Katri Rauanjoki: Kesämerkit

 

Aurinko oli painumassa alaspäin, mutta edelleen oli kuuma. Hillanraakile imi itseensä lämpöä, kypsytti ensimmäisen siemenensä valmiiksi. Ei enää montaa päivää. Punertuvan hillan vieressä solisi puro hiljalleen, sen rannalla tuuli hellästi silitti lapinorvokkeja ja pörrötti vastaisella kohoavaa akantakkua. (s. 66)

Katri Rauanjoen Kesämerkit on hieno episodiromaani kolttasaamelaisten elämästä 2020-luvulla. Millaista on olla vähemmistön vähemmistöä, katoavan äidinkielen haltija tai sen uudelleen elvyttäjä, omaa perintöään kaipaava ja vaaliva, silti valtakulttuurinkin kanssa sinut, kaupunkiin tai maailmalle kotiutunut?

Myönnän, että tunnen saamelaisuutta vain keskinkertaisesti, kolttasaamelaisuutta tarkemmin tuskin senkään vertaa. Oli huikeaa sukeltaa maailmaan, joka tuntui aidolta ja elävältä, monin tavoin tutulta ja silti paljon uutta avaavalta. Rauanjoki ei kirjoita opastaakseen tai saarnatakseen tai esitelmöidäkseen, ei. Hän kirjoittaa kertoakseen tarinaa.

Kesämerkkien henkilöhahmot voisivat hyvin tulla kylänraitilla vastaan - tai hillasuolla. Romaani on episodien kokonaisuus, näkökulma ja päähenkilö vaihtuvat joka luvussa. Ajattelen sen peilaavan kolttasaamelaisuuden moninaisuutta, kuinka mitään kulttuuria ja olemusta ei voi tiivistää tai henkilöidä yhteen vaihtoehtoon. Romaanissa kohdataan nuoria, vanhoja, muualle lähteneitä, sieltä palanneita, turisteja viihdyttäviä, netissä asiaansa ajavia, keskinäisiin kiistoihin päätyviä, rikkinäisiä ja rikottuja, vahvoja ja itsetietoisia ihmisiä. Siis koko elämän kirjo ruokakaupan kassasta maailmanmaineeseen päätyneeseen valokuvataiteilijaan. Henkilöiden elämät risteävät toistensa kanssa, yksi vilahtaa siellä ja toinen täällä, yhteisö kasvaa lukijan mielessä ja tuo kerroksia kerrontaan.

Lapin upea luonto on täynnä sielukasta elämää, uskallan väittää luonnon olevan yksi kirjan henkilöistä. Lappi, joskin Kesämerkkien Lappia läntisempi ja eteläisempi, on minulle tuttua aluetta, äitini kotiseutua. Etenkin Lapin kesän olen kokenut monet, monet kerrat ja siinä on vahvaa tunnetta ja tuttuutta, jota koin myös Kesämerkkien kanssa, vaikka Rauanjoen teos sijoittuukin erilaiseen Lappiin. Jokin silti yhdistää, muukin kuin sääskien ininä.

Romaanin sivuilla käsitellään isoja teemoja, sen henkilöt ovat kokeneet paljon ja lisää monen heistä harteille lastataan. Menetys, häpeä, pettymys, oman identiteetin haastavuus - on niin monia tapoja saada kolhuja itseensä. Vaikka kirjassa ei ole yhtä selkeää päähenkilöä, jonka kasvua tai muutosta lukija pääsisi seuraamaan, tuntuu, että silti kirjan lukemisen jälkeen on nähnyt jonkin käännöksen, mutkan ja ennen kaikkea merkittävän matkan. 

Jotain suurta vimmaa ja tunnetta tästä kirjasta luin. Tietynlaista surua ja haikeutta, toisaalta sinnikkyyttä ja uskoa siihen, että katoamassa oleva kieli tai kulttuuri on kokemastaan uhasta huolimatta elinvoimainen ja eteenpäin sykkivä, viimeiseen henkäykseen saakka. 

Annoin Kesämerkkien viedä, kuulin sääsket ja luonnon huminan, suon elämän äänet, maistoin tuoreen hillan (voi kun maistaisin!), katsoin yötöntä yötä, tunturin varjoa ja jokiveden pintaa. Nautin.

Katri Rauanjoki: Kesämerkit
S&S 2022
256 s.

Kirjastosta.

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 9. Kirjan päähenkilö kuuluu etniseen vähemmistöön. 

Katriina Huttunen: Surun istukka ja Mustaa valoa

 

Minulla ei ole vertailukohtaa, on vain tämä yksi suru ja tämä yksi menetys, tämä yksi itsemurha, tämä yksi kuollut lapsi, tämä yksi kuolema ja tämä yksi elämä. (Surun istukka, s. 154)


Katriina Huttusen omaelämäkerralliset romaanit Surun istukka ja Mustaa valoa ovat kipeitä, raadollisia ja syviä teoksia. Niiden aineksina ovat omakohtainen raapiva suru, anteeksiantamattomuus, se kertakaikkinen, ohittamaton ja läpipäästämätön tuska, jonka äiti kohtaa, kun oma lapsi kuolee.

Tuntuu vaikealta ja mitättömältä koettaa kirjoittaa jotakin näistä kirjoista. Ne ovat niin henkilökohtaisia, niin paljaita ja avoimia. Ne ovat – uskon – hyvin totuudenmukaisia, vaikka fiktion puolelle määrittyvätkin kirjastoluokassaan ja muissa määritelmissään. Ne tuntuvat lähes luvattoman rehellisiltä, vaikka niiden kirjoittajalla on kaikki syyt ja oikeudet valita, mitä kertoo ja mitä ei.

Itse asiassa luin ensin teoksista uudemman, Mustaa valoa. Rakastan Hietaniemen hautausmaata, käyn siellä vähintään viikottain. Minulle se ei ole minkään henkilökohtaisen surun sijaintipaikka, minulle se on turvapaikka ja rauhoittumisen alue, siellä on helppoa hengittää syvään, olla hetki rauhassa. Rakastan hiljaisia hautakiviä ja muistolaattoja, uusia ja vanhoja hautoja, nimiä ja titteleitä, symboleja, veistoksia, istutuksia, kynttilöitä. Hietaniemi on tuhansien tarinoiden sija, eikä yhdelläkään niistä ole enää kiire minnekään.

Katriina Huttunen käy Hietaniemessä joka päivä, koska hän ei muuta voi. Hän käy siellä tyttärensä haudalla, siunauskappelin yhteydessä olevassa kolumbaariossa. Ajattelee, kirjoittaa, pyytää anteeksi, suree ja muistaa. Ymmärrän, etten voi ymmärtää häntä. Ymmärrän, että minun syyni ovat toiset, eivätkä ne ole vertailukelpoiset.


”En ole valinnut suruani. Suruni on valinnut minut”, Huttunen kirjoittaa.


Teokset ovat sisarukset, erilliset mutta jakavat yhteisiä piirteitä. Voimakkaimpana on tietenkin teema: kuolema, oman lapsen kuolema. Huttusen armoton kerronta yhdistää niitä niin ikään, ne ovat syntyneet elämässä, jonka eläminen on raskasta, lähes mahdotonta. Kirjat ovat kuin katumusharjoituksia, joita toistetaan yhä uudelleen ja uudelleen, mutta jotka eivät silti vie yhtään lähemmäs pelastusta. (Miten ehkä veisivätkään, kirjoittaja ei ole uskonnollinen eikä tavoittele pelastusta tai armahdusta keltään tai mistään.)

Huttunen kirjoittaa viiltävällä tarkkuudella, huomioiden yhtä aikaa pienet yksityiskohdat ja suuret kokonaisuudet. Mukana on millintarkkaa raportointia kuoleman jälkeisistä hetkistä ja siitä, mihin omaisen on venyttävä. On hautausmaan kasveja, jäkäliä, jälkiä, eläinkuntaa. On surua, jota revitään pinseteillä yhä pienemmiksi hippusiksi ilman, että tuska helpottaisi hetkeksikään. On katsauksia tuhkaushautaamisen historiaan, hautausmaan muutoksiin, hautauksiin. Läheltä ja kauempaa, yksittäisestä yleiseen.

Kirjoilla ei pyydetä tai etsitä anteeksiantoa eikä unohdusta surulle tai surusta. Ne ovat fragmentteja ja kokonaisuuksia, hiottuja ja terävillä reunoillaan syvältä haavoittavia.

 

Katriina Huttunen: Surun istukka
S&S 2019
327 s.

Kirjastosta.


Katriina Huttunen: Mustaa valoa – Muistiinpanoja hautausmaalta
S&S 2020
323 s.

Kirjastosta.

Minja Koskela & Elina Tuomi: Toisin tehty - Keskusteluja koulusta

Minulla on kova ikävä töihin. Opehommiin, peruskouluun, kohtaamaan, opettamaan ja kasvattamaan teinejä, suunnittelemaan, toteuttamaan, välillä pettymään ja välillä onnistumaan. Opettajan työ on minulle iso osa identiteettiä, se ei missään nimessä ole vain työ. (Vaikka sekin on täysin ok, ajatella niin.) Valmistumisestani on kahdeksan vuotta ja koko sen ajan olen tehnyt määräaikaisuuksia. Kaksi kertaa niin, että kesältä on maksettu palkkaa, kaikki muut kerrat olen ollut kesät työttömänä. Vakituisen viran puute on minulle surun ja häpeänkin aihe. Nyt kun olen vanhempainpäivärahalla ja viimeisin määräaikaisuuteni on päättynyt, minulla ei ole mitään käryä, milloin ja minne päädyn seuraavan kerran töihin. Olisi toki fantsua voida suunnitella elämää hieman tarkemmin, mutta eihän tälle nyt mitään voi.

Siitä kyllä olen varma, ettei työni yläkoulussa ole ohi. Hommaa nimittäin riittää, sillä peruskoulu on mielestäni suomalaisen yhteiskunnan suurin menestystarina. Mutta se ei ole mikään staattinen turvasatama tai valmis prosessi, kaikkea muuta. Vaikka monenlainen kehityspöhinä tulee ajoittain korvista ulos, eikä hyvin toimivaa pitäisi ikinä mennä syyttä suotta sorkkimaan, peruskoulu vaatii kuitenkin jatkuvaa hienosäätöä ja opettaja itse kehittymistä. (Siinä vaiheessa kun sanon, etten halua enää kehittyä opettajana, minut saa hienovaraisesti saatella toisiin töihin.)

Aiheeseen porautuvat uudessa kirjassaan Toisin tehty - Keskusteluja koulusta Minja Koskela ja Elina Tuomi, kumpikin opettajataustaisia ihmisiä, joilla on näkemystä niin peruskoulusta kuin lukiostakin, aineen- ja erityisopetuksesta, määräaikaisuudesta ja vakituisesta. Kirjan luin ahmien, kuin hengenhädässä: niin paljon se puhui minun ammattikieltäni ja ammatilliselle minälleni, jota ikävöin paljon.

Koskela ja Tuomi ovat koulun ja koulutuksen tasa-arvon ja demokratiakasvatuksen asialla. Suomalainen koulujärjestelmä on vientiartikkeli, menestystekijä ja brändi, mutta silti suomalaiset koululaiset kokevat kouluviihtyvyyden ongelmia, koulujen kesken ja sisällä on isoja eroja oppimisessa ja hyvinvoinnissa, ja säästöt kurittavat kaikkea koulujen toimintaa. Mikä on yksittäisen opettajan rooli tässä kaikessa, mitä voidaan tehdä, mihin kiinnittää huomio?

Toisin tehty on jaettu kolmeen pääosioon, joissa käsitellään opettajia, oppilaita ja koulun kulttuuria. Esille nousevat opettajien jaksaminen, feministinen pedagogiikka, opettajan arvot, väkivaltakulttuuri ja kiusaaminen, alueellinen eriarvoistuminen, kodin ja koulun yhteistyö, digiloikka, rasismi, koulujen juhlakulttuuri ja yrittäjyyskasvatus. Myös koronakevään etäopetusjakson reflektointia on ehditty tehdä, Tuomella on siitä omaa kokemusta.

Nämä kaikki ovat aiheita, jotka koen tärkeiksi ja pitkälti myös oman opettajuuteni kivijaloiksi. Oikeudenmukaisuus ja oppilaiden hyvinvoinnin tukeminen ovat minulle kaikkein tärkeimpiä asioita opettajana. Haluan kohdella oppilaitani hyvin ja oikein, haluan, että he voivat hyvin ja pystyvät kasvamaan turvallisessa ympäristössä. Historian ja yhteiskuntaopin sisältöjen opettaminen ja opetussuunnitelman tavoitteita kohden eteneminen luovat ne puitteet, joissa noita kaikkein tärkeimpiä asioita pystyn (toivottavasti) toteuttamaan. Aina se ei onnistu, joskus onneksi. Opettajan työ on siinä(kin) mielessä kiehtovaa, että ikinä mikään ei ole lopullisesti valmista, aina on varauduttava muutoksiin, suunnitelmia voi ja pitää tehdä, mutta mitään takeita niiden toteutumiselle ei ole.

Minulle on itsestäänselvää, että koulussa on oltava sensitiivinen, herkkäkorvainen ja oikeudenmukainen. Epäkohtiin on puututtava ja koulun on oltava turvallinen ympäristö kaikille sen käyttäjille. Aina sen takaaminen ei ole helppoa, kaikkea muuta. Mutta suuri vastuu on koulun henkilökunnalla ja sen asenteet vaikuttavat: jos vähätellään vaikkapa seksuaalista häirintää, rasismia, kiusaamista tai mitä tahansa muuta ilmiötä, ollaan todella vaarallisella tiellä. Ja kaikkea tätä tapahtuu kyllä, kun opettajat eivät sitoudu pelisääntöihin tai heittävät opetussuunnitelman perusteilla (tai perusopetuslailla!) vesilintua. Olen minä sitäkin nähnyt ja kuullut, sitä ihmeellistä mutinaa, ähinää, valitusta ja urputusta siitä ja tästä, täydellistä piittaamattomuutta opettajan työtä sitovista asiakirjoista. Se jaksaa ihmetyttää minua. Miten joillain on pokkaa. (Ja sanalla sanoen uskon, että Toisin tehty saisi juuri nämä kollegat puhisemaan ja murisemaan entistä enemmän. "Onhan näitä kuultu, onhan näitä nähty, onhan näitä yritetty." Se kyynisyys, se on ihan uskomatonta!)

Kirja on napakkaa tekstiä, ja vaikka se on suorasukaisuudessaan pamflettimainen, kirjoituksilla on taustamateriaalinsa ja lähteensä (joskaan ei suoria alaviitteitä). Kirjoittajat tietävät, mistä puhuvat. Toisin tehty on samaan aikaan yleinen ja yksityinen, se puhuttelee opettajaa ja kasvattajaa, toivottavasti myös päättäjää ja rahakirstun vartijaa. Koulusta puhuttaessa tuntuu usein, että kaikki jotka ovat koskaan edes käyneet koulurakennuksen pihalla ovat koulun, opettamisen ja oppimisen asiantuntijoita. Kehittämisryhmissä, hankkeissa ja kansallisissa komiteoissa harvemmin nähdään opettajia jäseninä, tuskin edes kuullaan "kentän ääntä". Opettajan professio on ristiriitainen ja haastava, se herättää tunteita, mielikuvia ja mielipiteitä. Toisin tehty tarjoaa ei-opettajalle näköalan työhön ja maailmaan, jota harva lopulta oikeasti tuntee.

Olen ollut töissä pienissä ja suurissa kouluissa, maalla ja kaupungissa. Olen tehnyt sellaisia opettajan töitä, joihin en ole muodollisesti pätevä ja sellaisia, joihin olen. Kaikissa tehtävissä olen ollut joskus väsynyt ja kaikissa olen joskus kokenut valtavaa onnistumisen iloa. On ollut hetkiä, jolloin olen ollut valmis lyömään hanskat tiskiin saman tien, on ollut kausia, jolloin päivän kuudes tai seitsemäs kahvikuppi ei tunnu enää missään. Mutta ne hetket, kun jokin kohtaaminen onnistuu, kun saa jonkun naurahtamaan ensimmäistä kertaa ikinä, kun oivallus näkyy silmien kirkastumisena, kun saa kiitoksen siitä, että kuunteli, auttoi, sanoi pari sanaa - ne onneksi voittavat muun. Toivottavasti vielä pitkään.

Minja Koskela & Elina Tuomi: Toisin tehty - Keskusteluja koulusta
S & S 2020
206 s.

Arvostelukappale.

Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin

Alkuvuosi 2020 on ollut minulle vahvojen kirjojen aikaa. Näin äitiysvapaalla ennen vauvan syntymää on ollut aikaa lukea, ja lukeminen on myös maittanut paremmin kuin pitkiin aikoihin. Niinpä lopultakin jo lähes kaksi vuotta sitten julkaistu kirja, josta kustantaja lähetti aikoinaan minulle ennakkokappaleen, päätyi lukulistalle. Melkoinen kirja se olikin.

Johannes Anyuru on ruotsalainen kirjailija, jolla on sukujuuria Ugandassa. Hänen romaaninsa He hukkuvat äitiensä kyyneliin voitti August-palkinnon ilmestymisvuonnaan 2017. En voi kuin nyökkäillä: kirja on kerta kaikkiaan upea.

Ja kauhea.

Romaani alkaa jihadistisesta terrori-iskusta, jonka toteuttaa kolme nuorta ruotsalaista muslimia. He hyökkäävät sarjakuvakauppaan, jossa islamia kritisoivia teoksia julkaissut taiteilija on haastateltavana. Panttivankeja otetaan, aseet puhuvat. Kesken kaiken yksi terroristeista, nuori nainen joka kuvaa kaiken kännykällään, havahtuu. Kaikki tuntuu menevän väärin, jotain on pielessä.

Kaksi vuotta iskun jälkeen nainen on vahvassa psykiatrisessa hoidossa. Mieskirjailija menee tapaamaan häntä ja saa itselleen naisen kirjoittaman tarinan. Mistä kaikesta on kyse, mistä oli kyse, mitä kaikki tarkoittaa. Tarina alkaa aueta.

He hukkuvat äitiensä kyyneliin on vahvaa kerrontaa, kurkkua kuristava tarina jostain, joka voisi olla totta. Se kuvaa yhteiskuntaa, joka vähitellen ajautuu räikeän rasismin, ihmisten erottelun ja syrjinnän mahdollistavaan järjestykseen, jota kukaan ei enää kyseenalaista ainakaan ääneen. Romaani kulkee kahdessa aikatasossa: kirjailijan nykyhetkessä ja terroristin kuvaamassa tulevaisuudessa, jossa yksipuolisen kansalaissopimuksen allekirjoittamisesta kieltäytyneet tai muuten valtion vihollisiksi katsotut Ruotsin muslimit on suljettu epäinhimillisiin keskitysleireihin alistamisen ja nöyryyttämisen kohteiksi. Se pohtii aikaa, liikettä, kehityskulkuja ja muutoksia. Mikä johtaa mihin, mistä syystä jotakin tapahtuu, miksi jokin jää tapahtumatta. Voimmeko varautua? Voimmeko muuttaa tapahtumien suuntaa? Haluammeko edes, vaikka tietäisimmekin tulevasta?

Kirjan äärellä pidättää hengitystään. Se tuntuu monilta elementeiltään pelottavan tutulta, todelliselta. Sen kuvaamat ratkaisut, sävyt ja kehityskulut eivät tunnu mahdottomilta, se ei valitettavasti ole spefisävyistään huolimatta mitään fantasiaa - kaikkea muuta. Tätä on jo, tätä kaikkea on jo koettu ja eletty.

Vaikka He hukkuvat äitiensä kyyneliin on synkkäsävyinen ja armoton romaani, se koukuttaa ja tarjoaa lukijalleen suurta lukemisen nautintoa. Tarina on rakennettu taitavasti, aikatasot kulkevat lomittain, kertojaratkaisut toimivat. Outi Mennan suomennos on timanttinen, Anyurun kieli ja kerronta elävät sen myötä suomen kielellä sydänjuuria myöten.

Kirjan suomennoksen julkaisusta on tosiaan jo melkein kaksi vuotta. Muistan kiinnittäneeni huomion sen saamiin hyviin arvioihin jo silloin, mutta lukeminen silti jäi. Olen onnekas, että kirjavuosi 2020 on omalta osaltani alkanut näin hienosti.

Tätä romaania ei kannata jättää kokematta.


Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin
Suomentaja: Outi Menna
Kustantamo S&S 2018
303 s.
De kommer att drunkna i sina mödrars tårar (2017)

Arvostelukappale.


Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Kirjaluotsi, Kosminen K, Lukuisa, Kirjanmerkkinä lentolippu, Luettua elämää, Luetut, lukemattomat, Nannan kirjakimara, Tuijata. Kulttuuripohdintoja     

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 28. Tulevaisuudesta kertova kirja.

Suomi synnytti, niin minäkin vielä teen

Näinä aikoina, kun suomalainen media, poliitikot, Väestöliitto ja kansalaiset kauhistelevat viikosta toiseen "vauvakatoa", "syntyvyyden romahdusta" ja "Suomen tulevaisuutta", tuntuu vähän hupsulta mutta silti ylpeältä kertoa, että eipä tässä midist, omalta osaltani tulen hieman korjaamaan tilastoja, kun olletikin ensi helmikuussa itsetekemäni mini-ihminen näkee päivänvalon. Uutta lukutoukkasukupolvea siis pukkaa, tai millaista polvea nyt sitten lopulta tuleekaan, sehän jää nähtäväksi aikanaan.

Ja todettakoon nyt sitten vielä ihan varmuudeksi, että ei tätä pikkutyyppiä sen vauvakadon vuoksi ole "tehty", vaan ihan koska itse haluttiin ja toivottiin ja kaikeksi iloksi siinä onnistuttiin.

Synnyttäminenhän minua on kiinnostanut jo vuosikaudet, noin kulttuurisena, ei ehkä niinkään biologisena tai fysiologisena ilmiönä. Opiskeluaikoina aihe oli läheinen, ja gradunikin käsitteli samaa teemaa muistitiedon ja kirkollisen politiikan kautta. Gradua tehdessä ja myöhemminkin luin jonkin verran kätilöiden muistelmia (esimerkiksi Leena Valvanteen ja Anna Luodon muistelmat) ja muuta aiheeseen liittyvää kirjallisuutta. Eikä aihe ikinä ole mielestä kadonnut, olenhan päässyt syntymän ihmeestä monta kertaa viime vuosina lähipiirissä iloitsemaan.

Nyt, kun päivä päivältä ollaan lähempänä sitä hetkeä, kun pääsen itse ihan elävässä elämässä kokemaan synnytyksen ja kaiken sen jälkeen tulevan, on kirjapinoon eksynyt taas enemmän synnytykseen ja vanhemmuuteenkin liittyviä kirjoja. Luultavasti niitä on luvassa tulevina kuukausina lisääntyvissä määrin, lukeminen kun on itselleni luontainen tapa oppia. (Ja joo, käytäntö opettanee tässäkin sitten aikanaan ihan reilulla kädellä, heh.)

Tartuin siis innolla Laura Kososen kirjoittamaan tietokirjaan Suomi synnytti – Kätilöiden kertomaa (S&S 2019), joka kertoo Kätilöopiston, siellä työskennelleiden kätilöiden ja synnyttäneiden naisten historiaa koko Kätilöopiston 57-vuotisen olemassaolon ajalta.

Melkoinen matka on Suomessakin kuljettu 1960-luvulta 2000-luvulle, tietenkin, myös synnytysten hoidossa ja asenteissa, jotka aiheeseen liittyvät. Oma gradututkimukseni keskittyi varhaisempaan aikaan, enkä sitä tehdessä osannut oikein kummeksua karujakaan kokemuksia ja asenteita, joita muistitiedosta ja kannanotoista luin, mutta niin sanotusti moderniin aikaan sijoittuva, paikoin lähes epäinhimillinen kohtelu saa kyllä palan kurkkuun.

(Joku on varmaan sitä mieltä, ettei näin henkilökohtaisia asioita pitäisi julkisesti kirjoittaa, mutta sanon silti, etten muuten pelkää synnyttämistä millään tavalla, ainoastaan sitä, että synnytyssairaalan henkilökunta kohtelee ja kohtaa minut huonosti, alentavasti tai välinpitämättömästi.)

Pääosin Suomi synnytti kuvaa onnea, iloa ja elämän toistuvaa ihmettä positiivisesti. Kosonen on haastatellut useita kätilöitä eri vuosikymmeniltä, ja haastateltavat kertovat työstään ja työpaikastaan tyytyväisyyttä ja ylpeyttä uhkuen. Syytäkin on, Kätilöopiston historiaan mahtuu hienoja kehityshankkeita ja suomalaisen synnyttämisen muutosta kohti naisen kokonaisvaltaista toimijuutta.

Samalla kätilöt kertovat asenteista, joiden muuttaminen oli työn ja tuskan takana: isien saaminen mukaan synnytykseen, tarpeettomista synnytyksenaikaisista rutiinitoimenpiteistä luopuminen, perhe- ja vauvakeskeisyys ja toimiva kivunlievitys ovat esimerkkejä siitä, kuinka hitaasti ikiaikaiseen ja luonnolliseen tapahtumaan suhtautuminen voikaan muuttua, kun se on alistettuna (yksioikoisesti) lääketieteelle, hierarkialle ja yhteiskunnallisille asenteille. Toki olen sitä mieltä, että vahva lääketieteellinen tieto ja osaaminen mahdollistavat Suomessa maailman alhaisimmat äitiys- ja lapsikuolleisuusluvut, mutta Kososen teos kertoo oivallisesti myös niistä ongelmista, joita seuraa, kun toimitaan liian tiukasti ensisijaisesti tilastot, käppyrät ja totutut toimintatavat edellä naisten ja tilanteiden yksilöllisiä eroja huomioimatta.

Suomi synnytti – Kätilöiden kertomaa on erittäin sujuvalukuinen, monipuolinen ja lähdeaineistoaan ammentava kokonaisuus. Typografisesti luettavuutta olisi helpottanut muistelusitaattien selkeämpi erottaminen leipätekstistä, mutta tämä nyt on pientä kitinää muuten toimivasta teoksesta. Mukana on myös ilostuttava kuvaliite ja luonnollisesti lista lähdekirjallisuudesta.

Erinomaisen suositeltavaa, monin tavoin kiinnostavaa luettavaa kelle tahansa, sanoisin.


Laura Kosonen: Suomi synnytti – Kätilöiden kertomaa
Kustantamo S&S 2019
214 s.

Kirjastosta.


Haasteet: Helmet-lukuhaasteen kohta 32. Kirjan nimessä on ammatti.

Epätodennäköinen luettava ja hypekirja, jonka hienoutta en ymmärrä

Luinpa taas muutaman kirjan. Kummastakin jäi vähän tympeä maku, mutta eri syistä. Luettavana olivat Harri Nykäsen Raid ja Rachel Cuskin Ääriviivat.

Kadun synkkä ritari Raid lienee jo lunastanut paikkansa kotimaisen dekkariskenen perustuksissa. Sarja on edennyt usean osan verran, mutta minulle luettavaksi päätyi ihan ensimmäinen osa, jonka valitsimme Tätä kirjaa tuskin muuten lukisin -lukupiirimme viime vuoden lopun yhteiseksi luettavaksi. Raid on siis lain pimeällä puolella kulkeva entinen linnakundi, jonka maine on kiirinyt kauas. Se on kiirinyt myös pornobisnestä pyörittävän Sundmanin korviin. Sundmania joku uhkailee, mutta kuka? Sen Raid lupaa selvittää, kunhan pääsee sairaalasta, jonne on joutunut pahoinpitelyn seurauksena.

Helsingin tummemmat sävyt saavat eloa, kun Raid lähtee penkomaan tapausta. Samalla moni muukin hampaankolossa oleva asia alkaa valjeta. Kuviossa on ehkä sittenkin enemmän kuin ensin luulisi. Etenkin siinä vaiheessa, kun käsiin jää myös ruumis.

Raid on nopeaa luettavaa, ja sen tarjoama ajankuva 1990-luvun alusta alkaa olla jo silkkaa historiaa. On puhelinkoppeja, puhelinvastaajia, aidosti etukäteen sovittavia tapaamisia, kivijalkaliikkeitä. Ja aikaan ja paikkaan sitomattomasti kostoa, vihanpitoa, katkeruutta, selvittämättömiä välejä. Poliisityöstä ei Raidin perusteella kovin mairittelevaa kuvaa saa, ja Nykäsen luomus, jossa tasapainotellaan rikollisuuden ja oikeudentunnon kapealla rajalla, on mainio. Sukupuoliroolit ja sivuhenkilöiden kuvaaminen on kuitenkin hivenen nihkeää ja vie terää tarinalta. Raid itse jää sitä vastoin kiehtomaan – joskaan en silti usko sarjan pariin palaavani.

Rachel Cuskin Ääriviivat on ollut jonkinmoinen ilmiö ainakin kirjablogeissa. Minulla oli se pitkään lainassa kirjastosta, ja vuoden lopuksi sen sitten vihdoinkin lukaisin. Ja nimenomaan lukaisin: en uponnut sen maailmaan, en kokenut juuri mitään, ainoastaan silmäilin sivut läpi. Minun on hyvin vaikeaa ymmärtää, mikä kirjasta tekee niin mestarillisen, älykkään ja erityisen kuin kerrotaan.

Ääriviivojen kehystarinassa brittiläinen kirjailija matkustaa Ateenaan opettamaan kirjoituskurssille. Kirjailijalla on oma elämänsä ja perheensä, mutta sitä keskeisemmäksi nousevat hänen kohtaamiensa ihmisten tarinat. On vieruskaveria lentokoneesta, kurssin osallistujia, vanhoja tuttuja ja uusiakin. Heidän kertomiensa kuulumisten kautta aukeaa näköala ihmissuhteiden mereen etenkin parisuhteen ja vanhemmuuden kautta.

Koin Ääriviivat hyvin tavallisena kertomussäikeiden kokoelmana. En lainkaan mullistavana tai briljanttina. Jäntevää kerrontaa se toki on, ja suomennos on hyvä. Mutta mitä sellaista siinä on, joka uudistaa romaanitaidetta? En yksinkertaisesti käsitä!

Varmaan palaan kolooni lueskelemaan jotain matalaotsaista ja tavallista, jonka ei ole tarkoituskaan olla mitään muuta kuin on. Sylettää.



Harri Nykänen: Raid
WSOY 1992
195 s.

Kirjastosta.

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä, Jatkumo


Rachel Cusk: Ääriviivat
Suomentaja: Kaisa Kattelus
S&S 2018
207 s.
Outline (2014)

Kirjastosta.

Vuoden lopun äänikirjoja

Hyvää uutta vuotta kaikille!

Vuosikoosteet ja uudenvuodenlupaukset leijuvat jossain mieleni perukoilla. Ehkä saan sellaisia aikaiseksi, ehkä en. Blogi on totisesti rappiolla, intokin alamaissa. Mutta täällä sinnitellään, toivottavasti sielläkin!

Koska en anna periksi – perhana – kasailen vielä vuoden 2018 lukukokemuksia jonkinmoisiksi teksteiksi. Tällä kertaa luvassa on nipussa kolme loppuvuodesta kuuntelemaani äänikirjaa.

Kuten olen kertonut, loppusyksyn aikana annoin lopultakin äänikirjoille mahdollisuuden ja menoahan se sitten oli. Tuntuu, että äänikirjan kanssa on helpompi keskittyä, kun voi samalla puuhailla muuta. Olo on ollut levoton jo pitkään, joten "tavallisen" kirjan lukemiselle ei aina tunnu löytyvän sopivaa väliä tai olotilaa. Silloin äänikirja pelastaa.

Francesca Hornakin Viikko on pitkä aika on mukavan kepeä ja vähäsen kipeä perhedraama Isosta-Britanniasta. Se seuraa perhettä, joka on viettämässä jouluviikkoa karanteenissa perheen äidin Emman sukukartanossa.

Emma on aina keskittynyt vain perheeseen, mutta nyt lääkäri on tehnyt löydön, joka pakottaa miettimään asiaa uudelleen. Emman mies Andrew on arvostettu ruokakriitikko ja entinen sotakirjeenvaihtaja, jonka nuoruudenhairahdus tulee konkreettisesti ovelle koputtamaan. Esikoistytär Olivia on lääkäri ja työskennellyt pitkään Liberiassa Haag-tartunnan saaneiden parissa – siksi karanteenikin on järjestettävä. Hänen on vaikeaa sopeutua länsimaiden kulutuskeskeiseen ja pinnalliseen elämään, mutta on hänellä muutakin nieleskeltävää. Kuopus Phoebella on uutuuttaan kiiltävä kihlasormus sormessaan ja mieli täynnä hattaraa ja hemmottelua.

Luvassa on siis viikko perheen kesken rapistuvassa kartanossa, jonka sisäilma on täynnä ääneen sanomattomia asioita ja selvittämättömiä ihmissuhteita. Perhe on ulkoisesti hyvinvoiva, mutta keskenään heillä on monenlaista skismaa ja haastetta. Tähän kun saadaan päälle vielä perheen liepeillä olevia ihmisiä, kokonaisuus on kirpeä.

Viikko on pitkä aika toimii etenkin äänikirjana mukavasti. Vaihtuvat näkökulmat (kukin perheenjäsen vuorollaan) tuovat useampia tulkintoja tapahtumista ja tekemisistä. Perhe on kovin tutun kuuloinen, monella tapaa keskiverto ja tavallinen, ja silti sillä on omanlaisensa kiemurat. Tarina tuskin jää vahvasti mieleen (jouduin googlettamaan kirjan henkilöhahmojen nimet, sillä olin ne jo unohtanut), mutta oivallista viihdykettä se tarjosi lukuhetkellä.


Francesca Hornak: Viikko on pitkä aika
Suomentaja: Karoliina Timonen
Lukija: Maija Lang
Tammi 2018
12 h 5 min
Seven Days of Us (2017)

Omasta hyllystä.

Eva Frantz jatkaa vakuuttavasti dekkarisarjaansa rikostutkija Anna Gladista. Kahdeksas neito on sarjan toinen osa ja syventää mukavasti kuvaa Annasta, joka on sanalla sanoen ihastuttava henkilö. No, ehkä hieman saamaton ja turhan mukavuudenhaluinen – ja dekkarista kun on kyse, myös ihmeen innokas hankkiutumaan yksinään nihkeisiin tilanteisiin – mutta sympaattinen ja samastuttava yhtä kaikki.

Ruumis on tällä kertaa avannossa ja kuollut paljastuu paikkakunnan kansanopiston valokuvauksenopettajaksi. Anna on uuden työparinsa Märtan kanssa pitkään jumissa tutkimuksissaan, mutta kun kansanopiston historiasta alkaa vähitellen paljastua vähemmän mairittelevia asioita, tapahtumasarja saa lihaa luidensa ympärille.

Pikkupaikkakunnan pimeään menneisyyteen ja sitä myötä myös nykyisyyteen liittyy sangen likaisia asioita, joilla on ikävän paljon tekemistä kansanopistossa aiemmin ylläpidettyn nuorten kuntoutuskeskuksen kanssa. Heikossa asemassa olevien nuorten hyväksikäytön monimuotoisuus ja valta-asemien hyödyntäminen tulee Frantzin dekkarissa hyvin lähelle.

Kirjan tyyli ja tempo ovat rauhallisia. Tapahtumat etenevät, aukeavat ja syvenevät vähitellen, mutta lukijalla ei silti ehdi olla tylsää. Mielikuvitusta ruokitaan juuri sopivilla murusilla, ja vaikka ruumislöytö avaa kirjan aika karulla tavalla, mitenkään pelottavaksi tarina ei äidy. Henkilögallerian laajuus ilahduttaa, vaikka osa henkilöistä onkin melkoisen yksioikoisia. Ehkäpä dekkareissa ei kaikkien tarvitse olla kuolemattomia hahmoja.

Odotan innolla Annan seikkailujen jatkoa!


Eva Frantz: Kahdeksas neito
Suomentaja: Ulla Lempinen
Lukija: Anna Saksman
S & S 2018
9 h 48 min
Den åttonde tärnan (2018)

Omasta hyllystä.

Haasteet: Jatkumo

Ina Westmanin Henkien saari vie mukanaan erääseen hitaaseen kesään saaressa, kaukana kaikesta pahasta. Tai se on ehkä yritys, toive, fantasia.

Emmalla on vaikeuksia muistaa lähiaikojen tapahtumia. Arpi päässä kertoo jostain, mutta mistä. Samoin aika ajoin Emman havaintoihin ilmestyvät henget, jo poissa olevat ihmiset, osa ihan vieraitakin.

Todellisuudessa Emmaa pitävät kiinni hänen puolisonsa Joel ja tyttärensä Fanni. Koko porukalla on koettuna paljon, ja paljon toivoisi vielä tulevan. Emmalla ja Joelilla on kuitenkin omat epäilyksensä, joista heidän on vaikeaa puhua toisilleen. Fanni elää lapsen kesää, nauttii ja leikkii, pohdiskelee, mutta kaipaa myös kotiin.

Henkien saari kertoo monista aiheista. Se on perheen tarina, mutta myös vahvojen yksilöiden identiteetin tarina. Emma ja Joel pääsevät kumpikin vuorotellen ääneen, heistä saa vähitellen muodostaa kuvaa oman äänen mutta myös toisen ihmisen näkemän kautta. Westman on kirjoittanut henkilöihinsä paljon nykyajan maailmantuskaa ja surua. On globaalia epäoikeudenmukaisuutta, kriisialueilla työskentelyä, ekologisen elämäntavan kipuilua, ennakkoluuloja. Samalla on paljon todella henkilökohtaista: lapsen saaminen, vanhemmuus, parisuhde, muistot, ura.

Tiedostin kuunnellessani tarinan vahvuudet, mutta minua jäi vaivaamaan sen merkitys. Koinko jotain uutta, sellaista mitä en ennen olisi jo lukenut? Oliko tarinassa jotain, josta saada uusia ajatuksia ja näkökulmia? Luulen, että en ja ei. Jokin tässä romaanissa jätti minut etäälle. Suosittelen kuitenkin kokeilemaan itse, jos mainitsemistani teemoista jokin tuntuu itselle kolahtavan. Tämä saattaa hyvinkin olla sinun kirjasi, vaikka minun se ei ollutkaan.


Ina Westman: Henkien saari
Lukija: Meri Nenonen
Kosmos 2018
5 h 4 min

Omasta hyllystä.

Karin Erlandsson: Helmenkalastaja

Miranda on helmenkalastajista kaikkein paras ja tietää sen. Ruusuhai on kuitenkin koitunut jo kertaalleen lähes hänen kohtalokseen ja vienyt sukellusretkellä Mirandan toisen käden. Silti: hän on paras. Miranda tietää tarinan Silmäterästä, maailman suurimmasta ja arvokkaimmasta helmestä. Tietenkin hän tietää, kaikki valtakunnassa tietävät. Hänen isänsä on lähtenyt sitä etsimään eikä ole koskaan palannut. Silmäterä on nimittäin petollinen tavoiteltava: kun sitä päättää alkaa etsiä, ei voi lopettaa ennen kuin sen löytää. Eikä kukaan ole sitä vielä löytänyt. Mutta jos sen löytää, ei koskaan enää kaipaa mitään muuta.

Kun Mirandan veneeseen ilmestyy lörpöttelevä pikkutyttö Sirkka, hän on aluksi maansa myynyt. Miranda nimittäin viihtyy parhaiten yksikseen, niin maalla kuin merelläkin. Sirkalla on taito, jonka edessä Mirandankin on lopulta nöyrryttävä: Sirkka osaa kutsua helmiä luokseen. Ehkä myös Silmäterän?

Niinpä Miranda ja Sirkka lähtevät yhdessä etsimään Silmäterää. Matkan varrella paljastuu, ettei asioiden arvo olekaan se, minkä päällepäin niihin luulee osaavansa liittää.

Karin Erlandssonin viime vuonna ilmestynyt Helmenkalastaja avaa lastenromaanisarjan, jonka seuraava osa Linnunkesyttäjä on vastikään jo tullut saataville. Sarja vaikuttaa ensimmäisen osan perusteella vahvasti perinteiseen satu- ja seikkailuromaaniin vivahtavalta, henkilöidensä ympärille rakentuvalta seikkailukertomukselta, josta pitkäjänteinen lukija saanee paljon pohdiskeltavaa. Erlandssonin luoma satumaailma rakentuu kevyen fantasian elementeistä ja olennaisten asioiden käsittelystä.

Mirandasta on hahmona helppoa pitää: hän on särmikäs, joutuu uusiin tilanteisiin ja vaikka alkuun vastustaa, joutuu lopulta myös miettimään asenteensa ja ajatuksensa erilaisiin uomiin kuin joissa ne alunperin olivat. Sirkka jää vielä hieman etäisemmäksi, ja luulen, että hänestä nousee enemmän puolia esiin seuraavassa osassa.

Tarinana Helmenkalastaja on rauhallinen, jopa hieman hidastempoinen. Se voi toimia vaikka ääneen luettuna, mutta näin levottomana aikuisena yksin itselleen lukien myönnän, että paikoin hieman tylsistyin. Mirandan mukana oli kuitenkin kiehtovaa kulkea, ja kieltämättä tarinan vähitellen saamat hieman synkemmät sävyt vain paransivat sitä. Nyt mietin, millaisia käänteitä seuraavan osan metsämaisemissa mahtaa olla luvassa...  


Karin Erlandsson: Helmenkalastaja
Suomentaja: Tuula Kojo
Kuvitus: Tuuli Toivola
Kustantamo S&S 2017
249 s.
Pärlfiskaren (2017)

Kirjastosta.


Toisaalla: Lastenkirjahylly, Kirjojen keskellä, Oksan hyllyltä

Haasteet: Kirjoja ulapalta, Jatkumo

Jumaltarustoa ja cozy crimea – Kesäkuun Kuukauden lyhyet

Kesäkuun lukemiset alkavat jo haipua mielestä samalla, kun uudet tuulet puhaltelevat muussa elämässä vahvasti. Muuttostressin keskellä yritän saada kaikenlaisia pöytiä puhtaaksi, niin myös luettuja kirjoja blogatuksi. Muutama aivan oivallinen kesäkuun kirja tulee nyt siis vielä esitellyksi Kuukauden lyhyet -sarjassa.

Lif elää rauhallista ja sisäänpäinkääntynyttä elämää Saarnikaupungissa, jonka keskellä kohoaa salaperäinen Vuori. Jatkuvasti sumun ja pilvien peitossa oleva Vuori on alkanut paljastua yhä enemmän, mikä aiheuttaa suurta levottomuutta Saarnikaupungin väessä. Lif itse työskentelee kaupungin alla olevissa katakombeissa, ja hänen pomonsa Heli antaa Lifille erikoislaatuiset ohjeet: työ katakombeissa päättyy, ja Lifin on syytä pakata kimpsunsa ja lähteä oravaa seuraten kiipeämään Vuorelle. Ymmärrettävästi Lif on epäileväinen.

Kaupungissa tapahtuu kuitenkin koko ajan enemmän erikoisia asioita, ja viimeistään kun katakombeissa pääsee valloilleen tappava virus ja Saarnikaupunkia aletaan evakuoida, Lif saa vauhtia tekemisiinsä. Naapurin muusikkomies Arri liittoutuu Lifin kanssa ja yhdessä parivaljakko lähtee haastavalle ja pelottavalle matkalle Vuoren rinteitä ja sisuksia pitkin. Välietappeja on useita, ja myös muita mitä erikoisempia ohjeita saaneita seikkailijoita kohdataan.

Helena Wariksen Vuori on kiinnostava skandinavisen jumaltaruston uudelleenkerronta, jossa maailmanloppu tulee niskaan hönkien, jumalat kieroilevat omia pelejään ja leikittelevät ihmisparoilla, maagiset ja mytologiset elementit solahtavat sujuvasti osaksi tarinaa ja henkilöt sekä ärsyttävät että ihastuttavat. Tarina etenee vauhdikkaasti, ja se tarjoaa huomattavan määrän viitteitä muihin tarinoihin ja kertomuksiin. Itse en tosin ole missään määrin skandinavisen jumaltaruston asiantuntija, mutta sen pääpiirteetkin tuntemalla Vuoresta saa mukavan lukuelämyksen irti.

Kirjan luokittelu nuorten tai nuorten aikuisten kirjoihin tosin hieman mietityttää, sillä siinä on lukijalle haastetta ja etenkin tarinan alku on hivenen sekava, kun tilannetta pohjustetaan ja maailmaa kuvataan. En myöskään löydä tarinasta mitään sellaista, joka ei sopisi aivan hyvin "tavallisen fantasian" ystäville iästä riippumatta. Toki nuorten aikuisten osasto ei ole kiellettyä aluetta aikuisilta lukijoilta, mutta usein mietin, löydetäänkö sinne aivan yhtä hanakasti kuin olisi syytä. (Tuskin.)

Suosittelen jumaltarustojen, maailmanloppufantasian ja seikkailupelien ystäville.


Helena Waris: Vuori
Ulkoasu: Ea Söderberg
Otava 2014
317 s.

Omasta hyllystä.

Toisaalla: Kirjanurkkaus, Kujerruksia, Vinttikamarissa

Haasteet: Prinsessoja ja astronautteja -haaste (Naisen kirjoittama scifi-/fantasiakirja)

Eva Frantzin Sininen huvila on "cozy crime" -genreen luokiteltu dekkari, joka avaa poliisi Anna Gladista kertovan sarjan. Toinen osa Kahdeksas neito ilmestyy tänä syksynä.

Sininen huvila pureutuu lifestyleblogien ja sosiaalisen median maailmaan. Suosittu bloggari Becca löydetään tajuttomaksi iskettynä kotoaan, ja Anna Glad alkaa selvittää tapausta parinsa, jo eläkeikää lähestyvän Rolf Månssonin kanssa. Beccan blogi Sininen huvila on toki suosittu, mutta tutkimusten edetessä alkaa paljastua, että sen taustalla on myös paljon ikäviä puolia: ilkeitä ja uhkaavia kommentoijia, pieleen menneitä yhteistyökuvioita paikallisten pienyritysten kanssa ja Beccan omat, salassa pidetyt taustat. Blogin esittelemä unelmaelämä on myös enemmän ja vähemmän kulissia, sillä Beccan puoliso Peter on muuttanut pois heidän yhteisestä kodistaan ja pariskunnan 5-vuotias poika Bruno käy läpi omia uhkiaan.

Anna ratkoo tapausta kesäviikkoina, jolloin maailma tuntuu pysähtyneen, eikä juttukaan meinaa millään lähteä aukeamaan. Beccan tajuttomuus jatkuu, ja vihjeet on saatava selville muualta. Annalla on myös omat huolensa takaraivossa kopistelemassa, sillä hänen miehensä on jäänyt työttömäksi, eikä tee muuta kuin pelaa kotona päivät pitkät. Vähitellen Sinisen huvilan arvoitus alkaa kuitenkin aueta pala palalta, ja kuten odottaa saattaa, se on monimutkaisempi kuin aluksi olisi uskottu.

Sininen huvila osui omassa kesässäni täydelliseen rakoon, luin sitä juhannuksena, jolloin kaipasin jotain kunnolla mukaansa imaisevaa muttei liian raskasta luettavaa. Frantzin dekkari toimi tehtävässään erinomaisesti, ahmaisin sen lähes yhdeltä istumalta. Ihastuin ajankohtaiseen teemaan ja raikkaisiin henkilöihin, etenkin Anna Glad oli mieluisa kirjallinen tuttavuus. Väkivallalla ei mässäillä, vaikka kyllä kirjassa ruumiskin saadaan aikaiseksi. Kaiken kaikkiaan Sininen huvila on uskottava dekkari (mikä ei sinänsä ole dekkarigenressä välttämätön ominaisuus, mutta toimi minulle nyt erittäin hyvin), joka tarjoaa purtavaa ja ratkottavaa. Jatkoa todellakin innolla odotellen!


Eva Frantz: Sininen huvila
Suomentaja: Ulla Lempinen
Ulkoasu: Emma Strömberg
S&S 2017
249 s.
Blå villan (2017)

Kirjastosta.

Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Kirsin kirjanurkka, Kirjakaapin kummitus

Haasteet: Jatkumo, Prinsessoja ja astronautteja -haaste (Naisen kirjoittama dekkari)

Piia Leino: Taivas

Tee maan päälle kaikkien taivas...

Tulevaisuuden Helsinki muutamien vuosikymmenten päässä. Sisällissota on repinyt kansaa pahasti jakolinjoihin, monet muistavat edelleen teloitettujen rivit toreilla. Kaupungista ei poistu kukaan, eikä sinne tule kukaan mistään ulkopuolelta, muuri ja piikkilanka estävät sen. Valta on harvoilla, äärinationalismin ja -oikeiston nousun valtaan nostamilla, vaikkei kukaan lopulta tunnu tietävän, kuka tai mikä on salaperäinen Valo, joka on antanut ihmisille Taivaan: virtuaalitodellisuuden, jossa kansalainen voi hänelle annettujen resurssien mukaisesti viettää aikaansa haluamallaan tavalla.

Todellisuus on liian raskas jaksaa, se on lamaannuttava. Ruoka on vähissä, ihmiset syövät sirkoista tehtyjä ruokia, lokinlihaa, yksinkertaisia vihanneksia. Kerjäläisten joukot täyttävät Hakaniementorin. Seksi ei kiinnosta, lapsia ei synny enää. Ihmiset eivät ylipäänsä ole kiinnostuneita toisistaan tai edes itsestään, vain Taivas merkitsee jotain.

Yliopistolla tutkijana oleva Akseli saa työtehtävän, joka vie hänet matkalle menneiden sukupolvien nautintojen lähteille. Yhdellä Taivas-matkoistaan hän kohtaa kiinnostavan naisen, Iinan – siis todella piilossa olleen kiinnostuksen herättävän ihmisen – johon hän haluaa tutustua myös todellisessa maailmassa. Iina puolestaan elää elättäjänsä Jalon varoin, tekee sen minkä osaa ja mitä vaaditaan, mutta kaipaa jossain syvällä jotain menettämäänsä: perhettään, vapauttaan, elämäänsä.

Piia Leinon Taivas on dystopia, jonka tapahtumiseen on valitettavan helppoa uskoa. Hyytävän hieno maailma kiemurtelee kylmänä hikenä paidan alle, ihmisten apatia ja alistuminen on uskottavaa ja ymmärrettävää. Taivasta lukiessa haluaa pitää yhä lujempaa kiinni nautintoa tuovista asioista ja nautinnosta itsestään: kuinka hyvältä tuntuu kaivata ja haluta, saada nautintoa ja ylipäänsä tuntea jotain todellista.


– Onko yliopistolla karttoja?
– Mitä?
– Haluaisin nähdä, minkä muotoinen Vapaa Suomi on.
– Mikä saa sinut kuvittelemaan, että Suomen muoto olisi jotenkin muuttunut?

Akseli häkeltyy. Hänen tietonsa perustuvat huhuihin, omiin ja Iinan kuulemiin. Vaikka samaa tarinaa kuulisi monesta lähteestä, ei se tietenkään tee sitä todeksi. Aho seuraa hänen reaktiotaan.

– Tiedätkö Akseli, menestyminen on aina ollut sopeutumista. Evoluution historia on täynnä upeita eläimiä, jotka eivät vain sopeutuneet. Ennen ajateltiin, että kansalaisten sivistys olisi avain kaikkeen, mutta eivät ihmiset halua sivistyä, he haluavat viihtyä.
– Minä olen kuitenkin väitellyt tohtoriksi.
– Teitkö sen tiedonjanosta vai saadaksesi ammatin ja Taivaspaikan?

Akseli vaikenee. Aho on oikeassa. Akseli tuli pitkään aivan hyvin toimeen niillä tiedoilla, mitä hänen oli tarpeen tietää. (s. 179–180) 


Niin ikään Taivas saa tuijottamaan älypuhelinta karsaasti, keskeyttämään liikkeen, jolla on ottamaisillaan sitä jälleen kerran käteensä räplättäväksi. Todellisuuden olemusta voi pohtia paljon: onko se nimenomaan sama kuin reaalimaailma, ja mikä toisaalta tekee virtuaalitodellisuudesta muka vähemmän todellista? Yhtä kaikki romaanin ihmiset ovat virtuaalitodellisuuden huumaamia tai turruttamia, sillä Taivas on ainoa, mikä saa ihmisen tuntemaan ja haluamaan jotakin. Eihän reaalimaailman puolella edes ole mitään, mitä haluta.

Romaanina Taivas on vahva, jännitteinen ja huolellinen. Siinä ei ole mitään ylimääräistä tai löysää, vaan juoni etenee jäntevästi, miljöö kuvataan pienin, hallituin elein ja henkilöt ovat ristiriitoineen kiinnostavia ja arvoituksellisia. Tarinan menneisyys pysyy osin piilossa, lukija saa tehdä omat johtopäätöksensä ja arvailunsa – aukkoisuus vain vahvistaa Taivaan tyylikästä kokonaisuutta.


Piia Leino: Taivas
Ulkoasu: Jussi Karjalainen
S & S 2018
250 s.

Arvostelukappale.

________

Toisaalla muun muassa: Kujerruksia, Kirjaluotsi, Kulttuuri kukoistaa, Kosminen K, Reader, why did I marry him?


Haasteet: Helmet-haasteen kohta 7. Kirjan tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan (tulevaisuuden lohduttomaan Helsinkiin, jonka ei tarvitse koskaan tulla todeksi, jos päätämme niin).

Sarah Crossan: Yksi

Grace ja Tippi ovat siamilaiset kaksoset. He ovat saaneet koko ikänsä kokea itseensä kohdistuvaa kauhua, hämmennystä ja uteliaisuutta. Vaikka sisaruus on vahva – onhan heillä yhteinen alavartalo – he haluavat olla ja tulla kohdelluiksi yksilöinä. Suurimman osan ajasta se vain on liikaa pyydetty.

Kun perheen varat loppuvat, tyttöjen on vaihdettava turvallinen kotikoulu kaupungin lukioon. Pikkusisko Lohikäärme lohduttaa heitä: voihan se olla hauskaakin. Gracea ja Tippiä se kuitenkin epäilyttää, lisää epävarmuutta elämään ei ole asia, jota he haluavat.

Lukio paljastuu kuitenkin monenlaisten mahdollisuuksien paikaksi. Vaikka Grace ja Tippi herättävät edelleen ihmetystä ja pelkoa, he saavat myös ystäviä. Maailma tuntuu aukeavan vähitellen, kotioven ulkopuolella on niin paljon nähtävää ja koettavaa.

Vaikka eiväthän he voi kaikkea saada, eivät lähellekään.


Olemme kyllästyneet siihen että meitä kyyditään
kouluun ja takaisin joka päivä
ja niin ajamme kotiin junalla
Jonin kanssa
emmekä ole kuulevinamme ympärillä surisevia sanoja,
pikku herhiläispiikkejä.

"Julkkiksillakaan ei varmaan ole näin rankkaa", Jon
sanoo,
"En osaa edes kuvitella millaista tämä on
teille."

"Tuollaista", Tippi sanoo
ja osoittaa
naista käytävän toisella puolella ja puhelinta
joka on suunnattu meihin kuin tarkka-ampujan kivääri. (s. 124)


Aikuistuminen on vaikeaa kelle tahansa, mutta entä sille, joka on fyysisestikin yhtä toisen kanssa? Grace ja Tippi ovat monenlaisten lääketieteellisten toimenpiteiden kohteita ja he käyvät myös terapiassa. Kun on yhden vuoro puhua, toisella on kuulosuojaimet korvillaan. Muukin perhe on muutoksen pyörteessä: pikkusiskon balettiharrastus vie yhä enemmän aikaa ja rahaa, mutta vanhempien työtilanne on kehno ja parisuhdekin rakoilee.

Lopulta myös selviää, että Gracen ja Tippin terveys ei ole vankimmalla mahdollisella pohjalla, ja heidän on vakavasti harkittava erottamisleikkausta, jossa on valtavat riskit.

Sarah Crossanin Yksi on koskettava, monitahoinen ja ajatuksiaherättävä nuorten aikuisten kirja. Sen aihe ei kovin usein tule vastaan (Leena Parkkisen Sinun jälkeesi, Max, on ainoa, joka tulee hakematta mieleen), ja muodoltaankin se on kokeileva: teksti on ladottu runomuotoon. Sitä ei kuitenkaan kannata hämmentyä tai pelästyä, sillä lukeminen etenee vauhdikkaasti tavanomaisesta poikkeavasta muodosta huolimatta.

Grace on hellyyttävä ja uskottava kertoja. Herkkä, omassa kasvussaan kovasti kesken, omaa identiteettiään etsivä nuori nainen, jolle kaksossisko on rakkainta maailmassa – mutta joka ymmärrettävästi silti kaipaa jotain omaa, vain itselle kuuluvaa. Ensimmäinen ihastus tuntuu vahvalta ja samalla mahdottomalta.

Puitteiltaan harvinaislaatuista elämää elävät siskokset ovat tottuneet erikoisuuteen, mutta ovat samaan aikaan monella tavalla kuin ketkä tahansa teinitytöt. Ristiriita laajan lääketieteellis-psykologisen tietämyksen ja aikuistumista edeltävän kaaoksen välillä on väistämätön, ja siitä tarinan jännite kumpuaakin.

Yksi on hienoa, maailmaa avartavaa luettavaa. Sen seurassa joutuu punnitsemaan myös omia käsityksiään ja aihepiirin herättämiä ristiriitaisia tunteita.

Ja silloin kirjallisuus toimii.


Sarah Crossan: Yksi
Suomentaja: Kaisa Kattelus
Ulkoasu: Aino Ahtiainen
S & S 2018
440 s.
One (2015)

Arvostelukappale.

________

Toisaalla: Sivutiellä, Luetaanko tämä?, Evarian kirjahylly

Haasteet: Seinäjoen kirjastohaasteen kohta 48. Kirja, joka kertoo sisaruksista, YA-haastebingon ruutu Kirjassa naiskertoja, Yhdysvallat-lukuhaasteeseen tämä sopii kohtaan Ei-amerikkalaisen kirjailijan teos (Sarah Crossan on irlantilainen, mutta kirjan tapahtumat sijoittuvat Yhdysvaltoihin).

Hiromi Kawakami: Sensein salkku

Tsukiko on nelikymppinen, yksinäinen nainen. Hän paahtaa töitä ja rentoutuu vapaa-ajalla kapakassa. Eräänä iltana hän törmää baaritiskillä naposteluruoan ja lasillisen äärellä entiseen lukion opettajaansa, jota kutsuu kunnioituksesta nimen sijaan opettajaksi, Senseiksi. Tsukiko ja Sensei huomaavat löytävänsä paljon yhteistä, ja epäsuhtainen pari alkaa tapailla jatkossakin satunnaisesti vakiobaarissa. Koskaan he eivät sovi tapaamisesta etukäteen, mutta koska kumpikin on sangen yksinäinen, kohtaamiset eivät jää harvinaisiksi.

Vähitellen Sensei ja Tsukiko löytävät muutakin yhteistä. Sieniretki vuoristoon paljastaa uusia puolia niin Sensein perhehistoriasta kuin baarinpitäjästäkin. Yhteinen lomamatka kauemmas kaupungista on ratkaiseva sekin, eikä voi unohtaa vanhan lukion kirsikankukkajuhlaa, jossa Tsukiko tapaa myös muita vanhoja tuttuja, omaa menneisyyttään ja elämänsä kaarta, jonka on ehkä halunnut unohtaa.

Sensein salkku on rauhallisesti etenevä romaani, joka tuntuu kevyen tuulen huminana korvissa. Sen sävy on seepia, äänet tyynet ja olomuoto vesi, joka ei kiehu eikä temppuile, mutta kuplii pinnan alla, piilossa. Kawakamin kerronta on kevyttä ja leikittelevää, mutta se jättää myös lukijalle suuren vastuun. Miten tarinaa pitäisi tulkita, millaisena nähdä Sensein ja Tsukikon suhde, mitä ajatella heistä ihmisinä?

Tsukiko on kiinnostava hahmo: työelämään punnuksensa pannut nainen, joka ei vanhempiensa toiveesta huolimatta ole perustanut omaa perhettä. Olisiko hän kuitenkin sitä halunnut? Ainakaan Tsukikoa ei voi pitää yksioikoisena tai aukikirjoitettuna, vaan hänen ajatuksissaan ja tunteissaan on paljon tulkittavaa. Sensein kohtaaminen on käännekohta, jonka jälkeen elämä ei palaa enää aiempiin uomiinsa.

Sensei puolestaan on hyvin arvoituksellinen, ja kuva hänestä piirtyy vain Tsukikon tarkkailun ja päätelmien kautta. Miten eläkkeellä oleva, puolisonsa menettänyt ja pojastaan vieraantunut mies, entinen opettaja ja kirjallisuuden rakastaja voi päästä pinttyneiden tapojensa tuolle puolen? Onnistuuko Tsukiko raaputtamaan pintaa, löytämään väylän, jonka kautta suhde voi syntyä? Ja haluaako hän edes sitä?

Tsukikon ja Sensein suhde muodostuu satunnaisuuden ja tarkoituksellisuuden yhdistelmästä. Häveliäisyys, hierarkia ja kunnioitus estävät suoraan puhumisen, mutta paljon voidaan viestiä pienin elein ja valinnoin. Ruoka-annokset ja juomat seuraavat toisiaan, ja se, mitä milloinkin listalta tilataan, tuntuu saavan paljon painoa. Ei ole yhdentekevää, mitä baaritiskillä tai ravintolan pöydässä nautitaan, vaan kaikessa on viesti, niin kuin kielellä ja kirjallisuudella elantonsa hankkinut opettaja hyvin tietää – ehkä vähitellen Tsukikokin.

Sensein salkku tarjoaa lukukokemuksen, joka on etäisyydessään tyylikäs, tunnelmassaan vahva ja arvoituksellinen ja miljööltään länsimaisin silmin erikoinen, hieman outokin. Kaikkea ei ole pakko ymmärtää, ei elämä siihen mahdollisuuksia edes tarjoa. Olkoon niin.


Hiromi Kawakami: Sensein salkku
Suomentaja: Raisa Porrasmaa
Ulkoasu: Satu Kontinen
Kustantamo S & S 2018
243 s.
Sensei no kaban (2001)

Arvostelukappale.

__________

Toisaalla: Tuijata. Kulttuuripohdintoja


Haasteet: Kirjastohaasteen kohta 35. Kirjassa herkutellaan.

Nuortenkirjallisuutta selkona ja ilman

Kuinka selvitä hengissä yläkoulusta

A) Älä tee itsestäsi numeroa.
B) Ole huomaamaton.
C) Ole keskiverto.
D) Äläkä rakastu koulun kauneimpiin tyttöihin.
E) Odota vaan lukion ja armeijan yli. Älä huoli, yliopistossa saa kyllä.


Harri Veistisen Kotitekoisen poikabändin alkeet on raikas nuortenkirja suoraan yläkoulumaailmasta. Kirjan on alun perin julkaissut Kustantamo S&S vuonna 2016, ja loppuvuodesta 2017 Opike julkaisi siitä selkomukautuksen, jonka on tehnyt Leena Kaivosoja.

Luin alkuperäisteoksen ja selkomukautuksen peräkkäin. Kannatti: vertailu oli helppoa ja pääsin suoriltaan toteamaan selkoversion olevan erinomainen. Siihen on valittu alkuperäisen kirjan olennaisimmat asiat, rönsyt on karsittu, mutta sisin on säilynyt olennaisesti mukana.

Kotitekoisen poikabändin alkeet kertoo ysiluokkalaisesta Rene Kolppasesta, joka laskee jo päiviä peruskoulun päättymiseen. Hän on parhaan kaverinsa Onnin kanssa kaikin tavoin tavallinen. Renen isoveljen, jo yliopistossa opiskelevan Rasmuksen antamat ohjeet ovat selkeät. Älä kiinnitä kenenkään huomiota, hankkiudu vain nopeasti eteenpäin elämässä. Rasmus on tiennyt, mistä puhuu, sillä häntä kiusattiin koulussa rankasti. Rene onnistuu välttämään kiusaamisen, mutta on muuten melkoinen seinäruusu.

Pikkupaikkakunnan elämä on hiljaista ja mitäänsanomatonta. Siihen Rene haluaa nyt muutoksen, jotain on Kiukaisissakin tapahduttava! Ja koska mitään ei tapahdu, ellei itse pane pökköä pesään, on Renen ryhdyttävä toimiin. Hän päättää perustaa poikabändin. Mukaan soppaan hän saa houkuteltua ja/tai pakotettua yhtä huomaamattoman Topin, kasiluokan neron Patrikin ja lopulta myös Onnin. Lapsuudenkaveri Hilda auttaa järjestämällä faniklubin ennen kuin bändi on edes järjestäytynyt.

Bändin ensimmäinen keikka sovitaan koulun Unkari-teemapäivään. Ja valmistautuminen voi alkaa!

Veistisellä on oiva tyyli puhua lukijalle. Rene hölinään liittyy useita alaviitteitä etenkin kirjan alkupuolella, mikä on mielestäni hauska tyylikeino. Rene on kertojana ja hahmona samaistuttava: tavallinen ja kuitenkin oma olennainen persoonansa. Renen elämästä, ajatuksista ja kokemuksista kehittyvä kuva muuttuu matkan varrella paljonkin, ja lukija saa kokea melkoisen yllätyksen tarinan edetessä. Mutta sellaistahan elämä on, yllättävää ja outoakin.

Kotitekoisen poikabändin alkeissa on ainekset hyvään lukukokemukseen heikommallekin lukijalle. Tarinan aikajänne on hallittava, henkilögalleria samoin. Tapahtumat ja juonenkulku pysyvät hanskassa. Tarinan teemaan pääsee sujahtamaan sisälle kummemmin ponnistelematta, mutta se tarjoaa pohdittavaa monella tapaa.

Alkuperäisteos ei ole mahdottoman hankalaa luettavaa, mutta Kaivosojan tekemä selkomukautus tiivistää olennaisen selkeämpään muotoon. Veistisen tyyli kertoa tarinaa on hauska ja hieman polveileva, joten selkomukautuksesta on jätetty pois suurimmat sivupolut.

Seuraavassa esimerkki, jossa voi vertailla alkuperäistä ja selkoversiota:

Ja tämä ei ollut edes sen päivän pahin nimenunohdus. Pahimman todistin juuri ennen lounasta huomatessani jonkin punaisen tipahtavan loskaan.
     "Hei, sä pudotit hanskan!" huudahdin. Onni ihmetteli vieressäni, kun nostin Sofian hanskan ja kiristin askeleitani edessäni keinahtelevan ihanan alkunaiseuden luo.
     Sofia havahtui viiveellä, sofiat havahtuvat aina viiveellä, jos joku muu kuin vanhempi tai koulun ulkopuolinen poika puhui heille. Virnistin silti tyytyväisenä ja ojensin hänelle viininpunaista nahkahanskaa.
     Hän hymyili. Sofia hymyili minulle. Minulle. "Kiitti Reino."
     Minä nyökkäilin tyytyväisenä enkä korjannut. Tietenkään. Mutta Onni nauroi räkäisesti: "Reino? Vau. Ollaan oltu samalla luokalla kolme vuotta eikä se muista sua."

(Alkuperäinen, s. 10–11)


Sofialta tippui hanska maahan.
Nostin hanskan, juoksin Sofian luo ja sanoin:
– Hei, sä pudotit hanskan!

Sofia hymyili minulle.
Siis hymyili minulle!
– Kiitti Reino,
Sofia sanoi.

Minä nyökkäilin tyytyväisenä.
Mutta Onni nauroi vieressäni:
– Reino!
Ollaan oltu samalla luokalla kolme vuotta,
eikä se edes muista sun nimeä.

(Selkomukautus, s. 8–9)


Toki selkosuomen lukemiseen vaaditaan totuttelua, jos sitä ei ole aiemmin lukenut, mutta toisaalta on myös virkistävää lukea kieltä, joka on hyvin selkeää ja olennaiseen keskittyvää. Selkosuomesta hyötyvät suomea toisena tai vieraana kielenä oppineet ja oppivat, mutta yhtä lailla lukivaikeuksien kanssa elävät tai ne, joilla on muusta syystä korkea kynnys lukemiseen.

Nuortenkirjojen selkomukautukset ovat ehdottoman tärkeä juttu, ja niitä soisi ilmestyvän huomattavasti nykyistä enemmän. Ymmärrän kyllä, että ne eivät ole mikään taloudellinen hitti, mutta sitäkin tärkeämpää niitä on saada kirjastojen ja koulujen kokoelmiin ja nuorten (ja miksei vanhempienkin) saataville. Mitkä tahansa keinot lukemisen helpottamiseksi tuntuvat tarpeellisilta nykyaikana, joten rohkeasti kimppuun vain!


Harri Veistinen: Kotitekoisen poikabändin alkeet
Ulkoasu: Jussi Karjalainen
S & S 2016
203 s.

Kirjastosta.

Selkomukautus: Leena Kaivosoja
Ulkoasu: Birgit Tulla
Opike 2017
96 s.

Arvostelukappale.

__________

Toisaalla: Tuijata. Kulttuuripohdintoja (alkuperäinen ja selkoversio), Kirjojen keskellä, Oksan hyllyltä, Lukutoukan kulttuuriblogi, Kirjasähkökäyrä, Ja kaikkea muuta, Lukuaikaa etsimässä

Haasteet: Kirjastohaasteen kohta 57. Kirja, joka on suunnattu nuorille / nuorille aikuisille.

Ulla Donner: Spleenish

Ulla Donnerin Spleenish on sarjakuvaromaani, jota luin nyökkäillen ja tyrskähdellen. Se onnistuu punertavanoranssilla kuvastollaan luomaan kokemuksen ja kokonaisuuden, johon on 2010-luvun kaupunkilaisena ja nuorehkona aikuisena (hah, milloinkohan se ajanjakso päättyy?) helppo samastua, vaikkei suoranaisesti luovalla alalla olisikaan.

Spleenishin päähenkilö on nuori ja lupaava nainen, jolla on kaikki mahdollisuudet edessään. Pikkasen poikkitaiteellisia proggiksia, bloggausta, kirjoittamista, kuvaamista, mitä nyt ikinä. Sujuvaa solahtelua sosiaalisiin suhteisiin, uiskentelua ilmaisen viinan kokkareilla ja sen sellaista.

Mutta entä kun mielen valtaa raskamielisyys, jolle ei keksi sanaa, ainakaan ilman paneutunutta googlaamista? Kun kaikki kuplivan kiva ja kihelmöivä alkaa tuntua, niin, ei miltään? Ei ole mitään sanottavaa mihinkään, ei kommentoitavaa, ei edes sopivan ironista giffiä lähetettäväksi?

Alkaa tutkimusmatka kohti järkeä ja järjestystä, onhan niitä jossain oltava. Itsetuntemuskaan ei olisi haitaksi, kun eletään ajassa, jossa oma itse on jokaisen tärkein brändi, jonka pitää olla hiomaton timantti ja dynaaminen ilotulitusraketti.

Spleenish on sekä hauska että vakava. Ajaton ja kuitenkin juuri tämän hetken ajankuvaa. Se sopii sille, joka vasta hapuilee kohti omia valintojaan ja niin ikään sille, joka on ehtinyt jo katua tiettyjä askelia.

Sarjakuvaromaani onnistuu tuomaan keskeisimmän käsitteensä ja juonilankansa, raskasmielisyyttä ja melankoliaa tarkoittavan spleenin, freesisti osaksi tarinaa. Se myös kyseenalaistaa oman merkityksensä kysymällä, mikä voi ihmisen elämässä olla pielessä, kun kaikki on kuitenkin pohjimmiltaan helppoa ja silti niin epävarmaa ja epäluotettavaa.

Tunnistan tarinasta itseni, ja juuri siksi se kolahtikin niin kovaa. Monet asiat elämässä ovat jopa erinomaisen hyvin, ja silti on koko ajan olo, ettei voi tai saa olla tyytyväinen, ettei uskalla hymähtää onnellisena, ettei uskalla hellittää hetkeksikään. Samalla mietityttää, miksi tuli silloin ja silloin tehtyä niin ja niin – ja miksen silloin ja silloin uskaltanut sitä ja tätä. Raivostuttavaa, ja niin ihanaa, että joku on piirtänyt sen minulle luettavaksi ja katsottavaksi suoraan nenän eteen.

Toisten ihmisten vaikutus ja hyväksyntä ovat kai meille kaikille tärkeitä asioita, myönsimmepä sen tai emme. Harva haluaa olla hyväksyvää nyökyttelyä vailla, ilman olkapään taputusta ja tykkäystä, on se sitten some-maailmassa tai kasvokkain. Ja silti tuntuu vaikealta kohdata muita, myöntää omat heikkoutensa ja vajavaisuutensa toisten taidonnäytteiden, ilonhetkien ja hehkutusten loimussa.

Donnerin piirrosjälki on vahvaa ja pysäyttävää. Hän käyttää lukijan silmiä hyödykseen pysäyttämällä tarinan paikoin voimakkaastikin. Rytmi tarinassa on sellainen, että sen hotkaisee yhdellä istumalla: sivut kääntyvät kuin itsestään. Kuvastossa on niin yksityiskohtia kuin kokonaisuuksiakin, ja etenkin koko aukeaman kokoiset kollaasit houkuttavat tutkimaan piirroksia tarkasti.

Pidän tehokeinoista – suurista sanoista ja kirjaimista, nesteistä ja pinnoista – ja viittauksista muihin teoksiin ja ilmaisutapoihin. Nettisaitit ja mobiilisovellukset solahtavat luontevaksi osaksi Donnerin kerrontaa. Niin ikään miellyin hieman liioiteltuun tyyliin, jossa henkilöt ja heidän ruumiinosansa saavat ylimääräisiä mittasuhteita ja yksityiskohtia.

Paikoin tekstiä on hieman hankalaa lukea, mutta ne hetket ovat ohimeneviä ja keskittymällä koukeroisetkin kirjaimet asettuvat oikeaan järjestykseen. Voi olla, että valittu värimaailma (punertavan oranssi ja valkoinen) ei miellytä kaikkien silmiä, mutta minulle se toimi hyvin.

Spleenish on ihana, lohduttava, hekotuttava, terävä ja huomiokykyinen kertomus. Jos se ei kerro suoraan sinusta, ehkä se kuitenkin tavoittaa jotain jostakusta, jonka tunnet. Parasta on teoksen itseironia, kyky nousta oman itsensä ulkopuolelle, tarkkailla ja kertoa, kuitenkin syvästi ymmärtää.


Ulla Donner: Spleenish
Suomentaja: Sinna Virtanen
Kustantamo S & S 2017
80 s.

Arvostelukappale.

Annastiina Storm: Me täytytään valosta

Auto haisee isän pahalle tuulelle ja märälle. Sadepisarat valuvat nykäyksittäin sivuikkunaa pitkin. Värjöttelen Santun kanssa takapenkillä reput sylissä. Me ollaan valittu yhdet pisarat joita kannatetaan ja sitten me katsotaan kumman pisara ehtii ensiksi ikkunan alalaitaan. Jos pisara syö jonkun edellä kulkevan pisaran, se ottaa spurtin ja voi mennä nopeastikin toisen ohi vaikka olisi ollut pitkään häviöllä. Pisarakisat on aika jännittävät, mutta me ei voida kauheasti hihkua ääneen, koska isän korvat ei kestä ääniä. (s. 83)

Annastiina Stormin esikoisromaani Me täytytään valosta on teos, jonka kirjoittaja ajatteli alunperin ehdottomasti lyhytproosaksi, mutta joka kustantamossa muokkautui suuria kyselemättä romaaniksi. Kyse on lyhyiden, eri tyylilajeilla ja näkökulmilla leikittelevien lukujen muodostamasta kokonaisuudesta, jossa kurkistetaan erään omalla tavallaan onnettoman perheen elämään.

Suuri osa romaanista kerrotaan perheen pienten lasten näkökulmasta, ajoittain äänen saavat vanhemmat ja isovanhemmatkin. Perhe koostuu suurista persoonista, hukatuista mahdollisuuksista, vääristä valinnoista ja vaikeudesta kohdata toisia niin kuin he ansaitsisivat. Perheen sisällä ihmissuhteet ovat monimutkaiset, ja vaikka niissä on tietynlaista, usein kohdattua tuttuutta – alkoholin ja väkivallan kautta kommunikoiva mies, omat haaveensa haudannut vaimo, pelossa kasvaneet lapset, tiukka ja itsereflektioon kykenemätön isoäiti – kirjan tarina kasvaa itsenäiseksi, raikkaaksi ja omaääniseksi.

Stormin teksti on elävää, moniuloitteista ja hiottua. Hän on rohkea sanankäyttäjä, eikä mikään tekstilaji tunnu olevan vieras tai varottava. Tarinan sisään mahtuu satumukaelmia, lyriikkaa, leikkiä, unikuvia ja sitä aivan tavanomaista kerrontaa, joka sitoo langanpäitä yhteen, kannattelee kirjan ydintä ja herkistää lukijaa tulkitsemaan kerrottua.

Me täytytään valosta on kirja, joka onnistuu rapsuttamaan lapsikertojiin penseästi suhtautuvan lukijan ennakkoasenteita hivenen ohuemmiksi. Kirjan sisarukset, Silja ja Santtu, saavat kenet tahansa puolelleen, vaikka – tai nimenomaan koska – ovat aitoja, tuntevia, reagoivia lapsia. Ärsyttäviä – ilman muuta. Rasittavia – kyllä. Mutta niin eläviä, heidät lähes kuulee ja näkee.

Vaikka Siljan ja Santun perhe-elämä ei ole turvallisinta tai ehjintä mahdollista, ei lähelläkään sitä, ei kirja silti vaivu epätoivoon tai ylettömään tuskaan. Tunnelmassa on valoa, herkkyyttä, voimaa. Lapset löytävät keinon selviytyä, on se sitten käytännöllinen jukurttipurkkipuhelin pikku pikku veljelle, pakeneminen metsään tai oma mielikuvitus ja leikit. Toisaalta turvan ja pelon raja on epävakaassa perheessä häilyvä, tunnelma voi muuttua sekunneissa. Kaiken tämän Storm kirjoittaa tyylikkäästi ja eheästi, niin että lukija tuntee itsensä tervetulleeksi tarinaan.

Parasta Me täytytään valosta -romaanissa on sen monitulkintaisuus ja avoimuus. Mikä on totta ja muistoa, mikä hämärtää toden rajaa, mikä on pelkkää kuvitelmaa, unta tai leikkiä? Sen saa itse tulkita – juuri niin kuin sen hiton elämänkin kanssa aina käy.



Annastiina Storm: Me täytytään valosta
Ulkoasu: Sanna Mander
Kustantamo S&S 2017
204 s.

Arvostelukappale.

_________

Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Kirjareppu

Kuinka selviytyä nahkeasta lukufiiliksestä ja lukea (lähes) huomaamatta 1000 sivua

Kuten olen aiemminkin ohimennen maininnut, takana oleva työvuosi oli monella tapaa hyvin raskas. Se vaikutti keväällä lukemiseenikin, eikä ihme. Loman alettua huokasin helpotuksesta: kesällä ainakin ehtii ja tekee mieli lukea! Aina ennenkin on ollut niin!

Kesäkuun päivät vierivät, eikä lukeminen silti vieläkään tuntunut oikein miltään. Sitten kävin Atenan ja Kustantamo S&S:n kesä- ja syyskirjojen esittelytilaisuudessa, jossa jaettiin luettavaksi uunituore Cilla & Rolf Börjlindin dekkari Uinu, paju pienoinen. Päätin testata sitä. Ja koukkuun jäin.

Onnekseni sain saman tien lainattua e-kirjaston kautta Börjlindien sarjan aiemmat osat – ihmisen ei tarvitse edes kotoaan poistua, kun saa lisää ahmittavaa lukulaitteelleen, niin näppärää! 

Ja voi pojat, sitten nimittäin luettiin. Noin neljän päivän aikana selätin tuhatkunta sivua Börjlindien Rönning & Stilton -sarjaa, ja lisääkin olisi mennyt, jos sitä olisi ollut tarjolla. Lukujumista ei tietoakaan, kaikki raskaat ajatukset pyyhkiytyivät sen siliän tien. "Tätä on lukemisen ilo, todellakin", ajattelin, minkä nyt kirjojen kuvaamilta raaoilta rikoksilta ja vauhdikkailta käänteiltä ennätin.

Tämän sarjan kirjat eivät ehkä pääse esille parhaalla mahdollisella tavalla pelkän juonikuvailun kautta. Ruotsalaisdekkarien tapaan niissä on kaikissa monta juonilinjaa, jotka jollain tapaa kietoutuvat yhteen tarinan edetessä. Börjlindien sarjan päähenkilöt ovat paljolti vastakohtaiset: nuori poliisikokelas, sittemmin valmistuva Olivia Rönning ja katuojaan päätynyt mutta sieltä vähitellen ylös ponnistava entinen rikostutkija Tom Stilton. Jos olen joskus hieman nyrpistänyt nenääni dekkareiden päähenkilöiden henkilökohtaisissa ongelmissa piehtaroinnille, Börjlindit onnistuvat vetämään ongelmat jo sen verran karskisti yli, ettei niitä voi kuin pitää oivana lisämausteena tarinalle.

Ensimmäisessä osassa, Nousuvedessä, Olivia Rönning kohdataan tosiaan vasta poliisikoululaisena, joka tarttuu kurssityönään parikymmentä vuotta vanhaan, selvittämättä jääneeseen henkirikokseen. Raskaana ollut nainen haudattiin elävältä rantahiekkaan, jonne tämä hukkui nousuveteen. Juttua tutkivat yhdessä Olivian jo edesmennyt poliisi-isä ja Tom Stilton, jonka Olivia siis löytää asunnottomana kadulta. Lisäksi juonilinjoissa seurataan asunnottomien raakoja, nettiin kuvattavia pahoinpitelyjä sekä monikansallisen kaivosyhtiön toimitusjohtajaan kohdistuvaa kiristystä. Ojanpohjalta yhteiskunnan huipulle siis, sananmukaisesti.

Onneksi luin Uinu, paju pienoisen ensin, sillä tässä ensimmäisessä osassa kieli on rakenteeltaan kehnoa. Virkkeet on pätkitty rasittavana tehokeinona mahdollisimman lyhyiksi etenkin jännitystä nostattavissa kohdissa, mitä pidän laiskana ratkaisuna – ja huonona kielenkäyttönä. Seuraavissa osissa tätä tyyliä oli joko selvästi vähennetty tai sitten totuin siihen ja unohdin koko asian. 

Toinen osa, Kolmas ääni, kuljettaa tarinan yhtäältä Ranskaan, Marseillen kaduille, sirkuksen ja pornoteollisuuden maailmaan sekä Ruotsissa ratkomaan tullin virkamiehen lavastettua itsemurhaa. Olivia pohdiskelee ammatti-identiteettiään ja Stilton puolestaan kuntoutuu vähitellen löytäessään asuinpaikan proomulta, jota emännöi omat salaisuutensa piilottava Luna.

Kolmas ääni on osin hyvin karskia luettavaa. Väkivalta on paikoin raakaa ja vähitellen aukeavat juonikuviot kinkkisiä. Ihmisten ei ole helppoa olla onnellisia, vaikka puitteet olisivatkin kunnossa. Kullakin on historian painolastia harteillaan ja Börjlindit ovat saaneet ujutettua mukaan monenlaisia ilmiöitä ja kuriositeetteja.

Stiltonin entinen pomo Mette on kiehtova henkilöhahmo erikoisen perheensä kanssa. Eläkeikää lähestyvä työnarkomaani poliisi ei ole tuorein mahdollinen dekkarihenkilö, mutta jotenkin Mettestä saadaan sympaattinen ja uskottava. Hän on koko kuvion kannattelija, monellakin tapaa.

Musta aamunkoitto on sarjan kolmas osa ja kronologisesti luettuna myös tähänastisista raain, sillä sen rumat rikokset kohdistuvat lapsiin. Rikosten taustalta on nopeasti kaivettavissa rasistisia motiiveja, ja poliisin työt aloittanut Olivia joutuu monenlaiseen soppaan mukaan tutkiessaan tapahtumia. Uusnatsijärjestön lonkerot kietoutuvat yhä tiukemmalle, eikä henkilökohtaiseltakaan uhalta vältytä.

Samalla Stiltonin menneisyys alkaa aueta selkeämmäksi kokonaisuudeksi. Helppoa ei hänelläkään ole eikä ole ollut, mutta joten kuten mies saa itsensä jaloilleen. 

Mustan aamunkoiton juonenkäänteet vievät 1970-luvulle, erään lahkon puuhiin, jotka eivät ole kaunista katsottavaa nekään. Mielikuvituksellista ja ehkä kaukaa haettua, voi olla, mutta hiton koukuttavaa joka tapauksessa.

Kolmatta osaa putkeen lukiessani aloin väistämättä huomata tiettyjen maneerien toistumista. Kehnot kielelliset tehokeinot jäävät ensimmäisen osan jälkeen onneksi vähemmälle, mutta sen sijaan nopeat "leikkaukset" pysyvät edelleen mukana. Kohtauksien tunnelmaa ja jännitettä ei rakenneta ylettömän pitkällisesti, vaan nopeus on valttia. Börjlindien tausta on käsikirjoittamisessa, ja Rönning & Stilton -sarja onkin sangen elokuvamainen. Nousuvedestähän on jo tehty tv-sovitus.

Tätä tuhatsivuista seikkailua tehdessäni pääsin pitkästä aikaa todella nautinnolliseen lukuahmintamoodiin. Aika ja paikka hävisivät, vain eteenpäin sykkivä tarina kiinnosti. Vaikka Börjlindien kirjat eivät ole mitään ennennäkemätöntä tai uniikkia, niiden viehätys kolahti minuun juuri oikealla hetkellä. En miettinyt suuria kirjallisia saavutuksia, en syvällisiä sanomia tai unohtumattomia käänteitä. Sen sijaan annoin lukemisen viedä: en kritisoinut, en köhissyt, annoin vain palaa – ja viihdyin.

Mikään ei olisi toiminut minulle paremmin juuri siihen hetkeen.
Lukemisen ilo on palannut!

Cilla ja Rolf Börjlind

Suomentaja: Sirkka-Liisa Sjöblom

Nousuvesi

S&S 2013

323 s., e-kirja

Springfloden (2012)

Kolmas ääni

S&S 2014

336 s., e-kirja

Den tredje rösten (2013)

Musta aamunkoitto

S&S 2016

319 s., e-kirja

Svart gryning (2014)

Kirjastosta.

_________

76., 77. ja 78. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa.