28. helmikuuta 2012

Vaginamonologeja



Eve Ensler: Vaginamonologeja
Suomentaja: Annu James
(Jälkisanat Gloria Steineman, suom. Annika Eräpuro)
Otava 2001
144 s.
The Vagina Monologues (1998)

Kirjastosta.


Muistan kun Vaginamonologeista kohistiin viime vuosituhannen lopulla. Olin tosin vielä sen verran nuori, ettei Enslerin paatos vielä ollut minulle suunnattua (vaikka itse tekstissä tuodaankin kyllä ilmi, ettei vaginan tuntemiselle ole eikä pidä olla alaikärajaa). Sen sijaan olin pikkuvanha ja kiinnostunut aiheesta (ja monista, monista muistakin aiheista) jo nuorena. Lisäksi Sinkkuelämää kuului jokaviikkoiseen tv:n katselusettiin. (Eräs ystäväni oli lukiossa vaihto-oppilaana Yhdysvalloissa, ja muistan hänen kertoneen, kuinka isäntäperhe järkyttyi kuultuaan, että hänen lempparitv-ohjelmansa on Sinkkis. M totesi siihen, että joo, katson sitä äidin kanssa.)

Tiesin siis, mistä on kyse. Viime yönä päässäni pyöri niin paljon graduasioita, etten saanut unta. Niinpä tartuin Vaginamonologeihin, jotka odottivat kutsuvasti kirjapinossa. Lukaisinkin koko teoksen samaan syssyyn.

Tämä olisi pitänyt nähdä lavalla. Se on varma. Luettuna teos ei pääse oikeuksiinsa, sillä se on liian heppoinen ollakseen pelkästään tietoisku tai pamfletti. Ensler on kyllä vakuuttava ja hänen taustatutkimuksensa on kunnossa. Hän haastatteli monologeja varten yli kahtasataa naista, minkä lisäksi faktatietoa on selvitetty muitakin reittejä pitkin olan takaa. Olisi tästä voinut tietokirjankin lukea. (Varmaan jokunen sellainen on olemassakin, joskus olen ainakin kirjaston historiahyllyssä nähnyt jonkin vaginahistoriikin, jonka nimeä tai muita lisätietoja en nyt jaksa etsiä.)

Mutta tämä ei ole tietokirja, ainakaan sanan varsinaisessa merkityksessä. Ei ole tarkoituskaan olla.

Vaginamonologeissa naisen elämä tulee käsitellyksi syntymästä vanhuuteen. On elämäänsä (ja vaginaansa) pettyneitä, vihaisia, hyväksikäytettyjä, raiskattuja. Toisaalta on nautintoa etsineitä ja sen löytäneitä, lesboja ja heteroita, tyytyväisiä. Välissä on muutama tietoisku esimerkiksi naisten ympärileikkauksista Afrikassa. Osa monologeista on melkein sanatarkkoja toisintoja Enslerin tekemistä haastatteluista, osa on koottu pienemmistä kokonaisuuksista ja osa on saanut haastatteluista "vain kipinän".

En minä voi kertoa siitä. En voi, en pysty puhumaan siitä alakerran paikasta. Sitä vain tietää, että se on siellä. Niin kuin kellari. Joskus sieltä kuuluu ruminaa. Putket pitävät ääntä, ja sinne eksyy kaikenlaista, pieniä eläimiä ja sen sellaista, ja se kostuu, ja joskus jonkun pitää käydä tukkimassa vuodot. Muuten ovet pysyvät kiinni. Sen unohtaa. 

Huolimatta siitä, että Vaginamonologeissa tartutaan todella rankkoihin aiheisiin, kuten seksuaaliseen hyväksikäyttöön, ympärileikkauksiin ja Bosnian sodan raiskausleireihin, minun ajatukseni valtasivat ne naiset, jotka eivät arvostaneet itseään ja vaginaansa. Ne, jotka olivat puhumatta Siitä, olivat aina olleet ja  olisivat halunneet ollakin, ennen kuin Ensler tuli kyselemään. Miten paljon häpeää ja ahdistusta voikaan liittyä naisen omiin sukupuolielimiin ja niiden toimintaan! Valtavasti. Ja monet äidit siirtävät kokemansa tuntemukset eteenpäin tyttärilleen, edelleen.

Vienan Karjalassa kuukautisista eli pesemisistä ja niiden alkamisesta ei saanut puhua kellekään. Jos puhui, sai vaivoikseen kivuliaat, runsaat ja epäsäännölliset kuukautiset. Kuukautisten aikana piti välttää kirkkoa ja kalmistoa, ensin mainittua sen omien puhtausvaatimusten vuoksi, jälkimmäistä, koska siitä saattoi tarttua kalmaa naiseen. Myös liiallista kahvinjuontia piti välttää, syystä tai toisesta.

Vaginamonologeissa kuukautiset eivät nouse keskeiseen rooliin, mutta niitäkin varten on yksi monologi: dynaaminen lista eri naisten kokemuksista siitä, kun kuukautiset ovat alkaneet. Kuinka äiti on läimäyttänyt, veritahrat pikkuhousuissa pelottaneet, veli kiusannut. Mazel Tov! 

Kuten mainittua, mielestäni Vaginamonologeja ei ole riittävän raju ollakseen "vain" pamfletti. Mutta sellaiseksi sitä kai on paikoin tulkittu: vihaisten feministien huudoksi, aiheesta jatkamiseksi, vaikka jo kerran on pyydetty olemaan hiljaa. Voi kuinka tiedän feminismin ja feministien ärsyttävän tiettyjä ihmisiä, ja voi kuinka paljon se joka kerta lisää omaa feminismiäni. Turha uhoaminen ärsyttää kaikissa muodoissaan, mutta siihen Vaginamonologeja ei sorru. Se on pisteliäis kokoelma naisten tuntemuksia ja kokemuksia heidän elämänsä ja vartalonsa keskeisimmästä asiasta, vaginasta.

Lopettakaa kaiken maailman juttujen tunkeminen sisääni. Lopettakaa tunkeilu ja lopettakaa sen puhdistaminen. Minun vaginaani ei tarvitse puhdistaa. Se tuoksuu jo nyt hyvältä. Ei ruusun terälehdiltä, kun sen kuuluu tuoksua pimpiltä. Juuri sitä ne yrittävät tehdä – yrittävät puhdistaa sen, panna sen tuoksumaan kylpyhuoneen raikasteelta tai puutarhalta. Kaikki ne intiimisuihkeet – kukilta tuoksuvat ja marjoilta ja sateelta. En minä halua pimppini tuoksuvan sateelta. Pitäisikö kalakin pestä sen jälkeen kun se on laitettu ruoaksi? Minä haluan maistaa kalan. Sen takia minä sen olen ravintolassa tilannut.

Vaginamonologeja on kyllä täynnä uhoa. Mutta ei turhaan, eikä turhaa uhoa. Se on kehotus kapinaan, eräänlaiseen vallankumoukseen: arvosta itseäsi nainen, jumalauta!

Näissä innokkaissa ja lennokkaissa tunnelmissa kehotan kaikkia tänne saakka lukeneita arvostamaan tänään taas vähäsen enemmän kaikkia maailman vaginoita.

Tällä lukukokemuksella avaan osallistumiseni nooran Rumat Kapinalliset -lukuhaasteeseen, ja onhan tämä nyt myös So American, Modern Women Writers ja New York.

27. helmikuuta 2012

Syvä huokaus

Aaaaargh. Graduangstia. Ei tämä valmistu koskaan. Käyn läpi loputtomalta tuntuvaa aineistoa, yritän saada siitä otetta, välillä pilkahtaa valo ja ajatuksenpätkä, sitten jatkan harmaudessa.

Kirjoittamisen taito on nyt tällä hetkellä hukassa. Teen vain ranskalaisin viivoin muistiinpanoja. Jotenkin tahdon ajatella, että siellä se teksti minua jo odottaa aivoissani, jotakuinkin olen selvillä siitä, mitä oikein haluan sanoa ja hahmotan jopa suurpiirteisen, loogisehkon (haha) järjestyksen, jossa asiani esitän. Ja onhan minulla sanottavaakin vaikka kuinka, aihe on hedelmällinen ja monitahoinen. (Onhan?) Mutta onkohan sitä sitten lopultakin liikaa? Osaanko rajata? Ja miksi en saa kirjoitettua? Miksi????

Ystäväni R palautti gradunsa viime viikolla. Olimme samassa seminaarissa pari vuotta sitten. Se gradu on timanttia, se on teos.

Minun ei ole. Omani on epämäärinen kasa oudosti nimettyjä tiedostoja G-nimisessä kansiossa. Lisäksi olen naurettavissa määrin pakkomielteinen tallentamaan kaiken kirjoittamani monessa eri formaatissa useampaan eri paikkaan (muistitikulle ja koneelle). On rtf:ää ja doc:ia joka lähtöön. Huoh. Olisivat edes sen tallentamisen arvoisia, ihan tosissaan.

Kai minä vähän pelkään sitä kirjoittamista. Pelkään tajuavani, ettei kaikki näppäimistöltäni irtoava ole suoranaisesti laatua. Pelkään havahtuvani totaaliseen keskinkertaisuuteen. Yök. Tai siihen, ettei
tällä(kään) aiheella nyt ihan oikeasti sitten ole niin tolkuttoman suurta merkitystä tässä universumissa. (Shocking!)

Olen ollut perjantaista saakka yksin kotona, V on Lapissa laskettelemassa. Nyt olisi siis erinomaista aikaa hakata kasaan tekstiä niin että korvissa soi. Niinpä. No, olenhan toki istunut perseelläni viimeiset viisi tuntia ja selaillut aineistoani edes takaisin. Kai se on istuttava seuraavatkin viisi, että voin mennä hyvillä mielin nukkumaan vielä joskus. Paitsi että viime yönäkin näin ahdistavaa unta sijaisopettajan hommista. (Miksi? En edes ole sijaisrekisterissä. Vielä.) Että mitä tässä nyt sitten haluaisi: valmistua joskus ja päästä elämään todeksi uniaan vai venyttää vielä vähän ja kölliä tässä samassa tekemättömyyden paniikissa edelleen?

Juu, avaan ne tiedostot taas ihan kohta. Tämän päivän hommat eivät vielä olleet tässä.



Ja jos olen tosi ahkera, saan illemmalla ehkä ottaa kissastani mallia ja lukea samantyyppisessä asennossa Kurt Vonnegutia.

26. helmikuuta 2012

Odottelen Elenaa

No niin.

Menin sitten rakastumaan, hitto vieköön. Minäkin.

Luin Joel Haahtelan Elenan nopeasti, mutta silti maistellen. Palasin usein lukujen alkuun ja luin vielä uudelleen. Kauniita sanoja, ajatuksia, tyylillä ilmaistuna. Lempeästi, hyväillen. Haahtela antaa lukijalle oman tilansa, ei käy päälle, lässytä tai hukuta siirappiin.

Aluksi mietin, mikä tämä mies oikein on, ihme hiippari, mutta sitten jotain tapahtui. Ymmärsin ja herkistyin. Kaikki olikin päivänselvää.

Pohdin, miksi juuri Elena. Miksi ihmeessä juuri hän? Miten iskemme silmämme johonkin ihmiseen, emmekä pääse enää irti. Jonkin hetken jälkeen ei ole enää ketään muuta, ei vain voi olla.

Halusin olla kriittinen ja ajatella, etten ole niin vietävissä, vaan minut pitää vakuuttaa. Niin tapahtui. Reilussa sadassakahdessakymmenessä sivussa voi sanoa jo kaiken, mitä pitää. Mitään muuta ei tarvita.

Lyhytproosa on minulle rakas laji, sillä joskus kirjoitin sitä itsekin. Nyt en enää vuosiin. En tiedä miksi. Ehkä joskus vielä jatkan, Haahtela vakuutti, että se kannattaa. (Rakastan silti tiiliskiviä, mutta niiden tarkoitus on toinen.)

Ja jäin miettimään yksinäisyyttä. Kuinka se hajottaa ja tukahduttaa. Kuinka sen kauneus ja ylevyys on vain näennäistä - oikeasti yksinäisyys ei kuulu ihmiseen, ikinä. Että olisipa jokaisella joku jossain.

Onneksi minulla on.


Joel Haahtela: Elena
Otava 2003.
126 s.

Kirjastosta.

23. helmikuuta 2012

Erikoinen Nukentekijä Islannista




Guðrún Eva Mínervudóttir: Nukentekijä. 
Suom. Juha Peura
Atena 2010
Skaparinn (2008)
296 s.

Kirjastosta.


Sveinn on taiteilijaksi kouluttautunut mies, joka valmistaa ammatikseen anatomisesti todellisia seksinukkeja miehille. Tilauksia tulvii, valikoimaa on, jokainen saa juuri sellaisen nuken kuin haluaa. Lóa on yksinhuoltajaäiti, jonka vanhempi tytär sairastaa anoreksiaa ja nuorempi yrittää selvitä seitsenvuotiaan elämästä niin hyvin kuin taitaa. Kun Lóan autosta puhkeaa rengas, Sveinn joutuu tekemisiin lihaa ja verta olevan naisen kanssa silikoninuken sijaan ja Lóa taas yhä lähemmäs vaanivaa hermoromahdusta. Lóan varastettua hetken mielijohteesta yhden Sveinnin valmiista nukeista seuraksi sairaalle tyttärelleen tapahtumat alkavat tiivistyä. Miten käy, kun ihmissuhteisiin sopeutumattomat, onnettomat ihmiset joutuvat kanssakäymiseen huomattavasti enemmän kuin olisivat koskaan halunneet?

Mmmm, eksoottista kirjallisuutta Islannista, tuosta eriskummallisesta pikku maasta. Ja vieläpä kutkuttavasta aiheesta! Tässä on oltava ainesta!

Juu ei. 

Olisin hirveästi halunnut pitää tästä kirjasta, ilman muuta. Miksi en haluaisi? Minun mieleeni ovat kirjat, joissa ollaan enemmän tai vähemmän vinksallaan, ihmiset saavat olla outoja ja rikkonaisia, tapahtumat voivat keikkua uskottavuuden rajamailla. Mutta ei. 

Nukentekijä on hyvin kirjoitettu tarina, kieli on sujuvaa, sitä en kiellä. Mutta jokin tökki ja pahasti, jo ihan alkuvaiheessa. En saanut kiinni kummastakaan päähenkilöstä, vaikka heissä olisi voinut olla ainesta paljoon. Epäuskottavuudet alkoivat jo Sveinnin ja Lóan kohtaamisessa: kuka suhteellisen tolkuissaan oleva naisihminen ihan oikeasti päätyisi ryyppäämään ventovieraan, erittäin oudosti käyttäytyvän miehen epäilyttävään taloon ilman parempaa tietoa, auto pihalla hajalla, ei kunnon yhteyttä ulkomaailmaan? Ja jos päätyisikin – eikö himppasen arveluttaisi? Ketä ei hiukkaakaan hämmentäisi herätä krapulassa isosta, hiljaisesta talosta, törmätä kellarissa olevaan ihmisnukkekokoelmaan ja ensimmäisenä reaktionaan varastaa yksi nukeista?

No, voihan kaikenlaista sattua, ja toki tällaisia käänteitä voi kirjoihin sijoittaa, mutta minä kaipaisin perusteluja, jotta ne menisivät läpi. Esimerkiksi henkilöiden jotakuinkin järjissään kokemia reaktioita, ihmetystä ja hämmennystä todella oudoissa tilanteissa. Koska niin ihmiset tekevät. Hämmästyvät, säikähtävät, epäilevät, oudoksuvat – eivät ainakaan kohauta hartioitaan ja jatka kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Eniten ehkä häiritsi se, että Nukentekijässä kuitenkin kantavana teemana on ihmisten särkyvyys ja heikkous, tasapainottelu tolkun ja romahduksen välillä, kykenemättömyys tarttua siihen, mitä ehkä arkitodellisuudeksi voidaan kutsua, surkeat tai olemattomat ihmissuhdetaidot. Ja siitä huolimatta päällimmäinen tunne oli vain epäusko ja huokailu, ei minkäänlainen samaistuminen tai kokemus siitä, että ooooo, ymmärränpä hieman enemmän sitä veteen piirrettyä viivaa selväjärkisyyden ja sekopäisyyden välissä.

Ajallisesti kirjassa koetaan vain muutama päivä, ja silti minusta tuntui kuin tarpoisin upottavalla suolla viikkokaupalla. Nämä pari päivää, kun luin tätä kirjaa, tuntuivat todella pitkiltä. En vasitenkaan jättänyt kesken, koska olin päättänyt selvittää, mistä tässä on oikein kyse. Plus tämä teos katseli minua kirjastossa syyttävästi useampana kertana ja vaati päästä mukaani luettavaksi. Pakkohan se oli.

Kerronnallisesti Nukentekijässä on oivalluksensa. Esimerkiksi kirjailijan tyyli esittää tilanteet peräkkäin molempien päähenkilöiden näkökulmasta niin, ettei lukija sitä aluksi oikein tajuakaan, on mainio. Kirjailijalla on taito rakentaa tuskastuttavan vaikeasta kommunkoinnista juuri niin tuskastuttava kuva, kuin miltä se todellisuudessakin saattaa tuntua. (Tosin itse en kestäisi oikeassa elämässä jatkuvaa ristiinpuhumista ja kokoaikaista väärinymmärtämistä, etenkään silloin, kun tilanteessa olevat ihmiset kyllä ymmärtävät, etteivät ymmärrä toisiaan.)

Varsinaista kliimaksiakaan en tarinassa kokenut olevan. Tai jos oli, se lässähti. 

Siis tuomioni on, että aineksia olisi ollut aivan erinomaiseen kirjaan, mutta niitä ei käytetty minua miellyttävällä tavalla. Jotenkin keskeneräiseltä tuntui, monella tavalla, ja tämä on kuitenkin kirjailijan kuudes romaani, joten etsikkoajan hapuilusta ei voida puhua. 

Tai sitten en vain yksinkertaisesti ole riittävän sensitiivinen ymmärtämään, kuinka mahdotonta oikean, elävän ja hengittävän ihmisen kohtaaminen voi oikeasti ollakaan.

*

Ikkunat auki Eurooppaan ja Maailmanvalloitus: Islanti.

21. helmikuuta 2012

Seitsemän asiaa tiistaille



Töppövillan milla muisti minua seitsemän asian haasteella, kiitos!

Viimeksi kerroin juttuja nettiin liittyen. Nyt pitäisi keksiä jotain muuta...

1. Kävin viime viikolla lääkärissä pahentuneen migreenini takia, ja sain niin äärimmäisen hyvää apua ja palvelua, että olin aivan hämmentynyt. Lääkäri oli jo eläkeiässä oleva herrasmies, joka paneutui asiaani huolella, kuunteli murheeni ja ehdotti ratkaisuja. Menen tapaamaan häntä vielä uudelleen, kun olen muutaman kuukauden kokeillut elämää estolääkityksen kanssa. Poden hiukan huonoa omatuntoa siitä, että sain tämän lääkäripalvelun yksityiseltä lääkäriasemalta, jonka käyttöön minulla ei ikinä olisi varaa ilman superetuuksilla varustettua sairauskuluvakuutusta, jonka vanhempani ottivat minulle joskus 1980-luvulla, ja jota vastaavia vakuutuksia ei enää edes myönnetä, koska siinä on liian hyvät ehdot.

2. Olen alkanut syödä maitorahkaa välipalaksi. Aiemmin ajattelin, että se maistuu tympeältä ja on niin peruskarppaajaruokaa, että en ehkä kestä. Onkin paljastunut, että makuun tottuu ja ravintoaineet ovat kohdillaan. Eipä ole enää ongelmia keksiä välipala-ateriaa töihin pitkän ja voimat vievän iltapäivän keskeyttäjäksi.

3. En ole halunnut kirjoittaa Norwegian Woodista, jonka luin viime viikolla, koska en erityisemmin pitänyt kirjasta, ja tiedän, että ilmeisen suuri osa muista lukijoista on pitänyt. Olenkin pohtinut, mikä meni pieleen.

4. Ostin lauantaina Marimekon Helsinki-keittiöpyyhkeet, vaikka ne maksoivat ihan liikaa, enkä olisi todellakaan tarvinnut uusia keittiöpyyhkeitä. Mut kun ne on niin kauniit!


5. Kävelin sunnuntaiaamuna kahdeksan aikaan Kalliosta Katajanokalle tolkuttomassa lumimyräkässä noin puolimetrisessä hangessa ja oli jo valoisaa, mistä fiksusti päättelin, että kevät on nyt tullut. Raivoava lumisade ei hetkauttanut varmaksi kokemaani ajatusta milliäkään. Vielä juuri ennen kotiinlähtöä nautitulla viinillä saattoi olla osuutta asiaan.

6. Kirjoitin tänään loppuun esseen, joka on roikkunut tekemättä marraskuusta saakka. Tekstiä tuli lopulta 15 sivua ja se on jopa ihan siedettävää. Antaa sen maata vielä yön yli, ennen kuin teen viimeiset silaukset. Perjantaina vien sen proffalle.

7. Ensi perjantaina Tampereella on bileet, joissa näen viime vuoden auskukavereita, epäilemättä nauran pissat housussa ja saatan juoda muutaman oluen. Sieltä en sentään kävele kotiin, mutta yöbussin taidan joutua ottamaan, sillä menen – tietenkin – lauantaina töihin.


Toivoisin, että mahdollisimman moni bloggaaja nappaisi tämän tästä mukaansa ja innostuisi kertomaan itsestään sellaisia asioita, joita blogin lukija ei ole oikein tullut ajatelleeksikaan!

20. helmikuuta 2012

Proulx: Näin on hyvä



Annie Proulx: Näin on hyvä
Suomentaja: Juhani Lindholm
Otava 2011
282 s.
Fine Just the Way It Is (2008)

Kirjastosta.


Yhdeksän novellia syvältä Yhdysvalloista, siitä osasta suurta maata, jossa luonnon karuus on väistämätön tosiasia, joka näkyy ihmisten luonteessa, elämässä ja teoissa. Kahdessa ollaan satiirin hengessä myös Helvetissä, jossa Pirun elämä on päässyt hieman liian helpoksi, sillä ihmiset maan päällä tekevät itse jo kaiken hänellekin kuuluvan työn. Novelleille yhteistä on mestarillinen kepeyden ja rankkuuden yhdistelmä, kertoja jutustelee aikansa lempeäänkin sävyyn, kunnes lopulta heittää raa'at tosiasiat suoraan lukijan naamalle.

Omaksi suosikikseni nousi 1800-luvun uudisraivaajamaailmaan sukeltava Vanhoja cowboylauluja, jossa nuoripari Rose ja Archie elävät syrjäisessä mökissään vaatimatonta elämää, jolla ei ole antaa heille kaikkein parasta kättä. Toinen timantti on maagista realismia väläyttävä Marunalapsi, jossa lapsettomuuttaan sureva nainen alkaa hoitaa kotipihan marunapensasta kuin omaa lastaan ja "syöttää" sille liha- ja luusoppaa, jonka jälkeen alkaa tapahtua kummallisia katoamisia, jotka jatkuvat sukupolvesta toiseen... Maha pystyssä ojassa on novellikokoelman päätöstarina ja eräänlainen huipennus, upea ja raastava kertomus Dakotah-nimisestä tytöstä, jota kukaan ei koskaan ole halunnut ja joka ei koskaan ole osannut tai uskaltanut pyytää mitään. Pienet pilkahdukset omasta tahdosta ja elämänhallinnasta syntyvät vasta Dakotahin värväytyessä armeijaan ja päädyttyä sotimaan Irakiin.

Rakastan Proulxin Laivauutisia sekä kirjana että siitä tehtynä elokuvana. Jostain syystä en vain ole saanut tartuttua kirjailijan muihin teoksiin, vaikka olen aavistellut hänen olevan minulle se oikea. Nyt ehkä nopeutan tahtia, sillä elämä on lyhyt ja kirjoja niin paljon – ikuisesti ei voi siirtää eteenpäin jotain, minkä pitäisi olla jo tehtynä.

Annie Proulx kirjoittaa mukaansatempaavaa ja yllätyksellistä tarinaa. En varauksetta pidä hänen tyylistään, sillä jutustelevuus paikoin ärsyttää, mutta kun novelli on lopussa ja kokonaisuus hahmottuu, kaikelle paljastuu selitys. Näennäinen kepeys vain korostaa tarinan sanomaa, panee lukijan miettimään omia odotuksiaan ja mielikuviaan. Ihailen. (Vaikka ärsyynnyin silti. Mutta miksei lukiessa saisi ärsyyntyä?)

Näissä novelleissa saa todella aineksia elämän kirjon pohdintaan. Ne ovat välähdyksiä siitä, kuinka helposti ohitamme toisemme koskaan tarkemmin kuuntelematta tai katsomatta. Niissä tehdään neulanteräviä huomioita tavasta, jolla ihminen sopeutuu olosuhteisiin, joissa käteen ei jää mitään ja silti murjotaan vielä kerran. Ja tietysti on se luontokuvaus, kuin maalaus. Minä olin Wyomingissa novellien tapahtumissa, näin ympäristön ja haistoin raa'an luonnon.

Kannattaa kokeilla.

Tätä on luettu paljon, syystä. Ainakin Kirsi, Anna Elina, Minna ja Katja ovat kirjoittaneet tästä.

So American: Modern Women Writers ja Wyoming.

15. helmikuuta 2012

Haussa työ ja elämä

Olen muutaman päivän antanut ajatusteni laukata kohti työnhakuprosessia. Joka on perseestä. Tänään aamulla kuitenkin päässäni napsahti ja tajusin, että kyllä sen aika on nyt tullut. Niin tuskallista kuin se onkin, nykyinen tilanne ei myöskään ole hyvä. Tai itse asiassa tämä tilanne kyllä menettelee vielä kevään ajan, mutta kesällä on pakko saada palkkaa, jolla ihan oikeasti on varaa maksaa laskut ja ostaa ruokaa. Palkkatyön ei kuulu olla hyvällä tahdolla ja lähes hyväntekeväisyytenä tehtävää työtä, vaan siitä tulee saada korvaus, jota vastaan on valmis antamaan työnantajan käyttöön omaa kallisarvoista aikaansa. Ja nykyinen tilanne ei täytä tätä vaatimusta minun kohdallani.

Olenkin siis naputellut yhtä työhakemusta ja päivittänyt CV:tä ajan tasalle. Samperi mitä sanakikkailua sekin. Ohjeet, joita työnhakuun usein annetaan, saattavat olla jokseenkin kummallisia. Toisaalta pitäisi myydä itseään, toisaalta varoa liikoja ilotulituksia. Pitäisi erottua joukosta muttei antaa homman lähteä lapasesta. Eräs ystäväni laittoi kerran työhakemuksensa liitteeksi linkin netissä olevaan videoonsa, jossa pesi hampaita niin että vaahto lensi. Hänet palkattiin. (No, hän on tosin luovalla alalla.) Itse olen kai tullut hieman varovaiseksi: tavallaan tekee mieli tuoda esiin, miten paljon on tehnyt, mutta toisaalta kokemukset tältä vihuliaiselta kulttuurialalta osoittavat, että liian hyvä hakemus kääntyy itseään vastaan. Jos on liian hyvä tekemäänsä työhön ja tuo sen esiin, muut saattavat kokea sen uhkana. Minulle on käynyt näin jo kahdesti. En tiedä, miten siitä pitäisi ottaa opikseen. Hakea suoraan haastavampia töitä? Puhua suunsa puhtaaksi? Välillä olen suoraan sanoen aivan onneton, mitä työyhteisössä pärjäämiseen tulee. Pitäisi hillitä ja hallita itseään huomattavasti paremmin. Sitä en ehkä kuitenkaan kerro hakemuksessani.

No, tietenkään en tiedä, seuraako tästä yhdestä ainokaisesta hakemuksesta yhtään mitään. En tosin vielä ole sitä edes postittanut. Juttelin aiheesta aamupäivällä yhden ystäväni kanssa, joka on myös epätyydyttävässä työssä ja saimme kumpikin siitä intoa hakea muita hommia. Vaikka en toki toivo ystävilleni huonoja työpaikkoja, vertaistuki on tässäkin korvaamatonta. Se vahvistaa vähän itsetuntoakin: en ole ainoa. Vika ei ehkä ole pelkästään minussa.

Olisi tietysti kivaa olla alalla, jolla vastavalmistuneet ja vasta valmistumaisillaan olevat revitään töihin. Että saisi motivaatiota saada se gradu valmiiksi, kun olisi työpaikka odottamassa. Haluaisi hyökätä työelämään täydellä painolla, eikä pelottaisi se maailma, joka odottaa luentosalien ja yliopiston ja hanttihommien turvallisen sylin ulkopuolella. Vaikka lääkäri. Noin esimerkkinä.

No, en ole. Olen ylikoulutetulla alalla. Toivon toki pääseväni koulumaailmaan töihin, edes pätkittäin, mahdollisimman nopeasti valmistumisen jälkeen. Olisi ikävää tehdä jotain muuta pari vuotta ja sitten joskus uudestaan yrittäessään todeta, ettei se kiinnostakaan. Yhtään. Ikinä. Hyvin käytetyt opettajaopinnot, sano.

Huoh. Tavanomaista lähestyvän valmistumisen aiheuttamaa kauhua? Kuusi vuotta jatkuneen propagoinnin tulosta? Laiskuutta, tyhmyyttä, saamattomuutta?

Jää nähtäväksi. Lähetän sen työhakemuksen vielä tänään.

13. helmikuuta 2012

Tiikerin vaimo


Téa Obreht: Tiikerin vaimo
Suomentaja: Irmeli Ruuska
WSOY 2012
The Tiger's Wife (2011)
362 s.

Omasta hyllystä.


Nuoren lääkärin Natalian rakas isoisä kuolee sodasta toipuvassa maassa, sekavana aikana, jolloin valtioiden rajat muuttuvat ja murenevat ja ihmiset etsivät paikkaansa uudessa järjestyksessä. Natalia on rokotusmatkalla orpokodissa suru-uutisen kuullessaan, ja päättää noutaa isoisänsä jälkeenjääneet tavarat lähikaupungin ankealta poliklinikalta. Mummin surua on vaikea kestää katkeilevan puhelinlinjan välityksellä, mutta omaa menetystään Natalia ei vielä halua tai osaa käsittää. Sen sijaan hän uppoutuu työhönsä ja muistoihinsa, jotka kuljettavat hänet isoisän kertomien tarinoiden mukana useamman sukupolven taakse. Tarinoita hallitsevat isoisän lapsuudenkokemukset pienestä vuoristokylästä, jonne kerran saapui tiikeri, ja kohtaamiset kuolemattoman miehen kanssa. Hallitsevana elementtinä on kuolema, jonka Natalia kohtaa monessa eri muodossa.

Huikea kirja, ja vähän vaikea. Tartuin tähän oikeastaan tietämättä, mitä tarkalleen odottaa. Luin Téa Obrehtista Helsingin Sanomista tammikuussa, ja kiinnostuin Tiikerin vaimosta saman tien. No, en turhaan.

Kirjassa on jotenkin mystinen tunnelma, vaikka kehyskertomus on konstailematon: sodan päätyttyä jäljelle jääneiden on rakennettava rauhanaika niillä keinoin, jotka heillä on käytössään. Natalian tapauksessa se tarkoittaa suurten ponnistusten ja salakuljetettujen kallojen myötä hankittua lääkärintutkintoa, jonka vuoksi hän kiertää ystävänsä kanssa tekemässä hyväntekeväisyystyötä niin hyvin kuin voi. Orpolapset on lahjottava karkein rokotettaviksi samalla kun orpokodin puutarhassa kaivetaan esiin sinne sodan aikana haudattua ruumista, jotta vainajan suku saisi elää rauhassa. Obreht kuvaa hienosti tunnelmaa, joka vallitsee, kun arki on nyrjähtänyt sijoiltaan rakkaan ihmisen kuoleman vuoksi, mutta suruaika ei voi vielä käytännön järjestelyjen vuoksi alkaa. Eikä kuolemaa ehkä ole vielä edes sisäistetty.

Parasta ovat kuitenkin isoisän tarinat, joihin Natalia uppoutuu. Kuolematon mies kiehtoo salaperäisyydellään ja selittelemättömyydellään: kahvinporot ennustavat kuolemaa kullekin tavallaan, jonain hetkenä, ennemmin tai myöhemmin, väistämättä. Pienen, syrjäisen kylän kohtaama vieraan pelko, kun läheisiin metsiin ilmestyy tiikeri, kasvaa tolkuttomaksi samalla, kun kylän teurastajan kuuromykkä lapsivaimo ja Natalian vielä 9-vuotias isoisä ovat ainoat, jotka tietävät, ettei kyse ole mistään pedosta – jostain vieraasta kyllä, mutta sitähän olemme kai kaikki omalla tavallamme?

Oli mielenkiintoista lukea balkanilaisesta kuolemakulttuurista. Uskomus, jonka mukaan vainajan tavaroihin ei saa koskea 40 päivään kuoleman jälkeen, jotta levottomasti paikkaansa hakeva sielu saa tarvitsemansa rauhan, kertoo osaltaan kulttuurista, jossa kuolema on läsnä, muttei pelkästään pelota. Toisaalta se, että väärin haudattu vainaja vainoaa sukuaan kunnes tämän maallinen tomumaja on kaivettu ylös ja haudattu oikeaoppisesti, osoittaa, mikä on perinteiden ja yhteisöllisyyden merkitys. Missään nimessä kuolema ei voi olla merkityksetön tai yhdentekevä, mutta ei se aina ole myöskään pelkästään uhka. Kontrasti sodan julmuuksien ja ihmiselämään väistämättä kuuluvan, luonnollisen kuoleman välillä on suuri, vaikkei Obreht väkivallalla mässäilekään: itse asiassa Balkanin sodan kauheudet kalvavat mieltä lukiessa nimenomaan siksi, ettei niitä sellaisenaan isketä framille. Sen sijaan Tiikerin vaimon tarjoama sotakuvaus on enemmänkin rivien välissä ja sivulauseissa, siinä tunnelmassa, joka sodan jo loputtua vielä hallitsee maisemaa ja ihmisiä.

Ei tästä kirjasta varmaankaan ole kaikkien helppo pitää. Minä pidin. Tärkeämpää kuin tarinan henkilöiden syväluotaava luonneanalyysi (jota ei ole) on se, mitä kirja kertoo ihmisistä, meidän käytöksestämme, olemisestamme toistemme kanssa ja pelostamme toisiamme ja vierasta kohtaan. Ja miten se kaikki kulkee sukupolvien läpi, ajasta ja paikasta toiseen.

Sulkiessani kirjan ajattelin, että wau. Ihan vastaavaa en ole tainnut koskaan aiemmin lukea. Tuskin ihan heti luenkaan. Toinen ajatukseni oli, että wau. Mimmi on samanikäinen kuin minä. Ja kirjoittanut näin hienon kirjan.

Tiikerin vaimon on lukenut myös anni.M.

11. helmikuuta 2012

Sushia ja didaktisia kolmioita

Töissä on kylmä. Kotona on kylmä. Ulkona on kylmä. Tänään olen pukeutunut kuin DDR:läinen naisterroristi, mikä ilmeisesti tarkoittaa käytännössä liian kevyttä vaatetusta hyytävään sisäilmaan. Määritelmä on avopuolisoni. Huonomminkin voisi tietysti mennä, voisin näyttää vaikkapa DDR:läiseltä painonnostajalta. Ja kyseessä oli siis kohteliaisuus, jonka otin vastaan ihan hyvin mielin. Varsinkin kun minä lähdin töihin ja mies jäi kotiin siivoamaan.

Tällä viikolla on tullut puuhasteltua kaikenlaista. Gradun suhteen olo alkaa olla toiveikas, sillä tiistaisen noin seitsemäntuntisen lähes yhtäjaksoisen tietokoneen hakkaamisen tuloksena aineiston analyysi alkaa vähitellen saada ihan järkevää muotoa, ainakin verrattuna siihen sekasotkuun, jolta se vielä sitä ennen tuntui. Tutkimustehtävä täsmentyy, aineisto vastaa kun siltä kyselee ja uskallan jopa väittää hommassa olevan jopa jotain ihan oikeaa järkeä. Enää tarvitsisi huomattavasti tämänhetkistä enemmän aikaa ja keskittymismahdollisuuksia. En yhtään ihmettele, että niin monet gradut jäävät tekemättä. Onhan tässä nyt hitto soikoon hommaa aika helvetisti ihan näin osa-aikaisesti töitä tekevän ihmisenkin näkökulmasta, saati jos tekee vielä minua enemmän töitä. Tai on vaikka lapsia. Tai ylipäänsä muuta elämää. No, urakkani jatkuu taas maanantaina.

Keskiviikkona harrastin. Olin erään ystäväni kanssa työväenopiston sushin ja japanilaisen ruoan kurssilla, ja siellä oli melkoisen hauskaa. Maki-rullien pyörittely onnistui yllättävän helposti, riisi oli sopivasti tahmaisen klimppistä ja täytteet makoisia.



Juu-u, kyllä ne ihan oikeilta näyttivät! (Ja maistuivat.) Tuskin jää ainoaksi pyörittelykerraksi. Bambumaton ja levän kanssa puuhastelu osoittautui yllättävän terapeuttiseksi.

Eilen oli vuorossa matka Tampereelle vihonviimeiseen erityispedagogiikan tenttiin, jossa kirjoittelin maailmasyleileviä esseevastauksia lähikoulupedagogiikasta ja opettajan jaksamisen haasteista monikulttuurisen ammatillisuuden kehittyessä. Huoh. Tenttikirjan piirokset pedagogisista suhteista didaktisissa kolmioissa olisi ollut ehkä helpompi ottaa vakavasti, jollei kotona olisi alkuviikosta kuunneltu ehkä turhankin ahkerasti Stig Doggia ja Rakkauden Bermudan kolmiota. Hieno biisi muuten. Oikeesti. Ja video.

Jäljellä pitäisi olla enää kaksi tenttiä (ja noin miljoona kiloa muussa muodossa olevia suorituksia), ainakin tähän tutkintoon sisältyen. En taida ihan kauheasti ikävöidä tenttejä tämän jälkeen. Joskin on kehaistava itseään, sillä siitä muutaman viikon takaisesta klassikkolyriikan ym. tentistä kiskaisin ensimmäisen (ja viimeisen) vitoseni yleisessä kirjallisuustieteessä. Aika hyvin, ottaen huomioon, etten ollut ehtinyt lukea kuin yhden niistä kolmesta kirjasta, joista tentissä piti analyysia pukata.

Välillä on väsyttänyt aika paljon, mutta ei onneksi liikaa. Kyllä tästäkin vuoresta selvitään, sano mun sanoneen. Mielessä on tosin pyörinyt jonkin kunnollisen kesätyöpaikan (=työ, josta maksetaan aikuisille tarkoitettu palkka) hommaaminen, mikä tietysti tuottaa mahdollisesti aktualisoituessaan hieman ylimääräistä puuhaa. Kahtellaan.

9. helmikuuta 2012

Middlesex




Jeffrey Eugenides: Middlesex
Suomentaja: Juhani Lindholm
Otava 2003
Middlesex (2002)
773 s.

Kirjastosta.


Middlesexin lukemiseen meni minulta harvinaisen kauan, pari viikkoa. Onhan kirja toki paksukin, mutta yllättävän hitaasti etenin tavalliseen vauhtiin nähden. Syy ei ollut siinä, että kirja olisi vaikeasti lähestyttävä, tylsä tai huono. Päinvastoin. Middlesex on oikea helmi.

Tarinan kertoo nelikymppinen Cal, Berliinissä Yhdysvaltojen ulkoministeriön hommissa pakertava mies, jolla on varsin erikoinen menneisyys: teini-ikäiseksi saakka hän oli tyttö, Callie, jolla oli kenenkään huomaamatta tai myöntämättä molempien sukupuolien ulkonaiset merkit, joskin hieman poikkeavassa muodossa. Syy harvinaiseen kromosomivirheeseen on sisäsiittoisuus, joka tosin selviää kirjan henkilöille virallisesti vasta tarinan loppupuolella. Lukija sen sijaan saa tietää sen saman tien.

Sen sijaan, että Middlesex olisi "vain" sukupuoli-identiteettiä pohtiva hermafrodiitin elämäkerta (jossa ei toki aiheena sinänsä olisi mitään vikaa), se on paljon muuta. Se on sukusaaga (suosikkikirjallisuudenlajini muuten), kurkistus Kreikan historiaan, siirtolaiselämän kuvaus, Yhdysvaltojen yhteiskunnallisen muutoksen kommentaari, kasvutarina. Sanalla sanoen minun makuuni täydellinen kirja.

Kaikki alkaa pienestä kreikkalaiskylästä 1900-luvun alkupuolella, josta toisiinsa kuin varkain rakastuneet sisarukset Desdemona ja Lefty lähtevät pakon edessä siirtolaisiksi Yhdysvaltoihin. Sisarusten vanhemmat ovat kuolleet, ja pieni kylä, jossa he asuvat, kuolee hiljalleen myös. Desdemona kasvattaa silkkiäisperhosen toukkia, mikä on jo vähitellen kuoleva ala sekin. Kielletty rakkaus täydellistyy laivamatkan aikana, laivan kapteeni vihkii epätavallisen pariskunnan ja Yhdysvaltojen maaperällä he voivat aloittaa puhtaalta pöydältä. Lefty ja Desdemona päätyvät Detroitiin serkkunsa Linan (jolla on omat salaisuutensa, ja joka näin ollen lupaa pitää omana tietonaan pariskunnan taustan) ja tämän gangsterimiehen Jimmyn hoteisiin. Kieltolain aikainen, teollistuva ja rotuselkkauksien kovettama Detroit antaa herkullisen taustan tarinan jatkolle. Vastoin Desdemonan tahtoa heille syntyy kaksi lasta, Milton ja Zoe, jotka kuitenkin ovat äidin helpotukseksi ihan normaaleja. Sisäsiittoiset geenit kuitenkin puskevat vähitellen kiinni toisiinsa entistä tiukemmin, sillä Milton päätyy naimisiin Linan ja Jimmyn tyttären Tessien kanssa. Mitä (pikku)serkumpaa, sitä herkumpaa, vai mitä? Tästä avioliitosta syntyy poika, Chapter Eleven ja hieman myöhemmin Callie, jonka todellinen olomuoto jää puoliseniililtä perhelääkäriltä tohtori Philopbosianilta huomaamatta, mutta joka jo kohdussa ollessaan onnistui suistamaan Desdemonan sadan prosentin varmuudella aiemmin toteutuneen lusikkaennustuksen pois sijoiltaan ja antoi jo silloin olettaa, että jotain epätavallista saattaa olla luvassa.

Callie kasvaa ja kehittyy niinikään muuttuvassa maassa ja yhteiskunnassa, amerikkalaista unelmaa kiihkeästi elävien vanhempiensa ja syyllisyyden painamien isovanhempiensa kanssa. Ensirakkautensa hän kokee parhaan ystävänsä, Hämärän Kohteen kanssa. Kun tavanomaiset naisistumisen merkit antavat vain odottaa itseään, selviää, mistä on kyse ja tutkimukset alan spesialistin tohtori Lucen luona alkavat. Mutta mitä käy, kun ihmisen identiteetti saa yhtäältä kovan kolauksen ja toisaalta vahvistaa jotain, mikä on aina ollut olemassa?

Kuten lienee havaittavissa, tämä on polveileva, kehittyvä ja vaikuttava tarina, jota ainakin minun on mahdotonta tiivistää muutamaksi lauseeksi. Middlesexissä on monta teemaa, monta tarinaa, monta ihmiskohtaloa ja ne kaikki olisivat oman pohdintansa arvoisia. Kerronnan rakenne on houkutteleva, se sekä antaa ymmärtää että ymmärtää antaa. Vaikka ainekset antaisivat mahdollisuuden ylettömään dramatiikkaan ja ahdistukseen, mässäilyynkin, aikuisen Calin kertojanääni on rauhallinen, toteava ja lämmin, joskaan ei missään mielessä erityisen kevyt. Hän tekee tiliä elämänsä kanssa, muttei ole katkera tai vihainen.

Vaikka luen paljon, tällaisiin kirjoihin törmään harvoin. Tästä minä nautin, tämä oli kuin juuri minulle kirjoitettu. Mitään en muuttaisi, minkään en olisi halunnut olevan toisin. Jos antaisin kirjoille pisteitä, tämä saisi kuusi pistettä viidestä.

Tällaisten kirjojen takia minä rakastan lukemista.

7. helmikuuta 2012

Kuusi kovaa kotimaista I: Jäniksen vuosi



Arto Paasilinna: Jäniksen vuosi
Gummerus 2011.
1. painos 1975.
218 s.

Kirjastosta.


Syksyllä rakastuin Tuomas Kyröön ja Kerjäläiseen ja jänikseen. Tajusin silloin, etten tosiaan ole lukenut kirjan taustalla vahvana innoittajana olevaa ansioitunutta Jäniksen vuotta. Jotain tarttis tehrä. Läiskäytinkin kyseisen teoksen sitten sopivasti Morren Kuusi kovaa kotimaista -haasteeseen, ja tässä nyt ollaan. Aamukahvia juomassa, kirja juuri kahden peiton alla loppuun luettuna.

Vatanen on elämäänsä kyllästynyt pääkaupunkilainen toimittaja, joka törmää alkukesäisellä työmatkalla jäniksenpoikaan. Juttukeikka on kesken, mutta jokin vetää Vatasen metsään etsimään vahingoittunutta villieläintä. Lehden kuvaaja jää neuvottomana huutelemaan tielle, kun Vatanen katoaa näkyvistä. Jänis löytyy, ja Vatanen löytää jotain uutta itsestään: selviksi ajatuksiksi aiemmin muuntumaton vastenmielisyys oravanpyörässä juoksemiseen konkretisoituu, kun käsissä on jotain oikeaa ja elävää. Nyt on aika karistaa kaupungin, lahon avioliiton ja mitäänsanomattoman työn pölyt punteista. Aivan yksinkertaista se ei ole, sillä vaimo ja työkaverit koettavat saada karkuun pyrkivän miehen nalkkiin siinä onnistumatta. Alkaa karkumatka kesäiseen Suomeen, jossa Vatanen ja jänis kohtaavat mitä merkillisimpiä tallaajia, työurakoita ja seikkailuja.

Jäniksen vuosi on hieno kirja. Se on hauska, lämmin ja pisteliäs. Suomalaisen kaupunkilaisjullin metamorfoosi lappilaisten autiotupien ilmiömäiseksi korjausmieheksi, kalevalaisiin mittasuhteisiin kasvava karhunkaato ja suomalaisen byrokratian ja virkakoneiston ravistelu tekevät siitä tarkkanäköisyydessään viiltävän ja juuri siksi erittäin viihdyttävän lukukokemuksen. Henkilöhahmot Vatasta lukuunottamatta eivät ole erityisen mieleenpainuvia tai moniulotteisia, mutta miksi heidän pitäisikään olla? Heidän tehtävänsä on olla statisteja ja tarinanrakentajia, sivuhenkilöitä. Tärkeintä on kuitenkin loppujen lopuksi jänis.

Nyt vähän harmittaa, etten lukenut tätä kirjaa ensin. Kävi nimittäin niin, että Kyrön kuvaama maailma naksahti paremmin kohdilleen: onhan se juuri se maailma ja aika, jossa itse elän. Paasilinnan 70-luku on sympaattinen mutta eksoottinen, se ei tule minun iholleni niin kuin Kyrön ajankuva. Minulle Kekkonen on vain se kalju kaveri valokuvissa ja koulukirjoissa, Neuvostoliitto jokin lapsuudessa ollut möykky, joka suli pois ennen kuin opin lukemaan tai muutenkaan tajuamaan asioita kotipihaa kauemmas, rauhallinen elämäntahti (nimismies lähti kalaan, tulee ehkä kymmeneltä tai vasta huomenna) jotain, mitä ihailen kaukaa.

Tämä seikka ei todellakaan pilannut lukukokemustani, mutta kyllä se kieltämättä hieman harmitti. Syytän tästä vain itseäni. Tyhmä minä.

Siitä olen iloinen, että kirjallinen makuni tuntuu koko ajan entisestään vain venyvän ja paukkuvan. Nämä kotimaiset mieskirjailijat iskevät todella kovaa, ja etenkin tällainen lämminhenkinen mutta napakka huumori ja oman ajan kipupisteiden armoton painelu viihdyttää ja miellyttää. Jäniksen vuosi ei mitenkään varsinaisesti liikuttanut, mutta ei kai kaikkien tarinoiden tarvitsekaan. Riittää, että lukiessaan viihtyy ja voi painaa kirjan kannet lopuksi kiinni mielihyvästä kehräten.

***

Jäniksen vuodesta ovat kirjoittaneet ainakin Morre ja Booksy.

***

Tämän kirjan lukeminen avaa osallistumiseni mainittuun Morren Kuusi kovaa kotimaista -haasteeseen. Lisäksi Jäniksen vuosi on ehdottomasti Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahdin onnistunut löytö.

6. helmikuuta 2012

Mateleva maanantai

Vietin sitten kolme päivää migreenissä mutta vain yhden sairauslomalla – tasaiseen jyskytykseen jotenkin vähitellen tottui ja turtui, osin. Kuulemma jotkut elävät pysyvän päänsäryn kanssa vuosikausia. Itse en kuitenkaan aio siihen jengiin liittyä, joten ensi viikolla menen lääkäriin keskustelemaan vakavasti lääkityksen päivittämisestä, sillä en suostu uskomaan, että tällaisia 72 tunnin rupeamia ei voisi edes jollain tavoin kemiallisesti hillitä. Katsotaan. Tänään aamulla siis lopulta heräsin ilman halua repiä aivot omin käsin ulos kallosta.

Tosin se halu palasi aika pian tarkastellessani tätä uutta Suomea, jossa tunnuttiin lähinnä uutisoivan siitä, ettei Lennu saanut kutsua Mäntyniemeen presidenttibrunssille, että Haukio osoitti julkisesti tunteita ja että Soini aukoi päätään, kun ei hiljaakaan osannut olla. Eiliset vaalivalvojaiset lopahtivat jo alkuunsa, sillä ensinnäkin oli se migreeni ja toisekseen ääntenlaskussa ei ollut mitään draamaa. Draamaa löytyi sen sijaan Facebookista, jossa sivistyneet ihmiset osasivat kuin yhdestä käskystä aloittaa vittuilun, ivaamiseen ja selittelyn. Hyvin toimittu, kaverit.

Onneksi Maki Kolehmainen, Kurre ja Sana Mustonen piristivät aamuani niin innokkaasti, että meinasi kaffetkin päätyä tietokoneen näytölle. Kaunista, en voi muuta sanoa. Älä katso nestettä suussa.

Päivän ohjelmassa on ollut seikkailua postissa ja kahdessa kirjastossa sekä perjantaiseen, viimeiseen erityispedagogiikan tenttiin lukemisen aloittaminen. Valitettavasti tämä ensin aloittamani kirja on melko typerä, joskin onneksi edes helppolukuinen. Ja ohut.

Meillä kotona on myös kylmä. Onneksi on laatikollinen villasukkia, vaikka sanottava on, että piirun verran lämpimämpi sisäilma voisi silti olla paikallaan. Kiitos HOAS ihmislasten karaisemisesta kohtaamaan maailman tyrskyt. Tätä naputellessa tulikin mieleeni, että mehän olemme asuneet tässä yhteisessä kodissa jo vuoden! Varsinainen "vuosipäivä" meni kyllä ohi huomaamatta, mikä ei ehkä sinänsä ole mikään valtakunnallisen tason ongelma. Itse olen ylipäänsä aika huono päivämäärissä, mutta siitä olen tyytyväinen, että muistin tänään olevan kummityttöni syntymäpäivän sentään jo viime viikolla, joten ehdin hankkia ja postittaa lahjan jopa hyvissä ajoin.

Kai on palattava sen tenttikirjan kimppuun, jotta voin luvan kanssa lukea tänään vielä jotain muutakin.

Välillä täytyy kuitenkin pitää tällaisia luovia taukoja, keittää pannullinen teetä ja syödä vähän kaapin pohjalle hautautuneita keksejä.

4. helmikuuta 2012

On rakkautes ääretön



Maria Peura: On rakkautes ääretön
Tammi 2001
224 s.

Kirjastosta.


Haluan kirjoittaa tästä kirjasta heti, koska se on tuoreena ja verenkarvaana mielen päällä.

En hetkeen ole tuskastunut tällä tavoin kuvitteellisen tarinan ääressä. Paikoin siksi, että kielen kikkailu ja fantasiointi vei suuntaan, josta en pidä. Mutta suurimmilta osin siksi, että teki mieli oksentaa, huutaa ja hakata fiktiivinen henkilö, mielellään kuoliaaksi.

Juu, en yleisesti ottaen ole Hammurabin lain kannattaja, mutta itseään heikompien vahingoittamista en voi sietää missään muodossa.

Kuusivuotias Saara muuttaa kesäksi mummolaan Mummon ja Ukin luokse, koska hänen vanhempansa eivät voi huolehtia hänestä kodin ollessa rikki. (Eli viinaa kuluu ja se kiinnostaa omaa lasta enemmän.) Maalaistalossa Lapissa Saara elää seikkailuja toisensa perään, metsä ja mielikuvitus ovat hänen ystäviään kuten myös naapurin Pentti, jonka saksalaissyntyisiä vanhempia ja isovanhempia Ukki sanoo natsisioiksi. Samainen Ukki käyttää Saaraa hyväkseen, raiskaa ja pahoinpitelee pientä viatonta lasta mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla. Silloin tällön voi tirvaista myös Mummoa, jonka kasvot ovatkin usein kuin riikinkukolla. Saara uskoo, että Ukki on ainoa ihminen maailmassa, joka häntä rakastaa, vaikka se tekee kipeää. Jossain vaiheessa mummolan ulkopuoliset aikuiset havahtuvat asioiden tilaan.

Ei päästä helpolla tämä kirja, sen voin taata. Murre ja maisema ovat minulle tuttuja, aihepiiri karmaiseva. Vaikka en ylettömästi innostunut Peuran kielellisestä ilmaisusta, joka ajoittain etenee niin mielikuvituksekkaille poluille että tosi ja uni sekoittuvat pitkäksi aikaa keskenään, tämä teos piti otteessaan alusta loppuun. Oli pakko kääntää taas sivua ja selvittää, mitä seuraavaksi kerrotaan.

En yleensä pidä lapsen näkökulmasta kuvatuista tarinoista, mutta tällä kertaa pieni, totaalisen hajalla oleva, kuvitelmiinsa pakeneva tyttö puhui suoraan sisälleni. Teki mieli hypätä kirjaan sisään ja hakea Saara pois, pois niiden ihmissaastojen keskeltä, jonne häntä ei kenenkään olisi pitänyt koskaan jättää. Onneksi Peura suo lukijalle sen helpotuksen, että sulkee ympyrän ja pelastaa Saaran, jos tätä nyt voi koskaan oikeastaan pelastaa.

Ihmiskuvaus on melko lohduton. Ukille annetaan paikoin mahdollisuus kertoa itse ajatuksistaan, jotka eivät sairaan ihmisen aatoksina kovin mieltäylentäviä ole. Eivätkä herätä pätkääkään sääliä. Mummostakaan Peura ei tee kovin helppoa henkilöä: vaikka kaiketi tekisi mieli asettua myös osaltaan pahoinpidellyn ihmisen puolelle, itse en siihen kyennyt – niin huonosti Mummo osaa Saarasta huolehtia, piiskaa vain raiskattua tyttöä lisää ja sulkee silmänsä ilmeiseltä ihmisten juoruilua pelätessään.  Surkea raukka.

Pala kurkussa sai olla, loppuun saakka. Koska tiedän, ettei kaikkia väkivallan uhreja koskaan pelasteta. Koska tiedän, että tällaista tapahtuu ihan koko ajan. Koska tiedän, että näistä saaroista kasvaa rikkinäisiä aikuisia. Koska maailma on paska.

Tämä oli ensimmäinen Peurani, muttei taatusti viimeinen.

- -

On rakkautes ääretön on kolahtanut myös Sannaan.

- -

Maria Peura pääsee tällä teoksella osaksi Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtia, kategoriaan Palkitut kotimaiset kirjat ja kirjailijat. Kirja on voittanut Olvi-, Nuori Aleksis- ja Hyvä teko lapselle -palkinnot ja ollut myös Finlandia-ehdokkaana.

1. helmikuuta 2012

Timanttisia Globalia-ehdokkaita

Blogistanian Finlandian äänestäminen jäi minulta taannoin väliin, mutta korjaan tilanteen nyt osallistumalla Globalian äänestämiseen sen sijaan. En loppujen lopuksi kai sitten lue aivan kauheasti superuutuuksia, joten valinnanvaikeutta ei siinä mielessä tullut. Muutaman timantin vuonna 2011 suomeksi käännetyistä kirjoista kyllä onnistuin metsästämään.

Ehdokkaani:

1. Hilary Mantel: Susipalatsi. Teos 2011. (Wolf Hall, 2009)

Viime vuoden lukukokemuksien huipentuma, suoraan suoneen iskenyt historiallinen romaani Thomas Cromwellista ja 1500-luvun alun Englannin hovista. Ajatuksiani tarkemmin täällä.

2. Richard Powers: Suopeus. Gummerus 2011. (Generosity, 2009)

Aivonystyröitä kutkuttava, lukijan haastava ja onnen olemuksella leikittelevä romaani, josta kirjoitin täällä.

3. Ron Currie Jr.: Juniorin erikoinen elämä. Bazar 2011. (Everything Matters!, 2009)

Kuinka elää, kun maailmanloppu on väistämättä tulossa? Vinkeä tarina elämän ja vähän kaiken merkityksestä. Pohdiskeluani täällä.

4. Michael Cunningham: Illan tullen. Gummerus 2011. (By Nightfall, 2010.)

Ei parasta Cunninghamia, mutta lukemisen ja kokemisen arvoinen, kaunis ja surullinen. Kirjasta en ole kirjoittanut, mutta Cunninghamin tapaamisesta kyllä.