28. heinäkuuta 2011

Sadepäivät

Ukkostaa. En ole koskaan pelännyt ukkosta, vaan oikeastaan pidän siitä. Jos nimittäin saa olla sisällä. Nyt olen, joskin museon ovea pitää toki pitää auki mahdollisia asiakkaita varten. Ei ole näkynyt. Pelkään, että sade tulvii tänne sisään. Siitä vasta riemu repeäisi (ja niin on joskus kuulemma käynytkin).

On jo heinäkuun loppu! Kesä on kadonnut töitä tehdessä (tai no... ainakin aikaa työpaikalla viettäen), lukiessa, esseetä kirjoittaen, hieman myös hummaillen. Viime lauantaina olin kutsunut kolme ystävää kylään, sellaisia, joista kaksi ei esimerkiksi ollut tavannut toisiaan kahdeksaan vuoteen. Peruskoulun loppuvaiheessa ja lukion alussa olimme paljon kimpassa, ja olikin nyt hyvä aika tavata ja puida elämää. Juoda vähän olutta ja siideriä, syödä hyvin, polttaa tupakkaa terassilla pitkälle yöhön. Sellaista pitää olla elämässä, kesällä ja talvella ja milloin vaan. 

Lauantaina matkustan Seinäjoelle juhlimaan V:n ystävän häitä, mutta sen jälkeen alkaakin sitten armoton elokuu - kaikki viikonloput töissä. Tiedän toki kyseessä olevan ammatinvalintakysymyksen, mutta silti hieman korpeaa. Kesäviikonloppuina voisi olla muutakin tekemistä. Ehkä. Onneksi tämä on vain väliaikaista ja syyskuussa palataan huomattavasti osa-aikaisempaan työtahtiin. Olen tehnyt jo tiukat suunnitelmat jäljellä olevista opinnoista ja tilanne näyttääkin oikein hyvältä. Opintojen loppuun saattamisen kannalta onkin hyvä asia, etten saanut hakemaani uutta työtä - kahden osa-aikatyön yhdistäminen ja gradunteko siihen päälle voisi olla jälleen kerran avain loppuunpalamiseen.

Elokuussa on joka tapauksessa muutamia vapaapäiviä, ja niille olen suunnitellut pyörämatkaa Pellinkiin. Eräänlainen pyhiinvaellus, ehkä, sijaitseehan Tove Janssonin ja Tuulikki Pietilän kesäpaikka siellä. Harmi, ettei se ole yleisölle avoinna silloin. Ilo, että sitä voi ilmeisesti vuokrata kesäisin! Sain tästä tiedosta jo huomattavan määrän uusia ideoita, mutta epäilen paikassa olevan noin viiden vuoden varausjonot... Eihän se tietenkään haaveilua estä. Mikäpä estäisi. Lisänä tässä on halu saada uusi pyörä, sellainen maantiekiituri. Alkaakohan pyörä-ale jo elokuussa?

25. heinäkuuta 2011

Häpeä, Aamulehti!

Perjantaiset tapahtumat Norjassa herättivät minussa niin paljon tunteita, etten edelleenkään pysty käsittelemään niitä kovin selkeästi. Ensin tuli epäusko, sitten kauhu ja lopulta puhdas fyysinen pahoinvointi. Olen viettänyt tuntikausia seilaamalla pitkin nettiä, mutta Breivikin "manifestia" olen kieltäytynyt tarkastelemasta ainakaan toistaiseksi. En suo hänelle sitä iloa. Vielä. Tänään lähdin raivopäissäni lenkkeilemään, mutta päädyin kuitenkin tyynempänä Norjan suurlähetystön luokse ja pidin pienen hiljaisen hetken sykemittarin jyskyttäessä. Kuolleet eivät sitä enää tarvitse, mutta eloonjääneillä on raskaat hetket edessä. Voisinpa tehdä jotain oikeaa.

Verenpaineet ovat olleet koetuksella kotimaisen median, tarkemmin sanoen Aamulehden ansiosta. Lauantaina lehti päätti suuressa viisaudessaan julkaista Markus Määttäsen käsittämättömän paskasankokirjoituksen. Eipä siinä. Juttuhan on noin ylipäänsä ottaen ensinnäkin surkean huonosti kirjoitettu, siinä parjataan sekä tyttöjä että poikia, eikä siinä ole mitään oikeaa pointtia. Se, mikä sai minut kirjoittamaan ensimmäistä kertaa elämässäni yksinäni nyrpistelyn sijaan konkreettista palautetta julkaisijalle, on kuitenkin kyseisen aivopierun uskomattoman huonosti valittu julkaisemisajankohta. Ruumiiden laskenta oli vielä kesken, suru-uutisia ei oltu vielä ehditty viedä kaikille omaisille, ja koko tapahtumakuvio oli edelleen täysin auki, kun Aamulehti katsoi olevan aika alkaa analysoida surmaajan mielenliikkeitä - ja tietenkin seksielämää. Josta ei ole mitään konkreettisia todisteita. Joka ei välttämättä ihan oikeasti liity koko juttuun yhtään millään tavalla. Ja jonka ruotiminen ja liittäminen tapahtumiin suorana, selkeänä syynä on yksinkertaisesti, no, väärin. Lisänä kaikkeen komeuteen lehden päätoimittaja Jouko Jokinen ei näe missään mitään virhettä. Kä-sit-tä-mä-tön-tä.

Nyt ei ole kyse siitä, ettenkö pitäisi vaikkapa nyt niitten nuorten miesten yksinäisyyttä ongelmana. Syrjäytyminen ja yksinäisyys on aina ongelma. Mutta ei ole nuorten tyttöjen tehtävä ratkaista sitä. Yksikään nuori nainen - nyt sorrun ehkä määttäsläiseen mustavalkoisuuteen - ei olisi voinut estää Breivikin tekoa. Ei yksikään. Eli jospa sovittaisiin nyt niin, että melkein 70 lasta teloittanut kusipää on ihan itse vastuussa teostaan. Ei kukaan muu tässä universumissa. Koskaan.

21. heinäkuuta 2011

Hyvä päivä / paha päivä

Ihmeitä tapahtuu ja sain lopultakin tehtyä toisen suunnittelemistani kesätenteistä. Olen vehdannut kyseisen ihastuttavan opintojakson kanssa vuodesta 2007, joten ehkä oli aikakin... Tampereella ollaan siirrytty aika vauhdikkaasti sähköisiin tentteihin, ja koska tämä kyseinen tentti oli hallintotiedettä, ja hallintotiede on tietysti aina aallonharjalla innovaatioissa, minäkin astelin tänään ensimmäistä kertaa tekemään tentin tietokoneella. Systeemi on kyllä erinomainen, tentin voi varata haluamaansa ajankohtaan ja sitten vaan naputtelemaan. Hyvä/paha asia on myös se, että tentin voi perua vielä aivan viime tipassa, toisin kuin yleisten tenttipäivien tenttejä. Ehkä muutamaan kertaan tuli tämäkin tapaus klikkailtua peruutetuksi. Hmh.

Opiskeluinto on aika kovassa nousujohteessa, sillä olen tosissani alkanut ymmärtää, että valmistuminen on lähellä. Olen melkein maisteri. Nyt pitäisi enää kasailla loppuun sivuaineet (juurikin mainittu hallintotiede sekä yleinen kirjallisuustiede), diilailla proffan kanssa syventävät historian opinnot valmiiksi ja, niin, kirjoittaa gradu. Onnekseni jaksoin, halusin ja pystyin tekemään erinomaisen seminaarityön vuosi sitten, ja sen perusteella on hyvä jatkaa graduun. Paljon ideoita on jo, mutta vielä pitäisi lukea paljon, rampata vähän arkistossa (mitä luultavimmin Turussa ja SKS:ssä) ja... kirjoittaa. Niin pirusti. Enää ei kuitenkaan tunnu siltä, että olisin jossain blokissa, niin kuin tuntui koko viime talven pedagogisten aikana. Enemmänkin on sellainen innokas ja odottava fiilis, ja haluaisinkin jo käydä kunnolla työn kimppuun. Pitäisi varmaankin hahmotella itselle aikataulua ja suunnitelmaa, kasailla niitä kirjalistoja ja sen sellaista. Muuta ei toistaiseksi ole valmiina kuin valtava kirjapino kirjoituspöydän kulmalla ja päätös siitä, että maisterin todistuksen haen käteeni toukokuussa 2012. Onhan sekin tietysti jo jotain.

On miellyttävää olla taas Tampereella ja varsinkin yliopistolla. Tämä on hyvä paikka. Ja Juveneksella oli lohta päivän ruokalistalla. Syy siihen, miksi jäin tänne roikkumaan, on vähemmän hyvä: iltapäivällä on taloyhtiön ylimääräinen yhtiökokous, jossa jälleen kerran tapellaan siitä, mitä talollemme tehdään. En ole täällä blogissa kovin kummoisesti aiheesta kirjoitellut, mutta taustalla on siis 1920-luvun puutalossa oleva taloyhtiö, valtava kosteusvaurio alakerran asunnoissa (joista toinen on minun), kämpät olleet asumiskelvottomia kesästä 2008 ja mitään päätöksiä ei ole saatu aikaan muiden osakkaiden vastustaessa tai ollessa passiivisia. Alkuvuodesta otin yhteyttä asianajajaan, jonka kanssa ollaan väännetty korvausvaatimushakemuksia ja uhattu haastaa taloyhtiö käräjille. Tämänpäiväisessä kokouksessa olisi sitten tarkoitus päättää, mitä tehdään. Tällaisia kokouksia on pidetty kuluneiden vuosien aikana jo lukuisia, mutta yhdessäkään ei ole saatu mitään oikeaa aikaan. Tällä kertaa olisi tavallaan pakko, koska isännöitsijä on irtisanoutunut, taloyhtiön taloudellinen tilanne on konkurssin partaalla, ja haaste uhkaa. Takkiin tulen ottamaan pahasti, oli ratkaisu mikä hyvänsä, mutta olen sen jo ehtinyt hyväksyä ajan kuluessa. Tärkeintä olisi saada päätettyä mitä tehdään.

Kauheinta tässä koko paskassa on se, kuinka paljon valtaa taloyhtiön muilla osakkailla on. Minut ja seinänaapurini on ollut mahdollista pakottaa käytännössä asunnottomuuteen jo kolmeksi vuodeksi ja päätöksiä on pystytty jatkuvasti lykkäämään - samalla muut osakkaat nostavat joka kuukausi sijoitusasunnoistaan vuokraa meidän kahden maksaessa sekä vuokraa "tilapäisasunnoistamme" että lainanlyhennyksiä ja yhtiövastikkeita omista kodeistamme. Yhdessä viime syksyn kokouksessa yksi osakkaista totesi ykskantaan, että "teidän on pitänyt tietää, että asunnon ostamisessa on riskinsä". Silloin katkesi meikäläisen viimeinen hermosäie ja karjuin muistaakseni melko hyvin punaa kasvoille saaneena, että on melkoista pokkaa väittää riskin olevan vain meillä, joiden asuntoihin kriisi on iskenyt. Sijoittajillako ei ole riskiä? Ja onko se relevantti syy lykätä päätösten tekemistä? No, tästä aiheesta jaksan olla vihainen, mutta en kuitenkaan sen enempää siihen paneudu.

Sanotaanko kuitenkin niin, että elämä ei ole ollut mitenkään turhan helppoa viimeisten vuosien aikana. Nyt sitä jotenkin jo haluaisi toivoa, että tämä hirveä prosessi päättyisi, ja voisin jatkaa elämää jotenkin normaalisti eteenpäin. Ihan normaaliin tilaan en tietenkään pääse, koska oli jutun ratkaisu mikä tahansa, minulle jää reilusti asuntolainaa ilman asuntoa, joten tulen maksamaan edelleen kuukausittain tuplahintaa asumisesta. Ja siis lainaa ilman vastiketta. Senkin kestän, jos tämä kuitenkin ratkeaisi. Jotenkin.

Harvinaislaatuinen avautuminen päättyy täältä tähän.

14. heinäkuuta 2011

Ole luonani aina


Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina. Tammi: 2005.


Niin. Mitäköhän tästä kirjasta sitten osaisi sanoa. Ensimmäistä kertaa se tarttui käteeni Tampereen kaupunginkirjastossa joskus viime syksynä, loppuvuodesta. Kansi oli houkuttelevasti esillä ja tulin tarttuneeksi opukseen. Viimeistään lieveteksti sai minut ihan hullaantumaan - nyt on tulossa kovaa kamaa! Kirja sitten kuitenkin jäi pölyttymään viimeisen Tampereen kotini kirjapinoon ja palautin sen sitten jossain vaiheessa muuton jälkeen. (Kyllä, kannoin Tampereen kirjaston kirjoja muutossa Helsinkiin. Ei, en tiedä miksi luulin sen olevan millään tasolla järkevää.)

Kävi sitten niin, että katsoimme tästä tehdyn elokuvan V:n kanssa tuossa kevään korvalla. Se hieman soti periaatteitani vastaan, joiden mukaan luen aina kirjan ensin, ennen kuin katson mitään siihen viittaavaa audiovisuaalista kamaa. Jostain syystä nyt hellyin leffaseuraksi miehekkeelle, ja kyllähän se kannatti. Elokuva oli hyvä. Herätti ajatuksia. Kosketti. Herkisti. Päätin kuitenkin, että totta kai kirja on luettava mahdollisimman pian. En tiedä kuinka pian on noin kolmen kuukauden kuluttua, mutta nyt se on luettu!

Ole luonani aina on saanut empiirisen tutkimuskierrokseni perusteella huomiota kirjablogeissa, eikä syyttä. Tosin minun on sanottava, etten juuri ole törmännyt tämän kirjan arvosteluihin lehdistössä. Toki teos on jo kuusi vuotta vanha (ikivanha, voisi joku sanoa), mutta silti. Hämmentävää. Yleensä tällaiset kiinnittävät huomioni, ja olen varma, että olisin huomioinut tämän jo ilmestymisen aikoihin, jos sitä olisi enemmän rummutettu. Oli miten oli, tästä on varmasti sanottu jo paljon hienoa ja parempaa kuin mihin minä pystyn, mutta koetetaan. Mikäli pelkäät juonipaljastuksia, älä lue enempää! (Minun on vaikea sanoa miten se vaikuttaa teoksen kokemiseen, jos siitä tietää etukäteen, sillä itse tosiaan tiesin pelin hengen nähtyäni jo elokuvan.)

Tarinaa kertoo 1990-luvun lopulla Iso-Britanniassa elävä kolmenkympin korvilla oleva Kathy, joka muistelee menneitä. Hän on elänyt lapsuutensa ja nuoruutensa varsin poikkeuksellisissa oloissa, Hailshamin sisäoppilaitoksessa yhdessä parhaiden ystäviensä Ruthin ja Tommyn kanssa. Lapsia suojellaan ulkomaailmalta, ja he oppivat olevansa erityisiä. Niin he ovatkin. He ovat klooneja, joiden elämän ainoa tarkoitus on toimia parhaassa iässään parikymppisistä eteenpäin elintenluovuttajina tavallisille ihmisille. Ja näin se maailma makaa. Kathy käy läpi muistojaan lapsuus- ja nuoruusvuosilta, myöhemmästä elämästä Mökeissä (joka toimii luovuttajille eräänlaisena hetkellisenä oikean elämän maistiaisena ennen luovutusten aloittamista) ja lopulta urastaan valvojana, luovuttajien tukijana, hoitajana ja apulaisena.

Kirja on aivan uskomattoman hyytävä olematta lainkaan pelottava kauhuskenetyyppisesti. Koko luku-urakan aikana en voinut olla ajattelematta tarinan henkilöiden asemaa ja tulevaisuutta. Suurinta hämmennystä aiheutti se, kuinka Ishiguro pystyy pitämään näppinsä erossa aiheensa eettisen puolen pohdinnasta: koko kirjan ajan vallitsee jonkinlainen tasainen, hiljaisen alistumisen eetos, jossa kukaan ei kyseenalaista vallitsevaa järjestelmää. Yksi hyytävyyden aiheuttavista tekijöistä oli minulle juuri se, etteivät luovuttajat sanallakaan kapinoineet kohtaloaan vastaan. Huhut lykkäyksistä herättivät kiinnostusta, mutta missään vaiheessa ei kellään käynyt mielessä esimerkiksi paeta julmaa kohtaloaan. Olin hämmentynyt. Ja samalla kiitollinen kirjailijalle, sillä se olisi varmasti ollut tarinan kannalta aivan turhan ilmeinen vaihtoehto ja tehnyt hallaa muille ansioille.

Se, että elämä kulkee määrättyä rataa ilman mahdollisuutta poikkeuksiin, on valtavan surullinen ajatus. Se myös vahvistui lukemisen aikana. Kathyn muistot menneisyydestä ja pohdinnat erinäisten tapahtumien, keskustelujen ja ihmissuhteiden merkityksistä ja vaikutuksista tulevaan, tuntuivat minusta kovin... vähäpätöisiltä. Ehkä siinä on se juju - kun elämästä ja tehtävästä siinä on etukäteen päätetty, ei kovin suurta draamaa voi olla luvassakaan. Niinpä elämän risteyskohdat ja pienet nyppylät tulkitaan niitä  itseään suuremmiksi.

Kirja selittää ja avaa muutamia asioita elokuvaa huomattavasti paremmin (mikä lienee varsin luonnollista), etenkin aivan loppupuolella, kun Kathy ja Tommy koettavat vielä löytää keinon lykätä kohtaloaan. Liikaa ei kuitenkaan selitetä, ja niin on hyvä. Tosin aihepiiriltään ja kerronnaltaan Ole luonani aina on niin kiehtova, että melkein toivoisin sillä olevan rinnakkaisteoksen, jossa kerrottaisiin siitä muusta maailmasta luovuttajien näkökulman ulkopuolella. Ehkä yksi voimakkaimmista vaikuttajista kuitenkin on juuri se, että näin ei ole, vaan lukijan (jonka voisi kuvitella edustavan tavallista ihmistä) on aivan itse ylhäisessä yksinäisyydessään koettava ne tunteet, joita kirjan esittämä lääketiede herättää. Eivät muuten ole mitään erityisen hyviä tuntemuksia, jos omasta puolestani puhun.

Ole luonani aina sai ainakin minut miettimään jälleen geenitekniikan ongelmakohtia ja esimerkiksi sitä skenaariota, että kun jossain vaiheessa jokaisen ihmisen geenien kartoitus on jokapäiväistä puuhaa, kuinka se muuttaa esimerkiksi juuri sairauksien hoitamista, vakuutuksia, koulutusta, työelämää, ihmisen ajatuksia omasta itsestään ja tulevaisuudestaan. Entä jos joskus on mahdollista, että heti syntymän jälkeen voidaan piirtää kartta siitä, kuinka ihmisen elämä tulee kulkemaan - ja tehdä sen perusteella päätöksiä elämän "kannattavuudesta"? Ehkä joistakin kannattaisi silloin tehdäkin suoraan luovuttajia, jos heillä vaikka olisi tiedossa vaikeita sairauksia myöhemmin elämässä.

Ajatuksia siis heräsi. Välillä oli fyysisesti huono olo. Ja kirjan viimeinen virke kokosi kaiken niin kauniisti, että saatoin hieraista jonkun tipan silmäkulmasta pois.

Jälkipuheet

Häät on sitten juhlittu. Ne olivat aivan ihanat. Tunnelma katossa alusta alkaen, ei turhaa jäykistelyä hetkeäkään, paljon ystäviä, iloinen ja kuuma päivä. Tapasin ihmisiä, joita en ole aikoihin nähnyt - sovittiin uusia tapaamisia, kuten usein tapana on (aion myös pitää niistä kiinni!). Naurettiin niin, että viereisestä pöydästä käännyttiin ihmettelemään - olisitte vaan siirtäneet omat tuolinne sinne! Pidettiin huolta nestetasapainosta, ruoka oli hyvää, kakku oli täydellistä, bändi soitti ja hiki virtasi. Parikat lensivät jalasta viimeistään Kings of Leonin kohdalla, mutta ennen sitä ne pääsivät kokeilemaan valssia ja minun ja V:n ihan omanlaisia Ikkunaprinsessan ja Markku Haaviston & Poutahaukkojen tahtiin vetämiä askelkuvioita. Jatkoilla vedettiin karaokea ja puhuttiin syviä ja vähemmän syviä juttuja aamukuuteen. Näitten häitten takia kannatti olla kaksi päivää krapulassa. Kiitos niistä.

Vastaavanlaisen irtioton jälkeen arki tuntuu todella tyhjältä. Töissä tietysti ramppaan kuten ennenkin, joskin tänään vietän harvinaista vapaapäivää - menemällä työhaastatteluun. Katsotaan, katsotaan... Kyseessä ei ole mikään tajuntaaräjäyttävä paikka, vaan sopivaa lisätienestiä ensi talven varalle, jos hyvin käy. Tajusin juuri, että eihän minulle ole työhaastatteluvaatteita! Minulla oli pitkään The Työhaastattelupaita, jota en käyttänyt koskaan muualla kuin työhaastatteluissa, ja joka päälläni sain aina töitä. Sitten myin sen kirpparilla, koska se kävi löysäksi. Viime tammikuussa edellisessä työhaastattelussa olinkin ihan pala kurkussa, sillä olin varma, että hyvä onneni päättyy siihen. No, ei päättynyt, mutta myöskään silloin päällä olleisiin kledjuihin en voi nyt luottaa, koska ne ovat talvivaatteita. Mikä ongelma ihmiselle! Ehkä selviän. Ja jos paikkaa ei heru, syytän siitä vaatteita, tietenkin.

Olen lukenut hyviä kirjoja viime aikoina (miten ihanaa, ettei tarvitse koko ajan miettiä tenttikirjoja, vaikka voi niitä toki silloin tällöin vähän miettiä... nimim. Kesätentti ensi viikolla), ja niistä voisin tietysti kirjoitella tännekin. Pannaan mietintään. Nyt on kuitenkin alettava kaivaa työtodistuksia esiin haastattelua varten.

7. heinäkuuta 2011

Ah, heinäkuu!

Nyt on taas hellitty ihmistä lämmöllä ja auringolla. En valita, vaikka pelkkä kenkien jalkaan laittaminen saa hien pintaan. Jäätelöä ja vissyä kuluu luvaton määrä, ja minä haluaisin omistaa terassin, takapihan tai parvekkeen, jonne saisi riippumaton. Miettikää nyt, romaanien (tai jopa tenttikirjan) lukemista riippumatossa kahisevien puiden katveessa! Ha-lu-an!

Veljeni käväisi eilen mökillämme ja laittoi näkyville niin kadehdittavia ilta-aurinkokuvia, että meinasi päästä itku. Hän on lomalla ja moottoripyöräilee pitkin Suomenmaata. Pirulainen. Olen joskus ehdottanut, että hän voisi hyvin tienaavana ammattimiehenä huolehtia köyhästä humanistisiskostaan esimerkiksi rahallisesti, mutta sain vastaukseksi vain tuhahduksen. Kai se on vain sitten jatkettava elämää tässä pätkätyökierteessä. (Tosin nykyinen työsuhteenihan on vakituinen, mutta osa-aikaisena ja arveluttavana se ei ole siinä mielessä vakituinen, että siitä olisi loppuelämän työksi. Valitettavasti.) Ei sillä, että loppuelämän mikään tuntuisi tällä hetkellä erityisen kaivatulta, mutta silti. Paitsi ehkä tuo mies, joka oli yövuorosta tullessaan jättänyt jääkaappiin mansikoita minulle aamiaiseksi viestin kera. 

Ensi lauantaina juhlitaan ystävien häitä, ihanaa! Olen aloittanut valmistautumisen kävelemällä iltaisin kotona uudet minnaparikat jalassa, etten aivan ensimmäiseksi kaadu naamalleni hääpaikan nurmikolla. Muuna asuna tietenkin verkkarit ja t-paita - siinä on sellaista miellyttävää valkoisen roskan fiilistä mukana. Tänään täytyisi kai hankkia arsenaali sukkahousuja. En ymmärrä ihmisiä, jotka saavat sukkahousut jalkaansa ilman väkivaltaa, hampaiden kiristystä ja vähintään yhtä uusintakierrosta. 

Niin, ne parikat! Muutama viikko sitten toteutin hyvin pitkäaikaisen haaveeni ja marssin muina naisina Minna Parikan putiikkiin Bulevardilla. Päätin jo oikeastaan heti perintöä saatuani, että jos jotakin haluan, se on pari Minna Parikan kenkiä. Olen katsellut verkkokauppaa luvattoman paljon ja pohtinut, tokkopa osaan moisilla kaunokaisilla edes kävellä. Paikan päällä sain erinomaista palvelua ja pääsin kokeilemaan melkein kaikki sopivat mallit (mid heels - joku raja nyt sentään, en minä ihan hullu ole) läpi - sellaisetkin, joita en ollut edes ajatellut mahdollisuuksiksi. Ja lopulta mukaani lähti luottokortin vilauksella tummanliila mokkanahkainen Jodie-pari. V meinasi saada hepulin kuultuaan hinnan, mutta hei: kerran elämässä, c'mon! (Tai no ainakin ekan kerran...)

Tosin jälkeenpäin, kun halailin kenkäkassia Espan puistossa ja hymyilin kuin lottovoittaja, V totesi, että jos kerran jokin materiaalinen tekee minut noin onnellisen näköiseksi, niin menköön sitten. 

1. heinäkuuta 2011

Totta

Keväisellä Itävallan matkalla minulla oli mukana kaksi kirjaa, John Verdonin Numeropeli ja Riikka Pulkkisen Totta. Numeropelin lukaisin ensin, ja ajattelin jo, etten siinä hektisessä tahdissa sen pitemmälle ehdikään. No, kesken kurssin sain ilkeän flunssan, joka kaatoi minut kahdeksi päiväksi petiin. Tuli pyytämättä ja yllättäen lisäaikaa lukemiselle. Numeropeli oli ihan viihdyttävä jännäri, ei kuitenkaan mitenkään erityisen mieleenpainuva. En pitänyt henkilöistä, miljöötä oli vaikea hahmottaa, mutta itse arvoitus oli kyllä huisa. Mutta sitten asiaan.

Luin Rajan jo aikapäiviä sitten, ja pidin siitä - paljon. Siksi olikin ihmeellistä, että en saanut luettua Tottaa kovinkaan pian, julkaistiinhan se jo viime vuonna ja sain sen vielä joululahjaksikin, eli löytyi omasta hyllystä. Jokin pidätteli. Jälkikäteen mietin, mikä ja miksi. Mikä sai odottamaan?

Oli mikä oli, lukukokemuksesta muodostui koskettava ja antoisa. Pulkkisen sana on jollain tavalla kovin hörsyvä ja silti säästeliäs. Ihmiset kirjan sivuilla saattoi aistia, ja heidän elämänsä tuntui, niin, todelta. Vaikka kirjan aiheena onkin se, mikä muistoissamme on totta ja mikä ei. Muuttuuko kuvitelma joskus todeksi? Mitä sitten tapahtuu?

Juonesta ei kai tarvitse sen kummempia paljastuksia tehdä. Tarinassa seurataan kahta aikatasoa, joista toisella perheen matroona, isoäiti Elsa tekee kuolemaa perheen seuratessa tilannetta voimattomana vierestä, kunkin sen jäsenen kokiessa lähestyvän menetyksen eri tavoin. Toinen tarina vie 1960-luvulle ja se kerrotaan perheen kotiapulaisen, Eevan, suulla. Mikä on totta? Lukijalla on suuri valta päättää se itse.

En osaa päättää, kummasta kirjan tarinasta pidin enemmän. Molemmissa oli puolensa. Koin jotenkin harvinaisen syvää yhteyttä 1960-luvun Eevaan, mutta toisaalta nykyhetken tyttärentytär Anna herätti empatiani yhtä lailla. Näiden kahden hahmon yhteenkietoutuminen sai miettimään, että valitettavan harvoin kohtaan kirjallisuudessa henkilöitä, joiden olemuksen, ulkonäön, eleet, maailman voin todella havaita. Ei sillä, etteikö maailma olisi täynnä nuoren naisen kasvukertomuksia, mutta ei kai minulta - nuorelta naiselta - voi kuitenkaan olettaa samaistumista aivan kaikkiin nuoriin naisiin. Heitä - meitä - on kuitenkin varsin monenlaisia. Harvemmin kohtaan kirjassa oikeasti toden tuntuisia sielunsisaria. Nyt niin kävi, vaikkeivät sen enempää Eeva kuin Annakaan olleet mitään minun kopioitani (tai minä heidän), vaan itse asiassa monessakin suhteessa hyvin erilaisia. Tosin ei kai sielunkumppanuuteen tarvita identtisyyttä, vaan jotakin toisenlaista sidettä?

Lukukokemus oli hyvä, yksi parhaista aikoihin. Viimeisten sivujen kohdalla teki mieli hidastaa, sillä en halunnut kokemukseni loppuvan. Kuitenkin ahmin tarinan loppuun kiihtyvällä vauhdilla, ja viimeisten sanojen jälkeen tuntui hyvältä: tämä tarina vain odotti minua tullakseen luetuksi - ja odotus teki sille vain hyvää. Siellä se oli, ilman paineita. Valmiina.

Sanomattakin on selvää, etten malta odottaa KOM-teatteriin loppuvuodesta tulevaa näytelmäversiota.

400

Otsikon mukaisesti tämä on neljässadas postaus tähän blogiin. Välillä tulee mietittyä, kannattaisiko ehkä aloittaa uudelta pohjalta uudella aiheella, mutta toisaalta onhan tämä ihan suloinen katsaus menneisyyteen. Eli jatketaan toistaiseksi näin. En sitäpaitsi tiedä, riittäisikö minulla kirjoitettavaa mistään yhdestä teemasta blogiksi asti. Vaikka kyllä esimerkiksi kirjablogi tai ruokablogi voisi olla ihan hauska. Tai urheilublogi. Plösö sporttaa -tyyppisesti. Vaikka kommenttilaatikkoni ei suoranaisesti ole täyttymisvaarassa, tiedän, että joitakuita lukijoita siellä ruutujen takana on. Google Analytics, nääs. Ja suurin osa taitaakin olla oikean elämän ystäviä. Hei vaan teille ja kaikille muillekin. Saa jättää merkkejä käynnistä, ihan oikeesti. Pliis! Myös te, jotka päädytte tänne ihan sattumalta. Esimerkiksi siksi, että olette googlanneet persettä sen eri muodoissaan. (Yleisin hakusana, jolla blogini löytyy. Edelleen hämmentävää.)

On ihana kuuma päivä, ja minä istun töissä. Rakennus, jonka sisällä istun, on onneksi vanha ja vielä toistaiseksi viileä. Kuukauden päästä tämä on sauna, kertoi pitempään talossa ollut kollega. Kiva. Eilisen palkkapäivän itkun ja hammastenkiristyksen jälkeen tänne tuleminen tuntui aika haastavalta. Ei oikeasti ole ihan aikuisten työpaikka, ainakaan tällä palkalla. Kerrottakoon, että kuukausiliksani nettona on kolminumeroinen. Jep. Asuntovelallinen vuokralla asuja kiittää!

Päivä ei sinänsä ole ainakaan alkanut huonosti, sillä töihin polkiessani en voinut olla hymyilemättä aurinkolasieni ja poskia pitkin valuneen hien takaa ohittaessani Pohjoisrannan. Ne ihanat veneet! Auringonpaiste meren pinnassa! Onnellisen näköiset kävelyllä olijat! Toisinaan on todella vaikeaa tajuta, että todella asun täällä, tällaisessa kauniissa kaupungissa, jossa on kaikenlaista jännittävää näkemistä. Työmatkan varrella kohtaan myös runsaahkosti kanadanhanhia. En oikein pidä niistä, sillä ne sähisevät ja makaavat keskellä pyörätietä eväänsä liikauttamatta. Ja jos ne eivät ole paikalla itse, niiden jätökset kyllä ovat.

Illalla on suunnitelmissa lähteä kotikonnuille 30 kilometriä pohjoiseen nauttimaan blues-menosta. Klubikeikkaa pukkaa, ehkä vähän kylmää olutta, miesseuraa ja toivottavasti vanhoja tuttuja kasvoja myös. Huomenna piknikliinat ja eväät levitetään Vanhankylänniemeen ja nautitaan koko päivä kesän ehdottomasti parhaista festareista. Nam! Niin, ja onhan nyt jo heinäkuu.

Lisäksi tuli vauvauutisia. Kyllä niitä nyt pukkaa ovista ja ikkunoista, noita pikku käärösiä. Olen iloinen, kun muutkin ovat. Ystävien onni on parhaita asioita maailmassa.