Samuli Paulaharju: Tunturien yöpuolta (ynnä muistutus lukuhaasteesta)

Samuli Paulaharjun nimi on minulle tuttu yliopistoajoilta, sillä hänen kansatieteellisiä tutkimuksiaan ennen kaikkea Karjalasta tuli lueskeltua aineistona yhteydessä jos toisessakin. Suomalaisen kansatieteen ja kansanperinteen asiantuntijana hän on klassikon maineessa, vaikka muodollinen tutkijakoulutus jäikin hankkimatta.

Tunturien yöpuolta sitä vastoin on kaunokirjallisuutta, novellikokoelma, jonka Paulaharju kirjoitti lähes kuusikymppisenä 1930-luvun alkupuolella. Kokoelma julkaistiin vuonna 1934 ja se jäi Paulaharjun ainoaksi kaunokirjalliseksi teokseksi.

Mukana on kuusitoista muutaman sivun mittaista novellia, alkusanat ja aikalaisarvioita. Innoituksen novellien teemoihin ja käänteisiin Paulaharju sai keräämästään kansanperinteestä. Jonkinlaista hybridikirjallisuutta siis, ehkä. Vaikka tietenkin kaikki kirjailijat saavat vaikutteita muualta kuulemistaan tarinoista, ja niin kuuluu ollakin. Paulaharju tosin käyttää ilmeisen häpeämättä lähes pelkästään keräämäänsä muistitietoa, ja ainoastaan värittelee novellejaan hieman alkuperäistarinoita pulleammiksi.

Tyyli on toteava, lähes puiseva. Lähtötilanne annetaan, esitellään päähenkilö(t), tapahtuu jokin yllättävä ja/tai pelottava käänne, lopussa saadaan jonkinlainen opetus tai ratkaisu. Mukana on paljon murresanastoa, ja kirjan lopussa on siitä listaus otsikon "Outoja sanoja" (heh) alla. Osa novelleista ammentaa saamelaisista aineksista, osa muuten Lapin miljööstä.

Tunturien yöpuolta keskittyy nimensä mukaisesti synkähköihin teemoihin. On kummitusjuttuja, Lapin luonnon vaaroja, pakanallista kansanuskoa, erinäisiä rikkeitäkin. Syntiä tehdään ja siitä saa rangaistuksensa, kuten maailman laki on. Novellit kuvaavat osaltaan erilaisia lappilaisia yhteisöjä ja niiden normeja, ja samalla taustalla henkii ajatus ihmisen tarpeesta elää sopusoinnussa ympäristönsä kanssa. Ei pidä uhmata sääntöjä tai hyväksi havaittuja tapoja, ei pidä kukkoilla ja sooloilla. Lapin jylhyys voittaa ihmisen kuitenkin, jos sitä uhmaa.

Lueskelin novellit aika nopeaan tahtiin, eikä niistä jäänyt erityisen tarkkoja mielikuvia. Muutama oivallinen erottui kuitenkin joukosta. Kokoelman avaa Tunturien ikuinen vaeltaja, jossa Heikun Piettar on tekemiensä typeryyksien vuoksi tuomittu hiihtämään joka yö tunturia pitkin. Kirouksen syklisyys viehättää, ja Paulaharju puhaltaa siihen ansiokkaasti eloa. Haavruuva huutaa taas vie merentyttären ja merimiehen kohtaamiseen, jossa on taikaa ja melankoliaa. Raunan Piera taajoo manalaisen kanssa on niin ikään mahdoton rakkaustarina, jossa nuorukainen rakastuu tietämättään jonkinlaiseen kummituszombieen.

Yleistunnelma jäi kuitenkin aika nahkeaksi, sillä pääosa novelleista on makuuni liian kaavamaisia ja tylsiä. Pidin kyllä paljon Paulaharjun luontokuvauksesta, ja kyllä minua kansanperinnekin kiinnostaa (itse asiassa erittäin paljon), mutta nauttisin annokseni mielummin luontevammassa muodossa kuin eräänlaisena luentona ja muistitietotarinoiden toisintona. Toisaalta kirja on toki aikansa tuote ja sellaisena arvokas jäänne merkittävän tutkijan ajatusmaailmasta.


Samuli Paulaharju: Tunturien yöpuolta
Ulkoasu: Jorma Hinkka
SKS 2000 (1. painos 1934)
152 s.

Kirjastosta.

______

Toisaalla: Lukukausi, Tahaton lueskelija

Helmet-haasteesta nappaan kohdan 20. Kirjan nimi viittaa vuorokaudenaikaan. Kansojen juurilla -haaste saa neljännen suorituksensa.

Mistä tulikin mieleeni, että aloittamani Kansojen juurilla -lukuhaaste on tosiaan käynnissä vielä vajaan kuukauden päivät. Se päättyy 9.8. Maailman alkuperäiskansojen päivänä. Hyvin ehtii siis vielä osallistua, minimisuoritus on siis kolme kirjaa, joista yhden pitää käsitellä saamelaisuutta.