28. huhtikuuta 2015

Esa Mäkinen: Totuuskuutio



Mitä tapahtuu, kun tiedonvälitys on käytännössä yhden yrityksen käsissä? Kun kerran kerrottua voi milloin vain muuttaa – kun kaiken voi halutessaan kadottaa tai luoda uudelleen, toisenlaisena?

Tero Lilja työskentelee muutaman vuosikymmenen päässä tulevaisuudessa Celcius-nimisessä suuryrityksessä, joka tekee maineenhallintaa eniten maksavalle. Celciuksen täsmäyttäjät (joihin Terokin kuuluu) saavat internetin näyttämään juuri siltä kuin asiakas haluaa. Tai ei halua.

Helsinki ja Suomi ovat muuttuneet paljon. Kunkin kansalaisen hiilitili on jatkuvan päivityksen alaisena, lähiöt ja asuinalueet on ympäröity muurein ja ihmisten liikkeistä joku tietää aina kaiken. Ilmastonmuutos on edennyt, teknologia kehittynyt.

Toisaalta edelleen on opiskelijaelämää, rakkautta, parisuhteita, lasten hankinnan pohtimista, julkkiksia, humalaa, ystäviä, vihollisia, hankalia esimiehiä, v-mäisiä kollegoita, sairautta, kuolemaa.

Kun Teron perhettä kohtaa traaginen kolaus, hän on valmis muuttamaan näkemyksensä työnantajansa etiikasta ja yhteiskunnasta ympärillään. Pakkohan on olla keino, jolla Celciuksen vallan voi kaataa.

Helsinkiin sijoittuvat kirjat kiinnostavat aina, ja kotimainen scifihenkisyys on plussaa. Tulevaisuusfiktio kertoo väistämättä myös juuri siitä ajasta, jota parhaillaan eletään – niin Totuuskuutiokin.

Teen töitä todellisuudessa, jossa sosiaalinen media ja älypuhelimet ovat jokahetkistä elämää. Liialtikin, sillä on sellaisia nuoria, jotka tuntuvat olevan käytännössä koukussa puhelimiinsa. Addiktio ei koske vain nuoria, myös aikuiset voivat upota digitaaliseen maailmaan pääsemättä sieltä kunnolla pois kuin ehkä nukkuessaan. Ketään en syytä, samaa väkeä ollaan. Mutta joskus, hetkittäin, metrossa tai junassa laitteidensa ylle kumartuneet hahmot herättävät ahdistusta ja pelkoakin.

Onko enää elämää verkon ulkopuolella? Mitä kaikkea annamme koko ajan monikansallisten yritysten käyttöön? Ymmärrämmekö, millaisessa monimutkaisessa verkostossa elämme?

Esa Mäkinen on vienyt ajatusleikkinsä vielä pidemmälle. Totuuskuution maailmassa kaikki nettiin laitettu ei 2000-luvun alun mieleentatuoituneen mediakasvatuksen mukaisesti pysy siellä ikuisesti, vaan päinvastoin: mitä tahansa nettiin laitettua on mahdollista muokata, häivyttää tai korostaa – kunhan siitä maksaa.

Kirjan idea on mainio ja sen miljöö kiehtova. Tarinallisesti jouduin kuitenkin pettymään: juoni etenee hitaasti ja tuntuu paikoin saivartelevan. Olisin kaivannut tiukempaa toimintaa nopeammin, nyt sitä sai odottaa lähes puoliväliin kirjaa.

Totuuskuutio leikittelee erilaisilla tekstilajeilla: suoralla kerronnalla, sähköposteilla ja nettiuutisilla. Se toimii, sillä kirjan maailma laajenee konkreettisesti niihin välineisiin, joista sen tarina ammentaa. Henkilöihin olisin kaivannut lisää lihaa. Nyt he tuntuivat kaikki sivuosan esittäjiltä, välttämättömältä pahalta.

Kirja on joka tapauksessa kokonaisuutena varsin viihdyttävää luettavaa, joka saa myös mietteliääksi. Onko muutoksen ja kehityksen suunta jotenkin väistämättä se, minkä Mäkinen kuvaa? Vai voimmeko vielä tehdä jotain? Estää perustoimintojen patentoinnin suuryritysten nimiin, kieltäytyä hyväksymästä tietoturvan rikkovat käyttöehdot, pitää huolta itsestämme ja toisistamme?


Esa Mäkinen: Totuuskuutio
Ulkoasu: Maria Arnell / Päivi Puustinen
Otava 2015
239 s.

Kirjastosta.

______

Kirjavinkkien Mikko moittii hidasta alkua, mutta pitää kirjan ideaa mielenkiintoisena.
Habaneran mielestä tärkeä sisältö kannettelee muuten hieman arkista kirjaa.
Arja hykerteli tarinan äärellä, vaikka selkäpiitä kylmäsi.
Kristalle Totuuskuutio oli herkkupala.

Kirjan vuoden lukuhaaste kohta 40. Tulevaisuuteen sijoittuva kirja.

26. huhtikuuta 2015

Johanna Sinisalo: Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita



Johanna Sinisalo on hyvä kirjailija. Olen lukenut häneltä useamman teoksen (Auringon ydin, Enkelten verta, Salattuja voimia ja Linnunaivot blogiaikana, Lasisilmän ja Ennen päivänlaskua ei voi jo joskus kauan sitten). Tätä pidemmältä ajalta Sinisalon novellituotantoa kokoavaa teosta Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita on suositeltu minulle useammankin kerran, joten täytyihän sitä nyt lopultakin tarttua siihen.

Aloitin kokoelman lukemisen jo taannoin lukumaratonilla ja jatkoin sen loppuun seuraavalla viikolla. Sinisalon tarinat ovat totta vieköön varsin häiritseviä. Niissä näkyy ja kuuluu selvästi kirjailijan persoonallinen ääni, ja ne sekä viihdyttävät, yllättävät että pelottavat.

Sinisalon maailma on lähes kuin omamme, mutta siinä on joitakin kummallisia ominaisuuksia, jotka vievät todellisuuden hieman sivuraiteelle. Osa tarinoista sijoittuu vaihtoehtohistoriaan, muutamassa on tulevaisuuden elementtejä, mutta pääosin eletään kirjoitusajankohtaa, joka tässä kokoelmassa tarkoittaa aikaväliä 1980-luvulta 2000-luvun alkuun.

Moni novelleista nousi suosikeikseni. Palvelukseen halutaan kokenut neitsyt ja Metsän tuttu tarjoilevat näköalan historiankirjoitukseen, jossa naisilla on valta ja voima osin luontoon yhteydessä olevan telepatian, osin järkevän yhteisöllisyyden vuoksi. Kiehtovaa myyttien ja sukupuolten sekoittamista, joka saa lukijan pohtimaan, kuinka erikoista lopulta onkaan se, että ihmisluontoon ja -yhteisöihin tuntuu kuuluvan väkivalta, valta ja alistaminen. Miksi ihmeessä?

Parisuhdehelvettiin päästään napakassa aloitusnovellissa Lukko sekä vaikuttavassa, hitaasti pahaenteisyyttä kasvattavassa Etiäisessä. Sinisalo on kärkäs, eikä syyttä. Valtasuhteet ja alistaminen nousevat näissäkin novelleissa keskiöön. Pahaa tekee, kuinka hienovaraisesti toisen voi saada valtaansa ja kuinka mahdotonta voi olla päästä pois. Sain molemmista kylmiä väreitä.

Tango merellä on kuin risteilymatkustajan painajainen: sitä herää pahaa-aavistamatta krapulassa laivan hytissä, ja kaikki onkin yhtäkkiä aivan toisin kuin sammuessaan luuli... Tämä novelli on minusta hyvin visuaalinen, sillä vaikken olekaan mitenkään intohimoinen laivalla kävijä, tarinan käänteet oli helppo sijoittaa mihin tahansa Itämerellä risteilevään laivaan. Ja omiin kokemuksiin siellä.

Sinisalo yhdistelee erilaisia tyylilajeja sujuvasti. Hän saa tarinansa elämään ja lukijan kurkkimaan aika ajoin olkansa yli hiljaisessa kodissa. Novelleissa mikään ei ole varmaa: tutulta ja turvalliselta vaikuttava, arkinen ja tylsäkin voi seuraavassa käänteessä muuttua painajaiseksi tai vähintäänkin aivan oudoksi. Mihinkään ei voi luottaa, vähiten omiin oletuksiinsa.

Siksi juuri taidan pitää Johanna Sinisalosta niin paljon. Hän panee lukijan siinä mielessä koville, että hän edellyttää kykyä kestää yllätyksiä ja pelkoa. Mikä on totta ja mikä on kuvitelmaa? Se jää usein lukijan päätettäväksi. Eikä sellainen päätös ole aina mitenkään helppo.


Johanna Sinisalo: Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita
Ulkoasu: Hannu Mänttäri / Janne Uotila
Teos 2005
366 s.

Divariostos.

______

Muiden mietteitä: Villasukka kirjahyllyssä, Aamuvirkku yksisarvinen, Tahaton lueskelija, Himekamin kirjoja, Kuuttaren lukupäiväkirja, Satun luetut, Mitenköhän tässä kaikessa käy   

16. huhtikuuta 2015

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta



Olen tutustunut Pasi Ilmari Jääskeläisen tuotantoon kirjablogien ansiosta. Tokikaan hän ei ole ainoa kirjailija, jolle on käynyt näin, mutta yksi niistä, joka tulee yleensä ensimmäisten joukossa mieleen tästä "lajityypistä". Olen kirjoittanut blogiini Harjukaupungin salakäytävistä sekä uusimmasta romaanista Sielut kulkevat sateessa. Kumpaankaan en aivan ihastunut, mutta Jääskeläisessä on jotain kiehtovaa, sillä hänen tuotantonsa kiinnostaa minua kyllä.

Lumikko ja yhdeksän muuta on Jääskeläisen esikoisromaani. Se kertoo, no, kirjailijasta, tai itse asiassa kirjailijoista, kirjoittamisesta, kirjoista ja mielikuvituksen laukasta. Äidinkielen sijaisopettajana työskentelevä Ella Milana huomaa oppilaansa kirjallisuusesseessä kummallisia piirteitä. Ikään kuin oppilas olisi lukenun Rikoksen ja rangaistuksen, jonka juoni on jotenkin muuttunut.

Ella pääsee julkaisemansa novellin ansiosta osaksi kotikaupunkinsa Jäniksenselän ja ehkä koko maailman kuuluisimman suomalaisen kirjailijan Laura Lumikon kirjallista seuraa. Seuran yhdeksän muuta jäsentä ovat menestyneitä kirjailijoita. Seuran sääntöihin kuuluu Peli, johon voi tulla haastetuksi milloin vain ja jossa voi tapahtua mitä tahansa. Salaisuudet menneisyydestä alkavat paljastua Ellalle – ja muillekin.

Kirjan juonta on turha yrittää tiivistää, se on luettava ja koettava itse. Tarina on monisyinen, viihdyttävä ja jännittäväkin. Sen käänteitä on turha arvailla etukäteen, sillä kirjailija yllättää kyllä, vaikka kuinka yrittäisi olla skarppina.

Jääskeläisen erikoinen tyyli pääsee kirjassa oikeuksiinsa. Hän kirjoittaa toteavasti, kuvailevasti ja koukuttavasti, kaikkea yhtä aikaa. Tarina on jollain tapaa hyvin kirjallinen: lukija tiedostaa koko ajan lukevansa kirjaa, joka kertoo kirjoista ja kirjailijuudesta. Itse en ihan uponnut tarinan vietäväksi, mutta toisaalta se johtuu siitä, etten vieläkään ole ihan sinut maagisen realismin kanssa. Pidän siitä, että kirjallinen maailma on jollain tapaa vinksallaan, mutta samalla se saattaa etäännyttää. Minua ainakin.

Päähenkilö Ella Milana on kiinnostava hahmo, ja niin ovat muutkin kirjallisuusseuran jäsenet. Häikäilemättömiä, hölmöjä, uteliaita, vaiteliaita, ahneita, muistonsa tukahduttaneita. Salaperäinen Laura Lumikko jää taustavaikuttajaksi, eikä hänestä saa kiinni. Liekö koko kirjailijaa olemassakaan? Vai onko kirjailijoita koskaan lopulta olemassa?

Lumikko ja yhdeksän muuta on kirja, joka kannattaa lukea. Se on hyvin erikoinen, muttei ärsyttävällä tavalla. Siitä saa kiinni, ja samalla ei voi olla ihan varma, mitä tuli lukeneeksi. Ihan kaikkea en tainnut huomata ja hoksata, mutta... käykö niin lopulta koskaan? Ainahan jotain jää sivuun ja menee ohi. Mutta eikö se olekin mielikuvituksen voimassa parasta, että tyhjät kohdat täyttyvät kyllä tavalla tai toisella?


Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta
Ulkoasu: Susanna Raunio
Atena 2010 (1. painos 2006)
322 s.
E-kirja.

Oma ostos.

______

Muualla: Kirjanurkkaus, Kirsin kirjanurkka, Rakkaudesta kirjoihin, Reader, why did I marry him?, Hyllytontun höpinöitä, Kirjasfääri, Tarukirja, Mustetta paperilla, Lumiomena, Calendula, Hurja hassu lukija, Todella vaiheessa, Oksan hyllyltä, Amman lukuhetki, Nenä kirjassa, Taikakirjaimet, Morren maailma, Lukutoukan kulttuuriblogi, Kirjakko ruispellossa, Kujerruksia, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, La petite lectrice, Luettua ja niin edelleen...                 

13. huhtikuuta 2015

Andrea Levy: Pitkä laulu



July on orjaksi Jamaikalla syntynyt nainen, joka kertoo ja kirjoittaa vanhana pitkää elämäntarinaansa. Hän joutuu jo alle 10-vuotiaana eroon äidistään, mutta toisaalta hänestä tulee silloin pelto-orjan sijaan sisäorja Englannista saapuneelle missukselle, Amity-plantaasin omistajan sisarelle Carolinelle. Ero ulko- ja sisäorjien välillä on selvä, ja Julyn kohtalo on monilta osin kiinni nimenomaan Carolinen elämän käänteistä. Omahyväinen ja hieman hölmö valkoinen nainen ei aivan tiennyt mihin ryhtyi muuttaessaan leskeksi jäätyään veljensä luokse Atlantin toiselle puolelle.

Jamaikalla elämä ei ole tasaista: poliittinen ja uskonnollinen liikehdintää aiheuttaa kapinointia, väkivaltaa ja lopulta orjuuden loppumisen. Vuosisatainen perinne on kuitenkin hidas muuttumaan, eikä entisten orjien elämä muutu taikaiskusta mihinkään.

Pitkä laulu on ristiriitainen kirja. Se on paikoin kepeä kuin kioskipokkari, mutta juuri kun lukija ottaa rennomman asennon, ollaankin hirttolavan tai palavan sokeriruokopellon laidalla. July esittää aika ajoin nokkavia huomioitaan, mutta suurin osa kirjasta on ikään kuin ulkopuolisen kertojan kertomaa. Myös Julyn poika, herrasmiehen kasvatuksen saanut Thomas on sivuäänenä.

Levyn kirja on koskettava mutta myös rasittava. Se on samaan aikaan lörpöttelevä ja tiukkapuheinen: on mahdotonta sanoa, kumpaa ja milloin. Orjuus on aiheena todella raskas, eikä tarina onneksi ole rankin mahdollinen. Osa raakuuksista kierretään ja jätetään kertomatta. Ihan jokaista ruoskaniskua en olisi halunnutkaan lukea.

July on kiehtova henkilö, ja niin on myös hänen emäntänsä Caroline. Myöhemmin mukaan astuu vielä brittiläinen Robert Goodwin, joka sortuu ajan myötä omaan idealismiinsa. Pitkä laulu on kirjana lukijaa haastava, sillä sen henkilöt eivät ole yksioikoisia. Orja ei ole vain uhri, eikä orjan omistaja pelkästään riistäjä. Jokaisella on useampi puoli – jokainen on enemmän kuin ulkonainen roolinsa.

Jamaikan kostea helle ja mutainen maa tulevat lähelle. Kuohuva saari on täynnä elämän eri puolia, ja vaikka Pitkä laulu on orjan tarina, se ei kauhistele eikä glorifioi. July ei ole kertojana kaikkein luotettavin, mutta kukapa meistä kertoisi elämästään aivan kuten se on. Tuskin kukaan.

Orjuudesta kiinnostuneille, eksoottisempaa historiaa kaipaaville, kepeyttä ja kovuutta samassa paketissa kestäville.


Andrea Levy: Pitkä laulu
Suomentaja: Kirsi Kinnunen
Ulkoasu: Elina Salonen
Into 2014
359 s.
The Long Song (2010)

Arvostelukappale.

_____

Muualla: Luettua, Kirjava kammari, Kirjavinkit, Kirja joka maasta, Vinttikamarissa

Tällä kirjalla saan pitkästä aikaa valloitettua uuden maan maailmanympärimatkallani, Jamaikan.

12. huhtikuuta 2015

Charlotte Perkins Gilman: Herland



Jossakin, ehkä Etelä-Amerikassa, on maa, jossa ei ole miehiä. Naiset pyörittävät omaa yhteiskuntaansa rauhassa ja sopusoinnussa. Järjestelmä toimii: kansa elää hyvää elämää, on riittävästi sivistystä, ravintoa ja hupia. Yhtään miestä ei ole mailla halmeilla.

Kunnes kolmen jenkkimiehen utelias seurue saapuu maahan valloitusaikeet mielessään.

Metsäänhän se menee, konkreettisestikin.

Seurue muodostuu insinöörihenkisestä koviksesta Terrysta, herkästä lääkäri-biologi Jeffistä sekä minäkertojana toimivasta sosiologi Vanista. Nämä kolme kaverusta ovat päättäneet löytää Herlandin ja valloittaa sen – tavalla tai toisella. Etenkin Terry on kuin pöyheä kukonpoika, itsevarma ja selkein sävelin kulkeva: hänelle maailma on paikka, jossa on tietynlaiset säännöt, joista ei ole poikkeuksia.

Niinhän sitä on helppo kuvitella.

Seurue jää pian saapumisensa jälkeen Herlandin asukkaiden "vangeiksi". Heitä opastetaan hellästi mutta päättäväisesti omaksumaan maan ja kulttuurin tavat, ja etenkin Jeff sopeutuu Herlandiin erinomaisesti. Terry sen sijaan kapinoi sanoin ja teoin, eikä voi mitenkään ymmärtää, ettei maassa tosiaan ole miehiä, eikä heitä sinne millään lailla kaivatakaan.

Herland opettaa vierailleen aivan uusia tapoja tarkastella yhteiskuntaa, sukupuolta ja elämäntapoja. Se on avartavaa – ja turhauttavaakin. Paikoin edessä on väistämättömiä yhteentörmäyksiä.

Charlotte Perkins Gilmanin Herland on sata vuotta vanha feministinen utopiaromaani, joka tuo lukijan eteen maailman, jossa sukupuolierot on pyyhitty pois. Tilalla on harmonia: terveiden, vahvojen, järkevien ja rauhanomaisten ihmisten yhteiskunta, jossa on tilaa sivistykselle, yhteisöllisyydelle ja hyvälle elämälle. Herlandin naiset eivät tarvitse miehiä mihinkään. Heitä eivät uhkaa ulkoiset vaarat, he lisääntyvät neitseellisesti, he eivät kaipaa mitään muuta.

"Tavallisesta" yhteiskunnasta tuleville miehille Herland on järkytys. He ovat tottuneet ajatukseen naisten ja miesten tehtävistä ja paikoista yhteisössä, heille molemmilla sukupuolilla on omanlaisensa rooli. Tuota roolia vasten Herlandin elämä tuntuu lähes rikolliselta, niin paljon se eroaa kaksinapaisesta sukupuolijärjestelmästä.

Kirja tarjoaa kiinnostavia ajatuksia ja herättelee pohtimaan, mikä kaikki on kenties muuttunut sadassa vuodessa. Onneksi varsin moni asia on, mutta paljon on vielä jäljellä Perkins Gilmanin omasta ajasta, jota Herland pitkälti kuvaa.

Tarinan ongelma on, että se alkaa vauhdikkaasti ja uteliaisuutta kutkuttaen, mutta muuttuu melko pian lähes luennoksi. Kulttuurieroja väännetään esiin rautalangasta, ja kirjan henkilöt ovat kuin paneelikeskustelijoita, jotka paasaavat kukin vuorollaan oman näkemyksensä puolesta. Sen sijaan, että Herlandin yhteiskunta kuvautuisi tarinallisuuden kautta, se kerrotaan lukijalle kuin oppikirjasta. Pidemmän päälle lukeminen alkaa maistua puulta, ja tarinan lopussa olin suoraan sanoen onnellinen, että kirja lopultakin päättyi.

Herland ei ole huono kirja. Se on oman aikansa tuote ja siinä mielessä vallankumouksellinen. Nykypäivän levoton lukija ei vain saa siitä niin paljon säväyttäviä kokemuksia, kuin ehkä on ollut tarkoitus. Toisaalta se on hyvä merkki: jotkin asiat ovat sentään muuttuneet sadassa vuodessa, eikä niiden vuoksi tarvitse enää nostaa nyrkkiä ilmaan.

Liikaa on kuitenkin vielä korjattavaa – eikä vain naisten osalta. Millainenkohan olisi feministinen utopiaromaani vuosimallia 2015?


Charlotte Perkins Gilman: Herland
Suomentaja: Ville-Juhani Sutinen
Ulkoasu: ?
Savukeidas 2009
287 s.
Herland (1915)

Omasta hyllystä.

_____

Muualla: Lopunajan lauseet, Kiiltomato

8. huhtikuuta 2015

Douglas Coupland: Eleanor Rigby



Douglas Couplandin Eleanor Rigby jäänee mieleeni pitkäksi aikaa. Ensinnäkin sen tarina on koskettava ja yllättävä. Toisekseen sen takia The Beatles on soinut päässäni säännöllisesti jo lukiessa ja sen jälkeen joka kerta, kun olen vilkaissut kirjaa työpöydän kulmalla.

All the lonely people
where do they all come from?

Kirja kertoo oman elämänsä Eleanor Rigbysta, ylipainoisesta konttorirotasta Liz Dunnista, jonka elämää määrittelevät lähinnä työ ja rasittava lapsuudenperhe. Omaa perhettä Lizilla ei ole, hänellä ei ole koskaan ollut parisuhdettakaan. Hän on yksinäinen, mutta itsesäälin sijaan hallitseva luonteenpiirre on sarkasmi. Lizin uomissaan oleva elämä kokee kuitenkin valtavan mullistuksen, kun hänen elämäänsä astuu parikymppinen Jeremy.

Jeremy sairastaa MS-tautia ja on luonteeltaan pisteliäs, joskin jollain tapaa hyvin sympaattinen.

Hän on myös – ei enempää eikä vähempää kuin – Lizin poika.

Eleanor Rigby on kirja, joka ei jätä kylmäksi. Se on samaan aikaan hauska ja koskettava, ja sen henkilöt ovat ihastuttavan ärsyttäviä. Kukaan ei totisesti ole pulmunen, mutta toinen on siedettävämpi toista.

Kirjassa on varsin absurdeja käänteitä, joita en sen kummemmin ruodi, jotta kirjasta riittää mahdollisesti lukemisen iloa muillekin. Kotimaisista kirjablogeista en nopealla haulla löytänyt tätä kirjaa käsitteleviä tekstejä kirsimarian kirjoitusta lukuunottamatta. Uskallan kyllä suositella lämpimästi Couplandiin tutustumista. Minulla ei ollut mitään ennakko-oletuksia, ja sainkin yllättyä iloisesti hyvän kirjan äärellä.

Miten tulin tähän tarttuneeksikaan? Etsin kirjastossa hakukoneelta Wieniin sijoittuvia kirjoja Idän pikajuna -lukuhaastetta varten, ja Eleanor Rigby lävähti listalle. Ei kun kokeilemaan. Kovin keskeisessä roolissa lempikaupunkini ei tarinassa ole, mutta olennaisessa kuitenkin. Liz matkustaa Wieniin – ja melkoisen matkan hän totisesti saa.

Hmm. Huomaan, että tästä kirjasta on hieman hankalaa kirjoittaa. Yksi syy on se, että kirjassa tapahtuu paljon sellaista, mikä herättää lukijassa ajatuksia, mutta joita ei ole mukavaa pilata kirjaa lukemattomilta. Minut se sai pohtimaan yksinäisyyden olemusta ja asioita, jotka jäävät huomaamatta. Ihminen on helposti omien ennakko-oletustensa vanki ja suhtautuu toisiin ihmisiin varsin kapeakatseisesti, tiedostamattaankin. Tuskin se läheskään aina on pahuutta tai ilkeyttä, mutta sen vuoksi voi jäädä hurjan paljon näkemättä.

Lizin minäkerronta on paikoin jopa koomista pisteliäisyydessään, mutta pohjavire pysyy loppuun asti melankolisena. Eleanor Rigby ei ole yksinkertaisten tunteiden kirja, vaan se esittelee elämää huomattavan laajasta näkökulmasta kaikkine kummallisuuksineen ja odottamattomine puolineen. Päällepäin et voi koskaan nähdä, mitä kaikkea toinen voi olla.


Douglas Coupland: Eleanor Rigby
Suomentaja: Katja Rosvall
Ulkoasu: Riikka Majanen
Sammakko 2007
224 s.
Eleanor Rigby (2004)

_____

Idän pikajuna -lukuhaaste etenee Wieniin.

6. huhtikuuta 2015

Alice Munro: Nuoruudenystävä



Olen miettinyt paljon, miksi Alice Munro kolahtaa minuun niin kovaa.

En ole keksinyt.

Jokin hänen teksteissään on, jokin taika, joka sitoo minut pauloihinsa eikä irrota ennen kuin kirjan kannet on suljettu. Munro ei edes kirjoita elämästä, joka olisi minulle tuttua. Hänen novelleissaan on yleensä kyse pitkistä ajanjaksoista, ihmisen kokoisesta elämästä, kokonaisesta avioliitosta, äitiydestä, uskalluksesta ja epäonnesta.

Tai sitten olen vielä keskellä Munron novellia, tietämättäni jossakin taitekohdassa, jonka jälkeen mikään ei ole ennallaan. Eiväthän Munron henkilötkään tiedä, mitä odottaa. Kuka voisikaan tietää? Ei elämästä ole karttaa valmiina.

Nuoruudenystävä on julkaistu jo neljännesvuosisata sitten, vuonna 1990, mutta se on suomennettu vasta nyt. Suomennoksesta vastaa Kristiina Rikman, joka totta vieköön tietää, mitä tekee. Kokoelmassa on kymmenen novellia, joista jokainen on ehjä, hallittu ja koskettava kokonaisuutensa.

Omiksi suosikeiksini nousi kolme novellia. Kokoelman avaus- ja niminovelli Nuoruudenystävä kertoo syrjäisessä pikkukaupungissa asuvista sisaruksista, Florasta ja Elliestä, jotka jakavat maatilan ja paljon muuta. Novellin kertojan äiti asuu ja työskentelee hetken aikaa sisarusten maatilalla – hän on opettaja kyläkoulussa, joka on maatilan alueella – ja hänen tarkkailemansa tilanne siivilöityy kertojallekin joskus paljon myöhemmin. Nuoruudenystävässä tiivistyy pienen paikkakunnan sisäänpäinkääntyneisyys ja ihmisluonto. Paljonko antaa anteeksi? Mihin tyytyä?

Toinen vaikuttava novelli kokoelmasta on Meneseteung. Sen päähenkilö on runoilija Almeda Roth, jonka elämää (jälleen pikkukaupungissa) kuvataan laajalla kaarella. Aika on 1800-luvun puolivälin paikkeilla. Mistä Almeda jäi paitsi? Mitä hän sen sijaan sai? Vaikka kyse on päällisin puolin eräänlaisesta elämäkerrasta, pohjimmiltaan tulkitsen novellin muistamisen ja unohtamisen teemojen kautta. Mitä me voimme koskaan tietää toisesta ihmisestä? Hyvin vähän.

Kolmas timantti on Hyvyys ja laupeus, jossa kuolemaa tekevä nainen, tähtimuusikko Bugs, matkustaa rahtilaivalla Kanadasta Isoon-Britanniaan tyttärensä Averillin kanssa. Laivan muut matkustajat ja miehistö herättävät myös kiinnostuksen, mutta keskeiseen osaan nousee äidin ja tyttären suhde – joka on huomattavan paljon rosoisempi kuin päälle päin uskoisi. Tässä novellissa on melkoisia koukkuja, ja se olisi syytä lukea toiseen kertaan kaikkien huomaamiseksi. Hyvyys ja laupeus tuo Munron taituruuden ja novellien hienouden suoraan lukijan nenän alle.

Nuoruudenystävä kohoaa kokoelmana yhdeksi Munron parhaista. Siinä on tasaista tyyliä, huolellisuutta, pakottomuutta ja teräviä piikkejä. Tämän kokoelman novelleissa on harvoja – jos lainkaan – miellyttäviä ihmisiä. Jokaisella on oma synkkä puolensa, oli se sitten lapsellisuutta, katkeruutta, itsetuhoisuutta, mustasukkaisuutta tai periksiantamista. Munron henkilöhahmot eivät kuitenkaan koskaan ole yksioikoisia: heissä on aina syvyyttä. He ovat inhimillisiä. Kuin kuka tahansa meistä.


Olen lukenut ja kirjoittanut Munron muista kokoelmista:

Liian paljon onnea
Hyvän naisen rakkaus
Kallis elämä
Valkoinen tunkio
Kerjäläistyttö
Sanansaattaja
Julkisia salaisuuksia
Karkulainen


Alice Munro: Nuoruudenystävä
Suomentaja: Kristiina Rikman
Ulkoasu: Markko Taina
Tammi 2015
332 s.
Friend of My Youth (1990)

Oma ostos.

_____

La petite lectrice -blogin Katri on myös kirjoittanut Nuoruudenystävästä.

Kirjan vuoden lukuhaasteesta kohta 7. Novellikokoelma.

4. huhtikuuta 2015

Otetaan sitten vaikka lukumaraton



Pääsiäisen aika. Hiljaista pitelee. En vietä kristillisiä juhlia, koska en kuulu kirkkoon tai ole kristitty, mutta tervehdin toki ilolla vapaapäiviä (joista tosin olisin valmis luopumaan, jos se olisi edellytys valtion ja kirkon erottamiselle toisistaan). Ulkona on harmaata, joten lenkkeilykään ei kiinnosta juuri nyt. Jospa sitä sitten vaikka lukisi...

Koska mahdollista luettavaa on luonnollisesti kotona pinokaupalla, ajattelin, että miksipä en pitäisi pientä lukumaratonia pitkän viikonlopun, harmaan sään ja kotona oleilun kunniaksi. Niinpä aloitankin lähihetkinä blogihistoriani viidennen lukumaratonin. Olenkohan pysynyt laskuissa mukana?

Ensimmäistä kertaa kokeilin vuorokauden mittaista lukumaratonia kesällä 2012. Sen jälkeen oli luvassa blogistanian yhteismaraton kesällä 2013. Viime vuonna käytin hiihtolomaani lukumaratoniin, ja kesäkuussa kokeilin kestävyyttäni Keltaisessa kesämaratonissa. Onhan tässä siis ollut jo aikaa palautua edellisestä.

Lukumaratonin tarkoituksena on siis käyttää vuorokausi (tai jonkin muun mittainen aika) hyvillä mielin ja puhtaasti vain lukemiseen. Itse olen mennyt sillä linjalla, että valittuun vuorokauteen sisältyvät myös kaikki tauot, syömiset ja nukkumiset. Lukemista ei siis tule kokonaista vuorokautta. Toisinkin voi toimia.

Kaikki eivät pidä lukumaratonin ideasta. Onhan se eräänlaista yltiöpäistä ahmimista, kun pyrkii lukemaan paljon tietyn ajan sisällä. Minä olen kuitenkin nauttinut kaikista lukumaratoneistani, enkä koe halveksivani kirjoja lukemalla niitä maratonilla.

Kuvassa oleva pino on lähtökohta, mutta muitakin kirjoja saattaa joukkoon eksyä. Pyrin lukemaan sekä romaaneja että novelleja. Tämä teksti päivittyy aina, kun on jotain uutta kerrottavaa maratonin etenemisestä.

Kohta mennään!

***

Klo 12.00–14.40

Ensimmäisenä luin eilen aloittamastani Alice Munron uudesta suomennoksesta Nuoruudenystävä (Tammi 2015) novellin Appelsiinit vai omenat (36 s.). Novellissa kuvataan avioliittoa ja sen kokemia murtumakohtia: ihastumista toiseen, tasapainottelua oikein ja väärin tekemisen rajalla. Hieno kokonaisuus, tietenkin, jälleen kerran.

Novellin jälkeen luin Jussi Valtosen Siipien kantamat (Tammi 2015, 1. painos 2007), jonka vastikään ostin e-kirjana. Mittaa sillä on paperikirjana 250 sivua. Siipien kantamat on herkkä muttei sentimentaalinen tarina lukion äidinkielenopettajasta, joka rakastuu älykkääseen oppilaaseensa. Samalla se on tarina luopumisesta ja yksinäisyydestä. Hyvä kirja, johon palaan vielä myöhemmin tarkemmin.

Lukeminen tuntuu kivalta ja aika liitää. Kohta on lounaan aika, onneksi on eilistä kasviswokkia lämmitettäväksi. Seuraavaksi taidan lukea jälleen yhden novellin ja sen jälkeen... kuka tietää?

Aikaa kulunut: 2 h 50 min, josta lukuaikaa 2 h 40 min
Luettuna: 1 kirja ja 1 novelli / 286 sivua

***

Klo 15.15–16.45

Maraton jatkui lounastauon jälkeen Munron kokoelman seuraavalla novellilla Jääkuvia (23 sivua). Novellissa kanadalaisen pikkukaupungin eläköitynyt pappi on lahjoittamassa koko omaisuuttaan seurakunnalle ja muuttamassa Havaijille mennäkseen uudelleen naimisiin. Tilannetta tarkkailee Karin, joka on hoitanut niin papin aiemmin kuollutta vaimoa kuin papin talouttakin, ja jolla on oman elämänsä käänteet myös käsiteltävänään. Novellissa on kevyt pinta, mutta sen alla suuri syvyys.

Novellin perään luin kirjastosta nappaamani Sari Peltoniemen nuortenkirjan Kuulen kutsun metsänpeittoon (Tammi 2011, 153 sivua). Siinä puoliksi kolttasaamelainen ysiluokkalainen Jouni alkaa kokea kummallisia ja uhkaavia asioita kesken tavallista yläkouluarkeaan. Onko taustalla Jounin vuosia sitten metsään kadonneen äidin henki vai jotain paljon pahempaa? Idea kirjassa on kiinnostava, mutta toteutus on jotenkin puolinainen. Erään sivuhenkilönkin nimi vaihtuu kesken kaiken Liisasta Ainoksi. Vähän hätäinen maku tästä jää.

Mitähän sitä seuraavaksi lukisi? Kahvia on ainakin juotu jo tämän päivän tarpeiksi yllin kyllin. Ehkä täytyy vielä lähteä kauppaankin käymään jossain välissä, että tulee edes vähän haukattua ulkoilmaa.

Aikaa kulunut: 4 h 50 min, josta lukuaikaa 4 h 10 min
Luettuna: 2 kirjaa ja 2 novellia / 462 sivua

***

Klo 17.00–19.30

Vuoroon pääsi Pirjo Hassisen Joel (Otava 1991, 217 sivua), jota minulle on suositeltu täällä blogissani Hassisesta kirjoittamieni tekstien yhteydessä. Kirjassa nuori venäjänopettaja Maria joutuu monenlaisten muutosten eteen: keskenjääneet opinnot painavat, alusvaateliikkeen omistava äiti houkuttelee tytärtään jatkamaan yritystään ja yliopiston kirjastosta löytyy turvallinen Jyrki. Kun Maria tapaa kreikkalaista patsasta muistuttavan Joelin, kuviot keikahtavat sijoiltaan.

Pidin kirjan ruumiillisuudesta (joka ei ollut niin räävitöntä kuin kahdessa muussa lukemassani Hassisen kirjassa) ja nuorten aikuisten maailmasta – ja myös 1990-luvun alun ajankuvasta, joka on jollain tapaa hyvin ajankohtainen nyt 25 vuotta myöhemmin: ruumiinkulttuuri, fyysisen olomuodon vahva merkitys, salielämä... Mistään muustahan ei melkein enää puhutakaan. Hyvä lukukokemus!

Nyt on tosiaan pakko lähteä hieman käymään ulkona, mutta sitten jatkan taas, ehkäpä jälleen Munrolla...

Aikaa kulunut: 7 h 35 min, josta lukuaikaa 6 h 40 min
Luettuna: 3 kirjaa ja 2 novellia / 679 sivua

***

Klo 20.00–20.25

Lyhyt ulkoilutuokio räntäsateessa oli yllättävän virkistävä, ehdin ennen kuin tuli pimeää.

Luin tähän väliin Munron kokoelmasta novellin Hyvyys ja laupeus (29 sivua), jossa tytär matkustaa kuolemaa tekevän äitinsä kanssa rahtilaivalla Kanadasta Isoon-Britanniaan. Novellin alku tuntui hieman tylsältä, mutta sieltähän ne munromaiset kerrokset jälleen alkoivat salakavalasti paljastua, ja viimeisillä riveillä oli pakko vain huokaista syvään. Taas minua vietiin.

Täytyy sanoa, että Nuoruudenystävä on kovaa vauhtia kiilaamassa yhdeksi parhaista Munrolta lukemistani kokoelmista. Vahvoja, puhuttelevia tarinoita, kerta kaikkiaan.

Ehkä seuraavaksi taas e-kirjaa? Ja kiitos muuten kommenteista, olen kyllä nauttinut tästä maratonista – jälleen kerran!

Aikaa kulunut: 8 h 30 min, josta lukuaikaa 7 h 5 min
Luettuna: 3 kirjaa ja 3 novellia / 708 sivua

***

Klo 20.45–22.45

Vuoroon pääsi Elina Hirvosen tuore Kun aika loppuu (WSOY 2015). Ostin e-kirjan tarjouksesta, painetussa kirjassa sivuja on 256. Varsin dramaattinen tarina, joka ei kuitenkaan mene överiksi. Vahva romaani, jonka henkilöihin uskoo, ja joista etenkin Aslakin tietää valitettavasti olevan jossain olemassa. Kun aika loppuu kertoo perheestä, äitiydestä, aatteista ja äärimmäisyyksistä hienosti ja tarkasti. Elämmekö tosiaan tällaisessa maailmassa? Kyllä.

Minun (luku)aikani ei kuitenkaan lopu, vaikka vauhdikkaasti kuluukin. Vielä tekee mieli heittäytyä jonkin uuden tarinan vietäväksi...

Aikaa kulunut: 10 h 50 min, josta lukuaikaa 9 h 5 min
Luettuna: 4 kirjaa ja 3 novellia / 964 sivua

***

Klo 23.10–23.55

Aloittelin jokin aika sitten divarista ostamaani Johanna Sinisalon novellikokoelmaa Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita (Teos 2005). Luin pötköön neljä ensimmäistä novellia, ja pakko se on vain todeta: Sinisalo rulettaa.

Lukko (11 sivua) on kertomus todellisuutta vääristävästä parisuhteen vallankäytöstä. Kylmiä väreitä, puuh. Palvelukseen halutaan kokenut neitsyt (15 sivua) tarjoilee vaihtoehtohistoriaa, jossa naisvaltainen heimo hallitsee omaa ympäristöään tsirnikan eli immenkalvon voimalla. Huikea tarina, tätä lisää, please? Sorsapuistossa (6 sivua) erään tamperelaisen puiston sorsat alkavat käydä nuoren miehen hermoille – kohtalokkain seurauksin... Varhain aamulla siirtola 11:n portilla (13 sivua) on kuvaus siitä, miten aids-epidemiaan olisi hyvinkin voitu suurimman hysterian aikaan suhtautua.

Siis 45 sivua laadukasta lyhytproosaa vielä ennen nukkumaanmenoa – ja 1000 sivua tällä maratonilla saavutettu! Aamulla jatketaan.

Aikaa kulunut: 12 h, josta lukuaikaa 9 h 50 min
Luettuna: 4 kirjaa ja 7 novellia / 1009 sivua

***

Klo 9–12

Tämän aamun lukusaldoon mahtui vielä yksi kirja ja neljä novellia. Kirja on Jaakko Hämeen-Anttilan suomentama Kuka murhasi Kyttyräselän? Tarinoita Tuhannesta ja yhdestä yöstä (Basam Books 2001, josta luin 171 sivua jättäen pois viimeisen liitteen). En ole tullut koskaan lukeneeksi Tuhannen ja yhden yön tarinoita sinällään, joten tämä keskiaikainen "salapoliisikertomus" oli varsin veikeä tuttavuus. Erikoislaatuiselle Kyttyräselälle tuntuu käyvän aika ikävällä tavalla, ja melkoinen määrä kaupungin väkeä sotkeutuu tapahtumaan. Kukin joutuu vuorollaan selittämään omaa näkökulmaansa ja panemaan lopulta vielä lisää pökköä pesään tyydyttääkseen tuomioita jakavan Kiinan keisarin.

Lisäksi luin siis novelleja. Yhden Alice Munron otsikolla Oi, mitä auttaa (44 sivua), joka kertoo pikkukaupungissa asuvista sisaruksista, jotka vaikuttavat varsin seesteisiltä, mutta joilla on kummallakin jonkinmoinen koira haudattuna tekoihinsa ja vaikuttimiinsa.

Sinisalon kokoelmasta luin kolme novellia. Transit (20 sivua) on kertomus autistisesta tytöstä ja delfiineistä. Se on kuulustelupöytäkirjan muodossa ja herättää kyllä entisen tamperelaisen kiinnostuksen: mitä delfinaarion delfiineille tapahtui ja miksi? Hanna on vain 8 sivua pitkä, mutta tunnelmaltaan tymäkkä. Erikoinen tyttö joutuu kyläkoulun opettajan silmätikuksi, vaan kosto on suloinen... Valkoinen hiiri (17 sivua) tutustuttaa uuteen suomalaiseen yhteiskuntaan, jossa vihollisen pelko ja maanpuolustus ovat nousseet suurvaltapolitiikan muutoksen myötä arvoon arvaamattomaan. Kaikki täysi-ikäiset ovat asevelvollisia, ja siviilipalveluspaikan saaminen on tehty vaikeaksi. Novellin minäkertoja on onnistunut saamaan paikan koe-eläinlaboratoriosta, jossa tutkitaan hiirien oppimista ja käytöstä. Mutta kuka lopulta on hiiri?

Huh, jälleen on maraton hoideltu ilman sen suurempia vammoja! Lukeminen maistui mukavasti ja sain luettua kiinnostavia kirjoja ja novelleja. Ainoa pettymys oli Peltoniemen Kuulen kutsun metsänpeittoon, joka tuntuu yön yli nukuttuani vieläkin höpsömmältä kuin eilen. Mutta toki jos se jollekulle on mieluisaa luettavaa, kirja on tehtävänsä täyttänyt.

Itse pidin erityisesti Valtosen Siipien kantamista ja Hirvosen Kun aika loppuu -romaanista. Ja Munron ja Sinisalon novellit iskivät myös, joskin eri tavalla, ovathan kirjailijat keskenään aivan erityylisiä.

Ulkona näyttää tismalleen samalta kuin vuorokausi sitten, mutta ehkä uskaltaudun kuitenkin lähtemään hieman hapenhaukkauspuuhiin.

Lukumaraton – kyllä kannattaa!

Aikaa kulunut: 24 h, josta lukuaikaa 12 h 50 min.
Luettuna: 5 kirjaa ja 11 novellia / 1269 sivua.

Kiitos kannustuskommenteista!

2. huhtikuuta 2015

Sirpa Kähkönen: Graniittimies



Luin tämän kirjan jo kaksi viikkoa sitten, ja itse asiassa unohdin sen melkein saman tien. Kirja valikoitui edellisen työpaikkani lukupiirin (johon edelleen kuulun, kun eivät päästä minua poiskaan) kevään kirjaksi, ja onneksi sain sen lainaan äidiltäni (jolle olin sen itse ostanut), sillä lainausjonot ovat pitkät.

Suhteeni Sirpa Kähköseen on varsin kevyt, josko sitä voi sanoa olevan ollenkaan. Olen lukenut hänen Kuopio-sarjastaan kaksi ensimmäistä osaa, Mustat morsiamet ja Rautayöt, ja vaikka pidin etenkin jälkimmäisestä, sarjan jatkaminen on aina vain siirtynyt eteenpäin. Nyt tuli hyvä tilaisuus kurkistaa toiseen seurapiiriin, kun viime syksyn Finlandia-ehdokas Graniittimies pääsi lukuvuoroon. Ilman lukupiiriä niin tuskin olisi käynyt.

Graniittimiehessä yhdistyvät utopia, aatteen palo ja raju realismi. Ilja ja Klara Tuomi jättävät sisällissodan runnoman kotimaansa Suomen kevättalvella 1922: he hiihtävät kohti parempaa huomista, ihannettaan Neuvostoliittoa. Elämä Petrogradissa alkaa pannuhuoneen pimeydessä, mutta vähitellen, ahkeroimalla ja olemalla hyvä ja kuuliainen kommunisti, elämä kantaa pidemmälle.

Ilja nousee vähitellen puolueen arvoasteikossa, Klara keskittyy työskentelemään kaupungin katulasten hyväksi. Perhe kasvaa, ystäviä saadaan. Ympärillä valtio elää omaa elämäänsä, maailmaa ei voi sulkea pois. Ja kuten unelmilla niin usein on tapana, kaikki ei voi koskaan toteutua.

Ongelmani kirjan kanssa alkoivat melkein heti. Alkuosa on Klaran minäkerrontaa, mutta vaikka hän on nuori nainen elämänsä taitekohdassa (samaistumiskohde?), en laisinkaan päässyt samalle aaltopituudelle hänen kanssaan. (Sivuhuomautus: en ole myöskään oppinut pitämään Klaran kälystä Anna Tuomesta, joka on Kuopio-sarjan keskeinen henkilö, mutta ovathan nämä toki eri kirjat ja tarinat.) Klara on samaan aikaan hyvin haavoittuva ja varsin toimintavalmis ihminen, jonka kuva alkaa kuitenkin häiritsevällä tavalla kiillottua liikaa. Kirjan lopussa hän oli jo lähes pyhimysmäisessä asemassa. En vakuuttunut. Haluan kirjalliset hahmoni epätäydellisinä, rosoisina, virheellisinä. En vain uhreina tai kärsijöinä.

Tarina ei siis yksinkertaisesti vienyt minua mukanaan. En kiistä Kähkösen kertojanlahjoja: hän on taitava. Mutta Graniittimies jäi minulle jonkinlaiseksi utuiseksi kuvajaiseksi. Ikään kuin olisin katsonut lavasteita, joissa esitetään näytelmää, joka ei nouse omaan ulottuvuuteensa ja saa katsojaansa unohtamaan ympäröivää todellisuutta. Pysyy pelkkänä kuvaelmana.

Historia ei herää lukiessa silmieni edessä henkiin, vaikka Kähkönen on nähnyt paljon vaivaa tutkiessaan kuvaamaansa aikakautta ja kirjoittaessaan siitä. Yksityiskohtia on paljon, ja ne ovat uskottavia, mutta ei – en elänyt mukana Pietarin kaduilla.

En tiedä, oliko aika väärä tälle kirjalle. Kiireisten työviikkojen adrenaliini ei antanut tilaa rauhoittua tarinan äärelle, ja ehkä juuri aikaa tämä kirja vaatii. Aikaa ja halua, omalla tavallaan myös uskoa siihen.

Kokonaisuutena Graniittimies oli minulle pettymys, mutta sen tunnelma on silti onnistunut. Kuinka korkealla ovat idealistin haaveet ja kuinka rumasti ne voidaan murskata. Kuinka suuri on pettymys omaan kotimaahan sen näytettyä rumat kasvonsa ja hylättyä omat lapsensa, koska nämä ajattelevat "väärin. Ja siihen peilaten: kuinka suuri on halu uskoa parempaan. Kuinka se voi kantaa, vielä silloinkin, kun ystävästä on tullut vihollinen ja uusi isäntä on kääntänyt selkänsä.


Sirpa Kähkönen: Graniittimies
Ulkoasu: Timo Numminen
Otava 2014
334 s.

Lainattu äidiltä.

_____

Kirjasta löytyy hurjasti muita blogipostauksia, joita kannattaa kurkistaa: Kirjainten virrassa, Kirsin kirjanurkka, P. S. Rakastan kirjoja, Täällä toisen tähden alla, Amman lukuhetki, Kirjojen kamari, Aamuvirkku yksisarvinen, Kirjan pauloissa, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Ilselä, Kannesta kanteen, Kirjakaapin kummitus, Kirjakirppu, Kirjan jos toisenkin, Luetut, lukemattomat, Kirjasähkökäyrä, Mustikkakummun Anna ja loput Googlesta.