29. tammikuuta 2011

Oodi Tampereelle

Huomenna päättyy 5,5 vuotta kestänyt tamperelainen elämäni. Olo on haikea ja hämmentynyt. Olen manselaistunut huomaamattani vuosien saatossa melko vahvasti. Turku-vihaa en ole onnistunut synnyttämään, enkä kannata mitään lätkäjengiä, mutta kaupungista minä diggaan. Täällä on paljon hyvää.

Yliopisto

Tampereen yliopiston on huippukiva opiskelupaikka. Historiatieteen ja filosofian laitos on suositeltava. Tosin enäähän meillä ei ole laitoksia vaan tieteenalayksiköitä, ja oma kotilaitoksenikin kuuluu nykyisin yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikköön. No, hissan laitoksena se minulle pysyy siihen saakka, kunnes valmistun. En olisi halunnut opiskella missään muualla. Laitoksella on hyviä opettajia (no, toki niitä toisenlaisiakin), siellä on kannustettu tekemään hyviä opinnäytetöitä ja ohjaus on jees. Kurssitarjonta tuntuisi paranevan vuosi vuodelta. Lisäksi yliopistossa on (ainakin toistaiseksi) vapaa sivuaineoikeus, mikä ei suinkaan ole itsestäänselvää. Itse olen käyttänyt kyseistä oikeutta huolella hyväkseni. Ehkä vähän turhankin tehokkaasti... Tokikaan suhteeni yliopistoon ei lopu mihinkään, vaikka muutankin, mutta luonnollisesti opiskelijaelämäni Tampereella kietoutuu tiukasti sen ympärille.

Työt

Tampereella asuessani olen ollut työsuhteessa viiteen eri paikkaan, joista neljä sijaitsee täällä. Työelämästä Tampereella en sinänsä paljoakaan tiedä, mutta ainakin itse olen aina saanut töitä niitä rivakasti etsiessäni. En tosin ole ollut kovin nuuka työnkuvan suhteen. Opetusalalla Tampere ei taida olla kaikkein avonaisin, sillä paikkoja kaiketi hieman supistetaan, mutta minkäs tuolle mahtaa. Tamperelaiset työpaikkani ovat olleet ihan jees, eivät nyt mitään tajuntaaräjäyttäviä, mutta kyllä niistä on elannon tienannut. Ja tutustunut ihmisiin.

Asuminen

Ehdin asua Tampereella kolmessa eri osoitteessa ja kuukauden hyyryläisenä neljännessä. Ei liene syytä tehdä sen tarkempaa katsausta Pispalan katastrofiin, mutta sanottava kyllä on, että kotini siellä on ollut aika pitkälti ainoa, jossa on lapsuudenkodin jälkeen tuntunut Oikeasti Kodilta. Pispalaan ikävöin melkein joka päivä, ainakin aina silloin, kun uskallan ajatella sitä, minkä menetin ilman omaa syytäni. Hatanpään kämpässä sain nauttia kahden eri kämppiksen seurasta ja pidin siellä asumisesta, vaikka asunto hieman rappeutunut olikin. Tämä nykyinen yksiöni on ollut mukava pesä, mutta tuntunut koko ajan väliaikaiselta. En jää tätä ikävöimään.

Mestat

Ehdoton vakkaripaikkani on Telakka. Muita hyviä mestoja ovat Klubi, Café Europa, Tentti ja Doris. Tässä cityssä ei menomestat lopu kesken. Eikä istuskelupaikatkaan. Litroittain kaljaa on tullut kiskottua erinäisissä anniskelupaikoissa. Kaikkein parhaita mestoja ovat kuitenkin kavereiden kodit ja niissä vietetyt bileet ja illanistujaiset ja leffakerhon kokoontumiset. Olen löytänyt Tampereelta niin mahtavia ihmisiä, etten koskaan olisi uskonut sellaisia olemassa olevankaan. Kiitos niille, jotka tätä lukevat ja niillekin, jotka eivät. Ilman ihmisiä ei Tampereellakaan tee mitään.

Elämä

Tampereella olen tutustunut kunnolla liikunnan maailmaan. Olen juossut Kaupin metsissä, nostanut rautaa Kalevan Elixiassa, iskenyt sulkapalloa Atalpalla ja lenkkeillyt maailmanparantamishengessä pitkin kaupunkia Jennin seurassa. Kuten jo yllä mainitsin, olen myös luuhannut pitkin kyliä sekä alkoholilla että ilman. Külttüüria, tai siis sen seuraamista olen harrastanut elokuvissa ja Ylioppilasteatterissa ja kaikenmaailman klubeilla sekä museoissa, joista ykköseksi ehdotan Vapriikkia. Kyllä täällä kerkeää harrastamaan vaikka mitä jos vain haluaa.

Tampereen paikallispolitiikkaa en ole juurikaan seurannut, vaikka toki äänioikeuteni viime kuntavaaleissa käytinkin. En periaatesyistä lue Aamulehteä (koska se on paska), ja niinpä olen ns. pihalla siitä, mitä kaupungissa tapahtuu. Hyvin olen silti pärjännyt. Mitään mullistavaa ei elämässäni tamperelaisena kuntalaisena ole ehtinyt tapahtua. Bussit kulkevat ja viemärit vetävät, kadutkin aurataan. Ei valittamista.

Tämä on kiva kaupunki, mutta mieli vetää etelään. Kun on kerran pääkaupunkiseutulaisena syntynyt, ei kai siitäkään kokonaan eroon pääse - ja miksipä pitäisikään. Odotan jo innolla, miltä Helsinki näyttää kotikaupunkina. Sen verran levottomat jalat minulla on, että aina silloin tällöin täytyy jatkaa matkaa. Nyt teen sen miehen takia, mutta eiköhän jossain vaiheessa olisi jokin muukin syy syntynyt, että olisi tullut aika sanoa Tampereelle moro.

Yhdestä kahdeksi

Aaaaaaaargh, muutto on huomenna ja minä olen ihan hajalla. Tai no en nyt ihan, mutta melkein. Kama ei tunnu katoavan minnekään, vaikka tungen sitä yhä uusiin laatikoihin. Miten tätä tavaraa voi oikeasti olla näin paljon? Surutta olen heittänyt roskasäkkiin monenmoista (anteeksi maailma, etten jaksa nyt kierrättää aivan kaikkea), ja SILTI... V saa hepulin huomenna, kun tungemme tätä kaikkea uuteen kotiin. Helpotuksena voi todeta, että molemmilla on hepuli jo valmiiksi.

Olin menossa männäviikolla täyttämään olosuhdemuutosilmoitusta yliopiston opintotukitoimistoon. Kun olisi pitänyt rastita kohta "muutos perhesuhteissa" ja merkitä itsensä olemaan avoliitossa 30.1. alkaen, iski tenkkapoo. Enpä taidakaan täyttää tätä ihan vielä, eihän mulla ole kopiota vuokrasopimuksestakaan, jospa palautan tän joskus ensi viikolla... Ja hiippailin pois. On tässä tullut elettyä itsellisen naisen elämää sen verran kauan, että ajatus siviilisäädyn muutoksesta (hah) tuntuu aika rankalta. Sanokaa hölmöksi, mutta minusta se tuntuu ihan oikeasti oudolta. Minä olen minä vaan, en osaa ajatella, että minut määriteltäisiin itseni sijaan jonkinlaisen yhteenliittymän kautta. Kai tähän uuteen olotilaan on vain sopeuduttava, ja toki siihen sopeudunkin, mutta kaikenlaisia tunteita se herättää. Onneksi V käy samanlaisia läpi - tuntuisi pahalta, jos olisin ainoa, jota ahdistaa ja joka venkoilee muutosta vastaan. Toisille tällainen on varmasti helppoa, jopa toivottua ja odotettua. Jotkut eivät voi sietää yksin olemista. Jotkut peelot vielä säälivät yksinasujia, ja ajattelevat, ettei noilla raukoilla ole oikein kokonaista elämää. Oliskohan jo aika päästä eroon kyseisestä ajatusmallista, varsinkin, kun Tilastokeskuksenkin mukaan yli miljoona suomalaista asuu yksin? Ei se ole siis mitenkään outoa tai poikkeavaa. Inhottaa ylipäänsä se, että kaksin olemista pidetään jonakin normina. Kai nyt sentään saa ihan vapaasti valita oman elämäntapansa? Juu, tiedän kyllä, että noin yleensä ottaen parin etsiminen/löytäminen on jotenkina luontaista ihmiselle, mahdollistaahan se joissakin tapauksissa jopa lisääntymisen, mutta ihan yhtä luontaisena voi pitää omassa rauhassaan olemista ja elämistä.

Oli miten oli, ensi yö on viimeinen, jonka nukun yksin yksiössäni, virallisesti sinkkuna. Unettomuus tuskin vaivaa, sillä tarkoitus olisi tänään huhkia kunnolla: palauttaa kirjoja kirjastoon, käydä postissa, kaupassa ja salilla, pakata loppuun. Valmistautua huomiseen voimainponnistukseen.

Ja niin, ei pidä käsittää väärin. Olen onnellinen ja innoissani, on hurjan vänkää muuttaa yhteen miehen kanssa ja kokea, millaista se paljonpuhuttu yhdessäasuminen on. Odotan jo uutta kotia, uusia vempeleitä, tavaroiden laittamista paikoilleen, Helsingin matkakortin hankkimista, kolisevaa nelosen ratikkaa, merinäköalaa.

Mutta saa kai muutosten edessä hieman pelottaakin, saahan?

26. tammikuuta 2011

Ylpeydestä ja ennakkoluuloista makoisaan lukuelämykseen

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo (1813)

Etenen kohti klassikkotenttiä hitaasti mutta varmasti. Jane Austen sulatti sydämeni täysin tällä hupsulla tarinalla pöljästä Bennetin perheestä ja sitä ympäröivistä piireistä. Olen lukenut Austenilta Järjen ja tunteet joskus teininä, ja pidin sitä hieman tylsänä, mutta nyt sain lopulta tartuttua tähänkin - eikä harmittanut.

Stoorin pointtina on kertoa, kuinka Bennetin perheen viisi tytärtä yritetään saada naimisiin mahdollisimman edullisesti ottaen huomioon perheen suhteellisen alhaisen aseman. Kylläpä siinä riittääkin purtavaa typerälle (ja uskomattoman ärsyttävälle) Mrs. Bennetille. Mr. Bennet ei ota mitään kovin vakavasti, eikä hänen varaansa kannata paljonkaan laskea. Keskipisteenä on toiseksi vanhin tytär Elizabeth, jolla on tarpeeksi älliä vaikka mihin. Vastaparinaan hänellä on naapuriin majoittuva Mr. Darcy. Ah!

Kaikenmoista kiipeliä ehtii tapahtua, skandaalinpoikanenkin pärähtää käyntiin, ja kaiken aikaa Austen keskittyy pisteliäin kääntein kuvaamaan aikansa seurapiirien pyrkyryyttä ja tekopyhyyttä. Naimakaupat ovat nimensä mukaisesti kaupantekoa sukujen välillä. (Tämä kannattaisi ajoittain muistuttaa mieleen niille, jotka sylki roiskuen vastustavat sukupuolineutraalia avioliittoa ja pauhaavat miehen ja naisen välisen raamatullisen yhteyden perään... kaupankäynnistä naimisiin menossa on ennenkin ollut kyse. Rakkaus on ihan uusi juttu.) Jokainen haluaa omalle nimelleen ja suvulleen parasta, tietenkin.

Nautin joka ikisestä rivistä Ylpeydessä ja ennakkoluulossa. Tarina etenee soljuvasti, henkilöt herättävät tunteita ja mielipiteitä, missään vaiheessa ei junnata (paitsi Mr. Collinsin puheenparsissa) ja loppu on onnellinen. Ylpeys karisee ja ennakkoluulot haihtuvat. Tietysti.

24. tammikuuta 2011

Oi, nyt se oli taas menoa. Mikä tunnelma. Aah.




21. tammikuuta 2011

Jotkut käy töissä

Jaahas, aika on rientänyt. Enää viikko muuttoon. Isännöitsijä oli käynyt tänään kämpillä (minä olin töissä) ja jättänyt perässään paperin, jossa huomautti asuntoni (epä)siisteydestä sekä muuttosiivoushinnaston. Haha. En kai mä nyt ennen sitä muuttoa siivoa? Tulee uudelleen jossain vaiheessa, toivottavasti vasta maanantaina muuton jälkeen.

Olen ollut kaksi päivää kuluttamassa jalkoja ja kasvolihaksia Matkamessuilla, vielä kaksi päivää on jäljellä. Ihan hauska kokemus, joskin kaikenmoiseen on jo saanut vastata, välillä vähän sinne päin... Hupaisaa seurata vierestä "business-ihmisten" bondailua ja verkostoitumista, selkääntaputtelua ja käyntikorttien vaihtamista. Tuntuu jotenkin pirun kaukaiselta itselle. Minä oon vaan töissä täällä.

Töistä puheenollen huomasin erittäin kiinnostavan työpaikkailmoituksen, johon ajattelin reagoida. Pitäisi vielä saada nykyinen pomo joskus kiinni ja pyytää suositukset, niin avot! Täytän ja itse asiassa osin jopa ylitän kaikki esitetyt vaatimukset, mitä pidän aika erikoisena tilanteena - kyseessä on kuitenkin ihan oman alan duuni. Katsotaan, katsotaan.

Viikko meni sukkelaan, NettiOpsuun ropsahti 8 opintopistettä, nytkäytin eteenpäin ainedidaktisen tutkimuskurssin tutkimustani (kerron joskus lisää sen kurssin pelleydestä), lueskelin, ilmoittauduin kahteen tenttiin, aloitin filosofian kurssin, join kaljaa. Hyvä viikko. Ja nyt tosiaan teen neljä päivää ahkerasti töitä - ihan kuten kunnon kansalaiset konsanaan.

15. tammikuuta 2011

Hyvinvoinnin perässä

Eilen vaiko toissapäivänä hs.fi uutisoi tutkimuksesta, johon oli haastateltu ulkomailla työskenteleviä suomalaisia nuorehkoja henkilöitä. Heiltä oli kysytty muun muassa sitä, aikovatko he tulla takaisin Suomeen ja jos eivät, niin mikseivät. Perässä seurannut keskustelu oli taattua hesarikamaa (miksi, miksi, MIKSI minä luen niitä?).

Ihmiset väittelivät tietenkin siitä, onko ulkomailla hyvä olla, miksi ja miksi ei. Mikä siellä on paremmin, miksi sinne mennään. Minusta on ihan "normaalia" (miten kukin normaaliuden määritteleekään) haikailla ulkomaille, jos työelämä ei kotimaassa avaa oviaan - miksei muutenkin. Esimerkiksi omalla alallani (siis humanistisella noin yleisesti) töitä ei suoranaisesti tarjottimella ojenneta, joten voisin ihan hyvin kuvitella lähteväni mualimalle, jos nyt tuon kumppanin kanssa sopisi suunnitelmat yhteen ja mahdollisuuksia ilmenisi. En koe sinänsä olevani velkaa suomalaiselle yhteiskunnalle saati Kunnialliselle Suomalaiselle Veronmaksajalle™ siten, että minun pitäisi jäädä tänne väkisin tekemään töitä, joita ei edes välttämättä ole. En myöskään suostu ottamaan suoranaista vastuuta opiskelualani valinnasta niin, että minun pitäisi potea huonoa omatuntoa siitä, että kouluttaudun alalle, joka ei esimerkiksi kansantalouden näkökulmasta suoraan huuda ammattitaitoani. Kaikkea ei mitata rahassa ja bruttokansantuotteessa, sano. Syy on laajemmin koulutuspolitiikassa, ei yksittäisten ihmisten valinnoissa. Jos jokin ala tuottaa liikaa ammattilaisia, sisäänottopaikkoja pitää supistaa. Simppeliä. Tosin suhdannevaihtelut ovat nopeampia kuin koulutuspolitiikka, joten ajan hermolla on vaikea pysyä. Mutta jotain tarttis kuitenkin tehdä. Vaikka edes näön vuoksi.

Hesarin keskustelussa kummeksuttiin sitä, kuinka nuoret hankkivat "ilmaisen" koulutuksen Suomessa ja sitten painuvat kiittämättöminä ulkomaille paremman liksan ja työtarjonnan perässä. Maksavat perkeleet veronsakin sinne ulkomaille, eivätkä Suomeen, jonne ovat vähintään periaatteen tasolla "velkaa". Sitten palataan himaan lapset helmoissa hankkimaan niillekin "ilmainen" koulutus, jonka Kunniallinen Suomalainen Veronmaksaja™ kustantaa. On tässä maailmassa niin suuri virhe, että! Samoin palataan ottamaan vanhuuden turvaksi terveyspalveluita, jotka nekin ovat - arvatkaa kenen - veroeurojen ansiota.

Tässä nillityksessä Kunniallinen Suomalainen Veronmaksaja™ unohtaa sylki roiskuen eräitä olennaisia asioita. Esimerkiksi sen, että tarpeeksi kauan ulkomailla asuttuaan suomalainenkin menettää Kelan etuudet. Esimerkiksi sen, ettei se suomalainen terveyspalvelu nyt ihan niin loistokasta aina ole - muuallakin maailmassa hoidetaan sairaat, vammaiset ja vanhukset. Esimerkiksi sen, että Suomeen palaavat ulkomailla työskennelleet ihmiset alkavat palattuaan maksaa veroja Suomeen (jos saavat töitä ulkomaisen työkokemuksensa perusteella) ja siten osallistuvat lastensa koulutuksen kustantamiseen yhtä lailla kuin Kunniallinen Suomalainen Veronmaksajakin™. Ja ehkä olennaisimpana sen, että oman hyvinvoinnin maksimointi on ihmiselle täysin luonnollista ja "normaalia" käytöstä. Ihminen on aina pyrkinyt saamaan itselleen ja läheisilleen mahdollisimman hyvän elämän, yleensä mahdollisimman pienellä panostuksella. Ihminen on aina liikkunut toimeentulon, ruoan ja lisääntymismahdollisuuksien perässä. Ihminen on aina paennut huonoja elinoloja, sairautta, köyhyyttä. Aina.

Mitä ihmeteltävää on siis siinä, että suomalaiset korkeakoulutetut (mikseivät toki muutkin!) lähtevät ulkomaille havittelemaan parempia palkkoja, työsuhteita, asuntoja, verotusta, terveydenhoitoa, koulutusta, ylipäänsä elämää? Ja miten voi olla niin vaikeaa käsittää, että kun jokin tällaisen ihmisen arvostama asia tuntuukin jossain vaiheessa olevan Suomessa paremmin, laukut pakataan ja paluulippu hankitaan? Ihminenhän siinä vain maksimoi hyötyjä ja minimoi haittoja. Eli tuskin on maailmalle häipyvän suomalaisen ongelma, jos Kunniallinen Suomalainen Veronmaksaja™ ei itse tee samaa - johon hänellä on periaatteessa aivan samat mahdollisuudet. Ja jos niitä ei käytä, kyseessä on ihan oma valinta.

Jösses että ihmiset osaavat olla tyhmiä.

14. tammikuuta 2011

Pakkaamista vain

Sisustushommelit tuntuvat vähän lähempänä olevilta, kun on nähnyt muutaman kuvan tulevasta asunnosta. Pääkallopaikkallahan en ole itse edes käynyt, joten on luotettava kuriirin sanaan. Seinille tulee julistetauluja ym., mutta kangastakin sinne kaipaan. Marimekkoa tietenkin.

Esimerkiksi mustavalkoinen Fokus.


Tai vihreäsävyinen Siirtolapuutarha.


Keskustelemme asiasta V:n kanssa tarkemmin, kunhan olennaisemmat asiat saadaan kuntoon. Kuten esim. se muutto. Ja uudet kirjahyllyt. Ja kaiken kaman ahtaaminen 42 neliöön.

Tänään asuntoni tyhjeni taas hieman, kun kirjahyllyni pantiin palasiksi ja vietiin ystäväni R:n kotiin. Kuulemma näyttää hyvältä ja kamat mahtui justiinsa. Kyseinen hyvinpalvellut Expedit muutti luokseni syksyllä 2005 Kaisun ja miehensä kotoa, ja aika monta kasausta ja purkua se ehti minunkin hoivissani kokea. Nyt oli aika siirtää omistusvastuu seuraavalle. Meidän (hihi) uudet hyllymme odottavat vielä kaupassa (Ikeassa toki nekin), toivottavasti muuton yhteydessä saamme ne sieltä muuttoauton kyytiin.

Kaksi viikkoa enää, sitten on aika hyvästellä Tampere kotikaupunkina. Aikamoista.

13. tammikuuta 2011

Tylsää, tylsää, oli niin tylsää

Talvi kohteli kaltoin - nyrjäytin nilkkani ja venäytin nivelsiteet. Eilen itkin harmista ja kivusta, vedin loput purkin pohjalla olleet 600 mg Ibumaxit ja näin jo mielessäni, kuinka en enää koskaan pompi combattunnilla. No, kuten aina, aika ja lepo auttoivat ja tänään pystyin jo varaamaan jalalle painoa ja klenkkasin lekuriin. Eipä siellä muuta tarvetta ollut käydä kuin inistä saikkulapun perään, tällä nilkalla kun ei juuri mitään tee töissä ja tarkoitus oli sinne viikonlopuksi mennä. Ärsyttää. Kaipaan liikuntaa ja normaalia kävelyä. No, eiköhän se pian taas ole mahdollista, onneksi olen vielä jotakuinkin nuori ja ruumiinosat toimivat ja korjaavat itseään.

Viikonlopuksi ei siis ole ohjelmaa. Olen jo pakannut melkein kaiken, mitä en jokapäiväisessä elämässä tarvitse, joten sitäkään ei ole ohjelmassa. Olen kulutuskiellossa, joten en voi mennä shoppailemaan (enkä tällä nilkalla kyllä menisikään). Salille ei kannata mennä. Plaah. Huominen tenttikin jää tekemättä, koska lukemiset menivät kivun takia kiville. Plaah.

Plaah.

9. tammikuuta 2011

Robinson Crusoe - hajoa ittees

Yritän kasailla kaikin puolin hajanaisia opintojani tässä vähitellen jonkinmoisiksi kokonaisuuksiksi. Yksi projekti on yleisen kirjallisuustieteen perusopintojen suorittaminen loppuun. No, se edellyttää tietenkin lukemista, ja lukeminen kohdistuu ahdistavan paksuihin tiiliskiviklassikoihin. (Joita olen tähän ikään mennessä kahlannut läpi hävettävän vähän.) Seuraavaan tenttiin pitäisi lukea 12 kirjaa, ja eilen sain ensimmäisen loppuun. Ajattelin ottaa Sonjasta mallia, ja tehdä pieniä arvosteluja ihan vain siitä ilosta, etten ole sellaisia juurikaan koskaan tehnyt + ehkä ne auttavat minua sitten joskus tenttiä ennen muistamaan, mitä oikein olen lukenut.

Daniel Defoe: Robinson Crusoe (1714)

Tarina on tuttu. Innokas nuori britti Robinson uhmaa vanhempiensa tahtoa ja karkaa merille. On niin kova hinku seikkailemaan. Sallimus on kuitenkin kostonhimoinen, eikä matka suju ollenkaan hyvin - tulee haaksirikkoja ja Robinson joutuu maurien orjaksi, mistä hän kylläkin pakenee ja päätyy seuraavaan laivaan ystävällismielisen portugalilaiskapteenin suojelukseen. Matka jatkuu Brasiliaan, jossa Robinson perustaa plantaasin ja elelee varsin mukavaa ja tuottoisaa elämää. Eipä se riitä, maailma kutsuu, ja niinpä hän hyppää jälleen laivaan. Tällä kertaa suuntana on Afrikka, josta haetaan orjia. Matka katkeaa - hups - laivan jouduttua myrskyyn ja haaksirikkouduttua. Robinson on ainoa haaksirikosta selviytynyt ja hän päätyy aution saaren rannalle. Ensin ottaa päähän, mutta sitten on ryhdyttävä neuvokkaaksi. Robinson tyhjentää laivan hylyn niin hyvin kuin mahdollista, saa kaikenmoista kampetta ja evästä, rakentaa linnoituksen (suojautuakseen aution saaren vihollisilta?) ja alkaa lopulta myös viljellä maata ja kasvattaa vuohia. Aika ajoin saarella käy villejä uhraamassa sotavankeja (pirullisia nuo kannibaalit!) ja yhdellä tällaisella jumalattomalla reissulla Robinson pelastaa näiden kynsistä itselleen alkuasukaspalvelijan, jonka nimeää Perjantaiksi, jonka käännyttää kristinuskoon ja opettaa puhumaan englantia (joskaan Perjantai ei vuosikausia Robinsonin kanssa elettyään ja myöhemmin myös maailmaa kierrettyään koskaan opi puhumaan ilman hassua villiaksenttia). 28 vuoden saariseikkailun jälkeen Robinson pääsee lopulta laivaan ja jättää saarelleen pienen siirtokunnan jatkamaan kättensä töitä.

Ensimmäisen osan lopuksi kerrataan, kuinka paljon rikkauksia Robinson on ehtinyt yksinäisyydestään huolimatta tienata (tosi paljon!) ja saatellaan hänet takaisin Englantiin. Kirjan toisessa osassa levoton veri vetää Robinsonin jälleen merille, hän haluaa käydä katsomassa, kuinka pieni siirtokunta jaksaa sekä seikkailla muutenkin. Matka kulkee saaren kautta Madagaskarille ja Kauko-Itään, sieltä maata pitkin karavaanissa Kiinasta tataarivaltakuntien (?) läpi Siperiaan ja takaisin Eurooppaan. Kierrettyään melkein koko maailman Robinson lopulta päättää asettua aloilleen ja alkaa odottaa kuolemaa. Kunniakasta.

Täytyy sanoa, että reilun 700 sivun paatos oli melko raskasta luettavaa. Varsinkin ajoittaiset sivukaupalla kestäneet uskonnolliset pohdinnat alkoivat kyllästyttää, koska niissä ei ollut mitään erikoisen jännittävää. Hauskana lisänä tarinassa oli tietenkin maailman herruutta käsissään pidelleen Englannin ylistäminen ja villien pakanoiden kauhistelu - suorastaan ihastuttavaa kristillistä hurskastelua. Valitettavasti nämä osuudet eivät olleet yhtä suuressa osassa kuin yleinen yksinäisen miehen teologinen pohdiskelu. Ajalle tyypillinen uskonsotien varjo leimasi kyllä myös kristittyjen välejä, sillä kohdatessaan merillä katolisen ranskalaisen papin Robinson ei millään meinannut uskoa tyypin voivan olla kaikin puolin mallikas hemmo, vaikka katolinen olikin. Vaikeaa tuo kristityn elämä, en voi muuta sanoa.

Seikkailukirjaklassikkona Robinson Crusoe on kyllä ihan lyömätön. 300 vuoden takaiseen ahertavaan ja käsistä kätevään seikkailuelämään oli hauskaa tutustua, samoin noinkin selkeästi aikansa ajattelua valottavaan ihminen vs. luonto, eurooppalainen ihminen on maailman hallitsija jne. -ideologiaan, joka ilmeni hyvin selvästi kaikissa käänteissä. Loppuviimein vaan 700 sivun mittainen kristinuskon ja eurooppalaisen "sivistyksen" ylistys alkoi ottaa päähän.

Mutta tulipahan luettua.

4. tammikuuta 2011

Lämmintä soppaa

Miksiköhän sitä unohtaa, että maailma on pullollaan herkullisia reseptejä ja tyytyy vääntäämään jotain nuudeli-tonnikala-sotkua, kuten eilen tein? Tänään sen sijaan teki mieli jotain herkullista ja helppoa, ja seuraavaan soossiin olikin kaikki ainekset palsternakkaa lukuunottamatta valmiina kotona. Siispä, hyvät naiset ja herrat:

Tuhti linssikeitto (reseptin mukaan neljälle, minusta riittää ainakin kuudelle)


Tarvitset:

3 dl punaisia linssejä
1 sipuli
3 porkkanaa
1 palsternakka
3 valkosipulinkynttä
2 rkl öljyä
2 rkl currya
n. 1 l vettä
1 kasvisliemikuutio
1 prk tomaattimurskaa
1 tl suolaa
100 g sulatejuustoa (itse suosin Koskenlaskijan Paprika & chiliä)

Kuori ja kuutioi sipuli ja juurekset. Kuullota niitä öljyssä kattilassa, lisää curry ja murskattu valkosipuli. Lisää vesi, kasvisliemikuutio ja tomaattimurska. Kiehauta. Lisää linssit ja suola. Keitä noin 15 minuuttia, kunnes ainekset tuntuvat kypsiltä. Lisää sulatejuusto ja anna sen sulaa sekaan. Nauti vaikkapa hyvän leivän kanssa.

3. tammikuuta 2011

Odottavan aika on...

Uusi elämä odottaa.

V:n kanssa lähettelemme linkkejä ja mietimme uusia kodin vempeleitä, telkkaria, hifiä, huonekaluja. Ikea-reissu tuloillaan, tietenkin. Vanha kirjahyllyni menee ystävälle, tarvitsen uuden tilalle. Uusi koti ja paljaat seinät odottavat julisteita ja kortteja, keittiö purnukoita, ikkunat verhoja. Katsotaan, katsotaan, kunhan on ensin mitattu ja mietitty. Jännittävää ja uutta, suunnitella jonkun kanssa kotia.

Kehon rääkkäys on myös alkanut, tänään huidoin itseni piippuun BodyCombat-tunnilla, eilen ja perjantaina salilla, viime torstaina zumbassa. Vuodenvaihde aiheutti hyvät tarjoukset, joihin tartuin. Mikäs siinä, urheilusta tulee hyvä fiilinki, aina ja ikuisesti. Toivottavasti Helsinki tarjoaa yhtä hyvät ajat ja paikat. Eiköhän.

Pakkailin taas muutaman laatikon lisää, vaikkei muuttopäivästäkään ole vielä varmuutta. Onpahan vähemmän paniikkia sitten, kun se lähestyy. Ehkä. Inhoan muuttamista, tai ainakin sitä itse toimenpidettä. Uusi koti on toki miellyttävä ja laatikoiden purkaminen tavallaan hauskaa, joskin ainahan se ottaa oman aikansa, ennen kuin tavarat löytävät oikeat paikkansa.

Tällä kertaa minulla on joku mukanani niitä paikkoja miettimässä ja etsimässä.