21. helmikuuta 2021

Helena Immonen: Operaatio Punainen kettu

 


Suomi ja sota. Miten tunkkainen teema.

Mutta Suomi ja sota 2000-luvulla? Alkaa jo vähän kiinnostella!

Helena Immosen esikoisteos Operaatio Punainen kettu heittää lukijalle melkoisen täkyn. Miten ja miksi Suomi saattaisi päätyä 2000-luvulla sodan osapuoleksi? Ihan sellaisen aidon, havunmakuisen ja kranaatinsavun hajuisen sodan osapuoleksi? No, Venäjänpä kanssa tietenkin, kuinkas muuten.

Riina Koivu on aktiivinen reserviläinen, joka on käynyt viime aikoina aktiivisesti kertausharjoituksissa. Siviilielämässä hän on töitä paiskiva asiantuntija, pienen pojan äiti ja upseerimiehensä Mikaelin vaimo. Mikael työskentelee Pääesikunnassa ja joutuu hyvin vaativaan asemaan, kun Suomen tilanne alkaa yllättäen kiristyä. Riinan veli Joni on puolestaan valmiusyksikön sotilas, joka joutuu ensimmäisenä niin sanotusti kädet saveen, kun kirjan tarina alkaa rullautua auki. Jonin puoliso on viimeisillään raskaana, kun käsky astua palvelukseen tulee.

Kaikki on varmasti saanut alkunsa jo paljon aiemmin, mutta varsinaiseen toimintaan mennään Itämeren tapahtumien kautta. Ruotsi hakee yllättäen NATO:n jäseneksi ja tunnelma lähiseudulla alkaa puolestaan vähemmän yllättäen kuumentua. Gotlanti joutuu millään tavoin varautumatta tunnustuksettomien joukkojen miehittämäksi ja Ruotsi pyyttää Suomelta sotilaallista apua tilanteeseen. Niin Jonin joukot päätyvät saarelle valtaamaan sitä takaisin.

Gotlanti on kuitenkin vasta esinäytös, sillä Ruotsin kepposista suivantunut Venäjä suuntaa strategiansa ja toimintansa Suomea vastaan. Kymenlaakso ja Hanko muodostuvat keskeisiksi paikoiksi, kun suomalaiset huomaavat yhtäkkiä olevansa kuin historiallisessa luupissa: tapahtumat, joiden traumoista on pikkuhiljaa vuosikymmenten aikana jo päästy ehkä yli, tulevatkin iholle modernina sodankäyntinä. Sota ei kohdistu vain Puolustusvoimiin, vaan siviiliväestökin joutuu tekemisiin sodankäynnin kavalien muotojen kanssa, kun välttämätön infrastruktuuri ja tiedonvälityksen keinot kompuroivat.

Riina, Mikael ja Joni joutuvat jokainen tahollaan tekemisiin sellaisten asioiden kanssa, joihin eivät vahvasta sotilaallisesta koulutuksestaan huolimatta ole olleet aivan valmiina. Kuka olisi voinut uskoa, että Suomi on vielä joskus sodassa? Ja miten sotilaan käy, kun sota todella puskee päälle: miltä tappaminen tuntuu, miltä kuolemanpelko, miten valita toimintamalleja vain huonojen vaihtoehtojen joukosta, miten vaikuttaa asemassaan ylempiensä valintoihin ja päätöksiin, entä omiinsa?

Operaatio Punainen kettu on romaani, jota en ehkä ihan ensimmäisenä olisi valinnut lukupinooni, mutta oli se melkoinen seikkailu. Juoni etenee melko vauhdikkaasti, miljööt ja tapahtumat on rakennettu toiminnallisiksi ja eläviksi, kolmen eri päähenkilön kautta tarkastellaan sotaa eri näkökulmista ja erilaisten traagisten kokemusten kautta.

Kirjan maailmassa eletään luultavasti juuri näitä aikoja. Koronapandemiaa ei ole, mutta muuten esimerkiksi valtiojohto on nykyinen, ja presidentti ja ministerit esiintyvät kirjassa omana itsenään. Ratkaisu on kiinnostava, joskin hieman häiritsevä. Etenkin tasavallan presidentti Sauli Niinistö nousee kirjassa lähes messiaaniseen asemaan. Nikottelin.

Tarinana Operaatio punainen kettu on sangen vetävä ja olen antanut itseni ymmärtää, että sen yksityiskohdat ovat hyvällä mallilla. Armeijaa en itse ole käynyt enkä sotateknologiaa kovin hyvin tunne, mutta Immonen kuvaa tapahtumia, välineitä, syitä ja seurauksia uskottavasti.

Kirjan hahmot jäävät puolestaan valitettavan ohuiksi. Heillä on toki sisäinen maailmansa, tunteensa ja ajatuksensa, mutta omaan makuuni niitä kuvaillaan aivan ylitsevuotavasti ja paikoin jopa melodramaattisesti. Pettymyksen, pelon ja surun tunteet vääntyvät rautalangasta, kun ensin on ollut pahaenteisiä ajatuksia ja aavistuksia puolen kirjan verran. Ehkä olisin toivonut vähän vähemmän alleviivaamista ja selittämistä, lukijalle itselleen ei jätetä kyllä mitään tulkinnan tekemisen tarpeita, kun henkilöiden läpikäymät ajatukset selitetään auki moneen kertaan. Mutta toisaalta, ehkä se ei ole tämän genren tarkoituskaan.

Kokonaisuutena Operaatio Punainen kettu on mielenkiintoinen visio ja hypoteesi siitä, millaisten tapahtumien ja syiden vuoksi Suomi saattaisi nykyaikana joutua sotaan ja millaista sodankäynti olisi. Taidanpa hyvinkin napata kirjan kirjavinkkauslistalleni, jahka taas jossain vaiheessa olen opehommissa ja pääsen vinkkaamaan nuorisolle kirjallisuutta. Tämä passaisi hyvin kasi- ja ysiluokkalaisille historian tai yhteiskuntaopin opetuksen oheen. 


Helena Immonen: Operaatio Punainen kettu
Ulkoasu: Jussi Jääskeläinen
Crime Time 2020
464 s.

Omasta (tai no puolison) hyllystä.


Toisaalla: Kirsin kirjanurkka, Reserviläinen

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 29. Kirjan henkilön elämä muuttuu, Kirjan kannet auki -haasteen kohta 18. Kirja, jonka kannet on suunnitellut mies (Jussi Jääskeläinen).

11. helmikuuta 2021

David Foster Wallace: Päättymätön riemu

 


Nythän on niin, että minä totisesti vietin Herran vaiko Googlen tai kenties Teslan vuoden 2020 viimeisen viidenneksen maailmassa, jossa mikään ei vedä vertoja tennikselle, vielä yhdelle annokselle kunnon heroiinia tai AA-kerhon tapaamiselle, jossa ne pirun vanhat patutkin edelleen käyvät. Sinne minä upposin, siihen maailmaan, josta en oikein mitään tiennyt enkä ehkä olisikaan halunnut tietää, mutta nyt sitten tiedän, enkä oikeastaan muusta enää haluakaan tietää, jos tiedätte mitä tarkoitan.

David Foster Wallacen pääteos Infinite Jest ilmestyi vuonna 1996 ja mitä ilmeisimmin mäjäytti itsensä melkoiseen kulttimaineeseen saman tien, monissa piireissä jopa kirjaa lukematta. Minä kuulin kirjasta joskus viime vuosikymmennellä, kun innostuin Wallacesta Jonathan Franzeniin tutustumisen kautta. (Olen ennenkin kirjoittanut siitä, kuinka kirjat johtavat toisiinsa ja niin tekevät toki myös kirjailijat.) Wallacen villejä esseitä ja novelleja on suomentanut ansiokkaasti Juhani Lindholm ja kustantanut Siltala (yksi ehdottomia suosikkikustantamojani, eikä tämä ole maksettu mainos).

Infinite Jestiä Lindholm ei kuitenkaan ole suostunut tai halunnut suomentaa. Näin olen kuullut hänen itse sanovan jossain tilaisuudessa. Tai itse asiassa jos nyt totta puhutaan, muistan ihan tarkkaan, että se tilaisuus oli David Foster Wallace -aiheinen tapahtuma Yhdysvaltojen Suomen suurlähetystössä, jonne olin jotenkin onnistunut hankkiutumaan, eli siis Siltalalta oli tullut kutsu, kiitos vielä, vaikka siitä onkin jo monta vuotta aikaa. Silloin oli alkukesä, kesäkuu, ja suurlähetystö oli eri hieno paikka, jossa oli tarjolla purtavaa ja viiniä ja Wallacesta kertova elokuva End of the Tour (jonka voisi vaikka piruuttaan katsoa uudelleenkiin) ja keskustelua ja sen sellaista. Tulin siellä vähän hiprakkaan ja muistaakseni menin seuraavana päivänä johonkin työhaastatteluun, joten en lähtenyt jatkoille, vaikka kovasti houkuteltiin, vaikken edes oikeastaan tuntenut ketään, mikä ehkä edelleen harmittaa, siis se lähtemättömyys ja vähän sekin, etten tuntenut ketään, mutta toisaalta oli sentään minullakin joku järki päässä, vaikka nyt en kyllä muista mikä se työhaastattelu edes oli ja sainko sitä paikkaa, mutta ihan sama.

Nyt kuitenkin tuo mötkäle on suomennettu ja julkaistu. Suomentaja on Tero Valkonen, joka ansaitsee urakastaan jonkin palkinnon ja miljoona kunniamainintaa. Julkaisussa on sormensa pelissä myös Kari Hotakaisella, joka sijoitti siihen osan Räikköskirjastaan käärimistään fyffeistä. Päättymätön riemu on jo fyysillisenä artikkelina melkoinen, hapanjuurileivonnassa käyttämäni keittiövaa'an mukaan se painaa 1429 grammaa ja sivuja on 1061, eikä siis tosiaankaan niin sanotusti "kolahtanut postilaatikkoon" viime lokakuussa, kun olin sen Siltalan verkkokaupasta tilannut, vaan se piti hakea lähipostista, eikä se mahtunut paketissaan edes reppuuni, joka tosin kieltämättä on vähän pienikokoinen, vaikka sinne kyllä mahtuvat uintikamppeet ihan hyvin silloin, kun Aikana Ennen Koronaa vielä saattoi käydä uimassa.

Päättymätön riemu on kirja, josta on vähän hankala tiiviisti sanoa mitään, koska tiiviys ei ole sellainen määritelmä, joka sopii sen tarinaan tai kieleen tai oikeastaan mihinkään siihen liittyvään millään tavalla. Se on massiivinen romaani, joka leikittelee lukijallaan, lukijan kärsivällisyydellä, lukijan älyllä ja ymmärryksellä, jaksamisella ja hermoilla. Samalla tavoin se pyörittelee itseään ja omia juonilinjojaan.

Pääosassa on oikeastaan kolme asiaa. 

Yksi on nuorten urheilulupausten Enfieldin tennisakatemia Suur-Bostonissa joskus suunnilleen meidän aikanamme tai jossain lähimailla, ehkä vähän aikaa sitten. Nuorisolaisten elämää, treenejä ja keskinäisiä suhinoita tarkastellaan laajalti ja toisaalta, heh, tiiviisti, sillä tärkeimmät tapahtumat sijoittuvat lopulta muutamien vuorokausien sisälle Depend-aikuisalusvaatteen vuoden marraskuussa. Niin, ne vuodet on siis suunnilleen vuosituhannen vaihteesta alkaen nimetty eniten fygeä pöytään iskeneiden sponsoriyritysten mukaan, eli tämä meidän käyttämämme numeroasia on ikään kuin haudattu.

Toinen keskeinen seikka tai ympäristö on akatemian lähellä sijaitseva Ennetin huoneen puolimatkanhuone, elikkäs toipuvien alkoholistien ja narkkarien asuintalo ja sen henkilöt. Pääosaan nousee, ehkä, ainakin ajoittain, Don Gately, joka on omassa toipumisprosessissaan jo sen verran pitkällä, että on päässyt puolimatkanhuoneeseen henkilökunnan jäseneksi.

Ja kolmantena on sitten quebeciläinen terroristisolu, joka haluaa käsiinsä Enfieldin perustajan, elokuvaohjaaja (jne., jne.) James Incandenzan, sittemmin itsensä mikroaaltouunilla tappaneen ilmeisen nerokkuuden ohjaaman salaperäisen kokeellisen videomoduulin, joka on niin viihdyttävä, että sekuntikin sen katsomista saa jäämään ikuiseen koukkuun, jonka jälkeen ei halua eikä pysty enää koskaan tekemään mitään muuta kuin katsomaan sitä. Luonnollisesti myös Yhdysvaltojen uudehkon liittovaltion ONAN:in Määrittelemättömien palveluiden virasto (tiedustelupalvelu, siis) on moduulista kiinnostunut. Ja niistä terroristeista.

Näiden ympärille Päättymätön riemu itsensä kerii, kietoo, kutoo ja kääntelee (oli pakko keksiä vielä neljäs k:lla alkava verbi). Ja voi luoja miten se sen tekee. Tai siis Wallacehan sen tekee. Kerronta on maanisen villiä, kokeilevaa, temppuilevaa, paikoin hyvin suoraviivaista, osin dialogivetoista, välillä tajunnanvirtaa, paikoin tyhjää ja arvoituksellista, sitten taas kuin parhaastakin lukuromaanista tai jännityskirjasta. Välillä tulevia sivuja selailee kauhulla eteenpäin pohtien, eikö tämä kohtaus koskaan pääty ja milloin voin pitää taukoa, välillä unohtaa missä edes on ja mitä tekemässä (tai siis ei tietenkään unohda: ihminen on lukemassa Päättymätöntä riemua herran tähden).

Addiktioista tämä kertoo. Addiktioista, niistä toipumisesta, niissä piehtaroinnissa, niiden sivuvaikutuksista ja jälkivaikutuksista ja niitä ennen olleesta elämästä. Addiktioista, jotka kohdistuvat päihteisiin (joita on niin jumalaton määrä ja sellaisella tarkkuudella ja laaja-alaisuudella, että ei voi kun huokaista ja lähettää terveisiä farmakologian asiantuntijoille, että on teilläkin työ!), seksiin, ihmissuhteisiin, viihteeseen, olemiseen, rahaan, pelaamiseen, oikeastaan mihin tahansa. Mistä kaikesta voi olla riippuvainen ja onko mahdollisuutta olla olematta? Mistään? Ikinä? Miten muka?

Pidän Wallacea jonkinasteisena profeettana, niin hyvin hän tavoittaa tässä 1990-luvulla kirjoitetussa teoksessa 2020-luvun tyhjyyden ja tempoilun, vaikkei hän tietenkään mikään profeetta ole tai siis ollut, vaan älykäs, lahjakas ja tarkkanäköinen kirjailija, joka valitettavasti nollasi karttansa vuonna 2006 näkemättä tätä somehysteriaa, valeuutisvyöryä ja maailman sekoamista. Olletikin hän on myös ylihypetetty, kulttimaineinen eikä hän taatusti ollut missään määrin helppo ja mukava kumppani tai ystävä. Teknologian kehitystä Wallace sentään ei ihan osannut ennustaa, ja kirjan maailman elektroniikka onkin hupaisan vanhanaikaista, mutta toisaalta se vahvistaa ydintä entisestään. Ihmisen tarve tulla viihdytetyksi, tarve saada nautintoa ja tehdä se kaikki yhä uudestaan yhä vahvemman mielihyvän toivossa on ihan samanlaista, vaikka sen lähteenä olisi vanhanaikainen analoginen telkkari kuin VR-lasit. (Joita tässä kirjassa ei siis ole, mutta eräänlaisia videopuheluita kyllä saatetaan soitella ja niistäkin koetaan ulkonäköpaineita ja sen sellaista.)

Päättymätön riemu on valtava, kertakaikkisen valtava kokonaisuus, jonka Wallace on kirjoittanut röyhkeän anteeksipyytelemättömällä pöyhkeydellä, valtavalla tietovarannolla ja yltiöpäisellä yksityiskohtien tarkkuudella. Romaani laajenee jatkuvasti joka suuntaan, tuntuu, että sen kerronta punoo lankoja koko ajan ympärilleen, se on täysin pitelemätön ja hallitsematon. Ja silti, kuitenkin, ja ehdottomasti se on sataprosenttisesti tekijänsä näpeissä, siinä ei ole mitään sellaista, jolla ei olisi syytä ja tarkoitusta. (En minä niitä kaikkia syitä ja tarkoituksia huomannut, ymmärtänyt tai muutenkaan sisäistänyt, mutta ei ole yhtään epäselvää, etteikö Wallace olisi tiennyt millintarkkuudella, mitä on tekemässä.)

Kerronnassa on niin monenlaisia tyylejä, tasoja ja puolia, että hengästyttää. Se voi lamaannuttaa ja ärsyttää, mutta mihinkään ne eivät sieltä katoa. Päättymättömän riemun sivuilla pääsee sujahtamaan prostituoidun, huumeaddiktin, hyväksikäytetyn, ammutun, hakatun, väärinkohdellun, menestyjän, vastasynnyttäneen, kuolevan, toipuvan, tappajan ja auttajan nahkoihin, halusi tai ei. En ole itse kokenut, miltä vieroitusoireet tuntuvat, mutta tämän kirjan luettuani luulen edes etäisesti voivani kuvitella sen. En ole kohdannut väkivaltaa, mutta olen valmis vannomaan, että jokusenkin lukemani kohtauksen jälkeen minun ihollani oli muutama mustelma.

Päättymätön riemu on paikoin hulvattoman hauska, paikoin traaginen ja ällöttävä. Se kertoo surullisesta maailmasta, jossa olemme itse valinneet elävämme, ja jonka suuntaa voisimme halutessamme muuttaa, mutta emme halua. On liian kiire vaan vilkaista vähän jotain viihdyttävää nopeasti, saada vähän nautintoa, turruttaa itseämme ja muita.

Että sen minä vaan sanon, että melkoinen kokemus tämä oli. Sellainen kirja, jota en unohda koskaan. Että kun olen kuitenkin lukenut satoja, satoja, satoja kirjoja, niin tämä on jotain muuta. Ja että minä en lukenut tästä kirjasta naisvihaa tai muutakaan vihaa, vaan minä löysin tästä ylittämätöntä kerronnan taitoa ja tarkkasilmäisyyttä ja helvetillistä jaaritteluakin minä löysin. Ja vaikka sanotaan tässäkin pahasti, rumasti ja hyytävän hirveästi, ollaan yksioikoisia ja irvaillaan ehkä huomaamattakin vähemmistöille ja erilaisuudelle ja toiseudelle ja käytetään kieltä, jota en haluaisi missään nähdä, mutta joka on olemassaoleva asia ja siksi siitäkin pöyristyminen on turhaa, niin siltikin, siltikin tämä on kirja, jonka lukemista en tule koskaan katumaan tai jonka loistavuutta ei minun silmissäni häivytä yhtään mikään. 

Tyyliin.

 

David Foster Wallace: Päättymätön riemu
Suomentaja: Tero Valkonen
Siltala / Sanavalinta 2020
1061 s.
Infinite Jest (1996)

Omasta hyllystä.


Toisaalla: Esa Mäkijärvi / Demokraatti, Kaisa Ranta / Tähtivaeltaja, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Donna mobilen kirjat, Maaria Ylikangas / Nuori Voima

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 35. Kirja, jonka ilmestymistä olet odottanut

3. helmikuuta 2021

Nainen, aina väärin

 


Lukemisharrastuksessa on lukemattomia (heh) hyviä puolia ja kiehtovia yksityiskohtia, ja yksi niistä on se, kuinka periaatteessa toisiinsa liittymättömät kirjat saattavatkin peräkkäin luettuna muodostaa eräänlaisen jatkumon. Ne osuvat tematiikaltaan, syvärakenteeltaan tai ihan vain joiltain yksityiskohdiltaan toisiinsa, hipaisevat tai tömähtävät kovaa vasten.

Alkuvuoteni on ollut kirjallisessa mielessä naisasiaa, hyvä niin. Luettuani ensin naisten mielenterveydestä ja yksinäisyydestä päädyin miesten naisiin kohdistamaan väkivaltaan ja sitten taas mielenterveyteen ja identiteettiin. Nämä ovat paitsi kiinnostavia ja tärkeitä teemoja, myös ihan tervettä vastapainoa David Foster Wallacen sangen miehiselle Päättymättömälle riemulle (josta kirjoittaminen antaa edelleen odottaa itseään, prosessini on vieläkin kesken!).

Evie Wyld teki minuun henkeäsalpaavan vaikutuksen romaanillaan Kaikki laulavat linnut. Uusi suomennos Me olemme susia oli tietenkin itseoikeutetusti lukulistalla. Loistavaksi romaaniksi sekin osoittautui, vaikka on ilmaisultaan erilainen kuin Kaikki laulavat linnut, ehkä jollain tapaa suorasukaisempi, tarinallisempi.

Romaanissa on kolme aikatasoa, joiden kautta tarkastellaan naisen elämää Isossa-Britanniassa, tarkemmin Skotlannissa. Nykyajassa häilyväinen Viviane joutuu pitämään kasassa itseään, perhettään ja perheen sukukartanoa, jonne hän aika ajoin ajaa luuhaamaan päiväksi tai pariksi. Viviane kaipaisi jotain muuta kuin mitä hänellä on, mutta ei osaa tai halua tehdä päätöksiä suuntaan tai toiseen. Toisen maailmansodan jälkeisessä ajassa Ruthista on tullut ehkä omaksikin yllätyksekseen kotirouva kolkkoon taloon pikkupaikkakunnalle ja äitipuoli kahdelle kouluikäiselle pojalle. Puoliso tekee pitkää päivää poissa kotoa, eikä Ruth meinaa millään asettua hänelle varattuun rooliin. 1700-luvulla Sarah joutuu vainotuksi oletetun noituuden takia ja pakenee tielleen osuneen perheen kanssa syvälle metsään karkuun vihaisia kyläläisiä.

Wyldin teksti on vahvaa, suoraa ja nöyristelemätöntä. Hänen henkilönsä ovat säröisiä ja epätäydellisiä, ja siksi uskottavia ja tosia. Epävarmoja, mieltään muuttavia, miellyttämisenhaluisia, itsekkäitä, ajattelemattomia. Ihan niin kuin ihmiset ovat. Karulla tavalla Wyld rakentaa kuviostaan yhä suurempaa ja merkityksellisempää: kuinka suuri valta meillä on toisiimme, kuinka paljon merkitsevät "ikiaikaiset" arvojärjestykset, säännöt ja voima.

Me olemme susia on romaani, jonka sisään solahtaa, sitä lukee kuin hengenhädässä ja sitten niin, että toivoo sen vain jatkuvan, kauheuksistaan huolimatta. Lamaannuttavaa on myös huomata, etteivät (nais)ruumiit rannalla tunnu enää oikein miltään. Näin tämä vain menee, näitä vain aina ja uudestaan tulee. Wyldin kirjat ovat aarteita, hienoja kokonaisuuksia, joissa on yhä uusia kerroksia kuorittavaksi. Ne kestävät monta lukukertaa eivätkä välttämättä silloinkaan anna itsestään kaikkea.

Tuuve Aron tuorein romaani Kalasatama on autofiktion, esseen ja pamfletin yhdistelmä. Olen pitänyt lukemistani Aron novelleista, koska ne ovat vänkiä, vääräsäärisiä ja muotteja vältteleviä. Olikin kiinnostavaa tutustua kirjailijaan tarkemmin hänen omien muistojensa, ajatustensa ja mielipiteidensä kautta, vaikka toki vastuu jää myös lukijalle: värikynää on käytetty ja fiktion ja todellisten ihmisten ja tapahtumien välillä on häilyvä raja.

Kalasatama paneutuu etenkin Aron henkilökohtaiseen perhe- ja ihmissuhdehistoriaan, pitkälti siitä johtuviin mielenterveyshaasteisiin, elämään ja identiteettiin helsinkiläisenä lesbona, kirjailijana ja ihmisenä. Mikä on naisen paikka tässä kuviossa? Kuinka paljon on tilaa, kuinka paljon rajoitetaan? Missä määrin ihmisen rajat ovat hänen itsensä tekemiä, kuinka paljon lopulta estämme itseämme toimimasta, elämästä ja rakastamasta? Aro kirjoittaa vimmatulla, paikoin vihaisella tyylillä, hän ei silottele eikä pyytele juurikaan anteeksi. Ajoittain teksti on ilkeääkin: kyytiä tuntuvat saavan nykynuoret häilyvine seksuaalisine identiteetteineen, ne jotka poimivat rusinat pullasta eivätkä itse joudu taistelemaan asemansa puolesta, sisäänpäinlämpiävät kulttuuripiirit, sosiaalisten sääntöjen vankina olevat heterot ja niin edelleen.

Vaikka Aro tykittää menemään kiihkolla, eikä todellakaan kirjoita konsensushenkisesti siloitellen tai kaikkia (tai ketään) miellyttämään pyrkien, oma lukukokemukseni oli raikas ja hengittävä. Suoraan puhuminen on monitahoinen asia. Yhtäältä on kai nykyajan hengen mukaista sanoa, ettei mitään enää saa sanoa ja toisaalta pyrkiä osoittamaan olevansa oikealla tavalla hyvis, kun osaa puhua niin, että ottaa kaikki huomioon. Itse en halua tehdä kumpaakaan. Kyllästyttää valta-asemassa olevien ihmisten järjenvastainen ölinä siitä, kuinka "mistään ei saa puhua" (vaikka puhuvat koko ajan), mutta ihan samalla tavoin kyllästyttää sekin, että ihan joka ikisessä asiassa pitäisi huomioida mahdollinen jonkun yksilön triggeröityminen (jota sanaakin vihaan). Ehkä balanssi löytyy jostain, en tiedä. Aro ei mihinkään balanssiin pyrikään, paitsi oman hyvinvointinsa suhteen. Onneksi tarinan kaari jättää jälkeensä toiveikkaan olon, kesän valon ja vähittäisen toipumisen.

Näiden kirjojen jälkeen pitää ehkä harkita jotain muuta tematiikkaa, mutta se jää nähtäväksi. Ainakin olen saanut vaikuttavaa luettavaa käsiini. Kiitos siitä.


Evie Wyld: Me olemme susia
Suomentaja: Aleksi Milonoff
Tammi 2020
417 s.
The Bass Rock (2020)

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirjaluotsi, Mitä luimme kerran, Lumiomena, Kirjakaapin kummitus, Kirjojen keskellä, Donna mobilen kirjat


Tuuve Aro: Kalasatama
WSOY 2020
296 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Herman Raivio / Kiiltomato


Haasteet: Helmet-haasteen kohdat 4. Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan ja 12. Kirjassa ollaan metsässä. Wyldin kirjalla osallistun myös Kirjan kannet auki -haasteeseen ja ruksaan kohdan 7. Kirja, jonka kannet on suunnitellut nainen (ne ovat Emmi Kyytsösen käsialaa).