Jukka Parkkinen: Sananjalkoja metsäpolulla

Jukka Parkkinen on tuttu nimi jostain aika kaukaa menneisyydestä: yläasteella koko luokan piti lukea hänen romaaninsa Kaupungin kaunein lyyli, josta sitten pidettiin jokin koe tai vastaava. Kirjasta en muista mitään (pitäisiköhän ottaa uusintalukuun?), mutta kirjailijan nimi jäi mieleen. Sen enempää en Parkkisen tuotantoon ole tutustunut, joskin tyttärensä Leenan romaanit (Sinun jälkeesi, Max, Galtbystä länteen ja Säädyllinen ainesosa) ovat olleet mieluisia lukukokemuksia.

No, nyt ei ollut tarkoitus kirjoittaa Leenasta vaan Jukasta.

Kirjastosta tarttui käteen lastenrunoteos Sananjalkoja metsäpolulla, johon Satu Paakkala on tehnyt kauniin, mustavalkoisen kuvituksen. Runojen teemoina ovat sanat, luonto ja eläimet. Riimejä käytetään kekseliäästi ja eläimiin kilpistyy niin eläimelliseen kuin inhimilliseen elämään kuuluvia asioita. Kirja oli Finlandia Junior -palkintoehdokkaana vuonna 2004.

Kohtaamme muun muassa maailmaa matkailevan harakan, nuoruutta muistelevan hevosen, Turun kirkon naakat, eksistenssiongelmasta kärsivän vyötiäisen ja osuusmeijerin perustavan lehmän. Luonnon kiertokulusta kertovat opettavaiset runot esimerkiksi tikanpojista, minkeistä, madoista ja sienistä. Vaikka runoista saa irti pedagogisia oivalluksia ja faktatietoakin, ne eivät ole mitenkään osoittelevia tai kuivakoita. Pikemminkin lukija huomaa ihastelevansa mainioita riimejä ja käänteitä – ja oppineensa salaa jotain uutta luonnosta ja eläimistä:


Kuinka luonto vetää tikanpojan puuhun

Luontoäiti opettaa ja
näyttää mallia,
kuinka tikka puuhun pääsee
ilman pallia.

Kyllähän se suorastaan on
melkein noloa,
jos ei tikanpoika löydä
pesäkoloa.

Ei vain ole elämässä
mitään kikkoja,
joilla auttaa voisi noita
pikkutikkoja.

Jokaisen on opittava
puuhun nousemaan,
jokaisen on opittava
vetovoima maan.

Vaan kun oli syksy
lehdet riipinyt,
joka tikanpoikaa kantoi
oma siipi nyt.


Erityishuomion kiinnittäisin osioon Sananpistejalka, jonka runoissa tuore teknologia ujuttautuu osaksi metsän elämää. Toki "tuore" on näin 12 vuotta kirjan julkaisun jälkeen jo suhteellinen käsite, mutta yhtä kaikki tekstarit, verkot ja ohjelmistot putkahtavat luontevasti mukaan eläinrunoihin. Tänä vuonna on puhuttu paljon postin muutoksista, ja siihen teemaan seuraava runo sopii kuin nenä päähän:


Kirjekyyhky vaihtaa ammattia

Postilaitos kyyhkyselle
lopputilin antoi,
vaikka lintu tunnollinen
aina postin kantoi.

Sähköposti korvasi
kirjekyyhkysen.
Metsästä nyt kuuluu
vaisu nyyhky sen.

Rastas sitä oksallaan
koitti lohduttaa:
– Vielä postilaitos
tästä kuulla saa.

Juuri niin! Tekniikka
potkut heti kosti:
oli täynnä matoja
koko sähköposti.

Kirjekyyhky kiitteli
hyvää tuuria,
nyt se hoitaa postin
matokuuria.


Sananjalkoja metsäpolulla on sympaattinen ja mieltälämmittävä runokokoelma, joka sopii aivan erinomaisesti aikuisellekin lukijalle. Sitäpaitsi lukiessa alkoi heti tehdä mieli metsään.


Kelon kello

Metsässä kun kuolee puu,
runko silloin kelottuu.
Kuollessaankin honka jatkaa
ajan loputonta matkaa.
Vaikka päättyi hongan elo
ajan kulun näyttää kelo.



Jukka Parkkinen: Sananjalkoja metsäpolulla
Kuvitus: Satu Paakkala
WSOY 2004
104 s.

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Turun Sanomat

Helmet-haasteesta ruksaan kohdan 18. Lastenkirja. Kirjaherbariooni saan kerättyä peräti toisen kasvin, sananjalan (Pteridium aquilinum).