David Foster Wallace: Kummatukkainen tyttö

Voi David. Yhteinen matkamme on alkanut vasta muutama vuosi sitten, enkä soisi sen päättyvän. Valitettavasti aika ja elämä ovat rajallisia, ja tuotannollasi on kirjailijoille varsin tyypilliseen tapaan alku ja loppu, joka on jo tullut, vuonna 2008. Onnekseni paljon tuotantoasi on minulla vielä lukematta, vuoroaan odottamassa. Ja saakin odotella, sillä suomennettuna on vasta kolme teosta: esseekokoelma Hauskaa, mutta ei koskaan enää, lyhytproosakokoelma Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja ja nyt kahdesta eri novellikokoelmasta koostettu Kummatukkainen tyttö. Miksi odotella? Koska kielitaitoni ei taivu niin pitkälle, että saisin sinusta irti sen, minkä Juhani Lindholm on taiturimaisesti suomen kielelle kääntänyt.

Irtisaatavaa on paljon. Luin Kummatukkaista tyttöä kuukauden verran, hitaasti teksti kerrallaan. Alkupuolen kuusi novellia ovat vuodelta 1989 kokoelmasta Girl with Curious Hair ja viimeiset kuusi vuonna 2004 julkaistusta kokoelmasta Oblivion. En halunnut kiirehtiä, sillä toivoin, etteivät novellit loppuisi. Toisaalta novellit myös vaativat paljon: ei niitä hetkessä hotkaista, vaikka mieli tekisikin. Tai ainakaan minä en hotkaise.

Vanhemmista novelleista parhaiten potkivat kolme ensimmäistä. Kaikeksi onneksi myyntipäällikkö oli ensiaputaitoinen vie lukijan suuren korporaation käytäville, 1980-luvun nousukauden kohinaan, imaisee osaksi valtavia järjestelmiä, bisnestä, kaikkea kasvotonta ja nimetöntä. Novellin hahmoillakaan ei ole nimiä, he ovat vain ammattinimikkeitään ja statuksiaan. Niminovelli Kummatukkainen tyttö vääntää tunteettomuuden äärimmäisyyteen, kun raharikas penikka päätyy hengailemaan punkkariporukan kanssa. Lyndon taas kuvaa Yhdysvaltojen politiikkaa ja tekopyhyyttä 1960-luvulla, rooleja ja valheita sukeltamalla presidentti Lyndon B. Johnsonin "hoviin" kaikkea muuta kuin yksioikoisen kertojan, Johnsonin avustajakaartiin liittyvän miehen kautta.

Uudemmat, kirjailijan tuotannon loppuvaiheen novellit ovat kaikki vahvoja, kukin tavallaan. Ei sielu ole ahjo on koulumaailman, kasvatuksen, median ja hierarkioiden kuvaus – jossa on jälleen erinomainen, epäluotettava ja outo kertoja. Palaneiden lapsien inkarnaatioita on lyhyt ja irvokas. Mikä voi mennä pieleen, menee. Tienraivaaja tämäkin on eräänlainen antropologinen seikkailu yhtä lailla tutkimuksen, vallanjaon ja uskomusten äärelle. Filosofia ja luonnon peili keikauttaa oletuksia, hämää ja härnää erikoisella äidin ja pojan suhteella. Unohdus alkaa kuin mikä tahansa raharikkaiden perhedraama päätyäkseen olemaan, no, raharikkaiden perhedraama – ja niin paljon muuta.

Kaikkein parhaimmaksi nostan novellin Vanha kunnon neon, joka kertoo itsemurhan tehneestä miehestä ja pohtii yhtä lailla depression muotoja, terapiaa, elämänvaiheita kuin omaa merkityksettömyyttämme kaikessa tässä. Novellin loppuhuipentuma on niin hieno, että melkein itkin sitä lukiessani – puhtaasti siksi, että sen lukeminen sai tajuamaan, miten äärimmäisen lahjakas kirjailija David Foster Wallace oli. Eikä häntä enää ole, eikä lisää tällaista tule, ei ikinä.

Kummatukkaisen tytön lukeminen oli ihanaa ja kamalaa. Novellit ovat haastavia, niihin on pakko keskittyä, ja välillä on vain myönnettävä, että yli menee niin että lotisee. Samalla lohduttaa: näitä tekstejä voisi lukea yhä uudelleen, ja aina niistä löytyisi jotain uutta, aivan taatusti.

Olin kesäkuun alussa Siltala-kustantamon kutsumana David Foster Wallace -illassa Yhdysvaltojen suurlähetystössä. Katsoimme viime vuonna julkaistun elokuvan The End of the Tour, joka kuvaa toimittaja David Lipskyn (Jesse Eisenberg) muutaman päivän mittaista tutustumista David Foster Wallaceen (Jason Segel) tämän kirjakiertueella vuonna 1996, juuri Infinite Jestin julkaisun jälkeen. Elokuva tasapainoilee mielestäni onnistuneesti vilpittömän indiehenkisyyden ja henkilönpalvonnan välimaastossa – joskin itsehän olen tässä nimenomaisessa tilanteessa taipuvainen jälkimmäiseen ja siksi ehkä jäävi arvioimaan juuri mitään. Elokuvan jälkeen toimittajat Taru Torikka ja Samuli Knuuti sekä suomentaja Juhani Lindholm keskustelivat keskenään ja meidän muiden kanssa DFW:stä, hänen tuotannostaan ja jälkimainingeistaan.

On tämä jännä juttu, kirjallisuus ja kirjailijat. En minä muutama vuosi sitten ollut koskaan kuullutkaan David Foster Wallacesta: nyt kaikki häneen liittyvä kiinnostaa tuhottoman paljon. Onhan hän hurjan vaikea kirjailija, tuotanto on todella haastavaa, enkä missään määrin väitä täysin – tai lähimainkaan – ymmärtäväni, mistä on kyse. Enkä edes ole, Samuli Knuutia vapaasti lainaten, onneton nuori mies 1990-luvulla, jollaiselle tämän varsinaisesti "kuuluisi" iskeä ja upota.

Ja siitä huolimatta Wallacen lukeminen on nautintoa. Se pakottaa miettimään, olemaan kartalla ja myöntämään oma vajavaisuutensa. Kuinka on yhtä aikaa rujon ja yltäkylläisen nykyajan orja, viettien ja himojen viemä, huijattavissa, nuijittavissa. Ja samalla olennainen yksilö, jossain kaiken tämän kaaoksen kulmalla jalkojaan heiluttelemassa ja vetämässä taas uudelleen henkeä.


David Foster Wallace: Kummatukkainen tyttö
Suomentaja: Juhani Lindholm
Ulkoasu: Ilkka Kärkkäinen
Siltala 2016
320 s.

Arvostelukappale.

_______

Toisaalla: Esa Mäkijärvi / Merkintöjä, Mummo matkalla

Radio Helsingin Suuren hesalaisen kirjakerhon podcast-tallenne David Foster Wallacesta kuunneltavissa täällä.