Kari Hotakainen: Luonnon laki
Kansi: Elina Warsta
Siltala 2013
283 s.
Kirjastosta.
Maalämpöyrittäjä Rautala on tottunut elämässään jo moneen. Hän on haudannut vaimon, kasvattanut tyttären, hoitanut vanhenevia vanhempiaan, pyörittänyt pienyritystä, helpottanut verotustaan ja valmistautuu tulemaan pian ukiksi. Kun maantiellä tapahtuu auto-onnettomuus ja Rautala löytää itsensä useasta kohdasta kasaan kursittuna toipilaana sairaalan kuntoutusosastolta, elämä ja maailma saavat aivan uusia sävyjä.
Sairaanhoitaja Laura on Rautalan tapaan nähnyt paljon. Raskas työ vaatii erilaisia rentoutumistapoja sekä kykyä sopeutua ja jaksaa haukkuvat potilaat, osaston kiristyvän taloustilanteen ja hyvin samaan tapaan toistuvat päivät. Aivan toisaalla Leikkaajana tunnettu virkamies niittää sitä, mitä muut – etenkään poliitikot – eivät uskalla edes ajatella. Ja kaikkea tätä tarkkailee Sierra Leonesta pitkän tien kylmään pohjolaan kulkenut nuorimies.
Kari Hotakaisen uusin teos Luonnon laki alkaa suoraan toiminnasta, kun Rautala havahtuu tajuihinsa auto-onnettomuudessa. Tarina kulkee kautta linjan kuin ajatuksenvirtana, hyvin toteavana ja paikoin jopa monotonisena. Hotakaisen kieli on terävää ja sinkoilevaa, tarkkaa ja aitoa.
Osaltaan kieli myös etäännyttää lukijaa kauemmas. Se aaltoilee, tuo välillä lähemmäs, vie välillä pois. Juuri kun luulee päässeensä kyytiin, jokin tipauttaa ulos vireestä.
Tarina on kirjailijalle omakohtainen ja tuntemukset, joita Rautala käy läpi sekä onnettomuuden aikana että sen jälkeen on kirjoitettu tavalla, jota vastaavaa kokematon ei varmastikaan voisi sellaisenaan kirjoittaa. On rohkeaa panna itsensä ja moiset kokemukset peliin. Siitäkin huolimatta, että tarina tykittää vauhdilla ja aitoudella eteenpäin, en aivan pysynyt sen imussa. On vaikeaa määritellä, mistä se tarkalleen ottaen johtuu.
Luonnon laki kulkee eteenpäin tasaista vauhtia. Sen suurin käänne tapahtuu jo alussa, ja sen jälkeen tarina ei tee uusia nousukiitoja. Sillä on voimakas yhteiskunnallinen kaiku, mutta se ei pääse niin suureen rooliin ja ääneen kuin voisi. Ehkä kirjan runsas moniäänisyys, usean näkökulman käyttö ja niiden nopea vaihtuvuus sekoitti tämän lukijan pään ja hieman liiaksi hioi kriittistä kärkeä pois lukukokemuksesta. Esimerkiksi Rautalan Mira-tyttären rooli jää uuden elämän synnyttäjäksi – Mira itse ei pääse niin tärkeäksi, hänestä ei tule kokonaista kirjallista persoonaa. Samoin sierraleonelainen Badu on vain ohimenevä kasvo.
Hyvinvointivaltio, verot, yhteisöllisyys, huolenpitojärjestelmät, perhe, globaali eriarvoisuus... teemoja on paljon, ja niiden käsittely perusteltua, mutta siitäkin huolimatta Luonnon laki on kirjana vain keskinkertainen. Liian monta langanpäätä jää roikkumaan ilmaan johtamatta mihinkään ja liian moni aihe ja huomio nousee esiin ainoastaan hetkeksi vain kadotakseen lähes saman tien.
Luonnon laki on sirpalemainen ja mosaiikkimainen, tarkkasilmäinen kertomus yhteiskunnasta, jossa elämme kuin veitsenterällä. Tiedämmekö itsekään, kuinka onnekkaita ja huolehdittuja olemme? Ymmärrämmekö, miten vähästä moni asia on kiinni, ja miten helppoa ne olisi viedä meiltä pois? Tuskinpa vain, ja juuri siihen Hotakainen haluaa katseemme kiinnittää.
___
Muualla luettua: Kirjapolkuni, Kaisa Reetta T., Lukutoukan kulttuuriblogi, Marjatan kirjat, Mari A:n kirjablogi.
Mullakin pyöri koko kirjan ajan tuo sama ajatus päässä, että Hotakainen on huomannut, miten onnekas on. Se olo tulee, kun joutuu sairaalahoitoon ja selviytyy. Kiitollisuus. Meillä oli sellainen reissu just vähän ennen kuin luin kirjan ♥, siksikin se tuli niin vahvasti esiin.
VastaaPoistaOmakohtaisuus tosiaan tuntuu, mikä on hieno asia.
PoistaMinustakin Hotakainen oli kuvannut potilaskokemuksen ja siihen liittyvän kiitollisuuden hienosti. Badu on turha, jo liikaa yhteen kirjaan. Mutta Miran roolista olen eri mieltä. Mira ja miehensä edustavat nuorta sukupolvea, jolla "on varaa" olla ekologisia ja keskittyä kaikkeen sellaiseen, mikä Rautalan sukupolvelle on ylellistä ja hänen isänsä sukupolvelle aivan käsittämätöntä. Vanhusten raihnaisuus on myös hyvin kuvattu kirjassa.
VastaaPoistaMikäköhän siinä oli, etten siitä Mirasta saanut kiinni ollenkaan... Jotenkin hänen osuutensa menivät niin nopeasti ohi, että ne loppuivat ennen kuin alkoivatkaan. Olisi saanut olla enemmänkin puhetta hänestä. :)
VastaaPoistaOlipa mielenkiintoista lukea hieno arviosi kirjasta!
VastaaPoistaTotta mitä tuossa kommentoit, kirjassa oli paljon sellaisia pätkämäisiä tarinanpoikasia ja juonenaloituksia, jotka jäivät ikäänkuin tuuleen. Halusiko Hotakainen korostaa tällä tavalla onnettomuuden jälkeistä elämän kaoottisuutta, tiedä häntä.
Voi hyvinkin olla! Kirja on parantunut mielessäni lukemisen jälkeen, ja taitaa olla niin, että taisin lukea sen turhan kiireessä ja keskittymiskyvyttömänä, sillä se tuntuu paremmalta, mitä kauemmin lukemisesta alkaa olla.
PoistaTuo sirpalemaisuus vaivasi alkuun minuakin - vaikka sen kenties olikin tarkoitus heijastella "postmodernia fragmentoitunutta todellisuutta", jonka ordnungia pakenevaa luonnetta oli onnettomuus Rautalalle voimistanut. Kuitenkin nautiskelin aiemmin lukemieni Hotakaisten tapaan yksittäisistä lauseista, joihin kirjailija todella mestarillisesti osaa kiteyttää sanomaansa. Nuo lauseet mielestäni kannattelivat koko kirjaa. Hyvin harvoin tuntuu, että tällainen rakenne toimii, mutta tässä teoksessa se toimii! Kokonaisuus ei ole lainkaan heikko, vaikka viisaiden virkkeiden väleihin jää kevyempää kohtaa.
VastaaPoistaLetkuissa makaavan päähenkilön "mitä tämä kaikki maksaa" -mietteet tuntuivat tutuilta - itsekin on tullut sairaalansänkyä kulutettua sen verran kuin lääkäri määrää. Tunne siitä, että on saanut niin paljon ja antanut niin vähän on miltei jokapäiväinen. Siksi tämä kirja on kovin tärkeä ja tarpeellinen: kaikella on hintalappunsa vaikkei sitä aina huomaakaan. Hoiva on kuitenkin hauras, sillä meitä liekuttavien käsien voima on vahva ja vakaa vain niin kauan kuin sellaiseen on tahtoa.
Niinpä, kaikki maksaa ja kuka sen lopulta kustantaa – etenkään, kun eetos alkaa olla siihen suuntaan kallellaan, että jokaisen tulee itse hoitaa itsensä ja tonttinsa. Se on kylmäävää ja itselleni vierasta, mutta kai se sitten on todellisuutta.
PoistaVoisi katsastaa jonkin Hotakaisen antamista haastatteluista, kirja voisi siitä saada uusia sävyjä.