Kuusi kovaa kotimaista I: Jäniksen vuosi

Arto Paasilinna: Jäniksen vuosi
Gummerus 2011.
1. painos 1975.
218 s.

Kirjastosta.


Syksyllä rakastuin Tuomas Kyröön ja Kerjäläiseen ja jänikseen. Tajusin silloin, etten tosiaan ole lukenut kirjan taustalla vahvana innoittajana olevaa ansioitunutta Jäniksen vuotta. Jotain tarttis tehrä. Läiskäytinkin kyseisen teoksen sitten sopivasti Morren Kuusi kovaa kotimaista -haasteeseen, ja tässä nyt ollaan. Aamukahvia juomassa, kirja juuri kahden peiton alla loppuun luettuna.

Vatanen on elämäänsä kyllästynyt pääkaupunkilainen toimittaja, joka törmää alkukesäisellä työmatkalla jäniksenpoikaan. Juttukeikka on kesken, mutta jokin vetää Vatasen metsään etsimään vahingoittunutta villieläintä. Lehden kuvaaja jää neuvottomana huutelemaan tielle, kun Vatanen katoaa näkyvistä. Jänis löytyy, ja Vatanen löytää jotain uutta itsestään: selviksi ajatuksiksi aiemmin muuntumaton vastenmielisyys oravanpyörässä juoksemiseen konkretisoituu, kun käsissä on jotain oikeaa ja elävää. Nyt on aika karistaa kaupungin, lahon avioliiton ja mitäänsanomattoman työn pölyt punteista. Aivan yksinkertaista se ei ole, sillä vaimo ja työkaverit koettavat saada karkuun pyrkivän miehen nalkkiin siinä onnistumatta. Alkaa karkumatka kesäiseen Suomeen, jossa Vatanen ja jänis kohtaavat mitä merkillisimpiä tallaajia, työurakoita ja seikkailuja.

Jäniksen vuosi on hieno kirja. Se on hauska, lämmin ja pisteliäs. Suomalaisen kaupunkilaisjullin metamorfoosi lappilaisten autiotupien ilmiömäiseksi korjausmieheksi, kalevalaisiin mittasuhteisiin kasvava karhunkaato ja suomalaisen byrokratian ja virkakoneiston ravistelu tekevät siitä tarkkanäköisyydessään viiltävän ja juuri siksi erittäin viihdyttävän lukukokemuksen. Henkilöhahmot Vatasta lukuunottamatta eivät ole erityisen mieleenpainuvia tai moniulotteisia, mutta miksi heidän pitäisikään olla? Heidän tehtävänsä on olla statisteja ja tarinanrakentajia, sivuhenkilöitä. Tärkeintä on kuitenkin loppujen lopuksi jänis.

Nyt vähän harmittaa, etten lukenut tätä kirjaa ensin. Kävi nimittäin niin, että Kyrön kuvaama maailma naksahti paremmin kohdilleen: onhan se juuri se maailma ja aika, jossa itse elän. Paasilinnan 70-luku on sympaattinen mutta eksoottinen, se ei tule minun iholleni niin kuin Kyrön ajankuva. Minulle Kekkonen on vain se kalju kaveri valokuvissa ja koulukirjoissa, Neuvostoliitto jokin lapsuudessa ollut möykky, joka suli pois ennen kuin opin lukemaan tai muutenkaan tajuamaan asioita kotipihaa kauemmas, rauhallinen elämäntahti (nimismies lähti kalaan, tulee ehkä kymmeneltä tai vasta huomenna) jotain, mitä ihailen kaukaa.

Tämä seikka ei todellakaan pilannut lukukokemustani, mutta kyllä se kieltämättä hieman harmitti. Syytän tästä vain itseäni. Tyhmä minä.

Siitä olen iloinen, että kirjallinen makuni tuntuu koko ajan entisestään vain venyvän ja paukkuvan. Nämä kotimaiset mieskirjailijat iskevät todella kovaa, ja etenkin tällainen lämminhenkinen mutta napakka huumori ja oman ajan kipupisteiden armoton painelu viihdyttää ja miellyttää. Jäniksen vuosi ei mitenkään varsinaisesti liikuttanut, mutta ei kai kaikkien tarinoiden tarvitsekaan. Riittää, että lukiessaan viihtyy ja voi painaa kirjan kannet lopuksi kiinni mielihyvästä kehräten.

***

Jäniksen vuodesta ovat kirjoittaneet ainakin Morre ja Booksy.

***

Tämän kirjan lukeminen avaa osallistumiseni mainittuun Morren Kuusi kovaa kotimaista -haasteeseen. Lisäksi Jäniksen vuosi on ehdottomasti Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahdin onnistunut löytö.