26. tammikuuta 2021

Jhumpa Lahiri: Missä milloinkin

 


Jhumpa Lahiri on tehnyt minuun vaikutuksen novellikokoelmallaan Tämä siunattu koti ja romaanillaan Kaima. Tulvaniitty minulla oli kesken viime vuoden helmikuussa, kun lähdin synnyttämään, ja kirja oli luonnollisesti mukanani sairaalassa. (Kesken se on edelleen, kun lukeminen ja kaikki meni silloin sekaisin pitkäksi aikaa, mutta ehkä joskus saan sen vielä luettua.) Nyt lukuvuoroon pääsi varausjonon edetessä Lahirin uusin romaani Missä milloinkin.

Uusi teos on hyvin erilainen kuin aiemmat Lahirilta lukemani kirjat. Hän onkin kirjoittanut sen eri kielellä kuin edelliset kaunokirjalliset teoksensa, nimittäin italiaksi. Uskon kielenvaihdoksen näkyvän tekstissä vahvasti, vaikka epäilemättä Lahiri on muutenkin hyvin uudistumiskykyinen ja vakaan taitava kirjailija.

Missä milloinkin koostuu lyhyistä luvuista, joissa nimettömäksi jäävä italialainen nainen elää hiljaista elämäänsä italialaisessa suurkaupungissa (Roomassa, uskon), muistelee, kohtaa, käpertyy, ajattelee, kokee, tuntee. Ilmaisu on ilmavaa, pienieleistä ja taidokasta, Helinä Kangas on suomentanut kirjan tyylillä.

Etäinen olo minulla silti oli alusta alkaen, eikä se muuksi muuttunut kirjan sivujen kääntyessä eteenpäin. Päähenkilö on syrjäänvetäytyvä tarkkailija, nainen joka ei ole koskaan lähtenyt lentoon tai tehnyt asioita, jotka veisivät kuuluisalle epämukavuusalueelle. Hän on vanhempiensa ainoa lapsi, isän, joka ei osannut tai halunnut olla isä ja äidin, jonka kanssa välit ovat nihkeät. Omaa perhettä hänellä ei ole, muutama suhde menneisyydessä kuitenkin. 

Pidän kirjallisuudesta, jossa kuvataan elämän ohikiitävyyttä, arkisuutta, hetkiä, joita ei välttämättä edes huomaa ennen kuin ne ovat jo menneet, mutta joilla on kestoaan suurempi paino. Pidän tarkkailusta, pidän miljööstä, joka herää eloon salavihkaisesti, pienien yksityiskohtien kautta. Miljöö onkin tässä kirjassa onnistunein osuus: italialaisen kaupungin kujat, puodit, kahvilat, puistot ja ikkunanpielet näkyvät elävänä edessä. 

Sen sijaan en pidä kirjallisuudessa (sen enempää kuin todellisuudessakaan) tarpeettoman ilkeää kanssaihmisten kuvailua, ja Lahirin kertoja sortuu yhteen ikävimpään: hän tekee useamman kerran huomioita kanssaihmistensä painosta. Jopa pikkulasta hän arvostelee mielessään (ei sentään ääneen) tukevaksi. Ylipainon esiintuominen henkilöiden keskeisenä piirteenä on ärsyttänyt minua lapsena lukemistani Neiti Etsivistä saakka (Bess-parka, tuo kymmenissä ja kymmenissä kirjoissa väärinkohdeltu tyttöraasu), ja nykyisin tunnun olevan sille vielä herkempi. Pitää olla jokin todella hyvä syy, että ostan sen tarpeellisuuden. Itse en tästä romaanista saanut luettua syytä sille, miksi päähenkilö kiinnitti muiden (yli)painoon huomiota. Kertaalleen ehkä mainittiin hänen käyvän itse vaa'alla tai että hänellä oli vaaka, mutta sen suurempia tulkintoja en itse päässyt tekemään. Ehken myöskään jaksanut. Pitäisi varmaan lukea kirja uudelleen, että löytäisin enemmän syitä. Mutta en halua.

Missä milloinkin on vahva kurkistusikkuna Italiaan. Sitä lukiessaan tuntee olevansa nojatuolimatkalla, pääsevänsä tarkkailemaan ympäristöä kirjan päähenkilön mukana, kokemaan ohimeneviä mutta toisinaan merkityksessään voimakkaita hetkiä. Ihmisen elämää.


Jhumpa Lahiri: Missä milloinkin
Suomentaja: Helinä Kangas
Tammi 2020
148 s.
Dove mi trovo (2018)

Kirjastosta.



Haasteet: Helmet-haasteen kohta 43. Kirjassa ei kerrota sen päähenkilön nimeä, Kirjan kannet auki -haasteen kohta 7. Kovakantinen kirja

4 kommenttia:

  1. Sinun laillasi ymmällä. En muista tuota painosta puhumista, mutta jotenkin naisen ilkeys jäi mieleen. Jossain kohtaa hän suorastan puhisi vihasta ja suuttumuksesta. Kyllä minä Lahirilta seuraavankin luen, vaikka tämä ei sytyttänyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samoin minä. Tulvaniityn aloitan varmaan alusta uudelleen, kun se tosiaan jäi kesken melkein vuosi sitten, enkä ihan kauhean pitkällä silloin ollut.

      Minusta on kyllä ihailtavaa, kuinka kirjailija pystyy uudistumaan näin tyystin. Se on taitoa se! (Vaikka lukijat jäisivätkin ymmälleen.)

      Poista
  2. Uudenlaista ja tuoretta Lahiria, joka tässä kuvaa vähin sanoin ihmisen irrallisuutta. Alituista liikettä ja satunnaisia elämänviivojen leikkamisia matkalla kohti päämäärää, jonka arvoitus ratkeaa vasta, kun sen kerran saavutamme...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Liike ja matkalla olo tosiaan leimaavat tätä teosta. Niihin teemoihin en kyllä tunnu kyllästyvän, sitähän elämä on: aina olemme liikkeessä, tavalla tai toisella. Vaan pääsisipä sitä pian oikeasti taas liikkeelle, tämän kirjan lukeminen herätti älyttömän kaipuun eteläeurooppalaisille kujille ja kuppiloihin!

      Poista

Kiitos kommentistasi!