30. tammikuuta 2008

Valomerkki kirpparilla

Tänään oli mukavaa antropologian kurssia. Viihdyn siellä todella hyvin, ryhmässä on kolme suomalaista ja loput vaihto-opiskelijoita Liettuasta Yhdysvaltoihin. Hauskaa vaihtelua. Siellä syntyy keskusteluakin, mikä on erityisen mukavaa. Ja kaikkein kivointa on kuunnella kahden britin mielipiteitä, ihan vaan siksi, että se kieli on niin kaunista. (Kyllä he puhuvat ihan fiksuja, ei siinä mitään.)

Huominen jännittää ihan tuhottomasti, minulla on siis proseminaarityöni esittely. Luulen, etten oikein osaa vastata esitettyihin kysymyksiin, sillä en ole jaksanut enää yli viikkoon miettiä koko asiaa kovin aktiivisesti. Eikä minulla ole mitään tilastotietoja esiteltäväksi (no, en minä kyllä mitään tilastollista tutkimusta tehnytkään, joten...). Toivottavasti ryhmäni on ymmärtäväinen. Tai oikeastaan ihan samahan se on, ei se homma kuitenkaan kestä kovin paljoa tuntia pitempään. Olen minä pahempiakin tunteja elämäni aikana kokenut. (Viimehetken epätoivoista tsemppaamista.)

--

Tyhmää, ettei antropologiasta voi tehdä sivuainetutkielmaa. Mistä minä sellaisen muka teen? Mitään muuta en opiskele niin paljon sivuaineena.

--

Kävin pitkästä aikaa kirpparilla, ja mukaan tarttui "Kansakoulun Suomen historia" (WSOY, 1934), "Pienois-Kalevala" (WSOY, 1965) ja "Yhteisvoimin yhteistyöhön - Kansalaistietoa nuorille" (Raittiuskansan Kirjapaino Oy, 1954). Pidän älyttömästi vanhoista kirjoista, ja etenkin vanhoista historian koulukirjoista. Niitä onkin jo jokunen kertynyt hyllyyn, mutta uusille on aina tilaa. Muutenkin kansanvalistuskirjat ovat kiehtovia. Ja onhan ne kivan näköisiäkin, varsinkin jos olisi niin iso asunto, että niitä voisi asetella näkyviin paremmin. Kirpparikierros jäi pahasti kesken, kun paikka meni ihan varoittamatta kiinni! Mikä pettymys. Pitää yrittää uudelleen taas paremmalla ajalla.

Nukuin tänään pitkään ja makeasti. Ilmeisesti voisin nukkua päivät läpeensä, sillä menin kuitenkin ihan ajoissa nukkumaan. En tiedä, miksi olen taas niin väsynyt. Vitamiinit otan ahkerasti, raudanpuutteesta tuskin on kyse ja käyn ulkonakin. Kai se kuuluu ns. hintaan eli tähän ihanaan Suomen kaamosaikaan. Oli tarkoitus hengailla kaupungilla tänään pitempäänkin, mutta karmaiseva naamaa nipistelevä räntäsade ajoi minut kesken kaiken kotiin. Voisi vaikka piruuttaan tehdä ruotsin tehtäviä, monta päivää etuajassa!

Elämäni tuntuu aika tylsältä nykyisin. Samaa rataa joka päivä. Raivostuttavaa. Huomenna on onneksi luvassa jännitystä ensin prosen kanssa ja illalla Kentin keikalla! Siitä onkin jo monta vuotta kun viimeksi näin poppoon livenä. En ole ehtinyt/jaksanut kuunnella uutta levyä juurikaan, harmi. Olen vanhan tuotannon ystävä. No, voihan siellä jorailla ihan muutenkin, hyvältä se kuulostaa kuitenkin.

Jos asiat olisivat menneet kuten suunniteltiin, olisin tällä hetkellä naama turvoksissa viisaudenhammasleikkauksen jäljiltä. Nyt se on edessä helmikuun lopulla. Hyi hitto. Mutta kai se tulee tarpeeseen, leukoja särkee ajoittain aika paljonkin jo.

28. tammikuuta 2008

Tyhjä pää

Viimeisintä bloggaustani ei kuulemma huvittanut lukea, kun jo toisessa virkkeessä esiintyi sana "arvoimperialismi". Hei, ei ole pakko lukea, jos ei kiinnosta!

Tänään on ollut vaikea päivä. Heräsin hieman ennen kuutta järvenpääläisen yksiön sängystä naama kuolaisessa tyynyssä, keitin kahvia ja lähdin junalla kohti Tammerforsia. Päätäni särki paskamaisesti vihloen, edellisenä iltana nappaamistani särkylääkkeistä ei ollut hyötyä. Ensin kolme tuntia ruotsia. Olin tehnyt läksyt väärin ja lupasin palauttaa oikean tehtävän huomenna (voitte varmastikin arvata, olenko tehnyt sitä). Kolmen tunnin svenssoneiden jälkeen tieteellisen kirjoittamisen kurssia, yhtä kiinnostavaa kuin... en keksi vertausta. Päätä särki edelleen, mutta onneksi sain Lindalta Buranaa, kiitos! Jäljellä antropologian seminaarin ensimmäinen tapaaminen, lähes pelkästään vaihto-opiskelijoita ja pakollinen esittelykierros - päätä särki edelleen. Kotiin päästyäni rapsutin kissaa ja kaaduin sänkyyn. Kissa tuli vatsan päälle kurnuttamaan, ja nukuimme oikein maittavat unet. Enää ei särje päätä, mutta ensi yöstä saattaa tulla uneton. No, voinpa sitten aloittaa vaikka jompaan kumpaan tulevaan tenttiin lukemisen...

Maksoin muutamien kansalaisjärjestöjen jäsenmaksut tälle vuodelle, ja etenkin Unifemin jäsenyys lämmittää mieltä, vaikken mitään konkreettista olekaan sen suhteen tehnyt, paitsi lukenut jäsenlehteä. Naisten oikeudet ovat lähellä sydäntä, eivätkä ne sieltä minnekään katoa. Samassa veneessä sitä ollaan.

Telkkarista tulisi ihana Love, actually, mutten taida nyt jaksaa vetistellä. Vaikka rakkaus on kyllä kivaa ja Lontookin kelpaa.

25. tammikuuta 2008

Suutuin!

Uusimmassa Vihreässä langassa oli mielipidekirjoitus, joka sai savun nousemaan korvistani. Otsikolla "Länsimaat syyllistyvät arvoimperialismiin" Jaakko Häkkinen ottaa kantaa Muhammed-pilakuvia piirtäneen Ville Rannan haastatteluun ja sitä kautta länsimaiden harjoittamaan arvoimperialismiin. Kirjoittajan mukaan länsimaat hyväksyvät tietyistä asioista loukkaantumisen ainoastaan, jos ne koetaan myös länsimaissa loukkaavina. Muutoin ei ole syytä marista. Esimerkkinä kirjoittaja mainitsee naisten "ympärileikkauksen".

"Kun erilaisia kulttuureja ja arvomaailmoja edustavat ihmiset kohtaavat, luontevin ja hedelmällisin tapa on edetä herkimmän ehdoilla: se mikä häiritsee toista jätetään tekemättä, vaikka se ei häiritsisi itseä. Tätä periaatettahan mekin Suomessa vaadimme noudatettavaksi kieltäessämme naisten ympärileikkauksen tai 'sukupuolielinten silpomisen'. Se häiritsee meitä, vaikka toisille se on aivan normaali ja hyväksyttävä toimenpide, aivan kuten nielurisojen 'silpominen' on meille. Tällaisissa asioissa on kyse subjektiivisista, kulttuurisidonnaisista arvoista - ei mistään absoluuttisesti hyväksyttävästä tai tuomittavasta." (Jaakko Häkkinen, Vihreä lanka 25.1.2008)

Miten joku kehtaa verrata naisen sukuelinten silpomista nielurisojen leikkaamiseen ja vielä lainausmerkeissä? Mitä normaalia ja hyväksyttävää on siinä, että tuhotaan naiselta lupaa kysymättä, mitenkään perustelematta tämän sukupuolielimet niin, ettei sukupuoliyhteydestä voi luultavasti koskaan nauttia - pahimmassa tapauksessa virtsaaminen ja kuukautisetkin vaikeutuvat huomattavasti, haavat tulehtuvat ja silvottu kuolee tulehdukseen tai verenhukkaan? Mitä normaalia ja hyväksyttävää on silpomisessa, joka suoritetaan usein hygieenisesti ala-arvoisissa olosuhteissa puoskaroiden? Normaalia ja hyväksyttävää on siis vaarantaa jokaisen muslimitytön henki ja terveys? (Tai muihin uskontokuntiin kuuluvien, joille naisten sukuelinten silpominen suoritetaan. Voisiko joku muuten kertoa, mitä ne muut ovat? Onko niitä? Islamiahan yritetään puolustaa sillä, että se ei määrää naisten silpomisesta, mutta miksei tapaa sitten ole kitketty muslimien keskuudesta?)

Sitäpaitsi ei voi olettaa, että meillä olisi absoluuttisesti velvollisuus hyväksyä nämä 'normaalit ja hyväksyttävät' käytännöt - eiväthän (useimmat) muslimitkaan hyväksy esimerkiksi paljain päin kulkevia naisia tai naisten työssäkäyntiä, raflaavammista aiheista puhumattakaan. Miksi kirjoittaja osoittaa vain länsimaita arvoimperialismissa - kyllä minä ainakin näkisin islamilaisen maailman suvaitsemattomuuden huomattavasti vaarallisempana ja vallitsevampana asiaintilana nykyaikana! Vai kuinka monta kristittyjen muslimeja vastaan - nimenomaan arvojen takia - tekemää itsemurhaiskua tai terroritekoa tulee mieleen lähivuosikymmeniltä?

Sitähän minäkin.

En minä puolusta kristinuskoakaan, eikä kirjoittaja toki suoraan uskontoon viitannutkaan, mutta oletan hänen tarkoittaneen länsimaisilla arvoilla pitkälti kristinuskon perinteen pohjalta rakentuneita näkemyksiä. Joku raja kulttuurirelativismissakin on oltava, ei kaikkea todellakaan pidä hyväksyä vain sen takia, että se jonkin toisen kulttuurin piirissä on 'normaalia ja hyväksyttävää'. Ihminen tulkitsee asioita omista kulttuurisista lähtökohdistaan käsin, ja maailmankuvansa todellakin saa rakentaa sen pohjalta. Äärimmäinen suvaitsevaisuus ei ole mahdollista, sillä saavutetaan ainoastaan tila, jossa mitään ei saa tuomita tai pitää vääränä. Sitäkö on syytä tavoitella? Mielestäni universaaleja arvoja on olemassa, ja niitä on syytä vahvistaa entisestään. Ne voivat toimia kaikkialla ilman, että "meitä" tai ketään muutakaan voidaan syyttää arvoimperialismista. Toiset vaihtoehdot - ja arvot - vain ovat parempia kuin toiset. Elämän kunnioitus on parempi arvo kuin sen tuhoaminen. Yksilönvapaus on parempi kuin diktatuuri.

Olen puhunut. Sana on vapaa, hyvät lukijani (te 3 kpl).

24. tammikuuta 2008

Pitkää ikää

Tänään osastolta lähti jatkopaikkaan 96-vuotias, virkeä mutta fyysisesti heikkokuntoinen setä. Vilkutteli iloisesti ambulanssimiesten paareilta hoitajille ja tokaisi, että "nähdään taas!". Jotain kunnioitettavaa on kyllä noin korkeassa iässä, suoraan sanoen en kauheasti menisi väittämään vastaan esim. elämänohjeissa. Ehkä 96-vuotiaana jo tietää kaikenlaista, ikävääkin.

Menin siis töihin kolmeksi päiväksi, vaikka lauantaina on se tuplatentti, johon on vielä rapiat 300-sivua lukematta. Aion kyllä vääntää ne tenttivastaukset vaikka Koiramäen talven perusteella, luovuta en ainakaan. Saakeli. Huomaa kyllä miten onnistunut olen priorisoijana. Opiskelu on tietenkin mulle tärkeintä, mutta myös tilin saldo olisi kiva saada pidettyä nollan yläpuolella (sen alle se ei onneksi voi mennä, vaikka olenkin miettinyt, pitäisikö hankkia luottokortti, kun jostain pankeista sellaisen kaiketi saa kun on vähintään 90 op kasassa), siksi lupauduin. Huominen vielä aamuvuoroa noro-viruksen kansoittamalla osastolla, omaakin vatsaa vääntää ikävästi... yöks.

Tenttikirjat ovat mahdottoman tylsiä. Yksikin on vuodelta 1980, eikä siinä mitään, mutta kun kirjassa puhutaan esim. arkistointi- ja luokittelumenetelmistä: "Kehittyvät atk-järjestelmät saattavat muuttaa ja helpottaa arkistointia ja luokittelua merkittävästikin tulevaisuudessa" ja "kertomusperinteelle olennaista on sen kytkeytyminen nykyhetkeen, vaikka kertomus sinänsä käsittelisi tulevaisuutta, esimerkiksi vuotta 1984". Jep. Tietenkin niitä tutkintovaatimuksia olisi voinut saman tien uudistaa sen verran, että tentteihin saisi lukea uusinta tai edes pikkasen uudempaa tutkimusta, eikä jotain maantieteellis-historiallista leviämisteoriaa 1900-luvun alusta, jonka on todettu jo ajat sitten olevan varsin epäkäytännöllinen ja vajaa. No. Onhan se tietenkin kokemus selata noita hajoamispisteessä olevia ja yliviivattuja tenttikirjoja.
(Ehkä oon näin vihainen vaan, koska en ole ehtinyt lukea niin paljon kuin suunnittelin, eikä huvitttaisi mennä tenttiin vajailla tiedoilla... joo.)

Jatkan "lukemista", also known as "tv:n katsomista".

20. tammikuuta 2008

Sunnuntai, vedän verhot kiinni...

Joskus sunnuntaisin olo on hyvä ja levännyt. Silloin aurinko paistaa, ilma on raikas ja tekee mieli lähteä ulos kävelemään pariskuntien ja perheiden sekaan, syöttämään vaikka sorsia ja katselemaan kaihoisasti järvenselälle. Tänään ei ole sellainen sunnuntai.

Tein kaksi tuntia yhtä ainoaa ruotsinkurssin tehtävää, enkä siltikään saanut sitä kunnolla tehtyä. Toinen on vielä aloittamattakin, katsotaan jos joskus illalla kiinnostaa. Tekemättä on vielä tieteellisen kirjoittamisen tehtävät ja espanjan läksyt. Lisäksi collegehousuni ovat likaiset, t-paita samoin, haisen valkosipulilta varmaankin noin 100 metrin päähän, yläkerran taapero juoksee ympyrää kolmatta päivää putkeen (tepteptepteptepteptep), hiukset kaipaavat pesua, kämppä on sotkuinen ja minulla on jo ikävä, vaikka juna vei miehen vasta kolme tuntia sitten. Plaah, jälleen kaksi viikkoa näkemättä, vaikkain tämä viikonloppu oli oikein kiva. Kai on typerää valittaa, koska kyllähän tämä sopii meille, tuskin samassa kaupungissa (saati asunnossa) asuminen olisi sen helpompaa, erilaisilla ongelmilla vain. Sitäpaitsi, osaiskohan sitä edes asua kävelyetäisyydellä? Seurusteluajastamme olemme asuneet lähekkäin 1/6. Se on aika vähän, ja se oli ensimmäiset puoli vuotta. (Silti kaukosuhde on useimmiten aika perseestä, yritän nyt vain psyykata itseäni kestämään taas yhden kaksiviikkoisen, joka on kai jonkinlainen standardi.)

Laitoin tiskikoneen surraamaan, tekisi mieli hautautua peiton alle ja sääliä itseäni kaikkien noiden tekemättömien tehtävien takia, vaikka ihan vapaaehtoisestihan olen ne ottanut vastaan. Tai vapaaehtoisesti siinä määrin kuin yliopistolaki pakollisista kieliopinnoista määrää... Tuntuu vain siltä kuin olisin taantunut takaisin lukioikään: jos jokin on pakollista, lintsaan siitä ihan vain periaatteesta, mutta vapaaehtoisuus ei herätä samoja tuntemuksia. Hohhoi, mitkä ongelmat.

Jotain hyvää tässäkin päivässä: idut ovat valmiita syötäväksi!

18. tammikuuta 2008

My Baby Just Cares For Me

Proseminaariesitelmäni on tarkastettu ja pientä loppusilausta vaille valmis esitettäväksi!

Olen onnellinen.

Esittelypäivä siirtyi viikolla eteenpäin itsestäni riippumattomista syistä. No, viikko aikaa vielä viilata ennen kuin se on laitettava jakoon ainakin opponentille. Jauts! Kunhan selviän hengissä sen esittelystä, olen kurko. Ou jee, hyvin menee!

En olisi ikinä uskonut, että saan sen pullautettua pihalle, mutta näin vain kävi. Ja hyvä niin, saan lopettaa proseistunnoissa käymisen perioditaukoon, minkä luultavasti teenkin. Harmi vaan, etten taida ehtiä nähdä ainoatakaan esittelyä/opponointia, johon en itse osallistuisi (eilisessä istunnossa olin itse opponenttina, ja se oli aika kamalaa, hyh), mutta en minä vapaaehtoisesti siellä ramppaa, kun voin tehdä jotain muutakin kivaa sen sijasta, ja kun kerran pisteet on ansaittu kolmella periodilla ja esitelmällä ja opponoinnilla. Pääsin myös yhdelle kuuden opintopisteen antropologian kurssille ja 3-5 op:n verkkokurssille, jee! Eli en minä opiskelua vielä lopeta tältä vuodelta todellakaan. Mutta - valmistuminen kandiksi on taas pikkuruisesti lähempänä. Se lämmittää mieltä.

Mieheke tuli viikonlopuksi kylään piiiiitkästä aikaa. Pop. Voisi vaan koomata ja vähän lueskella viikon päästä olevaan tuplatenttiin (kaksi etnologian kirjatenttiä, 6 op).

(En minä ole opintopisteiden orja, vaikka siltä saattaa joskus kuulostaa...)

12. tammikuuta 2008

Lakimies on eri mies

Niin on automieskin. Synnytykseni on alkanut ja pihalla on jo 13 liuskaa valmista kamaa. Vielä on kuitenkin analysoimatta Helsingin Sanomien uutisointi, omat tutkimuksessa käyttämäni "metodit" (tähän paskaista naurua, mitkä helvetin metodit????) sekä tietenkin loppupäätelmät, johdanto, sivunumerot, alaviitteiden oikeaoppisuus sekä sisällysluettelo. Ja etusivu, jonka yleensä teen ensimmäisenä, mutta en nyt, koska tutkimuksellani ei vielä ole kunnollista otsikkoa. (Joku sanoi joskus, että jos tutkimuskysymystä ei voi tiivistää yhdeen lauseeseen, tutkimus on huono, joten pohdin koko kauppamatkan ajan omaani). Olo on aika hyvä, koska jälleen kerran tuli todistettua, että alan toimia vasta stressi-itkun, -puhelinsoiton, -sähköpostin, deadlinen uhkaavan lähestymisen sekä itsetunnon tuhoutumisen jälkeen. Ensi keskiviikkona minulla ON jotakin näytettävää. Hemmetti, kuinka tyytyväinen olenkaan itseeni! (Nyt en puutu sellaisiin pikkuseikkoihin kuten kirjoittamani tekstin relevanttiuteen, oikeaoppisiin viittauksiin tahi järkeviin, perusteltuihin argumentteihin, pohdin niitä myöhemmin, eli sitten, kun opponenttini syö minua elävältä).

Siideri maistuu hyvältä, kuivaa Crowmoorea.

Asuntoni näyttää lähes siltä, miltä tutkijan työhuone saattaa näyttää, pahaan aikaan. Paskaistahan täällä on, mutta siihen ongelmaan otan kantaa vasta joskus ensi viikolla tai sitten, kun yskin keuhkoni pihalle pölymyrkytyksen takia. Riesa ei ole moksiskaan, vaikka se joutuu kiipeilemään kirjapinojen, monistenippujen ja asetuskokoelmien ylitse. Kunpa minunkin elämäni olisi tuollaista: syö, ulostaa, juoksentelee muutaman tunnin ulkona päästäisten, hiirten ja pikkulintujen perässä ja nukkuu tyynyn vieressä kurnuttaen. Tosin joutuisin syömään tuota kammottavaa teollisuusjätettä, mutta ehkä sen kestäisi muiden etuuksien rinnalla. En muuten tajua, miksi Riesa ei syö metsästämiään jyrsijöitä, vaan ainoastaan kiikuttaa ne minulle esiteltäväksi? (Eli jättää ulko-oven eteen, jossa on suurin todennäköisyys astua niiden jäykistyneiden ruumiiden päälle.) En vieläkään suhtaudu niihin täysin rauhallisesti, mutta sanottava on, että sen jälkeen kun eräänä iltana (jälleen) näin Järvenpään keskustassa (elävän) rotan, nuo pikkuiset hiirulaiset pikkuisine tassuineen eivät ihan yhtä kamalalta tunnu. Mutta ei niitä silti ole kiva viskoa roskikseen.

Pitäisi vielä etsiä jostakin ruåtsinkieliset uutiset ruåtsinkurssin kotitehtävää varten ja sitten voisin harkita jonkin kiinnostavan kirjan lukemista, ennen kuin joudun taas heräämään autokoulujen takia. Huominen on vielä täysi työpäivä, sen jälkeen tuon pitäisi olla hiontaa vaille valmis esiteltäväksi ainakin ohjaajalle. Tuomion jälkeen voi sitten miettiä seuraavaa askelta. (Esitelmäpäivä olisi siis 24.1.)

Hoblaa!

Polttaa, II

Mikä ihme kirkonpolttajia vaivaa?

En itse kuulu mihinkään uskontokuntaan, enkä usko mihinkään (paitsi ihmisiin joskus ja tieteeseen, sikäli kuin tieteeseen nyt voi uskoa sanan varsinaisessa merkityksessä), mutta en silti menisi sytyttelemään mitään kirkkoja, varsinkaan kulttuurihistoriallisesti arvokkaita sellaisia, mutta en kyllä muitakaan. Joku roti!

Suututtaa aina, kun asioita tuhotaan turhaan. Mitä siitäkin nyt hyötyy, jos jonkun kirkon tuikkaa tuleen? Tilalle rakennetaan uusi, jossa sitä palvontaa jatketaan joka tapauksessa. Kirkkoja polttamalla ei uskontoa kitketä, se on ainakin varma.

Pöh. Niin turhaa!

Jatkan "supistelua".

7. tammikuuta 2008

Polttaa

Voisin kuvitella, että viimeisillään tai yliajalla raskaana oleminen vastaa jollakin tasolla tätä olotilaa, jossa olen nyt. Tosin minulla ei ole synnytettävänä uutta ihmistä, vaan proseminaariesitelmä. Kaikki osaset olisivat tavallaan jo paikoillaan, tietoa ja lähteitä on kerätty, ja takaraivossa jyskyttää erinäisiä ajatuksenpoikasia, joista saattaisi saada kokonaisia argumentteja aikaiseksi. Mutta mitään ei tule ulos. Istun koneella ja tuijotan pikselitaivasta, mutta mitään ei tapahdu. Ei ainuttakaan supistusta. Vaikka uskon olevani valmis. Homma ei lähde käyntiin. Turhauttaa, henkeä ahdistaa ja on välillä ihan fyysisesti todella tukala olo. Tuntuu kuin pakahtuisin, hajoaisin ja valuisin nesteenä viemäriin. Välillä tekee mieli hakata tietokonetta (ja omaa päätä) asetuskokoelmilla, joista on tullut pahimmat viholliseni. Se ei tule ulos, vaikka kaikki on valmiina (ennen kaikkea deadline). Jumissa.

Uusi vuosi vierähti käyntiin varsin vauhdikkaasti S:n ja K:n parvekkeella Maamme-laulua hoilaten ja kuoharipulloa tuhoten. Kaupungin ilotulitteet näkyivät Loutinmäelle erinomaisesti. Onneksi sumu oli hälvennyt. Loppuilta meni kyllä toisenlaisessa sumussa, ja baariin lähtöä voisi jälleen pitää erheenä (vaikka seura olikin hyvää). Miksi sinne pitää aina mennä? Pilkun jälkeen narikkajonossa haastettiin avoimesti riitaa olemattomista asioista, itse tyydyin puikkelehtimaan sopivista väleistä hieman eteenpäin kohti takkia ja kotiavaimia. En saanut turpaani.

Olen ollut Tampereen ja Järvenpään välisellä matkalla enemmän kuin laki sallii, ja nyt onkin sopiva hetki pitää siitä hieman taukoa. Jospa koettaisin jälleen muistaa, että asun kuitenkin Tampereella. Ainakin vielä pari vuotta. Tänään alkoi yliopiston lukukausi, ja muistin taas, miksi haluan täällä olla. Kielikurssit eivät tosin ehkä räjäytä mieltä, mutta onneksi pääsin kaikille haluamilleni. Antropologian kurssin ilmoittautuminen on vielä kesken, samoin yhden historian verkkokurssin (ha, sellaisia en olekaan vielä kokeillut!), olisi kyllä hauskaa päästä molemmille. Ajattelin myös mennä yhdelle filosofian luentosarjalle, ja huomenna alkaa nationalismikurssi, joka on ensimmäinen historian teemakurssini tänä lukuvuonna! Niitä ei vain ole järjestetty. Laimeaa. Opiskeluintoni on joka tapauksessa kohdillaan (poislukien proseminaari). Kesätyön haku sen sijaan ei.

Ja jos tämän "synnytyksen" saisi käynnistettyä, olo helpottuisi 210%.