Vaginamonologeja

Eve Ensler: Vaginamonologeja
Suomentaja: Annu James
(Jälkisanat Gloria Steineman, suom. Annika Eräpuro)
Otava 2001
144 s.
The Vagina Monologues (1998)

Kirjastosta.


Muistan kun Vaginamonologeista kohistiin viime vuosituhannen lopulla. Olin tosin vielä sen verran nuori, ettei Enslerin paatos vielä ollut minulle suunnattua (vaikka itse tekstissä tuodaankin kyllä ilmi, ettei vaginan tuntemiselle ole eikä pidä olla alaikärajaa). Sen sijaan olin pikkuvanha ja kiinnostunut aiheesta (ja monista, monista muistakin aiheista) jo nuorena. Lisäksi Sinkkuelämää kuului jokaviikkoiseen tv:n katselusettiin. (Eräs ystäväni oli lukiossa vaihto-oppilaana Yhdysvalloissa, ja muistan hänen kertoneen, kuinka isäntäperhe järkyttyi kuultuaan, että hänen lempparitv-ohjelmansa on Sinkkis. M totesi siihen, että joo, katson sitä äidin kanssa.)

Tiesin siis, mistä on kyse. Viime yönä päässäni pyöri niin paljon graduasioita, etten saanut unta. Niinpä tartuin Vaginamonologeihin, jotka odottivat kutsuvasti kirjapinossa. Lukaisinkin koko teoksen samaan syssyyn.

Tämä olisi pitänyt nähdä lavalla. Se on varma. Luettuna teos ei pääse oikeuksiinsa, sillä se on liian heppoinen ollakseen pelkästään tietoisku tai pamfletti. Ensler on kyllä vakuuttava ja hänen taustatutkimuksensa on kunnossa. Hän haastatteli monologeja varten yli kahtasataa naista, minkä lisäksi faktatietoa on selvitetty muitakin reittejä pitkin olan takaa. Olisi tästä voinut tietokirjankin lukea. (Varmaan jokunen sellainen on olemassakin, joskus olen ainakin kirjaston historiahyllyssä nähnyt jonkin vaginahistoriikin, jonka nimeä tai muita lisätietoja en nyt jaksa etsiä.)

Mutta tämä ei ole tietokirja, ainakaan sanan varsinaisessa merkityksessä. Ei ole tarkoituskaan olla.

Vaginamonologeissa naisen elämä tulee käsitellyksi syntymästä vanhuuteen. On elämäänsä (ja vaginaansa) pettyneitä, vihaisia, hyväksikäytettyjä, raiskattuja. Toisaalta on nautintoa etsineitä ja sen löytäneitä, lesboja ja heteroita, tyytyväisiä. Välissä on muutama tietoisku esimerkiksi naisten ympärileikkauksista Afrikassa. Osa monologeista on melkein sanatarkkoja toisintoja Enslerin tekemistä haastatteluista, osa on koottu pienemmistä kokonaisuuksista ja osa on saanut haastatteluista "vain kipinän".

En minä voi kertoa siitä. En voi, en pysty puhumaan siitä alakerran paikasta. Sitä vain tietää, että se on siellä. Niin kuin kellari. Joskus sieltä kuuluu ruminaa. Putket pitävät ääntä, ja sinne eksyy kaikenlaista, pieniä eläimiä ja sen sellaista, ja se kostuu, ja joskus jonkun pitää käydä tukkimassa vuodot. Muuten ovet pysyvät kiinni. Sen unohtaa. 

Huolimatta siitä, että Vaginamonologeissa tartutaan todella rankkoihin aiheisiin, kuten seksuaaliseen hyväksikäyttöön, ympärileikkauksiin ja Bosnian sodan raiskausleireihin, minun ajatukseni valtasivat ne naiset, jotka eivät arvostaneet itseään ja vaginaansa. Ne, jotka olivat puhumatta Siitä, olivat aina olleet ja  olisivat halunneet ollakin, ennen kuin Ensler tuli kyselemään. Miten paljon häpeää ja ahdistusta voikaan liittyä naisen omiin sukupuolielimiin ja niiden toimintaan! Valtavasti. Ja monet äidit siirtävät kokemansa tuntemukset eteenpäin tyttärilleen, edelleen.

Vienan Karjalassa kuukautisista eli pesemisistä ja niiden alkamisesta ei saanut puhua kellekään. Jos puhui, sai vaivoikseen kivuliaat, runsaat ja epäsäännölliset kuukautiset. Kuukautisten aikana piti välttää kirkkoa ja kalmistoa, ensin mainittua sen omien puhtausvaatimusten vuoksi, jälkimmäistä, koska siitä saattoi tarttua kalmaa naiseen. Myös liiallista kahvinjuontia piti välttää, syystä tai toisesta.

Vaginamonologeissa kuukautiset eivät nouse keskeiseen rooliin, mutta niitäkin varten on yksi monologi: dynaaminen lista eri naisten kokemuksista siitä, kun kuukautiset ovat alkaneet. Kuinka äiti on läimäyttänyt, veritahrat pikkuhousuissa pelottaneet, veli kiusannut. Mazel Tov! 

Kuten mainittua, mielestäni Vaginamonologeja ei ole riittävän raju ollakseen "vain" pamfletti. Mutta sellaiseksi sitä kai on paikoin tulkittu: vihaisten feministien huudoksi, aiheesta jatkamiseksi, vaikka jo kerran on pyydetty olemaan hiljaa. Voi kuinka tiedän feminismin ja feministien ärsyttävän tiettyjä ihmisiä, ja voi kuinka paljon se joka kerta lisää omaa feminismiäni. Turha uhoaminen ärsyttää kaikissa muodoissaan, mutta siihen Vaginamonologeja ei sorru. Se on pisteliäis kokoelma naisten tuntemuksia ja kokemuksia heidän elämänsä ja vartalonsa keskeisimmästä asiasta, vaginasta.

Lopettakaa kaiken maailman juttujen tunkeminen sisääni. Lopettakaa tunkeilu ja lopettakaa sen puhdistaminen. Minun vaginaani ei tarvitse puhdistaa. Se tuoksuu jo nyt hyvältä. Ei ruusun terälehdiltä, kun sen kuuluu tuoksua pimpiltä. Juuri sitä ne yrittävät tehdä – yrittävät puhdistaa sen, panna sen tuoksumaan kylpyhuoneen raikasteelta tai puutarhalta. Kaikki ne intiimisuihkeet – kukilta tuoksuvat ja marjoilta ja sateelta. En minä halua pimppini tuoksuvan sateelta. Pitäisikö kalakin pestä sen jälkeen kun se on laitettu ruoaksi? Minä haluan maistaa kalan. Sen takia minä sen olen ravintolassa tilannut.

Vaginamonologeja on kyllä täynnä uhoa. Mutta ei turhaan, eikä turhaa uhoa. Se on kehotus kapinaan, eräänlaiseen vallankumoukseen: arvosta itseäsi nainen, jumalauta!

Näissä innokkaissa ja lennokkaissa tunnelmissa kehotan kaikkia tänne saakka lukeneita arvostamaan tänään taas vähäsen enemmän kaikkia maailman vaginoita.

Tällä lukukokemuksella avaan osallistumiseni nooran Rumat Kapinalliset -lukuhaasteeseen, ja onhan tämä nyt myös So American, Modern Women Writers ja New York.