13. syyskuuta 2020

Minja Koskela & Elina Tuomi: Toisin tehty - Keskusteluja koulusta



Minulla on kova ikävä töihin. Opehommiin, peruskouluun, kohtaamaan, opettamaan ja kasvattamaan teinejä, suunnittelemaan, toteuttamaan, välillä pettymään ja välillä onnistumaan. Opettajan työ on minulle iso osa identiteettiä, se ei missään nimessä ole vain työ. (Vaikka sekin on täysin ok, ajatella niin.) Valmistumisestani on kahdeksan vuotta ja koko sen ajan olen tehnyt määräaikaisuuksia. Kaksi kertaa niin, että kesältä on maksettu palkkaa, kaikki muut kerrat olen ollut kesät työttömänä. Vakituisen viran puute on minulle surun ja häpeänkin aihe. Nyt kun olen vanhempainpäivärahalla ja viimeisin määräaikaisuuteni on päättynyt, minulla ei ole mitään käryä, milloin ja minne päädyn seuraavan kerran töihin. Olisi toki fantsua voida suunnitella elämää hieman tarkemmin, mutta eihän tälle nyt mitään voi.

Siitä kyllä olen varma, ettei työni yläkoulussa ole ohi. Hommaa nimittäin riittää, sillä peruskoulu on mielestäni suomalaisen yhteiskunnan suurin menestystarina. Mutta se ei ole mikään staattinen turvasatama tai valmis prosessi, kaikkea muuta. Vaikka monenlainen kehityspöhinä tulee ajoittain korvista ulos, eikä hyvin toimivaa pitäisi ikinä mennä syyttä suotta sorkkimaan, peruskoulu vaatii kuitenkin jatkuvaa hienosäätöä ja opettaja itse kehittymistä. (Siinä vaiheessa kun sanon, etten halua enää kehittyä opettajana, minut saa hienovaraisesti saatella toisiin töihin.)

Aiheeseen porautuvat uudessa kirjassaan Toisin tehty - Keskusteluja koulusta Minja Koskela ja Elina Tuomi, kumpikin opettajataustaisia ihmisiä, joilla on näkemystä niin peruskoulusta kuin lukiostakin, aineen- ja erityisopetuksesta, määräaikaisuudesta ja vakituisesta. Kirjan luin ahmien, kuin hengenhädässä: niin paljon se puhui minun ammattikieltäni ja ammatilliselle minälleni, jota ikävöin paljon.

Koskela ja Tuomi ovat koulun ja koulutuksen tasa-arvon ja demokratiakasvatuksen asialla. Suomalainen koulujärjestelmä on vientiartikkeli, menestystekijä ja brändi, mutta silti suomalaiset koululaiset kokevat kouluviihtyvyyden ongelmia, koulujen kesken ja sisällä on isoja eroja oppimisessa ja hyvinvoinnissa, ja säästöt kurittavat kaikkea koulujen toimintaa. Mikä on yksittäisen opettajan rooli tässä kaikessa, mitä voidaan tehdä, mihin kiinnittää huomio?

Toisin tehty on jaettu kolmeen pääosioon, joissa käsitellään opettajia, oppilaita ja koulun kulttuuria. Esille nousevat opettajien jaksaminen, feministinen pedagogiikka, opettajan arvot, väkivaltakulttuuri ja kiusaaminen, alueellinen eriarvoistuminen, kodin ja koulun yhteistyö, digiloikka, rasismi, koulujen juhlakulttuuri ja yrittäjyyskasvatus. Myös koronakevään etäopetusjakson reflektointia on ehditty tehdä, Tuomella on siitä omaa kokemusta.

Nämä kaikki ovat aiheita, jotka koen tärkeiksi ja pitkälti myös oman opettajuuteni kivijaloiksi. Oikeudenmukaisuus ja oppilaiden hyvinvoinnin tukeminen ovat minulle kaikkein tärkeimpiä asioita opettajana. Haluan kohdella oppilaitani hyvin ja oikein, haluan, että he voivat hyvin ja pystyvät kasvamaan turvallisessa ympäristössä. Historian ja yhteiskuntaopin sisältöjen opettaminen ja opetussuunnitelman tavoitteita kohden eteneminen luovat ne puitteet, joissa noita kaikkein tärkeimpiä asioita pystyn (toivottavasti) toteuttamaan. Aina se ei onnistu, joskus onneksi. Opettajan työ on siinä(kin) mielessä kiehtovaa, että ikinä mikään ei ole lopullisesti valmista, aina on varauduttava muutoksiin, suunnitelmia voi ja pitää tehdä, mutta mitään takeita niiden toteutumiselle ei ole.

Minulle on itsestäänselvää, että koulussa on oltava sensitiivinen, herkkäkorvainen ja oikeudenmukainen. Epäkohtiin on puututtava ja koulun on oltava turvallinen ympäristö kaikille sen käyttäjille. Aina sen takaaminen ei ole helppoa, kaikkea muuta. Mutta suuri vastuu on koulun henkilökunnalla ja sen asenteet vaikuttavat: jos vähätellään vaikkapa seksuaalista häirintää, rasismia, kiusaamista tai mitä tahansa muuta ilmiötä, ollaan todella vaarallisella tiellä. Ja kaikkea tätä tapahtuu kyllä, kun opettajat eivät sitoudu pelisääntöihin tai heittävät opetussuunnitelman perusteilla (tai perusopetuslailla!) vesilintua. Olen minä sitäkin nähnyt ja kuullut, sitä ihmeellistä mutinaa, ähinää, valitusta ja urputusta siitä ja tästä, täydellistä piittaamattomuutta opettajan työtä sitovista asiakirjoista. Se jaksaa ihmetyttää minua. Miten joillain on pokkaa. (Ja sanalla sanoen uskon, että Toisin tehty saisi juuri nämä kollegat puhisemaan ja murisemaan entistä enemmän. "Onhan näitä kuultu, onhan näitä nähty, onhan näitä yritetty." Se kyynisyys, se on ihan uskomatonta!)

Kirja on napakkaa tekstiä, ja vaikka se on suorasukaisuudessaan pamflettimainen, kirjoituksilla on taustamateriaalinsa ja lähteensä (joskaan ei suoria alaviitteitä). Kirjoittajat tietävät, mistä puhuvat. Toisin tehty on samaan aikaan yleinen ja yksityinen, se puhuttelee opettajaa ja kasvattajaa, toivottavasti myös päättäjää ja rahakirstun vartijaa. Koulusta puhuttaessa tuntuu usein, että kaikki jotka ovat koskaan edes käyneet koulurakennuksen pihalla ovat koulun, opettamisen ja oppimisen asiantuntijoita. Kehittämisryhmissä, hankkeissa ja kansallisissa komiteoissa harvemmin nähdään opettajia jäseninä, tuskin edes kuullaan "kentän ääntä". Opettajan professio on ristiriitainen ja haastava, se herättää tunteita, mielikuvia ja mielipiteitä. Toisin tehty tarjoaa ei-opettajalle näköalan työhön ja maailmaan, jota harva lopulta oikeasti tuntee.

Olen ollut töissä pienissä ja suurissa kouluissa, maalla ja kaupungissa. Olen tehnyt sellaisia opettajan töitä, joihin en ole muodollisesti pätevä ja sellaisia, joihin olen. Kaikissa tehtävissä olen ollut joskus väsynyt ja kaikissa olen joskus kokenut valtavaa onnistumisen iloa. On ollut hetkiä, jolloin olen ollut valmis lyömään hanskat tiskiin saman tien, on ollut kausia, jolloin päivän kuudes tai seitsemäs kahvikuppi ei tunnu enää missään. Mutta ne hetket, kun jokin kohtaaminen onnistuu, kun saa jonkun naurahtamaan ensimmäistä kertaa ikinä, kun oivallus näkyy silmien kirkastumisena, kun saa kiitoksen siitä, että kuunteli, auttoi, sanoi pari sanaa - ne onneksi voittavat muun. Toivottavasti vielä pitkään.


Minja Koskela & Elina Tuomi: Toisin tehty - Keskusteluja koulusta
S & S 2020
206 s.

Arvostelukappale.

2 kommenttia:

  1. On se vaan niin vaativa ja tärkeä homma tuo open työ! Olen niin ylpeä Suomen peruskoulusta ja siitä, että meillä on nähty opettajien korkeakoulutuksen merkitys. Suuressa osassa maailmaa ilmeisesti se on lähes pääongelma, että opettajien oma tietotaito ei ole riittävä. Sitten se kertautuu niin, että köyhien alueilla se on aina kehnoin ja rikkaat laittavat lapsensa yksityisiin oppilaitoksiin, jossa opettajat ovat koulutettuja.
    Minä en vain ymmärrä, että lapset saavat pitää puhelimensa koulussa tunneilla, kun muutenkin keskittymiskykyä haittaavaa on paljon. Minusta on ihan älytöntä, ettei aikuisilla, päättäjillä ole riittävää rohkeutta päättää siitä. Silloin kun puhelinta ei siis tarvita opetuksessa. Ehkä tiedän asiasta liian vähän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On se kyllä, vaativaa ja tärkeää ja välillä turhauttavaa ja raskasta ja sitten taas hauskaa. Kutsumustyö-puheesta en pidä, sillä voidaan jotenkin liian helposti perustella kehno palkka ja muutenkin heikohkot työolot. On todellakin kullanarvoista, että opettajat ovat korkeasti koulutettuja ja että koulujärjestelmä on julkisen sektorin hallussa. En haluaisi nähdä kehitystä kohti yksityiskoulujärjestelmää meillä Suomessa. Nyt jo on liian paljon alueellisia eroja.

      Minä olen joskus ollut niinkin rohkea (erityisopena erään luokan kanssa paljon eri oppitunneilla kiertäessäni), että keräsin kaikki puhelimet ennen tunnin alkua pois ja annoin tunnin lopussa takaisin. Luokan huoltajat kannattivat systeemiä, mutta ihan hyvinhän joku olisi voinut sen estää. Yksilönvapaus menee monesti vastuun edelle, ja se on aika surullista. Jostain pitäisi löytyä se balanssi.

      Poista

Kiitos kommentistasi!