Sirpa Pietilä: Ilmajuuria

Sirpa Pietilä on maailmanmatkaaja ja ekspatriaatti, joka on asunut eri maissa Aasiassa ja Afrikassa kymmenisen vuotta. Ilmajuuria on hänen kokemuksiinsa perustuva matkakertomus ja opaskirja, jonka sivuilla pääsee tutustumaan niin ulkomaille lähtemiseen, vieraissa maissa asumiseen ja toisaalta myös suomalaisuuteen.

Kirja on helposti lähestyttävä ja tyyliltään jutusteleva. Pietilä avaa omia kokemuksiaan ja ymmärryksen hetkiään rehellisesti ja silottelematta. Kyytiä saavat ennakkoluulot, roolit, jäykät rakenteet kuin erilaiset oletukset vaikkapa ulkomaille muuttamisen vaikeudesta.

Vaikka Pietilä pöllyttää aihettaan rivakasti, hän tekee sen tyylikkäästi eikä pyri kiillottamaan kilpiä tai vakuuttelemaan lukijaa valintojensa oikeellisuudesta. Toki Pietilä kirjoittaa mielipiteensä perustellen, mutta koska hänen oma asenteensa on "antaa kaikkien kukkien kukkia" -henkinen, eivät omat puolustuspiikkini nousseet lainkaan pystyyn, niin kuin niille joskus tuppaa käymään, jos omat valintani joutuvat suurennuslasin alle tai vertailtaviksi.

Ilmajuuria kertoo kaupungeista, joissa Pietilä on asunut ja ihmisistä, joita hän on komennuksillaan tavannut. Eniten käsitellään Kambodzhan pääkaupunkia Phnom Penhiä, Sansibarin pääkaupunkia Stone Townia ja Laosin pääkaupunkia Vientianea. Lyhyt pyrähdys tehdään myös Mongoliaan ja Ulan Batoriin. Kolmesta ensinmainitusta Pietilällä on eniten kokemuksia ja niissä hän on myös asunut huomattavasti pidempään kuin Ulan Batorissa. Jäin miettimään, olisiko Ulan Batorin voinut jättää tästä kirjasta kokonaan pois, sillä se tuntuu kovin irtonaiselta ja lähinnä pintaraapaisulta muihin, syvempää ja pidempää kokemusta tarjonneisiin kaupunkeihin verrattuna.

Missään Pietilän esittelemistä kaupungeista tai maista en ole itse koskaan vieraillut, joten innolla luin kokemuksia niiden kaduilta ja kujilta, toreilta ja ravintoloista. Takakireähkönä sääntöorientoitujana nieleskelin joidenkin Pietilän kokemusten äärellä: huonokuntoisten asuntojen huoneissa sähkömiestä odotellessa, keittiön lattialla vilistäviä rottia väistellessä, kartattomassa Stone Townissa, jonka keskustaan ei taksikaan voi ajaa, vähintäänkin erikoisia ruoka-annoksia pöytään kannettaessa. Kehitysmaahan muuttaminen on jotain aivan muuta kuin matkustelu eurooppalaisissa pääkaupungeissa – mikä ei toki mikään yllätys tai shokkitieto ole.

Ilmajuuria käsittelee eksoottisten ympäristöjen lisäksi muun muassa kehitysyhteistyön kommervenkkejä, suomalaisen yhteiskunnan absurdeja sääntöjä ulkomailla asuvia kansalaisia koskien sekä naisen asemaa eri maissa ja kulttuureissa. Pietilä on itse ollut ulkomailla mukana ennen kaikkea puolison roolissa. Jätettyään varsin hyvän työpaikkansa Suomessa miehensä ulkomaankomennuksen vuoksi hän on saanut ihmettelyjä osakseen. Kieltämättä tuntuu itsestäkin vaikealta kuvitella heittäytyvänsä niin sanotusti tyhjän päälle, ja siksi ihailenkin avoimuutta, jolla Pietilä omista kokemuksistaan ja valinnoistaan kirjoittaa.

Ilmajuuria tarjosi kiinnostavan katsauksen itselleni uusiin maihin ja kulttuureihin ja toisaalta elämäntapaan, joka on minulle vieras vaan ei ajatuksena aivan mahdoton. Kirjaa lukiessa matkakuume nousee (niistä rotista huolimatta) ja huomaamatta tulee pohtineeksi valintoja, rohkeuden eri puolia ja maailman monimutkaisuutta.


Sirpa Pietilä: Ilmajuuria
Ulkoasu: Leena Seppänen
Maininki kustannus 2016
172 s.

Arvostelukappale.