Erika Vik: Seleesian näkijä

Heinäkuussa minua vietiin. Erika Vik vakuutti minut täysin esikoiskirjallaan Hän sanoi nimekseen Aleia, joka aloitti Kaksosauringot-trilogian. Nyt sain ahmittavakseni sarjan toisen osan. Lopultakin, pitihän sitä puolitoista kuukautta malttaa odottaa! (Miten selviän kolmannen osan odottamisesta??)

Muistinmenetyksestä kärsivä, salaperäisen lumouksen vallassa oleva Aleia on hyvästellyt surullisin mielin kiintymyksenkohteensa Mateon ja matkustanut seleesimies Corildonin kanssa Seleesiaan, jossa hänen olotilalleen voidaan toivottavasti tehdä jotakin ratkaisevaa. Aleia ja Corildon ovat käytännössä paenneet surman suusta, ja vasta turvallisesti eteenpäin puksuttavan höyrylaivan kyydissä uskaltaa hengähtää.

Perillä Seleesiassa Aleia kohtaa itselleen uudenlaisen maailman ja ennen kaikkea Corildonin ylhäisen perheen. Ma'Bathaen perhe on kuumaveristä sukua: arvokasta ja kunnioitettua, mutta myös monilla paineilla ladattua. Erityisesti Corildonin äiti, politiikassa mukana oleva Mathyana ja perheen kuopus, villi pikkusisko Tigran nousevat tärkeiksi henkilöiksi niin Aleialle kuin tarinallekin. Samoin Corildonin setä, upseeritehtävissä työskentelevä Matius solmii olennaisia lankoja yhteen. Corildonin oma menneisyys ja persoona paljastuvat Aleialle ja lukijalle hieman avoimemmin kuin aiemmin.

Seleesit elävät ajanlaskua "jälkeen tulilintujen lähdön". Näyttää kuitenkin väistämättömältä, että vuosikymmeniä kestänyt vakaa rauhan aika on ropisemassa kohti pelkoa ja kaaosta. Sota ei säästä Seleesiaa, ja sen saavat kaikki seleesialaiset – niin syntyperäiset kuin laivantuomat – tuta.

Siinä missä Hän sanoi nimekseen Aleia aiheutti vimmattua eteenpäin lukemista ja ahmintaa, Seleesian näkijä on temmoltaan rauhallisempi – vaikka lopuksi päädytäänkin sotatilaan. Vik rakentaa lukijan nähtäville Seleesian kulttuuria ja yhteiskuntaa, ja se vaatii ymmärrettävästi oman aikansa. Huviloilla notkuminen ja hidas matkustaminen kaupungista ja majapaikasta toiseen toi mieleeni jonkin venäläisen klassikon, jossa ihmisillä on loputtomasti aikaa mutta rajallisesti tunteita tai kykyä niiden näyttämiseen. Paljon porisee pinnan alla, mutta onneksi edes osa keitoksista paljastuu, mitä pidemmälle tarina etenee.

Kaksosaurinkojen maailma on kiehtova, yhtä aikaa tuttu ja freesi. Viktoriaaniset häivähdykset yhdistyvät moderneihin ihmis- ja rakkauskäsityksiin, yhteiskunnan rakenne on yhtäältä jäykkä (esimerkiksi kuumaveristen sukuihin kohdistuvat paineet) mutta kuitenkin elävä ja yksilötasolla joustava. Seleesiassa sukupuoliroolit eivät ole niin tiukat kuin voisi joistakin elementeistä kuvitella – Vik ei ole tehnyt itsestäänselviä ratkaisuja, vaan ravistelee rohkeasti ennakko-oletuksia.

Ihastelen trilogian tarinan henkeä. Se perustuu selvästi seikkailuun ja toimintaan, mutta malttaa silti rakentaa ihmissuhde- ja muita juonikuvioita taustoittamalla ja perustelemalla. Puhkiselittäminen ei kuulu tämän tarinan keinoihin, vaan lukija joutuu pähkäilemään eteen tulevia käänteitä ja merkityksiä ihan ominpäin.

Nyt on maltettava pitää toinen pulssi kurissa ja odotettava rauhassa viimeistä ja ratkaisevaa osaa. Jotenkin uskallan veikata, että melkoinen kruunu tarinalle on tulossa.


Erika Vik: Seleesian näkijä. Kaksosauringot II
Ulkoasu: Jenni Noponen
Gummerus 2017
613 s.

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Hyllytontun höpinöitä, Mustetta paperilla, Kirjojen keskellä