28. lokakuuta 2013

Maija Muinonen: Mustat paperit



Maija Muinonen: Mustat paperit
Kansi: Jenni Saari
Teos 2013
167 s.

Kirjastosta.


Minä kerron sinulle kaiken, senkin etten kerro sinulle kaikkea.


Ann Miel kuolee pian, hän tietää sen. Tarkalleen ottaen hän kuolee vuorokauden kuluttua. Saadakseen valmiiksi edes jotain, tai ehkä koko elämänsä, hän alkaa kirjoittaa kirjeitä. Tärkein kirjeiden saaja on hänen pieni poikansa Luc, niin pieni vielä, ettei äiti ole valmis jättämään tätä yhtään pidemmäksi aikaa. Myös perheen lastenhoitaja Rosa saa omat kirjeensä, kuin myös kirjepaperit lähettäneen tehtaan johtaja sekä muutama muu.

Kuin huomaamattaan, pirullisen kellon tikittäessä koko ajan aikaa pois, Ann alkaa kirjoittaa tulevaisuutta – kaikkea sitä, mitä hän ei näe tapahtuvaksi, mutta jota haluaisi olla todistamassa. Hän kuvittelee, kuinka Luc kasvaa Rosan hoidossa pienestä pojasta nuorukaiseksi ja lopulta aikuiseksi mieheksi. Kirjeiden sävy muuttuu yhä määräävämmäksi, Ann ottaa suunnan ja aseman, johon ihmisen on todellisuudessa vaikeaa ja mahdotontakin päästä. Lucin elämä koulunkäynteineen, harrastuksineen, ystävineen, rakastettuineen – kaikki muodostuu kirjaimiksi valkoisille papereille, joita Ann raivokkaasti kirjoittaa täyteen, ennen kuin aika loppuu. Sillä ainahan aika loppuu kesken. Kaikilta.

Maija Muinosen Mustat paperit on vaikuttava ja vakuuttava romaani. Se herättää lukijan kiinnostuksen, pitää otteessaan ja herättää voimakkaita tunteita. Kirja on hyvin intensiivinen, sen jokainen lause on merkityksellinen, ja sen tunnelma rakentuu äärimmäisen hienosti ja hienovaraisesti yhä pahaenteisemmäksi, ahdistavammaksi ja kokonaisemmaksi. Toisaalta arvoituksellisuus pysyy yllä loppuun saakka, sillä Ann häipyy lukijan käsistä aina, kun hänestä luulee hetkeksi saaneensa kiinni. Mikä on totta elämässä nyt, mikä tulevassa?

Tarinan kiihkeys kiertyy loppua kohti yhä tiukemmaksi solmuksi, ja minun oli pakko lopettaa lukeminen hetkeksi viimeisten parinkymmenen sivun aikana. Niin syvälle olin jo uponnut Annin kirjeisiin, että ne alkoivat pelottaa. Ann on vaikuttava kertoja: samaan aikaan epäluotettava, luotaantyöntävä ja uteliaisuutta kutkuttava.

Mustat paperit kertoo äitiydestä, kuolemasta ja kiintymyksestä, eikä tosiaan kauneimmalla mahdollisimmalla tavalla. Samalla se pakottaa pohtimaan luopumisen vaikeutta – jopa mahdottomuutta –, kohtalouskon ongelmallisuutta ja äitiyden pimeämpää puolta. Missä kulkee rakkauden ja vallan raja? Mitä tapahtuu, kun sen ylittää?

Kirjan tunnelma on upea. Muinonen on tavoittanut lyhyeen mittaan paljon, eikä kirjassa ole mitään liikaa. Tarina houkuttelee luokseen ja kun se on saanut pahaa-aavistamattoman uhrin lähelleen, verkko on kiertynyt jo pakahduttavan kireälle, eikä jäljelle jää ainakaan helpotusta – kaikkea muuta.

___

Muita vaikuttuneita lukijoita: Arja, Helmi-Maaria Pisara ja Marjatta Mentula (kaksi jälkimmäistä käsittelee juonta tarkemmin ja paljastavammin).

27. lokakuuta 2013

Ahmadou Kourouma: Ei Allahin tartte



Ahmadou Kourouma: Ei Allahin tartte
Suomentaja: Marjatta Ecaré
Kansi: Tuija Kuusela
Tammi 2002
202 s.
Allah n'est pas obligé (2000)

Kirjastosta.


Birahima on katupoika Norsunluurannikolta. Isäänsä hän ei koskaan ehtinyt tuntea, ja rampa äiti kuolee turhan nuorena parantumattomaan säärihaavaan. Koulu jää Birahimalta kesken ja ainoa mahdollinen suunta on katu. Levoton Länsi-Afrikka vaikuttaa myös Birahiman elämään, sillä hänet värvätään lapsisotilaaksi kapinallisjoukkoihin. Perheetön poika, jolla ei muutenkaan ole mitään tulevaisuuden tai edes huomisen suunnitelmia, on hyvä löytö värväreille.

Alkaa matka Liberiaan ja Sierra Leoneen, joiden poliittista sekoilua Birahima tarinassaan kuvaa. Arki on sotaa ja sota arkea, raiskauksia, joukkoteloituksia ja vallankaappauksia tehdään lähes yötä päivää. Birahiman elämä ei kuitenkaan ole pelkkää kalasnikovien pauketta, vaan lapsisotilaiden välille syntyy lujaa ystävyyttä ja kiintymystä. Birahima tarkkailee elämäänsä ja maailman tapahtumia yhtäältä kouluja käymättömän katupojan kielellä ja mielellä, toisaalta tarkkasilmäisesti ja jopa huomaamattaan varsin analyyttisesti.

Ei Allahin tartte on norsunluurannikkolaisen, myöhemmin Ranskaan emigroituneen Ahmadou Kourouman (1927–2003) viimeiseksi kokonaan loppuun kirjoitetuksi jäänyt romaani. Se haastaa lukijansa heti alusta alkaen, eikä päästä tiiviin kahdensadan sivun aikana lukijasta kertaakaan irti.

Birahima on kertojana samaan aikaan ärsyttävä, pelottava ja hieman surkea. Hän pitää sanakirjoista ja selittää monet käyttämänsä sanat esimerkiksi hakuteos Läpileikkaus mustan Afrikan ranskan kielen sanastollisista erikoispiirteistä selityksillä. Kerrontakeinona se on sekä rasittava että kiehtova. Birahima on hyökkäävä, näennäisen ylimielinen ja hän antaa sanan säilän heilua. Pohjimmiltaan mieleen jää silti kuva epävarmasta ja liian paljon liian varhain menettäneestä nuoresta pojasta, jonka oikea paikka olisi taistelujen sijaan koulun penkillä ja perheen hoivissa. Kirjailija ei kuitenkaan ole tehnyt kirjallisia valintojaan heppoisin perustein, eikä ratkaisuista jää mitenkään valju olo. Pikemminkin tuntuu, että Kourouma kirjoittaa juuri niin kuin asiat ovat.

Ei Allahin tartte on raskas lukukokemus, vaikka se on sivumäärältään suppea. Kieli vaatii paljon, enkä itse päässyt sen mukaan missään vaiheessa, vaan törmäsin koko ajan seinään. Heimosotien, uskontojen ja siirtomaamenneisyyden muodostama pyhä kolminaisuus leikkaa kaiken läpi, vaikka kirjan kertojan näkökulma on pääosin hyvin subjektiivinen.

Sarjatulena tykittävä, poukkoileva kieli, hemmoteltua länkkäriä kauhistuttavat tapahtumat, jotka niiden kokija kuittaa lähinnä olankohautuksella ja tiiviydestään huolimatta hitaasti etenevä tarina jättivät tämän lukijan lopulta kylmäksi.

___

Myös Mari A. on lukenut tämän kirjan.

Etenen Afrikan tähti -haasteessa ja Maailmanvalloituksessa Norsunluurannikolle.

24. lokakuuta 2013

Ann Rosman: Porto Francon vartija



Ann Rosman: Porto Francon vartija
Suomentaja: Anu Koivunen
Kansi: Nic Oxby
Bazar 2013
387 s.
Porto Francos väktare (2011)

Kirjastosta.


Vuonna 1793 nuori Agnes on kovan paikan edessä. Isä on luvannut tyttärensä vaimoksi kauppakumppaninsa perheeseen, mutta Agnes ei haluaisi luopua kodistaan ja työtehtävistään perheen traaninkeittämöllä. Edistyksellinen isä on antanut hänen opetella lukemaan ja laskemaan sekä tekemään työtä. Uudessa roolissa vaimona se ei enää käy. Tulevan aviomiehen ja appiukon kyseenalainen maine ei ainakaan paranna oloa, eikä Agnesilla ole ketään, keneltä pyytää tukea ja apua, sillä hänen hollantilainen isoäitinsä ja äitinsä ovat jo kuolleet. Niinpä Agnes päättää paeta. Hän päätyy Marstrandin vapaasatamaan ujuttauduttuaan ohikulkumatkalla olleen laivan kyytiin mieheksi naamioituneena.

Marstrand on vilkas ja monikasvoinen satamakaupunki, jonka katuja tallaavat monet menneisyyttään karanneet ja muuten seikkailuluontoiset. Läheskään kaikki toimet eivät kestä päivänvaloa, edes vapaasataman suhteellisen löyhissä säännöissä. Agnesista tulee kielitaitonsa ja nokkelan laskupäänsä ansiosta kauppa-apulainen suurkauppiaan yritykseen, ja monen monta käännettä on vielä luvassa.

Yli kaksisataa vuotta myöhemmin saaristossa eletään tyystin toisenlaista elämää. Suurin osa vanhoista rakennuksista on tuhoutunut ja jäljelle jääneet on remontoitu pääasiassa kovan hinnan loma-asunnoiksi. Bremsegårdenin tila on Vendelan ja hänen veljensä Rickardin omistuksessa. Tila on upea ja sillä on hieno menneisyys, mutta Rickard haluaisi luopua siitä vaimonsa Jessican innokkaalla tuella. Vendela pitää Bremsegårdenia maanpäällisenä taivaana sekä itselleen että 15-vuotiaalle, ongelmiin helposti joutuvalle pojalleen Charlielle. Vendelan ei auta kuin ryhtyä selvittämään tilalla ikänsä eläneen Astridin kanssa, mitä on tehtävissä.

Kun Klöverönin saarelta, suosta, löytyy naisen ja vastasyntyneen lapsen ruumiit, kesäidylli on viimeistään pilalla. Tapaus päätyy rikoskonstaapeli Karin Adlerin tiimin selvitettäväksi. Tutkimusten edetessä uhrien henkilöllisyys pysyy peitossa, mutta se tiedetään, että ruumiit ovat mitä todennäköisemmin olleet suossa jo parisataa vuotta...

Olen lukenut Ann Rosmanin kaksi aiempaa Karin Adler -dekkaria, Majakkamestarin tyttären ja Noitavasaran, ja vaikkeivät ne mitenkään räjäyttäneet tajuntaa, oivaa viihdettä ainakin sain. Karin on kiinnostava päähenkilö, harvinaisen epätraumatisoitunut ja tavallinen ollakseen dekkaripoliisi. Lisäksi Rosmanin kuvaamat saaristolaismaisemat yksinkertaisesti kolahtavat.

Porto Francon vartija tuotti kuitenkin pettymyksen. Tarinan osat ovat kyllä kohdallaan: on kiinnostava historiallinen tausta, herkullinen miljöö, erilaisia henkilöhahmoja ja kasvavia arvoituksia. Mutta kokonaisuus ei toimi.

Ensinnäkin nykyisyyden tapahtumat käynnistyvät toooodella hitaasti. Ruumiit löytyvät heti ensimmäisessä luvussa, mutta sen jälkeen saadaan odotella kauan, ennen kuin niiden tutkimukselle tehdään mitään. 1700-luvun loppu on selvästi tarinan selkäranka, jonka ympärille nykyisyyden tapahtumat on lähinnä lätkäisty sen vuoksi, että voidaan puhua saman kirjasarjan jatkumisesta. Karin seikkailee kirjassa yhteensä korkeintaan 50 sivun verran (en laskenut, muistinvarainen mutu-arvio).

Vapaasataman elämä on kiinnostavaa ja Agnes melko uskottava henkilö, joskin muutama hieman vaivaannuttava käänne ja tapahtuma tarinaan on ujutettu. Suurin osa historiallisen osuuden henkilöistä on myös turhan karrikoituja, mutta sivuhenkilöitähän he tarinassa ovatkin. Toisaalta ehdottoman plussan kirja saa rantarosvous-teemastaan! Aihepiiri on aivan turhan tuntematon meillä koti-Suomessakin, vaikka rantarosvoja on rannikoilla ja saaristossa ollut aina. Kyse ei myöskään ole mistään silmälappu-silmän-päällä-ja-koukku-kädessä-touhusta, vaan rantarosvouteen ovat syyllistyneet aivan tavalliset kalastajat, talonpojat ja palkolliset.

Nykyisyydessä Vendelan ja Rickardin vaikeat sisarusvälit ja bimbon Jessica-vaimon kuvaus ei ole aivan onnistunut. Vendela lähinnä piehtaroi itsesäälissä ja nostalgiassa, Jessicaa paperisempaan hahmoon en muista hetkeen missään kirjassa törmänneeni ja Rickhard on pääosin surkea lusmu, mutta sen sijaan vanha neiti Astrid on kyllä kiinnostava ja sopivan napakka muori.

Kuten sanottua, Karinista Porto Francon vartija ei kyllä kerro. En tiedä tästä rikoskonstaapelista yhtään enempää kun edellisen osankaan jälkeen. Sarjaa ajatellen se on vähän huono merkki – liekö Rosmanilla oikeastaan tarkoituskaan kehitellä "päähenkilöään" eteenpäin?

Kirjan alkupuolella hieman tuskailin, mutta lopulta tarina oli salakähmäisesti imaissut minut mukaani, ja viimeinen kolmannes tuli ahmaistua kertaistumalta. Suosittelen kevyen toiminnan ja vaatimattomien arvoitusten ystäville ja satamakaupungin historiallisesta sykkeestä viehättyville. Sen sijaan minkään sortin jännitystä tämä kirja ei kyllä tarjoa pätkän vertaa.

20. lokakuuta 2013

Bloggaajan kirjahylly

Kirjablogeissa on aina aika ajoin esitelty blogistien kirjahyllyjä ja muita kirjansäilytysratkaisuja. Itse en ole aiemmin tätä harrastanut, mutta nyt teki mieli.

Ensinnäkin lienee paikallaan kertoa muutama fakta kirjojeni asuinolosuhteista. Asumme puoliskoni kanssa 42 neliön kodissa, jossa on makuuhuone, kylppäri ja yhdistetty keittiö-olohuone. Näistä kylppäri on kirjavapaata aluetta. Muu ei.

Kirjoja olen omistanut aina. Omilla rahoillani aloin hamstrata niitä joskus teini-ikäisenä, ja jo ensimmäistä kertaa omilleni muuttaessani mukanani silloiseen kimppakämppään tuli iso kirjahylly. Kirjakokoelmani on kautta vuosien herättänyt aina hieman ihmetystä. "Miten sulla on noin paljon kirjoja...?" jne., tiedätte kyllä. Ja toisaalta pitkäaikaisia kavereita mikään ei hetkauta. Kirjojen määrä ei ole koskaan lähteny laskuun, joskin vapaaehtoiset muuttoapulaiset ovat joka kerta jotenkin kummasti vähentyneet...

Kirjat ovat asustaneet niin Lundiassa, Iskun hyllyssä kuin aina turvallisessa Ikeassa, kuten juuri nyt. Haaveenani on, että seuraavaan kotiin saisin mittatilaustyönä tehdyn kirjahyllyn. Se ei liene mahdotonta.

Asiaan.

Hyllyjä on tällä hetkellä kolme, joista yksi on kapeampi ja sisältää lähinnä cd-levyjä ja miehekkeen kirjakokoelman. Sitä en kuvannut. Sen sijaan malleiksi pääsivät kaksi muuta hyllyä, joissa on pääasiassa minun kirjojani ja muuta kamaa. Hyllyt ovat Ikeasta, mutta tarkempaa nimeä en kyllä kuollaksenikaan muista.




Hylly numero 1. Sisältää pääasiassa tietokirjoja ja lastenkirjakokoelman. Sekä ylimääräistä roinaa. Nyttemmin aikuisten kaunokirjallisuus on levittänyt lonkeronsa jo tännekin.




Hylly numero 2 on vastapäätä edellistä. Se on varattu pääasiassa kaunokirjallisuudelle ja suurimmille suosikeilleni.

Kuten näkyy, ahdasta on. Jotain tarttis tehdä.





"Tietokirjahyllyssä" on sekalainen kokoelma pääasiassa historiaan ja yhteiskuntatieteisiin liittyvää kirjallisuutta. Yritän nykyään hamstrata sitä hieman hallitummin, mutta jossain vaiheessa on tullut ahmittua niin, että lukematonta tietoa on varmaan vähintään yksi hyllymetri.

Lisäksi kuvissa vilahtavat mummilta perimäni punaiset Kivi-tuikut, joista pidän kovasti.




Omistan myös Raamatun, joka on sekin perintöä mummilta. Käytin sitä gradunteossa ja taidanpa joskus yrittää kahlata sen kokonaan läpi. (En siis kuulu kirkkoon, mutta aihepiiri kiinnostaa kovasti.)




Tälle kaaokselle haluaisin tehdä jotain, mutta en tiedä mitä. (Pölyt voisi myös toisinaan pyyhkiä.)




Sitten hypätään toiselle puolelle. Tässä hyllyssä on siis pääasiassa aikuisten kaunokirjallisuutta: sekä kotimaista että ulkomaista, uutta ja vanhempaa. Aakkosjärjestystä ei ole, mutta saman kirjailijan teokset ovat vierekkäin ja hieman olen myös jaotellut esimerkiksi Tammen Keltaista Kirjastoa ja Otavan Sinistä samoihin kohtiin. Kirjoja on siis kahdessa rivissä ja vielä yksi kerros rivien päällä, mikä ei tosiaankaan ole mikään hyvä ratkaisu. Perkaustoimia odotellessa...





Tässä hyllyssä ylimmällä sijalla on itseoikeutetusti John Irvingin tuotanto, jota on paikoin tuplaten. Hmm.

Hyllyni ovat siis pääosin kaaoksen vallassa. Jonkinlainen muistijälki kirjojen paikoista usein on, mutta eipä tuolta siltikään aina heti löydä etsimäänsä. Kirjojen määrää en osaa sanoa – yritin jossain vaiheessa naputella jonkinlaista kirjastotietokantaa koneelle, mutta sekin jäi kesken, kun alkoi väsyttää.

Olen kovasti yrittänyt hillitä kirjojen haalimista viime aikoina, ja jotenkin jopa onnistunut siinä. Kirjoja on näihin tiloihin aivan liikaa, eikä uudelle kirjahyllylle ole paikkaa. Yritänkin lukea oman hyllyn lukemattomia kirjoja, jotta niitä voisi tarpeen mukaan laittaa kiertoon. Aina se ei vain onnistu ihan niin helposti.

Näiden hyllyjen lisäksi kirjoja on pinossa makuuhuoneessa sekä lattialla että kirjoituspöydän päällä. Siitä kaaoksesta en todellakaan ottanut kuvallisia todisteita internetissä jaettavaksi.

Haaveilen kyllä siisteistä kirjahyllyistä ja harmonisesta kokonaisuudesta. Koska sellainen toteutuu – se jää nähtäväksi. Onneksi asuinkumppanini on ymmärtäväinen (vaikkei silti ihan ymmärrä, miksi...) ja tiesi tilanteen jo yhteen muuttaessamme. Minä tulen kirjojen ja kissan kanssa tai sitten en tule ollenkaan.

Tavoitteena on, että saisin hyllyt vielä tässä kodissa asuessamme mielekkäämpään ja siistimpään kuosiin. Ja että kirjakokoelmaan jäisi vain sellaista kirjallisuutta, jonka ihan oikeasti haluan omistaa. Hitaasti, mutta varmasti tämä etenee. Ehkä.

Lopuksi vielä omituisten otusten kerhoni lähettää terveisiä tänne saakka lukeneille! Kokoelmassa on kirppareilta pelastettuja kavereita ja narunvedosta voitettu delfiini.


19. lokakuuta 2013

Toni Morrison: Rakkaus



Toni Morrison: Rakkaus
Suomentaja: Seppo Loponen
Kansi: Laura Lyytinen
Tammi 2004
276 s.
Love (2003)

Lainakirja.


Bill Cosey on monen toiminnan mies. Hän on varakas rantahotellin omistaja, pikkukaupungin seurapiirien hallitsija, naistenmies, pomo, aviomies, rakastaja, isä ja appiukko. Kun hän kuolee, moni nainen (ja mieskin) huomaa valtavan aukon elämässään.

Vida menettää esimiehen ja suojelijan, May apen, joka oli viimeinen kunnollinen yhteys liian nuorena kuolleeseen aviopuolisoon Billy Boyhin. Christinellä ei ole enää isää eikä isoisää, ja elämä kolhii muutenkin kovaa. Heed on ollut koko elämänsä pääasiassa Coseyn vaimo – nyt hän on tyhjän päällä oleva leski tappelemassa siitä, mikä perinnöstä on jäljellä. Mukaan kuvioon saapuu vielä salaperäinen Junior, koulukotien ja katujen kasvatti, joka ei tunne Coseyta, mutta tuntuu silti tietävän tästä paljon. Kaiken yllä on Coseyn hotellin vanha kokki L, joka tietää enemmän kuin paljastaa.

Toni Morrisonin Rakkaus on tutkielma nimensä mukaisesta aiheesta. Se ei ole rakkaustarina yksinkertaisimmassa muodossaan, vaan pikemminkin monisärmäinen kudelma kaikista niistä tunteista, joita kiintymys ja rakkaus, palvonta ja orjuutus tuottavat. Rakkaus ei ole kaunista, armollista, vahvistavaa tai kaiken antavaa – aina. Tai ehkei koskaan?

Kirjan kuvaamat ihmissuhteet ovat monimutkaisia, hankalia ja armottomia. Ihmisten on vaikeaa antaa anteeksi, harkitsemattomat sanat ja teot seuraavat vuosikymmeniä, ehdottomuus koituu monin paikoin kohtaloksi. Vaikka tarina vaatii draamaa ja ehkä jopa liioitellun rankkoja tunteita, pateettinen se ei ole. Tunnelma on tiivis, ja lopussa saadaan kokea pieni armon pilkahdus.

Rakkaus on haastava teos, joka aukeaa hitaasti. Henkilöt sekoittuvat pitkään toisiinsa, ja heitä on vaikea erottaa ja oppia tuntemaan. Heidän välisensä suhteet paljastuvat vähitellen, ovelastikin, mutta salakähmäisyys myös häiritsee. En aivan keksi, minkä lisäarvon hitaasti aukeavat kuviot tarinalle tuovat, sillä ensimmäiset reilut sata sivua en ollut ollenkaan varma, mitä kirjassa tapahtui ja kenestä se kertoi. Kirja kertoo kuitenkin pohjimmiltaan varsin yksinkertaisesta teemasta (tarkoitan: aiheesta, josta voi ihan hyvin puhua niin kuin se on) ja vieläpä varsin konventionaaliseen tapaan (myös rankasti, kyllä, mutta siinä ei sellaisenaan ole mitään uutta), joten en näe ihan perusteltuna sekoittaa pakkaa ja lukijaa lähes puoleenväliin tarinaa, ennen kuin tarinankerronta pääsee vauhtiin ja lukija mukaan siihen.

Bill Cosey on kiinnostava, hieman pelottava ja myös ällöttävä henkilöhahmo. Hän jää lopulta täysin arvoitukseksi, sillä sen enempää hänen elämänsä naiset kuin lukija eivät saa miehestä otetta. Hän haipuu ja katoaa, jää muotokuvaksi, ihanteeksi ja peloksi. Naishahmoista kiinnostavin on Junior, joka tarkkailee Coseyn naisia ulkopuolisena, muttei lainkaan puhtoisena tai viattomana. Coseyn kaikkivoipa henki vaikuttaa lopulta häneenkin.

Morrisonin Minun kansani, minun rakkaani on yksi vaikuttavimpia lukukokemuksiani. Luottoni kirjailijaan on suuri, eikä tämä kieltämättä hieman laimeaksi jäänyt kirja sitä mitenkään vähennä tai riko. Nyt sitä vastoin odotan vielä innokkaammin pääseväni muun tuotannon kimppuun. Jotain ehdottoman koukuttavaa ja häiritsevän taitavaa Morrisonissa on. Myös Rakkaudessa, vaikkei se mikään kuolematon kokemus minulle olekaan.

___

Satyyri-lehden numerossa 3/2008 on Marissa Janhusen kiinnostava kirjoitus Rakkaudesta. (Sisältää myös juonta avaavia paljastuksia, joita itse en halunnut tekstissäni tehdä.)

TBR-listani 37. teos.

17. lokakuuta 2013

Teemamaana Saksa -haaste valmis (ja enää viikko Kirjamessuihin!)

Nanna haastoi alkuvuodesta lukemaan saksalaisen kielialueen kirjallisuutta Helsingin Kirjamessujen tämän vuoden teeman mukaisesti. Itse luin kuusi haasteeseen soveltuvaa kirjaa, ja vaikka haasteaikaa on vielä viikko jäljellä, tiedän jo nyt, että suoritukseni jää tähän. 

Luin seuraavaa:

Jenny ErpenbeckVanhan lapsen tarina (Avain 2011)
John IrvingVapauttakaa karhut! (Tammi 2012)
Daniel KehlmannMaailman mittaajat (Tammi 2011)
Bernhard SchlinkViikonloppu (WSOY 2010)
Siegfried LenzKiusattu (Gummerus 2001)
Ursula PoznanskiVii5i (Atena 2013)

Melko uutta kirjallisuutta tuli siis käsiteltyä. Selvästi vanhempaa edustaa vain John Irvingin esikoisteos Vapauttakaa karhut!, joka on vuodelta 1968. Suomennos tosin ilmestyi vasta viime vuonna. Irving ei tietenkään itse edusta sinänsä saksalaisen kielialueen kirjallisuutta, mutta koska teos sijoittuu Itävaltaan, sopii se haasteeseen hyvin. Kirjana Vapauttakaa karhut! ei ole kovin erikoinen, mutta, no, se on irvingiä. (Jos vasta harkitset mestarin tuotantoon tutustumista, älä aloita tästä, bitte.) 

Erpenbeckin Vanhan lapsen tarina ja Schlinkin Viikonloppu ovat jo haipuneet mielestäni, eikä taida tulla ikävä, kun en niistä mitään erityistä muista. Sen sijaan Daniel Kehlmann on Maailman mittaajillaan (sekä viime vuonna lukemallani Maineella) rynninyt yhdeksi suosikikseni. Olinkin erittäin iloinen, kun joskus männäviikolla huomasin kirjakaupassa herralta ilmestyneen uuden suomennoksen, Minä ja Kaminski. Se on hankittava luettavaksi mahdollisimman pian.

Poznanskin Vii5i on ihan mainio dekkari, joka täytti hetkellisen jännityksenhimoni oivallisesti, vaikka sortuukin muutamiin turhiin kliseisiin. Siegfried Lenzin Kiusattu sen sijaan vaikutti suuresti. Pieni kirja on tunnelmaltaan latautunut ja miljööltään kiehtova. Suosittelen suuresti, ja itse aion tutustua tähän kirjailijaan vielä huomattavasti tarkemminkin. Lenz on vieraana Helsingin Kirjamessuilla lauantaina 26.10.

Kuudella luetulla kirjalla onnistuin saamaan kasaan kaikki kolme raitaa Saksan lippuun. Schön!

***

Tosiaan, Kirjamessut kolkuttavat jo ihan nurkan takana. Itse aion sukeltaa messuhulinoihin lauantaina (kiitos jo etukäteen Atena-kustantamolle lipusta), joten ihmismassakestävyyttä vaaditaan jälleen. Onneksi divaripuolella on yleensä hiljaisempaa. Sitä paitsi on ylipäänsä mukavaa, että kirjallisuus ja kirjat vetävät puoleensa ihmismassoja. Edes kerran vuodessa.

En ole vielä tehnyt erityisen tarkkaa suunnitelmaa, ja luultavasti käykin niin, että vaan haahuilen ympäriinsä sen kummemmin asiaa pohtimatta. Jo mainittu Siegfried Lenzin haastattelu voisi olla yksi etappi (klo 12.30, Aleksis Kivi -lava), samoin Takauma-lavalla klo 10.30 oleva Kirjailijoiden Berliini -keskustelutilaisuus. Puoli kahdeltatoista keskustellaan lukemisen jaetusta lumosta (eli muun muassa kirjabloggaamisesta) Aino-lavalla, jossa paikalla ovat blogikollegani Katja ja Hanna. Sinne menen ainakin! Ja toki aion tavata mahdollisimman monta muutakin bloggaajatoveria.

Onko messusuunnitelmat siellä jo tehtynä? Vai annatko fiiliksen viedä? Vai jätätkö kenties koko karkelot väliin?

16. lokakuuta 2013

Susanna Alakoski: Sikalat


Susanna Alakoski: Sikalat
Suomentaja: Katriina Savolainen
Kansi: Nina Ulmaja
Schildts 2007
283 s.
Svinalängorna (2006)

Kirjakauppaostos.


6-vuotiaan Leenan perhe muuttaa leveämmän leivän perään Etelä-Ruotsin Ystadiin. He saavat kaupungin vuokra-asunnon uudelta asuinalueelta, Fridhemistä. Uudessa kodissa on paljon sellaista, mistä ei aiemmin ole voinut haaveillakaan: kylpyamme, jääkaappi, sisävessa ja lämmin vesi. Isä ja äiti, isoveli Markku ja pikkuveli Sakari muodostavat Leenan elämän keskiön.

Leena tutustuu pihaleikeissä ja vanhempien tuttavien kautta myös muihin perheisiin. On hiekkalaatikolta tavattu naapurirapun Åse, jonka äidillä on tapana siivota perjantaisin oluen voimalla. On äidin ystävän Helmin perhe, jossa on viisi lasta ja usein juhlia. Ja samalla on Leenan oma perhe, jossa kaikki ei mene ihan niin kuin pitäisi.

Sekä isä että äiti tarttuvat helposti pulloon, ja muutaman ottaminen venähtää naapurissa asuvan viinatrokarin suosiollisella avustuksella viikkojen ryyppyputkiksi, joita seuraa väistämätön krapula ja morkkis. Lapsien on opittava sietämään jatkuvaa epävarmuutta, väkivallan ja juoppohulluuden pelkoa, likaisia vaatteita ja tyhjää jääkaappia. Kukaan ei tule katsomaan, kun koulunsa aloittava Leena laulaa ensimmäistä kertaa Suvivirttä tai voittaa uintikisat. Kukaan ei silitä tukkaa, kun herää keskellä yötä painajaisiin. Pikemminkin painajaista on jokainen hereillä oltu hetki.

Sikalat on Susanna Alakosken omiin lapsuusmuistoihin perustuva, rujo romaani alkoholismista, perheväkivallasta ja köyhyydestä. Kaikki se ja paljon muu on ollut mahdollista 1960- ja -70-lukujen Ruotsissa, hyvinvointivaltion kainalossa. Ja on tänä päivänä.

Kirjan tarina kerrotaan Leenan silmin ja hänen näkökulmastaan. Lapsen herkkä mieli ja liian aikaisin nähdyt kauheudet kuvataan onnistuneesti ja aidosti. Tarina jatkuu aina Leenan teini-ikään saakka ja loppu jää avoimeksi. Kertoja kasvaa ja kehittyy kirjan kuluessa, ja vaikka tapahtumat ja tilanne eivät sinällään parane, jonkinmoista armoa ja helpotusta on havaittavissa.

Alkoholi hiipii kuvaan hitaasti mutta varmasti. Tiesin odottaa rajua menoa, ja siksi olin hieman yllättynyt siitä, että kirjan tarina alkaa hienovaraisemmin ja silotellusti. Kaikki on ensin ihan hyvin, on työtä ja siisti koti, kissanpentuja ja aurinkoa. Arki tuo kuitenkin mukanaan kaiken sen, mitä yksikään lapsi ei osakseen ansaitse. Kerronnallisesti ratkaisu on vaikuttava ja voimakas, kontrasti on suuri ja vavahduttava.

Vaikka Sikalat käsittelee inhottavaa aihepiiriä paikoin suorastaan inhorealistisesti, lukukokemus on antoisa monella tapaa. Leena reagoi kotioloihinsa voimakkaasti, mikä välittyy lukijalle monin tavoin. Ilmeisin on lapsen kasvava ymmärrys perheen tilanteen onnettomuudesta, mutta yhtä lailla Leenan keho  viestii siitä, ettei kaikki ole kohdallaan. Koulussa Leena leimautuu suuresti opettajiinsa, jotka saavat tässä tarinassa olla harvoja kunnollisia aikuisia, vaikkeivät hekään puutu selvästi kärsivän oppilaansa tilanteeseen riittävän nopeasti. Byrokratian rattaat ovat raskaat ja ruosteiset, valitettavasti.

Sikalat haisee oksennukselta ja virtsalta, vanhalta viinalta ja kuivuneelta vereltä. Se on paikoin lohduton ja kokonaisuutena vihastuttava kirja, joka ei kuitenkaan jätä lukijaa synkkyyteen. Leenan maailmassa on myös kaunista ja hyvää, ennen kaikkea siksi, että hänestä kasvaa vahva ja pystyvä tyttö. Kaiken pahan jälkeen voi silti toivoa parempaa.

___

Kirjasta on kirjoitettu varsin monessa blogissa, tässä jokunen linkki:

Kaisa / Kannesta kanteen
noora / Tea with Anna Karenina
Katri / La petite lectrice
Kirjanainen
Jori / Kaiken voi lukea!
Valkoinen kirahvi / Opuscolo – kirjasta kirjaan
Minna / Oota, mä luen tän eka loppuun
Aletheia / Kirjoihin kadonnut


Sikalat on 36. ruksi TBR-listallani.


15. lokakuuta 2013

Leena Virtanen: Noitanaisen älä anna elää



Leena Virtanen: Noitanaisen älä anna elää. Tosikertomus noitavainoista Suomessa 1666–1671.
Kansi: Mika Tuominen
WSOY 2013
287 s.

Arvostelukappale.


Noitanaisen älä anna elää. (2. Moos. 22:17.)


Yleinen harhaluulo on, että noitavainot olisivat olleet nimenomaisesti keskiaikainen ilmiö. Toinen virheellinen oletus on Euroopan eri kolkkien noitavainoissa kuolleiden ihmisten määrä: se on huomattavasti pienempi, kuin varhaisempi tutkimuskirjallisuus antaa olettaa. Koko Euroopan mittakaavassa noitavainoissa syytettyjä oli noin 200 000 ja kuolemaantuomittuja alle 50 000. Ruotsissa teloituksia tehtiin noin 400, Suomen alueella satakunta. Ja ajanjaksohan on pääosin 1600-luku, etenkin sen loppupuoli, ei siis mikään "pimeä keskiaika".

Leena Virtasen Noitanaisen älä anna elää on populaariin tyyliin kirjoitettu, mahdottoman koukuttava kirja, joka käsittelee varastetuista ruislyhteistä liikkeelle lähtenyttä noitavainoa Ahvenanmaalla 1600-luvun lopulla. Kirjan kuvaamana aikana kuuttatoista naista syytettiin noituudesta ilmiantojen ja todistusten perusteella. Heistä seitsemän tuomittiin kuolemaan.

Kaikki alkaa kerjäläisnaisesta, Karin Persdotterista, jolla on omanlaisensa näkemisen lahja. Kun hänen puoleensa käännytään naapurustoa kuohuttavan ruislyhdevarkauden syyllisen selvittämiseksi, ja kun nähty vastaus ei olekaan mieluisa, noituussyytökset ovat valmiina iskettäväksi pöytään ja kihlakunnantuomarin Nils Psilanderin eteen. Karinin kuulusteluissa hänestä saadaan nyhdettyä kolmentoista muun noitanaisen nimet. Karinin oma tie päättyy Kastelholman linnan vankityrmän kautta mestauspölkylle.

Virtasen kirja on mukaansatempaava ja tyyliltään helposti lähestyttävä. Siinä ei ole ala- tai loppuviitteitä, joten ulkoasunkaan ei pitäisi herättää torjuvia tuntemuksia tieteellisempää tekstiä vierastavissa. Kirja nojaa lähdeaineistoon ja tutkimuskirjallisuuteen, mutta viiteet on häivytetty taitavasti ja suurta yleisöä miellyttäen. Kyse on populaarista historiasta, ja hyvä niin.

Aihepiiri on kiinnostava ja Virtanen tuo siitä esiin monia puolia. Hän tekee paljon perusteltuja päätelmiä ja antaa paikoin myös mielikuvituksensa laukata. Syytettyjen naisten tuntemukset ja reaktiot on saatu elävöitettyä kirjan sivuille, ja vaikka niistä ei kukaan voi olla varma, ainakin tämän lukijan oli helppo uskoa siihen, mitä luki.

Oma huomioni kiinnittyi ennen kaikkea kahteen seikkaan. Ensinnäkin en voinut olla anakronistisesti pohtimatta, miten järjettömästä ilmiöstä noitavainoissa on ollut kyse. Kuinka pienillä asioilla on saatu aikaan valtavaksi paisunut aaltoliike, ja kuinka vastuuttomasti monet ihmiset ovat toimineet. Puheilla – etenkin harkitsemattomilla – on ollut suuri painoarvo, ja jokaiseen todistukseen on kiinnitetty huomiota.

Toinen asia, jota pohdin koko kirjan ajan, on vallankäyttö ja sen vääristymät. Kihlakunnantuomari Nils Psilander käytti hänelle suotua valtaa häikäilemättömästi ja paikoin sokean tuntuisesti. Hän oli oppinut mies, ja vahvasti selvillä noituustutkimuksen eurooppalaisista tuulista. Puhdas järki ja logiikka häneltä kumminkin tuntuivat paikoin puuttuvan, ja tuomari antoi omien mielipiteidensä, tunteidensa ja pelkojensa viedä. Psilander jää lopulta arvoitukseksi, mutta selvää on, että hän piti lankoja tiukasti käsissään ja pyrki löytämään ja tuomitsemaan mahdollisimman monta noitaa – keinoista viis.

Noitasyytösten järjettömyys kiteytyy mielestäni erinomaisesti noitamerkkien etsimiseen. Syytettyjen kehosta etsittiin (usein nöyryyttävästi ison miesjoukon edessä ja muutenkin ahdistavassa tilanteessa) merkkejä paholaisen kanssa tehdystä liitosta. Noitamerkiksi kävi lopulta lähes mikä tahansa: arpi, luomi, pigmenttihäiriö – käytännössä ihan mikä tahansa ihon "poikkeama". Kuinka järjetöntä! Sellaisenhan löytää ihan kenestä tahansa, kun haluaa!

Ylipäänsä on ihmeellistä, kuinka vihamielisesti kansanuskoon ja kansanperinteeseen suhtauduttiin noitavainojen kontekstissa. Maailman sivu on tunnettu tapoja vahvistaa karja- ja viljaonnea, avustaa puolisonetsintää ja parantaa kremppoja ja sairauksia. On hämmentävää, kuinka suurella vimmalla tavanomaiset käytännöt ja sukupolvelta toiselle kulkeneet tiedot ja taidot onnistuttiin oikeudenkäynneissä kääntämään syytettyjä vastaan. Puhdasoppisuuden vaatimukset olivat toden totta valtaisat.

Itse olisin pitänyt tieteellisemmästäkin otteesta kirjassa. Nyt oli oltava tarkkana siitä, minkä kaiken lukee pureskelematta ja mitä kohtia jää tarkemmin miettimään. Itse en esimerkiksi aivan lähde siihen kelkkaan, että noitavainoissa olisi kyse ensisijaisesti naisvihasta. Suomessa (joskaan ei Ahvenanmaalla) moni syytetyistä oli mies, eikä järjestelmällistä naisten vainoamista nimenomaan sukupuolensa perusteella voi suoraan väittää tapahtuneen. Syyt olivat moninaisempia.

Ahvenanmaan noitavaino on surullinen historian ilmiö. Se on myös pelottava. Vaikka lautamiehistä löytyi paikoin myös järjen ääntä, ja vaikka mieleltään kovimpia naisia ei edes järjestelmällinen kidutus saanut murtumaan, päällimmäinen tunne kirjan lukemisen jälkeen on silti epäusko ja kevyt kauhu. Kuinka pienestä asiat lähtevät liikkeelle, ja kuinka suuri painoarvo on sosiaalisilla suhteilla, virkahierarkialla, ihmisten välisillä erimielisyyksillä, kostonhalulla ja itsepäisyydellä.

___

Jenni piti tavasta, jolla Virtanen antoi kuvaamilleen naisille äänen ja vältti totisuuden ja opettavaisuuden. Sonja ei innostunut tästä kirjasta, vaan kaipasi mielummin fiktion pariin. Ja kuten Hanna, minäkin jäin miettimään, mitkä ovat meidän aikamme noitavainoja.

Haasteet: Kansankynttiläin kokoontumisajot (Historia).

14. lokakuuta 2013

Helmi Kekkonen: Kotiin



Helmi Kekkonen: Kotiin
Kansi: Satu Ketola
Avain 2009
128 s.

Kirppariostos.


Kotiin on kokoelma pieniä helmiä. Ne välkkyvät valossa hetken ennen kuin varjo piirtyy jälleen niiden yli. Tunnelma on melankolinen, paikoin rivien välistä puristuu puhdasta surua. Kaiken kanssa on kuitenkin päästävä eteenpäin, jatkettava jotain muuta.

Novellikokoelmassa on yhdeksän päähenkilönsä mukaan nimettyä kertomusta. Ne kietoutuvat toisiinsa, osa vahvemmin, osa löyhemmin. Päähenkilöitä yhdistää sijattomuuden ja osattomuuden tunne, pyytämättä tapahtuneet elämän käänteet, yksinäisyys ja käsittelemättömät tapahtumat elämän varrelta. Tyyli pysyy yhtenäisenä, osaltaan myös toisteisena, mutta pidän sitä vahvuutena. Novellien tunnelma on latautunut ja vahva. Osassa suurin on jo tapahtunut, ja tarina itsessään kuvaa hetkeä juuri suurten muutosten jälkeen.

Kokoelman novellit tapahtuvat nimettömissä kaupungeissa, hiljaisilla kaduilla, hylätyillä puistonpenkeillä ja asunnoissa, joista näkee pois, mutta joihin kukaan ei katso sisälle. Ihmisen on helppo kadota kaiken keskellä, vetää verho ikkunan eteen ja ovi kiinni, vaikka joku välittäisikin. Se saa minut surulliseksi.

Vahvimmin vaikutuin novelleista Aatos ja Mimi. Aatoksessa samanniminen päähenkilö on vanha mies, joka herää aamuisin lukemaan Helsingin Sanomia kahvinkeittimen poristessa, kaipaa kuollutta vaimoaan ja tekee joka päivä saman kävelylenkin ohi kallion ja puistonpenkin, jolla kukaan ei koskaan istu. Eräänä päivänä penkin reunalla on kuitenkin toinen vanha mies katselemassa merelle. Miehet tutustuvat siihen rauhalliseen tahtiin, johon vanhemmilla ihmisillä on tapana tutustua. Aatos on onnellinen – pitkästä aikaa hänellä on joku muukin kuin Saramago-kissa. Kunnes tulee päivä, jolloin toinen mies ei enää saavukaan.

Mimi kertoo sisaruudesta ja erosta, kaaoksesta ja hitaasta vajoamisesta. Novellin päähenkilö on kokenut menetyksen, johon ei tahdo sopeutua, ja hänen siskonsa Mimi koettaa nostaa tätä pinnalle – kenties ei hienovaraisimpaan mahdollisimpaan tapaan, mutta tiukalla otteella yhtä kaikki. Novelli jää kalvamaan, sillä tunnistan siitä monia tuttuja elementtejä, paljon samaistuttavaa pintaa.

Kotiin on vahva teos, puhutteleva ja vakuuttava. Voisi ajatella, etteivät sen käsittelemät aiheet ole mitenkään vallankumouksellisia tai erikoisia, mutta juuri se tekee kokoelmasta niin ehyen, voimakkaan ja kauniin. Kieli on omaäänistä, lauseet hiottuja, mikään ei ole jäänyt puolitiehen.

Kauneutta kaipaavalle, surua sietävälle, kirjallisesta vahvuudesta vaikuttuvalle.

13. lokakuuta 2013

Afrikan tähti: Plumeriaveranta


Mia Couto: Plumeriaveranta
Suomentaja: Sanna Pernu
Kansi: ?
Like 2006
170 s.
A Veranda do Frangipani (1996)

Kirjastosta.


Mosambikilainen timpuri Ermelindo Mucanga on ollut kaksikymmentä vuotta kuolleena – yhtä kauan, kuin maa on ollut itsenäinen – mutta koska häntä ei haudattu perinteiden mukaan oikein, hänen henkensä on jäänyt puoliväliin matkalle tuonpuoleiseen. Ermelindon ruumis lepää plumeriapuun alla siirtomaavallan aikaisen linnoituksen pihalla, ja hänen henkensä tarkkailee nykyisyyden tapahtumia varsin kaikkitietävästä näkökulmasta. Henki on kuitenkin levoton, sillä puolimatkassa oleminen ei tee koskaan lopulta hyvää. Olisi löydettävä sopiva elävä ihminen, johon siirtyä, jotta Ermelindo voisi kuolla uudestaan, saada oikeaoppiset hautajaiset ja päästä perille rajan taakse.

Linnoituksessa on jo pidempään toiminut vanhainkoti, jonka despoottinen johtaja on juuri löytynyt murhattuna. Komisario Izidine Naíta saapuu tutkimaan tapausta, ja Ermelindo päättää siirtyä häneen. Murhatutkimuksien edetessä komisario ja Ermelindo kuulevat kuulusteltujen vanhuksien elämäntarinoita, jotka valottavat Mosambikin historiaa monesta näkökulmasta. Mikään ei ole niin yksinkertaista, miltä näyttää, eikä totuus ole koskaan mustavalkoinen.

Plumeriaveranta on kiehtova, häiritsevä ja monitulkintainen teos. Se alkaa kepeästi ja leikitellen, se vihjailee ja antaa ymmärtää, mutta jo seuraavassa hetkessä lukijan pää sekoitetaan täysin. Tarinan maagiset elementit otetaan annettuina, eivätkä ne ole millään tavoin häiritseviä. Kerrontatekniikka tosin on haastava, ja lukijan on oltava tarkkana, jotta pysyy kärryillä. Komisarion ruumiissa sijaansa pitävä Ermelindon henki vuoroin kertoo itse tarinaa, vuoroin antaa muille äänen. Kerronnallinen ratkaisu olisi voinut olla selkeämpikin.

Jotain oudon kiehtovaa Plumeriaverannassa on. Mosambik on minulle aivan tuntematon maa, ja kirja avaa sen menneisyyttä ja heittelee koukkuja, joihin tekee mieli tarttua tarkemmin. Kirjan henkilöhahmot ovat pääasiassa outoja ja häiritseviä, pitkän elämän eläneitä vanhuksia, jotka ovat kaukana tavanomaisista naapurinmummoista ja -papoista. Siirtomaa-aika ja ennen kaikkea sen historiallinen painolasti kuvataan kirjassa hyvin raskaana ja vaikuttavana. Jäljellä ovat sekä konkreettiset että kuvainnolliset linnoitusten rauniot, henkilökohtaiset ja yhteisölliset traumat, hierarkia ja raivaamattomat miinakentät.

Helppo kirja tämä ei ole. Jouduin pinnistelemään lukiessani, ja vaikka kirja teki kaikkensa, jotta se olisi pitänyt minut etäällä, jäin oudolla tavalla silti koukkuun sen tarjoamiin tarinanaihioihin ja langanpätkiin, jotka eivät kaikki johtaneet mihinkään suureen. Jään luultavasti vielä pitkäksi aikaa miettimään, mitä kaikkea kirjailija halusi minulle kirjallaan kertoa. Ja vähintään palaan vielä Mosambikiin jonkin muun kirjan myötä – niin paljon jäi auki ja kertomatta.

___

Lisää Mia Coutosta ja mosambikilaisesta kirjallisuudesta voi lukea vaikkapa Mafalala-blogista.

Haasteet: Afrikan tähti ja Maailmanvalloitus (Mosambik).

11. lokakuuta 2013

Reeta Paakkinen: Kotona Istanbulissa



Reeta Paakkinen: Kotona Istanbulissa – Tositarinoita Turkista
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Otava 2013
288 s.

Arvostelukappale.


Ihmeellinen Istanbul, kahteen maanosaan levittäytyvä suurkaupunki, miljoonien ihmisten koti, tavoite ja sekasotku, historian hivelemä, tulevaisuuden turvaama, maanjäristysten keikuttama. Kotona Istanbulissa on lyhyiden tekstien kokoelma, jutustelevaan sävyyn kirjoitettu matka- ja maahanmuuttokertomus, joka käsittelee niin historiaa, arkea, politiikkaa kuin ennakkoluuloja ja niiden murtamista.

Reeta Paakkinen on toimittaja, joka muutti 1990-luvun lopulla Istanbuliin ja menetti sydämensä. Kaupunki ja kulttuuri veivät hänet mukanaan ja näyttivät niin monet kasvot, että laskuissa meni nopeasti sekaisin. Ennakkoluulot saivat kyytiä, kun suomalaisnainen tajusi, että Istanbul on aivan omanlaisensa maailma, "mystinen, dynaaminen, yhteisöllinen ja kansainvälinen, mutta samaan hengenvetoon myös vahvasti turkkilainen kaupunki". Kaikki nämä puolet välittyvät lukijalle myös kirjan sivuilta.

Kotona Istanbulissa väläyttelee esiin turistibasaarit (ja ennakkoluulojaan vasiten vahvistamaan matkustaneet turistit!), Taksim-aukion ja torit, Kemal Atatürkin perinnön, kaiken nähneet taksikuskit, naapurisovun ja -kyttäämisen eri puolet, turkkilaisen perhedynamiikan ja parinetsinnän, miesten ja naisten roolit, vastuut ja velvollisuudet, ruoan ja juoman, modernin ja vanhan. Kevyiden kappaleiden välissä on painavammalla asialla ladattuja lukuja muun muassa Kreikan ja Turkin monimutkaisista suhteista ja Kyproksen kriisistä. Henkilökohtainenkaan ei unohdu, sillä Paakinen kertoo avoimesti omasta elämästään ja kokemuksistaan. Ote on subjektiivinen mutta avomielinen, yksityisessään yleinen ja kiinnostava.

Kirja on kepeää ja nopeaa luettavaa, houkuttelevasti kirjoitettu ja ajatuksia herättävä. Paikoin jutusteleva tyyli alkaa hieman tympiä, mutta koska mukana on myös varsin kantaaottavia ja tarkan jänteviä osiota, tunnelma jää vahvasti positiivisen puolelle. Jonkinmoisen hienosäädön ja loppuhionnan kirja olisi kaivannut, sillä paikoin lauseet ovat hieman kömpelöitä, esitetyt ajatukset jäsentymättömiä ja toistoa havaittavissa. Mutta nämä seikat eivät missään määrin laske kirjan arvoa ja kiinnostavuutta.

Itse en tunne Turkkia lainkaan. Minulla on muutama turkkilainen kaveri, mutta heidän kotimaansa on minulle hyvin vieras. Etenkin tämän vuoden tapahtumat Turkissa ovat kuitenkin panneet miettimään, josko olisi syytä päivittää tietoja tuosta suuresta ja monikasvoisesta maasta. Kotona Istanbulissa oli hyvä lähtölaukaus.

Ja melkoinen matkakuumehan tässä heräsi. Kenties – jos on onni myötä – löydän itseni Istanbulin kujilta nopeammin kuin arvaankaan...

___

Kirjallisessa Istanbulissa on vieraillut myös Elegia.

Haasteet: Kansankynttiläin kokoontumisajot (Matkat).

8. lokakuuta 2013

Valeopettaja vauhdissa: Tuntisuunnitelmat

Kun askartelusormea kutittaa...

Minulta on toisinaan kyselty, miten teen tuntisuunnitelmia ja muita suunnitelmia koulutyöhön liittyen. Innostuin jo ensimmäisestä kysymyksestä suuresti, mutta en ole saanut tartuttua härkää sarvista aiemmin. Nyt lanseeraankin uuden kirjoitussarjan blogiini. Kulkekoon se nimellä Valeopettaja vauhdissa. (Epäilijöille tiedoksi, että olen kyllä ihan oikea opettaja, mutta esimerkiksi tällä hetkellä työskennellessäni erityisopettajana koen, etten ole painimassa ihan samassa sarjassa kuin nimenomaisesti erityisopettajan koulutuksen saaneet opettajat. Joten ei hätää isit ja äidit ja huolestuneet kunnallisveronmaksajat, kyllä lapsosenne ovat ihan säällisissä käsissä kuitenkin.)

Ensinnäkin on todettava, että tuntisuunnitelmien tekijänä olen aika uuno. Olisin mielelläni järjestelmällinen ja reilusti ennakoiva, mutta en ole. Ihan puhtaaseen ovenripapedagogiikkaan en ole vielä lähtenyt, mutta epäilemättä senkin aika vielä koittaa. (Tarkoittaa trendikkäällä opettajaslangilla sitä, että tunti heitetään hatusta siitä hetkestä lähtien, kun astutaan luokkahuoneen kynnyksen yli.) Pian päättyvä ensimmäinen jakso on mennyt jonkinlaisessa sumussa, jossa olen saanut suunniteltua korkeintaan kaksi seuraavaa tuntia kullekin ryhmälle. Kuten (lähes) kaikki muutkin, myös minä aion kyllä parantaa tapani vielä. Ainakin viimeistään loman jälkeen. Tai kevätlukukaudella. Omalta osaltani soppaa sekoittaa vielä se, että joudun oikeasti itsekin opiskelemaan ne oppisisällöt, joita yritän oppilaille tuputtaa. Voin sanoa, että kymmenpotenssimuodot tai trigonometria eivät humanistilta ihan tuosta noin ole irronneet. Ruotsia olen viimeksi käyttänyt virkamiesruotsin kurssilla syksyllä 2007. Joten kotiläksyjä on riittänyt meikäläisellekin.

Tuntisuunnitelmien tekeminen on järkevää. Se vähentää stressiä ja tuo pitkäjänteisyyttä ja järjestelmällisyyttä. Auskuvuoden syväanalyyseista ollaan kaukana, sillä kyllähän jokainen oikeassa maailmassa opettava tietää, ettei tuntisuunnitelmien tekeminen mitään esseistiikkaa ole.

Keskeistä on aihe, itse tekeminen ja kertaus. Itse menen pitkälti käteeni iskettyjen oppikirjojen sisällön ja kronologian sekä aineenopettajien itselleen suunnitteleman aikataulun mukaan. Jälkimmäistä on tosin hankala välillä saada käsiinsä, sillä yllättävän monet opettajat uskovat yhä nykymaailmassakin ajatustenlukuun ja telepatiaan.

Matematiikassa edetään ymmärrettävästi pääsääntöisesti oppikirjan järjestyksessä. Paitsi nyt ysien avaruusgeometriassa en tee sitäkään, sillä kirja on sekava, ja mielestäni yksi kappale (vaikkapa nyt lieriö) kannattaa opetella kerralla kokonaan ennen seuraavia (esim. kartiota ja palloa). Yleisopetuksessa opettajat murehtivat kiirettä, erkkapuolella olen jo luovuttanut tiukkojen aikataulujen suhteen. "Asiakkaani" ovat sitä lajia, jonka kanssa ei mennä syventäviin tai soveltaviin tehtäviin. Hyvä jos perustehtäviä saadaan tehtyä jokunen. Ja tämä on ollut pakko hyväksyä. Niinpä etenemme noin luku per kaksi tuntia -vauhtia, joka on toki yleisopetukseen verrattuna toivottoman hidasta, mutta ainoa keino, jolla on mitään mahdollisuutta saada jotain perustaitoja heräämään tajunnassa. Metodina on kertaus, kertaus ja kertaus. Moneen kertaan harjoitellut asiat saattavat seuraavalla tunnilla olla poispyyhkäistyjä.

Kielissä olen edennyt myös kirjan mukaan. Toistaiseksi ei ole opeteltu uusia asioita, vaan koetettu kerrata vanhaa, uudelleen ja uudelleen. Valitsen yleensä noin kolme tai neljä erilaista tehtävää tunnin aiheeksi. Huomenna esimerkiksi pelaamme kahden ryhmän kanssa kuvassa näkyvää tolkuttoman innovatiivista kysymyssanamuistipeliä. Sen lisäksi kerrataan vastikään "avatun" uuden kappaleen sanastoa ja tehdään yksi keskustelutehtävä opettajan oppaasta ja yksi kirjallinen tehtävä oppilaiden tehtäväkirjasta. Siinäpä se tunti sujuukin.

Kaikille auskultoinnista selvinneille on varmasi piirtynyt verkkokalvoille kuva minuuttiaikataulutetuista ja ennakkoon määritellyistä opetuskeskusteluista Norssin tuntisuunnitelmissa.

Juu ei.

Niitä ei käytetä.

Aluksi yritin minäkin miettiä, paljonko aikaa jokin osio vie, mutta luovuin siitä noin viikossa. Ei sillä ole väliä. Oikeasti. Jos pitää mielessään sen yhden asian, jonka haluaa oppilaiden muistavan vielä viisi sekuntia luokan oven kiinni menon jälkeen, se riittää. Plussaa on, jos joku muistaa hämärästi vielä seuraavalla tunnilla, mistä viimeksi puhuttiin.

Tuntisuunnitelmista totean siis seuraavaa: hyvät olla olemassa, mielellään vähän ennakoiden. Vaihtoehtoja, kokeilua, jonkinmoinen punainen lanka. Materiaaleihin sopii tutustua etukäteen (minulla se jumittaa, on niin paljon kaikkea) ja hieman katsella vaihtoehtoja, se helpottaa opettajan elämää ja herättelee mielikuvitusta. Erkkapuolella on se etu, että kirjoja on hyllyssä usemmasta eri sarjasta, sekä yleisopetusta että mukautettua mallia, joten ideoita saa muualtakin. Se on ollut oma pelastukseni esimerkiksi matematiikan esimerkkilaskuja keksiessä.

Suurin osa kuluneiden viikkojen tunneista on sujunut hyvin tavanomaiseen ja luultavasti tylsäänkin tyyliin. Yhtäältä se on hyvä, sillä oppilaani tarvitsevat rutiineja ja selkeitä struktuureja. Parhaiten monelle heistä sopisi samantyyppinen meno kuin alakoulussa ja alakoulun erityisluokilla. Jonglööritemput ja suurimittaiset projektityöt ja itsearvioinnit voi suosiolla unohtaa tällä osastolla. Toisaalta välillä tulee hetkellisiä innonpuuskia, ja löydän itseni askartelemasta jotain, kuten nyt vaikka tätä muistipeliä. (Tai ressukat oppilaani löytävät itsensä askartelemasta jotain, kuten on tapahtunut matematiikassa parikin kertaa.)

Ihan toinen tarina on sitten se, miten ideat toimivat käytännössä. Jotkut toimivat, toiset eivät. Onneksi voi aina ottaa opikseen, ja tehdä ehkä jonkin seuraavan suunnitelman jälleen hieman toisin.

6. lokakuuta 2013

Kari Hotakainen: Luonnon laki


Kari Hotakainen: Luonnon laki
Kansi: Elina Warsta
Siltala 2013
283 s.

Kirjastosta.


Maalämpöyrittäjä Rautala on tottunut elämässään jo moneen. Hän on haudannut vaimon, kasvattanut tyttären, hoitanut vanhenevia vanhempiaan, pyörittänyt pienyritystä, helpottanut verotustaan ja valmistautuu tulemaan pian ukiksi. Kun maantiellä tapahtuu auto-onnettomuus ja Rautala löytää itsensä useasta kohdasta kasaan kursittuna toipilaana sairaalan kuntoutusosastolta, elämä ja maailma saavat aivan uusia sävyjä.

Sairaanhoitaja Laura on Rautalan tapaan nähnyt paljon. Raskas työ vaatii erilaisia rentoutumistapoja sekä kykyä sopeutua ja jaksaa haukkuvat potilaat, osaston kiristyvän taloustilanteen ja hyvin samaan tapaan toistuvat päivät. Aivan toisaalla Leikkaajana tunnettu virkamies niittää sitä, mitä muut – etenkään poliitikot – eivät uskalla edes ajatella. Ja kaikkea tätä tarkkailee Sierra Leonesta pitkän tien kylmään pohjolaan kulkenut nuorimies.

Kari Hotakaisen uusin teos Luonnon laki alkaa suoraan toiminnasta, kun Rautala havahtuu tajuihinsa auto-onnettomuudessa. Tarina kulkee kautta linjan kuin ajatuksenvirtana, hyvin toteavana ja paikoin jopa monotonisena. Hotakaisen kieli on terävää ja sinkoilevaa, tarkkaa ja aitoa.

Osaltaan kieli myös etäännyttää lukijaa kauemmas. Se aaltoilee, tuo välillä lähemmäs, vie välillä pois. Juuri kun luulee päässeensä kyytiin, jokin tipauttaa ulos vireestä.

Tarina on kirjailijalle omakohtainen ja tuntemukset, joita Rautala käy läpi sekä onnettomuuden aikana että sen jälkeen on kirjoitettu tavalla, jota vastaavaa kokematon ei varmastikaan voisi sellaisenaan kirjoittaa. On rohkeaa panna itsensä ja moiset kokemukset peliin. Siitäkin huolimatta, että tarina tykittää vauhdilla ja aitoudella eteenpäin, en aivan pysynyt sen imussa. On vaikeaa määritellä, mistä se tarkalleen ottaen johtuu.

Luonnon laki kulkee eteenpäin tasaista vauhtia. Sen suurin käänne tapahtuu jo alussa, ja sen jälkeen tarina ei tee uusia nousukiitoja. Sillä on voimakas yhteiskunnallinen kaiku, mutta se ei pääse niin suureen rooliin ja ääneen kuin voisi. Ehkä kirjan runsas moniäänisyys, usean näkökulman käyttö ja niiden nopea vaihtuvuus sekoitti tämän lukijan pään ja hieman liiaksi hioi kriittistä kärkeä pois lukukokemuksesta. Esimerkiksi Rautalan Mira-tyttären rooli jää uuden elämän synnyttäjäksi – Mira itse ei pääse niin tärkeäksi, hänestä ei tule kokonaista kirjallista persoonaa. Samoin sierraleonelainen Badu on vain ohimenevä kasvo.

Hyvinvointivaltio, verot, yhteisöllisyys, huolenpitojärjestelmät, perhe, globaali eriarvoisuus... teemoja on paljon, ja niiden käsittely perusteltua, mutta siitäkin huolimatta Luonnon laki on kirjana vain keskinkertainen. Liian monta langanpäätä jää roikkumaan ilmaan johtamatta mihinkään ja liian moni aihe ja huomio nousee esiin ainoastaan hetkeksi vain kadotakseen lähes saman tien.

Luonnon laki on sirpalemainen ja mosaiikkimainen, tarkkasilmäinen kertomus yhteiskunnasta, jossa elämme kuin veitsenterällä. Tiedämmekö itsekään, kuinka onnekkaita ja huolehdittuja olemme? Ymmärrämmekö, miten vähästä moni asia on kiinni, ja miten helppoa ne olisi viedä meiltä pois? Tuskinpa vain, ja juuri siihen Hotakainen haluaa katseemme kiinnittää.

___

Muualla luettua: Kirjapolkuni, Kaisa Reetta T., Lukutoukan kulttuuriblogi, Marjatan kirjat, Mari A:n kirjablogi.

5. lokakuuta 2013

Aikaa on



Mihin aika kuluu?

Lähijuniin, liian lyhyisiin yöuniin, kankeisiin aamuihin silmät rähmäisinä, eineskeittoihin, taulun pyyhkimiseen, unohduksiin, toistuviin kehotuksiin (sanoin viime viikolla yhden tunnin aikana 20 kertaa "Ota se oppikirja esille" – kyllä, laskin!), itsereflektioon (tulin sille allergiseksi jo auskultoidessani, mutta näköjään se on syöpynyt syvälle, saakeli), työparin kanssa yhteen ääneen pajattamiseen, koomaisiin iltoihin, raha-asioiden murehtimiseen, tulevaisuuden pelkäämiseen.

Toisaalta se kuluu myös naurun pidättelyyn (oppitunneilla, kun oppilaat heittävät tajuamattaan ja ehkä jopa tietoisesti mainioita juttuja) ja pidättelemättömyyteen, vähitellen syntyviin ja koko ajan syveneviin uusiin tuttavuuksiin, paikoittaiseen ymmärrykseen siitä, että en ehkä ole ihan paska siinä mitä teen (vaikka aika kaukana ulapalla olenkin), ajoittaiseen urheiluun, kanssani asuvan miehen kanssa olemiseen, teen kärsivälliseen hauduttamiseen, ystävien tapaamiseen (vaikka kaikkia väsyttää), tulevaisuuteen luottamiseen.

Aika kuluu ihan hirveää vauhtia. Yksi neljäsosa lukuvuodesta on ihan kohta jo taivallettu, ja minusta tuntuu koko ajan, että kaikki on vasta alussa. Tavallaan onkin, ja tavallaan ei. Osin rutiineja on jo syntynyt, ja toisin kuin aivan alkuun, nyt todella jo tiedän aamuisin, mitä päivän aikana on tarkoitus tehdä. Se, mitä päivän aikana todellisuudessa tapahtuu, on aivan eri juttu – sitähän ei voi koskaan tietää.

On ollut luokasta karkaavia oppilaita (ja luokasta poistamiani oppilaita), kirjoja heitteleviä oppilaita, pulpetteja (melkein) heitteleviä oppilaita, raivoavia oppilaita, valehtelevia oppilaita.

Mutta on ollut hauskoja oppilaita, hiljaisia oppilaita, ahkeria oppilaita, kaikkensa yrittäviä oppilaita, anteeksi pyytäviä oppilaita, jopa jotakin oppivia oppilaita.

Olen tajunnut aika paljon asioita, ihmetellyt ja tuntenut epäuskoa. Minusta kaikkien opettajien kannattaisi aloittaa uransa erityispuolella – täällä näkymät ovat aikamoiset, monella tapaa. Ainakaan en pääse kapuamaan norsunluutorniini ja kietoutumaan oman aineeni erinomaisuuteen, kun on pakko keskittyä ydintehtävään. Siihen kasvattamiseen. Tukemiseen.

Jotenkin itseni tuntien saattaa olla, että olen ensi keväänä vielä kovaäänisempi erityisopetuksen puolestapuhuja kuin tähän saakka olen ollut. Enkä nyt tosiaankaan väitä, että voisin kilpailla samassa sarjassa pätevien ja kokeneempien erityisopettajien kanssa, en todellakaan. Mutta ainakin olen kurkistanut sermin taakse ja todennut, että tämäkin voi olla minun paikkani. Ja ainakin se on paikka, josta ei saa leikata, säästää ja nipistää.

Sitä en vielä tiedä, mikä on konkreettinen paikkani ensi vuonna. Mutta sitä ennen on vielä 3/4 lukuvuodesta jäljellä, ja ajan kulumisen vauhdista huolimatta aikaa on vaikka mihin, jos vain päätän niin.

1. lokakuuta 2013

Hesarin 100 kirjan lista ja muistoja vuoden takaa

Onpa ollut tässä kuhinaa kerrakseen. Innokkaina asianharrastajina kirjabloggaajat eivät kauaa jääneet rannalle ruikuttamaan, kun Helsingin Sanomien lukijoiden 100 parhaan kotimaisen 2000-luvun romaanin lista julkaistiin elokuussa. Mikäpäs siinä olisi, sataa hyväksi äänestettyä kirjaa lukiessa!

Itse tartuin haasteeseen innolla, ja päädyin lukemaan listalta neljä kirjaa:

Tuomas Kyrö: Liitto (98. sija)
Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max (60. sija)
Kristina Carlson: William N. päiväkirja (47. sija)
Katja Kettu: Kätilö (8. sija)

Ahne mikä ahne.

Mainioita lukukokemuksia kaikki tyynni, ja todella tarkoitan mitä sanon. Suosittelen ihan jokaista täydestä sydämestäni.

Koko listalta olen nyt lukenut yhteensä 34 teosta, ja moni päätynee vielä joskus luettavaksi.

Lisäksi tänään on kulunut tasan vuosi Kirjabloggaajien hieman julkisuuttakin saaneesta plagioinninvastaisesta flashmobista, johon otti osaa parisenkymmentä bloggaajaa hersyvien valejuonipaljastuksien kautta. Itse tarinoin ja turinoin Juhani Ahon Rautatiestä, joka on kaikkien aikojen luetuimpia postauksia blogissani (kirja on edelleen lukematta).

Tempauksen tarkoituksena oli kiinnittää huomiota siihen, kuinka helposti netistä plagioidaan valmista tavaraa koulu- ynnä muihin suorituksiin. Tähän blogiin päädytään varsin usein esimerkiksi hakusanoilla

juhani aho rautatie juoni
juhani aho rautatie analyysi
vanhus ja meri sanoma
vanhus ja meri essee
essee+tummien perhosten koti
john steinbeck helmi analyysi

Ja niin edelleen, tuttu juttu.

Toki tiedän, että monet hakevat esimerkiksi inspiraatiota ihan omin kätösin rustaamiinsa esseisiin ja analyyseihin ja vaikkapa tarkistavat, ovatko tulkinneet kirjallisuutta "oikein" vertaamalla omia aatoksiaan muiden kirjoittamiin, mutta epäilemättä joukkoon mahtuu aina niitäkin, jotka palauttavat muiden tekstejä ominaan. Heille haluan heristää sormeani. Ei näin.

Itse pidin tempauksesta kovasti ja seison sen takana edelleen, vaikka kritiikkiäkin on esitetty. Ja hyvä niin, keskustelun herääminen on aina hyvä asia. Esimerkiksi Sallan lukupäiväkirjassa on tänään muisteltu menneitä.

Vuoden takaista pohdintaani flashmobista sekä linkit muihin tuolloin julkaistuihin valejuonipaljastuksiin voi lukea täältä.

Jotta tekstini olisi mahdollisimman pitkä, aiheesta toiseen pomppiva ja linkeillä täytetty, julkaisen vielä lopuksi listan kaikista Hesarin 100 kirjan listan lukemiseen osallistuneista blogeista. Se tulee tässä:

1. Sofi Oksanen: Puhdistus / Anna minun lukea enemmän
http://annaminunlukeaenemman.blogspot.fi/2013/09/sofi-oksanen-puhdistus.html
2. Ulla-Lena Lundberg: Jää (Is) / Kirjasfääri
http://kirjasfaari.fi/2013/09/ulla-lena-lundberg-jaa/
3. Kjell Westö: Missä kuljimme kerran  / P.S. Rakastan kirjoja

http://psrakastankirjoja.blogspot.fi/2013/09/kjell-westo-missa-kuljimme-kerran.html
4. Kari Hotakainen: Ihmisen osa / Les! Lue!
http://les-lue.com/2013/09/28/menneskets-del-kari-hotakainen/
5. Rosa Liksom: Hytti nro 6 / Mari a:n kirjablogi
http://marinkirjablogi.blogspot.fi/2013/09/rosa-liksom-hytti-nro-6.html
6. Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie / Lukutoukan kirjablogi

http://kristankirjat.blogspot.fi/2013/09/kari-hotakainen-juoksuhaudantie.html
7. Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi / Mustikkakummun Anna
http://mustikkakummunanna.blogspot.fi/2013/09/ennen-paivanlaskua-ei-voi.html
8. Katja Kettu: Kätilö / Eniten minua kiinnostaa tie

http://suketus.blogspot.fi/2013/09/katja-kettu-katilo.html
9. Antti Hyry: Uuni  / P.S. Rakastan kirjoja

http://psrakastankirjoja.blogspot.fi/2013/09/antti-hyry-uuni.html
10. Aki Ollikainen: Nälkävuosi / Hyönteisdokumentti

http://hdcanis.blogspot.fi/2013/09/aki-ollikainen-nalkavuosi.html
11. Pirkko Saisio: Punainen erokirja / TTTA                                                     

http://jaana-tlltoisenthdenalla.blogspot.fi/2013/09/pirkko-saisio-punainen-erokirja.html
12. Arne Nevanlinna: Marie / Ja kaikkea muuta

http://eriqou.blogspot.fi/2013/09/arne-nevanlinna-marie.html
13. Riikka Pulkkinen: Totta / Kirjavalas
http://mainoskatko.blogspot.co.uk/2013/09/kun-surulliset-totuudet-nakevat.html
14. Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän / La petite lectrice
http://pieni-kirjasto.blogspot.fi/2013/09/juha-itkonen-anna-minun-rakastaa-enemman.html
15. Hannu Raittila: Canal Grande / Amman lukuhetki
http://ammankirjablogi.blogspot.fi/2013/09/hannu-raittila-canal-grande.html
16. Jari Tervo: Myyrä  / Lurun luvut
http://lurunluvut.blogspot.be/2013/09/jari-tervo-myyra.html
17. Mikko Rimminen: Pussikaljaromaani / Lukutoukan kirjablogi

http://kristankirjat.blogspot.fi/2013/09/mikko-rimminen-pussikaljaromaani.html
18. Kristina Carlson: Herra Darwinin puutarhuri / Sinisen linnan kirjasto

http://sininenlinna.blogspot.fi/2013/09/kristina-carlson-herra-darwinin.html
19. Bo Carpelan: Kesän varjot / kujerruksia
http://pigeonnaire.blogspot.fi/2013/09/bo-carpelan-kesan-varjot.html
20. Markus Nummi: Karkkipäivä /  Sallan lukupäiväkirja
http://sbrunou.blogspot.fi/2013/09/markus-nummi-karkkipaiva.html
21. Monika Fagerholm: Amerikkalainen tyttö / Orfeuksen kääntöpiiri

http://elegiakirjat.blogspot.fi/2013/09/amerikkalainen-tytto-monika-fagerholm.html
22. Mikko Rimmisen: Nenäpäivä / Lumiomena
http://luminenomena.blogspot.fi/2013/09/mikko-rimminen-nenapaiva.html
23. Helena Sinervo: Runoilijan talossa / Kulttuuri kukoistaa

http://kulttuurikukoistaa.blogspot.fi/2013/09/runoilijan-talossa.html
24. Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja / Sinisen linnan kirjasto

http://sininenlinna.blogspot.fi/2013/09/tuomas-kyro-mielensapahoittaja.html
25. Hannu Väisänen: Vanikan palat / Luetut, lukemattomat

http://luetutlukemattomat.blogspot.fi/2013/09/hannu-vaisanen-vanikan-palat.html
26. Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat / Tarinoiden taikaa
http://tarinoidentaikaa.blogspot.fi/2013/09/sofi-oksanen-kun-kyyhkyset-katosivat.html
27. Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen / Infoähky
http://tietokaaos.wordpress.com/2013/09/29/kansalaistransuna-vaarassa-maassa/
28. Jari Tervo: Layla / The Late Night Book Club
http://latenightbookclub.blogspot.fi/2013/09/jari-tervo-layla-28.html
29. Olli Jalonen: Poikakirja / Sinisen Linnan kirjasto                 http://sininenlinna.blogspot.fi/2013/09/olli-jalonen-poikakirja.html
30. Katri Lipson: Kosmonautti  / Lumiomena
http://luminenomena.blogspot.fi/2013/09/katri-lipson-kosmonautti.html
31. Riikka Pulkkinen: Raja / Booking it some more http://bookingitsomemore.blogspot.fi/2013/09/riikka-pulkkinen-raja.html
32. Miika Nousiainen: Metsäjätti / Kirsin kirjanurkka
http://kirsinkirjanurkka.blogspot.fi/2013/09/miika-nousiainen-metsajatti.html
33. Emmi Itäranta: Teemestarin kirja / Mitenköhän tässä kaikessa käy

http://maukkis.blogspot.fi/2013/09/emmi-itaranta-teemestarin-kirja.html
34. Hannu Väisänen: Toiset kengät / Luettua elämää
http://luettuaelamaa.blogspot.fi/2013/09/hannu-vaisanen-toiset-kengat.html
35. Kjell Westö: Älä käy yöhön yksin / Nenä kirjassa
http://nenakirjassa.blogspot.se/2013/09/ala-kay-yohon-yksin-kjell-westo.html
36. Antti Tuuri: Ikitie / Nannan kirjakimara
http://nannankirjakimara.blogspot.fi/2013/09/antti-tuuri-ikitie-2011.html
37. Markus Nummi: Kiinalainen puutarha / Erjan lukupäiväkirja
http://esperanzan.blogspot.fi/2013/09/kiinalainen-puutarha-markus-nummi.html
38. Jaakko Yli-Juonikas: Neuromaani / Nipvet

http://nipvet.blogspot.fi/2013/09/neuromaani.html
39. Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta / Villasukka kirjahyllyssä
http://villasukkakirjahyllyssa.blogspot.fi/2013/09/elina-hirvonen-kauimpana-kuolemasta.html
40. Hannu Väisänen: Taivaanvartijat / P.S. Rakastan kirjoja

http://psrakastankirjoja.blogspot.fi/2013/09/hannu-vaisanen-taivaanvartijat.html
41. Rakel Liehu: Helene / Calendula

http://stazzy.net/index.php/calendula/2013/rakel-liehu-helene
42. Juha Itkonen: Myöhempien aikojen pyhiä / Hemulin kirjahylly

http://hemulinkirjahylly.blogspot.fi/2013/09/juha-itkonen-myohempien-aikojen-pyhia.html
43. Jari Tervo: Troikka  / Lue, ihminen!
http://lueihminen.blogspot.fi/2013/09/troikka-jari-tervo.html
44. Sirpa Kähkönen: Lakanasiivet / Sinisen Linnan kirjasto

http://sininenlinna.blogspot.fi/2013/09/sirpa-kahkonen-lakanasiivet.html
45. Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa / Yöpöydän kirjat

http://kirjakissa.blogspot.fi/2013/09/risto-isomaki-sarasvatin-hiekkaa.html
46. Juha Itkonen: Kohti / Nannan kirjakimara
http://nannankirjakimara.blogspot.fi/2013/09/juha-itkonen-kohti-2007.html
47. Kristina Carlson: William N. päiväkirja / Eniten minua kiinnostaa tie
http://suketus.blogspot.fi/2013/09/kristina-carlson-william-n-paivakirja.html
48. Heidi Köngäs: Dora, Dora  / Kirjainten virrassa

http://kirjaintenvirrassa.blogspot.fi/2013/09/heidi-kongas-dora-dora.html
49. Antti Tuuri: Kylmien kyytimies / Satun luetut

http://satunluetut.blogspot.fi/2013/09/antti-tuuri-kylmien-kyytimies.html
50. Olli Jalonen: 14 solmua Greenwichiin / Noora Tea with Anna Karenina http://teawithannakarenina.blogspot.fi/2013/09/olli-jalonen-14-solmua-greenwichiin.html
51. Miika Nousiainen: Maaninkavaara / Amman lukuhetki

http://ammankirjablogi.blogspot.fi/2013/09/miika-nousiainen-maaninkavaara.html
52. Eve Hietamies: Yösyöttö/ Luettua elämää
http://luettuaelamaa.blogspot.fi/2013/09/eve-hietamies-yosyotto.html
53. Joel Haahtela: Katoamispiste / Tarinoiden taikaa
http://tarinoidentaikaa.blogspot.fi/2013/09/joel-haahtela-katoamispiste.html
54. Jari Tervo: Ohrana / Tarukirja
http://tarukirja.blogspot.fi/2013/09/jari-tervo-ohrana.html
55. Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta / La petite lectrice
http://pieni-kirjasto.blogspot.fi/2013/09/pasi-ilmari-jaaskelainen-lumikko-ja.html
56. Sofi Oksanen: Stalinin lehmät /  Les! Lue!
http://les-lue.com/2013/09/29/stalins-kyr-sofi-oksanen/
57. Arto Salminen: Kalavale / Kirjainten virrassa
http://kirjaintenvirrassa.blogspot.fi/2013/09/arto-salminen-kalavale.html
58. Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman / Morren maailma
http://morrenmaailma.blogspot.no/2013/09/elina-hirvonen-etta-han-muistaisi-saman.html
59. Juha Itkonen: Hetken hohtava valo / TTTA
http://jaana-tlltoisenthdenalla.blogspot.fi/2013/09/juha-itkonen-hetken-hohtava-valo.html
60. Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max / Eniten minua kiinnostaa tie http://suketus.blogspot.fi/2013/09/leena-parkkinen-sinun-jalkeesi-max.html
61. Pirjo Hassinen: Mansikoita marraskuussa / Kannesta kanteen

http://kannestakanteen.blogspot.fi/2013/09/pirjo-hassinen-mansikoita-marraskuussa.html
62. Sirpa Kähkönen: Hietakehto / Ja kaikkea muuta

http://eriqou.blogspot.fi/2013/09/hietakehto-ja-aitia-itketti.html
63. Erik Wahlström: Jumala / Erjan lukupäiväkirja
http://esperanzan.blogspot.fi/2013/09/jumala-erik-wahlstrom.html
64. Riikka Pulkkinen: Vieras / Kaikkea kirjasta
http://www.lily.fi/blogit/kaikkea-kirjasta/vieras
65. Turkka Hautala: Salo / Kuuttaren lukupäiväkirja
http://kuutarlukee.blogspot.fi/2013/09/turkka-hautala-salo.html
66. Arto Salminen: Ei-kuori / Kirjojen keskellä
http://kirjojenkeskella.blogspot.fi/2013/09/ei-kuori.html
67. Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras / Kirjasfääri
http://kirjasfaari.fi/2013/09/hannu-rajaniemi-kvanttivaras/
68. Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta / Mari a:n kirjablogi
http://marinkirjablogi.blogspot.fi/2013/09/bo-carpelan-lehtia-syksyn-arkistosta.html
69. Johanna Sinisalo: Linnunaivot / Kuuttaren lukupäiväkirja
http://kuutarlukee.blogspot.fi/2013/09/johanna-sinisalo-linnunaivot.html
70. Joel Haahtela: Elena / Café pour les idiots

http://cafepourlesidiots.org/blogi/joel-haahtela-elena-otava-2003/
71. Riikka Ala-Harja: Maihinnousu / Tea with Anna Karenina
http://teawithannakarenina.blogspot.fi/2013/09/riikka-ala-harja-maihinnousu.html
72. Veikko Huovinen: Konsta Pylkkänen etsii kortteeria / Sallan lukupäiväkirja
http://sbrunou.blogspot.fi/2013/09/veikko-huovinen-konsta-pylkkanen-etsii.html
73. Miina Supinen: Liha tottelee kuria / Pihin naisen elämää
http://pihinnaisenelamaa.blogspot.fi/2013/09/aiheiltaan-pidakkeeton-liha-tottelee.html
74. Reko Lundán: Ilman suuria suruja / Kulttuuri kukoistaa

http://kulttuurikukoistaa.blogspot.fi/2013/09/ilman-suuria-suruja.html
75. Laura Honkasalo: Sinun lapsesi eivät ole sinun / Hemulin kirjahylly

http://hemulinkirjahylly.blogspot.fi/2013/09/laura-honkasalo-sinun-lapsesi-eivat-ole.html
76. Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja pahan pappi / Kirjainten virrassa

http://kirjaintenvirrassa.blogspot.fi/2013/09/matti-yrjana-joensuu-harjunpaa-ja-pahan.html
77. Petri Tamminen: Enon opetukset / Tarukirja
http://tarukirja.blogspot.fi/2013/09/petri-tamminen-enon-opetukset.html
78. Anja Snellman: Parvekejumalat /Järjellä ja tunteella
http://jarjellajatunteella.blogspot.fi/2013/09/anja-snellman-parvekejumalat.html
79. Juha Seppälä: Paholaisen haarukka / Nipvet
http://nipvet.blogspot.fi/2013/09/paholaisen-haarukka.html
80. Laura Save: Paljain jaloin / La petite lectrice
http://pieni-kirjasto.blogspot.fi/2013/09/laura-save-paljain-jaloin.html
81. Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike / Pihin naisen elämää

http://pihinnaisenelamaa.blogspot.fi/2013/09/mielensapahoittaja-ja-ruskeakastike.html
82. Jari Järvelä: Veden paino / Ilselä
http://ilsela.blogspot.fi/2013/09/jari-jarvela-veden-paino.html
83. Leena Lander: Käsky / Luetut, lukemattomat

http://luetutlukemattomat.blogspot.fi/2013/09/leena-lander-kasky.html
84. Anja Snellman: Lemmikkikaupan tytöt / Anna minun lukea enemmän

http://annaminunlukeaenemman.blogspot.fi/2013/09/anja-snellman-lemmikkikaupan-tytot.html
85. Ranya ElRamly: Auringon asema / Orfeuksen kääntöpiiri

http://elegiakirjat.blogspot.fi/2013/09/auringon-asema-ranya-elramly-2002.html
86. Virpi Hämeen-Anttila: Suden vuosi / Infoähky
http://tietokaaos.wordpress.com/2013/09/30/iso-paha-susi/
87. Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rautahuone / Mustikkakummun Anna
http://mustikkakummunanna.blogspot.fi/2013/09/laadukas-harjunpaa-ja-rautahuone.html
88. Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis / The Late Night Book Club
http://latenightbookclub.blogspot.fi/2013/09/tuomas-kyro-kerjalainen-ja-janis.html
89. Marko Kilpi: Elävien kirjoihin / TuijaTa
http://tuijata.wordpress.com/2013/09/20/kerran-kuollut-elavien-kirjoissa/
90. Arto Salminen: Paskateoria  / Lue, ihminen!
http://lueihminen.blogspot.fi/2013/09/paskateoria-arto-salminen.html
91. Johanna Sinisalo: Enkelten verta / kujerruksia

http://pigeonnaire.blogspot.fi/2013/09/johanna-sinisalo-enkelten-verta.html
92. Laura Gustafsson: Huorasatu / Anna minun lukea enemmän
http://annaminunlukeaenemman.blogspot.fi/2013/09/laura-gustafsson-huorasatu.html
93. Riku Korhonen: Lääkäriromaani / Kaikkea kirjasta
http://www.lily.fi/blogit/kaikkea-kirjasta/laakariromaani
94. Laila Hirvisaari: Minä, Katariina / Tea with Anna Karenina

http://teawithannakarenina.blogspot.fi/2013/09/laila-hirvisaari-mina-katariina.html
95. Juha Seppälä: Mr. Smith / Ilselä
http://ilsela.blogspot.fi/2013/09/juha-seppala-mr-smith.html
96. Kauko Röyhkä: Miss Farkku-Suomi / Booking it some more

http://bookingitsomemore.blogspot.fi/2013/09/kauko-royhka-miss-farkku-suomi.html
97. Satu Taskinen: Täydellinen paisti / Café pour les idiots

http://cafepourlesidiots.org/blogi/satu-taskinen-taydellinen-paisti-teos-2011/
98. Tuomas Kyrö: Liitto / Eniten minua kiinnostaa tie
http://suketus.blogspot.fi/2013/09/tuomas-kyro-liitto.html
99. Anna-Leena Härkönen: Ei kiitos / Nenä kirjassa
http://nenakirjassa.blogspot.fi/2013/09/ei-kiitos-anna-leena-harkonen.html
100. Riku Korhonen: Kahden ja yhden yön tarinoita  / Kirsin kirjanurkka
http://kirsinkirjanurkka.blogspot.fi/2013/09/riku-korhonen-kahden-ja-yhden-yon.html