Valeopettaja vauhdissa: Tuntisuunnitelmat

Kun askartelusormea kutittaa...

Minulta on toisinaan kyselty, miten teen tuntisuunnitelmia ja muita suunnitelmia koulutyöhön liittyen. Innostuin jo ensimmäisestä kysymyksestä suuresti, mutta en ole saanut tartuttua härkää sarvista aiemmin. Nyt lanseeraankin uuden kirjoitussarjan blogiini. Kulkekoon se nimellä Valeopettaja vauhdissa. (Epäilijöille tiedoksi, että olen kyllä ihan oikea opettaja, mutta esimerkiksi tällä hetkellä työskennellessäni erityisopettajana koen, etten ole painimassa ihan samassa sarjassa kuin nimenomaisesti erityisopettajan koulutuksen saaneet opettajat. Joten ei hätää isit ja äidit ja huolestuneet kunnallisveronmaksajat, kyllä lapsosenne ovat ihan säällisissä käsissä kuitenkin.)

Ensinnäkin on todettava, että tuntisuunnitelmien tekijänä olen aika uuno. Olisin mielelläni järjestelmällinen ja reilusti ennakoiva, mutta en ole. Ihan puhtaaseen ovenripapedagogiikkaan en ole vielä lähtenyt, mutta epäilemättä senkin aika vielä koittaa. (Tarkoittaa trendikkäällä opettajaslangilla sitä, että tunti heitetään hatusta siitä hetkestä lähtien, kun astutaan luokkahuoneen kynnyksen yli.) Pian päättyvä ensimmäinen jakso on mennyt jonkinlaisessa sumussa, jossa olen saanut suunniteltua korkeintaan kaksi seuraavaa tuntia kullekin ryhmälle. Kuten (lähes) kaikki muutkin, myös minä aion kyllä parantaa tapani vielä. Ainakin viimeistään loman jälkeen. Tai kevätlukukaudella. Omalta osaltani soppaa sekoittaa vielä se, että joudun oikeasti itsekin opiskelemaan ne oppisisällöt, joita yritän oppilaille tuputtaa. Voin sanoa, että kymmenpotenssimuodot tai trigonometria eivät humanistilta ihan tuosta noin ole irronneet. Ruotsia olen viimeksi käyttänyt virkamiesruotsin kurssilla syksyllä 2007. Joten kotiläksyjä on riittänyt meikäläisellekin.

Tuntisuunnitelmien tekeminen on järkevää. Se vähentää stressiä ja tuo pitkäjänteisyyttä ja järjestelmällisyyttä. Auskuvuoden syväanalyyseista ollaan kaukana, sillä kyllähän jokainen oikeassa maailmassa opettava tietää, ettei tuntisuunnitelmien tekeminen mitään esseistiikkaa ole.

Keskeistä on aihe, itse tekeminen ja kertaus. Itse menen pitkälti käteeni iskettyjen oppikirjojen sisällön ja kronologian sekä aineenopettajien itselleen suunnitteleman aikataulun mukaan. Jälkimmäistä on tosin hankala välillä saada käsiinsä, sillä yllättävän monet opettajat uskovat yhä nykymaailmassakin ajatustenlukuun ja telepatiaan.

Matematiikassa edetään ymmärrettävästi pääsääntöisesti oppikirjan järjestyksessä. Paitsi nyt ysien avaruusgeometriassa en tee sitäkään, sillä kirja on sekava, ja mielestäni yksi kappale (vaikkapa nyt lieriö) kannattaa opetella kerralla kokonaan ennen seuraavia (esim. kartiota ja palloa). Yleisopetuksessa opettajat murehtivat kiirettä, erkkapuolella olen jo luovuttanut tiukkojen aikataulujen suhteen. "Asiakkaani" ovat sitä lajia, jonka kanssa ei mennä syventäviin tai soveltaviin tehtäviin. Hyvä jos perustehtäviä saadaan tehtyä jokunen. Ja tämä on ollut pakko hyväksyä. Niinpä etenemme noin luku per kaksi tuntia -vauhtia, joka on toki yleisopetukseen verrattuna toivottoman hidasta, mutta ainoa keino, jolla on mitään mahdollisuutta saada jotain perustaitoja heräämään tajunnassa. Metodina on kertaus, kertaus ja kertaus. Moneen kertaan harjoitellut asiat saattavat seuraavalla tunnilla olla poispyyhkäistyjä.

Kielissä olen edennyt myös kirjan mukaan. Toistaiseksi ei ole opeteltu uusia asioita, vaan koetettu kerrata vanhaa, uudelleen ja uudelleen. Valitsen yleensä noin kolme tai neljä erilaista tehtävää tunnin aiheeksi. Huomenna esimerkiksi pelaamme kahden ryhmän kanssa kuvassa näkyvää tolkuttoman innovatiivista kysymyssanamuistipeliä. Sen lisäksi kerrataan vastikään "avatun" uuden kappaleen sanastoa ja tehdään yksi keskustelutehtävä opettajan oppaasta ja yksi kirjallinen tehtävä oppilaiden tehtäväkirjasta. Siinäpä se tunti sujuukin.

Kaikille auskultoinnista selvinneille on varmasi piirtynyt verkkokalvoille kuva minuuttiaikataulutetuista ja ennakkoon määritellyistä opetuskeskusteluista Norssin tuntisuunnitelmissa.

Juu ei.

Niitä ei käytetä.

Aluksi yritin minäkin miettiä, paljonko aikaa jokin osio vie, mutta luovuin siitä noin viikossa. Ei sillä ole väliä. Oikeasti. Jos pitää mielessään sen yhden asian, jonka haluaa oppilaiden muistavan vielä viisi sekuntia luokan oven kiinni menon jälkeen, se riittää. Plussaa on, jos joku muistaa hämärästi vielä seuraavalla tunnilla, mistä viimeksi puhuttiin.

Tuntisuunnitelmista totean siis seuraavaa: hyvät olla olemassa, mielellään vähän ennakoiden. Vaihtoehtoja, kokeilua, jonkinmoinen punainen lanka. Materiaaleihin sopii tutustua etukäteen (minulla se jumittaa, on niin paljon kaikkea) ja hieman katsella vaihtoehtoja, se helpottaa opettajan elämää ja herättelee mielikuvitusta. Erkkapuolella on se etu, että kirjoja on hyllyssä usemmasta eri sarjasta, sekä yleisopetusta että mukautettua mallia, joten ideoita saa muualtakin. Se on ollut oma pelastukseni esimerkiksi matematiikan esimerkkilaskuja keksiessä.

Suurin osa kuluneiden viikkojen tunneista on sujunut hyvin tavanomaiseen ja luultavasti tylsäänkin tyyliin. Yhtäältä se on hyvä, sillä oppilaani tarvitsevat rutiineja ja selkeitä struktuureja. Parhaiten monelle heistä sopisi samantyyppinen meno kuin alakoulussa ja alakoulun erityisluokilla. Jonglööritemput ja suurimittaiset projektityöt ja itsearvioinnit voi suosiolla unohtaa tällä osastolla. Toisaalta välillä tulee hetkellisiä innonpuuskia, ja löydän itseni askartelemasta jotain, kuten nyt vaikka tätä muistipeliä. (Tai ressukat oppilaani löytävät itsensä askartelemasta jotain, kuten on tapahtunut matematiikassa parikin kertaa.)

Ihan toinen tarina on sitten se, miten ideat toimivat käytännössä. Jotkut toimivat, toiset eivät. Onneksi voi aina ottaa opikseen, ja tehdä ehkä jonkin seuraavan suunnitelman jälleen hieman toisin.