19. marraskuuta 2017

Jennifer Niven: Yksi täydellinen päivä (Mielenterveysviikko)



Avaan tällä tekstillä Mielenterveysviikon teemapostaussarjani. Tänään 19.11. vietetään ympäri Suomen kynttilätapahtumia itsemurhan tehneiden muistoksi.


Theodore Finch ja Violet Markey. Kummallakin on oma syynsä olla koulun kellotornissa, turvakaiteen väärällä puolella. Kumpikin saa yllättävästä kohtaamisesta syyn tulla turvallisemmille vesille. Finch on lukion outolintu, friikki, jota edes muutaman läheisen ystävän on vaikeaa ymmärtää. Violet on suosittu tyttö, lahjakas kirjoittaja, joka on puoli vuotta aiemmin menettänyt isosiskonsa auto-onnettomuudessa, josta itse selvisi vähäisin vammoin. Suru on luonnollisesti läsnä perheen elämässä, mutta Violet kokee, ettei aiheesta saa puhua ja on siksikin ahdistunut.

Todennäköisyyksien vastaisesti Finch ja Violet tutustuvat ja ystävystyvät ja huomaavat pitävänsä toisistaan eroistaan huolimatta tai juuri siksi. He tekevät yhdessä maantiedon projektia, jossa on opettajan mukaan tarkoitus etsiä kotiosavaltion kiinnostavia paikkoja ennen kuin elämä kuljettaa oppilaat pois Indianasta. Niinpä Finch ja Violet tekevät vaelteluja erilaisiin lähiseudun löytöretkikohteisiin – ensin kävellen ja pyörällä, sitten myös autolla, kun Finch saa Violetin pääsemään yli onnettomuuden aiheuttamasta autokammostaan – ja löytävät esimerkiksi erään miehen takapihalla olevan itserakennetun vuoristoradan, "pohjattoman" järven ja kirjastovaunupuiston.

Samalla, kun löytöretket jatkuvat, kumpikin nuorista käy mielessään läpi omia murheitaan ja elämänsä merkityksiä. Finchin perhe on pitkälti palasina isän lähdettyä raskaiden aikojen jälkeen uuden naisen mukaan, eikä sen enempää Finchin äiti kuin kumpikaan siskoista jaksa tai osaa nähdä, kuinka kehnossa kunnossa Finch on. Koulukuraattorin tapaamisissa Finch onnistuu jotenkuten vakuuttamaan, ainakin lähes, ja koska äiti ei kuuntele vastaajan viestejä, koulun varovaisesti heräilevä huoli ei koskaan päädy hänen korviinsa saakka.

Violetia vanhemmat suojelevat turhankin voimakkaasti, mikä tiivistyy erityisen konkreettisesti, kun Violet ja Finch tulevat läheisemmiksi ja heidän suhteensa syvenee. Vanhemmilla on omakin surutyö vielä kesken, mutta he panostavat voimavaransa henkiin jääneeseen tyttäreensä, jopa siinä määrin, että tukahduttavat tämän omat tunteet. Kuinka paljon ja kuinka pitkään hoitamatta jäävää mielen sairautta voi kuitenkaan paeta?

Yksi täydellinen päivä on surumielinen, koskettava ja raikas nuorten aikuisten romaani. Se käsittelee vakavia aiheitaan otteella, joka ei sen enempää kiristy paasaamiseksi kuin silottele moniulotteista problematiikkaansa. Itsetuhoisuus on aihe, jonka kanssa ollaan helposti varpaillaan, eikä sen käsittely helppoa olekaan. Yhtäältä miettii, ruokkiiko siitä puhuminen ilmiötä itsessään, toisaalta tietää, että suun aukaiseminen on parempi asia kuin vaikeneminen. Nuorten itsemurhat ja niiden yritykset ovat Suomessa teema, josta ei aina uskalleta puhua. Pelätään, että itsemurhista puhumalla saatetaan vahingossa kannustaa itsetuhoista ihmistä toteuttamaan aikeensa.

Minä puolestani olen nuorten kanssa työskenneltyäni sitä mieltä, etteivät nuoret mene rikki vaikeiden aiheiden äärellä: jos voi millään tapaa osoittaa kiinnostusta, mahdollisuutta kuuntelevaan korvaan ja tukea avun saamiseen, ollaan aina plussan puolella. Pienetkin teot ovat merkittäviä, vaikkeivät ratkaisisi koko ongelmaa tai avaisi kaikkia solmuja. Tekeminen on aina parempi kuin tekemättä jättäminen.

Yksi täydellinen päivä on haastava romaani, jos sen käsittelemä tematiikka saa oman mielen vereslihalle. Se ei myöskään ole aivan ongelmaton kokonaisuus, sillä vaikka pääosin pidän Nivenin tekemiä kerronnallisia ratkaisuja hyvinä, en voinut lukiessa välttyä aihepiirin romantisoinnin kyseenalaistamiselta. Romaani tasapainoilee haastavalla maaperällä ja saattaa herättää hyvinkin vahvoja mielipiteitä. Toisaalta eikö se ole vaikuttavan kirjallisuuden merkki? Hienointa olisi, jos tätä kirjaa voisi lukea vaikkapa lukupiirissä ja sen jälkeen yhdessä keskustella sen esiin nostamista teemoista.


Jennifer Niven: Yksi täydellinen päivä
Suomentaja: Leena Ojalatva
Karisto 2017
405 s.
All the Bright Places (2015)

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Kirjapöllön huhuiluja, Hannan kirjokansi, Venlan maailma, Evarian kirjahylly, The YA Diaries

18. marraskuuta 2017

Mielenterveysviikko 19.-26.11.2017 – Haastan sinut!

Haastekuvaa saa käyttää.
Alkuperäinen kuva on CC0-lisenssillä Pixabaysta.

Mielenterveys. Siinäpä aihe, joka pulpahtelee pintaan, mietityttää, herättää ajatuksia ja tunteita – koskettaa kaikkia. Kun mielenterveys on kunnossa, sitä ei ehkä edes ajattele aktiivisesti. Kun se ei ole kunnossa, ei ehkä jaksa tai voi ajatella.

Mielenterveys voi kokea pieniä ja suuria kolauksia, ja ne voivat sattua nuorena, vanhana ja kaikissa elämänvaiheissa siinä välillä. Masennusta pidetään jo vähintään epävirallisena kansantautina Suomessa, nuorten työkyvyttömyyseläkkeistä suurin osa johtuu psyykkisistä syistä. Vanhusten yksinäisyys ja mielenterveysongelmat lisääntyvät. Työelämä uuvuttaa. Syrjäytyminen on valtava yhteiskunnallinen ongelma ja uhka – vaan kuka todella näkisi yksilöt syrjäytymisen takana?

Nuorten kanssa työskennellessäni olen monesti kokenut lamauttavaa voimattomuuden tunnetta, kun en pysty auttamaan mielensä kanssa kamppailevia. Jonot kartoituksiin ja hoitojaksoille ovat pitkiä, kynnykset monista syistä korkeita. Ennaltaehkäisyyn pitäisi panostaa, todetaan juhlapuheissa, strategioissa ja mietinnöissä, mutta millä resursseilla, kun jo kriisiytyneet tilanteet imevät niin paljon?

Sanotaan, että lukeminen tekee hyvää mielenterveydelle ja terveydelle muutenkin. Allekirjoitan väitteen, mikä ei varmasti yllätä ketään. Toki on myös muita tapoja huolehtia itsestään ja toisista, mutta kirjallisuus on ehdottomasti yksi vaihtoehto.


Niinpä haastan juuri sinut mukaan Mielenterveyden keskusliiton Mielenterveysviikolle!


Mielenterveysviikkoa on vietetty marraskuun lopulla vuodesta 1974 alkaen. Tänä vuonna päivämäärät ovat 19.–26.11. Viikko alkaa sunnuntaina 19.11., jolloin muistetaan itsemurhan tehneitä kynttilätapahtumissa eri puolilla Suomea. Myös muita tapahtumia järjestetään ympäri Suomen, niistä saa tietoa Mielenterveyden keskusliiton sivuilta.

Tule mukaan juuri sinulle sopivalla tavalla. Voit blogata aiheeseen liittyvistä kirjoista, elokuvista, näytelmistä, kokemuksista, ajatuksista. Voit osallistua somepäivityksillä. Voit keskittyä omaan hyvinvointiisi tavoilla, joista tiedät nauttivasi. Voit parantaa läheistesi hyvinvointia pienin ja suurin teoin ja elein.

Tässä blogissa ilmestyy useampi mielenterveyteen liittyvä bloggaus tulevan viikon aikana. Lähinnä kirjojen kautta, kuten minulle luontaista on. Tervetuloa mukaan Mielenterveysviikolle!


Pidetään huolta itsestämme ja muista, niin Mielenterveysviikolla kuin aina muulloinkin!

16. marraskuuta 2017

Marianna Kurtto: Tristania



"Pitää varoa mitä tahtoo, pitää miettiä mitä toivoo, ja tällaistako on kun toiveet täyttyvät."


Runoilijana ja suomentajana aiemmin julkaisseen Marianna Kurton esikoisromaani Tristania on niin monella tavalla täydellisen hieno romaani, etten edes tiedä, mistä aloittaa. Se vei tarinallaan, kielellään ja tunnelmallaan minulta jalat alta, pyyhkäisi varoittamatta ylitseni kuin aalto eteläisellä Atlantilla, tavoitteli varpaita purkautuvan tulivuoren laavan tapaan ja suhisi korvissani niin kuin vain merituuli voi.

Kirjan miljöönä on kenties maailman syrjäisin paikka: Atlantin valtameressä sijaitseva pieni saari Tristan da Cunha, josta on lähimmälle toiselle saarelle Saint Helenalle 2000 kilometriä matkaa. Miten sellainen paikka voi olla, miten siellä voidaan asua? Hyvin, huonosti ja kaikilla tavoin siltä väliltä, kuten Kurtto romaanissaan näyttää.

Tristania seuraa saaren asukkaiden elämää ja sielua, on vuosi 1961. Lars on perheenisä, syntyperäinen tristanilainen, mutta huomaa yhtäkkiä muuttuneensa britiksi, jättäneensä nousematta paluulaivaan. Hän on rakastunut lontoolaiseen kukkakaupan myyjään, ja haaveiluun taipuvainen kun on, antaa tunteen viedä.

Kotona Tristanilla Larsin vaimo Lise ja poika Jon elävät kuten ovat ennenkin eläneet: tuliperäisen saaren antimilla, yhteisössä joka on tiivis ja tarkkaavainen. Kun tulivuori purkautuu, jännitteet repeävät uuteen muotoon.

Ja kaikesta tästä Lars lukee sanomalehdestä vasta monta päivää myöhemmin.

Kurtto hallitsee käyttämänsä kielen kuin ruhtinatar, pitää tarinansa langat ja jännitteen kohdillaan, paljastaa ihmisyydestä jotain niin raastavan tuttua ja silti uutta ja raikasta, omalla tavallaan kerrottuna. Olin Tristanian äärellä siinä perinteisessä himolukijan ongelmassa, jossa haluaa sekä ahmia että säästellä romaania, joka puhuu juuri minulle ja minun kielelläni.

Romaanin henkilöt ovat kokonaisia, vahvoja. Harvasta heistä voi yksioikoisesti pitää: he ovat yhtä arvaamattomia ja monisärmäisiä kuin saari, jolla asuvat. Ihmisyydessä on jotain hyvin universaalia, sen tiedämme. Ja sen Marianna Kurtto kirjoittaa eläväksi, koetuksi, uskottavaksi.

Lienee selvää, että huumaannuin? Hyvä. Uskallan arvioida lukeneeni nyt vuoden parhaan kotimaisen romaanin. Se on jotain se.


Marianna Kurtto: Tristania
Ulkoasu: Anna Makkonen
WSOY 2017
331 s.

Omasta hyllystä.

_________

Toisaalla: Tekstiluola, Kirjaluotsi, Lumiomena, Kirja vieköön!, Täysien sivujen nautinto, Mitä luimme kerran

Haasteet: Kirjallinen maailmanvalloitus (Tristan da Cunha on Saint Helenan alainen)

13. marraskuuta 2017

Arundhati Roy: Joutavuuksien jumala



Arundhati Royn Joutavuuksien jumala on haastava, moniulotteinen kirja, joka ei päästä lukijaa helpolla. Sen tarina avautuu ja sulkeutuu kuin spraali kietoen lukijan tiukkaan verkkoonsa. Intian todellisuus herää eloon voimakkaana ja raakana.

Kaikki liittyy perheeseen, joka on hyvin onneton omalla tavallaan ja onnellinen – liekö laisinkaan. Ayemenemissä elää Kochamman perhe. Isoisä on kunnioitetussa valtion virassa ja hakkaa isoäitiä öisin messinkimaljakolla. Isoäiti puolestaan perustaa menestyvän säilyketehtaan, josta perheen varallisuus pitkälti tulee. Tytär Amma hankkiutuu epäsopivaan avioliittoon ja tekee jotain, mitä ei voi antaa anteeksi: ottaa avioeron miehestään ja palaa lapsuudenkotiin lastensa, kaksosten Rahelin ja Esthan kanssa. Ammun täti, nuoruutensa nunnana viettänyt Baby Kochamma kuuluu samaan perheeseen sen tunteettomana ja julmana hahmona. Ammun veli Chacko, kaksosten eno, puolestaan on lähtenyt suurin odotuksin Iso-Britanniaan opiskelemaan, mutta palannut sieltä eronneena ja alisuoriutuneena vain ikävöidäkseen entistä vaimoaan Margaretia ja tytärtään Sophie Molia.

Päähenkilöksi nousee Rahel, jonka kautta perheen traagista tarinaa tarkastellaan vuoroin kirjan nykyhetkessä, kun aikuinen Rahel palaa – niin ikään pettyneenä ja eronneena – Ayemenemiin, vuoroin vuonna 1969, jolloin kaksoset olivat vielä lapsia, perhe pitkälti saman katon alla ja Chacko-enon ex-vaimo Margaret vierailulla Intiassa Sophie Molin kanssa.

Kochamman perhe kärsii niin sisäisistä kuin ulkoisista tragedioista. Perheenjäsenten välillä on kitkaa, jota on mahdotonta hioa pois: näkemykset, ymmärrys ja perhehistoria muodostavat keitoksen, jossa anteeksianto on vierasta ja suvaitsevaisuus pannassa. Lapsiparat, kaksoset Rahel ja Estha saavat toisistaan tukea, mutta yhteiset kokemukset myös erottavat. Perheen aikuiset joko kohtelevat heitä tieten tahtoen kaltoin tai sitten tekevät sen huomaamattaan: väsyneinä, välinpitämättöminä, tyystin ajattelematta, millaisia seurauksia ja vaikutuksia harkitsemattomilla sanoilla voi olla.

Oma tarinalinjansa on kastittoman puusepän Veluthan elämä. Velutha on Kochamman perheelle tuttu vuosikausien ajalta, mutta intialaisen yhteiskunnan ehdottomuus kastijaossa koituu hänen kohtalokseen. Rakkaus, sanotaan, ei tunne rajoja, mutta ihmiset tuntevat.

Joutavuuksien jumala on mieleenpainuva, uniikki lukukokemus, jonka kuvailuun on vaikeaa löytää sanoja. Royn tarinankerronta tempaa mukaansa ja samalla tyrkkii kauemmas, Hanna Tarkan suomennos tuo kielen vivahteet esiin. Kirjan rakenne pitää varpaillaan, muistuttaa huolimatonta lukijaa siitä, mikä on olennaista ja millä tavoin aika tarinassa kiertyy.

Tässä tarinassa ei ole mustavalkoisia kontrasteja, vaan sävyt ovat syvempiä, vivahteikkaampia. Joutavuuksien jumala kertoo maailmasta, jota en tunne, ja jonka lainalaisuudet ovat minulle vieraita. Se voisi kertoa tyystin fiktiivisestä maailmasta, enkä välttämättä huomaisi eroa. Niin uutta ja outoa on elämä, jota Kochamman perhe elää – ja samalla kipeillä tavoilla universaalia, surullista ja yksinäistä, sijatonta ja epäoikeudenmukaisuuksilla kuorrutettua.


Arundhati Roy: Joutavuuksien jumala
Suomennos: Hanna Tarkka
Otava 1997
384 s.
The God of Small Things (1997)

Omasta hyllystä.

________

Toisaalla: Kannesta kanteen, Tekstiluola, Kirjamielellä, Kirsin Book Club, Lukemisen ilo

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 33. Kirja kertoo Intiasta. Kirjallinen maailmanvalloitus (Intia).

11. marraskuuta 2017

Maija Salmi & Meeri Koutaniemi: Ilopangon vankilan naiset



El Salvador on yksi maailman väkivaltaisimpia ja vaarallisimpia maita, eikä se ole läheskään kokonaan toipunut vuonna 1992 päättyneestä sisällissodasta. Sen 6,5 miljoonan hengen väestöstä noin 60 000 kuuluu rikollisjengeihin, jotka pitävät maata käytännössä hallussaan kiristämällä ja uhkaamalla yrityksiä ja yksittäisiä ihmisiä. Väkivalta on jokapäiväistä ja näkyvää, ja maasta pakenee jatkuvasti ihmisiä hakemaan turvapaikkaa ympärysvaltioista.

El Salvadorin perustuslaki ja oikeusjärjestelmä mahdollistavat tiukat tuomiot rikoksista, ja toisaalta tuomioissa on valtavasti vaihtelua ja mielivaltaisuutta. Maan aborttilainsäädäntö on maailman tiukimpia: abortti on kielletty kaikissa tilanteissa ja jopa keskenmenosta voi joutua vankilaan. Kohtukuolemat ja pienten vauvojen kuolemat tutkitaan tarkkaan ja äiti voi joutua syytteeseen ja tuomituksi harkitusta murhasta.

Vankilat pursuavat vankeja, ja elinolot niissä ovat ala-arvoiset. Pahamaineisin El Salvadorin naisvankiloista on Ilopango.

Journalisti Maija Salmi ja valokuvaaja Meeri Koutaniemi kävivät läpi pitkän ja uuvuttavan väännön El Salvadorin rikosseuraamusviraston kanssa ennen kuin pääsivät tekemään kirjaansa Ilopangon muurien sisään. Salmi haastatteli ja Koutaniemi kuvasi kymmeniä eri vankeja. Vankilan lisäksi he tapasivat entisiä vankeja, ennen kaikkea entisten vankien yhdistuksen AEIPESin ja sen johtajan Guillermo Garcian kautta ja avustuksella.

Vankeja ja entisiä vankeja yhdistää moni asia, vaikka he ovat tietenkin kaikki yksilöitä ja omien elämänkohtaloidensa kokijoita. Ensinnäkin lähes kaikki ovat alemman sosiaaliluokan kasvatteja, köyhistä, epävakaista ja osa myös väkivaltaisista oloista. Moni on tullut äidiksi teini-ikäisenä, harvalla on pysyvä puoliso. Moni on joutunut tekemisiin elsalvadorilaisten jengien kanssa joko haluamattaan tai tarkoituksella, yleensä poikaystävän ja puolison kautta – osa myös omasta valinnastaan.

Lisäksi pelottavan moni tuntuu olevan vankilassa sattuman seurauksena. On ollut huono tuuri: väärä paikka väärään aikaan väärässä seurassa. Osa vangeista on vankilassa, koska heidät on tuomittu väärin tai vajain perustein. Jotkut ovat syyttömiä.

Salmen ja Koutaniemen perusteellinen, silottelematon tyyli vavahduttaa mieltä. Mustavalkoisissa kuvissa on vahva kontrasti, ja niiden pääosaan nousevat vankilan naiset massan sijaan yksilöinä. Haavoittuvina, haavoitettuina, nujerrettuina, selviytyjinä. El Salvadorissa vankeusrangaistus on yleisyydestään huolimatta häpeä, ja yhteisöllisessä kulttuurissa se vaikuttaa tuomitun koko perheeseen ja lähipiiriin. Jotkut vangeista eivät ole tavanneet lapsiaan, vanhempiaan tai puolisoaan vuosikausiin, osa ei uskalla tai halua vapauduttuaan palata enää kotiin. Toisaalta on myös niitä, joiden omaiset käyvät kaikkina vierailupäivinä tuomassa vangeille hygieniatarvikkeita, ruokaa ja muuta välttämätöntä.

Ilopangon olot ovat järkyttävät. Sellit ovat tupaten täynnä, ja suuri osa vangeista nukkuu lattialla. Ulkoilualueella ei välttämättä ole kunnollista suojaa porottavaa tropiikin aurinkoa vastaan, ja ruoka on pilaantunutta ja ala-arvoista. Hygieniasta voi huolehtia vain, jos ehtii jonon alkupäähän – kaikille ei riitä vettä peseytymiseen, eikä hygieniatarvikkeita saa muualta kuin omaisten toimituksista tai kovaan hintaan muilta ostamalla. Terveydenhuolto on olematonta.

Huumeet, väkivaltarikokset ja prostituutio ovat yleisiä teemoja, jotka pilkahtelevat Salmen haastatteluissa. Jengien kanssa kerran tekemisiin jouduttuaan on niiden vanki aina, sillä jengistä ei voi erota, ja jos joutuu vahingossa väärän jengin hallitsemalle alueelle, voi tulla ammutuksi.

Toisaalta vankila tarjoaa osalle naisista jotain, mihin heillä ei ole koskaan aiemmin ollut mahdollisuutta: siellä voi kouluttautua. Moni käy kesken jääneen peruskoulunsa loppuun, ja vankilassa on mahdollista opiskella erilaisia tutkintoja ja sertifikaatteja esimerkiksi terveydenhuoltoon liittyen. Avovankilan puolelle päässeet vangit pystyvät työskentelemään ja hankkimaan siten sillan vankeusrangaistuksen ja vapautumisen jälkeen koittavan elämän välille.

Kaikkein eniten järkytyin abortista, keskenmenosta, kohtukuolemasta tai lapsen kuolemaan johtaneesta synnytyksestä tuomittujen naisten kohtalosta. El Salvadorissa ei tosiaan ole minkäänlaista joustoa aborttiin liittyvissä kysymyksissä (joskin rahalla saa tietenkin lopulta mitä tahansa), ja jokainen keskenmeno ja kuollut vauva johtaa tarkkoihin lääketieteellisiin tutkimuksiin. Kotikonstein tehdyt abortit uhkaavat terveyttä, ja ottaen huomioon kuinka huonoissa oloissa suuri osa maan asukkaista elää, synnytysolosuhteet ovat haastavat, eikä lapsivuodekuolleisuus ole tietenkään lähelläkään länsimaisia standardeja. Lääkärin lausunto on painava ja voi johtaa pahimmillaan vauvansa synnytyksessä menettäneen äidin elinikäiseen vankeusrangaistukseen.

Maija Salmi ja Meeri Koutaniemi ovat tehneet suuren työn Ilopangon vankilan naisia valmistellessaan. Kirjana se on yllättävän helposti lähestyttävä ja sujuvaksi luettavaksi kirjoitettu, ja vaikka aihe kalvaa sydäntä, tämä kirja on helppo saada luettua. Se saa miettimään, mistä eriarvoisuus kumpuaa ja pohtimaan, kuinka maailmaa voi koskaan saada muutettua, jos se on jossain tällainen.

Sillä ei, tällaista ei saisi olla missään.


Maija Salmi & Meeri Koutaniemi: Ilopangon vankilan naiset
Like 2017
162 s.

Arvostelukappale.

_________

Aiheesta toisaalla: Maailman kuvalehti, Aamulehti, Kotiliesi,

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 12. Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja. Kirjallinen maailmanvalloitus (El Salvador).

9. marraskuuta 2017

Alejo Carpentier: Valtakunta tästä maailmasta



Kuubalaisen diplomaatin Haitista kertova maagisen realismin elementtejä sisältävä romaani 1940-luvulta. Eipä mikään jokaviikkoinen herkku tässä henkilökohtaisessa kirjakaaoksessa, ja veikkaan, että harvassa muussakaan.

Alejo Carpentier (1904–1980) oli venäläis-ranskalais-kuubalainen, pitkään Haitissa ja Venezuelassa elänyt moniosaaja. Vastasuomennetun Valtakunta tästä maailmasta -romaanin kansiliepeessä häntä tituleerataan maagisen realismin varhaiseksi edeltäjäksi – en tunne skeneä niin hyvin, että osaisin siihen mitään kommentoida. Mutta kirjaa osaan, nyt kun sen uteliaana luin.

Carpentier sukeltaa Haitin orjuuden, väkivallan ja vallankumousten täyttämään historiaan vimmalla ja voimalla. Teoksen päähenkilö on orja Ti Noël, jonka kokemusten kautta tarina etenee jos nyt ei aivan suoraviivaisesti niin vähintään viitteellisesti. Ti Noël on monessa mukana, milloin isäntänsä nöyränä palvelijana, milloin libidonsa vietävänä kyökkipiian rakastajana, milloin kapinallisena maankiertäjänä, milloin vanhana miehenä ja sivustaseuraajana.

Keskeisenä aikarajana on 1700- ja 1800-lukujen vaihde, jolloin orjat ryhtyivät kapinaan isäntiään vastaan ja Haitin kapinakuninkaaksi nousi Henri Christophe (1767–1820). Henri Christophen valtakauden kautta Carpentier tarkastelee vallan ikuista problematiikkaa: kuinka säilyttää ylväs aate, kun valta houkuttaa, koukuttaa ja korruptoi? (Vastaus: eihän sitä kukaan säilytä, ikinä.)

Valtakunta tästä maailmasta on fyysistä mittaansa suurempi tarina. Pienin kääntein mutta muhkein maustein se kasvaa värikylläiseksi, joka suuntaan kurottavaksi romaaniksi, jonka lukeminen on kuin uppoaisi aivan uuteen ja vieraaseen maailmaan, uskallanko jopa sanoa: villiin uneen. Aihepiiri romaanissa on rankka, mutta kerronta säilyttää myös huumorin mukanaan. Ehkä se on melko mustaa, mutta huumoria yhtä kaikki. Ihmisen, hierarkian ja vallan kipupisteiden esiinnostamista ja niiden surkuhupaisuuden näyttämistä.

Jyrki Lappi-Seppälän suomennos on lukijalle kivuton, moniulotteista tarinaa avaava. Kirjaan on jätetty jonkin verran alkuperäistekstissä olleita muunkielisiä sitaatteja (haitinkreolia, ranskaa, latinaa), mutta niiden suomennokset löytyvät kirjan takaa. Kokonaisuutena Valtakunta tästä maailmasta on moniulotteinen, mielikuvitusta kutkuttava romaani, jonka täytyy antaa elää omaa elämäänsä. Liialla järjellä ei tämän kirjan kimppuun kannata käydä, vaan antaa sen kuljettaa omilla ehdoillaan mukanaan voodoon saloihin, kapinoihin ja siirtomaapolitiikan raakoihin seurauksiin.


Alejo Carpentier: Valtakunta tästä maailmasta
Suomentaja: Jyrki Lappi-Seppälä
Aviador 2017
161 s.
El reino de este mundo (1949)

Arvostelukappale.

_________

Toisaalla: Mummo matkalla

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 40. Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä. Kirjallinen maailmanvalloitus (Haiti).

7. marraskuuta 2017

Richard Bach: Lokki Joonatan



Nyt tuli lukukokemuksesta kyllä semmoinen mahalasku että oksat pois. Jostain syystä nappasin Richard Bachin klassikkoteoksen Lokki Joonatanin luettavakseni, ja pakko on todeta, että olisin hyvin selviytynyt ilman tätä elämystä.

Olen ajatellut, että Lokki Joonatan on kaunis, syvällinen tarina, joka saa sielun läpättämään autuudesta ja vapauden kaihosta. Ei saanut.

Joonatan Livingston on lokki, joka tekee asiat omalla tavallaan. Hän haluaa oppia lentämään kovaa, ei keskittyä ruoanhankintaan ja parveilemaan. Niinpä Joonatan tekee omia lento- ja syöksyharjoituksiaan sillä aikaa, kun muut huolehtivat parven elintasosta.

Tämä ei noin pidemmän päälle oikein sovi, ja Joonatan huomaakin lopulta tulleensa karkotetuksi parvestaan, koska ei ole lokki sillä tavalla kuin lokeilta odotetaan. Hän asustelee uloimmilla luodoilla yksinään ja jatkaa sinnikästä harjoittelua. Eräänä päivänä on Joonatanin aika siirtyä toiseen todellisuuteen, liekö se sitten taivas. Siellä elämänviisauksien pohdiskelu saa jatkua uudessa, paremmassa seurassa – ja aikanaan Joonatan voi palata opastamaan muita lokkeja löytämään rohkeuden sisästään.

Luin vuonna 2015 julkaistun 39. painoksen Lokki Joonatanista, joka on uusi, Jaana Kapari-Jatan tekemä suomennos ja jossa on mukana ennen julkaisematon neljäs osa. Neljännessä osassa on ehkä tarinan paras jännite, sillä se porautuu uskomusjärjestelmän syntyyn ja sellaisen ravisteluun.

Lokki Joonatan valaa uskoa lukijaansa: voit olla ja sinusta voi tulla mitä ikinä vain tahdot, kunhan uskot itseesi ja uskallat koettaa. Koin tarinan kuitenkin lähinnä rasittavana alleviivaamisena ja rautalangan vääntämisenä. Lisäksi Joonatanin muuttuminen jonkinlaiseksi Jeesus-hahmoksi opetuslapsineen kaikkineen oli hieman, no, vaivaannuttavaa.

Lokki Joonatanin tarina tuntuu self-help-kirjallisuudelta proosan muodossa (jota se ehkä onkin), tarinalta, jonka syvällisyydet lähes hierotaan lukijan naamaan, vaikkakin hienovaraiseen runollisuuteen kietoen. Mukana on myös yksityiskohtaista lentämisen fysiikkaa, paikoin sangen haukotuttavissa määrin.

Plussan annan Russell Munsonin upeista mustavalkoisista valokuvista, joista noin puolet kirjan sisällöstä (onneksi) muodostuukin.

Aina saa hävetä, kun ei ymmärrä klassikkokirjoja. Mutta näillä mennään, tälläkin kertaa.


Richard Bach: Lokki Joonatan
Valokuvat: Russell Munson
Suomennos: Jaana Kapari-Jatta
Gummerus 2015 (39. painos)
125 s.
Jonathan Livingston Seagull (1970)

Kirjastosta.

__________

Toisaalla: P. S. Rakastan kirjoja, Tahaton lueskelija, Luettua, Hurja Hassu Lukija, Yöpöydän kirjat, Jokken kirjanurkka   

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta. (Valokuvia, elokuvan, oletettavasti lukemattomia tarinoita ja elämäntaito-oppaita vuoden 1970 jälkeen.)

5. marraskuuta 2017

Ulla Donner: Spleenish



Ulla Donnerin Spleenish on sarjakuvaromaani, jota luin nyökkäillen ja tyrskähdellen. Se onnistuu punertavanoranssilla kuvastollaan luomaan kokemuksen ja kokonaisuuden, johon on 2010-luvun kaupunkilaisena ja nuorehkona aikuisena (hah, milloinkohan se ajanjakso päättyy?) helppo samastua, vaikkei suoranaisesti luovalla alalla olisikaan.




Spleenishin päähenkilö on nuori ja lupaava nainen, jolla on kaikki mahdollisuudet edessään. Pikkasen poikkitaiteellisia proggiksia, bloggausta, kirjoittamista, kuvaamista, mitä nyt ikinä. Sujuvaa solahtelua sosiaalisiin suhteisiin, uiskentelua ilmaisen viinan kokkareilla ja sen sellaista.




Mutta entä kun mielen valtaa raskamielisyys, jolle ei keksi sanaa, ainakaan ilman paneutunutta googlaamista? Kun kaikki kuplivan kiva ja kihelmöivä alkaa tuntua, niin, ei miltään? Ei ole mitään sanottavaa mihinkään, ei kommentoitavaa, ei edes sopivan ironista giffiä lähetettäväksi?

Alkaa tutkimusmatka kohti järkeä ja järjestystä, onhan niitä jossain oltava. Itsetuntemuskaan ei olisi haitaksi, kun eletään ajassa, jossa oma itse on jokaisen tärkein brändi, jonka pitää olla hiomaton timantti ja dynaaminen ilotulitusraketti.




Spleenish on sekä hauska että vakava. Ajaton ja kuitenkin juuri tämän hetken ajankuvaa. Se sopii sille, joka vasta hapuilee kohti omia valintojaan ja niin ikään sille, joka on ehtinyt jo katua tiettyjä askelia.

Sarjakuvaromaani onnistuu tuomaan keskeisimmän käsitteensä ja juonilankansa, raskasmielisyyttä ja melankoliaa tarkoittavan spleenin, freesisti osaksi tarinaa. Se myös kyseenalaistaa oman merkityksensä kysymällä, mikä voi ihmisen elämässä olla pielessä, kun kaikki on kuitenkin pohjimmiltaan helppoa ja silti niin epävarmaa ja epäluotettavaa.




Tunnistan tarinasta itseni, ja juuri siksi se kolahtikin niin kovaa. Monet asiat elämässä ovat jopa erinomaisen hyvin, ja silti on koko ajan olo, ettei voi tai saa olla tyytyväinen, ettei uskalla hymähtää onnellisena, ettei uskalla hellittää hetkeksikään. Samalla mietityttää, miksi tuli silloin ja silloin tehtyä niin ja niin – ja miksen silloin ja silloin uskaltanut sitä ja tätä. Raivostuttavaa, ja niin ihanaa, että joku on piirtänyt sen minulle luettavaksi ja katsottavaksi suoraan nenän eteen.




Toisten ihmisten vaikutus ja hyväksyntä ovat kai meille kaikille tärkeitä asioita, myönsimmepä sen tai emme. Harva haluaa olla hyväksyvää nyökyttelyä vailla, ilman olkapään taputusta ja tykkäystä, on se sitten some-maailmassa tai kasvokkain. Ja silti tuntuu vaikealta kohdata muita, myöntää omat heikkoutensa ja vajavaisuutensa toisten taidonnäytteiden, ilonhetkien ja hehkutusten loimussa.

Donnerin piirrosjälki on vahvaa ja pysäyttävää. Hän käyttää lukijan silmiä hyödykseen pysäyttämällä tarinan paikoin voimakkaastikin. Rytmi tarinassa on sellainen, että sen hotkaisee yhdellä istumalla: sivut kääntyvät kuin itsestään. Kuvastossa on niin yksityiskohtia kuin kokonaisuuksiakin, ja etenkin koko aukeaman kokoiset kollaasit houkuttavat tutkimaan piirroksia tarkasti.

Pidän tehokeinoista – suurista sanoista ja kirjaimista, nesteistä ja pinnoista – ja viittauksista muihin teoksiin ja ilmaisutapoihin. Nettisaitit ja mobiilisovellukset solahtavat luontevaksi osaksi Donnerin kerrontaa. Niin ikään miellyin hieman liioiteltuun tyyliin, jossa henkilöt ja heidän ruumiinosansa saavat ylimääräisiä mittasuhteita ja yksityiskohtia.

Paikoin tekstiä on hieman hankalaa lukea, mutta ne hetket ovat ohimeneviä ja keskittymällä koukeroisetkin kirjaimet asettuvat oikeaan järjestykseen. Voi olla, että valittu värimaailma (punertavan oranssi ja valkoinen) ei miellytä kaikkien silmiä, mutta minulle se toimi hyvin.




Spleenish on ihana, lohduttava, hekotuttava, terävä ja huomiokykyinen kertomus. Jos se ei kerro suoraan sinusta, ehkä se kuitenkin tavoittaa jotain jostakusta, jonka tunnet. Parasta on teoksen itseironia, kyky nousta oman itsensä ulkopuolelle, tarkkailla ja kertoa, kuitenkin syvästi ymmärtää.


Ulla Donner: Spleenish
Suomentaja: Sinna Virtanen
Kustantamo S & S 2017
80 s.

Arvostelukappale.

4. marraskuuta 2017

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas



Kjell Westö on tehnyt sen taas: kirjoittanut monipolvisen, vuosikymmenet ylittävän romaanin, jonka keskiöön nousee muistaminen, ystävyys, perhesuhteet ja yhteiskunnallisten muutosten ja erojen heijastuminen yksilötason elämään.

Rikinkeltaisen taivaan päähenkilö ja minäkertoja on nimettömäksi jäävä mies, joka ponnistaa vaatimattomista mutta turvallisista kotioloista aikuisuudessaan haahuilevaksi opettajaksi ja menestyskirjailijaksi. Yhtä lailla pääosassa ovat miehen lapsena kohtaamat sisarukset Alex ja Stella Rabell, jotka puolestaan ovat porvariseliittiä. Vaikka puitteet ovat kunnossa, Rabellin perhe on kaikkea muuta kuin onnellinen. Raha ja vauraus tuovat ehkä turvaa, mutta autuutta ne eivät tuo. Eivätkä aina turvaakaan.

Romaani etenee 1960-luvun lopulta nykyhetkeen. Vuosien varrelle muodostuu se, mitä me kutsumme elämäksi kaikkine haavoineen, eksymisineen ja onnenhetkineen. Kertojan ja Stellan suhde poukkoilee intohimoisesta rakkaudesta täyteen hiljaisuuteen: he eivät osaa olla kunnolla toistensa kanssa, mutteivät myöskään ilman toisiaan, vaikka siihen aika ajoin päätyvätkin. Alex puolestaan on kertojan paras ystävä lapsesta saakka, mutta tämän häikäilemättömyys ja itsekkyys iskevät peruuttamattoman juovan miesten suhteeseen, mutteivät murra sitä.

Ei päähenkilö itsekään ole viaton. Pikemminkin hän saa kuhnailevuudellaan, aikaansaamattomuudellaan ja rohkeuden puutteellaan aikaan kolhuja ja suruja, joita ei olisi ollut lainkaan välttämätöntä aiheuttaa. Jotenkin hänestä paistaa ajatus siitä, kuinka omaa elämää ja sen suuntaa ei voi hallita, tai että ihminen ei voi valita, tehdä aktiivisia päätöksiä. Vaikka kertoja ei ole mitenkään erityisen miellyttävä hahmo, hän on sitäkin kiehtovampi juuri kertojan roolissaan. Muistamisen moninaisuus, tulkinnat, sävyerot – miten valtava vaikutus niillä on ihmisen elämään ja siihen tarinaan, joka siitä muodostuu.

Westö kuljettaa tarinansa 2010-luvulle saakka, mikä on uutta hänen tuotannossaan. Nykyhetki paljastuu suurien ilmiöiden kautta: netin, työelämän epävarmuuden, nuorten aikuisten mielenterveysongelmien ja pakolaiskriisin vaikutus on merkittävä, mutta Westö kirjoittaa ne luontevaksi osaksi ajankuvaa ja romaanihenkilöidensä elämää ja maailmaa.

Rikinkeltainen taivas asettuu sujuvasti osaksi Westön romaanituotantoa sisältäen tuttuja piirteitä ja tuoden siihen uutta otetta ja uusia ilmiöitä. Tarinan jännitteessä on keskivaiheilla jonkinlainen suvantokohta, mutta loppu sitoo langat yhteen.

Westö on kotimaisista nykykirjailijoista minulle tuotannollaan kaikkein tärkein, mutta suurimmaksi suosikikseni Rikinkeltainen taivas ei nouse. Se on taitavan, asiansaosaavan kirjailijan romaani, joka puhuttelee monin eri tavoin, mutta kaikkein suurin kerronnan taika siitä jää uupumaan. Ehkä epäröinnin aiheuttaa hienosti rakennettu kertoja kaikessa epäluotettavuudessaan: mihin tarinassa lopulta voi uskoa, tai mihin haluaa uskoa? Se jää kunkin lukijan päätettäväksi.


Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas
Suomentaja: Laura Beck
Otava 2017
459 s.
Den svavelgula himlen (2017)

Omasta hyllystä.

________

Toisaalla muun muassa: Kirjaluotsi, Mitä luimme kerran, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Täällä toisen tähden alla, Kirjasähkökäyrä

Haasteet: Taiteilijaromaanit

3. marraskuuta 2017

Kaj Korkea-aho & Ted Forsström: Zoo! Viraalit nerot



Atlas aloittaa 8. luokan ilman parasta kaveriaan Elliotia, joka on muuttanut perheensä kanssa ulkomaille. Atlasin ja Elliotin nettisaitti Zoo on pieni mutta eloisa, ja kuvien tekeminen ja niillä viestiminen onkin heille luonteva tapa kommunikoida. Ikävä kyllä koulun muskelimies Justus on keksinyt ohittamattoman tavan tehdä vaikutus aivan kaikkiin: hän on kuvannut ja julkaissut videon, jossa istuu ilman housuja kuuman vohveliraudan päälle. Tänä syksynä kukaan ei mistään muusta tunnu puhuvankaan.

Atlas voisi jopa sietää valtavaksi nettihitiksi muodostuneen vohvelointi-ilmiön, mutta kun Justus asettuu ehdolle myös koulun johtokunnan oppilasjäsenen vaaliin, ei tilanteeseen voi olla sekaantumatta. Atlas huomaa siis tekevänsä omaa vaalikampanjaa luokalle uutena tulleen, Belgiassa asuneen Sarah-Lin kanssa.

Tarina etenee Atlasin Elliotille lähettämien sähköpostien ja niiden liitetiedostona olevien kuvien kautta. Luvut ovat lyhyehköjä ja kuvitus sopii oivallisesti tarinaan. Atlas on sanavalmis ja hauska, mutta pelkkää hörötystä tarina ei ole, vaan käsittelee hyvin esimerkiksi netti-ilmiöiden syntyä ja koulumaailman hierarkiaa. Eikä sovi unohtaa ihastumisia ja mitä näitä kaikkia nyt on.

Zoo! Viraalit nerot on hauska ja särmikäs tarina, ja ymmärtääkseni se on aloitusosa uudelle sarjalle. Jotain tällaista kaivataan aina: helpostilähestyttävää ja nikottelematta etenevää tarinaa, jonka seurassa viihtyy matalalla kynnyksellä. Olen vinkannut kirjaa jo seiskaluokkalaisille, ja olisikin kiinnostavaa kuulla, mitä siitä on pidetty.

Pidän erityisen paljon siitä, että Korkea-aho ja Forsström kuvaavat hyvin tavallisten koululaisten elämää. Nuorilla on tietenkin omat huolensa ja haasteensa, mutta nyt revitellään luvan kanssa huumorilla ja kepeämmällä otteella – vaikka kyllä pinnan alta paljastuu lopulta vakavampiakin teemoja.

En voi kuin suositella lukemaan itse. Neropatin päiväkirjat ja Nörtit ovat saaneet varteenotettavan kilpailijan.


Kaj Korkea-aho & Ted Forsström: Zoo! Viraalit nerot
Kuvitus: Pentti Otsamo
Suomennos: Laura Beck
Otava 2017
207 s.
Zoo! Virala genier (2017)

Kirjastosta.

1. marraskuuta 2017

Jukka Behm: Pehmolelutyttö



Sileäpintainen, hyvämaineinen ydinperhe. Vakaa toimeentulo. Teinityttö, joka hoitaa hommansa kuten hänen odotetaankin tekevän, koskaan nurisematta, koskaan kapinoimatta. Teinityttö, joka myy itseään aikuisille miehille. Mikä ei kuulu joukkoon?

Jukka Behmin Tuhat ja yksi tarinaa nuoruudesta -kisan voittanut romaani Pehmolelutyttö kertoo kulmia hiomatta, kuinka sisus on paljon muuta kuin pinta antaa olettaa. Romaanin päähenkilö Emilia on 15-vuotias, oikea tunnollisuuden ja kunnollisuuden perikuva. Kun hän toteaa tarvitsevansa rahaa päästäkseen suosikkibändin keikalle, on alettava miettiä, mistä sitä voi saada. Sattumalta hän päätyy puistossa katselijaksi itsetyydyttäjälle – ja tienaa elämänsä helpoimmalta tuntuvan setelin. Ansaintalogiikan helppous viehättää, joskin rajat alkavat venyä ja Emilia huomaa olevansa myös tilanteissa, joissa setelit eivät tunnu enää lainkaan niin helposti ansaituilta.

Kaiken kokemansa Emilia paljastaa huoneensa pehmoleluarmadalle. Noille lapsuudesta kuiskiville olennoille, jotka eivät vaadi tai edellytä häneltä mitään.

Behmin kirja mietitytti minua etukäteen. Aihe tuntui hyvin rankalta ja rajulta, ja huomasin pohtivani, kuinka sitä on onnistuttu käsittelemään ilman, että lukijaa alkaa liikaa ahdistaa. On noita tullut joskus luettua, liian nuorena varmaan, tarinoita lapsiprostituoiduista ja muusta lapsuuden ja nuoruuden väkivalloin rikkovasta.

Pehmolelutyttö on onnistunut nuortenkirja monella tapaa, eikä se mässäile aiheellaan lukijaa kauhistuttaen. Emilia on uskottavasti rakennettu hahmo, hänen ajatuksensa ja tunteensa tulevat liki minäkertojamuodon ansiosta. Kaikkea ei lukijalle paljasteta, myös omaa tulkintaa joutuu tekemään ja täyttämään aukkoja tarinassa ja tapahtumissa. Se, mitä Emilia hänelle maksavien miesten kanssa tekee, on pääosin tulkinnanvaraista, mutta saa pohtimaan, miten paljon jää näkemättä todellisuudessa.

Tänäkin syksynä on uutisoitu siitä, kuinka nuoret myyvät aikuisille seksiä rahaa, päihteitä ja tavaroita vastaan. Pehmolelutytön tarina ei siis ikävä kyllä ole vain fiktiota, vaan osa nuorten elämää ja olemassaolevia ilmiöitä. Emilia hoitaa omia kontaktejaan ennen kaikkea netissä erilaisilla seuranhakupalstoilla, ja yhteyttä ottavien määrä on tarinassa valtava. En voi kuin pudistaa päätäni ja todeta, että joistakin ilmiöistä olen aivan pihalla, eikä ymmärrykseni riitä käsittelemään niitä millään muotoa neutraalisti.

On kammottavaa, että aikuiset ihmiset hyväksikäyttävät nuoria niin, hyödyntävät rahan ja auktoriteetin tuomaa valtaa omien mielihalujensa tyydyttämiseen. Nuoria, jotka lähtevät mukaan, on varmasti laidasta laitaan, mutta vastuu tällaisessa toiminnassa on aina aikuisen. En pysty hyväksymään mitään perusteluita sille, että seksiä tai mitään siihen viittaavaa toimintaa pitäisi ostaa alaikäiseltä. Mikään syy ei sellaiseen oikeuta.

Jukka Behm tekee Pehmolelutytöllään rohkean avauksen aiheeseen, joka ei ainakaan viime aikoina ole ollut kotimaisen nuortenkirjallisuuden kärkiaiheita. Romaani on vahva, omaääninen ja vakuuttava, ja se sopii luettavaksi yhtälailla nuorille kuin heidän kanssaan tekemisissä oleville.


Jukka Behm: Pehmolelutyttö
Ulkoasu: Laura Lyytinen
WSOY 2017
202 s.

Kirjastosta.

___________

Toisaalla: Marjo Jääskä / Etelä-Saimaa

31. lokakuuta 2017

Naiseksi kasvamisesta, naisena elämisestä ja naisesta kertomisesta – Lokakuun kuukauden lyhyet

On taas aika katsastaa kuukauden lyhyet -osasto. Lokakuussa painotus näissä kirjoissa vaikuttaisi olleen naiseutta ja naisia koskevissa tarinoissa. Luin yhden vastenmielisyyttä aiheuttaneen klassikkoteoksen, yhden autofiktiivisen uutuusromaanin sekä yhden huonon elämäkerran.


Frans Emil Sillanpään tuotanto ei ole minulle erityisen tuttua, joskin Hurskas kurjuus on tullut kyllä luettua – muistaakseni aivan liian nuorena (vaiko juuri tarpeeksi, jotta peruuttamaton hullaantuminen historiaan saattoi syntyä, ken tietää). Vironneessa klassikkoinnossani tartuin ohueen Hiltuun ja Ragnariin, joka on Hurskaan kurjuuden sisarteos.

Nuori, hyvin nuori Hiltu lähtee piiaksi rehtorinlesken perheeseen, johon kuuluu mahtavan rehtorskan lisäksi tämän aikuistumassa oleva poika Ragnar. Hiltun asema perheen hierarkiassa on jossain lattialistan ja hiirenkolon lähiseudulla, mutta niin vain rehtorska uskaltaa jättää silmäterän poikansa muutamaksi päiväksi suureen huvilaan kahden kesken piikatytön kanssa.

Himoahan siitä seuraa, ja himo saa rangaistuksensa, tietenkin, ja mitä traagisimmalla tavalla. Tämän kirjailija paljastaa heti ensimmäisellä sivulla, joten en ota vastuuta juonen spoilaamisesta.

Jotenkin tämä tekstilaji oli minulle hankalaa luettavaa. Laahaavaa, selittävää, osoittelevaa. Sillanpään pienoisromaanissa otetaan kantaa niin palvelus- ja herrasväen eroihin kuin moraaliin ja ihmismielen kokemaan himoon. Mille kaikelle saa antaa periksi, mitä vastaan taas tulee kamppailla?

Ragnar on päällekäyvä ahdistelija, Hiltu puolestaan kokemattomuuttaan värisevä tyttöparka. Minkäänlaisia mahdollisuuksia hän ei tässä pelissä saa, ja surkeastihan siinä sitten käy lopulta, kun liian suuria askelia otettuaan ei ymmärrä seurauksia, eikä oikeastaan niitä edeltäviäkään tapahtumia. Olisi jonkun pitänyt Hiltullekin kertoa elämän tosiasioita ja ihmiskehon toimintaa, niin ei turhaan olisi päädytty tragediaan.

Jotenkin jäi lukemisesta vastenmielinen olo Ragnarin käytöksen ja sen seurausten vuoksi.


F. E. Sillanpää: Hiltu ja Ragnar
Otava 1981 (1. painos 1923)
99 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirjan pauloissaMatkalla Mikä-Mikä-MaahanKirjasähkökäyrä



Laura Gustafssonin tuotannosta olen lukenut Huorasadun ja Korpisoturin, jotka molemmat ovat jymähtäneet hyvien lukukokemusten joukkoon. Anomaliaa olen toistaiseksi jostain syystä karsastanut, vaikka se hyllyssäni onkin. Minua on peloteltu, että siitä näkee painajaisia.

Nyt tartuin kuitenkin Gustafssonin tuoreeseen, autofiktiiviseen romaaniin Pohja. Se on monella tapaa tuttua Gustafssonia: villi, absurdi, arvaamaton, anteeksipyytelemätön. Silti siinä on uutta, ote on railakas ja raikas, eikä tunnu vain tutun toistelulta.

Keskiössä on Gustafssonin autofiktiivinen proosa, jossa tehdään rajuin vedoin ruumiin- ja mielenavaus naiselle, naiseudelle ja naisen elämälle. Etenkin ruumiillisuuden eri ilmenemismuodot, oman vartalon hallinta, seksuaalisuus ja äitiys nousevat keskeiseen asemaan.

Pohja ei ole miellyttävää luettavaa, mutta hieno pienoisromaani se on. Lukija joutuu nikottelemaan paikoin karskin ja fyysisenä tuntuvan kuvailun ja kerronnan äärellä. Hyvinvointia etsitään, pahoinvointia saadaan. Miten hallita omat rajansa, mistä edes löytää ne? Miten määritellä oma koskemattomuutensa, miten taas vapauttaa mieli ja ruumis? Pohjassa on paljon sellaista pureskeltavaa, jota ei yhdellä lukukerralla saa nieltyä. Monipuolinen, vaivaamaan jäävä lukukokemus.


Laura Gustafsson: Pohja
Into 2017
141 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Reader, why did I marry him?

Haasteet: Naisen tie


Kuinka sitten kirjoittaa oikeasta, eläneestä naisesta, kertoa suurnaisen elämästä? Sitä on varmasti pohtinut brittiläinen Nigel Nicolson koostaessaan tiivistä elämäkertaa Virginia Woolfista. Nicolsonin äiti Vita Sackville-West oli Woolfin pitkäaikainen rakastajatar, joten hänellä on hyvin monitahoinen suhde kirjailijaan – oli jo tämän eläessä.

Virginia Woolf kiinnostaa minua henkilönä hyvin suuresti, vaikken edes ole lukenut hänen tuotannostaan kuin kaksi romaania, Mrs. Dallowayn ja Majakan. Niinpä oli helppoa valita hänestä kertova kirja mukaan Naisen tie -lukuhaasteeseen.

Woolf on 1900-luvun merkittävimpiä kirjailijoita, joka uudisti romaanitaidetta ja toi siihen modernismia, jollaista ei oltu aiemmin nähty. Hän oli varakkaan perheen tytär, joka kärsi koko ikänsä mielenterveyden vaikeuksista, eikä saanut pettymyksekseen opiskella yliopistossa veljiensä tapaan. Avioliitto Leonard Woolfin kanssa oli monin tavoin mielenkiintoinen sopimus: kummallakin oli avioliiton ulkopuolisia suhteita, mutta silti he olivat toisilleen lojaaleja ja tärkeitä yhteistyökumppaneita ja tukijoita. Woolfit perustivat oman kustantamon ja kuuluivat olennaisina jäseninä Lontoon kulttuuripiirien Bloomsbury-ryhmään. Virginia Woolf hukuttautui jokeen vuonna 1941.

Valitettavasti Nicolsonin kirja oli suuri pettymys. Vaikka se on kapoinen ja tiivis, se ei tarjoa lukijalle erityisen hyvää mieltä. Pakkohan kirjan ei ole niin tehdä ollakseen hyvä kirja, mutta oma mieleni pahoittui vakavasti tavasta, jolla Nicolson kritisoi ja arvostelee Woolfia. En voinut myöskään olla huomaamatta hänen asennettaan Woolfille tärkeää naisten asemaa ja siitä puhumista kohtaan. Eniten niskavillojani vihloi kuitenkin Nicolsonin tapa vähätellä ja jopa puolustella Woolfin lapsuudenperheessä tapahtuneita karuja asioita kuten selvästi vanhemman velipuolen Virginiaan kohdistamaa seksuaalista häirintää ja ahdistelua.

Asenteellinen, heikko esitys Nicolsonilta. Virginia Woolf ansaitsisi paljon parempaa.


Nigel Nicolson: Virginia Woolf
Suom. Ruth Jakobson
Ajatus Kirjat 2007
194 s.
Virginia Woolf (2000)

Kirjastosta.

Toisaalla: Oksan hyllyltä, Leena Lumi, Ullan Luetut kirjat

Haasteet: Naisen tie

26. lokakuuta 2017

Kirjamessutärpit nuorille ja entisille nuorille



Helsingin kirjamessut ovat käynnistyneet tänään ja Messukeskus on täynnä kirja-asiaa seuraavien neljän päivän ajan. Kirjanystävän onnellinen viikonloppu tulossa siis. Tosiasia tosin on, että kirjamessut aiheuttavat aina etukäteen hemmetinmoisen kihinän mielessä, mutta kun H-hetki koittaa, on yleensä sen verran uupunut syksyn muista tohinoista, että suuri osa etukäteen suunnitelluista tärpeistä jää katsastamatta.

Tänä vuonna ajattelin vinkata messuohjelmasta bongaamistani nuoriin ja nuortenkirjallisuuteen liittyvistä ohjelmanumeroista, sillä teema on ihan työnkin puolesta minulle nyt tärkeä, ja toki muutenkin. Kaikki nämä ohjelmat sopivat erinomaisen hyvin myös kaikille meille entisille nuorille, joten ei hätää, varttuneempi messuvieras, nämä tärpit on tarkoitettu myös sinulle.

Torstain ohjelma jää nyt sivuun, vaikka paljon kiinnostavaa on tänäänkin ollut tarjolla. Itse aloitan messuilun huomenna perjantaina.


Perjantai 27.10.


Lukupiiri: Poika – Murha seitsemännellä luokalla (klo 10.30–11.00 KirjaKallio)

Luin L. K. Valmun tuoreen nuortendekkarin nyt syksyllä, ja kiinnostaisi kyllä kuulla, mitä muut lukijat ovat saaneet siitä irti!


Vihan ja inhon internet (klo 11.00–11.30 KirjaKallio)

Johanna Vehkoo ja Emmi Nieminen kertovat tuoreesta kirjastaan, joka käsittelee netin julmuutta. Tämä kirja on ihan must read.


Miksi kuuntelisin kirjan? Kokemuksia äänikirjoista (klo 11.30–12.00 Mika Waltari)

Digitalisaation ja lukuaikapalveluiden mahdollisuudet. Miten milleniaalit saadaan innostumaan kirjallisuudesta? (Siinä vasta kysymys...)


KirjaKallion paneeli: Netissä on kaikki, mihin tarvitaan kirjaa? (klo 12.00–13.00 KirjaKallio)

Mitä kirjallisuus voi tarjota somen kaikkivoipuuden kanssa kilpaillakseen? Miten kirjan pitäisi kehittyä säilyttääkseen merkityksensä? Kiinnostavan kuuloinen paneeli, kunpa ehtisin tähän!


Pimeä netti (klo 13.00–13.30 KirjaKallio)

Tositarinoita netin underground-ilmiöistä ja ihmisistä. Mitä sieltä paljastuu?


Helena Waris: Linnunsitoja (klo 15.00–15.30 KirjaKallio)

Linnunsitoja oli aivan mahtava lukukokemus! 


Vaihtoehtoinen Suomi! (klo 17.00–17.30 Kullervo)

Anne Leinonen, J. Pekka Mäkelä ja Johanna Sinisalo visioimassa Suomen nykyisyyttä ja tulevaisuutta scifi-hengessä. Tätä ei voi jättää väliin.


Avaruuden luotaajat – Ihminen ja maailmankaikkeus (klo 17.30–18.30 KirjaKallio)

Shimo Suntilan, J. Pekka Mäkelän, Jussi Katajalan ja Linnea Peurakosken keskustelu tarinankerronan suurista kuvioista ja ihmiskunnan matkasta tulevaisuuteen. Vau!


Lauantai 28.10.


Aamuni alkaa WSOY:n, Tammen ja Johnny Knigan tarjoamalla bloggariaamiaisella. Sen jälkeen onkin hyvin ravittuna energiaa kohdata oletettavasti ruuhkaisimman messupäivän haasteet.


KirjaKallion paneeli: Rohkeinta on rakastaa itseään (klo 12.00–13.00 KirjaKallio)

Tämä on niin tärkeä aihe, ettei voi missata. Itsensä hyväksymisestä ovat keskustelemassa Saara Sarvas, Nadja Sumanen, Viima Lampinen, Kalle Laanterä, Victoria Odum ja Nora Dadu.


Nadja Sumanen: Terveisin Seepra (klo 13.00–13.30 KirjaKallio)

Kirja oli mahtava, tätä haluan kuunnella.


Anne-Mari Jääskinen: Mitä sä rageet? #Tunteita sikanolosta sairaan siistiin (klo 14.00–14.30 KirjaKallio)

Tunnetaidoista ja niiden opettelusta julkaistu kirja sisältää tietoa ja kehon ja mielen harjoituksia. Kuulostaa hyvältä aikuisenkin korvaan.


Anne Leinonen: Kirjanoita (klo 15.30–16.00 KirjaKallio)

Kirjanoita on vielä odottamassa lukemistaan, mutta odotukset ovat kovat. Ehkä uskaltaudun kuuntelemaan haastattelua spoilereita pelkäämättä.


Elina Rouhiainen: Muistojenlukija (klo 16.30–17.00 KirjaKallio)

Ah, alkusyksyn huippuja tämä kirja! Kiinnostavaa kuulla siitä enemmän nyt kun kirja on luettu ja hyväksi koettu.


Sunnuntai 29.10.


Vielä jaksaa kolmannenkin päivän. Olen yleensä pitänyt kirjamessujen sunnuntaista, vaikka silloinkin väkeä riittää. Muuten tunnelma on usein jollain tapaa tyynempi kuin lauantaina. Kannattaa kokeilla.


Mauri Kunnas: Koiramäen Suomen historia (klo 12.00–12.30 Aleksis Kivi)

Rakastan Mauri Kunnaksen kirjoja ja erityisen paljon pidän Koiramäen tarinoista. Nyt julkaistu Suomen historiaa läpikäyvä teos on ehdottomasti hankittava omaksi ja toivottavasti muidenkin iloksi.


Suomen kirjailijaliitto esittää: Miten sytyttää nuorten lukuinto? (klo 12.30–13.00 Takauma)

Tämä keskustelu on käytävä kuuntelemassa ihan jo "viran" puolesta. Leena Paasio-Leimola, Kalle Veirto ja Ilmi Villacís pohtivat nuorten ja kirjailijoiden kohtaamisia ja sitä, mitkä teemat puhututtavat nyt.


Jani Saxell: Tuomiopäivän karavaani (klo 13.00–13.30 Aino)

Ah, ah, ah! Saxellin huimaavan hieno sarja on saanut kolmannen osansa (joka odottaa minulla pinossa lukuvuoroaan, pian pian!), enkä toki voi jättää tätä haastattelua väliin. Saxellin kirjat ovat haastavia mutta palkitsevia. Suosittelen, ne ovat turhan paljon piiloon jääneitä helmiä.


WORD – Mikä innostaa nuoret miehet lukemaan? (klo 13.30–14.00 KirjaKallio)

Elisan käynnistämä hanke nuorten miesten lukuinnon kasvattamiseksi. Tämä kuuluu niin ikään työminulle kuin nenä päähän, joten kiinnostuneena menen kuulemaan, mistä on kyse. Keskustelemassa Mikko Sarjanen, Akseli Anttila ja Ilmi Villacís.


Neljän päivän näytelmä (klo 16.00–16.30 KirjaKallio)

KirjaKallio ja Kansallisteatteri toteuttavat neljässä päivässä näytelmäversion kotimaisesta nuortenromaanista. Tätä kirjoittaessani on jo paljastettu, että käsittelyyn pääsee Nadja Sumasen Rambo (jes!).


KirjaKallion runoklubi (klo 16.30–17.30 KirjaKallio)

Proosaa, lyriikkaa, open mic, spoken word – tervetuloa lukemaan omia tekstejäsi!


Nähdään messuilla, moikataan kun tavataan!

25. lokakuuta 2017

Ali Benjamin: Mitä sain tietää meduusoista



Suzy on tyttö, joka ei pyytele anteeksi olemassaoloaan, vaikka joidenkin mielestä hänen pitäisi. Hän on luokkakavereiden mielestä pöpipöpi, eikä mielikuvan muokkautumisessa auta Suzyn tapa kiinnostua joistakin aihealueista voimalla ja vimmalla – ja olla samalla vimmalla kiinnostumatta toisista. Esimerkiksi sosiaaliset suhteet, kaverihierarkiat ja ihmisten välinen kanssakäyminen tuottaa Suzylle päänvaivaa.

Kun Suzyn paras ystävä Franny hukkuu kesälomalla, on elämän palikat saatava järjestykseen. Miten hyvänä uimarina tunnettu Franny noin vain voi hukkua? Entä jos syynä ovatkin vaikkapa meduusat, jotka pistävät ihmistä joka sekunti jossain päin maapalloa? Ja miten voi korjata jotain peruuttamatonta, kun peruuttamaton on jo tapahtunut?

Suzy on päättänyt olla puhumatta, kun hänellä ei ole mitään erityistä sanottavaa. Vanhemmat vievät häntä tietenkin terapiaan, mutta puhumisen sijaan Suzy aikoo ottaa uuden luonnontieteiden opettajan rouva Turtonin teesit vakavasti ja tehdä tutkimuksen, jolla voi todistaa, mitä Frannylle tapahtui. Alkaa matka surutyön, tieteellisen tutkimuksen ja oman itsen tuntemisen keskelle.

Ali Benjaminin Mitä sain tietää meduusoista on haikea, melankolinen, koskettava ja kaunis kirja. Se uppoutuu syvälle suruun, menetykseen ja virheisiin, muttei ole toivoton tai synkkä. Suzy on päähenkilönä ihastuttava: erikoinen, persoonallinen, omaääninen. Hänellä on paljon työtä tehtävänä oppiessaan olemaan maailmassa, joka ei ole hänelle itsestäänselvä. Kasvaminen, muuttuminen, uuden oppiminen ja ymmärtäminen nousevat keskeiseen rooliin Suzyn käsitellessä Frannyn kuolemaa.

Kirjan rakenne keventää raskasta teemaa. Nykyhetki ja menneisyys vaihtelevat sopivassa suhteessa, ja Suzy käy läpi hänen ja Frannyn ystävyyttä ja ystävyyden kolhiintumista. Samalla Benjamin onnistuu kuin varkain ujuttamaan tieteen ja tutkimuksen maailman luontevaksi osaksi tarinaa. Suzy alkaa selvittää meduusojen taustoja ja tekee sen huolellisesti, saamiensa oppien mukaan. Tarina elää, kasvaa ja hengittää kaikkien sen rakennusosien mukana.

En silti voi olla miettimättä, onko Mitä sain tietää meduusoista kuitenkin lopulta enemmän aikuisen lukijan makuun. Se on viisas, kaunis kirja, mutta antaako se kaikille nuorille lukijoille jotakin? Aikuisen on helppoa nähdä kirjan ja tarinan merkitys: oman erityslaatuisuutensa kanssa kamppailevan varhaisnuoren kasvutarina, surutyön vaiheet ja vanhempien suhde kriisin kokeneeseen lapseen. Ja toki näin tiedeorientoituneena ihmisenä rakastin paneutunutta tutkimuksen tekoa. Mutta silti: onko aineksia tarpeeksi nuoren lukijan lukunautintoon? Ehkä ainakin vaaditaan samaistumispintaa, jonkin tarinan osion osuva kolahtaminen omaan elämään – näin veikkaan, vaan en varmaksi sano.

Ihana lukukokemus joka tapauksessa, ja saa arvostamaan hiljaisuutta, merkityksellisiä elämänkokemuksia ja uuden oppimista aivan uusin tavoin.


Ali Benjamin: Mitä sain tietää meduusoista
Suomentaja: Marianna Kurtto
Otava 2017
285 s.
The Thing About Jellyfish (2015)

Kirjastosta.

_________

Toisaalla: Pieni kirjasto, Pauline Von Dahl, Siniset helmet, Evarian kirjahylly, Kirjapöllön huhuiluja, Lukutoukan kulttuuriblogi   

22. lokakuuta 2017

Anu Holopainen: Ihon alaiset



Anu Holopaisen Ihon alaiset on aina aika ajoin käväissyt hipelöitävänäni, mutta jäänyt aina hyllyyn. Nyt oli lopultakin aika upota synkkään dystopiaan, joka on kiehtova yhdistelmä muovia, silikonia, kirurginveitsiä ja pakkelia.

Eletään Suomessa, jossakin siintävässä tulevaisuudessa. Ulkonäön muokkaaminen niin kosmetiikalla kuin pysyvämmin tuloksin on osa jokapäiväistä elämää: vain taivas, mielikuvitus ja joissain tapauksissa takaperoisena pidetty lainsäädäntö ovat rajana. Ulkonäköä voi muokata sekä plastiikkakirurgin vastaanottolla että nopeissa InstaPlast-kojuissa. Raha tietenkin ratkaisee, ja mitä enemmän sitä on, sen vaikuttavampia lopputuloksia on lupa odottaa.

Ihmisten asenteet muokkauksiin ovat kaksijakoisia. Enemmistö kannattaa niitä ja ihmisen vapautta valita, vähemmistöön on jäänyt se kansanosa, jonka mielestä luonnonmukainen ja aito on oikeaa. Tarinassa seurataan molempiin ryhmiin kuuluvia nuoria ihmisiä. Jara odottaa malttamattomana täysi-ikäistymistä, jotta pääsee tekemään haluamiaan muokkauksia – vanhemmat kun ovat valitettavan takaperoisia, eivätkä anna alaikäisen poikansa ryhtyä mihinkään kiehtovaan. PlastikPrincess on niin ikään vielä alaikäinen, mutta sitäkin kekseliäämpi etsiessään keinoja saada himoitsemiaan muokkauksia. Hänen elämäänsä seurataan blogin kautta. Inka on luomu ja ansaitsee elantonsa opintojensa ohessa työskentelemällä eroottisena tanssijana klubilla, jonka myyntivalttina on luonnonmukaisuus – kuin sirkusten friikkishowt aikoinaan. Matiaksen äiti on maankuulu plastiikkakirurgi, kun Matias itse taas kuuluu radikaaleihin muokkaustenvastustajiin. Ja muitakin henkilöitä kohdataan, osa ohimennen, osa hieman pidempään.

Holopaisella on tarinankuljetus hanskassa. Sirpaleinen, moniääninen tyyli sopii Ihon alaisiin hienosti, niin moninaisesta ja ristiriitaisesta ilmiöstä ja aihepiiristä se kertoo. Romaani muodostuu blogikirjoituksista, uutisista, chat-keskusteluista ja tavanomaisesta kerronnasta. Kokonaisuus on hallittu ja houkuttelee lukemaan eteenpäin.

Ulkonäkö on merkittävä asia jo nyt, enkä valitettavasti näe yhtään mahdottomana Ihon alaisten kuvaaman yhteiskunnan kehittymistä. Jo nyt ihmiset pyrkivät vahvasti peittämään, korostamaan, muokkaamaan, uudistamaan, hämäämään. Ehkä teemme sen vielä pääosin hienovaraisemmin, mutta voimakkaasti yhtä kaikki. Viimeksi tänään Helsingin Sanomissa "ulkonäkökonsultti" käskee naisia peittämään bisneselämässä harmaat hiukset ja tarkastelemaan vähintään pari kertaa vuodessa omaa kehoa peilistä hyvin kriittisesti, muutaman "vinkin" mainitakseni.

Ihon alaiset on nopealukuinen mutta mieleen jäävä ja mielipiteitä herättävä kirja. Onnistuneen dystopian tavoin se kertoo paljon nykyhetkestä, vaikka venyttääkin rajoja, kärjistää ja provosoi. Homo sapiens on luultavasti aina pyrkinyt kaunistautumaan, saanut tyydytystä ja iloa, antanut merkkejä ja osoittanut asemaansa ulkonäöllään. On silti ja juuri siksi syytä miettiä, mitä kaikkea vaadimme itseltämme ja toisiltamme ulkonäköön ja olemukseen liittyen – ja miksi sen teemme.


Anu Holopainen: Ihon alaiset
Karisto 2015
202 s.

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Kirjanurkkaus, Kirjakko ruispellossa, Yöpöydän kirjat, Mustetta paperilla, Kirjahilla, Reader, why did I marry him?, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Vinttikamarissa, Hurja Hassu Lukija, Todella vaiheessa, Rakkaudesta kirjoihin, Kirjapöllön huhuiluja, Kansientakaiset maailmat, Kirjasähkökäyrä, Lukijatar          

19. lokakuuta 2017

Ossi Nyman: Röyhkeys



Ossi Nyman on ollut sekä uuden kirjansa että elämänsä elämän vuoksi median ja kansalaiskeskustelun (josta osa on epäilemättä painokelvotonta) käsittelyssä viime viikkoina. En linkkaa uutisiin, koska ne ovat olleet asenteeltaan (ja kommenteiltaan) mielestäni pääsääntöisesti turhan yksioikoisia. Työttömyys on aihepiiri, joka herättää lähes kaikissa jonkinlaisia tuntemuksia ja ajatuksia, mielipiteistä nyt puhumattakaan. Voimakkaimpia mielipiteitä tuntuvat usein esittävän ne, joilla ei ole omakohtaisia kokemuksia työttömyydestä tai sen uhkasta.

Valmistuin filosofian maisteriksi viisi vuotta sitten, ja olen ollut sen jälkeen useita kertoja työtön. Lyhyimmillään kaksi viikkoa, pisimmillään kaksi kuukautta. Siinä mielessä olen ollut onnekas, että vain muutaman kerran olen jäänyt työttömäksi ilman, että olen tiennyt, milloin seuraavan kerran teen palkkatöitä, ja niinäkin kertoina olen muutamassa viikossa saanut selvyyden tilanteeseen. Nuoren opettajan työuran väistämätön alku, sanotaan.

Ei helpota epätietoisuutta, sitoutumisen vaikeutta, stressiä, itsetunnon ja ammatillisen identiteetin kehitystä eikä työstä suoriutumista mitenkään. Ihan vain tiedoksi. Ja viiden vuoden jälkeen olisi muutenkin jo aika saada ensimmäinen ikälisä – ei tässä mitään untuvikkoja enää edes olla.

Työttömyys ja etenkin TE-palvelut ovat elämää hallitsevia entiteettejä omalle kohdalle osuessaan. On hyväksyttävä identiteetti kunniallisen kansalaisen vastakohtana, hyväksyttävä asemansa toimenpiteiden kohteena, hyväksyttävä epävarmuus, jumalattoman monimutkainen lomakeruljanssi, tylyt puhelut, jatkuvasti pään päällä leijuva uhka siitä, ettei tee asioita oikein ja sotkee sekä omat että läheistensä asiat. Toki jokainen työtön kokee elämänsä omalla tavallaan, mutta uskallan silti väittää, ettei suurin osa työttömistä nauti työttömyydestään. Eivät välttämättä edes ne, jotka eivät syystä tai toisesta ponnistele työllistyäkseen.

Nymanin kirja Röyhkeys on huikea ajankuva. Romaani kertoo juuri tästä ajasta, tästä maailmasta ja yhteiskunnasta jossa elämme. Se haastaa lukijansa, keikuttelee omaa perustustaan, saa epäilemään ja hämmentymään. Hieno, tärkeä romaani, jonka on ollut aikakin tulla jo kirjoitetuksi.

Röyhkeys jakautuu kolmeen osaan, joista ensimmäisessä kertoja haahuilee Turussa ollessaan matkalla Bruce Springsteenin konserttiin. Hänestä saa kuvan hieman ressukkana, ei ainakaan erityisen aktiivisena tai päällekäyvänä miehenä. Kertoja elää omalla tavallaan, rauhassa ja muita häiritsemättä. Mutta Brucea hän rakastaa ja odottaa konserttia malttamattomana. Konserttipäivään sisältyykin paljon ajateltavaa ja koettavaa: itsensä ravitsemista, taktikointia hyvän paikan saamiseksi yleisössä, oman fanituksen analysointia. Miksi vaatimattomasti ja näennäisen toimettomana elävä mies ihannoi niin paljon juuri työstä ja työläisyydestä ammentavaa muusikkoa?

Kirjan toinen osa on sen huikein. Se sijoittuu Tampereelle ja sama mies osallistuu pakotettuna TE-toimiston tarjoamaan uraohjaukseen. Päivään tiivistyy timanttisen terävästi työllistämistoimenpiteiden tyhjyys ja merkityksettömyys. Tapa, jolla ohjaukseen osallistuvia aikuisia ihmisiä kohdellaan, ei varmasti ole kaukana siitä, mitä tälläkin hetkellä koetaan erinäisissä työllistymisen tukipalveluissa ympäri maan. On kuin ihmiseltä katoaisi kaikki autonomia, kun hänet ohjataan TE-palveluiden piiriin. Ikään kuin aikuinen ihminen ei enää olisi itsemääräämiskykyinen tai voisi päättää elämästään ja siihen tarvitsemistaan ulkopuolisista tekijöistä.

Viimeisessä osassa kertoja on muuttanut Helsinkiin ja kirjoittaa vimmatusti romaania. Viimeisen osan vahvuus on sen pahankurisuus: sen enempää kertoja kuin teksti itsessään ei enää kunnioita lukijan mukavuudenhalua mitenkään. Asiat, merkitykset ja oletukset kääntyvät ja vääntyvät, tarinan tasot vaihtavat paikkaa ja kiertyvät toistensa ympäri. Mistä lopulta luemme, kun luemme romaania työttömän miehen odysseiasta? Se jää lopulta arvoitukseksi, lukijan tulkintojen varaan.

Nymanin kielessä on anttituurimaista poljentoa, mutta raikkaammalla ja näennäisesti kevyemmällä sävyllä. Kertoja on samaan aikaan huomaamaton ja tärkeä: kertojan ääni on se, joka tarinaa kuljettaa ja jonka perusteella lukija tulkintansa tekee, mutta hän on harmiton ja jossain määrin särmätön – tai ainakin pyrkii antamaan sellaisen kuvan itsestään.

Onko romaanin röyhkeys siis lopulta kertojan sisimmässä, kerrotussa tarinassa vai lukijan tulkinnoissa? Vai onko se ulkokirjallisissa elementeissä: Nymanin antamissa haastatteluissa, elämäntavassa, valinnoissa? Ainakin kirjailija on herättänyt keskustelua, saanut TE-palvelut kompastumaan lainsäädäntöön (salassapidettävän tiedon kommentoimiseen) ja onnistunut tökkimään median suosiollisella avustuksella kansalaismassaa valinnoillaan.

Röyhkeyden herättämän polemiikin myötä on selvää, ettei työttömyyteen ja työhön liittyvä keskustelu Suomessa ole lähellekään loppuunkäyty. Millainen on nykyajan työelämä ja millaisia työhön ja työntekoon liittyvät arvot? Mitä nykyihmiset, me nuoremmat sukupolvet, todella työelämältä haluamme ja mitä edes uskallamme odottaa? Toisaalta: mitä meiltä vaaditaan ja miksi? Ainakin ikuista joustamista, pätkätyöläisyyden, määräaikaisuuksien ja itsensätyöllistämisen hyväksymistä ja hallintaa. Jatkuvaa epävarmuuden sietoa, itsensä markkinoimista, kyynärpäiden käyttöä. Miksi työ on ihmisen arvon mitta, miksi työnteolla on niin autuaaksi tekevä kaiku, miksi ajatellaan, että minkä tahansa työn tekeminen on parempi kuin olla tekemättä työtä?

Liitän Röyhkeyden osaksi Suomi(ko) 100 -lukuhaastetta, sillä työn tekeminen vaihtoehtoisilla tavoilla ja työnteon kyseenalaistaminen ovat aiheita, joista puhumista saati niin elämistä ei taatusti aina ole pidetty eikä pidetä edelleenkään korrektina.


Ossi Nyman: Röyhkeys
Teos 2017
189 s.

Kirjastosta.

_________

Toisaalla: Reader, why did I marry him?

Haasteet: Suomi(ko) 100 (työttömyys)

16. lokakuuta 2017

Nadja Sumanen: Terveisin Seepra



Ysiluokkalainen Iris harrastaa balettia, tekee tehtävänsä huolella ja koettaa kestää perhettään: poissaolevaa isoveljeä Kimiä, fitnesshullua bloggariäitiä Irjaa ja ylettömästi töitä painavaa isäänsä Erikiä. Rahasta ei perheellä ole pulaa, mutta rakkaus on tiukasti säänneltyä. Iris ei aina jaksakaan olla täydellinen, vaikka kaikkensa sen eteen tekee, on se sitten meikkaaminen, laittautuminen, treenaaminen tai syömättä oleminen. Silloin eheän pinnan saa rikottua jollakin terävällä, joka yleensä osuu maaliinsa parhaiten reidessä.

Koulussa huolestutaan Iriksen lisääntyneistä poissaoloista ja putoavasta painosta, ja hän saa lähetteen nuorisopsykiatrian poliklinikalle. Terapiaa ei kuitenkin arjessa riittävän toimintakykyiselle nuorelle heru, mutta vertaistukea ehdotetaan. Iris löytääkin nimimerkistä Runotyttö itselleen kirjekaverin, jolle on alkukankeuden jälkeen yllättävän helppoa kirjoittaa itsestään ja ajatuksistaan.

Peruskoulun viimeinen vuosi taittuu talveksi, ja Iriksen on mietittävä, mitä haluaa tulevaisuudessa tehdä. Isän vanha filmikamera avaa uudenlaisen näköalan maailmaan, mutta riittääkö se viemään pahan olon pois, kun viiltohaava tuntuu niin paljon paremmalta?

Nadja Sumasen uusi nuortenkirja Terveisin Seepra on surumielinen ja koskettava muttei toivoton tarina. Päähenkilö Iris on tyttö, jolla asiat eivät mene putkeen, mutta joka ei mielen heittelyistä ja itsensä satuttamisesta huolimatta antaudu täysin mustuudelle. Tasapainottelu ulkoisesti eheän roolin ja sisällä myllertävän pahan olon välillä kuvataan jäntevästi ja vetistelemättä.

Sydäntäni kipristi Iriksen perhetilanne, joka täyttää klassisen päältä kaunis, silkkoa sisältä -määritelmän. Irja-äidin pakkomielteinen kehonkuva ja terveyshysteria eivät ainakaan helpota omaa identiteettiään etsivää tytärtä kasvamaan tasapainoa kohti. Vanhempien selvästi onneton avioliitto ei niin ikään toimi turvan tuojana silloin, kun sitä kaipaisi. Isoveljen ongelmat näkyvät perheen elämässä ja tasapainossa edelleen, vaikka niitä on pitkään hoidettu.

Sumanen kirjoittaa selkeää, mukanaan pitävää tekstiä. Iriksen tarinaan jää kiinni, sen käänteet haluaa selvittää. Lukijan iloksi tarinan kaari uskoo ihmisen kehitykseen ja kasvamiseen, sillä viimeiseen pisteeseen päästessä paljon on muuttunut, uusi vaihe elämässä alkanut ja uudenlaisia horisontteja avautunut.


Nadja Sumanen: Terveisin Seepra
Otava 2017
264 s.

Arvostelukappale.

________

Toisaalla: Kirjakko ruispellossa, Seikkailut kirjallisuuden ihmemaassa, Lastenkirjahylly

Haasteet: Suomi(ko) 100 (mielenterveyden vaikeudet)

15. lokakuuta 2017

Katriina Ranne: Miten valo putoaa



Katriina Ranteen Miten valo putoaa on arrogantti, kiehtova, kaunis ja hieman vastenmielinen romaani yksinäisyydestä, fysiikasta ja siirtolaisuudesta. Sen lukeminen oli seikkailu: kurkistus itselle vieraaseen maailmaan, sellaisten verhojen taakse, jonne ei useinkaan tule katsottua.

Tarinan juoni on yksinkertainen. Pienillä tuloilla elantoaan kartuttava, Lontoossa asuva bulgarialaisnainen Lala vastaa marketin ilmoitustaululla olevaan ilmoitukseen, joka mahdollistaa hänelle pienet lisätulot sangen pienellä vaivalla. Kirjeen- ja muun tavaranvaihdon toinen osapuoli on eläköitynyt fysiikko Aaro, joka on niin ikään maahanmuuttaja Isossa-Britanniassa. Hän ei ole toipunut sen enempää vaimonsa menetyksestä kuin kesken jääneistä tutkimuskysymyksistäkään.

Lalan ja Aaron suhde muodostuu kirjeiden ympärille, he eivät tapaa toisiaan. Kaksi hyvin erilaista maailmaa kohtaa ja historian ja menneisyyden kierteet aukeavat. Lalan lapsuus ja nuoruus Bulgariassa eivät ole rakentaneet elämälle vahvinta mahdollista pohjaa, mutta valokuvauksen taidon hän on sieltä saanut ja sitä voinut myös myöhemmin hyödyntää. Valokuviin vaaditaan valoa, ne tallentavat hetken, joka on ohi nopeammin kuin silmä ehtii reagoida. Lala näkee niissä ja muussakin maailmassa kauneuden, jota muut eivät huomaa. Hän on tyytyväinen vähään, eikä vaadi paljoa – kunhan on kauneutta.

Aaro on päätynyt fysiikan maailmaan, ja löytänyt nuorena yliopiston penkiltä vaimonsa, ihmeellisen ihanan vaimonsa, jonka menettäminen sattuu ja raapii. Vaimo on aina ollut heistä se selkeästi lahjakkaampi, se jonka mukaan on kuljettu ja jonka ura on luonut selkärangan avioliitolle ja elämälle.


Vaimo oli Aaron tukipylväs, kumppani jonka kanssa kaikki tuntui mahdolliselta ja jota ilma hän liikkui kodin ulkopuolella hiukan varoen, kuin vaarassa paljastua yhtäkkiä alastomaksi. Jos vaimo ei ollut mukana, todellisuus noudatti usein unien mielivaltaista logiikkaa, ja mitä tahansa saattoi tapahtua. Me näemme avaruudesta vain sen osan, josta on ehtinyt tulla meille valoa. Rakkaus vaimoon oli valo jonka varassa Aaro näki maailman. (s. 118)


Ei Aaron ja vaimon suhde ongelmaton ollut, kaikkea muuta. Mutta merkitykseltään se on mittaamaton, jotain jota Aaron on vaikea, ehkä mahdotonta, ylittää ja ohittaa.

Miten valo putoaa on kiehtovaa luettavaa, mutta aivan helpoin romaani se ei ole lähestyä. Fysiikan lainalaisuudet vaihtelevat ihmiselämän huomioiden kanssa, kuvailu keinuttaa lukijan mukaansa lähes ajattomaan tilaan. Ranne kirjoittaa maailman, joka on kiireetön vaan ei tunteeton. Hieman etäällä se kuitenkin pysyy, selvästi kirjan sivuilla, eikä nouse sieltä omaksi todellisuudekseen, lukijan ulkopuolelle.


Katriina Ranne: Miten valo putoaa
Gummerus 2017
176 s.

Kirjastosta.

___________

Toisaalla: Kulttuuri kukoistaa, Lumiomena, Kirjaluotsi, Kirjakirppu, Kirja vieköön!  

Haasteet: Maailmanvalloitus (Bulgaria), Muuttoliikkeessä (siirtolaisuus)

12. lokakuuta 2017

Kotimaisia klassikoita ja shokkipaljastus – Syyskuun Kuukauden lyhyet

Syyskuu tuli ja meni ja sen mukana iso määrä lukemisia. Lukeminen on tosiaan tuntunut maittavan viime aikoina, mikä on yksinomaan hyvä asia, toisenlaisiakin aikoja on eletty. Osa syksyn lukemisistani liittyy nykyiseen työhöni, johon puolestaan kuuluu kirjavinkkausta ja kirjojen esittelyä yläkoululaisille ja hieman lukiolaisillekin. Toki ilona on myös se, että voin käyttää jonkin verran työaikaani lukemiseen.

Syyskuussa luin muutaman sellaisen kirjan, joista koostan tuttuun tapaan Kuukauden lyhyet -tekstin. Tällä kertaa mukana on kotimaisia klassikoita ja shokkipaljastus: valitettavan pettymyksen tuottanut Alice Munro (se on siis mahdollista, järkyttävää!).


Minna Canth on niitä kirjailijoita, joiden tuotantoa haluaisin tuntea huomattavasti paremmin kuin tunnenkaan. Ei siis auta muu kuin tarttua härkää sarvista ja kirjaa sivuista. Luin syyskuussa Canthin Köyhää kansaa (1886), joka oli kyllä juuri niin surkean elämän kuvaus kuin oletinkin.

Köyhän kansan ytimenä on yhden köyhän perheen elämä ja onnettomuus. Lapset näkevät nälkää, isälle riittää vain hanttihommia, äiti kantaa perheen murheita harteillaan ja koettaa hoitaa sairaana olevaa kuopusta, vielä sylivauvaa. Vuokraisäntä hönkii niskaan, ruokakaappi on tyhjä, eikä toivoa paremmasta juuri ole.

Tarina on ankea, ja yhä ankeammaksi se menee. Toiveikkuutta, iloa tai valoa ei Köyhästä kansasta kannata turhaan etsiä, sillä sitä ei tarjoilla. Turhauttavaa lukemisessa oli ymmärtää, kuinka tietyt asiat eivät muutu, eivät edes 130 vuodessa. Edelleenkin on köyhyysloukussa eläviä perheitä (ja pelottavan paljon nimenomaan lapsiperheitä), edelleen on kurjuutta, johon ei ole tukikeinoja, edelleen köyhä saa hävetä tilannetta ja itseään, edelleen mielenterveyden hoito kärsii resurssien ja ymmärryksenkin puutteesta.

Vaikuttava, lähes inhorealistinen pienoisromaani, jonka lukeminen ei tee iloiseksi, mutta hyvää se tekee: yhteiskunnan realiteetteja ei pidä unohtaa, se on itselleen valehtelemista.


Minna Canth: Köyhää kansaa
Sanasato 2006 (1. painos 1886)
113 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: P. S. Rakastan kirjoja, Kirjan pauloissa, Nannan kirjakimara, Orfeuksen kääntöpiiri, Lukemisen ilo, Yöpöydän kirjat   

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 3. Suomalainen klassikkokirja



Toinen syyskuun klassikkoselätykseni on Veijo Meren Manillaköysi (1957). Keppilän Joose lähtee jatkosodan rintamalta lomille ja kotona käymään, mutta ennen sitä hän löytää pätkän hyvää köyttä. Sen hän haluaa viedä mukanaan: jotain surkeasta tilanteesta ja sodasta on ihmisen saatava itselleenkin. Niinpä Joose kietoo köyden ympärilleen ja lähtee kotimatkalle.

Kotimatkan varrella hän kohtaa junassa monenlaisia henkilöitä, joilla on paljon tarinoita kerrottavanaan pääosin rintamalta mutta muutenkin. Junamatkalle osuu myös monenlaista viivästystä, esimerkiksi saksalaiset sotilaat eivät olekaan niin tehokkaita kuin voisi luulla. Sodan absurdius ja pienen ihmisen kokema kauheus sen keskellä tulevat voimakkaasti esiin, huumorin varjolla.

Manillaköysi yllätti, sillä se oli varsin erikoinen tuttavuus. Jonkinlainen löyhärajainen novellikokoelma kehyskertomuksen keskellä, kenties. Joose ei ollut lainkaan niin keskeisessä roolissa kuin aluksi ajattelin, vaan pikemminkin hän on se elementti, joka jollain tapaa sitoo kirjan romaaniksi.

En voi väittää lukukokemuksen olleen erityisen miellyttävä, sillä Meren tyylissä on makuuni liikaa tempoilevuutta ja sekavuutta. Sota on aiheena samanaikaisesti pelottava, kiinnostava ja kuluttava. Tulipa kuitenkin tutustuttua tähänkin klassikkoon, lopulta.


Veijo Meri: Manillaköysi
Otava 2007 (1. painos 1957)
172 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirjasähkökäyrä, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan, Sallan lukupäiväkirja, Sivu sivulta, Kaiken voi lukea! 



Mutta Alice Munro, voi minkä teit! Alkuvuodesta ilmestyi uusin suomennettu kokoelma Jupiterin kuut (alkuperäisteos Moons of Jupiter, 1982), ja sen toki ryntäsin heti ostamaan. Siihen tarttuminen kuitenkin takkuili, ja kun lopulta aloitin, pidin kahden ensimmäisen novellin jälkeen pitkän tauon.

Kokoelmassa on 11 novellia, jotka Munron tapaan käsittelevät pitkälti naisten elämää, perhe- ja ihmissuhteita. Novelleissa on paljon muutoksen tematiikkaa: joko on muuttunut kumppani, elämäntilanne tai oma asenne. Jokin näissä tämän kokoelman novelleissa kuitenkin hiersi, ja minun oli vaikeaa päästä niihin sisään.

Munron kielestä ja Kristiina Rikmanin suomennoksesta se ei johtunut. Ehkä minua hankasi novellien keski-ikäisyys, sillä jotenkin en nyt kaipaa laisinkaan luettavakseni mitään, missä kadutaan tehtyä tai tekemätöntä, tarkastellaan omia valintoja ja surraan sitä, mitä ei enää saada.

Kehuttava on kuitenkin novellia Kesän loppu, jossa keskenään skismainen perhe lähtee ystävien luokse illalliselle, ja monia arkoja asioita revitään auki ja asetetaan framille, joko hienovaraisemmin tai selkeämmin. Novellin tunnelma on kärkäs ja jännite hyvä, aivan viimeiseen käänteeseen saakka, joka saa kaikki henkilöt näkemään asiat ja elämän uudessa valossa. Toinen novelli, josta sytyin, on Onnettomuus. Se kertoo salasuhteesta erään pikkukaupungin lukion opettajien välillä. Pidin päähenkilö Francesista, jossa on kipakkuutta ja särmää: vaikka hänellä on jo vanhanpiian maine yllään, hän heittäytyy suhteeseen naimisissa olevan kollegansa kanssa ja nauttii etenkin sen fyysisestä puolesta ehdoitta. Novellissa kyseenalaistetaan perinteisin syyllisyydentunne, vaikka moraalisilta pohdinnoilta ei vältytä.


Alice Munro: Jupiterin kuut
Suomentaja: Kristiina Rikman
Tammi 2017
317 s.
The Moons of Jupiter (1982)

Omasta hyllystä.

Toisaalla: Pieni kirjasto, Kirja vieköön!, Cats, books & me, Sinisen linnan kirjasto, Kirjojen keskelläKirjaluotsi, Elämä on ihanaa, Sanoissa ja sivuilla, Annelin lukuvinkit, Mummo matkalla

Haasteet: Novellihaaste 2