashleyn kanssa sekä syttyvä sota saavat Scarlettin tekemään ratkaisuja, joiden seuraukset kulkevat mukana loppuiän.

Sota sysää Scarlettin elämään, jollaiseen hän ei ollut valmistautunut, mutta jonka hän kantaa vahvana harteillaan. Heikkouden on väistyttävä, kun huolenpito itsestä ja muista kasautuu Scarlettin tehtäväksi. Hän pelastaa kotitilansa Taran tuhosta, selviytyy päivästä ja viikosta toiseen ja vannottuaan, ettei enää koskaan aio nähdä nälkää, sen myös toteuttaa. Scarlettista tulee sodan jälkeen menestyvä yrittäjä ja keinottelija, mitä ei totisesti katsota hyvällä aikana, jolloin naisen tehtävänä on pysyä kodin piirissä, huolehtia puolisostaan ja kasvattaa lapsiaan ja palveluskuntaansa. Äitinä Scarlett on surkea: hän ei koskaan edes halunnut lapsia, mutta saa niitä lopulta kolme. Ja sen kanssa on elettävä, tavalla tai toisella. Yleensä ottaen sillä toisella.

Tuulen viemään naiset tietävät millin tarkkuudella, kuinka heidän tulee toimia, puhua ja elää. Vielä tarkemmin he tietävät, kuinka muiden täytyy käyttäytyä. Ei ole sellaista tilannetta, johon ei olisi kirjoittamattomia käytössääntöjä etenkin naisille. Syntymä, kuolema, avioliitto, seuraelämä, ulkona liikkuminen – kaikelle on tapansa ja paikkansa, eivätkä ne milloinkaan ole vapaasti tulkittavia. Siitä pitää ympärillä kihisevä yhteisö tiukasti huolen.

Mustat ja valkoiset ja kaikkien sävyt

Tuulen viemää on myös romaani orjuudesta ja mustien asemasta. Etelävaltioiden puuvillaplantaasien orjatyövoiman kaikotessa sodan jälkeen ollaan uuden äärellä. Kuinka sopeutua vuosisatoja vallinneen tilanteen olennaiseen muutokseen? Kuinka ylipäänsä kohdata mustat ihmiset, kun he ovat vapaita?

Tarassa on tarinan alkaessa kymmeniä orjia, osa pellolla, osa pihalla, osa kartanossa sisätyössä. Scarlett – eikä juuri kukaan muukaan etelävaltiolainen – voi ymmärtää pohjoisen halua vapauttaa mustat: he katsovat, ettei näillä ole valmiuksia selviytyä elämästä ilman valkoihoista isäntää tai emäntää. Toisaalta pohjoisen jenkitkään eivät tunnu ymmärtävän mustia, vaan lähinnä pelkäävät tai karttavat näitä.

O'Haran perheen uskolliset sisäorjat, sittemmin palvelijat, ovat olennainen osa Tuulen viemään tarinaa. Heidät kuvataan hieman yksinkertaisina, mutta sitkeinä ja taipumattomina tukipylväinä. Lastenhoitaja Mammy on yksi kirjan tärkeimmistä hahmoista, mutta jää silti etäiseksi, hänen omaa maailmaansa ei kuvata, ei edes yritetä. Hän on hahmo, joka tukee muita, mutta ei ole merkittävä toimija omana itsenään.

Tuulen viemää on oman aikansa, 1930-luvun tuote. Se näkyy vahvasti asenteissa, sanavalinnoissa ja tarinankuljetuksessa, vaikka tarkoituksena onkin kertoa 1860-luvusta. Kyse on siis oikeastaan kahteen kertaan tulkittavasta teoksesta: yhtäältä Yhdysvaltojen sisällissodan syihin ja seurauksiin pureutuvasta historiallisesta romaanista ja toisaalta jo 80-vuotiaasta romaanista sellaisenaan, niin ikään kuohuvana ajankohtana kirjoitetusta kirjasta.

Joku muu, mikä?

Klassikoiden lukemisessa on oma hohtonsa, jota minun on vaikea pukea sanoiksi. En kovin usein saa tartuttua klassikoiksi määriteltäviin kirjoihin, enkä edes oikein tiedä miksi. Toisinaan harmittelen, ettei minulle teininä koskaan herännyt intoa lukea maailmankirjallisuuden suurteoksia – monille tiedän niin käyneen ja käyvän edelleen. Niinpä paikkailen aukkoja näin aikuisiällä, vähitellen ja hitaasti, mutta toisinaan kuitenkin.

Tuulen viemään lukeminen oli seikkailu. Se vaati sinnikkyyttä, lihaskestävyyttä ja keskittymistä. Nyt on hiki pyyhitty ja loppuverryttely tehty.

Ja huomenna on taas uusi päivä!


Margaret Mitchell: Tuulen viemää
Suomentaja: Maijaliisa Auterinen
Otava 1937
894 s.
Gone with the Wind (1936)

Kirjastosta.

______

Toisaalla: 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Morren maailma, Kirjaneidon tornihuone, Jokken kirjanurkka, Vinttikamarissa, Kirjojen kamari, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan, Kingiä, kahvia ja empatiaa  

Haasteet: 75. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa. Helmet-haasteen kohta 38. Kirjassa mennään naimisiin.

17. kesäkuuta 2017

Uusperhesuhteita hollantilaisittain



Claire on kansainvälisesti tunnustettu tilkkutaiteilija, jonka töissä näkyy raaka, jopa karski maailma siloitellun perheidyllikuvauksen alla. Nyt hänet ollaan palkitsemassa suurella taidepalkinnolla Isossa-Britanniassa. Claire on lähteny kotoa epäselvissä olosuhteissa: hänen puolisonsa Axel on raivokkaan loukkaantunut vaimolleen koettuaan, että tämä pimittää häneltä olennaisia asioita. Axel on nimittäin sattumalta huomannut Clairen poisheittämässä kalenterissa varatun ajan aborttiklinikalle.

Claire on tehnyt pitkän työn niin taiteilijana kuin uusperheen äitinä. Axelin teini-ikäinen tytär Josefien on ollut osa hänen elämäänsä jo kahdentoista vuoden ajan, ja tähän saakka kaikki on mennyt hyvin. Ei helposti, mutta hyvin. Nyt Josefienkin tuntuu kääntyvän äitipuoltaan vastaan: hän kaipaa biologista äitiään ja itsekin ensirakkauden kokeneena toivoo vanhempiensa palaavan yhteen. Lukijalle on toki ilmiselvää, ettei niin tule missään olosuhteissa tapahtumaan.

Hyvä äitipuoli on tiivis romaani, jonka kantavana teemana on uusperhesuhteiden yhtäkkinen mullistuminen. Se kertoo, miten käy, kun asioista ei puhuta suoraan, kun väärinymmärrysten annetaan kasvaa ja omien vaikeuksien heittää laineensa muiden yli. Romaanin henkilöt ovat kiinnostavia, etenkin Claire on monipuolinen ja ristiriitainen hahmo. Hän on näyttävä nainen (toisin sanoen isokokoinen ja ylipainoinen), omaehtoinen ja paljon kokenut – sellaistakin, miltä haluaa omaa uusperhettään suojella.

Hyvä äitipuoli on jaettu kolmeen osaan, joissa kussakin on eri kertojan näkökulma. Kaikki alkaa Clairesta ja hänen Iso-Britannian matkastaan. Sitten saadaan Axelin näkökulma: petetyksi itsensä tuntevan miehen epätietoinen ja vihainen olo. Viimeisenä ääneen pääsee Josefien, joka paljastaa omalla tavallaan huomattavan paljon äitipuolensa ja isänsä suhteesta siinä missä koko perheen dynamiikasta.

Clairen tarkka näkökyky alkaa tarinan edetessä heikentyä. Hänen vahvuutensa taiteilijana on ollut erinomainen sävyjen havainnointi, mutta silmätulehdus heikentää taitoa merkittävästi. Hyvä äitipuoli on kauttaaltaan kertomus näkemisestä ja havainnoista: miten näemme itsemme ja toisemme, miten ymmärrämme muiden antamat vihjeet, mitä tapahtuu, kun vihdoin näkee vanhan uusin silmin.


Renate Dorrestein: Hyvä äitipuoli
Suomentaja: Sanna van Leeuwen
Ulkoasu: Anna Makkonen
WSOY 2013
205 s.
De stiefmoeder (2011)

Kirjastosta.

_______

Toisaalla: Mari A:n kirjablogi, Kirjakuiskaaja, Kirjojen keskellä, Luettua, Kirjakaapin avain

Haasteet: 71. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa. Frau, Signora & Bibi -haaste (kirjan alkuperäiskieli on hollanti).

14. kesäkuuta 2017

Cilla & Rolf Börjlind: Uinu, paju pienoinen (#dekkariviikko)



Dekkariviikko jatkuu ja nyt vuoroon pääsee uunituore ruotsalaisdekkari, Cilla ja Rolf Börjlindin Uinu, paju pienoinen, jonka sain mukaani viime viikolla Atenan ja S&S:n kesä- ja syyskirjojen esittelytilaisuudesta. Olen pitänyt sen kummemmin asiaa pohtimatta melko pitkää dekkaritaukoa, sillä niiden lukeminen ei vain ole kiinnostanut. Kesän tullen mieli usein muuttuu, niin nytkin. Apuna toimi tämä sangen vauhdikas ja viihdyttävä opus.

Kyseessä on Olivia Rönningistä ja Tom Stiltonista kertovan sarjan neljäs osa, mutta vaikken olekaan aiempia lukenut, pääsin erinomaisen hyvin kärryille tapahtumista. Rönningin tiimi saa tutkittavakseen metsästä löytyneen noin kymmenenvuotiaan pojan raa'an murhan, ja tiimin vetäjä Mette pyytää apuun poliisin työn taakseen jättäneen Tom Stiltonin. Tutkimukset vievät Rönningin ja Stiltonin Bukarestin viemäreihin ja rikollisjärjestöihin siinä missä Ruotsin maaperällä käynnissä olevaan pakolaiskriisiin ja häikäilemättömiin hyväksikäyttötapauksiin. Ruumiitkaan eivät valitettavasti lopu yhteen. Toisena tarinalinjana Stiltonin tuttu Muriel ottaa hoiviinsa kadulta löytämänsä pakolaistytön Folamin, jolla on olennainen yhteys tapahtumiin.

Börjlindit ovat käsikirjoittajia, ja sen huomaa myös kirjan napakasta rakenteesta ja vauhdikkaista näkökulmavaihdoksista. Sarjan ensimmäisestä osasta, Nousuvedestä, onkin jo tehty tv-sovitus, josta muistan nähneeni mainoksia. Jos en olisi maailman huonoimpia tv:n katsojia, saattaisin väittää vilkaisevani sen jossain vaiheessa. Nyt sen sellaisia höpise. Kirjana Nousuvesi on kuitenkin jo ladattu Kobolleni, sen verran alkoi nimittäin kiinnostaa.

Uinu, paju pienoinen on oivallista rikoskirjallisuutta. Siinä on särmikkäät henkilöhahmot, kiristyvä tunnelma, isoja teemoja ja lukijaa palveleva rakenne. Yhteiskunnallinen epäoikeudenmukaisuus nousee näkyväksi teemaksi, jota käsitellään ennen kaikkea Eurooppaa viime vuosina kohdanneen pakolaiskriisin ja sen tuottamien valoarkojen lieveilmiöiden kautta. Kansainvälisen rikollisverkoston toiminta kutkuttelee jo hieman korkealentoisia juonenkäänteitä, mutta tässä kontekstissa se tuntuu aivan hyväksyttävältä. Loppuhuipennuksesta olisin kyllä jättänyt ukkosmyrskyn pois, se ainoastaan latisti tunnelmaa, joka oli jo muutenkin saatu viritettyä ihan kohdilleen.

Vaikka kirjalla on mittaa päälle 400 sivua, se ei tunnu pitkitetyltä, vaan päin vastoin imaisee mukaansa onnistuneesti. Siihen nähden, että mukana on runsaasti elementtejä erilaisista yhteiskunnallisista ja globaaleista epäkohdista ja kauheuksista, ne eivät tunnu päälleliimatuilta vaan olennaisilta osilta kerrottua tarinaa. Näköjään viihdekin saa pohtimaan, kuinka onnekas itse on, kun ei ole vaaraa päätyä narkkariksi bukarestilaiseen viemäriin tai hädänalaiseksi pakolaiseksi vieraan maan kylmään järjestelmään.


Cilla & Rolf Börjlind: Uinu, paju pienoinen
Suomentaja: Sirkka-Liisa Sjöblom
Ulkoasu: Valentin&Byhr
Kustantamo S & S 2017
443 s.
Sov du lilla videung (2016)

Arvostelukappale.

________

Haasteet: 74. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa. Muuttoliikkeessä-haaste.

12. kesäkuuta 2017

Mikko Porvali: Veri ei vaikene (#dekkariviikko)



Mikko Porvali avasi muutama vuosi sitten Viipuriin sijoittuvan Karelia Noir -sarjansa Sinisen kuoleman kuvalla. Viime syksynä ilmestyi toinen osa, niin ikään hienosti nimetty Veri ei vaikene. Sarjan aloitusosasta tutut hahmot, etsiväkomisariot Jussi Kähönen ja Salomon "Ekku" Eckert jatkavat työtään moninaisten rikosten äärellä. Kieltolaki vallitsee ja viinatrokareiden aiheuttama vaara on käsin kosketeltava. Äärioikeisto on nousussa ja se näkyy viipurilaisten poliisien arjessa kyydityksinä.

Kähönen ja Eckert saavat selvitettäväkseen suutari Erik Mätön katoamistapauksen, joka osoittautuu sangen monimutkaiseksi vyyhdiksi, jossa mikään ei ole miltä alkuun vaikuttaa. Lapuanliike on levittänyt lonkeronsa kaikkialle yhteiskunnan valtahierarkiassa, tulevat etsivät huomaamaan. Kehen voi luottaa, vai voiko kehenkään? Etenkin Kähönen joutuu pohtimaan omaa poliisin identiteettiään ja lojaaliuttaan moneen kertaan.

Aikajänne romaanissa kulkee 1930-luvun alusta aina talvisotaan asti. Kähösen ja Eckertin elämä ja toveruus saavat monia kolhuja, kun periaatteet ja valmiudet punnitaan.

Porvalin tyyli romaanikirjailijana on hyvin toteava ja asiallinen. Se näkyi jo Karelia Noirin ensimmäisessä osassa ja se näkyy tässäkin. Kähönen on minäkertojana tarkkailija ja havainnoija, joka huomaa paljon, mutta sangen hajuttomaksi ja mauttomaksi hän edelleen jää. Kähönen on ehtinyt perustaa perheenkin, mutta perhe-elämä jää työn jalkoihin toistuvasti, minkä seuraukset komisario myös hyvin kipeästi osaltaan joutuu kokemaan. Traagisista tapahtumista huolimatta tunne ei välity, eikä draaman aineksia hyödynnetä loppuun saakka.

Veri ei vaikene pohjautuu monilta osin tositapahtumiin, mistä sen raporttimaisuus osaltaan kertoo. Porvalilla on valtaisan vahva tuntemus aikakaudesta, josta kirjoittaa, mitä ihailen suuresti. Poliisin arki, kohdatut rikokset ja koetut vaaran paikat välittyvät, pettymyksiä koetaan ja voimattomuus itseä suurempien vallan ilmentymien edessä näkyy vahvana. Sota-ajan kuvaus Viipurin ja poliisivoimien näkökulmasta on elävää ja pitää sykkeen koholla.

Lähes kymmenen vuoden aikajänne tuntuu romaanin näkökulmasta pitkältä. Päähenkilöt kokevat paljon, mutta etenkin Kähönen tuntuu pysyvän samanlaisena pohdiskelijana ja tarkkailijana vuodesta toiseen. Maailma ympärillä muuttuu osin vauhdilla, ja etenkin rikospaikkatutkinnan ja poliisin käytössä olevan teknologian ja tietämyksen kehittyminen nivoutuu sujuvasti osaksi tarinaa. Siitä huolimatta tuntuu, että kirja päättyy samoin kuin se on alkanutkin – vaikka paljon on tapahtunut.

Veri ei vaikene kertoo ajasta, josta on syytä muistaa olennaisia asioita myös näinä aikoina, kun äärioikeisto liikehtii voimakkaasti ja poliittinen korrektius on aikoja sitten vedetty vessasta alas. Saamme vain toivoa, että ne, joilla valta on, pitävät huolen siitä, ettei lapuanliikkeen kaltaista järjestäytynyttä väkivaltaa enää koskaan sallita.


Mikko Porvali: Veri ei vaikene
Ulkoasu: Jussi Karjalainen
Atena 2016
339 s.

Arvostelukappale

________

Toisaalla: Kirsin kirjanurkka, Kirjavuori

Haasteet: 72. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Helmet-haasteen kohta 24. Kirjassa selvitetään rikos.


___________



Tällä viikolla monessa kirjablogissa vietetään Dekkariviikkoa, josta lisätietoa esimerkiksi Yöpöydän kirjat -blogissa. Osallistun viikkoon itsekin pitkällisen dekkaritauon jälkeen, toinenkin dekkari on nimittäin jo luettuna ja bloggaan siitä myöhemmin tällä viikolla. Ehkä ehdin vielä lisääkin, kuka tietää...

10. kesäkuuta 2017

Aulikki Oksanen: Kolmas sisar (ja kutsu Runokävelyyn 6.7.)



Aulikki Oksasen Kolmas sisar -runokokoelman nimikkohenkilö on seikkailija, kärsijä, väärinymmärretty ja silti rakastettu. Hän pääsee ääneen tai pikemminkin katseen kohteeksi vasta aivan lopussa, kokoelman päättävän monisivuisen runosikermän päähenkilönä. Runo on villi, ihastuttavalla tavalla runonlaulannan perinteelle kumartava saaga.

Kokonaisuutena Kolmas sisar on runoteos, joka houkuttelee lukemaan. Oksanen kirjoittaa luonnosta, ihmisen ja luonnon kohtaamisesta, tavoista ymmärtää luontoa. Luonto saa hahmoja ja muotoja, joita ihmisen on helpompi lähestyä, mutta kesyttää se ei itseään anna, vaan pysyy etäällä, omassa rauhassaan.




Kolmannen sisaren yleistunnelma on kujeileva. Maailmasta voi löytää aina jotain sellaista, jolle voi nauraa tai edes hymähtää: jopa myrskyllä on oma huvittava puolensa, eikä roolien ylläpitäminen kestä ikuisuuksiin.

Kokoelman alaotsikkona on Runoja ja laulurunoja. Mukana onkin tekstejä, joita ovat laulaneet esimerkiksi Vuokko Hovatta ja Vesa-Matti Loiri. Laulumaisuus näkyy tietynlaisena toisteisuutena, kuten kertosäkeissä tapana on. Runoja lukiessa se ei tuo varsinaista lisäarvoa, vaan sai ainakin kaltaiseni kevytrunonlukijan silmät pomppimaan nopeammin eteenpäin. Pidän kuitenkin paljon Oksasen runojen rytmistä, se on jotenkin keinuva ja houkutteleva. Ehkä laulumaisuus saa sen aikaan, kukaties.



Kirja on kuvitettu Oksasen omilla piirroksilla ja grafiikkatöillä, mikä lisää sen veikeää tunnelmaa. Oksasen kuvissa on samantyyppistä kujeilua kuin runoissa itsessään, ja kokonaisuus on toimiva. Runoissa on paljon tarinallisuutta: ne kertovat kiertävän runonlaulajan tapaan pienistä sattumuksista siinä missä traagisista rakkaustarinoistakin. On maagisia elementtejä mutta myös arkisinta arkea.

Huomattava osuus on välimerellisillä tuokiokuvilla ja tunnelmilla. Runojen mukana saattoi leijua jonnekin Välimeren rannalle, pieniin kyliin ja vuorten rinteille, yrttien ja räiskyvien kasvien huumaavaan tuoksuun, vuosituhantisen kulttuuriperinnön äärelle.

Erityisen paljon minua ilahdutti juuri nyt runo Kesä tulee käymään

Kesä tulee käymään.
Se viihtyy hyvin,
loikoo rannalla
ja saunoo kunnolla,
ja sammuu laiturille niin kuin eno.

Ja sitten se jo lähtee,
koska sille
on tullut joku kiireellinen meno.


Aulikki Oksanen: Kolmas sisar
Siltala 2011
93 s.

Kirjastosta.


Toisaalla: Sallan lukupäiväkirja, Lumiomena, Kirjamielellä, Kirjava kammari

Haasteet: 70. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Helmet-haasteen kohta 22. Kuvitettu kirja, Runohaaste


______________



Ja sitten se Runokävely-vinkki! 

Järjestämme muutamien kirjabloggajakollegoiden kanssa torstaina 6.7., Eino Leinon ja Runon ja suven päivänä Runokävelyn Helsingissä. Tapahtuma alkaa klo 16.00 Runebergin patsaalla ja päättyy klo 19 Kansalaistorille. Kuljemme siis oheisen reitin mukaisesti Helsingin keskustassa, luemme (kotimaisia) runoja ääneen ja yksikseen ja kutsumme mukaan Juuri Sinut. Mukana kulkee myös Helsingin kaupunginkirjaston Runopyörä, josta voi lainata runoja luettavakseen. Tapahtuma ei edellytä mitään ennakkotietoja tai -valmiuksia, ja siihen voi osallistua vain lyhyeksikin toviksi missä tahansa reitin varrella.

Tervetuloa mukaan!