29. marraskuuta 2020

Téa Obreht: Vedetön maa

 


Luin Téa Obrehtin esikoisteoksen Tiikerin vaimo kahdeksan vuotta sitten (huh, aika, minne menet?). Kirja on jäänyt omaan hyllyyn, ehkä odottamaan, että joskus luen sen uudelleen. Nyt kun kaikkien näiden vuosien ja luettujen kirjojen jälkeen vilkaisin tuota tekstiäni talvelta 2012, en kieltämättä muistanut kirjasta mitään. Mutta kirjailija jäi silloin mieleeni, hyvällä ja vähän ristiriitaisella tavalla.

Vedetön maa on kiehtova, tarinaltaan ja miljööltään virkistävän erilainen romaani ja silti siinä on jotain hyvin tuttua ja tuttavallista, lähes jutustelevaa. Ollaan 1800-luvun lopun Yhdysvaltojen lähes autiossa lännessä, tarkemmin arizonalaisessa pikkukaupungissa Amargossa (vaikka kaupunki on kyllä suureellinen termi tässä tapauksessa, onneton kylä se on). Siellä sitkeä ja paljon nähnyt perheenäiti Nora odottaa puolisoaan jo ylimääräisiin päiviin venyneeltä vedenhakumatkalta. Vesi on ollut lopussa jo pitkään, kuivuus koettelee. Eikä luonnon armottomuus riitä: myös oman yhteisön ihmissuhteissa, paikallispolitiikassa ja tulevaisuuden suunnitelmissa on tiukkaa kitkaa ja kahnausta. Nora on joutunut hautaamaan esikoislapsensa, tyttären, aivan pienenä, mutta kasvattanut sen jälkeen kolme poikaa, joista kaksi jo nuoria aikuisia ja nuorin, Toby, on melkoisella mielikuvituksella varustettu ja samalla hieman onneton tunari. Toby on varma, että kodin pihapiirissä liikkuu peto ja perheen kotiapulainen, kuolleiden kanssa keskusteleva Josie, on samoilla linjoilla. Nora itse keskustelee kuolleen esikoisensa kanssa säännöllisesti, vaikka muuten pitää monia muita henkimaailman hommia höpötyksenä.

Lurie on puolestaan turkkilaistaustainen maankiertäjä, lainsuojaton, sijaton ja koditon. Hän kulkee pitkin lännen autiomaita kamelinsa Burken kanssa, taipumattoman toverin ja itsepäisen eläimen. Lurie on ehtinyt kokea paljon, eikä aina pelkkää hyvää. Hän joutuu niin ikään kohtaamaan menneitä ja kuolleita, sillä vaikka toisin voisi luulla, kuolema ei totisesti ole aina vapautus vaan pikemminkin yhä otettaan tiukentava kahle.

Vedetön maa on miljööltään elävä, vaikkakin pölyn ja hiekan ja kuivan maan kovertama. Kurkkua kuivattava jano, paahteiset päivät ja kituuttava elämä tulevat liki. Syrjäseudun hiljaisuus on musertavaa ja samalla sen käänteet ovat suuria. Paljon on piilossa, sillä Obreht on taitava tekemään leikkauksia, poistoja ja tyhjyyttä: asiat, juonenkäänteet ja totuudet paljastuvat pikku hiljaa, salakavalasti, vaikka ovatkin koko ajan esillä ja saatavilla, kuitenkin taidolla naamioituna.

Kieltämättä romaani on sangen runsas. Se etenee hitaasti, aukenee vielä hitaammin, paikoin tuntuu, että se junnaa paikallaan. Mutta ei se sitten kuitenkaan junnaa, vaan vie koko ajan syvemmälle ja pidemmälle, saa näkemään tarkemmin ja kirkkaammin, avaa tarinaansa vähä vähältä.

Vedettömässä maassa on tosiaan jano. Kaikilla on jano, veden, elämän, kuoleman. Kaiken kestävälle kamelillekin tulee jano, sitten lopulta. Kirja on syvän inhimillinen, koskettavakin, kun vähitellen paljastuvat surut ja haavat paljastuvat. Ja kuitenkin se säilyttää veijarimaisuuden, leikillisyyden, seikkailun. 

Téa Obreht ammentaa taidolla vanhasta perinteestä, historiasta, koetusta ja eletystä, mutta tekee sen omalla tavallaan, omaan kerrontaansa ja taitoonsa vahvasti luottaen.


Téa Obreht: Vedetön maa
Suomentaja: Irmeli Ruuska
WSOY 2020
447 s.
Inland (2019)

Kirjastosta.

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 36. Tunnetun henkilön suosittelema kirja. Presidentti Barack Obama on suositellut tätä kirjaa.

30. lokakuuta 2020

Anni Kytömäki: Margarita



Suomi toisessa maailmansodassa. Hohhoijaa, tuhat kertaa käsitelty aihe.

Ihmisen yksinäisyys muiden keskellä. Onhan tästä kuultu.

Jokihelmisimpukat, raakut, metsät, polio, hieronta, luonnonsuojelun varhaiset askeleet. Hetkinen, ei ehkä niinkään...


Anni Kytömäki on hienoilla romaaneillaan Kultarinta ja Kivitasku tehnyt minuun suuren vaikutuksen. Niinpä kävinkin jo kesällä tiedustelemassa kirjakaupasta hänen uusinta romaaniaan Margarita varmaan kuukautta ennen kuin se ilmestyi, sangen innoissani kun olin. Kun sain sen sitten aikanaan käsiini, lukunautinto oli pitkästä aikaa taas suorastaan valloittava.

Margarita muodostaa hienon, monisyisen ja painavan tarinan. Siinä on kolme tai ehkä oikeastaan neljä päähenkilöä: isänsä jalanjäljissä hierojana työskentelevä Senni, sotilas Mikko, metsäinsinööri Antti ja Hän, joka elää virtaavassa vedessä. Aikajana kulkee toisesta maailmansodasta eteenpäin, itseään korjaavaan ja toipuvaan Suomeen, jossa ihmisille asetetaan hyvin monenlaisia paineita ja velvollisuuksia.

Suurin matka kuljetaan Sennin kanssa. Hän on vanhempiensa ainoa lapsi, omassa rauhassaan viihtyvä pohdiskelija, joka näkee ympäröivän luonnon kauneuden ja väsyy liiasta seurallisuudesta. Isänsä opettamana hierojana hän kuuntelee kesäisin kylpylän asiakkaita, on hyvä työssään ja asiakkaiden kanssa, eikä oikeastaan tiedä, kaipaako muuta. Joitakin uusia kokemuksia ehkä kuitenkin. Niihinkin tulee mahdollisuus, joskin kauaskantoisin seurauksin.

Mikko puolestaan on sotilassairaalassa toipumassa, mutta tietää joutuvansa palaamaan etulinjaan. Sota on käynnissä, suuret taistelut vielä tulossa, eikä Mikko tiedä, miten sotilaan tehtävästään selviää. Antti tutkii sodan jälkeen metsiä ja niiden taloudellista potentiaalia: puuta tarvitaan jälleenrakennukseen ja sotakorvauksiin, teollisuuteen ja kasvuun. Silloin voi olla niin, että harvinaisetkin lajit saavat väistyä ihmisen tarpeen tieltä, jokien virtaukset muutetaan ja metsätiet jyrätään sinne, mistä niiden on logistisesti paras kulkea.

Margarita on kerronnan, kuvailun ja tarinallisuuden juhlaa. Kytömäen ilmaisu on kaunista ja kuultavaa, kuitenkin syvää ja tarkkaa. Luonto herää eloon, ihmiset ovat oikeita, heidän ajatuksensa ja tunteensa, tekonsa ja katumuksensa niin elävää, että sen tuntee omilla harteillaan. Ajankuva tulee liki, mutta se on niin luontevaa, että voisi hyvin uskoa kirjailijan eläneen itse kuvaamaansa aikaa. Tai olleensa itse joskus helmisimpukka.

Romaanin teemat ovat suuria. Mikä on ihmisen, kansalaisen, velvollisuus poikkeustilassa ja sen jälkeen, mihin kaikkeen on taivuttava yhteisen hyvän, yhteiskunnan, yhteisön vuoksi? Mistä taas voi luopua, milloin voi kapinoida - vai voiko? Margaritassa käydään läpi isoja valintoja, kadutaan, hävetään, tyydytään, iloitaankin, vaikkakaan ei turhan usein. On palan kurkkuun nostattavia jaksoja, osuuksia joiden lukeminen saa omatkin sisuskalut kääntymään lähes ympäri, ja toisaalta on hetkiä, jolloin kirjan kuvaama luonto ja ympäristö piirtyy silmien eteen terävänä ja tarkkana, on lähes kosketuksen päässä.

Kytömäen henkilöhahmot ovat monimutkaisia ja monitahoisia, heitä on vaikea kategorisoida, ja miksipä edes pitäisi. Pinnan alla on aina enemmän kuin ulos näkyy, kyllähän me sen tiedämme, eikä ketään pidä pakottaa kuorestaan olemaan jotain, mitä tämä ei halua olla. 

Margarita on kaunis, surullinen, elävä kirja. Sitä lukiessa on täysin tarinan vietävänä, upputuneena sen virtaan ja huminaan. Muutamista tarinan kaaren kannalta keskeisistä kohdista jäin hieman kiristelemään hampaitani, lähinnä niiden kertakaikkisesta sadunomaisuudesta ja sattuman suopuudesta. Mutta annan ne anteeksi kokonaisuudessa, menköön nyt tämän kerran, saahan sitä romaanissa olla jotain sellaista, jota ei oikeasti kyllä...

Kirjan lukeminen jätti lempeän, täyttyneen, seesteisen olon, metsäpurossa raikastuneen ja kuusien varjoon lepäämään houkuttavan. 


Anni Kytömäki: Margarita
Gummerus 2020
582 s.

Omasta hyllystä.


Toisaalla: Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kulttuuri kukoistaa, Kirjojen keskellä, Kirjallisuustoimittaja

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 20. Luonnon monimuotoisuutta käsittelevä kirja. Kirjahyllyn aarteet 2.

30. syyskuuta 2020

D. T. Max: David Foster Wallace

 



Miten minäkin päädyin David Foster Wallacen pauloihin? Kirjallisuuden kautta, tietenkin. Luin vuosia sitten Jonathan Franzenia, joka puolestaan tunsi Wallacen ja kirjoitti tästä. Kiinnostuin. Selvisi, että mies oli kuollut oman käden kautta vuonna 2008 elettyään sitä ennen rajun ja repivän elämän - ja kirjoitettuaan teoksia, jotka on nostettu yhdysvaltalaisen kirjallisuuden merkkiteoksiksi. Suomessa ja suomeksi niistä ei oltu juuri kuultu (eli siis: minä en ollut kuullut), kunnes Siltala-kustantamo alkoi julkaista niitä. Tuli Juhani Lindholmin suomentamat essee- ja novellikokoelmat Hauskaa, mutta ei koskaan enää, Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja ja Kummatukkainen tyttö. Wallacen pääteosta Infinite Jestiä Lindholm ei kuitenkaan suostunut suomentamaan (kuulin hänen joskus jossain haastattelussa niin sanovan). Tänä syksynä, ihan näillä näppäimillä, teos on lopultakin tulossa suomeksi nimellä Päättymätön riemu ja kääntäjänä Tero Valkonen. Odotan.

Siltala julkaisi sopivasti tälle vuodelle myös toimittaja D. T. Maxin kirjoittaman elämäkerran David Foster Wallace. Kannen surumielinen katse kiinnittää lukijan itseensä, saa avaamaan kannet ja sukeltamaan elämään, joka ei ollut helppo eikä tasainen ja joka päättyi aivan liian varhain ja turhaan.

Wallace oli Keskilännen poikia, sivistysperheen vesa, jo nuorena kirjoittamisen aloittanut. Niin ikään mielenterveyden vaikeudet alkoivat jo varhain, lukioikäisenä hän koki ensimmäisen masennusjaksonsa, joita tuli sittemmin uusia, voimakkaampia, verottavampia. Wallacella oli taipumusta addiktioihin, ja päihteet ja alkoholi saivat hänestä niskalenkin jo sangen nuorena. Hän kävikin AA-tapaamisissa loppuelämänsä ajan - ja ammensi niistä myös teksteihinsä, toisinaan melko epäeettisestikin.

Elämäkerta vie mukanaan 1980-luvun yliopistomaailmaan, jonne Wallace solahti sujuvasti. Hän oli viiltävän älykäs, taitava ja herkkä, ihmissuhteissa kömpelö mutta ystävänä lojaali ja toisaalta ilmeisen raskas ihminen. Wallacella olisi ollut kaikki mahdollisuudet tulla vaikkapa vuosisadan filosofiksi, mutta lopulta hän jätti yliopistomaailman ja keskittyi kirjoittamiseen, joskin opetti ja työskenteli eri yliopistojen palkkalistoilla kuolemaansa asti. Kiinnostavaa oli, että lopulta hänet palkattiin kalifornialaiseen Pomona Collegeen luovan kirjoittamisen professuuriin, jossa tärkein tehtävä oli kirjoittaa, kokopäiväisesti. Vaikeaa, ei, mahdotonta, kuvitella Suomeen vastaavaa!

D. T. Maxin elämäkertaa varten tekemä taustatyö on valtaisaa. Hän on tutustunut runsaisiin lähdeaineistoihin, lukenut Wallacen tuotantoa syvältä, haastatellut Wallacen tunteneita ihmisiä. Perehtyneisyys näkyy ja välittyy tekstissä: vaikka Max ei itse koskaan tavannut Wallacea, hän on päässyt syvälle tämän ajatteluun.

David Foster Wallacen tragedia on monen tekijän summa. Hän oli huippuälykäs mutta herkkä ja vaikutteille altis. Tuntuu, ettei hän koskaan päässyt itsensä herraksi: aina oli jotain, joka hiersi, vaivasi ja ahdisti. Masennusjaksot koettelivat, lapsuudenperheen kanssa välit jäivät vaikeiksi, oman itsen kanssa oli hankalaa. Kumppanina ja puolisona hän tuntuu olleen sietämättömän vaikea, itsekeskeinen ja takertuva. Vain viimeisin ihmissuhde, avioliitto taiteilija Karen Greenin kanssa tuntuu elämäkerran valossa olleen suhteellisen tasapainoinen ja vakaa. Ystäviä ei ollut kahmaloittain, mutta ne jotka olivat, pysyivät rinnalla ylä- ja alamäissä.

Elämäkerta on aikamatka lähihistoriaan. Tuntuu, että 1990- ja 2000-luvusta on yhtäältä vuosikausia, toisaalta vasta hetki. Maailma, jossa silloin elettiin, oli kuitenkin hyvin toisenlainen kuin meidän nykyisyytemme. Netti ja tietokoneet vasta tekivät tuloaan, oli aika ennen WTC:tä ja aika sen jälkeen, jokahetkisesti käteen liimautuva ja aivot sulattava sosiaalinen media oli vasta dystopia. David Foster Wallace oli tarkkasilmäinen ja valpasaistinen ajattelija ja havainnoija, joka rakensi hurjia, pitkän linjan kertomuksia, valtavan laajoja kokonaisuuksia ja mammuttimaisia rakennelmia, hioi ja vänkäsi, lisäsi ja vasta pakon edessä poisti ja tarkensi. Hänestä tuli palvottu ja ihailtu, ihmetelty ja kummeksuttu, kehuttu ja haukuttu kirjailija, jonka tuotanto ei prosessien valtavasta kestosta johtuen ehtinyt ylettömän laajaksi, mutta sitäkin syvempää se on.

Kirja tasapainottelee kärsivän taiteilijaneron myytin, glorian ja ihailun reunalla, mutta säilyttää kuitenkin otteessaan tarkkailun, analyysin ja kuvailun. Wallacen kurjatkin puolet näkyvät, ja vaikka niistä olisi varmasti voinut kirjoittaa tarkemminkin, on pidettävä arvossa sitä, että ne ylipäätään mainitaan. Joskus edelleen tunnutaan ajattelevan, ettei kuolleista pidä puhua pahaa. Mikä vääryys, mikä tapa venyttää todellisuutta se on.

David Foster Wallace ei ole mikään helpolla nielaistava pikkupala, kaikkea muuta. Jään edelleen pohtimaan, mikä hänen viehätyksensä salaisuus on: mikä hänestä pohjimmiltaan tekee sen kiperän jättiläisen, palvotun ja ihmetellyn hahmon. Ehkä se selviää minulle, kun tartun Päättymättömään riemuun ja ehkä jopa selätän sen.

Kunpa Wallacen oman tarinan ei olisi tarvinnut päättyä niin kuin se päättyi.


D. T. Max: David Foster Wallace
Suomentaja: Heikki Karjalainen
Siltala 2020
399 s.
Every Love Story Is a Ghost Story. A Life of David Foster Wallace (2012)

Kirjastosta.

13. syyskuuta 2020

Minja Koskela & Elina Tuomi: Toisin tehty - Keskusteluja koulusta



Minulla on kova ikävä töihin. Opehommiin, peruskouluun, kohtaamaan, opettamaan ja kasvattamaan teinejä, suunnittelemaan, toteuttamaan, välillä pettymään ja välillä onnistumaan. Opettajan työ on minulle iso osa identiteettiä, se ei missään nimessä ole vain työ. (Vaikka sekin on täysin ok, ajatella niin.) Valmistumisestani on kahdeksan vuotta ja koko sen ajan olen tehnyt määräaikaisuuksia. Kaksi kertaa niin, että kesältä on maksettu palkkaa, kaikki muut kerrat olen ollut kesät työttömänä. Vakituisen viran puute on minulle surun ja häpeänkin aihe. Nyt kun olen vanhempainpäivärahalla ja viimeisin määräaikaisuuteni on päättynyt, minulla ei ole mitään käryä, milloin ja minne päädyn seuraavan kerran töihin. Olisi toki fantsua voida suunnitella elämää hieman tarkemmin, mutta eihän tälle nyt mitään voi.

Siitä kyllä olen varma, ettei työni yläkoulussa ole ohi. Hommaa nimittäin riittää, sillä peruskoulu on mielestäni suomalaisen yhteiskunnan suurin menestystarina. Mutta se ei ole mikään staattinen turvasatama tai valmis prosessi, kaikkea muuta. Vaikka monenlainen kehityspöhinä tulee ajoittain korvista ulos, eikä hyvin toimivaa pitäisi ikinä mennä syyttä suotta sorkkimaan, peruskoulu vaatii kuitenkin jatkuvaa hienosäätöä ja opettaja itse kehittymistä. (Siinä vaiheessa kun sanon, etten halua enää kehittyä opettajana, minut saa hienovaraisesti saatella toisiin töihin.)

Aiheeseen porautuvat uudessa kirjassaan Toisin tehty - Keskusteluja koulusta Minja Koskela ja Elina Tuomi, kumpikin opettajataustaisia ihmisiä, joilla on näkemystä niin peruskoulusta kuin lukiostakin, aineen- ja erityisopetuksesta, määräaikaisuudesta ja vakituisesta. Kirjan luin ahmien, kuin hengenhädässä: niin paljon se puhui minun ammattikieltäni ja ammatilliselle minälleni, jota ikävöin paljon.

Koskela ja Tuomi ovat koulun ja koulutuksen tasa-arvon ja demokratiakasvatuksen asialla. Suomalainen koulujärjestelmä on vientiartikkeli, menestystekijä ja brändi, mutta silti suomalaiset koululaiset kokevat kouluviihtyvyyden ongelmia, koulujen kesken ja sisällä on isoja eroja oppimisessa ja hyvinvoinnissa, ja säästöt kurittavat kaikkea koulujen toimintaa. Mikä on yksittäisen opettajan rooli tässä kaikessa, mitä voidaan tehdä, mihin kiinnittää huomio?

Toisin tehty on jaettu kolmeen pääosioon, joissa käsitellään opettajia, oppilaita ja koulun kulttuuria. Esille nousevat opettajien jaksaminen, feministinen pedagogiikka, opettajan arvot, väkivaltakulttuuri ja kiusaaminen, alueellinen eriarvoistuminen, kodin ja koulun yhteistyö, digiloikka, rasismi, koulujen juhlakulttuuri ja yrittäjyyskasvatus. Myös koronakevään etäopetusjakson reflektointia on ehditty tehdä, Tuomella on siitä omaa kokemusta.

Nämä kaikki ovat aiheita, jotka koen tärkeiksi ja pitkälti myös oman opettajuuteni kivijaloiksi. Oikeudenmukaisuus ja oppilaiden hyvinvoinnin tukeminen ovat minulle kaikkein tärkeimpiä asioita opettajana. Haluan kohdella oppilaitani hyvin ja oikein, haluan, että he voivat hyvin ja pystyvät kasvamaan turvallisessa ympäristössä. Historian ja yhteiskuntaopin sisältöjen opettaminen ja opetussuunnitelman tavoitteita kohden eteneminen luovat ne puitteet, joissa noita kaikkein tärkeimpiä asioita pystyn (toivottavasti) toteuttamaan. Aina se ei onnistu, joskus onneksi. Opettajan työ on siinä(kin) mielessä kiehtovaa, että ikinä mikään ei ole lopullisesti valmista, aina on varauduttava muutoksiin, suunnitelmia voi ja pitää tehdä, mutta mitään takeita niiden toteutumiselle ei ole.

Minulle on itsestäänselvää, että koulussa on oltava sensitiivinen, herkkäkorvainen ja oikeudenmukainen. Epäkohtiin on puututtava ja koulun on oltava turvallinen ympäristö kaikille sen käyttäjille. Aina sen takaaminen ei ole helppoa, kaikkea muuta. Mutta suuri vastuu on koulun henkilökunnalla ja sen asenteet vaikuttavat: jos vähätellään vaikkapa seksuaalista häirintää, rasismia, kiusaamista tai mitä tahansa muuta ilmiötä, ollaan todella vaarallisella tiellä. Ja kaikkea tätä tapahtuu kyllä, kun opettajat eivät sitoudu pelisääntöihin tai heittävät opetussuunnitelman perusteilla (tai perusopetuslailla!) vesilintua. Olen minä sitäkin nähnyt ja kuullut, sitä ihmeellistä mutinaa, ähinää, valitusta ja urputusta siitä ja tästä, täydellistä piittaamattomuutta opettajan työtä sitovista asiakirjoista. Se jaksaa ihmetyttää minua. Miten joillain on pokkaa. (Ja sanalla sanoen uskon, että Toisin tehty saisi juuri nämä kollegat puhisemaan ja murisemaan entistä enemmän. "Onhan näitä kuultu, onhan näitä nähty, onhan näitä yritetty." Se kyynisyys, se on ihan uskomatonta!)

Kirja on napakkaa tekstiä, ja vaikka se on suorasukaisuudessaan pamflettimainen, kirjoituksilla on taustamateriaalinsa ja lähteensä (joskaan ei suoria alaviitteitä). Kirjoittajat tietävät, mistä puhuvat. Toisin tehty on samaan aikaan yleinen ja yksityinen, se puhuttelee opettajaa ja kasvattajaa, toivottavasti myös päättäjää ja rahakirstun vartijaa. Koulusta puhuttaessa tuntuu usein, että kaikki jotka ovat koskaan edes käyneet koulurakennuksen pihalla ovat koulun, opettamisen ja oppimisen asiantuntijoita. Kehittämisryhmissä, hankkeissa ja kansallisissa komiteoissa harvemmin nähdään opettajia jäseninä, tuskin edes kuullaan "kentän ääntä". Opettajan professio on ristiriitainen ja haastava, se herättää tunteita, mielikuvia ja mielipiteitä. Toisin tehty tarjoaa ei-opettajalle näköalan työhön ja maailmaan, jota harva lopulta oikeasti tuntee.

Olen ollut töissä pienissä ja suurissa kouluissa, maalla ja kaupungissa. Olen tehnyt sellaisia opettajan töitä, joihin en ole muodollisesti pätevä ja sellaisia, joihin olen. Kaikissa tehtävissä olen ollut joskus väsynyt ja kaikissa olen joskus kokenut valtavaa onnistumisen iloa. On ollut hetkiä, jolloin olen ollut valmis lyömään hanskat tiskiin saman tien, on ollut kausia, jolloin päivän kuudes tai seitsemäs kahvikuppi ei tunnu enää missään. Mutta ne hetket, kun jokin kohtaaminen onnistuu, kun saa jonkun naurahtamaan ensimmäistä kertaa ikinä, kun oivallus näkyy silmien kirkastumisena, kun saa kiitoksen siitä, että kuunteli, auttoi, sanoi pari sanaa - ne onneksi voittavat muun. Toivottavasti vielä pitkään.


Minja Koskela & Elina Tuomi: Toisin tehty - Keskusteluja koulusta
S & S 2020
206 s.

Arvostelukappale.

30. elokuuta 2020

Kjell Westö: Tritonus

 



Kjell Westö, suursuosikkini. Kirjailija, joka ei sen kummempia esittelyjä kaipaa, eikä varmaan kirjabloggaajan hehkutuksiakaan sen puoleen. Kerrattakoon nyt kuitenkin, että Westö on suursuosikkikirjailijoitani, jonka tuotantoa olen lukenut ilolla viitisentoista vuotta. Isän nimeen taitaa olla ainoa hänen romaaninsa, jota en ole vielä lukenut (vaikka sekin kyllä löytyy omasta hyllystä). Missä kuljimme kerran on niitä Elämäni Kirjoja, joihin en kyllästy koskaan.

No niin, pakolliset alkukuviot hoideltu.

Tritonus (suomentanut Laura Beck, Otava 2020) on Westön uusin, vahvasti ajan hermolla oleva romaani. Sen päähenkilöinä on kaksi keski-ikäistä miestä, joilla kummallakin on ollut ja on edelleen paljon menetettävää. Saatavista ei ole niinkään varmuutta.

Kapellimestari Thomas Brander on tehnyt mittavan, vakuuttavan uran Suomessa ja maailmalla, mutta nyt virheisointuja on alkanut karata, ovia sulkeutua ja ihmissuhteita kariutua. Brander on vakavarainen, menestynyt ja hyvin, hyvin yksinäinen. Entiset vaimot ja naisystävät ovat haipuneet hänen elämästään kuka minnekin ja millaisin jäljin, ainoaa aikuista poikaansa hän tapaa ehkä kerran tai kaksi vuodessa lounaan merkeissä. Muutama luotettava ystävä on, mutta heidän edelleen nousukiitoinen uransa herättää Branderissa ristiriitaisia tuntemuksia oman ollessa jossain määrin säästöliekillä.

Brander rakennuttaa saaristoon valtavaa huvilaa, Casa Tritonusta. Betoninen möhkäle on ehkä arkkitehtooninen taidonnäyte, ehkä Branderin egonjatke. Kallis se ainakin on, ja työllistää paikallisia tehokkaasti. Tritonuksen naapuritontilla asuu psykologi Reidar Lindell (joka jostain syystä työskentelee koulukuraattorina eikä koulupsykologina), jonka Villa Maja on huomattavasti vaatimattomampi asumus. Lindell on muutamaa vuotta aiemmin menettänyt vaimonsa ja ainoa tytär työskentelee lääkärinä maailman kriisipesäkkeissä. Lindell on harrastajakitaristi, jonka vapaa-aikaa täyttää tehokkaasti Rainbow-nimisen bändin pyörittäminen. Yksinäinen hänkin on.

Brander ja Lindell tutustuvat väistämättä, ystävystyvätkin. Kumpikin pitää vahvaa suojakuorta yllään, ja siinä missä Lindell tuntee saariston ihmissuhdekuviot kuin omat taskunsa, Brander joutuu tekemään niihin tuttavuutta pääosin pyytämättä ja yllättäen.

Tritonus on pitkälti nykyhetken aikatasossa kulkeva suoralinjainen romaani. Se tuntuu sangen miehiseltä niin henkilöhahmojensa kuin näiden käymien prosessien puolesta. Naiset ovat niitä, joita kaivataan, vihataan, kavahdetaan tai ihmetellään. Keskiössä on kuitenkin miehen elämä ongelmineen, haasteineen, sävyineen ja traumoineen. Paikoin se kävi rasittavaksi: kyllä on taas keski-ikäisellä keskiluokkaisella miehellä rankkaa. Sitten nolotti oma ajattelutapani: jokaisella on oikeus kriiseihinsä, ihan kaikilla. 

Ajankohtaisuus käy ilmi kerronnassa ajoittain vilahtavan vakavan pandemian, #metoon, Branderin aiemmin kokeman terrori-iskun ja saaristossakin nousussa olevan äärioikeistolaisuuden kautta. Ne ovat vahvaa ajankuvaa 2010- ja 2020-lukujen vaihteesta, sitä ei käy kiistäminen, mutta syvemmällekin niiden käsittelyssä olisi ollut mahdollista mennä. Nyt ne toimivat ehkä juuri kuin historiallisissa romaaneissa vilahtavat yksityiskohdat: sitomassa tarinaa tiettyyn aikaan ja kontekstiin, vakuuttamassa sen todellisuudesta ja uskottavuudesta. Mitään uutta näkökulmaa tai kokemusta ei niiden välityksellä kuitenkaan synny. (Ehkä olen liian julma nykyhetkelle, koska elän sitä itse.)

Oma tasonsa tarinaan tulee musiikista, niin klassisesta kuin populaarista. Yksityiskohtaisuus, tietynlainen ylevyys ja monipuolisuus elävöittävät molempien musiikkimiesten hahmoja. Minulta menee moni musiikkiin liittyvä asia ohi korkealta ja kovaa, joten yksityiskohtien tarkkuudesta en osaa sanoa mitään. Paikoin kuitenkin tuntui, että korvissa humisi klassisen musiikin pauhu, toisinaan kapakkarokin räime.

Tritonus tuntuu lukemisen jälkeen jossain määrin erilaiselta Westöltä. Yksi syy on sen miljöö: saaristo tarjoaa toisenlaisen kirjallisen ympäristön kuin taiturimainen Helsinki, vaikka ei Tritonuksessa pelkästään saaristossa olla. Hahmoissa on tuttua surumielisyyttä, vaikka etenkin Lindellin teki ajoittain mieli käskeä pitämään pää kiinni ja näpit erossa toisten asioista. Meni aikansa, ennen kuin pääsin mukaan kerronnan rytmiin ja tapaan, tässä romaanissa tuntui olevan jotain hieman turhan alleviivaavaa ja aukiselitettyä, lukija ei saanut tilaa omille ajatuksille ja tulkinnoille.

Tuntuu karulta moittia omaa suosikkia, enkä haluakaan tehdä vain niin. Soraäänistä huolimatta ahmin Tritonuksen muutamassa päivässä, mikä on minulle nykyisin harvinaisen vauhdikas lukutahti. Kun lopulta upposin romaanin maailmaan, jäin sinne loppuun asti ja tunsin oloni hyväksi, jotenkin tutuksi. Terävimpään kärkeen Westön tuotantoa en Tritonusta päästä, mutta lukemisen iloa se minulle silti soi. Ja se tuntuu aina yhtä hyvältä.


Kjell Westö: Tritonus
Suomentaja: Laura Beck
Otava 2020
447 s.
Tritonus (2020)

Omasta hyllystä.



Haasteet: Kirjahyllyn aarteet 2, Helmet-haasteen kohta 18. Sinulle tuntematonta aihetta käsittelevä kirja

27. heinäkuuta 2020

Paula Hotti: Mustia syntejä - Kahvilaesseitä



Kahvi. Rakas ystävä. Nautintoaine, aktiviteetti, puheenaihe. Keitetäänkö kahvit?

Opin juomaan kahvia parikymppisenä. Opiskelin yliopistossa historiaa ja kaikenlaista muuta mukavaa ja ajattelin, että opiskelijaelämään kuuluu kahvinjuonti. (Mielestäni siihen, etenkin humanistiopiskelijan elämään, kuului myös punaviini, jota niin ikään opettelin silloin juomaan.) Muutama harjoittelukupponen Tampereen yliopiston Alakuppilassa, jokunen Minervassa, mustana tietenkin, kun nyt kerran tosissaan aloitettiin. Siitä se lähti, hankin kotiin kunnollisen kahvinkeittimen, kahvikuppeja kyllä riitti jo.

Päiväni lähtevät käyntiin kahvilla. Kahvin loppuminen kesken kaiken on kauheaa. Intensiivisimpinä työjaksoina olen kiskonut kahvia sellaisia määriä, että silmissä vilisee ja vatsaa vääntää. Viime syksynä ollessani raskaana jouduin hetkellisesti lopettamaan kahvinjuonnin, sillä se aiheutti kummallisia sydämentykytyksiä. Oli hirveä ikävä kahvia ne muutamat kuukaudet! Mikä nautinto olikaan sitten palata kahvin pariin synnytyksen jälkeen. (Paitsi sairaalan kahvi oli kauheaa.)

Tietenkin minut oli peloteltu etukäteen siitä, etten vauvan kanssa ehdi sitten enää koskaan juoda kahviani kuumana. Paskat. Ehkä kolmesti kahvi on kylmennyt kuppiin jonkin akuutin hässäkän vuoksi, mutta muuten juon sen tietysti edelleen juuri sellaisena kuin haluan: tuoreena, kauramaidolla, pari kuppia kerrallaan. (Noin yleisesti nämä raskaus-, synnytys- ja vauvaelämäpelottelut huumorimielessä ovat kaiken kaikkiaan suunnilleen typerintä tuubaa, mitä tulevalle vanhemmalle voi suustaan suoltaa. Älä hölise niitä. Ne eivät edes ole hauskoja, vaikka sinä jostain syystä luulet niin. Mutta se on toisen tekstin aihe se.)

Nyt istun maanantaiaamuna kotosalla. Vauva nukkuu. Käden ulottuvilla on kuppi kahvia (tummapaahtoista). Yhden join jo. Koetan kasailla ajatuksiani muutamia viikkoja sitten lukemastani kirjasta, joka liittyy, no, kahviin.

Paula Hotti on kahvin ystävä. Hän on myös ja ennen kaikkea kahviloiden ystävä. Mustia syntejä - Kahvilaesseitä (Avain 2020) on Hottin miniesseekokoelma, jonka tekstit vievät mukanaan kahvin ja kahviloiden historiaan, kahvilakulttuuriin ja erilaisiin eurooppalaisiin kahviloihin Oxfordista Wieniin ja Dubliniin sekä Pariisin kautta Helsinkiin, Kuopioon ja Berliiniin.

Hotti on tutustunut kahviloihin tarkkaan ja huolella. Vuosien aikana tehty autenttinen tutkimustyö on vaatinut kahvikupillisen toisensa perään, tuoreen kahvin tuoksua päivästä toiseen (mikä kohtalo!), kahvilatyöntekijöiden tippausta ja ohikulkijoiden tarkkailua pitkään. Kahvi ja kahvilat ovat vahvasti eurooppalaista kulttuurihistoriaa, vaikka kahvi itsessään on tietenkin tullut kauemmilta mailta.

Kahviloitakin on niin erilaisia: levottomia ohikulkupaikkoja, äänekkäitä kantakuppiloita, fiinejä salonkeja, hämäriä loukkoja. Suomessa kaikille tutut torikahvilat ovat ilahduttavaa kulttuuria nekin (vaikka rehellisesti sanoen itse en yleensä kyllä pidä niiden tarjoamasta kahvista, joka on usein vaaleaa ja kitkerää). Kahviloihin pesiytyvät ihmiset edustavat montaa eri lajia, eivätkä kaikki viihdy kahviloissa ollenkaan - ei tarvitsekaan.

Mustia syntejä on helpostilähestyttävä pieni kirja, jonka lukeminen ilahduttaa kahvin ystävää. Tekstit ovat kompakteja, ne yhdistelevät yleistä ja yksityistä, sisältävät runsaan määrän knoppitietoa ja sitaatteja kahvista ja kahviloista. On historiaa, kuuluisuuksia, henkilökohtaisia kokemuksia, matkantekoa, tuttua ja vierasta, filosofiaa, nähtyä ja koettua. Vaikka Hotti käsittelee aiheita laajalla spektrillä, tuntuma jää paikoin hivenen pintaraapaisuksi. Ehkä vaikkapa populaarikulttuurista olisi voinut ammentaa vielä enemmän tai yhdistää tekstejä laajemmiksi kokonaisuuksiksi. Osa teksteistä tuntuu vain pieniltä pistäytymisiltä nimettömissä kulmakuppiloissa (mitä ne ehkä tarkoituksella ovatkin), jotka ovat ohi jo ennen alkamistaan. Aihepiiristä - kahvista ja kahviloista - olisin nimittäin erittäin mielelläni lukenut vieläkin laajempia tekstejä.

Toisaalta Mustia syntejä on muodossaan myös herkullinen. Se tarjoaa rentoa ja houkuttelevaa luettavaa pieniinkin tuokioihin, sellaisiin hetkiin, kun ei voi pitkäksi aikaa paneutua mihinkään ja jäädä lorvimaan kolmannen tai neljännen santsikupillisen äärelle. Kirja vie mukanaan matkoille, joita ei juuri nyt voi tai kannata itse tehdä, mutta jotka tarjoavat kuitenkin paljon, myös toisen silmien kautta tarkasteltuna. Jos ei muuta, niin ainakin hyvän kupin kahvia.


Paula Hotti: Mustia syntejä - Kahvilaesseitä
Avain 2020
139 s.

Arvostelukappale.


Haasteet: Helmet-haasteen kohta 25. Kirjassa ollaan saarella.

5. heinäkuuta 2020

Vauvan kanssa lukemisen vaikeus ja ihanuus



Kaikesta omasta lukutoukkuudestani huolimatta olen huomannut, ettei vauvalle lukeminen ole sittenkään tullut ihan luonnostaan. Ennen kuin Pikkutyyppi syntyi, ajattelin, että tottakai luen hänelle heti ensimmäisestä päivästä alkaen: vihin jälkeläiseni kirjallisuuden saloihin lähestulkoon ennen kuin hän saa edes silmiään auki. Sairaalakassista jätin sentään lastenkirjat pois, vaikka varmaan siellä olisi hyvin voinut joku ollakin. (Jhumpa Lahirin Tulvaniitty siellä oli. Se oli minulla kesken helmikuussa, ja on edelleen. Sairaalassa en lukenut yhtään riviä, mutta minulle oli ehdottoman tärkeää, että jokin hyvä kirja on kuitenkin mukana. Onneksi oli, olipahan edes jokin linkki todellisuuteen ja omaan itseeni, kun moni muu asia meni aikalailla pieleen.) (Sudokuja kyllä tein vielä synnytyssalissa epiduraalipöllyissäni.)

Ensimmäiset viikot ja kuukaudet vauvan kanssa osoittautuivat lähes puhtaaksi selviytymiseksi. Lukeminen edes itselleni ei ollut kovin korkealla listallani, kun yritin vain päästä eteenpäin jokaisesta tunnista ja päivästä. Jotakin sain räpellettyä, muutakin kuin iänikuisia koronauutisia. Jossain vaiheessa huhtikuuta taisin lopulta avata pitkän tauon jälkeen myös BookBeatin ja aloittaa äänikirjan kuuntelun. Siitä se taas lähti, vähitellen.

Nyt kesällä otin lopultakin itseäni niskasta kiinni ja kaivelin omia kirjahyllyjä. Sieltä löytyi joskus Bloggariklubilta saatu runokirja Tippukivitapaus, jonka on kirjoittanut Laura Ruohonen ja kuvittanut Erika Kallasmaa. Oman kappaleeni on siitäkin mainio, että siinä on Ruohosen ja näyttelijä Seela Sellan omistuskirjoitukset.


Lapseni hyrisi tyytyväisenä etenkin Diktaattori Diktaatta -runolle.
Tuleva yksinvaltias?

Alkuun tuntui vähän hupsulta lukea vauvalle, joka ei vielä varsinaisesti ymmärrä puheeni sisältöä. Mietin, onko siinä mitään järkeä. Ja miksi lukisin juuri lastenrunoja, kai se on ihan sama, mitä pikkuvauvalle lukee?

Tippukivitapaus osoittautui kuitenkin teokseksi, jonka ääneen lukeminen on itsessään hauskaa: runot ja lorut ovat oivallisen sointuvia, niissä on nokkelia äänteitä ja tehokeinoja ja niiden rytmi soljuu suussa erinomaisesti. Muutaman runon luin useampaan kertaan, kun vauva tuntui ihastuvan soriseviin ärriin tai muihin mukavankuuloisiin äänteisiin.

Erityisen moneen kertaan luin runon Takatalven taikaa:

Taka taka taka takarivissä
taka taka taka takapenkillä
taka taka taka takan lämmössä
vietän takatalven päiviä.

Sen takaan!

Vauva tuntui nauttivan. Tai sitten vain ajattelen niin, koska nautin itse, ja haluan sille jotain perusteita.

Tippukivitapauksen runoissa käsitellään kaikenlaista villiä ja omapäistä. Runojen hahmot ovat hupaisia, erikoisia, kaikkea muuta kuin simppeleitä. On hyviä, pahoja, jotain siltä väliltä, ei mitään söpöstelyä vaan seikkailuja ja äkkivääriä liikkeitä. Kerrassaan mainio kirja, johon varmaankin palaamme vielä. Värikäs ja veikeä kuvitus kruunaa kokonaisuuden.


Laura Ruohonen: Tippukivitapaus
Kuvitus: Erika Kallasmaa
Otava 2017
42 s.

Saatu kustantajalta.

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 34. Kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana.




Ensio ja päätön tarina on puolestaan vähän meikäläisen nelikuista vanhemmille lukijoille suunnattu, tarjoaisin alakoululaiselle. Kirjan on kirjoittanut Leena Parkkinen, jonka aikuisten romaaneista olen pitänyt paljon. Kuvitus on Jussi Karjalaisen käsialaa.

Ensio on melko tavanomainen poika. Hänellä on vähän ärsyttävä kaksossisko Aino, sosiaalisesta mediasta innostunut äiti ja isä, joka pitää erityisen paljon luennoinnista ja työmatkapyöräilystä. Ension hammas heiluu lupaavasti, ehkä Hammaskeiju pääsee pian töihin? Huomio siirtyy kuitenkin hampaasta isään, jonka pää katoaa eräänä päivänä. Kukaan muu ei tunnu kiinnittävän asiaan oikein huomiota, mutta Ensiota kaikki alkaa epäilyttää. Viimeistään, kun luotetun teddykarhun turkin alta paljastuu joku ihan muu, Ensio huomaa olevansa hyvin erikoisessa seikkailussa keskellä hampaita, suklaata, vanhoja sopimuksia, epäluotettavia marsuja ja - kyllä - myös kadonneita päitä.




Ensio ja päätön tarina on hauskalla tavalla ihan vino kirja. Tarina on vähän pöljä, ja sen sivujuonteet ovat melkoisen villejä. Lukiessa se hieman ärsytti, sillä paikoin tuntui, että putosin lastenkirjassa kärryiltä. Haha. Näemmä sekin on mahdollista, etenkin kun kirjaa lukee pätkissä, pää sumussa, välillä ääneen vauvalle ja välillä vain itsekseen.




Jussi Karjalaisen kuvitus on räiskyvä ja värikäs, jotenkin villi sekin. Kirja on kaiken kaikkiaan aika moneen makuun sopiva, sillä lapsilukija löytänee siitä jännittävän tarinan, aikuinen vähän laajempia asiayhteyksiä ja viittauksia.

Tarinassa keskeiseen asemaan nousee viestinnän ja kommunikoinnin vaikeus. Ension perhe on hyväntahtoinen, mutta toistensa kuuntelua senkin jäsenet voisivat vielä harjoitella. Hammaskeijun maassa puolestaan keskustelu ja toisen ymmärtäminen on välillä suorastaan mahdotonta, kun kaikelle ei vain ole sanoja tai merkityksiä. Jotenkin aika ajankohtaista tematiikkaa aikana, jolloin tahallinen väärinymmärtäminen ja toisaalta käytettyjen sanojen merkitykset ovat vahvasti pinnalla.


Leena Parkkinen: Ensio ja päätön tarina
Kuvitus: Jussi Karjalainen
Teos 2020
88 s.

Arvostelukappale.

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 33. Kirjassa tapahtuu muodonmuutos.





Korona esti keväällä monen monta asiaa vauvan kanssa kulkemisesta, yhtenä niistä kirjastovierailut, joita olin jo raskausaikana fiilistellyt valmiiksi. Juuri ennen poikkeustilaa ehdimme sentään käydä omassa lähikirjastossamme, mutta sen jälkeen oli pitkään silläkin rintamalla hiljaista. Nyt kesällä olemmekin sitten vähitellen ottaneet vahinkoa takaisin ja nyt listalla on jo neljä eri kirjastoa. Viimeisin käyntimme kohdistui Töölön kirjastoon, josta myös ensimmäistä kertaa lainasin lukemista nimenomaan Pikkutyypille.

Yksi lainatuista kirjoista oli herkullisen värinen Multakutri ja suon salaisuus, jonka on kirjoittanut Jukka Laajarinne ja kuvittanut Elina Warsta, molemmat suosikkejani. Tästä kirjasta tuli siinä mielessä historiallinen, että se oli ensimmäinen yhtenäinen tarina, jonka luin Pikkutyypille ääneen alusta loppuun. (Tällaiset merkkipaalut ovat tärkeitä!)

Multakutri on nuori tyttö, jonka perheellä on toimeentulovaikeuksia. Kanalasta katoaa kanoja, eikä vahtikoiraan ole varaa. Multakutri tarttuu härkää sarvista ja osallistuu perheen yhteiseen hyvään: hän lähtee sienikirjan ja haulikon (!) kanssa metsään. Tutut maastot on kuitenkin myllätty, ja Multakutri törmää johonkin hyvin kummalliseen...

Multakutri ja suon salaisuus on värikylläinen, kiehtova ja vähän jännittäväkin tarina. Sen päähenkilö on toimelias tyttö, joka ei jää tuleen makaamaan vaan menee ja tekee. Kuvitus on ihana, värikäs ja mielenkiinnon herättävä. Saatan toki olla uuden yhteisen tekemisemme hurmaama, mutta mielestäni nelikuinenkin lukija kiinnitti jo melkoisen hyvin huomiota näin räiskyvään kirjaan!

Yhtä kaikki totean, että lukuharrastus vauvan kanssa on nikottelevasta alusta huolimatta päässyt nyt hyvään alkuun. Omalla nukutusvuorollani olen jo kolmena iltana lukenut hänelle luontorunoja ennen iltasyöttöä ja unen odottelua, ja mielestäni tapa on jo tullut sen verran tutuksi, että se rauhoittaa iltahulinaa omalta osaltaan. Ainakin minun hulinoitani. Ja päivällä lueskellaan muuten vaan. Tästä se lukutoukkaelämä lähtee!


Jukka Laajarinne: Multakutri ja suon salaisuus
Kuvitus: Elina Warsta
WSOY 2017
32 s.

Kirjastosta.

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 19. Kirja, jota luet yhdessä jonkun kanssa.

9. kesäkuuta 2020

Elizabeth Strout: Olive Kitteridge



Olen valmis vannomaan, että yhdysvaltalaisella Elizabeth Stroutilla on käsissään samaa kirjoitustaikaa kuin kanadalaisella kollegallaan, suursuosikillani Alice Munrolla. Niin herkkävireistä ja silti terävää, tarkkaa ja huolellista, ilmavaa ja tilaa antavaa hänen tekstinsä on. Yksittäisten ihmisten kohtaloita, pieniä ja suuria sivupolkuja ja harha-askelia, alistumista "kohtaloon" tai sitä vastaan kapinoimista, vuosien kulumista ja merkityksellisiä, pikaisia hetkiä. Uskomatonta.

Olive Kitteridge on tuorein suomennos Stroutilta, jälleen (!) yhden suursuosikkini, Kristiina Rikmanin tekemä. Episodiromaaniksi kuvailtu, ehkä myös novellikokoelmaksi laskettavissa oleva teos on huumaavaa luettavaa. Se rakentaa tunnelmansa vähitellen, pienin elein, tavallisten ihmisten tarinoiden ja elämän sattumusten kautta.

Keskushenkilönä on äksyhkö, ketään kumartamaton Olive Kitteridge. Hän on mainelaisen pikkukaupungin koulun jo eläköitynyt matematiikanopettaja, joka työnsä puolesta tuntee monet - ja moni tuntee hänet. Olive elää puolisonsa Henryn kanssa, joka tarjoaa hyvän taisteluparin ja peilin vaimolleen. Pariskunnalla on yksi poika, Christopher, josta on sekä iloa että murhetta. Huolimatta sosiaalisia taitoja edellyttäneestä työurastaan Olive ei varsinaisesti ole tullut tunnetuksi helppoudestaan. Toisaalta hän on myös suora ja rehellinen: häneltä saa palautetta ja kehitysehdotuksia, joista voi olla hyötyä, vaikka niiden terävyys voi satuttaakin.

Stroutin kerronta on laajaa ja heleää. Tarinoiden kaari on taitavasti rakennettu, ne koukuttavat lukijan tunnelmallaan ja tarkkaavuudellaan. Niiden läpi kulkevat draamat ja käännekohdat, muutos ja pysyvyys. On hetkiä, kun avioliitto muuttuu peruuttamattomasti ja hetkiä, jolloin ymmärtää kuinka hyvin kaikki toisen kanssa on, on ehkä ollut jo kauan, ehkä aina. On hetkiä, kun on valmis päästämään irti, luovuttamaan, pakenemaan, hylkäämään, hyvästelemään. Tai hetkiä, kun ei ole valmis vielä mihinkään. Joskus jonkun kanssa jakaa arkensa pitkään vain huomatakseen, että pian toinen onkin olemassa enää vuosittain saapuvan joulukortin kolmella rivillä.

Elämän hetket, ne pienet, isot, merkityksettömät, tärkeät. Niistä Strout kertoo lempeästi mutta ei lainkaan löysästi, tarkkaan ja huolella, tilaa lukijalle jättäen.

Mikä lukunautinto!



Elizabeth Strout: Olive Kitteridge
Suomentaja: Kristiina Rikman
Tammi 2020
374 s.
Olive Kitteridge (2008)

Kirjastosta.


Toisaalla: Kirjaluotsi, Kulttuuri kukoistaa, Kirja vieköön!, Lumiomena, Leena Lumi, Mitä luimme kerran, Kirjasähkökäyrä

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 30. Kirjassa pelastetaan ihminen

4. kesäkuuta 2020

Karoliina Suoniemi: Tehdaskaupungin lapset

Nykyajan tehdasmiljöötä Helsingin Salmisaaressa.

Teollistuminen on peruskoulun historian sisällöistä yksi kiinnostavimmista ja mukavimmista opettaa. Se on ilmiö, jonka vaikutukset näkyvät tämän päivän lasten ja nuorten (ja kaikkien muidenkin) elämässä monella tapaa, ja josta hieman kaivamalla ja perehtymällä löytyy paljon samaistumispintaa. Parhaimmat tuntikeskustelut olen käynyt juuri teollistumiseen liittyvillä tunneilla: viime syksynäkin puhuimme usean eri ryhmän kanssa pitkään esimerkiksi lapsityövoimasta ja heikoista työoloista niin menneisyydessä kuin valitettavasti tänäkin päivänä. Teollistumiseen liittyvät projektit ja ryhmätyöt ovat myös usein olleet hengästyttävän hienoja, viimesyksyisistä otin kuvat talteen ja säilön niitä lämmöllä mielessäni, vaikka niitä tehneitä oppilaita en valitettavasti enää opeta.


Kirjan kuvitus houkuttelee mukaansa.

Karoliina Suoniemen kirjoittama ja Emmi Kyytsösen kuvittama lasten tietokirja Tehdaskaupungin lapset käy kiinni ihastuttavan raikkaalla tavalla monimutkaiseen ja hieman vaikeaankin aiheeseen: Suomen teollistumiseen ja (lasten) elämään teollisuus- ja tehdaskaupungeissa. Pala on suuri haukattavaksi, mutta siinä onnistutaan hienosti.


Kirjassa kerrotaan lasten työskentelystä tehtaassa.
1800-luvulla nuorimmat tehdastyöläiset olivat alle 10-vuotiaita.

Kirjan tekstin pohjana on käytetty runsasta ja monipuolista lähdeaineistoa, kuten historiaa käsittelevässä tietokirjassa kuuluukin. Taustalla on kirjallisuutta, laadukkaita nettisivustoja ja kotimaisia museoita. Nämä kaikki löytyvät kirjan lopusta, ja lisätietoa on niiden perusteella helppoa lähteä etsimään, jos ja kun aihepiiri alkaa pienempää tai suurempaa lukijaa toivottavasti kiehtoa.

Teksti on selkeää, lukijaystävällisesti kahteen palstaan taitossa jaettua ja huolellista. Avainsanoja, nimiä ja käsitteitä on lihavoitu, jolloin niihin on helpompi kiinnittää huomio ja vaikkapa palata myöhemmin selaillen etsimään tietoa. Suoniemi kirjoittaa suoraan lukijalleen, kuvailee ja kertoo ja tekee paikoin kysymyksiä, jotka saavat kiinnittämään huomiota kirjan aihepiiriin lukijan omassa elämässä. Ratkaisu on perusteltu, mutta saattaa tuntua hieman vanhemmasta nuoresta lukijasta vähän lapselliselta. Itse voisin nimittäin hyvinkin kuvitella käyttäväni Tehdaskaupungin lapsia töissä seiskaluokkalaisten kanssa jollain tapaa: vähintään tiedonlähteenä projektitöissä, mutta miksei myös johdatteluna teemaan ja tunnelmanluojana. Noin lähtökohtaisesti kirja on kuitenkin suunnattu alakouluikäisille.


Kirjassa on mukana myös joitakin itse täytettäviä tehtäviä, jotka auttavat
samastumaan kuvattuun aikaan lukijan omasta näkökulmasta.

Tehdaskaupungin lapset esittelee tehtaan toimintaa, työläisten asuinpaikkoja ja -tapoja, perhe-elämää, lasten tekemiä töitä, tehdaskaupungin vapaa-aikaa ja juhlia, koulunkäynnin alkuaskelia, ruokaa, vaatteita, leluja ja leikkejä. Pieni kurkistus tehdään myös "Palatsin väkeen" eli tehtaan johtoportaan ylelliseen ja työläisistä eristäytyneeseen elämään. Aiheita on paljon, mutta kirja ei käy lainkaan raskaaksi. Suoniemi on onnistunut valikoimaan mukaan asioita, joihin nykyajan lapsen on mahdollista samastua ja verrata omaa elämänpiiriään. Vaikeimpia termejä saattaa aikuisempi kanssalukija joutua selittämään lapsen ikä huomioiden, mutta pelkoa liiasta korkealentoisuudesta ei ole. Sitäpaitsi, kuten todettua, tästä teemasta saa kyllä hyviä keskusteluja aikaan kaikenikäisten lasten ja nuorten kanssa.

Varsinaisen leipätekstin lisäksi kirjassa on henkilökuvia teollistumisen aikaan liittyvistä suomalaisista. Mukaan ovat valikoituneet laulajana, urheilijana ja näyttelijänä toiminut Tapio Rautavaara, nyrkkeilijä Gunnar Bärlund, juoksija Paavo Nurmi, poliitikko Miina Sillanpää, tehdastyöläinen Martta Salmela, kirjailija ja toimittaja Minna Canth ja kirjailija Lauri Viita. Nämä lyhyet tietoiskut rytmittävät kirjaa hyvin ja laajentavat käsiteltyä aihepiiriä. Niiden kautta nuorempikin lukija pääsee historian kiehtovan olemuksen äärelle: mennyt aika on yhtä lailla suuria ilmiöitä kuin yksittäisiä, merkityksellisiä ihmisiä omine elämineen ja kokemuksineen.


Tehdaskaupungin lapset kertoo monipuolisesti ihmisten arjesta, muun muassa
saunomisesta julkisissa saunoissa. Niitä on edelleen esimerkiksi
Helsingissä ja Tampereella.

Karoliina Suoniemi: Tehdaskaupungin lapset
Kuvitus: Emmi Kyytsönen
Avain 2020
85 s.

Arvostelukappale.


Toisaalla: Leena Lumi

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 46. Kirjassa on sauna.

25. toukokuuta 2020

Emmi-Liia Sjöholm: Paperilla toinen



Ilmeisesti Emmi-Liia Sjöholmin esikoisteos Paperilla toinen on tämän vuoden kohukirjoja, joka on kerännyt ainakin jonkin verran mainetta erinäisissä kirjakeskusteluissa. Itse olen ollut alkuvuoden niin sanotusti poissa pelistä niin kirjojen kuin muunkin maailman suhteen, joten suurin kohu ehti mennä minulta ohi. Nyt kuitenkin luin kirjan, jonka räiskyvänoranssi kansi särki silmiäni.

Itse asiassa luin kirjan osuvasti äitienpäivänä, alusta loppuun. Olin äitienpäiväviikonloppuna sairaana, pelkäsin saaneeni jostakin koronan (en ollut saanut, testi oli negatiivinen), ja mieleni oli monella tapaa maassa. Oli tosiaan ensimmäinen äitienpäiväni, mutta kurkkuni oli niin kipeä etten meinannut pystyä nielemään mitään. Puoliso hoiti vauvaa ja minua, minä nukuin ja silloin kun en nukkunut, luin.

Paperilla toinen on autofiktiivinen romaani, joka käsittelee pääosin päähenkilönsä seksuaalisuutta, seksikokemuksia ja parisuhteita. Siinä tullaan myös äidiksi, sitten lopulta kuitenkin, vaikka pitkään muulta vaikuttaa. Kerronta kulkee useammassa aikatasossa hapuilevista teinivuosista parikymppiseksi äitipuoleksi Viikonloppuisän lapselle ja kolmekymppisenä biologiseksi äidiksi omalle tyttärelle.

Minäkertoja toteaa paikoin lähes lakonisesti kohtaamansa asiat ja käänteet. Hän elää niin kuin haluaa tai niin kuin nyt sattuu elämään. Kohtaa miehiä, naisia, tuttuja, tuntemattomia. Ihastuu, rakastuu, pettyy, harrastaa hyvää seksiä, huonoa seksiä, tulee hyväksikäytetyksi, käyttää itse hyväksi. Päähenkilö on paikoin raivostuttavan rasittava, paikoin hän herättää sääliä, empatiaa, halun auttaa ja halata. Mutta ystävänä hän olisi varmasti uskomattoman haastava.

Mietin, millä Paperilla toinen provosoi. Se on toki suorasukainen, inhorealistinenkin, hyvin ruumiillinen ja peittelemätön. Mutta onko juuri se provosoivaa? Eikö niin ole tehty jo, monesti, eri tavoin, aikaa sitten? Itse en lopulta jäänyt kiinni rajuun ja paikoin inhottavaan seksiin (inhottavaan siksi, että se tuntui toista tai molempia osapuolia loukkaavalta, alistavalta ja satuttavalta), vaan minua tökki, satutti ja herätti kuvaus äitiydestä. Kuinka se ei tosiaankaan ole kevyttä linnunlaulua, lämpöä ja onnea.

En tiedä, miksi Sjöholmin kerronta äitiydestä osui niin hyvin kohdalleen juuri minuun. Olen minä tiennyt ennen äidiksi tulemista, ettei se ole mitään ikuista nousukiitoa ja onnen autuutta, todellakin olen tiennyt sen. Ja silti, silti se on päässyt yllättämään ja potkaisemaan ilmat pihalle. Se rankkuus, satuttavuus ja viiltävyys, se jatkuva syyllisyys siitä, että olen äiti väärällä tavalla, elän äitiyttä väärin. Tähän aiheeseen Sjöholm osuu romaanillaan juuri kohdilleen, juuri minuun. Äitiydestä lukiessani lähes jo unohdin, mitä kaikkea muuta päähenkilön elämään kuului, mikä kaikki muu oli sitä, jonka oli tarkoitus jotenkin kohahduttaa.

Paperilla toinen on kiinnostava kirja. Se varmasti ihastuttaa ja vihastuttaa, herättää huomiota ja provosoi. Samalla tuntuu, että se on olemassa itsekkäästi vain itseään varten, omana tarinanaan juuri omalla tavallaan kerrottuna. Samastuttavaa tai ei, se kertoo silti omalla tavallaan raadollisen paljon 2000-luvusta. Tämä on totta, tätä kaikkea on, hyväksyi ja uskoi sen tai sitten ei.


Emmi-Liia Sjöholm: Paperilla toinen
Kosmos 2020
188 s.

Kirjastosta.


Toisaalla muun muassa: Kirjanmerkkinä lentolippu, Aina joku kesken, Kirjoihin kadonnut, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Mitä luimme kerran  

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 49. Vuonna 2020 julkaistu kirja.

23. toukokuuta 2020

Eeva Klingberg: Syvän maan juuret



Ernest Gray on entinen kirjallinen suuruus. Tai ainakin hänen esikoisromaaninsa herätti aikoinaan kiinnostusta ja teki hänestä oikean kirjailijan, vei pois mustien ja valkoisten välisen skisman leimaamasta lapsuudesta ja nuoruudesta Alabaman maaseudulla, kuljetti New Yorkiin ja elämään, jossa saa sentään henkeä. Harmillisesti Ernestin kirjailijuus joutui sittemmin kriisiin, eikä hän tunnu saavan kirjoitettua mitään kunnollista. Hän ei millään löydä tarinaansa.

Pettymyksentäyteinen arki kyllästyneiden teinien äidinkielenopettajana katkeaa, kun Ernest saa puhelun isoveljeltään, johon ei ole vuosiin ollut juuri yhteyksissä. Isä on kuollut ja Ernestiä kaivataan takaisin kotiin Newpineen hautajaisia ja perinnönjakoa varten.

Paluu kotiseudulle ottaa koville, sillä Ernest ei koskaan kokenut kuuluvansa Newpineen eikä oikeastaan omaan perheeseensäkään. Isä oli ainoa, jonka kanssa hän koki edes jonkinlaista yhteyttä, mutta nyt isä on poissa. Kotiseudulla muistot menneestä heräävät ja Ernest tajuaa 1930-luvun puolivälin karujen tapahtumien vaivaavan häntä edelleen pahasti. Tiliä on tehtävä menneen ja nykyisen kanssa.

Eeva Klingbergin muhkea romaani Syvän maan juuret on vetävästi kirjoitettu tarina 1930- ja 1970-lukujen Yhdysvalloista, eritoten Syvästä etelästä. Se käsittelee rasismia, syrjintää, epätasa-arvoa, rakenteellista sortoa, identiteettiä, perhesuhteita ja yksilöiden kohtaamia tragedioita. Juoni on haarautuva ja seittimäinen: romaanin sivuilla käsitellään niin Ernestin omia nuoruuden tapahtumia ja salaisuuksia kuin koko Newpinen julkisivun takana edelleen romaanin nykyhetkessä vaikuttavia tekoja, virheitä - ja rikoksia.

Kokonaisuus on laaja, mutta ei aiheuta ähkyä. Klingberg kirjoittaa mukaansatempaavaa tekstiä, joka pitää otteessaan hieman hatarapäisemmänkin lukijan. Toisaalta Syvän maan juuret on painavista teemoistaan huolimatta kerronnaltaan sangen kevyt. Se tarjoaa lukijalleen mehevän tarinan, mutta ei kosketa syvemmältä tai jätä vahvaa jälkeä. Ajankuvan ja tematiikan eteen on nähty vaivaa, eivätkä kaikki ratkaisut ole aivan ilmeisimpiä, mutta romaani ei pääse teemoissaan niiden pinnan alle. Se tyytyy kertomaan niistä muttei pohtimaan merkityksiä, kuvaamaan muttei haastamaan.

Syvän maan juuret tarjoaa lukijalleen matkan rosoiseen menneisyyteen, tuulessa huojuvien peltojen keskelle, pikkukaupungin puhumattomuuteen. Maailmaan, jossa kaiken näkevien puiden paksut oksat kantavat raskaita taakkoja, joita ihmiset eivät itse uskalla tai pysty kohtaamaan.


Eeva Klingberg: Syvän maan juuret
Gummerus 2020
472 s.

Kirjastosta.


Toisaalla: Kirjarouvan elämää, Kirjavinkit

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 38. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu.

6. toukokuuta 2020

Kuulumisia ja se ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa


Hei vaan!

Täällä ollaan, ihme kyllä, edelleen. Vauva kasvaa ja kehittyy (Hän hymyilee! Seuraa katseellaan esineitä! On muutenkin veikeä!), päivät hänen kanssaan ovat pitkiä kuin nälkävuodet, vaikken nälkävuosista mitään tiedäkään, enkä oikein vauvoistakaan, edelleenkään. Koronakevät on ollut todella raskasta aikaa vastasyntyneen kanssa, enkä voi väittää selvinneeni siitä kovin hyvin. Mieli on maassa ja arki vaikeaa, vaikka vauva onkin ihana. (Miksi sitäkin pitää vakuutella varmuuden vuoksi aina erikseen? Syyllisyyttä ja häpeää on äitiydessä jumalattoman monta muotoa, huomaan.)

Tämä kaikki (vauvan syntymä, pandemia) on vaikuttanut minuun hyvin kokonaisvaltaisesti, toivottavasti joskus tokeennun. Sen lisäksi se on vaikuttanut lukemiseen: ei maita ei. Kyllä minulla aikaa olisi, keskittyminen ei vain meinaa onnistua. Aivan liian usein selaan vain somea ja nettiä muutenkin, turhia ja typeriä juttuja. Onneksi pahimman koronauutishysterian yli olen päässyt jo aikapäiviä sitten, se ei myöskään tehnyt hyvää millään mittarilla. Oman henkilökohtaisen yksinoloaikani käytän yleensä ulkoilemalla omassa seurassani, nyt olen sentään alkanut kuunnella äänikirjaa pitkän tauon jälkeen.

Mutta se vilpitön lukemisen ilo, sitä kaipaan, välillä lähes fyysisesti.

(Kaipaan niin monia asioita juuri nyt, ettei niiden listaamiseen edes periaatteessa rajoittamaton blogiteksti riitä, ja eiköhän aika moni samastu tunnelmiin, vaikkei kuvioissa edes olisi pientä ihmisolentoa. Tämä on elämäni hirvein kevät ja olen luultavasti loppuikäni surullinen siitä, että se on lapseni vauvakevät.)

Yhden kirjan olen kuitenkin saanut luettua tässä 2,5 kuukauden aikana. Japanilaisen Sayaka Muratan Lähikaupan naisen. Ohut, kapoinen ja kepoinen, outo ja erikoinen, kokemuksena latteahko.

Kirjan pääosassa on reilu kolmekymppinen Keiko, joka on työskennellyt 18 vuotta lähikaupan palveluksessa osa-aikaisena myyjänä (tätä osa-aikaisuutta ihmettelin, minusta hän teki ihan normaalia viiden päivän työviikkoa ja olisi halunnut tehdä enemmänkin, mutta esimies pakotti pitämään vapaapäivät). Keiko ei ehkä loista sosiaalisilla taidoillaan tai toteuta japanilaisen yhteiskunnan asettamia tiukkoja odotuksia, mutta elämäänsä hän on aivan tyytyväinen. Muiden mielestä hänellä ei ole syytä siihen, joten Keiko pyrkii muuttamaan asioita vasten omaa tahtoaan. Eihän se kovin hyvin lopulta mene.

Lähikaupan nainen on hämmentävä kirja. Se on hyvin nopealukuinen, tavallaan melkoisen temmoton. Tarina kerrotaan vain yksioikoisesti, tapahtumat seuraavat toisiaan ja Keiko tasapainottelee mukana. Kerronnalla haettaneen ääntä Keikon maailmasta, jonka sävyt ovat kirkkaat ja selkeät (hänelle itselleen), tulkinnat, murrokset ja muutokset eivät siihen kuulu (paitsi sitten, kun on pakko).

Päähenkilön "erilaisuus" on selvää, mutta sen syvempi käsittely jää vähäiseksi. Ehkä kirja tuntuisi painokkaammalta japanilaisesta näkökulmasta käsin, ehkä suomalaisena on jo tottunut poikkeuksellisuuteen, eikä pidä normien rikkomista niin valtavana asiana. Sikäli kuin olen oikein ymmärtänyt, Japanissa yhteiskunnan ja kulttuurin asettamat yhdenmukaisuuden vaatimukset ovat huomattavan tiukat ja niistä poikkeaminen vaatii suurta henkistä kanttia. (Ja ei, en väitä, että näin olisi ehdottomasti ja kaikkialla tai että Suomessa kaikki olisivat odotuksista vapaita, mutta ehkä tämä on silti perusteltavissa oleva näkemys.)

Varmaankin lukuajalla oli myös vaikutuksensa. Luin Lähikaupan naista monta viikkoa (vaikka se on ihan lyhyt kirja), imettäessäni yöllä ja päivällä ja jossain muussa välissä, silloin tällöin muulloinkin, pääasiassa lähinnä ollessani aivan tillintallin. Mutta omaan makuuni kirjojen suhteen uskallan silti luottaa: tämä ei ollut minun kirjani ja tarinani, ihan hauska välipala, mutta kaiken kaikkiaan melkoisen mitäänsanomaton - kuin jokin lähikaupan paistopisteen yhdentekevä voitaikinatuote.

(Varmaan kadun tätä tekstiä joskus, mutta ehkä tässä oli yrityksenä todistaa itselleni, että saan vielä kirjoitettua kokonaisia virkkeitä ja ehkä jonkinlaiseksi kokonaisuudeksi katsottavan tekstin.)

Nyt kesken on muhkea tarinavetoinen romaani ja äänikirjana jotain ihan muuta, pinossa vaikka mitä Aikana Ennen Koronaa lainattua. Enää pitäisi löytää halu ja ilo niiden lukemiseen.


Sayaka Murata: Lähikaupan nainen
Suomentaja: Raisa Porrasmaa
Gummerus 2020
126 s.
Konbini ningen (2016)

Kirjastosta.


Haasteet: Helmet-haasteen kohta 29. Japaniin liittyvä kirja tai sarjakuva

10. maaliskuuta 2020

Uuden sukupolven lukutoukka



Tervehdys täältä vauvakuplasta!

Uuden sukupolven lukutoukka saapui maailmaan vajaat kolme viikkoa sitten, torstaina 20.2.2020. Synnytys oli outo, villi ja absurdi kokemus, eikä se mennyt ihan niin kuin olin ajatellut, mutta siitä selvittiin. Jouduin heti alkuun useammaksi tunniksi eroon vauvasta ja miehestä, kun piti tankata verta, nesteitä ja lääkkeitä, mutta nyt se kaikki hässäkkä tuntuu jo kaukaiselta, vaikka hieman pelästytti ja ahdisti. Sain erinomaista hoitoa synnytysosastolla ja kotiutumisen jälkeen erinäisten vaivojen vuoksi vielä päivystyksessäkin, enkä voi kuin kiittää suomalaista julkista terveyden- ja sairaanhoitoa. Jossain muualla ja jonain toisena aikana olisi käynyt huonommin.

Uusi elämä on ihmeellistä ja kummaa. Tuo meille muuttanut uusi ihminen on ihana, hän on jäntevä ja napakka ja melko rauhallinen vielä ainakin. Tuijottelee nappisilmillään, tykkää syödä ja nukkua, pitää kaikenlaista hassua ääntä. Vähitellen opimme tuntemaan toisiamme, me uusi perhe. Jopa me vanhemmat olemme saaneet nukkua silloin tällöin, enkä minä ainakaan ole ihan täysin ihmisraunio (vielä).

Oma uusi identiteetti hakee vielä paikkaansa, mutta olen päättänyt olla itselleni armollinen. Se saa viedä oman aikansa, ei tässä ole kiire. Vaikka tähän kaikkeen oli aikaa valmistautua, ei tähän silti ollut lopulta yhtään valmis. Äidiksi tulemiseen. Mutta nyt olen sellainen, ja olen loppuikäni.

Hurjaa, ihanaa, hienoa, ihmeellistä.

Kirjahommat ovat toistaiseksi hieman katkolla, mutta palaan niihin kyllä. Pikkutyypin ensimmäinen ulkoilukin suuntautui luonnollisesti kirjastoon.

18. helmikuuta 2020

Elizabeth Acevedo: Runoilija X



Xiomara Batista on newyorkilainen lukiolainen, jonka lahjakkuus on sanoissa ja ajatuksissa. Hänen vanhempansa ovat siirtolaisia Dominikaanisesta tasavallasta ja Xiomaran ja hänen kaksoisveljensä elämä on muotoutunut moninaisen identiteetin ympärille. Katolisella uskolla on vahva vaikutus perheeseen, siitä äiti pitää huolen. Xiomara pohtii, olisiko äidistä pitänyt tulla nunna, ja kärsiikö hän siksi "maallisesta" elämästä kaikkine puolineen niin paljon.

Xiomaran elämä on melko tarkkaan säänneltyä. Äiti tuntuu tietävän parhaiten, miten hänen tulisi elämänsä elää. Koulussa äidinkielenopettaja huomaa Xiomaran lahjakkuuden ja houkuttelee häntä mukaan koulun runoklubille ja sitä kautta lavarunouden maailmaan. Xiomaralle tilanne on vaikea, sillä vaikka hän ei muuta halua kuin kirjoittaa, velvollisuudentunto äidin vaatimuksia kohtaan on vielä vahva. Ylipäänsä itsenäistyminen ja oman elämän haltuunotto repii Xiomaraa paljon. Helppo tie oman elämänsä runoilijaksi ja määrittelijäksi ei ole.

Elizabeth Acevedon nuorille aikuisille suunnattu säeromaani Runoilija X on hienoa ja koskettavaa luettavaa. Xiomara on elävä, uskottava romaanihenkilö, johon lukija kiintyy ja jonka puolella haluaa olla. Xiomaran toiveet eivät ole kohtuuttomia, eivätkä hänen valintansa ja tekonsa saa edes toista kulmakarvaa kohoamaan: hän on teini, joka haluaa rakastaa, tulla hyväksytyksi ja ilmaista itseään. Kaikkeen siihen Xiomaran äidillä tuntuu olevan jotain pahaa sanottavaa.

Xiomaran äitisuhde jäi kaihertamaan mieltäni. Äidin tuntuu olevan mahdotonta ymmärtää ja hyväksyä, että tytär itsenäistyy ja kasvaa naiseksi, eroon äidin ja uskonnon auktoriteetista ja vallasta. Se ei yksinkertaisesti käy, ja seuraukset ovatkin sen mukaiset. Uskonnolla voi olla hyvät puolensa ihmiselle, en kiellä sitä, mutta pahimmillaan uskonto on tukahduttavaa, kuristavaa ja autoritääristä vallankäyttöä ja alistamista. Xiomaran äiti ei pysty hyväksymään mitään muuta tulkintaa kuin omansa, ei mitään muuta uskoa.

Säeromaani ei ole tavanomaisin lukemani tekstimuoto, mutta tekee hyvää lukea sellaistakin, johon ei normaalisti tartu. Muoto sopii tähän tarinaan ja tarina muotoon. Xiomaran ajatukset, tunteet ja elämä tulevat liki ja pysyvät siinä. Kirja on käytännössä pakko ahmia lähes kerralla, niin vetävä se on. Suursuositukseni.


Elizabeth Acevedo: Runoilija X
Suomentaja: Leena Ojalatva
Karisto 2019
368 s.
The Poet X (2018)

Kirjastosta.


Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Kirjapöllön huhuiluja, Yöpöydän kirjat, Oksan hyllyltä, Lukeva peikko, Kirjahilla

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 27. Runomuotoinen kertomus, runoelma tai säeromaani

9. helmikuuta 2020

Petina Gappah: Pimeydestä loistaa valo



Tohtori David Livingstone lienee yksi maailmanhistorian kuuluisimmista tutkimusmatkailijoista, ainakin näin länsimaalaisen historiankirjoituksen näkökulmasta. Hän syntyi Skotlannissa vuonna 1813 ja kuoli Sambiassa vuonna 1873. Livingstonen viimeisen tutkimusmatkan tarkoituksena oli löytää Niilin lähteille, mutta se päättyi hänen kuolemaansa.

Mutta ei tässä pitänyt Livingstonesta puhua, oikeastaan hän on tällä kertaa sivuseikka.

Zimbabwelaisen Petina Gappahin romaani Pimeydestä loistaa valo on ihastuttavan eloisa, herkullinen ja raadollinen kuvaus ajasta ja tapahtumista David Livingstonen kuoleman jälkeen. Livingstonen uskolliset palvelijat ja matkakumppanit päätyivät neuvottelujen jälkeen hautaamaan hänen sydämensä ja sisäelimensä kuolinpaikalle mutta kuljettamaan luut rannikolle ja siitä eteenpäin Isoon-Britanniaan saakka. Romaani kertoo pitkästä matkasta, jonka seurue teki Livingstonen maallisten jäänteiden kanssa.

Tarinan näkökulma on kaksijakoinen. Ääneen pääsevät Livingstonen rempseä kokki Halima ja hänen jälkeensä pappeudesta haaveileva käännynnäinen, orjuudesta kristittyyn lähetyskouluun pelastettu Jacob Wainwright. Henkilöhahmot eivät voisi olla erilaisempia. Siinä missä Halima on käytännöllinen, suurpiirteinen ja hätkähtämätön, Jacob pyrkii kaikessa ilmaisussaan huolehtimaan säädyllisyydestä, kristillisyydestä ja jälkeensä jättämistä merkityksistä. Halima kertoo tapahtumista niin kuin ne kokee, Jacob kirjaa niitä päiväkirjaansa tarkkaan sanojaan punniten, toiveenaan, että teksti julkaistaisiin joskus.

Gappahin romaani on yhtäältä kiehtova ja hyvin rakennettu historiallinen romaani, toisaalta kiinnostava kannanotto historiankirjoituksen muodostumiseen. Etenkin Jacobin suureelliset suunnitelmat ja jatkuva itsensä tarkkailu ja toiminnan tiedostaminen kuvaavat historiankirjoituksen monitulkintaisuutta ja ristiriitaisuutta. Monet lähteet, joihin historiallinen tietomme ja ymmärryksemme perustuu, ovat hyvin itsetietoisia ja tarkoituksellisesti koostettuja, eivät mitään viattomia ja satunnaisia tietyistä historiallisista hetkistä säilyneitä "aarteita".

Pimeydestä loistaa valo saa lukijansa tuntemaan viidakon uhan, matkan raskauden ja seurueen turhautumisen. Sen mukana uppoaa vieraaseen maailmaan, jossa on kuitenkin paljon tuttua yleisinhimillistä: väsymystä, riitoja, ristiriitaisia pyrkimyksiä, pettymyksiä. Kaiken yllä on yhteinen päämäärä, tavoite jonka toteutuminen on kiinni monesta selkänahasta ja hiertyneestä jalkapohjasta.


Petina Gappah: Pimeydestä loistaa valo
Suomentaja: Aleksi Milonoff
Tammi 2019
377 s.
Out of Darkness, Shining Light (2019)

Kirjastosta.


Toisaalla: Lumiomena, Kirjaluotsi, Oksan hyllyltä, Donna mobilen kirjat, Kirjojen kuisketta

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 15. Fiktiivinen kertomus, jossa mukana todellinen henkilö.

5. helmikuuta 2020

Kenen tyttäriä?



Vuoden 2020 Helmet-haasteen yksi kiehtova kohta on lukea kaksi kirjaa, joilla on samankaltaiset nimet. Minun valintani kohdistui tyttäriin, nimittäin Nefrin ja Kiurun sellaisiin.

Erika Vikin loistava steampunk-fantasiatrilogia Kaksosauringot sai päätösosansa Nefrin tytär vuonna 2018. Aiemmat osat Hän sanoi nimekseen Aleia ja Seleesian näkijä ovat olleet koukuttavaa, viihdyttävää ja koskettavaa luettavaa. Kolmas osa jäi minulla muun lukemisen jalkoihin, mutta nyt nautiskelin sen, suorastaan ahmin, yhden viikonlopun aikana.

Kyse on tosiaan trilogian päätösosasta, joten jos et ole sarjaan vielä tutustunut, seuraavassa on juonta paljastavia asioita. 

Nefrin tytär jatkuu suoraan siitä, mihin Seleesian näkijä jäi. Tulilinnut ovat hyökänneet Seleesiaan ja sota on syttynyt. Taistelun melskeessä Aleia on kaapattu ja viety laivaan, joka matkaa vauhdilla kohti itää. Kaappauksen takana on salaperäinen Klaani, joka on ollut Aleian kintereillä jo pitkään.

Corildon lähtee apujoukkojen kanssa jäljittämään Aleiaa, jotta hänet saataisiin pelastettua. Joukkoon liittyy lahjakkaita seleesejä ja vanhoja tuttuja ihmisiä: Aleian heila Mateio ja Corildonin vanha ystävä Arata Erren.

Matka vie kohti Thelluriaa, joka on kenties vahvin ja kehittynein valtio kahden auringon alla. Thelluriassa Aleia kohtaa ihmiset, jotka ovat olleet hänen kannoillaan ja saa yllättyä monella tapaa. Hänen oma taustansa alkaa aueta, vaikka sitä onkin vaikea uskoa ja hyväksyä. Samalla Aleialle paljastuu diplomaattisia kuvioita ja strategioita, joiden hän ymmärtää olevan seleesien kannalta tuhoisia. Seleesit eivät ylivoimaisine aisteineen totisesti ole kaikkien kansojen suosiossa.

Nefrin tytär sijoittuu suurimmilta osin Thelluriaan. Vik koukuttaa lukijansa jälleen: miljöö on todella kiehtova. Thelluriassa on jo opittu hyödyntämään sähköä, ja teknologia on muutenkin edistyneempää kuin naapurivaltioissa. Mutta millä hinnalla teknologinen kehitys on saatu aikaan ja mitä sen edelleen kehittämisestä ollaan valmiita maksamaan? Paljon.

Vauhtia, vaarallisia tilanteita ja kokonaisuutta avaavia osuuksia on ripoteltu juonenkäänteisiin juuri sopivasti. Aleian oma historia ja olemus saavat selitystä, ja kokonaiskuva Kaksosaurinkojen maailmasta selkenee ja laajenee. Todella kiehtovaa kerrontaa, se on todettava. Trilogia kasvaa ehdottomasti suurmittoihin, jotka tuovat lukijalle tyytyväistä kiherrystä.

En keksi, mitä vaille olisin Kaksosaurinkojen suhteen jäänyt. Trilogian puolisentoistatuhatta sivua upottavat mukaansa, saavat nauttimaan seikkailusta, uudesta maailmasta ja fantasiaelementeistä. Suosittelen suurella ilolla, ja luulenpa joskus palaavani Aleian, Corildonin ja kumppaneiden seuraan uusintakierrokselle.


Erika Vik: Nefrin tytär. Kaksosauringot III
Gummerus 2018
560 s.

Kirjastosta.


Toinen tytär, johon tutustuin, on kaikkea muuta kuin yliluonnollinen. Päin vastoin: hyvin tiukasti reaalimaailmassa ja sen karuudessa pysyteltiin. Silja Kiuru on evakkoperheen tytär, jonka arki hiljaisella maaseudulla koostuu leikeistä, työstä ja perheen elämästä. Siljan vanhemmat ovat työteliäitä karjalalaisia, jotka ovat tehneet kaikkensa, jotta sodanjälkeinen elämä uudella seudulla luonnistuisi mahdollisimman hyvin. He ovat ahkeria, vaatimattomia ja vakavia ihmisiä, eikä elämässä ole juurikaan hupia.

Silja tarkkailee perhettään ja elää elämäänsä kuin vain alle kouluikäinen tyttö osaa. Vähitellen hän kasvaa, ymmärrys laajenee ja monenlaiset pienet ja lopulta suuret tapahtumat muokkaavat Kiurun perheen elämää. Siljan elämää seurataan nuoreksi aikuiseksi, ja aivan helpoimpia kortteja hän ei käteensä saa.

Marja Leena Virtasen kerronta on tyyntä, jollain tapaa eteeristä. Kieli on kaunista ja kuulasta, tarinassa traagisia käänteitä, henkilöissä paljon ladattuna. Minuun tämä ei oikein vaikuttanut eikä koskettanut, vaikka lähtökohtaisesti olen kiinnostunut siitä, millaisia vaikutuksia sodalla on ihmisiin. Jokin hiersi: minun makuuni kirja on liian tietoinen itsestään ja koskettavuudestaan.

Uskon tämän olevan monelle mieluisaa ja kaunista luettavaa, mutta minä en kuulunut ehkä kohderyhmään, enkä siksi oikein saa kirjasta irti edes kirjoitettavaa.


Marja Leena Virtanen: Kiurun tytär
Karisto 2019
292 s.

Kirjastosta.


Haasteet: Helmet-haasteen kohdat 47. ja 48. Kaksi kirjaa, joilla on hyvin samankaltaiset nimet.