Haussa työ ja elämä

Olen muutaman päivän antanut ajatusteni laukata kohti työnhakuprosessia. Joka on perseestä. Tänään aamulla kuitenkin päässäni napsahti ja tajusin, että kyllä sen aika on nyt tullut. Niin tuskallista kuin se onkin, nykyinen tilanne ei myöskään ole hyvä. Tai itse asiassa tämä tilanne kyllä menettelee vielä kevään ajan, mutta kesällä on pakko saada palkkaa, jolla ihan oikeasti on varaa maksaa laskut ja ostaa ruokaa. Palkkatyön ei kuulu olla hyvällä tahdolla ja lähes hyväntekeväisyytenä tehtävää työtä, vaan siitä tulee saada korvaus, jota vastaan on valmis antamaan työnantajan käyttöön omaa kallisarvoista aikaansa. Ja nykyinen tilanne ei täytä tätä vaatimusta minun kohdallani.

Olenkin siis naputellut yhtä työhakemusta ja päivittänyt CV:tä ajan tasalle. Samperi mitä sanakikkailua sekin. Ohjeet, joita työnhakuun usein annetaan, saattavat olla jokseenkin kummallisia. Toisaalta pitäisi myydä itseään, toisaalta varoa liikoja ilotulituksia. Pitäisi erottua joukosta muttei antaa homman lähteä lapasesta. Eräs ystäväni laittoi kerran työhakemuksensa liitteeksi linkin netissä olevaan videoonsa, jossa pesi hampaita niin että vaahto lensi. Hänet palkattiin. (No, hän on tosin luovalla alalla.) Itse olen kai tullut hieman varovaiseksi: tavallaan tekee mieli tuoda esiin, miten paljon on tehnyt, mutta toisaalta kokemukset tältä vihuliaiselta kulttuurialalta osoittavat, että liian hyvä hakemus kääntyy itseään vastaan. Jos on liian hyvä tekemäänsä työhön ja tuo sen esiin, muut saattavat kokea sen uhkana. Minulle on käynyt näin jo kahdesti. En tiedä, miten siitä pitäisi ottaa opikseen. Hakea suoraan haastavampia töitä? Puhua suunsa puhtaaksi? Välillä olen suoraan sanoen aivan onneton, mitä työyhteisössä pärjäämiseen tulee. Pitäisi hillitä ja hallita itseään huomattavasti paremmin. Sitä en ehkä kuitenkaan kerro hakemuksessani.

No, tietenkään en tiedä, seuraako tästä yhdestä ainokaisesta hakemuksesta yhtään mitään. En tosin vielä ole sitä edes postittanut. Juttelin aiheesta aamupäivällä yhden ystäväni kanssa, joka on myös epätyydyttävässä työssä ja saimme kumpikin siitä intoa hakea muita hommia. Vaikka en toki toivo ystävilleni huonoja työpaikkoja, vertaistuki on tässäkin korvaamatonta. Se vahvistaa vähän itsetuntoakin: en ole ainoa. Vika ei ehkä ole pelkästään minussa.

Olisi tietysti kivaa olla alalla, jolla vastavalmistuneet ja vasta valmistumaisillaan olevat revitään töihin. Että saisi motivaatiota saada se gradu valmiiksi, kun olisi työpaikka odottamassa. Haluaisi hyökätä työelämään täydellä painolla, eikä pelottaisi se maailma, joka odottaa luentosalien ja yliopiston ja hanttihommien turvallisen sylin ulkopuolella. Vaikka lääkäri. Noin esimerkkinä.

No, en ole. Olen ylikoulutetulla alalla. Toivon toki pääseväni koulumaailmaan töihin, edes pätkittäin, mahdollisimman nopeasti valmistumisen jälkeen. Olisi ikävää tehdä jotain muuta pari vuotta ja sitten joskus uudestaan yrittäessään todeta, ettei se kiinnostakaan. Yhtään. Ikinä. Hyvin käytetyt opettajaopinnot, sano.

Huoh. Tavanomaista lähestyvän valmistumisen aiheuttamaa kauhua? Kuusi vuotta jatkuneen propagoinnin tulosta? Laiskuutta, tyhmyyttä, saamattomuutta?

Jää nähtäväksi. Lähetän sen työhakemuksen vielä tänään.