17. elokuuta 2017

Vauhdikkaan vetävä Mafiakesä



Oletko miettinyt, millainen se mafian kummisetä oikeasti on?

No, ei ollut miettinyt 16-vuotias Arttukaan, kun rapututkijaisä ilmoittaa kesän aluksi, että on saanut koko heinäkuuksi pestin sisilialaiselta merentutkimuslaitokselta. Arttu, iskä ja iskän naisystävä Merikukka (a.k.a. WC-kukka) lähtevät siis Sisiliaan.

Kesä on kuuma ja Artun juoksuharrastus lisää hikeä pintaan entisestään. Iskä ja Merikukka suunnittelevat tiukempaakin sitoutumista toisiinsa. Arttua se hieman mietityttää: äiti on kyllä kuollut jo monta vuotta sitten ja iskä vaikuttaa lopultakin onnelliselta kaiken sen surun ja muutamien vielä erikoisempien naisystävien jäljiltä, mutta pakkoko sen rakkaudenkohteen on olla pinkin eri sävyihin ihastunut aikuisbarbie...?

Sisilia tarjoaa kuumia kesäpäiviä ja uusia kavereita. Arttu tutustuu roomalaiskaksosiin Lunaan ja Lucaan, jotka ovat mummolareissulla sekä kipakkaan irlantilaiseen Mollyyn. Merentutkimuslaitoksella on töissä myös eräs sangen viehättävä Alexandra…

Rantahengailu muuttuu kuitenkin astetta vakavammaksi, kun Arttu kavereineen huomaa sotkeutuneensa käytännössä vahingossa niin mafian kuin paikallisen nuorisorikollisjengin kuvioihin. Etnan huipulle kiipeäminen osoittautuu hengenvaaralliseksi puuhaksi, eikä jää edes yhteen kertaan kun Arttu kavereineen kohtaa aseita. Voiko kaikesta uhasta huolimatta kesästä selvitä hengissä? Ja mitä ne ympäriinsä esiin puskevat salamanterit oikein tarkoittavat...

Tästä syksystä tulee sillä tavalla erilainen kuin aiemmista, että ihan työn puolesta olisi hyvä olla kärryillä nuortenkirjaskenestä, kun nyt kerran kirjastossa lasten- ja nuortenosaston projektissa työskentelen. Olen ollut aika varma, että luen muutenkin paljon nuortenkirjoja, mutta kun aloin perata arkistojani, huomasin, että aika vahvasti olen kyllä keskittynyt spefi-osastolle, enkä sieltäkään ole lukenut kuin varsin valikoivasti. Tilanne on siis saatava muutettua, jotta pystyn tekemään työni hyvin.

Erinomaista alkua nuortenkirjasyksylle tarjosi Antti Halmeen Mafiakesä. Siinä on oivallisesti rakennetut henkilöhahmot, vauhtia ja vaarallisia tilanteita sekä toimiva ja toiminnallinen juoni. Atleettinen Arttu on vauhdikas, muttei ärsyttävä. Hän on tarinan minäkertoja, joten lukija pääsee todellakin Artun pään sisälle. Siellä onkin monenlaista kiinnostavaa tarkkailtavaa: suhde iskään ja Merikukkaan, naiskauneuteen, oikeaan ja väärään. Ihmissuhdekuvioissa on raikasta otetta, eikä turhaa ennalta-arvattavuutta. Vaarat sykäyttävät sydäntä, ja kirjassa on oikeasti paikoin melko kova meno.

Antti Halme tarjosi erinomaisen lukukokemuksen, joka viihdytti ja ilahdutti. Tätä vinkkaisin ehdottomasi yläkoululaisille luettavaksi! (Ja toki sitä vanhemmillekin.)


Antti Halme: Mafiakesä
Ulkoasu: ?
Otava 2017
208 s.

Kirjastosta.

_____________

Toisaalla: Lastenkirjahylly, Iltatähden syttyessäEvarian kirjahylly, Eveliina Kaarela / Lukufiilis, Siniset helmet

16. elokuuta 2017

Reeta Aarnio: Hän joka ei pelkää



Elät maailmassa, Pangaiassa, jossa ihmisiä valvotaan koko ajan ja kaikki kontrollin ulkopuolinen on kiellettyä. Et kyseenalaista mitään, toimit tismalleen sääntöjen mukaan. Sinulla on tietty paikka ja tehtävä, ura on suunniteltu puolestasi ja puolisokin valitaan sinulle valmiiksi. Et kyseenalaista Säännönvalvojat näkevät kyllä, jos teet toisin. Kaikki nähdään ja kuullaan, usko pois.

Ja sitten siihen maailmaan, yhdelle rannalle, ajautuu poika, joka tulee jostain ihan muualta, eikä elä yhtään niin kuin on totuttu. Ihan vieras kulttuuri – jota ei pitäisi olla olemassakaan – tulee sinua ja perhettäsi lähelle, paljastaa, kuinka toisin maailman voi nähdä, elää ja kokea. 

Tässä kirjassa yhdistyvät pelottavan kontrolliyhteiskunnan kylmänviileys ja vapaiden alkuperäiskansojen viisaus ja perinne. Törmäystähän siinä on luvassa. Kirai on poika, joka on karkotettu omasta heimostaan ja pantu ruuheen ajelehtimaan. Kirain heimo, atavaanit, tekee niin kuolleilleen, mutta Kirai on mitä suurimmissa määrin elossa. Hän päätyy maailmaan, jota ei tunne. Sisarukset Asisi ja Rei löytävät hänet ja vievät kotiinsa. Perheen onnistuu piilotella Kiraita jonkin aikaa, mutta arvata saattaa, kuinka kontrolliyhteiskunnassa lopulta käy: kiinni jäädään.

Kirai laitetaan tehtaaseen työskentelemään, Rein ja Asisin vanhemmat lähetetään kauas kotoa pelkän hologrammiyhteyden päähän, Rei jää kotitilalle työskentelemään, Asisi lähtee uraluotsin määräämälle opintopolulle. Maailman tilaa valotetaan koko ajan enemmän, ja sen sävyt paljastuvat myös kirjan henkilöille itselleen. Kapinakin kytee, niin kuin ihmisissä lopulta aina.

Reeta Arnion Hän joka ei pelkää on laadukas, moniulotteinen dystopia. Se yhdistää kiehtovalla tavalla alkuperäiskansan myyttisen tarinankerronnan perinteen ja kylmän kontrolliyhteiskunnan, jossa koneellistettu, systematisoitu ja optimoitu järjestelmä pyrkii pitämään kansalaiset koneistonsa hiottuina osasina.

Henkilöhahmot herättävät myötätuntoa. Kirai joutuu maailmaan, jota ei tunne, mutta sopeutuu niin hyvin kuin voi. Rei pyrkii olemaan niin hyvä ja toimiva kansalainen kuin mahdollista. Asisi on älykäs ja ohjautuukin opinnoissaan ja uravalinnassaan kohti yhteiskunnan ylintä kerrosta. Mutta miten sopeutua, kun kaikki totuttu ja opittu saa säröjä ja on vaarassa romahtaa kokonaan?

Hän joka ei pelkää kuvaa maailmaa, jollaisessa jo osin elämme. Kontrollia, valvontaa ja seurantaa on paljon: foliohattuisempi jo miettii, onko enää mitään keinoa pysyä näkymättömissä. Elämän optimointi yhteiskunnan kannalta tehokkaimpaan ja järkevimpään malliin ei ole kaukana sekään, sillä jo nyt yksilölle asetetaan suuria vaatimuksia ja odotuksia. Pitäisi tehdä järkeviä valintoja nuoresta pitäen, suunnitella elämäänsä ja tulevaisuuttaan, menestyä ja onnistua. Vauhdin pitäisi olla hurja, haahuilulle, kokeilulle ja virheille ei ole aikaa.

Aarnion kirja muistuttaa, että historia voidaan kirjoittaa uusiksi, jos ihmiset antavat siihen luvan ja hyväksyvät asioiden tilan. Tärkeitä asioita voidaan pimittää ja vääristellä, jos kukaan ei koskaan kritisoi tai kyseenalaista. Siksi on välttämätöntä, ettei oman elämänsä ohjaksia anna muille.


Reeta Aarnio: Hän joka ei pelkää
Ulkoasu: ?
Otava 2013
253 s.

Kirjastosta.

_________

Toisaalla: Tarinoiden taikaa, Mustemaailmani, Magentabooks

14. elokuuta 2017

Runokuun runohaaste!



Runokuu, tuo ihana elokuinen runotapahtuma, on ensi viikolla (21.–27.8.) jälleen ilonamme, tänä vuonna rakkausteemalla. Viikon ajalle Nuoren Voiman Liitto on järjestänyt hurja määrä erilaista runoaiheista ohjelmaa, katso vaikka!

Innostuimme runokävelyporukalla jatkamaan heinäkuisen runoinnon vallassa myös nyt elokuun Runokuussa. Kirjasammossa heitettiin nimittäin haaste lukea runoja rakkaudesta Runokuun aikana – ja niinhän me teemme, ja bloggaammekin niistä vielä!

Rakkausrunokokemukset ilmestyvät seuraavasti:

21.8. Tuijata
22.8. Hyönteisdokumentti
23.8. Reader, why did I marry him?
24.8. Eniten minua kiinnostaa tie
25.8. Kirja vieköön!
26.8. Lumiomena

Sunnuntaina 27.8. haastamme sinut, bloggaaja tai blogin lukija, mukaan muistelemaan ikimuistoisia tai muunlaisia rakkausrunokokemuksia. Kirjoita, kuvaa, kommentoi – tyyli on vapaa!

Kirjasammossa on 20 kokoelman lista teemaan sopivista nykyrunokokoelmista, ja lisää runoteoksia rakkaudesta eri maista ja aikakausilta voi selailla Kirjasammossa haulla "rakkausrunot" tai "runokokoelmat rakkaus". Kuvia runojutuista ja -nostoista voi jakaa somessa tunnisteella #runokuu. Kirjabloggajilla on vuoden loppuun käynnissä runonluentaa tunnisteella #runo100.

Annetaan rakkauden ja runojen loistaa!

13. elokuuta 2017

Nathan Hill: Nix



Kerron heti alkuun – ettei tarvitse turhaan jännittää – että tämän kirjan lukeminen oli lukemisen iloa parhaimmillaan. Runsas, moni-ilmeinen, eri näkökulmista, eri aikoina, eri tyylein kerrottu mehevä tarina. Kirjallisuutta juuri minulle, ja vieläpä, tai tietenkin, Yhdysvalloista, joka on minuun kovasti kolahtava kirjallisuusmaa noin yleisesti. Ja teemoja, joita rakastan: perhe- ja muissa ihmissuhteissa tehtyjä virheitä, kapinointia, kivistävää ymmärrystä elämän hallitsemattomuudesta ja arvoituksellisuudesta.

Nathan Hill kirjoitti esikoisromaaniaan Nix vuosikymmenen. Yli 700-sivuinen järkäle jysähtääkin sellaisella voimalla lukijan tajuntaan, että sitä on huolella mietitty ja hiottu. Toisaalta kymmenen vuotta on myös niin pitkä aika, että tarina alkaa jo väistämättä elää omaa elämäänsä ja kasvaa omin voimin eteenpäin, versoja lähtee joka suuntaan – jopa niin, että niissä olisi aineksia ihan omaksi romaanikseen. Ken tietää.

Nixin päähenkilö on Samuel Andresen-Anderson. Äitinsä lapsena hylkäämä, chicagolaisen collegen kirjallisuudenopettaja (tai -professori, kuten ne kaikki Yhdysvalloissa ovat), mehevän kustannussopimuksen saanut mutta kirjansa kanssa jumissa oleva kirjailija. Samuel on menettänyt jo paljon: äitinsä, elämänsä rakkauden, työn imun, itsekunnioituksensa. Päivät kuluvat luennoilla opiskelijoita plagioinnista ja laiskasta ajattelusta käräytellen ja nettipelejä pelaten.

Yllättäen Samuel saa elonmerkin äidistään Fayesta, kun tämä nousee koko maan median ykköspuheenaiheeksi "Packer Attackerina" – naisena, joka heitti kuvernööriä ja tulevaa presidenttiehdokasta kivillä puistossa. Samalla paljastuu Fayen menneisyys 1960-luvun lopun radikaalina. Samuel on ymmällään, sillä hänen tuntemassaan perhekronikassa äiti on aina ollut kiltti pikkukaupungin kasvatti ja kotirouva, joka jätti perheensä syytä ilmoittamatta.

Samuelin kustantaja saa loistoidean: raaka paljastuskirja Fayesta kuittaa Samuelin velat kustantamolle ja saa tämän kirjoittamaan taas. Mitä pidemmälle Samuelin tutkimus etenee, sen monimutkaisemmaksi äidin elämä paljastuu. Ympärillä Yhdysvallat elää 2000-lukua vuoroin henkitoreissaan, vuoroin maanisella vauhdilla edeten.

Nix on monipuolisen tarinankerronnan taidonnäyte. Se soljuu ajassa sulavasti, vaihtaa näkökulmaa nikottelematta, laajentaa kuvaansa hivuttaen, juuri oikeanlaisella temmolla. Päähenkilöksi ja tarinan selkärangaksi Samuelin rinnalle nousee vähitellen myös Faye, jonka omin maailma ja syvin sisusta paljastuu hitaasti, jos silloinkaan. Äidin menettämisen tuska Samuelin elämässä on käsinkosketeltava, edelleen vuosikymmeniä myöhemmin. Silti Hill ei kirjoita katkeraa kostoa, vihaa tai muita äärimmäisiä tunteita. Pikemminkin eletyn elämän syyt ja seuraukset muodostuvat pienistä sirpaleista, säröistä ja sattumuksista. Ihmiset ajatuvat tapahtumien keskiöön, koskevat väärällä hetkellä tai jättävät sanomatta, mitä ajattelevat. Ja se kaikki on kokonaisuutena jo riittävän traagista: mitä menetettyjä mahdollisuuksia, mitä virheitä, mitä kompastumisia!

Sivuhenkilöiden kautta tarina saa lisää sävyjä. Samuelin nettipelituttu, Elfscape-maailman legendaarinen örkintappaja Pwnage valottaa virtuaalielämää ja selviytymisstrategioita. Hänen mukaansa kaikki kohtaamamme ihmiset ovat joko vihollisia, esteitä, arvoituksia tai ansoja. Niin ikään Samuelin pitämän kirjallisuuden johdantokurssin plagioijapimu Laura Pottsdam tuo romaaniin jotain sellaista nykyajan kuvaa pyrkyryydestä, laiskuudesta, sosiaalisten verkostojen muodostumisesta ja hallinnasta lähtevien tapahtumaketjujen synnystä, joka on yhtä aikaa hervottoman hauskaa ja hyytävän totta. Samuelin lapsuudenystävät, kaksoset Bishop ja Bethany tuovat oman olennaisen lankansa tarinan kokonaisuuteen.

Nix-sana on vastine suomen kielen näkille. Fayen isä on norjalainen siirtolainen, joka omilla kansanperinteeseen kuuluvilla kertomuksillaan on vaikuttanut Fayeen merkittävästi. Näkki edustaa sitä, mikä on ihmiselle tärkeää ja mikä voi milloin tahansa kadota näkyvistä, väkisin vietynä tai itse lähtien. Fayen tulkinta on, että se mitä ihminen eniten rakastaa, satuttaa häntä elämässä myös eniten.

Nathan Hill siis lunastaa ehdoitta paikkansa kirjailijana, joka kirjoittaa kirjallisuuttaa juuri minulle. Vaikka Nix on hurjan laaja, eri suuntiin kurkotteleva ja käsittelemiltään teemoilta jopa ahne romaani, se tarjoaa vastineeksi tunteen oivallisesti vietetyistä tunneista ja samalla pikkuruisen ajatuksen siitä, kuinka omaa elämäänsä on syytä ohjata haluaamansa suuntaan vielä vähän jämäkämmin.


Nathan Hill: Nix
Suomentaja: Raimo Salminen
Ulkoasu: Oliver Munday
Gummerus 2017
719 s.
The Nix (2016)

Arvostelukappale.

________

Toisaalla: Kirjaluotsi, Kannesta kanteen, Kirsin Book Club, Rivien välistä

Haasteet: Sadas (!) lukemani kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen!

6. elokuuta 2017

Holly Bourne: Mikä kaikki voi mennä pieleen?

Tämä viikonloppu on kulunut freeseissä YA-tunnelmissa. Eilen pääsin osallistumaan Suomen ensimmäiseen YA-fanitapahtumaan, Hel-YA!:an, joka järjestettiin Suvilahdessa. Twiittailin tapahtuman aikana paneelikeskusteluista sangen vauhdikkaasti, mutta ehdin myös keskittyä kuuntelemaan kirjailijoita ja haistelemaan tunnelmia. Jäi mukava fiilis – ja halu rummuttaa YA:n puolesta entistä enemmän!

Hel-YA!:ssa tavattiin kirjailijoita sekä livenä että tietotekniikan välityksellä. Brittiläinen YA-kirjailija Holly Bourne kuului jälkimmäisiin, ja hänen haastattelunsa oli iloinen ja eloisa. Totuuden nimessä en ollut kovin suuresti kiinnittänyt hänen tuotantoonsa huomiota aiemmin, mutta aivan tuore suomennos Mikä kaikki voi mennä pieleen? napsahti tajuntaani vähän aikaa sitten. Sarjan ensimmäinen osa Oonko ihan normaali? on minulla vielä lukematta, mutta se ei haitannut lukukokemusta ollenkaan. (Ja sarjan ensimmäinen osa on luonnollisesti välittömästi lukupinossani, kunhan sen käsiini saan.)

Mikä kaikki voi mennä pieleen? alkaa massiivisesta krapulasta. Amber on lähdössä kesäksi Kaliforniaan tapaamaan äitiään ja työskentelemään lasten kesäleirin ohjaajana. Äiti on raitistunut alkoholisti, jota Amber ei ole tavannut kahteen vuoteen – ei sen jälkeen, kun tämä lähti entisen terapeuttinsa mukana Yhdysvaltoihin. Amber asuu isänsä, äitipuolensa ja velipuolensa kanssa, mutta suhteet heihinkin tuntuvat menneen solmuun. Onneksi parhaat ystävät Lottie ja Evie ovat tukena kaikissa tilanteissa, myös etänä nyt valtameren yli. Jos se krapula vain hellittää.

Äidin kohtaaminen ei mene ihan niin kuin Amber on ajatellut. Tämä tuntuu etäiseltä, eikä äidin uusi mies miellytä Amberia sen enempää kuin ennenkään. Leiri alkaa kuitenkin pian, ja päivät täyttyvät jatkuvista velvollisuuksista, hyperaktiivisista muksuista ja monenmoisista ihmissuhdeasioista, joihin vähiten ei ole syypää kuolettavan komea ja fiksu Kyle. Amberilla on opeteltavaa niin jenkkikulttuurissa kuin äitisuhteen pohtimisessa, mutta eipä ihastuminen Kyleen ole mitään leikinlyöntiä sekään. Etenkään, kun tunne vaikuttaa olevan kuin ihmeen kaupalla molemminpuolinen...

Mikä kaikki voi mennä pieleen? on aivan ihastuttavan raikas, rempseä ja vetävä nuortenkirja. Amber ja hänen ystävänsä ovat aivan mahtavia hahmoja: eivät kumartele, tuntevat oikeutensa, ja kuitenkin nuoruuden herkkyyttä ja epävarmuutta on yllin kyllin kullekin tavallaan. Feminismi on olennainen osa ystävysten elämää ja keskusteluja, ja kukin tuo tematiikaan oman näkökulmansa. Tosin, kuten Sirri bloggauksessaan toteaa, kirjan maailma ja näkökulma ovat kuitenkin, kaikesta huolimatta sangen rajattuja. Olen silti sitä mieltä, että Mikä kaikki voi mennä pieleen? on raikas tuulahdus, jotenkin villi ja kuriton tuttavuus.

Amberin perhetragedia on kirjassa keskeisessä roolissa, ja sitä selvitellään ja siitä vaietaan hyvin inhimillisellä tavalla. Bourne ei riepottele alkoholismia, vaan Amber saa hyvin omaäänisesti ja aidosti käsitellä aihetta mielessään ja puheessaan. Selvää on, että alkoholistiäidin tyttärenä kasvaminen ei ole tehnyt parasta mahdollista jälkeä Amberin käsitykseen kiintymyksestä, omasta itsestään ja toisten ihmisten luotettavuudesta. Onneksi aika voi kuitenkin parantaa haavoja, ja ihmiset, joita itse valitsee rakastaa, nostavat myös itsensä hyväksymisen uuteen mahdollisuuteen.

Suosittelen Holly Bournea estoitta ja vilpittömin mielin. Näin raikkaan ja elämäniloisen kirjallisuuden lukeminen ei voi kuin tehdä hyvää ihmiselle.


Holly Bourne: Mikä kaikki voi mennä pieleen?
Suomentaja: Kristiina Vaara
Gummerus 2017
448 s.
How Hard Can Love Be? (2016)

Arvostelukappale.

_________

Toisaalla: Kirjasähkökäyrä, Dysphoria

Haasteet: 99. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa.

3. elokuuta 2017

Pölyä, muodonmuutoksia ja tilintekoa – Heinäkuun Kuukauden lyhyet

Elokuu on alkanut ja samalla uusi vaihe elämässäni: olen aloittanut uuden työn, joka ei ole opettajan työtä. Sen sijaan minusta on tullut projektityöntekijä kirjastoon. Huh! Jännittävää! Työ on vasta aivan alkutekijöissään, muutaman päivän olen nyt ehtinyt perehtyä uuden työpaikan saloihin. Tuntuu todella innostuneelta ja uteliaalta, pää on tietenkin täynnä uutta tietoa, uusia ihmisiä, nimiä ja paikkoja. Tuskin maltan odottaa, että pääsen kunnolla hankkeen pariin.

Samalla voi toivottaa huh hei heinäkuulle. Luin paljon enemmän kuin normaalisti, mikä kertonee onnistuneesta lomasta eli työttömyysajasta, rentoutumisesta ja keskittymiskyvystä. Tosin osallistuin myös lukumaratonille, joten muutamia kirjoja napsahti plakkariin tavallistakin tehokkaammin.

Tällä kertaa niputan kolme kirjaa Kuukauden lyhyisiin.


Veera Antsalon Pölyn historia on ihastuttava proosarunokokoelma, joka yllätti minut täysin. Nappasin persoonallisen näköisen kirjan satunnaisotannalla kirjaston runo-osastolta, ja kyllä kannatti.

Pölyn historia kirjoittaa eräänlaista maailmanhistoriaa, jota Kerääjä tarkkailee ja kerää. Eletään pölyn aikaa, kaupunkien aikaa, titaanien aikaa – mitä aikaa milloinkin. Runoissa kuvataan maailmaa, joka on tuttu ja kuitenkin hyvin outo: se on kaikkea sitä, mitä saattaa pelätä, toivoa tai vierastaa.

Antsalo kirjoittaa kuin olisi aina kirjoittanut pölystä ja maailmasta, kaikesta, mikä mahtuu kooltaan hiukkasen ja universumin väliin. Tekstissä on vinoa huumoriakin, ainakin pilkahduksina siellä täällä. Miljööt vaihtuvat Yhdysvalloista nimettömiin menneisyyksiin (ja tuleviin?), kuvitelmista todellisuuteen ja skeittiramppien ääreen.

Mihin lokeroon tämän kirjan laittaisi? Vähintään se menee huikeiden, yllättävien ja arvoituksellisten kirjojen joukkoon. Juuri niiden, joiden lukeminen ilahduttaa niin, että sydän sykähtää hieman tavallista kovempaa. Lue tämä!

Ajat jatkuivat, ja niiden aikana elämät alkoivat ja haarautuivat ja päättyivät, useimmiten rautalankojen sotaan.

Veera Antsalo: Pölyn historia
Ulkoasu: Jenni Saari
Teos 2015
80 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Rivi

Haasteet: 96. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Runo100-haaste



Runoja luin Antsalon jälkeen lisää, nyt Helena Sinervolta. Tilikirja tarttui mukaani kirjastosta jo alkukesästä, jolloin se oli nostettu kirjaston henkilökunnan suosittelemien sateenkaarikirjojen joukkoon. En ehtinyt mukaan Pride-viikon bloggauksiin, mutta luin Tilikirjan muuten mielenkiinnolla.

Sinervon kokoelma on nimensä mukaisesti tilikirja hänen kohtaamistaan menetyksistä ja kolhuista. Suurin särö on syntynyt veljen kuolemasta, jota useammassa runossa lähestytään tavalla tai toisella. Samoin lapsuudenperheen haastava dynamiikka, oma kasvaminen naiseksi ja hapuilu kohti aikuisuutta nousevat esiin. Vanhempien vanheneminen – ja oma – on väistämätön osa elämää, niin myös runoja.

Sinervon tyyli on hyvin toteava, suorasukainen. Näissä runoissa ei ole ylimääräisiä kommervenkkejä, ne kertovat asioista omilla nimillään ja sanoillaan. Suoraviivainen ilmaisu tulee lukijan luokse pakottamatta, mutta sen paikoittainen karskius saa hidastamaan lukutahtia. Tuntuu, kuin runojen kertoja kieltäytyisi salaamasta enää mitään: roolit on riisuttu, on aika olla juuri sitä mitä on, sanoa asiat suoraan ja ottaa tuleva vastaan.


Parempi sinun on ilman karttaa
mennä elämään sisälle
kuin kartta kourassa jäädä ulkopuolelle

Kuuntele sisäisiä lyöntejä,
kieltä jota kaikki ymmärtävät, kaikki
                            on sinussa, kourallinen
                 hekottavia kyyneliä

Miten Veljesi Kuolema sattuu



Helena Sinervo: Tilikirja
Ulkoasu: Sanna Sorsa
WSOY 2005
79 s.

Kirjastosta.

Haasteet: 98. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Runo100-haaste, Helmet-haasteen kohta 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja


Anu Kaajan Muodonmuuttoilmoitus seilasi minulla työmatkalukemisena jo toukokuussa, mutta jäi sitten pitkäksi aikaa tauolle odottelemaan parempia tuulia. Kokoelmassa on 27 novellia, jotka ovat pääsääntöisesti lyhyitä.

Kaajan novellit ovat aivan absurdeja, villejä ja anteeksipyytelemättömiä. Niissä todellisuus ei ole lainkaan siinä tai sellainen kuin luulisi. Mitä tahansa saattaa tapahtua, ja tapahtuukin. Kohdataan leipureita, enkeleitä, Napoleon-patsas, talonmiehiä, naisia, miehiä, kaikkea kaikilta väleiltä. Päädytään eläväksi tapetiksi, syödään kummallisia asioita, patongit tekevät mitä sattuvat, jatkoilta lähdetään Aurinkokuninkaan hoviin.

Kuvitelmat sekoittuvat "todellisuuteen", ja Kaaja keikauttaa kerronnallaan venettä kriittisten pisteiden yli. Pidän hulvattomasta tyylistä, brutaaleistakin käänteistä, mutta jokin piti minua etäällä näistä novelleista. Tuntui, että ne vain tyytyivät kiusoittelemaan ja osoittamaan, kuinka kreisiksi meno voi mennäkään. Syvempiä teemoja tai sanomia en saanut hiki päässäkään irti. No ehkä hieman seksuaalisuuteen liittyviä teemoja saatoin olla huomaavinani, ja vallankäyttöä totisesti, oikein ja väärin.


Anu Kaaja: Muodonmuuttoilmoitus
Ulkoasu: Jenni Saari
Teos 2015
167 sivua

Omasta hyllystä.

Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Täysien sivujen nautinto, Kirja vieköön!, Kujerruksia

Haasteet: 93. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Novellihaaste2

2. elokuuta 2017

Kirjametron kyydissä: Antti Tuurin Ameriikan raitti




Oksan hyllyltä -blogin MarikaOksa haastoi alkukesästä muita kirjabloggaajia Oulun kirjaston lanseeraaman Kirjametron kyytiin. Miten hauska idea Oululta ja miten paljon innostavaa luettavaa metrokartta tarjoaakaan! Luonnollisesti uhosin mielessäni kulkevani ties kuinka monen pysäkinvälin mittaisen matkan ja vaihtavani risteysasemalla linjaakin. Yhtä luonnollisesti tilanne on nyt sovitun yhteispostauspäivän hujakoilla se, että olen lukenut tismalleen yhden (1) kirjan. Tähän rooliin valikoitui Kulkurit ja kodittomat -linjalta Antti Tuurin Ameriikan raitti.

Erkki Hakala on sössinyt yrityksensä tilit ja verot sellaiseen kuntoon, että maa alkaa polttaa jalkojen alla. Kun Erkin ystävä Taisto on samantyyppisessä tilanteessa, eikä lähes viimeisillään raskaana oleva vaimo Kaisukaan pane hanttiin, Erkki karistaa Pohjanmaan pölyt kintereiltään ja painuu Ruotsin kautta Floridaan. Floridassa on useampiakin vanhaan maailmaan kylläsyneitä tai sillat polttaneita heimoveljiä, joten Erkki ja Taisto otetaan avosylin vastaan kuumankosteaan ympäristöön.

Pian on kuitenkin selvää, ettei kaljan tissuttelu uima-altaalla riitä pitämään raavaan miehen mielenkiintoa yllä. Työtä ja tekemistä pitäisi olla, vaan työluvat ovat tiukassa, etenkin kun veropakolaisina ollaan liikenteessä. Niinpä pimeän työn tekeminen tietyömailla ei osoittaudu pitkäikäiseksi ratkaisuksi. Erkki päättääkin lähteä apukuskiksi hummerinkuljetusrekkaan kohti Kanadaa. Lasti tosin on ehkä hieman arvokkaampi, kuin miltä se päällepäin näyttää.

Kanadassa Erkkiä alkaa kiehtoa oman sukunsa historia, sillä hänen isoisänsä Johannes lähti 1920-luvulla Kanadaan siirtolaiseksi jättäen perheensä Pohjanmaalle. Selviää, että Erkillä on sukua Kanadassa. Identiteetti saa uusia rakennuspalikoita vanhojen päälle.

Minulla on siinä mielessä ristiriitainen suhde Antti Tuuriin, että pidin joskus teininä hänen Pohjanmaa-sarjasta lukemistani kirjoista (ainakin Lakeuden kutsusta) ja tv-versiostakin. Sitten kului reilusti yli vuosikymmen ennen kuin luin Tuurin matkakirjoja, joista pidin niin ikään.

Sen sijaan Ameriikan raitti laahasi ja laahasi, en saanut siitä oikein millään otetta. (Myös Erkin isoisästä Johanneksesta kertova Uusi Jerusalem on ollut kesken kuukausitolkulla.) Tuurin jutusteleva ja toteava kirjoitustyyli tuntui jankkaavalta, ja kyllästyin kirjan "äänettömyyteen": dialogia ei ole ollenkaan, vaan Tuuri on kirjoittanut kaikki keskustelut tekstin sisään. Sanajärjestys virkkeissä on myös paikoin erikoinen, minkä olen tosin huomannut jo aiemminkin Tuuria lukiessani – lienee tyyliseikka.

Romaani etenee tasaisella tahdilla eteenpäin, ja siihen nähden, että tapahtumat ovat aika raisujakin (pakomatka Suomesta, setelinippujen salakuljetus Yhdysvaltoihin, kaikenmoinen ryypiskely ja uhittelu, avioliiton solmukohdat, bordellivierailu ja kuuma moottoritie, tuntemattomien sukulaisten kohtaaminen, isäksi tuleminen), tunnelma ei tunnu muuttuvan mihinkään. Erkki kokee ja kertoo tapahtumat tasaisella tyylillä, sen kummemmin niistä innostumatta tai masentumatta. Vasta aivan viime metreillä Erkki havahtuu maanpakolaisuutensa olemukseen ja alkaa laskea, paljonko sitä on vielä jäljellä, ennen kuin voi palata kotimaahan rikosten vanhennuttua.

Ajankuva 1980-luvun alkupuolelta on kiistämättä kiehtova, ja maailmanmeno yhtä aikaa hyvin toisenlaista kuin nyt 30 vuotta myöhemmin – ja samalla silti tuttua. Tiedonkulku on luonnollisesti hitaampaa ja elämän rytmi muutenkin verkkaisempi, mutta uuden ja vieraan äärellä ihminen on aina ihmeissään ja joutuu löytämään itsestään keinot sopeutua.

Ehkä saan sen Uuden Jerusaleminkin joskus vielä loppuun, kun nyt oikein armolliseksi heittäydyn.


Antti Tuuri: Ameriikan raitti
Ulkoasu: Hannu Taina
Otava 1986
330 s.

Omasta hyllystä.

______

Toisaalla: Kujerruksia, Kaiken voi lukea! 

Haasteet: 95. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Muuttoliikkeessä-haaste (suomalaisten siirtolaisuus)