30. syyskuuta 2017

Zinaida Lindén: Rakkaus kolmeen appelsiiniin



Zinaida Lindén on vakuuttanut minut sympaattisella mutta särmikkäällä tyylillään kirjoittaa niin lyhyttä kuin pitkääkin proosaa. Uusin suomennettu novellikokoelma on nimeltään Rakkaus kolmeen appelsiiniin ja se jatkaa hyväksi havaitsemaani linjaa ansiokkaasti.

Kokoelmassa on kahdeksan novellia, joita yhdistää muutos. Henkilökaarti on laaja, tapahtumapaikat vaihtelevat Atlantin ylittävältä lennolta Japaniin ja kotoisaan Suomeen. Useimmiten Lindénin novelleissa ollaan tavalla tai toisella matkalla, joko fyysisesti tai psyykkisesti. Ja entä kun pääsee perille, mitä sitten tapahtuu? Vai onko "perillä"-nimistä paikkaa olemassakaan?

Ei hääppöinen aviomies on tunnelmaltaan tragikoominen ja viestiltään vahva: elämää on elettävä nyt, ei sitten joskus, sillä tielle voi tulla monenlaisia mutkia järjestelmällisestä suunnittelusta huolimatta. Päähenkilö rouva Hayasaka on päätynyt järkevään avioliittoon japanilaisittain. Hänen puolisonsa tekee pitkää päivää toimistossaan ja rouva Hayasaka puolestaan keskittyy kodin hoitamiseen ja kotirouvan elämän haasteisiin. Hän päättää kuitenkin, että oman elämän vuoro on sitten, kun kymmenen vuotta vanhempi puoliso jää lopulta eläkkeelle. Silloin rouva Hayasaka muuttaa Suomeen ja perustaa suomalaisen ystävänsä kanssa japanilaisen ravintolan! Muutto lopulta tapahtuukin, muttei aivan siinä muodossa kuin rouva Hayasaka suunnitteli. Novellin suurin ansio on sen ihastuttavan ilkikurinen tunnelma, joten peukutan novellia sävy-kategoriassa Novellihaaste 2:ssa.

Valencianassa filippiiniläis-suomalainen perhe matkustaa filippiineiltä kotoisin olevan vaimon sisarten luokse Japaniin. Matka paljastaa kaikista perheenjäsenistä uusia puolia, ja ennakko-oletukset saavat kyytiä vauhdilla tai hieman hitaammin. Matkan aikana ylitetään niin kielimuureja kuin sukulaisuussuhteiden kitkoja. Islantilaisen Eyjafjallajökull-tulivuoren yllättävä purkautuminen sotkee matkaa omalta osaltaan. Pinnan alta löytyy paljon.

Lentäjän poika aiheutti minussa suurta haikeutta. Stuerttina työskentelevä Henrik on tottunut olemaan liikkeessä. Hän pitää hotellien hiljaisuudesta ja anonyymiudesta ja siitä, että siteet muihin ihmisiin ovat löyhiä. Kun Yhdysvaltojen lennolle osuu yksin matkustava pikkupoika, Henrik huomaa yllätyksekseen kiinnostuvansa huomattavan paljon vieraan ihmisen elämästä. Ehkä hän oppii muutenkin uusia asioita itsestään ja siitä, miten suuri vaikutus nopeasti ohimenevilläkin kohtaamisilla voi olla.

Keskustelukurssi on veikeä toisilleen vieraiden kulttuurien kohtaaminen. Suomen kielen keskustelukurssilla novellin venäläistaustainen kertoja kohtaa puolalaisen nunnan, Teresan, joka tekee häneen lähtemättömän vaikutuksen. Kurssin jatkuessa he oppivat paljon toisistaan, taustoistaan ja valinnoistaan. Novelli on hersyvä, Teresa on mainio hahmo, eikä kertoja peittele kiintymystään tuohon salaperäiseen nunnaan.

Anastaja on kertomus helsinkiläisestä Matti Pellonpäästä, joka liimaa öisin rasistisia tarroja lyhtypylväisiin, ihmettelee aikuisen tyttärensä edesottamuksia maailmalla ja on ikuisesti katkera kuuluisalle kaimalleen, jonka kokee anastaneen itseltään nimen lisäksi paljon muutakin. Matilla on kuitenkin vielä paljon kohdattavaa edessään, ei vähiten, kun Norjassa tapahtuu terroriteko, ja Matin tytär puolisoineen on vaarassa. Hieno novelli muutoksesta ja erilaisuuksien törmäämisestä.

Lindénin novelleissa ihmisiä kuvataan lempeydellä mutta silti tarkkanäköisesti. Kaikissa meissä on heikkoutemme, sellaiset piirteet, jotka mielummin jättäisimme muille näyttämättä. On kuitenkin tilanteita, joissa omat suunnitelmat pettävät ja on toimittava vaiston varassa, eri tavalla kuin tekisi mieli.

Lindén on itse maahanmuuttaja, joten hänellä on vahva ymmärrys vierauden tunteesta, muutoksesta ja tuntemattoman kohtaamisesta. Rakkaus kolmeen appelsiiniin kuvaa ihmistä vahvuuksineen ja heikkouksineen, hyvinä ja huonoina hetkinä. Tuntemattoman äärellä opimme väistämättä uutta itsestämme ja maailmasta ympärillämme. Sen opin hyöty on mittaamaton.


Zinaida Lindén: Rakkaus kolmeen appelsiiniin
Suomentaja: Jaana Nikula
Ulkoasu: Ninni Kairisalo
Into 2017
210 s.
Valenciana (2016)

Arvostelukappale.

____________

Toisaalla: Hemulin kirjahylly, KosminenK

Haasteet: Muuttoliikkeessä (maahanmuutto Suomeen), Suomi(ko) 100 (maahanmuuttajat), Novellihaaste 2.

27. syyskuuta 2017

Ihastuksia ja vipinöitä särmällä ja ilman

Luin lyhyen ajan sisällä kaksi nuortenkirjaa, joissa ihastuminen ja ihmissuhteet nousivat olennaiseen rooliin. Poikkeuksellisesti niissä ei myöskään ollut minkäänlaisia fantasian, scifin tai spefin elementtejä, joten siksikin tuntuu luontevalta hieman vertailla niitä toisiinsa. Onko muuten niin sanottua realistista nuortenkirjallisuutta julkaistu viime aikoina juurikaan? Tuntuu, että lähes kaikessa on jotakin realismin rajoja venyttävää mukana – vai onko näkökulmani jotenkin vajavainen? Ehkä se on. Toisaalta mitä nyt olen nuorten kanssa jutellut, juuri sellainen luettava heitä tuntuu kiinnostavankin, joten mikäs siinä. Itse kuitenkin kaipaan ajoittain ihan tavallista elämää, kirjoissakin.



Terhi Rannela on kotimaisia nuortenkirjailijasuosikkejani, hänellä on kirjoissaan freesi ote, eikä saarnaamiselle tai lässyttämiselle jää sijaa. Scarlettin puvussa on vuonna 2011 julkaistu nuortenkirja, joka kertoo Tuulen viemäätä ja Vivien Leighiä rakastavasta lukion tokaluokkalaisesta Viivi Lintusesta. Viivi pitää muotiin ja pukeutumiseen liittyvää blogia Scarlettin puvussa (jolla on muuten kahdehdittavan vilkas kommenttiosio!) ja odottaa innolla tulevia vanhojentansseja. Tai siis lähinnä hän ei muuta teekään kuin odottaa niitä.

Ongelmaksi vain muodostuu tanssipari: Viivin vuosikausia jatkunut on-off-suhde Akiin saa kesällä lopullisen pisteensä, kun Aki kihlautuu Olivian kanssa. Ihan tuosta vain! Viivillä riittää siis päänvaivaa. Akin ja Olivian kihlajaisjuhlissa Viivi koettaa saada asioita selvitettyä, mutta oikeastaan sotkee ne entistä pahemmin. Hän myös tapaa epäsuotuisissa olosuhteissa uppo-oudon pojan Rekon, joka vaikuttaa ärsyttävän omahyväiseltä ja itsevarmalta.

Kouluvuosi alkaa ja Viivin on ratkaistava tanssipariongelma. Reko paljastuu osapuilleen mukiinmeneväksi tanssipariksi, ja itse asiassa myös suhteellisen siedettäväksi deittailukumppaniksi. Silti Viivi ei voi olla katkeroitumatta, kun Akin ja Olivian yhteiselo vaikuttaa pelottavan vakaalta. Onneksi on blogi, ystävät Jessika ja Sara sekä ymmärtäväinen äiti ja mumma, teatteri-ihmisiä molemmat. Tosin lisästressiä aiheuttaa rakkaan kotitalon Villa Viisaan yllä leijuva uhka, sillä kaupunki suunnittelee sympaattisen puutalokorttelin jyräämistä maan tasalle kerrostaloalueen tieltä.

Vanhojentanssit lähenevät ja Viivi pyörittelee monenlaisia kuvioita yhtä aikaa. Miten käy, kun tanssiaispuvun nyörit on aika kiristää ja ihmissuhteet ovat solmussa pahemmin kuin koskaan?

Scarlettin puvussa on kepeä, vaivaton lukukokemus, joka solahtaa lukiolaisten elämään nikottelematta. Viivi on persoonallinen päähenkilö, jossa on samaan aikaan tiukkaa luonnetta ja itsekästä lapsellisuutta – sopivan ristiriitainen siis! Kirja on oiva kumarrus Tuulen viemään suuntaan, mutta auennee hyvin sellaisellekin lukijalle, joka ei ole tuota klassikkojärkälettä lukenut. Itse luin sen vasta tänä kesänä, joten viitteet löysivät maalinsa sangen sujuvasti tuoreiden lukumuistojen ansiosta.

Suosittelen ihmissuhdekuvioista, vanhojentansseista, lukiolaiselämästä ja elämänilosta nauttiville lukijoille.


Terhi Rannela: Scarlettin puvussa
Otava 2011
208 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Saran kirjat, Sinisen linnan kirjasto, Sallan lukupäiväkirja



Toinen haaviin osunut ihmissuhteisiin keskittyvä romaani on Hellevi Salmisen Hello, I love you. The Doorsin biisistä nimensä saanut kirja käsittelee homoseksuaalisuuden heräämistä ja ensimmäistä rakastumista.

Luukas ja Emmi ovat tunteneet pikkunatiaisista alkaen. Lukioikäisiksi ehdittyään välit ovat jo hieman viilenneet, vaikka yhteyttä pidetään paljon edelleen muun muassa uurperhekuvioiden vuoksi. Luukakselle Emmi on kuin sisko, mutta Emmi on puolestaan ihastunut Luukakseen.

Molemmat perheet viettävät juhannusta maalla, ja mukaan liittyy myös Luukaksen kummisetä ranskalaisen vaimonsa ja vaimon lukioikäisen pojan Danielin kanssa. Luukas huomaa olevansa ihastunut Danieliin. Kolmiodraama on valmis alkamaan.

Tai oikeastaan se on nimenomaan valmis jo, sillä eihän tilanteella ole mitään mahdollisuutta muuttua toisenlaiseksi. Luukas ja Daniel pitävät toisistaan, eikä Emmillä ole tilanteessa mitään tekemistä. Kesäloman vieton jälkeen Luukas ja Daniel pitävät yhteyttä, ja kun Luukas lähtee isänsä kanssa jouluksi Pariisiin, on mahdollisuus testata, kantaako kesäihastus pidemmälle.

Hello, I love you on nopeasti luettu, ja vielä nopeammin sen unohtaa. Kirjassa ja tarinassa ei ole oikeastaan mitään erityisen mieleenpainuvaa. Luukas on hahmona sympaattinen, mutta hänen isosta elämänmuutoksestaan ja identiteetin heräämisestä ei irtoa juuri mitään. Tarina on hyvin tasainen. Siinä on lyhyet luvut, nopeat vaihdokset ja ellei loppuvaiheen keskustelua isän kanssa lasketa, siinä ei ole juuri minkäänlaista draamaa, vaan kaikki on hyvin selvää alusta asti. Ohimenevä lukukokemus.

Siinä missä Terhi Rannelan romaanissa on jotain perhosenkevyttä, viihdyttävää ja tarttumapintaa, Salmisen kirja tuntuu silmien ohi vilistävältä mainoskatkolta. Ohut, helpostiluettava kirja saattaa houkutella hieman heikompia lukijoita luokseen, ja jos se siinä onnistuu, hieno juttu. Tarina olisi kuitenkin kaivannut aimo ripauksen lisää pippuria.


Hellevi Salminen: Hello, I love you
Otava 2013
126 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Luettua elämää, Notko, se lukeva peikko, Yöpöydän kirjat, Kirjaston kummitus, Kirjataivas

Haasteet: Suomi(ko) 100 (seksuaalivähemmistöt)  

26. syyskuuta 2017

Camilla & Viveca Sten: Synkät vedet I – Syvyyksissä



Saaristomiljöö viehättää minua jatkuvasti, vaikka mitä enemmän tutustun mereen, sen selvemmäksi käy, etten varmaankaan ikinä pärjäisi itse saaristossa. Camilla ja Viveca Stenin uuden varhaisnuorille suunnatun Synkät vedet -jännärisarjan päähenkilö Tuva sen sijaan pärjää: onhan hän syntynyt ja kasvanut siellä ja joutunut pienenä vesionnettomuuteenkin siitä kuitenkin selviten.

12-vuotias Tuva käy saariston pientä koulua, eikä tunne oloaan mukavaksi. Hänellä ei ole oikeastaan ystäviä, ja muut koulun oppilaat lähinnä hyljeksivät häntä. Kun suunnistuskokeessa tapahtuu outoja, Tuva tajuaa olevansa mukana yhä uhkaavammaksi käyvissä tapahtumissa. Tuvan luokkakaveri Axel katoaa ja Tuva todistaa Axelin seurassa olleen Rasmuksen outoa käytöstä ja kummia ilmiöitä metsän pimeydessä.

Axelin etsinnät jatkuvat tuloksettomina, mutta Tuva ja Rasmus löytävät yhteisen sävelen ja koettavat saada selvyyttä tapahtumiin, jotka saavat koko saaristoyhteisön pelkäämään. Meri tuntuu uhkaavammalta kuin koskaan ennen.

Syvyyksissä aloittaa siis uuden ruotsalaisen jännärisarjan, joka on suunnattu varhaisnuorille. Nähdäkseni se tekee sen onnistuneesti: kirja on vauhdikas, jännittävä ja sujuva. Tuva on päähenkilönä oivallinen, sillä hänessä on salaisuuksia, joista osa paljastuu jo tässä ensimmäisessä osassa, mutta paljon jää vielä jatkoa odottamaan. Paljon painoa annetaan ympäristölle, johon tarina sijoittuu. Saariston maisemat, sään suuri vaikutus ja meren massiivisuus korostuvat mutteivät painosta.

Myönnettävä tosin on, että en odottanut tältä kirjalta spefi-elementtejä, vaan enemmän dekkarihenkeä, mutta sieltähän ne pompsahtivat esiin kuitenkin. Taitaa olla tällä hetkellä lähes välttämätöntä leikitellä yliluonnollisilla, maagisilla ja realismin rajat ylittävillä rakennuspalikoilla, mitä nuortenkirjallisuuteen tulee. Niinpä Syvyyksissäkin sekoittelee keitokseensa skandinaavista kansanperinnettä vahvalla otteella.

Stenien uusi sarja vaikuttaa seuraamisen arvoiselta. Sujuva, vauhdikas ja jännittävä varhaisnuortenkirjallisuus on arvokasta jo ylipäänsä, ja tätä kirjaa suosittelen nikottelematta erilaisista luonnonoloista, mielikuvituksesta ja veneilystä pitäville (vaikka näillä vesillä veneillessään voikin kohdata melkoisia kauhuja...).


Camilla & Viveca Sten: Syvyyksissä – Synkät vedet I
Suomentaja: Tuula Kojo
Ulkoasu: Eric Thunfors
Otava 2017
268 s.
Djupgraven (2016)

Kirjastosta.

____________

Toisaalla: Lastenkirjahylly

24. syyskuuta 2017

Hilary Mantel: Vain varjo häälyväinen



Hilary Mantelin Susipalatsi ja Syytettyjen sali kuuluvat lukijahistoriani hienoimpiin jalokiviin. Ne ovat haastavia, selittelemättömiä romaaneja, joiden lukeminen on kuin uppoaisi vieraan ihmisen tajuntaan sivujuonteineen, pelkoineen, harhoineen. Kun MarikaOksa avasi hienon, naisten elämäkertoihin ja muistelmiin keskittyvän Naisen tie -lukuhaasteen, sain lopultakin tuupattua itseni Hilary Mantelin muistelmateoksen Vain varjo häälyväinen äärelle.

Ensinnäkin kirjalla on niin kaunis nimi, että se soi ja helisee mielessä ja kielen päällä. Alkuperäinen nimi on Giving Up the Ghost, merkityksellinen ja vaikuttava sekin. Teos itsessään ei sen sijaan ole pelkkää kauneutta, ei todellakaan. Se on kipeä, viiltävä kuvaus elämästä, josta ei tullut sellaista kuin sen eläjä joskus ajatteli, mutta tuli jotain muuta, jotain jonka kanssa voi olla sovinnossa, vähitellen ainakin.

Mantel on katolisen perheen tytär, jonka lapsuuden merkittäviin tapahtumiin kuuluu vanhempien avioero ja uuden isäpuolen ilmestyminen kuvioihin. Koska puhutaan 1960-luvun Iso-Britanniasta ja katolisesta perheestä, käänne ei missään määrin ole tavanomainen, eikä se sellaiseksi jääkään. Mantel kuvaa koskettavasti lapsuuden taittumista viattomuudesta raadollisiin kokemuksiin, sijattomuutta ja väärin kohtelemista. Kun lapsi ei vielä voi itse tehdä valintojaan, on vanhempien valinnoilla sitäkin suurempi painoarvo.

Rikkonaisen mutta muistorikkaan lapsuuden jälkeen alkavat opiskeluvuodet ja puolison kanssa yhteinen tie. Mantel joutuu kuitenkin toteamaan, ettei oma keho ole hänen liittolaisensa vaan pikemminkin se kääntyy häntä ja hänen mieltään vastaan. Mantel kärsii vaikeasta migreenistä, ja parikymppisenä hän alkaa oireilla selittämättömillä kivuilla. Lääkärit eivät löydä nuoresta naisesta mitään muuta diagnosoitavaa kuin pään: Mantel joutuu vuosikausiksi mieliala- ja masennuslääkekierteeseen, pahimmillaan hoitoon suljetulle osastollekin.

On kuitenkin niin, ettei Mantelin oireilu ole psykosomaattista, vaan hänellä on vaikea endometrioosi. Kun sairaus lopulta löytyy myös lääkärien diagnoosiluetteloista, se on edennyt jo niin pitkälle, että Mantelilla on edessään useita leikkauksia ja muita raskaita hoitoja. Hän on joutunut sivuvaikutuksia aiheuttavien masennuslääkkeiden vuoksi jo kertaalleen luopumaan identiteetistään, sillä lääkkeet ovat lihottaneet häntä useita kymmeniä kiloja ja muokanneet käsitystä itsestä ja omasta kehosta peruuttamattomasti. Oikean diagnoosin löydyttyä Mantel menettää vielä yhden merkityksellisen osan itsestään: hän menettää mahdollisuutensa saada lapsia.

Vain varjo häälyväinen on raskas, kipeää tekevä teos. Se kertoo traagisista käänteistä yhden naisen elämässä, ja on paikoin niin raadollisen surullinen kaikkien koettujen menetysten äärellä, että pala nousee kurkkuun. Silti se ei vaivu toivottomuuteen tai pimeyteen, vaan Mantel tarkastelee mennyttä tietynlaisella lempeydellä ja armolla. Vaikkei hän voi antaa anteeksi kohteluaan terveydenhuollossa, itselleen hän ei ole (enää) vihainen.

Vaikka onkin kirjailijan muistelmateos, Vain varjo häälyväinen ei ole niinkään kertomus kirjoittamisesta ja kirjailijuudesta. Se keskittyy Manteliin persoonana ja hänen elämänsä kokemuksiin, kirjoittamista lähinnä sivutaan muiden muistojen ohessa. Olen taipuvainen tulkitsemaan, että kyse on tilinteosta sen suhteen, millaiseksi ihmiseksi ja kirjailijaksi Mantel on elämänsä ja raadollisten kokemustensa myötä kasvanut. Se on pyrkimys selittää, kuinka menneisyyden varjot ja aaveet muokkaavat ihmisen juuri siksi, joka hän on.

Ja hienosti sen tekeekin.


Hilary Mantel: Vain varjo häälyväinen
Suomentaja: Kaisa Sivenius
Ulkoasu: Jenni Saari
Teos 2015
257 s.
Giving Up the Ghost (2003)

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Kirjasähkökäyrä, Lumiomena, Mummo matkalla, Kirsin Book Club, Ullan luetut kirjat

Haasteet: Naisen tie

23. syyskuuta 2017

Saara Henriksson: Syyskuun jumalat



Onko hän tosiaan noussut monta päivää, koko tämän ajan, neljä kerrosta asuntoonsa?

Paul ottaa tukea seinästä. Hän on hajamielinen ja tietää sen. Mutta silti. Aivan varmasti kerroksia on yksi enemmän kuin eilen. Hän vie ostokset keittiöön, laskeutuu uudestaan alas ja nousee kerrokset. Laskee noustessaan. Pohjakerros. Sen jälkeen M-kerros, mitä se sitten tarkoittaakaan, ehkä välikerrosta. Puolikerros, félemelet. Ensimmäinen asuinkerros. Jyrkät portaat, käännös. Hän jää seisomaan paikoilleen tasanteelle, jossa edelleen lukee II emelet, toinen kerros.

Epäluuloisena hän kurkistaa uudelleen sisäpihan kuiluun. Kerroksia on sisäpihalta katsottuna yksi enemmän kuin kadulta. Miten se on mahdollista, onko kyseessä hahmotushäiriö, tai optinen harha? (s. 21)


Kun olin lukenut Saara Henrikssonin romaanin Syyskuun jumalat lähes kalkkiviivoille saakka, ymmärsin, että tässä romaanissa on niin paljon, että se taipuisi erinomaisen hyvin toiselle lukukierrokselle vaikka saman tien. Henrikssonin tyylikäs, viileä kerronta vie oman ymmärryksen muistoista ja historiasta sellaiseen spiraaliin, että omia ajatuksiaan saa kasailla lukemisen jälkeen melko tovin.

Yhdysvaltalainen taidehistorioitsija Paul Herzog muuttaa Budapestiin yliopiston vierailevaksi luennoitsijaksi. Hänellä on siteensä Unkariin: isoäiti muutti sieltä pienenä tyttönä Yhdysvaltoihin siirtolaiseksi. Oman elämänsä Paul on saanut pisteeseen, jossa turhia siteitä ei ole: avioero on voimassa ja aikuiseksi kasvanut tytär opiskelee jo. Paul on ostanut asuntoonsa remonttipalvelun, mutta kaikki tuntuu seisovan eikä mikään etene. Ovet tuntuvat vaihtavan paikkaa, naapurista kuuluu ääniä vaikkei siellä pitäisi edes olla asukkaita eikä talon kerrosten lukumäärästä pääse millään varmuuteen.

Kaiken lisäksi kaupunki on outo. Katujen nimet vaihtuvat, seiniä katoaa ja ilmestyy, reitit muuttuvat. Paul kohtaa ihmisiä, jotka ovat yhtä aikaa tuttuja ja vieraita: tänään kollegoja, seuraavana päivänä uusia tuttavuuksia. On kuin kaikki ympärillä muuttaisi paikkaansa, kun selkänsä kääntää, pienin elein, lähes huomaamatta ja kuitenkin peruuttamattomasti.

Naapurin iäkäs mies Ishmael Gábor tutustuttaa Paulin erikoiseen boheemiryhmään, Syyskuun jumaliin. Nämä yksinäiset sielut, taiteilijat, ajattelijat, vaeltajat raottavat Budapestin ja sen historian – tai historioiden – verhoa Paulille. Mitä kaikkea muistetaan ja miksi? Ja mikä jää hämärään, pyyhitään pois, unohdetaan?

Syyskuun jumalat on hienoa, mielikuvituksellista proosaa. Henrikssonin tarina vie mukanaan huomaamatta, se kuljettaa Budapestiin, raunioihin, syrjäkujille – ja samalla marssitaan paraatikatuja, katsotaan maamerkkejä, nähdään sivusta ja syvemmälle. Paul on päähenkilönä kiehtova, hän panee pitkään vastaan ympärillään oleville outouksille, koettaa pelastaa itsensä arkijärjellä, logiikalla, betonoiduilla opeilla. Mutta kun maailma ja historia ympärillä sekoittuu paletissa ja menettää ääriviivansa, on annettava periksi ja sukellettava mukana.

Tarinan tempo on houkutteleva: se aukeaa hitaasti, mutta kun vyöry alkaa, sitä vastaan ei voi enää taistella. Viehätyin valtavasti päällekäisten historioiden, kokemusten ja muistojen todellisuudesta, sillä pienten valintojen, tekojen ja sattumusten merkitys on ihmisen elämässä (ja tarinoissa!) niin viehättävä ja pelottava. Tässä hetkessä on näin, mutta kaikki voisi olla toisinkin, jos...

Ja mikä muistaminen on oikeaa? Millaista historiaa kirjoitetaan ja koetaan? Nyt koettu voi seuraavassa hetkessä olla jo muuttanut muotoaan. Jokainen kokee tapahtumat, keskustelut, tunteet omalla tavallaan, eikä kenenkään tulkinta ole ainoa oikea. Syyskuun jumalia lukiessa alkaa väistämättä pohtia, mitkä omista muistoista ovat totta ja millä tavalla.

Ja mikä tekee elämästäni todellisuudesta juuri sellaisen kuin se on.


Saara Henriksson: Syyskuun jumalat
Ulkoasu: Ninni Kairisalo
Into 2017
297 s.

Arvostelukappale.

__________

Toisaalla: Hemulin kirjahylly, Sanoja, sanoja

20. syyskuuta 2017

Jessica Schiefauer: Pojat

Jessica Schiefauerin Pojat on lukukokemuksena jotakuinkin ravisteleva. Sen tunnelma on unenomainen, sen teemat kipeän tuttuja. Ratkaisuja ei anneta lukijalle tarjottimella, vaan itse on pinnisteltävä ajatustensa kasaamiseksi.

Pojat on kertomus tytöistä ja pojista ja kaikesta siltä väliltä. Ystäväkolmikko Kim, Momo ja Bella ovat käytännössä erottamattomia. Kertojaääni tarinassa on Kimin ja katse jälkiviisas: nyt voi jo puhua siitä, mikä aiemmin on kohdattu.

Bella rakastaa kasveja ja pientä kasvihuonettaan, jota hän hoivaa kaikella sillä lämmöllä ja kiintymyksellä, jota ei itse saa muissa maailmoissa tanakasti pysyttelevältä isältään. Erään tarvikelähetyksen mukana tulee pistokas, jota Bella ei ole tilannut, mutta jonka hän toki istuttaa kasvamaan. Ja pian kasvihuoneessa kasvaa kasvi, jonka alkuperää ei tiedetä, ja joka on kuin tietoinen olento. Tytöt huomaavat, että kasvilla on ihmeellisiä voimia: sen mettä juomalla he voivat muuttaa itsensä pojiksi ja päästä paikkoihin, joihin heillä muuten ei ole asiaa.

On nimittäin niin, ettei 14-vuotiaiden tyttöjen elämä ole herkuimmasta päästä, ainakaan tässä Schiefauerin luomassa maailmassa. Kehon ja mielen muuttuminen, omien rajojen asettaminen ja muiden katseiden ja tekojen kohteena oleminen on raastavaa, jokapäiväistä kamppailua. Koulussa joutuu tahtomattaan fyysisen ja psyykkisen ahdistelun kohteeksi (eikä kukaan puutu siihen), ja oman suosion mittauttaminen sosiaalisissa hierarkioissa ei paljon vaadi: se on alhainen.

Kun Kim, Momo ja Bella saavat öisin uuden identiteetin, heillä on mahdollisuus sujahtaa vieraisiin nahkoihin, joissa kuitenkin on jotain tuttua. Mitä useammin kukan mettä nautitaan, sen vaikeammaksi huumaavasta muutoksen ja voiman tunteesta on päästä irti. Etenkin Kim addiktoituu metamorfoosiin ja päätyy osaksi rikollisia puuhia pahamaineisen Tonyn kanssa. Ja kuten arvata saattaa, kierrokset vain kovenevat niin kauan kunnes seinä rysähtää vastaan.

Pojat on romaani, joka kulkee rohkeasti omaa tietään. Se on maagista realismia hyödyntävä mutta valintojaan selittelemätön kokonaisuus. Kertoja Kim haluaa jakaa tarinansa, mutta kuinka paljon hän todella itsekään ymmärtää tapahtuneesta? Kirja ei ole missään määrin kepeä tai veikeä, kaikkea muuta. Nuoruuden rumimmat puolet puskevat pintaan, eikä toivonrippeitä juuri anneta. Tytöillä on vahvana mielessä ajatus siitä, kuinka vallitsevia rakenteita ei voi muuttaa ja kuinka on vain itse päätettävä selviytyä alistamisen, väkivallan ja ahdistelun maailmassa. Se tuntuu jokseenkin hyytävältä ja toivottomalta: onko tosiaan näin?

Vaikka paljon olen nuorten maailmasta nähnyt, aivan näin rankkaa valtahierarkiaa en tunnista. Olen kyllä kuunnellut tyttöjen juttuja perään huutelevista aikuisista ja käynyt läpi tapoja suojata itseään ja omia rajojaan, mutta että jo oman ikäiset pojat ottaisivat antamatonta valtaa oman fyysisen koskemattomuuden yli ja tekisivät niin säännönmukaisesti ja jossain määrin hyväksytysti  siihen en halua uskoa. Romaanista puuttuu mielestäni paljon sävyjä: sen ihmiskuva on hyvin raju ja teräväpiirteinen.

Toisaalta ei tulisi mieleenikään vähätellä murrosiän valtavaa kiehuntaa. Sosiaaliset suhteet, normit ja yhteisön rakenne ovat äärimmäisen merkityksellisiä asioita ja ne tuntuvat monesti kiveen hakatuilta. Oman paikan etsiminen ei ole helppoa, eikä sen löytäminen aina tuo iloa, päinvastoin.

Schifauerin Pojat ei ole helppo kirja. Se häiritsee, inhottaakin. Realismin rajoja venyttävät elementit hämmentävät, sillä tuntuu, että kirjan oma identiteetti on hukassa siinä missä sen henkilöidenkin. Mitä lopulta todella halutaan kertoa? Sitä jään miettimään.


Jessica Schiefauer: Pojat
Suomentaja: Säde Loponen
Karisto 2015
188 s.
Pojkarna (2011)

Kirjastosta.

__________

Toisaalla: Notko, se lukeva peikko, Lastenkirjahylly

19. syyskuuta 2017

Jack Cheng: Kosmoksessa tavataan



Alex Petroski on lähes kuin kuka tahansa 11-vuotias jenkkipoika, mutta ei sentään aivan. Alexin suunnitelmana on nimittäin nauhoittaa kultaiselle iPodillinen Maan asukkaiden puhetta ja ääniä ja lähettää se sitten rakentamansa pienoisraketin mukana kohti ulkoavaruutta ja kenties toisenlaista tietoista elämää. Sitä varten Alex lähtee avaruusfestareille pitkän junamatkan päähän. Onneksi hänellä on seuranaan paras ystävänsä, koiransa Carl Sagan – ja päässään roppakaupalla erilaisia selviytymiskeinoja haastavista tilanteista.

Junamatkan aikana Alex tapaa puhumattomuuslupauksen tehneen Zedin ja tämän sähäkkäliikkeisen ystävän Steven, joiden kanssa matka festareille sujuu hauskemmin. Paikan päällä perillä riittää ihmeteltävää, ja vaikka raketin laukaisu ei ehkä mene aivan nappiin, seikkailu on vasta alussa ja iPodilla vielä paljon kuunneltavaa.

Matka vie nimittäin Alexin Zedin ja Steven seurassa ensin Las Vegasiin etsimään Alexin kuolleeksi oletettua isää, ja sittemmin Los Angelesiin Alexin veljen Ronnien luokse. Matkan varrella Alexille selviää salassa pidettyjä asioita perheestä ja hän kohtaa esimerkiksi itselleen täysin tuntemattoman parikymppisen siskopuolensa Terran ensimmäistä kertaa. Terrasta tuleekin Alexille hyvin tärkeä, sillä kuten väistämättä ilmenee, Alexin kotioloissa on paljon parannettavaa ja turvallisten aikuisten tarve suuri.

Kosmoksessa tavataan on raikas, veikeä ja surullinen nuortenkirja. Alex on hellyyttävä päähenkilö uteline kysymyksineen ja tarkkoine havaintoineen. Puheena nauhoitettujen MP3-tiedostojen muodossa oleva teksti on sujuvaa ja tarina etenee vauhdikkaasti: sitä ei uskoisi yli 300-sivuiseksi.

Samalla tarina on sangen suuri, suurempi kuin kirjan kantta katsomalla uskoisi. Minäkään en ollut valmistautunut siihen, mihin Alex minut mukanaan vei. Ajattelin, että luen leppoisan kertomuksen avaruudesta innostuneesta pojasta, mutta sainkin eteeni surullisen ja sydäntä nyrjäyttävän perhetragedian. Vaikka epäilykset Alexin perheen tolasta heräävät jo hyvin varhain, niiden vahvistuminen vie oman aikansa.

On onni, että Alex sattuu pitkällä matkallaan kohtaamaan niin mukavia ja järkeviä aikuisia. Toki heilläkin on omat kommervenkkinsä, minkä Alexin nauhoituksista pian huomaa, mutta ainakin heillä on kiinnostusta pitää pojasta huolta, vaikkeivät tätä kunnolla edes tunne.

Kosmoksessa tavataan on roadtrip, jonka varrelta – kuten asiaan lopulta tietysti kuuluu – löytyy jotain huomattavasti enemmän ja arvokkaampaa kuin olisi matkalle lähtiessä voinut aavistaakaan.


Jack Cheng: Kosmoksessa tavataan
Suomentaja: Terhi Kuusisto
Ulkoasu: Jason Henry / Noora Karlsson
Aula & Co 2017
324 s.
See You in the Cosmos (2016)

Arvostelukappale.

__________

Toisaalla: Hemulin kirjahylly, Kirjapöllön huhuiluja, Kirjakko ruispellossa

16. syyskuuta 2017

Karo Hämäläinen & Salla Simukka: Luokkakuva



Karo Hämäläisen ja Salla Simukan yhdessä kirjoittama novellikokoelma Luokkakuva tarjoaa 16 näkökulmaa nuoruuteen ja maailmaan. Kertojat, miljööt, lähestymistavat ja äänet vaihtelevat, mutta yksi teema yhdistää: nuoren elämän moninaisuus ja se, ettei pinnalta voi nähdä, mitä alla on.


Kokoelman avaus- ja niminovelli Luokkakuva sijoittuu koulukuvaukseen. Luokkakuvaa ottaessa ei varmaan voisi aavistaa – vaikka kaiketi se on ilmiselvää – kuinka moneen suuntaan riveihinsä asettuvien nuorten ajatukset lentelevät ja kuinka eri tavoin tilanteen voi nähdä. Yksi keskittyy poseeraamaan ammattimallin tavoin, toinen kaipaa takaisin matematiikan tunnille hyödyn ääreen. Jollain on himoja edessä seisovaa luokkakaveria kohtaan, joku ei voi hyväksyä kaupallisen toimijan ujuttautumista koulutoimintaan.

Tämä novelli ansaitsee ilman muuta Novellihaaste2:n peukutuksen oivaltavasta näkökulman käytöstä: yhden hetken monet tulkinnat nivoutuvat sujuvasti yhteen ja osoittavat selkein vedoin, kuinka yksi näkökulma ei koskaan ole kaikki.

Kuokkavieras vie mukanaan vieraiden ihmisten hautajaisiin, joissa Kaisla haluaa käydä muistikirjansa kanssa kirjaamassa ylös tunnetiloja, hetkiä ja ajatuksia tulevaa varten. Aina ei vain voi pysytellä tuntemattomana saattovieraana.

Lippu piste fi, Vuosipäivä ja Terveisiä Ateenasta! luottavat dialogin voimaan. Lippu piste fi on hauska sattumusten tuottama keskustelu, jossa yritetään ostaa lippuja Madonnan keikalle, mutta päädytäänkin teknisen vian vuoksi sopimaan treffit tuntemattomien soittajien kesken. Vuosipäivässä väärinymmärrysten määrä on vakio, kun tarkoituksena on varata pöytä ravintolasta vuosipäivän viettämistä varten, mutta sen enempää varaaja kuin ravintolan työntekijä eivät puhu samasta asiasta. Terveisiä Ateenasta! alkaa kepeänä lomakuulumisten vaihtona, mutta eskaloituu vauhdikkaasti leveilyyn ja paremmaksi panemiseen – joskin totuus kuuluu vielä perästä.

Täyskäsi kertoo paloharjoituksia taajaan järjestävästä ja niiden aikana oppilaiden repuista hiluja näpistelevästä opettajasta, joka toki omilla tunneillaan puhuu painavaa asiaa etiikan ja moraalin puolesta. Hahmoon patoutuva ristiriita on ehkä sangen ilmeinen, mutta novelli on viihdyttävää luettavaa.

Luokkakuvan novelleissa käsitellään painavia teemoja: oikein tekemistä, omien valintojen perustelua, yksinäisyyttä, identiteettiä, perhesuhteita ja seurustelua. Sävy on kautta linjan keveähkö, huumoria unohtamatta. Pidän Hämäläisen ja Simukan novelleja helpostilähestyttävinä ja nopealukuisina, mutta silti sellaisina, että niistä riittää puhuttavaa ja pohdittavaa jälkikäteen.


Karo Hämäläinen & Salla Simukka: Luokkakuva
Ulkoasu: Eevaliina Rusanen
Tammi 2009
183 s.

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Jokken kirjanurkka

Haasteet: Novellihaaste2

13. syyskuuta 2017

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa



Tämä teksti panee minulle hanttiin minkä ehtii. Yhdestä syksyn puhutuimmasta kirjasta, Selja Ahavan romaanista Ennen kuin mieheni katoaa, on kirjoitettu jo paljon. Minulla sen lukemisesta on jo yli kuukausi, enkä ole vieläkään onnistunut kirjoittamaan mitään.

Moni tietänee, mistä kirjassa on kyse, vaikkei olisi sitä lukenutkaan. Se on omaelämäkerrallinen kertomus avioliitosta, joka muuttuu olennaisesti, kun minäkertojan puoliso eräänä aamuna kertoo halunneensa oikeasti aina olla nainen. Minäkertojan maailman rajat rapisevat, hän käy läpi kriisin ja muutoksen, jonka käsittelyssä ei tosiaankaan aina löydä parhaita sanoja ja tekoja. Puoliso, joka sukupuolensa haluaa korjata ja korjaakin, jää vaille omaa ääntä ja näkökulmaa. Sen sijaan toisena tarinalinjana kuljetaan Kristoffer Kolumbuksen mukana löytöretkillä: kohdataan vierasta ja tehdään maailmankarttaan piirtoja, joiden merkitystä on mahdotonta väheksyä, mutta joiden oikeellisuudesta me jälkiviisaat nykyihmiset tiedämme paljon Kolumbusta enemmän.

Ahavan kieli on kaunista, kuvailevaa, eheää. Se tavoittaa kerronnallisia tasoja, joita lukija ei osaa edes kaivata – se kertoo niin paljon, ettei mukana välttämättä pysy. Tarinan kaksinapaisuus rikkoo yhtenäistä kertomusta, sillä minäkertojan kokemukset ja Kolumbuksen matka ja maailma ovat lähes niin kaukana toisistaan kuin voi kuvitella. Yhtä kaikki vedettyjä rajoja, totuttuja reittejä ja koettuja rakenteita rikotaan ja piirretään uudestaan.

Miksi tämä teksti sitten tempoilee vastaan? Minun oli lukiessa hyvin vaikeaa uppoutua tarinan vietäväksi. Se sai minut liian tietoiseksi lukemisesta, sai tuntemaan, että tässä nyt luen ja pitäisi varmaan yrittää ymmärtää. Oli hankalaa, en saanut kiinni. Vaikka minäkertojan raaka kokemus maailmansa pyörähtämisestä nurinniskoin on elävästi, verevästi kuvattu, minun oli sitä vaikeaa ymmärtää. Sukupuoltaan korjaava puoliso jää äänettömäksi: on kuin hänestä olisi olemassa ainoastaan kuva tai – hmm – kartta, jonka sisällöstä kertoja on luonut itse itselleen niin vahvan ymmärryksen, ettei mitään muuta enää voi olla. Muutoksia ei saa tulla, viivat eivät saa asettua uudelleen. Toisaalta juuri niinhän me maailmamme ja ymmärryksemme siitä rakennamme: omasta näkökulmastamme ja sijainnistamme käsin, väistämättä.

Ennen kuin mieheni katoaa on kirja, joka ei ainakaan ole välinpitämätön. Sen lukeminen aiheuttaa reaktioita, herättää ajatuksia, ihmetyttää – niin kävi minullekin, vaikkei lukukokemus ollut mainittavasti mieluinen.

Tämän tekstin kirjoittaminen ei myöskään ollut mieluisaa, mutta nyt se on tehty. Jään ihmettelemään, mitä minulle tämän kirjan kanssa todella tapahtui.


Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa
Gummerus 2017
231 s.

Arvostelukappale.

_______

Toisaalla on paljon kirjoituksia, hakukone löytää niitä monta sivullista. 

11. syyskuuta 2017

Erika Vik: Seleesian näkijä



Heinäkuussa minua vietiin. Erika Vik vakuutti minut täysin esikoiskirjallaan Hän sanoi nimekseen Aleia, joka aloitti Kaksosauringot-trilogian. Nyt sain ahmittavakseni sarjan toisen osan. Lopultakin, pitihän sitä puolitoista kuukautta malttaa odottaa! (Miten selviän kolmannen osan odottamisesta??)

Muistinmenetyksestä kärsivä, salaperäisen lumouksen vallassa oleva Aleia on hyvästellyt surullisin mielin kiintymyksenkohteensa Mateon ja matkustanut seleesimies Corildonin kanssa Seleesiaan, jossa hänen olotilalleen voidaan toivottavasti tehdä jotakin ratkaisevaa. Aleia ja Corildon ovat käytännössä paenneet surman suusta, ja vasta turvallisesti eteenpäin puksuttavan höyrylaivan kyydissä uskaltaa hengähtää.

Perillä Seleesiassa Aleia kohtaa itselleen uudenlaisen maailman ja ennen kaikkea Corildonin ylhäisen perheen. Ma'Bathaen perhe on kuumaveristä sukua: arvokasta ja kunnioitettua, mutta myös monilla paineilla ladattua. Erityisesti Corildonin äiti, politiikassa mukana oleva Mathyana ja perheen kuopus, villi pikkusisko Tigran nousevat tärkeiksi henkilöiksi niin Aleialle kuin tarinallekin. Samoin Corildonin setä, upseeritehtävissä työskentelevä Matius solmii olennaisia lankoja yhteen. Corildonin oma menneisyys ja persoona paljastuvat Aleialle ja lukijalle hieman avoimemmin kuin aiemmin.

Seleesit elävät ajanlaskua "jälkeen tulilintujen lähdön". Näyttää kuitenkin väistämättömältä, että vuosikymmeniä kestänyt vakaa rauhan aika on ropisemassa kohti pelkoa ja kaaosta. Sota ei säästä Seleesiaa, ja sen saavat kaikki seleesialaiset – niin syntyperäiset kuin laivantuomat – tuta.

Siinä missä Hän sanoi nimekseen Aleia aiheutti vimmattua eteenpäin lukemista ja ahmintaa, Seleesian näkijä on temmoltaan rauhallisempi – vaikka lopuksi päädytäänkin sotatilaan. Vik rakentaa lukijan nähtäville Seleesian kulttuuria ja yhteiskuntaa, ja se vaatii ymmärrettävästi oman aikansa. Huviloilla notkuminen ja hidas matkustaminen kaupungista ja majapaikasta toiseen toi mieleeni jonkin venäläisen klassikon, jossa ihmisillä on loputtomasti aikaa mutta rajallisesti tunteita tai kykyä niiden näyttämiseen. Paljon porisee pinnan alla, mutta onneksi edes osa keitoksista paljastuu, mitä pidemmälle tarina etenee.

Kaksosaurinkojen maailma on kiehtova, yhtä aikaa tuttu ja freesi. Viktoriaaniset häivähdykset yhdistyvät moderneihin ihmis- ja rakkauskäsityksiin, yhteiskunnan rakenne on yhtäältä jäykkä (esimerkiksi kuumaveristen sukuihin kohdistuvat paineet) mutta kuitenkin elävä ja yksilötasolla joustava. Seleesiassa sukupuoliroolit eivät ole niin tiukat kuin voisi joistakin elementeistä kuvitella – Vik ei ole tehnyt itsestäänselviä ratkaisuja, vaan ravistelee rohkeasti ennakko-oletuksia.

Ihastelen trilogian tarinan henkeä. Se perustuu selvästi seikkailuun ja toimintaan, mutta malttaa silti rakentaa ihmissuhde- ja muita juonikuvioita taustoittamalla ja perustelemalla. Puhkiselittäminen ei kuulu tämän tarinan keinoihin, vaan lukija joutuu pähkäilemään eteen tulevia käänteitä ja merkityksiä ihan ominpäin.

Nyt on maltettava pitää toinen pulssi kurissa ja odotettava rauhassa viimeistä ja ratkaisevaa osaa. Jotenkin uskallan veikata, että melkoinen kruunu tarinalle on tulossa.


Erika Vik: Seleesian näkijä. Kaksosauringot II
Ulkoasu: Jenni Noponen
Gummerus 2017
613 s.

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Hyllytontun höpinöitä, Mustetta paperilla, Kirjojen keskellä

7. syyskuuta 2017

Millä hinnalla? – Kultainen vasikka Helsingin kaupunginteatterissa

Kuva: Mirka Kleemola

Mihin rahanhimo johtaa? Voiko keinottelulla lopulta voittaa? Millä hinnalla myisit itsesi, elämäsi, periaatteesi?

Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 31.8. ensi-iltansa saanut Heidi Räsäsen ohjaama Kultainen vasikka etsii vastauksia rahan valtaan ja vallattomuuteen. Alkuperäisteksti on Maria Jotunin, ja toteutus hohkaa yhtäaikaisesti kunnioitusta alkuperäistä kohtaan ja modernia, raikasta ilmettä.

Kaupunginteatteri on avattu nyt syyskaudelle 2017 mittavan peruskorjauksen ja remontoinnin jälkeen. Pienellä näyttämöllä esitettävä Kultainen vasikka on hieno avaus uusille tiloille. Se on hieno yhdistelmä ajatonta ihmisten välistä kahnausta ja silmää miellyttävää kokonaisvaltaista teatteria.


Kuva: Mirka Kleemola

Eletään ensimmäisen maailmansodan aikaa, niukkutta, jossa elintarvikkeet ovat kortilla ja ylellisyydet vähissä. Eedit (eteerisen etäinen, ajoittain vimmassaan vyöryvä Vappu Nalbantoglu) on elämän iloja ja materiaa rakastava nuori aviovaimo, joka ei pysty ymmärtämään miehensä Jaakon (tyylikäs ja arvoituksellinen Tuukka Leppänen) minimalismia ja halua henkisiin ansioihin, joita ei rahalla saa.

Kuva: Mirka Kleemola

Eeditin äiti Katariina (hersyvä, hohkaava Heidi Herala) on onnistunut keinottelemaan itselleen pienen omaisuuden naapurin nuorenmiehen Pekka Karhun (Petrus Kähkönen) avustuksella. Tästä Eedit innostuu – onhan tällaisen oltava mahdollista hänellekin! Onhan omaisuutta vain oltava jossain otettavaksi. Eeditin isä Herman (hellyyttävä haaveilija Jari Pehkonen) ei vaimonsa hapatuksia ymmärrä. Pikkusisko Lahja (villi, pidättelemätön Helmi-Leena Nummela) on pitkään ainoa, joka perheessä puhuu asioista niiden oikeilla nimillä – joskus liialtikin.

Kuva: Mirka Kleemola

Rahan ja omaisuuden himo syöksee perheen todelliseen kurimukseen, kun jokainen tempoilee omaan suuntaansa rahan perässä tai sitä karkuun. Samalla joudutaan mittaamaan kiintymyksen, tunteiden ja periaatteiden arvo. Toisinaan se on sangen vähäinen, esimerkiksi silloin kun Eedit karkaa puolisonsa pomon Aksel Someron (hyytävä Rauno Ahonen) mukaan elämänlaadun kohennus silmissä kiiluen.

Kuva: Mirka Kleemola

Antti Mattilan huikaiseva lavastus tukee tarinaa ja kertoo sen ohella omaansa. Aluksi ollaan luonnon keskellä: puunrungot, metsämaisema, usvainen hyhmä ja lintuhahmot herättelevät uteliaisuuden. Myöhemmin lavastukseen tulee mukaan kahvilahenkeä – ohikulkumatkallahan tässä ollaan, ja kaiken voi ostaa vitriinistä – ja lopuksi päädytään ylenpalttisia tyylejä sekoittavaan art deco -henkiseen salonkiin, jossa miehistä ja naisista otetaan mittaa. Niin ikään nostan hattua Eradj Nazimovin mielikuvitukselliselle äänimaailmalle, joka on paikoin jopa dramaattiseen taipuvainen, mutta sopii kokonaisuuteen saumattomasti metsänäänineen ja Edith Piaf -versiointeineen.

Kuva: Mirka Kleemola

Näyttelijäntyö on pääosin vahvaa. Heidi Herala vakuuttaa, Helmi-Leena Nummela hämmentää ja tyynen, itsellisen Anna-tädin roolissa nähtävä Aino Seppo on eräänlainen selkäranka tarinan naiseudelle. Eeditin näyttelijättäreksi päätynyt, rakkaudennälkäinen lapsuudenystävä Liina (Sanna-June Hyde) on Sepolle eräänlainen vastinpari: pinnalta samaan tapaan tyyni, mutta nopeasti ravisteltavissa tilaan, jossa muiden ihmisten merkitys on omaa sisintä suurempi. Kaikkea tarkkailee ja omalla tavallaan kommentoi Eeditin uskollinen palvelijatar Aliina (arvoituksellinen Ursula Salo).

Kuva: Mirka Kleemola

Rauha tuo mukanaan lopun epävakaille oloille ja niiden mahdollistamille moraalin joustoille. Kultaisen vasikan sanoma on vahvasti uuteen sukupolveen ja tulevaisuuteen uskova. Meidän jälkeemme tulevat tekevät meitä paremmin – annetaan heille mahdollisuus ja välineet siihen.


Lipusta kiitos Helsingin kaupunginteatterille.


Kultainen vasikka
Helsingin kaupunginteatteri

Alkuperäinen teksti: Maria Jotuni
Ohjaus: Heidi Räsänen
Rooleissa: Rauno Ahonen, Heidi Herala, Sanna-June Hyde, Petrus Kähkönen, Tuukka Leppänen, Vappu Nalbantoglu, Helmi-Leena Nummela, Jari Pehkonen, Ursula Salo, Aino Seppo
Dramaturgi: Henna Piirto
Lavastus: Antti Mattila
Pukusuunnittelu: Sanna Levo
Valosuunnittelu: Mika Ijäs
Äänisuunnittelu: Eradj Nazimov
Naamiointi: Jutta Kainulainen
Kampaukset: Taina Tervo

6. syyskuuta 2017

Helena Waris: Linnunsitoja



Joskus tiivis tila on kaikki mitä tarvitaan. Niin myös Helena Wariksen uudessa dystopiakirjassa Linnunsitoja. Kirjassa on sivuja vain 170, mutta siinä määrässä ehditään kertoa jo huikea tarina.

Maailma on nyrjähtänyt hyvin toisenlaiseksi kuin jollaisena me sen tunnemme. Ihmiset elävät suojassa kurjistuvilta luonnonoloilta valtavissa Kuiluissa, joita hallitsevat Koneet. Valvonta yltää luonnollisesti lähes kaikkiin Kuilujen kolkkiin. Yksilönvapaus on vähissä, valinnat olemattomia.

Yksinäisellä majakkasaarella lähes jatkuvan myrskyn ja koko ajan nousevan merenpinnan armoilla elelee kuitenkin pieni joukko yhteiskunnan ulkopuolelle jättäytyneitä kapinallisia. He työskentelevät tunteja laskematta yhteisen hyvän eteen. Heidän joukkoonsa lähtee myös nuori nainen Zemi, joka haluaa karistaa menneet harteiltaan ja päästä uuteen alkuun. Yllättäen Zemin veli ei kuitenkaan tule mukaan, vaan antaa sen sijaan Zemille tärkeän tehtävän saarella suoritettavaksi.

Saaren säännöt ovat varsin yksinkertaiset:

Sazin sana on laki.
Kenenkään ei tarvitse kertoa menneisyydestään.
Kaikkien on tehtävä työtä.
Viestilinnut on pidettävä hengissä.

Vain lintujen avustuksella kapinallisten on mahdollista pitää yhteyttä toisiin tukikohtiin ja suunnitella vallankaappausta ja uutta aikaa maailmassa Koneilta piilossa.

Luottamus joutuu kuitenkin koetukselle, kun salaisuuksia vaikuttaa olevan itse kullakin, eikä rehellisyys peri maata. Zemi joutuu tiukkojen valintojen eteen, kun yhteisön heiveröisenä pysynyt turvallisuudentunne romahtaa.

Waris onnistuu tiiviissä mitassa luomaan todella kiehtovan maailman ja miljöön. Yhteiskunnan järjestys näytetään muttei selitellä puhki (ei lähellekään), henkilöhahmot tuntuvat kokonaisilta, vaikkei heistä kaikkea paljastetakaan ja kapinallisyhteisön sisäiset jännitteet alkavat purkautua vauhdilla, mutta silti tarina ei tunnu hätiköidyltä. Hyvin taitavaa kirjailijalta, pakko todeta.

Tarinan tunnelma on kiehtova ja ahdistava samaan aikaan, ja tarkkana saa olla, jottei menetä olennaisia langanpätkiä. Toimintaa on paljon, eikä laimeita hetkiä tai jaarittelua ehditä kokea. Wariksen visioima maailma on harmaa ja synkkä, mutta silti se sykkii elämää: merivedestä märät kalliot tuntuvat paljaan jalan alla, merituuli tuivertaa nurkissa, villapaidan karhea pinta on suoraan ihoa vasten. Pienillä eleillä ihmiset paljastavat itsestään uusia puolia, ja samalla näkyviin nousevat myös toisten teot, sanat ja ajatukset.

Tälle kirjalle kannattaa antaa aikansa. Se ei ole pitkä, mutta vastapainoksi saa kokonaisen, elävän tarinan.


Helena Waris: Linnunsitoja
Ulkoasu: Sami Saramäki
Otava 2017
170 s.

Kirjastosta.

_________

Toisaalla: Oksan hyllyltä, Evarian kirjahylly

4. syyskuuta 2017

Leena Paasio: Menetetty tyttö



Johanna palaa Keniasta Suomeen parin vuoden totaalisen elämänmuutoksen jälkeen. Keniassa hän on työskennellyt opettajana maaseudulla ja kotiutunut maahan hyvin, rakastunutkin. Mutta läheisen nuoren tytön, Alikan, kuolema on romahduttanut Johannan afrikkalaisen elämän perustat.

Suomesta gradua vaille valmis kuvataiteen opettaja löytää perhetuttunsa Anun kautta nopeasti sijaisuuden alkavalle lukuvuodelle – Anun johtamasta koulusta – ja samaan syssyyn sangen mukavan vuokrakodinkin, kun Anun miehen ex-vaimo on lähdössä puolisonsa kanssa Yhdysvaltoihin työn perässä ja tarvitsee talolleen huolenpitäjää.

Uudessa työssä Johanna kohtaa kipeän tuttuja haasteita: oppilaiden kapinointia, uusien kollegojen epäilyksiä, luokanvalvojan vastuutehtävät ja niin edelleen. Samalla pitäisi se gradukin saada valmiiksi. Lisäksi vararehtori Lauri on harvinaisen pisteliäs ja hankala.

Jotenkin kouluvuosi kuitenkin lähtee liikkeelle ja kuluu vauhdilla eteenpäin – haasteineen kaikkineen. Kevät tulee nopeammin kuin uskoisi, eikä mikään ole Suvivirren soidessa enää ennallaan.

Kiinnostuin kovasti Leena Paasion Menetetystä tytöstä, sillä sen tarina kuulosti tutulta. Joltain, mihin samastua, vaikka en Afrikassa ole käynytkään. Monenlaisissa opettajainhuoneissa senkin edestä, monenlaisia oppilaita matkalla kohdaten. Moni Paasion tarinassaan kuvaama seikka kolahti, osa kipeästikin. Ei siis ole hankalaa sijoittaa tätä Helmet-haasteen kohtaan Kirja "kertoo sinusta".

Teksti ja tarina etenevät Paasion käsissä jouhevasti, mutta varsinainen särmä puuttuu. Monia aineksia on, joista voisi rakentaa napakan keitoksen, mutta suurin osa niistä käytetään sangen helpolla tavalla. Tarinan keskeiset ratkaisut ja käänteet ovat hyvin pitkälti ennakoitavissa, mikä hieman latistaa lukukokemusta.

Vaikka lukija ei siis pääse tämän kirjan kanssa omalla nokkeluudellaan brassailemaan, tarjoaa Menetetty tyttö kuitenkin aivan kelpo tarinan herkullisine henkilöineen ja nuorehkon naisen elämään kuuluvine käänteineen. Kasvun paikka on luvassa monella, ei vähiten Johannalla itsellään, joka on pitkälti lukossa Afrikan kokemuksiensa vuoksi, ja alkaa vasta kevään korvalla päästä sinuiksi itsensä, toiveidensa ja muistojensa kanssa.

Menetetty tyttö on romaani tytöistä ja naisista, elämästä, jonka saa kokea tai joka jää traagisesti puolitiehen. Sen lopullinen sanoma on toivo: aina voi odottaa valonsädettä, eikä omissa käsissä olevia valintoja ja työkaluja pidä jättää käyttämättä – kaikki eivät ole yhtä onnekkaita.


Leena Paasio: Menetetty tyttö
Ulkoasu: Sanna-Reeta Meilahti
Kosmos 2017
318 s.

Arvostelukappale.

_________________

Toisaalla: Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirsin Book Club

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 13. Kirja "kertoo sinusta".

3. syyskuuta 2017

Gösta Sundqvist – Leevi and the Leavingsin dynamo



Leevi and the Leavings on minulle – kuten varmasti kymmenilletuhansille muillekin suomalaisille – rakas bändi. Kuuntelin sitä jo alakouluikäisenä, ja Rakkauden planeetta -levy (1995) oli ensimmäisten omistamieni levyjen joukossa, siellä Taikapeilin ja Aikakoneen vieressä. Leevejä kuunneltiin myös partioretkillä: metsään roudattiin kasettimankka, jossa satunnaisesti nauhoitetut Leevi-kokoelmat soivat nuotion äärellä istuskellessamme. Myös Eppu Normaali -fanitukseni juontaa samoista tapahtumista.

Leevi and the Leavingsissa olen aina arvostanut eniten sen yllätyksellisyyttä. Näennäinen yksinkertaisuus peittoaa alleen monimutkaiset kuviot ja tulkinnanvaran. Pidän Leevien sävellyksistä, mutta sanoitukset ovat aina olleet se ykkösjuttu. Kuinka voi kolmessa minuutissa kertoa täyden novellin mittaisen tarinan? Tuskin siihen kovin moni muu pystyisikään kuin legendaarinen Gösta Sundqvist.

Timo Kalevi Forss on kirjoittanut nyt elämäkerran Leevi and the Leavingsin sydämestä ja dynamosta, jonka yllättävä kuolema shokeerasi ja kolahti vuonna 2003. Gösta Sundqvist ei ehkä ole helpoin mahdollinen kohde muusikkoelämäkerturille, sillä mies lopetti haastattelujen antamisen jo 1990-luvulla, eikä muutenkaan tarjonnut julkisuuteen kuin pieniä hippusia itsestään.

Gösta Sundqvist – Leevi and the Leavingsin dynamo on onnistunut elämäkerta haastavasta henkilöstä.  Teos on jaettu neljään osioon, jotka on otsikoitu Matkalla maineeseen, Suosion huipulla, Sivuprojekteja ja tehotuotantoa sekä Grande finale. Rakenne on oiva ja kronologia toimiva, vaikka siihen ei ehdottoman tiukasti sitouduta, vaan pilkahduksia menneestä ja tulevasta näkyy myös matkan varrella.

Sundqvist syntyi vuonna 1957 Espoossa suomenruotsalaisen isän ja Karjalasta tulleen äidin perheeseen. Hänellä oli myös kaksi sisarta Hanni ja Haije, jotka molemmat olivat myöhemmin mukana Göstan musiikillisissa ja radiotöissä. Suomenruotsalaisuus oli identiteetti, jonka kanssa Gösta painiskeli lapsena ja nuorena, eikä hänen perhetaustansa mikään perinteikäs "bättre folk" ollutkaan. Koulu-urallaan Gösta oli, jos nyt ei häirikkö niin ainakin hiertävä kivi opettajien kengässä. Auktoriteetit eivät hänelle koskaan maistuneet, vaikka sittemmin asepalvelus sujui kyllä hyvin ja ammattisotilaan urakin kävi kosketusetäisyydellä.

Sundqvist teki sekalaisia töitä esimerkiksi postissa ja talonmiehenä, ennen kuin päätyi tekemään musiikkia vakavammalla mielellä. Ja millä mielellä hänen loppuelämänsä sitten kulkikaan! Leevi and the Leavings julkaisi 16 studioalbumia, minkä lisäksi Göstalla oli näppinsä pelissä muissa projekteissa, kuten Aarne Tenkasen levyillä. Musiikin lisäksi Sundqvist teki pitkän aikaa radio-ohjelmia Ylelle ja kirjoitti kolumneja ja muita tekstejä eri lehtiin.

En ole sinänsä musiikki-ihminen. Pidän toki monenlaisesta musiikista, toisinaan käyn keikoillakin, mutta esimerkiksi bändien, edes suosikkieni, vaiheet eivät ole minua koskaan oikein kiinnostaneet. Kuuntelen musiikin sellaisena kuin se on, enkä välitä oikeastaan juurikaan siitä, miten se on syntynyt tai millaisia vaikutteita se on saanut. Tästä lähtökohdasta huolimatta luin Forssin kirjaa ilolla, lähes ahmien, vaikka se keskittyykin ennen kaikkea Sundqvistin musiikilliseen uraan eri vaiheineen ja sisältää levyjen arvioita ynnä muuta sellaista, johon en ehkä normaalisti tarttuisi.

Kirja tarjoaa tuhdin tietopaketin niin Sundqvistista kuin Leeveistäkin. Sen rakenne on lukijaystävällinen: teksti soljuu tyylikkäästi eteenpäin, mukana on pätkiä Sundqvistin antamista haastatteluista ja kaikki Leevien levyt esitellään ja arvioidaan kronologisessa järjestyksessä. Muutama kuvaliitekin on päässyt mukaan, mistä kiitän.

Sundqvistin muusikkokaverit, yhteistyökumppanit ja monet muut hänet tunteneet saavat myös sanoa sanansa. Kuva yhdestä suomalaisen musiikkimaailman merkittävimmästä tekijästä on monipuolinen. Vaikka Sundqvistia kunnioitetaan syvästi, ei hänen päänsä päälle missään vaiheessa mallailla sädekehää – kyseessä taisi kuitenkin olla vähän vittumainen jätkä. Sundqvist todellakin teki aina oman päänsä mukaan, eikä hänen vauhtiaan ja visioitaan ollut kellään suitsiminen. Ainoastaan tekniikka asetti tiettyjä rajoitteita, sillä ennen digitalisoitumista ei ollut teknisesti mahdollista toteuttaa levyille kaikkia villeimpiä visioita.

Vaikka elämäkerta on antelias, Gösta Sundqvist tuntuu silti edelleen jäävän jonkinlaisen sumuverhon taakse, arvoitukselliseksi mieheksi, josta ei lopulta ota selvää, onko hän lintu vai kala vai jotain ihan muuta. Haastattelut, joita hän antoi, saattoivat olla pitkiä ja polveilevia – mutta hän saattoi myös kumota omia puheitaan ja puhua niin paljon keskenään ristiriidassa olevia juttuja, ettei niistä ottanut pirukaan selvää. Ehkä kyse oli tietoisesta valinnasta: jääköön muut miettimään, mitä todella tarkoitan, jos tarkoitan sitäkään.

Perhe-elämää tai muuta yksityisen piiriin kuuluvaa kirja ei käsittele kuin lyhyiden mainitojen verran. Tämä on oletettavasti hyvin tietoinen valinta, mutta se vaikuttaa osaltaan arvoituksellisuuteen. Loppupuolella kerrotaan hieman enemmän Sundqvistin terveyshuolista, jotka lopulta hänet veivätkin liian aikaisin. Pääpaino on kuitenkin ehdottomasti Sundqvistin jälkeensä jättämissä töissä ja hänen vaikutuksessaan suomalaiseen musiikkimaailmaan. Hyvä niin.

On ihmeellistä, millaisen perinnön Leevi and the Leavings on jättänyt. Kaikuja Sundqvistin sanoituksista näkyy nykymusiikissa paljon, ja Leevien klassikkokappaleet soivat edelleen. Niihin viitataan muissa yhteyksissä, ne muistetaan ja niihin palataan. Leevi and the Leavingsin biisit kertovat suomalaisesta kansankulttuurista monin tavoin enemmän kuin mikään historiankirjoitus tai kulttuurintutkimus koskaan voi.

Malja sille, ja kiitos Göstalle – missä ikinä laulujasi nykyään laulatkaan!
 


Timo Kalevi Forss: Gösta Sundqvist – Leevi and the Leavingsin dynamo
Ulkoasu: Jussi Karjalainen
Into 2017
368 s.

Arvostelukappale.

_______

Toisaalla: 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Etelä-Suomen Sanomat

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 36. Elämäkerta tai muistelmateos. Lisäksi osallistun Klassikkojen lumoissa -blogin Tietokirjaviikkon haasteeseen.