29. tammikuuta 2017

Ville Kivimäki & Anssi Männistö: Sodan särkemä arki



Historiantutkija Ville Kivimäki palkittiin vuonna 2013 Tieto-Finlandialla ansiokkaasta teoksestaan Murtuneet mielet – Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939–1945. Kirja on yksi parhaita koskaan lukemiani tietokirjoja ja paras lukemani sotahistoriaa käsittelevä teos. Kun huomasin Kivimäen kirjoittaman uuden tietoteoksen ilmestyneen, laukkasin kirjakauppaan kuin nuori ori. Lukeminen tosin sitten lopulta antoi odottaa itseään jonkin aikaa. Syyttä.

Sodan särkemä arki on näyttävä tietokirja talvi-, jatko- ja Lapin sodasta. Kuvitus on Puolustusvoimien SA-kuva-arkistosta, joka sisältää kokonaisuudessaan noin 160 000 valokuvaa. Ne ovat suurimmalta osin tiedostuskomppanioiden kuvaajien ottamia. Kirjaan on valittu kuvia laidasta laitaan, useilta eri kuvaajilta, ja pidän laajaa otantaa hyvänä valintana. Osa kuvista on reportaasimaisempia, hetken ja kohteen nopeita tallennuksia, osa huikaisevia taideteoksia. Jokaisen äärelle tulee joka tapauksessa lukiessaan pysähtyneeksi.

Kirja on jaettu teemoittain alalukuihin, joissa käsitellään rintamaa, kotia, väkivaltaa, muistia ja sodan arjen tallentajia. Sotatapahtumia ei kerrata sen tarkemmin, sillä tämän teoksen ytimenä on löytää sodan olemuksesta jotain muuta: teemoja, joita on toki käsitelty ennenkin, mutta joista voi autenttisen kuvamateriaalin avulla saada esiin uusia puolia, sävyjä ja ajatuksia.

Sodan särkemä arki ottaa sisällöllään kantaa sotahistorialliseen keskusteluun ja sodan ihannoinnin kulttuuriin. Se näyttää rujon, paikoin kaukana sankaruudesta olevan todellisuuden, jota on säännönmukaisesti pyritty peittämään tiukoin ohjeistuksin. Kuvaajien tuli kuvata sitä, mitä käskettiin ja tavalla, johon määrättiin. Siitä huolimatta muitakin hetkiä on filmille tallentunut: väsymystä, kauhua, pelkoa, kaaosta, kuolemaa. Mutta niin ikään huumoria, puhdetöitä, vapaa-aikaa, lepoa.

Kirja muistuttaa osuvasti, kuinka sotahistoriallisessa puheessa faktat helposti hämärtyvät glorian tieltä etenkin, mitä kauemmas tapahtumat ajassa jäävät. Usein sotakuvasto ja -sanasto painottavat ensisijaisen vahvasti nimenomaan eturintaman tapahtumia, jotain "todellista sotaa", vaikka Suomen armeijan sotilaista etulinjassa palveli huolto- ja tukitehtävissä olleet sotilaat mukaan luettuna korkeintaan kolmannes. Ylipäätään Suomen kokonaisväestöstä suoraan puolustuslaitoksen palveluksessa oli enimmillään noin 16 prosenttia, ja "aikuisesta miesväestöstäkin enemmistö oli sodan kaikissa vaiheissa kotonaan" (s. 70). Sodalla oli siis todellisuudessa lukemattomat erilaiset kasvot, joita sotahistoriallisessa hurmoksessa harvoin noteerataan.

Samoin ajatus sodan taianomaisesta kansaa yhtenäistävästä vaikutuksesta ja sotilaiden järkkymättömästä yhtenäisyydestä on pitkälti myyttinen:

"Käsitys [rintamasta tasa-arvoisten aseveljien yhteisönä] on myyttinen siksi, että sitä rakennettiin hyvin tietoisesti sota-ajan propagandassa: tulilinjojen karaisema rintamatoveruus oli ihannekuva koko kansakunnasta. Todellisuus oli kuitenkin ristiriitaisempi. Kuten kaikissa ihmisyhteisöissä, myös korsuporukoissa ilmeni kiusaamista, poissulkemista ja hyväksikäyttöä. Oli hyvän ja huonon ryhmähengen porukoita. Ja vaikka kaikki olivat näennäisesti tasa-arvoisia, eivät sosiaaliset erot kadonneet kokonaan." (s. 57)

Toisaalta etulinjan raskaat olosuhteet, yhteiset menetykset ja kuolema myös todella yhdistivät ihmisiä taustoista riippumatta.

Sodan särkemä arki käsittelee yleistajuisella, selkeällä ja havainnollistavalla tavalla sota-ajan elämää ja kokemuksia niin rintamalla, huoltojoukoissa kuin varsinaisten sotatapahtumien ulkopuolella. Sekä teksti että kuvat käyvät hienoa keskustelua lukijan ennakkotietojen ja -asenteiden kanssa, ja ne imaisevat mukaansa helposti. Itse ahmin kirjan muutamalla eri lukukerralla, niin vetävästi se on toteutettu.

Jos sota aiheena aiheuttaa puistatusta, haukotuksia tai vastenmielisyyttä, suosittelen tutustumaan Sodan särkemään arkeen. Kiinnostus aihepiiriin herää lähes väistämättä. Niin ikään jos kiinnostusta on niin sanotusti liikaakin, omat oletukset kiveen hakatun tuntuisia ja mielipiteet vahvoja, teos antaa taatusti uutta näkökulmaa ja pakottaa miettimään, mistä historialliset käsitykset muodostuvat ja kuinka niiden taakse voi nähdä, kun hieman silmiään siristää.


Ville Kivimäki & Anssi Männistö: Sodan särkemä arki
Ulkoasu: Martti Ruokonen
WSOY 2016
240 s.

Omasta hyllystä.

_________

Toisaalla: Kirjakaapin avain, Helena Pilke / Agricola

24. lukemani kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen. Helmet-haasteesta kohta 8. Suomen historiasta kertova kirja.

28. tammikuuta 2017

Anilda Ibrahimi: Punainen morsian



Albanialaissyntyinen, sittemmin Sveitsin kautta Italiaan asettunut Anilda Ibrahimi onnistui hiipimään takavasemmalta ja kumauttamaan esikoisteoksellaan Punainen morsian minulta jalat alta. En ollut asettanut kirjaa kohtaan erityisen suuria vaatimuksia, mutta kun se kaappasi minut kyytiinsä jo ensimmäisiltä sivuilta, en voinut kuin hyristä tyytyväisyydestä.

Punainen morsian on erään suvun ja etenkin sen naisten tarina, joka kerrotaan kahdessa osassa. Ensimmäinen sijoittuu 1900-luvun alkupuoliskolle syrjäisehköön albanialaiskylään, joka elää omien sääntöjensä, perinteidensä ja uskomustensa mukaisesti. Päähenkilöksi nousee Saba, joka naitetaan hädin tuskin teini-ikäisenä lapsivuoteeseen kuolleen isosiskonsa leskelle Omarille, koska niin kuuluu tehdä ja koska siten saadaan maksettua syntynyttä verivelkaa. Saba on heiveröinen ja säikky, anoppi puistelee päätään ja Omar keskittyy lähinnä kotipolttoisen viinan juomiseen. Mutta niin vain Saba – kunhan tulee edes sukukypsäksi – alkaa suoriutua vaimon ja miniän tehtävistään synnyttämällä lapsia yksi toisensa perään ja kasvamalla näppäräksi perheenemännäksi.

Toisen osan päähenkilö on Saban pojantytär Dora, joka on syntynyt ja kasvanut kaupungissa, kommunistisen diktatuurin vallitessa. Eletään 1900-luvun loppupuolta, ja moni Saban aikainen perinne on jo karissut albanialaisten harteilta joko pakotettuna tai omaehtoisesti. Paljon on kuitenkin jäljellä ikiaikaisista uskomuksista ja tavoista, vaikka ne ovat saaneet uudenlaisia muotoja uudessa ympäristössä. Vähintäänkin perheen ja suvun maineen varjeleminen on pysynyt tavoitteiden kärjessä.

Punainen morsian koostuu lyhyistä luvuista, pienistä kurkistuksista Albanian kyliin ja kaupunkeihin, hetkellisesti myös sen rajojen ulkopuolelle. Henkilögalleria on laaja, mutta se pysyy hallinnassa linkittyen lähes täysin Saban ja Doran sukuun. Ihmiskohtalot ovat paikoin nurjia, valinnat vaikeita ja teot anteeksiantamattomia, mutta Ibrahimin ote tarinankerrontaan on kiehtovalla tavalla kepeä ja jopa veikeä: surussa, murheessa tai muussa dramaattisessa ei laahusteta, vaan raskaissakin kokemuksissa on puoli, jonka voi liittää osaksi suvun kaanonia anteeksipyytelemättä ja kauhistelematta.

Vaikka Punaisen morsiamen maailma on kaikin tavoin todella kaukana omastani, pystyin ymmärtämään (tai ainakin luulin ymmärtäväni) monia tekoja ja ajatuksia, joita Ibrahim kuvaa. Perinteiset tavat ja uskomukset ovat kuin verkko, joka samaan aikaan vangitsee sisäänsä ja tuo suojaa sijattomana hapuilevaa maailmaa vastaan. Jos tekee niin kuin on aina tehty ja niin kuin on aina vaadittu, ei ehkä luo uutta ulkopuolelle, julkiseen tilaan, mutta oma elämä saa vahvistuksen kivijalalleen ja suunnan, jota kohti turvallisin mielin jatkaa.

Ibrahimin romaanin naiset eivät mitenkään säännönmukaisesti jää kenenkään jalkoihin: aina on mahdollisuus pieneen kapinaan ja uusiin ajatuksiin – aina voi tehdä valintoja, vaikka ne olisivat kuinka pieniä.

Ja aina voi kertoa tarinoita.


Anilda Ibrahimi: Punainen morsian
Suomentaja: Helinä Kangas
Ulkoasu: Emmi Kyytsönen
Tammi 2010
307 s.
Rosso come una sposa (2008)

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Kaisa Reetta T., Nenä kirjassa, Mari A:n kirjablogi, Kirjapolkuni, Kirja hyllyssä, Leena Lumi   

Pääsen täten aloittamaan Hyönteisdokumentti-blogin Frau, Signora & Bibi -haasteen, jossa on tarkoituksena lukea muilla kielillä kuin suomeksi, ruotsiksi, englanniksi, ranskaksi ja japaniksi kirjoitettuja kirjoja. Punaisen morsiamen alkuperäiskieli on italia.

29. lukemani kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen. Helmet-haasteesta kohta 26. Sukutarina.

22. tammikuuta 2017

Jani Saxell: Huomispäivän vartijat (#novellihaaste)



Jani Saxellin kuuden novellin kokoelma Huomispäivän vartijat sukeltaa lähitulevaisuuteen – joka on jo täällä. Vuonna 2007 julkaistun kirjan dystooppiset näkymät vilkuilevat aikaan, jota olemme jo alkaneet elää.

Novelleissa maailma on kirskahtanut kohti kontrolloidumpaa, hysteerisempää ja jyrkempää järjestystä. Terrorismia vastaan käytävä sota aiheuttaa Yhdysvaltoihin eron jälkeen lomailemaan matkailevalle Joonalle kuumat paikat kokoelman avaavassa Vapauden kaiho 2012 -novellissa. Tematiikka puree napakasti ja pelottavan todentuntuisesti, mutta kokonaisuutta rikkoo liian laajalle hapuileva rakenne.

Maailmanpalon vartijassa päähenkilönä on niinikään ihmissuhteiden riepottelema nuorimies, metrovartija Kaius, joka työvuoroissaan pitää yllä järjestystä Helsingin metrossa ja vapaa-ajallaan bodaa ja pelaa. Novelli avaa asiansa sotkevan nuoren miehen ajatusmaailmaa vähitellen, etäännyttää ja silti saa katsomaan tarkemmin.

Jääkautiset muodostelmat kertoo Henrikistä, joka toimii oikeuden maallikkolautamiehenä osallistuen osaltaan ihmisten hyvinkin arkipäiväisten töppäilyjen tuomitsemiseen. Novellin miljöö on Helsingin Salmisaaren käräjäoikeus, jossain vähän matkan päässä tulevassa, ajassa jolloin maahanmuutto on tulenpalava aihe, politiikkaa hallitsee tiukka puhe ja eroa meidän ja muiden väliin on rakennettu jo pitkään huolella...

Kärpäsen silmät vie jo varsin scifistäfiin tunnelmiin Pietariin, ja se jäi kokoelman novelleista minulle etäisimmäksi, vaikka väkivalta on päällekäyvää ja valvontayhteiskunta korruptoituneine rakenteineen kiinnostavasti kuvattu.

Suosikkini kokoelman novelleista on spefielementeillä pelaava Katalalähteentien sotilashallitus, jossa aivan tavallinen helsinkiläinen lähiö asukkaineen herää eräänä aamuna huomatakseen jääneensä jonkinlaisen näkymättömän voimakentän sisään vailla mahdollisuutta kommunikoida ulkopuolen kanssa. Varsin nopeasti ihmisyys paljastaa raadolliset puolensa ja lähiö siirtyy käytännössä sisällissotatilaan. Novellin jännite toimii alusta loppuun ja se tarjoilee herkullisia henkilöhahmoja ja juonenkäänteitä sekä pohdittavaa. Kuinka itse toimisin, kuinka pian vajoaisin?

Viimeisenä vaan ei vähäisimpänä luettavaksi tulee Menneisyydenhallintavirasto, josta aistin jo melkoisesti aineksia Saxellin myöhemmin kirjoittamiin romaaneihin Unenpäästäjä Florian ja Sotilasrajan unet. Saxell tykittää menemään romaaneista tutulla tyylillä Euroopan lähihistoriaa, joka kietoutuu pitkälti todellisten historiallisten henkilöiden kuten Albert Camusin ja Jim Morrisonin ympärille. Novellin idea on huikea: aikamatkustuksella tulevaisuuden maailmaa hallitseva tekoäly pyrkii muokkaamaan historian tapahtumia sellaisiksi, ettei edessä oleva tuhon aikakausi toteutuisi.

Jani Saxell on vahvasti omaääninen kirjailija, jolla on paljon painavaa sanottavaa ja vielä enemmän tietoa ja tutkimustyötä sanottavansa taustalla. Paikoin kertomisen vimma viskoo tarinaa yli säädyllisesti hallittavissa olevien rajojen, mutta jos antaa kerronnan viedä, eikä edes vaadi jarruttamaan, saa vastineeksi villiä ja pitelemätöntä, kenellekään kumartelematonta proosaa, joka kertoo dystooppisin elementein pelottavan hyvin ajasta, joka on jo alkanut, ja jonka loppua ei näy.


Jani Saxell: Huomispäivän vartijat
Ulkoasu: Anna Virtanen
Avain 2007
352 s.

Omasta hyllystä.

________

Toisaalla: Tiina Raevaara / Kiiltomato

25. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseenHelmet-haasteesta kohta 27. Kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja, sillä useampi novelleista sijoittuu Helsinkiin. Novellihaasteeseen saan kuusi novellia lisää (nyt yhteensä 137 novellia luettuna).

19. tammikuuta 2017

Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja



Yoko Ogawan Professori ja taloudenhoitaja on sangen sympaattinen ja omalaatuinen romaani. Omalaatuisuuden tuo ennen kaikkea aihepiiri, varsinaiselta kerronnaltaan kirja on hyvinkin harmiton ja siinä mielessä tuskin unohtumaton. Mukava lukukokemus yhtä kaikki, ja sopi erinomaisesti kiireiseen alkuvuoteeni.

Romaanin minäkertojana on välitysfirmassa taloudenhoitajan töitä tekevä nainen, jonka uusin asiakas on entinen matematiikan professori, joka on menettänyt auto-onnettomuudessa lähimuistinsa. Professori muistaa ja hallitsee kristallinkirkkaasti oman alansa vaikeimmatkin kaavat, mutta onnettomuuden jälkeisestä ajasta hän ei muista mitään – vain 80 minuuttia kerrallaan. Taloudenhoitaja toisensa perään on tuskastunut haastavaan asiakkaaseen, mutta uusin ei niin vain luovuta. Lisäksi hänen poikansa, jota professori alkaa kutsua Juureksi, tulee erinomaisesti toimeen vanhan miehen kanssa.

Professori ja taloudenhoitaja on lempeä ja ymmärtävä romaani ihmissuhteista ja välittämisestä. Lisäksi se kertoo erittäin kiehtovalla tavalla matematiikasta sellaisellekin lukijalle, joka ei koe kyseistä aihepiiriä kovin läheiseksi. Baseball on toinen aihe, jota tarina sivuaa usein ja yksityiskohtaisestikin, mutta toisin kuin matematiikasta, siitä en saanut itseäni innostumaan.

Professori näkee maailman pitkälti matemaattisten käsitteiden ja lukujen kautta. Hän selittää Taloudenhoitajalle ja Juurelle ymmärrettävästi ja ymmärtävästi lainalaisuuksia ja sääntöjä, joita nämä eivät ole koskaan tulleet ajatelleeksikaan ja huomaamatta avaa uusia ovia ja oivalluksia. Mikä opettaja, se todettakoon!

Itse en valitettavasti ole koskaan solahtanut matematiikan maailmaan, mikä harmittaa näin jälkeenpäin. Ei minulla koskaan sen kanssa ongelmia ollut, mutta suhteeni siihen oli lähinnä välinpitämätön. Niinpä päädyin lukiossakin lyhyeen matematiikkaan ja unohtamaan koko aineen vuosikausiksi – ennen kuin sitten huomasin yhtäkkiä olevani jostakin kummasta kohtalon oikusta yläkoulussa erityisopettajana ja tahkoavani oppilaiden kanssa läpi jos sun mitä funktioita ja yhtälöitä. No, aikaa ei saa käännettyä, eikä matematiikka minua edelleenkään ihan niin paljoa kiinnosta, että huvikseni sitä sen enempää opiskelisin, mutta suhteeni lukuihin ja abstraktiin maailmaan on muuttunut viime vuosina paljon.

Mitään matematiikan oppituntia Professori ja taloudenhoitaja ei tarjoile, vaan harmittoman ja sujuvan lukukokemuksen, tarinaltaan lohduttavan ja maailman ja elämän hyviä puolia korostavan. Voi tästä hyvinkin olla vaikka lohtukirjaksi, jos hyvin käy.



Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja
Suomentaja: Antti Valkama
Ulkoasu: Sanna-Reeta Meilahti
Tammi 2016
286 s.
Hakase no Aishita Sûshiki (2003)

Kirjastosta.

________

Toisaalla muun muassa: Lukuisa, Kartanon kruunaamaton lukija, Mummo matkalla, Pieni kirjasto

27. lukemani kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.
Helmet-haasteesta ruksaan kohdan 29. Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia.

13. tammikuuta 2017

Asko Sahlberg: Pilatus



Asko Sahlbergin kanssa uhkaa käydä kuten Alice Munron kanssa on jo käynyt: hänen taitavista, vaikuttavista ja jysäyttävistä kirjoistaan on vaikeaa keksiä enää uutta sanottavaa. Etenkin kun niitä on lukenut useamman lähes putkeen. Herodes oli ensimmäinen Sahlbergin romaani, jonka luin, ja se oli sitten menoa. Olen haalinut hänen vanhempia teoksiaan omaan hyllyyn jonkin verran, ja sain tuoreimman Pilatuksen joululahjaksi.

Mikä tapa viettää joulunaikaa tai mitä tahansa muuta aikaa, sen vain sanon! Sahlberg sukeltaa Pontius Pilatuksen nahkoihin ja tekee sen vimmalla ja voimalla. Hispaniasta ponnistava pienvirkamiehen poika lähtee kohti Roomaa, sitten legioonalaiseksi pohjoiseen ja jälleen Roomaan virkauralle, jonka hän aloittaa vankien kuulustelijana edeten vähitellen yhä korkeammalle. Oikeat suhteet on osattava solmia oikeisiin henkilöihin ja siinä Pilatusta auttaa muun muassa sotilastoveri Seianus, joka tuntee Rooman kujeet häntä paremmin.

Pilatus puurtaa työssään ja ihmissuhteissaan, menee naimisiin älykkään Claudian kanssa, josta tulee hänen tärkein kumppaninsa ja neuvontantajansa, saa pojan Pilon. Mutta jokin hiertää, Rooman valtataistelut ja juonittelut eivät luonnu Pilatukselta helposti. Niin hän onnistuu saamaan keisari Tiberiukselta valtuudet lähteä Juudean prokuraattoriksi.

Rauhaa ei Juudeakaan Pilatuksen mielelle tuo, sillä juutalaisten keskuudessa on paljon kapinallisuutta ja levottomuutta. He eivät suostu hyväksymään roomalaisten uskontoa tai pitämään keisaria jumalana. Pilatus pyrkii tasapainottelemaan tehtävässään, mutta huomaa kerta toisensa jälkeen tekevänsä merkittäviä virheitä. Erään nasaretilaisen puusepän Jeshuan kohtaaminen vaikuttaa Pilatukseen suuresti, vaikkei hän sitä heti myönnäkään – tai ymmärrä.

Vaan aika on katoavaista niin kuin on valtakin. Keisari Tiberius kuolee ja Pilatuksen on selvitettävä oma asemansa uudessa tilanteessa. Vanha sotaveli Seianus on noussut merkittävään asemaan Roomassa, mutta juonia ei vielä ole juonittu loppuun asti.

Antiikin historia ei koskaan ole ollut kiinnostusteni kärkipäässä, enkä yliopistossakaan opiskellut siihen liittyen yhtä pakollista peruskurssia enempää. Kuin huomaamatta Asko Sahlberg saa romaaninsa kautta lukijan innostumaan ihmissuhdeverkostoista, vallanjaosta ja sukulaisuussuhteista, jotka aiemmin ovat tuntuneet pakolliselta pahalta, jos siltäkään. Toki kyse on fiktiosta, mutta kuten hyvien historiallisten romaanien kohdalla aina, tämäkin tarina pohjautuu tutkimustietoon, vaikka vapauksia ottaakin.

Mikä Sahlbergissa ja etenkin hänen historiallisissa romaaneissaan sitten kiehtoo? Koin lukiessa vahvaa kirjan imua, ensimmäisistä lauseista alkaen. Se on useimmiten erinomaisen hyvä merkki siitä, että on tullut eksyttyä oikean kirjan äärelle. Sahlberg kuljettaa tarinaansa huolella mutta junnaamatta, ennakoiden mutta jännitteen säilyttäen. Pilatus on päähenkilönsä jälkiviisautta: se on tarina, jonka Pontius Pilatus kertoo vanhana miehenä, jo kaiken kokeneena, säilöäkseen oman näkemyksensä ruukkuun jälkipolvia varten.

Kirjassa yhdistyvät eteenpäin rullaava juoni moninaisine tapahtumineen sekä pohdiskelevat osuudet, joiden teemaksi muotoutuu aika ja valta eri puolineen. Sahlberg kirjoittaa hiottua proosaa, josta ei löydy napistavaa. Sen sijaan aukeama toisensa perään paljastaa huolella mietittyjä ajatuksia ja paneutunutta pohdintaa. Aika ajoin lauseita jää maistelemaan ja miettimään pidemmäksi aikaa.

Pilatuksen ansiot ovat suuret, ja historiallisena romaanina se yhtäältä antaa mahdollisuuden kuvitella kuinka historialliset asiat ehkä saattoivat mennä ja miksi, ja toisaalta se paljastaa jotain olennaista ihmisyyden ajattomuudesta.

"Aika on suuri kujeilija. On öitä, jotka eivät tunnu koskaan löytävän tietään aamuun. On kuukausia, jotka hukkuvat syöksyvien vuosien vyöryyn. Aika pysähtyy, aika matkaa, aika havahtuu, aika laukkaa ja ihminen, johon aika väkevillä kourillaan tarttuu, on vähäisempi kuin tähkästä irronnut siemen, jota tuulet kuljettavat. Niin ihminen huomaa joutuneensa huomisiin, vaikka eilisten jälkeiset eivät ole vielä varisseet hänen yltään. Ajassa ihminen on aina hukassa, sillä kaikkiin suuntiin leviävässä autiomaassa ei kirkkaimpienkaan tähtien tähyäjä voi välttyä eksymiseltä."

Asko Sahlberg: Pilatus
Kannen kuva: Antonio Ciseri (Ecce Homo)
Like 2016
440 s.

Omasta hyllystä.

_______

Toisaalla: Kulttuuri kukoistaa, Tuijata. KulttuuripohdintojaHabaneran havaintoja

19. lukemani kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.
Helmet-haasteesta kohta 35. Kirjan nimessä on erisnimi.

10. tammikuuta 2017

11 vuotta bloggausta – 11 parasta kirjaa

Budapestilaisia ilmapalloja kesällä 2015.

Huh, niin vain on vuosi taas vierähtänyt ja Eniten minua kiinnostaa tie täyttää jo 11 vuotta. Varhaisteini, ah. Mikä elämänvaihe! Hieman epämääräinen, väistämättä hämmentävä, kaikenlaisia muutoksia alkaa tapahtua, päässä hyrrää ja toisinaan haluaa vielä olla ihan pieni.

Edelleenkään en ole saanut tehtyä minkäänlaisia muutoksia blogini ulkoasuun. Facebook-sivua ei ole. (Twitter on, hahaa!) Kuvat ovat mitä ovat, kamera alkaa vedellä viimeisiään ja kännykällä kuvaaminen ei aina nappaa. Tekstiä pukkaa milloin nopeammin, milloin hitaammin. Pääsääntöisesti se käsittelee luettuja kirjoja. Takana oleva syksy oli niin tyrmäävä, ettei mistään henkilökohtaisemmasta kirjoittaminen tuntunut yhtään luontevalta. Ehkä nyt keväällä taas.

Teitä lukijoita riittää, se on mahtavaa! Kiitos kaikille klikkailijoille ja kommentoijille! Joskus silloin aikoinaan blogin ensimmäisinä vuosina kommentit ja lukijat olivat vähissä, enkä kumpaakaan ehkä osannut edes kaivata. Kirjoittelin mitä sattuu ja mistä sattuu, se oli ihan toisenlaista blogiaikaa kuin tämä nykyinen. Ei tarvittu kuvia, ei omaa nimeä, ei selkeitä teemoja. Julkiset päiväkirjat olivat yleisin blogimuoto.

Pitkä tie on internetissäkin kuljettu vuodesta 2006 alkaen. Olen tainnut silti jäädä vähän jumiin siihen alkuperäiseen tyyliin – ainakin nimimerkin taakse, jos ei muuta. Reliikki, hah.

Viime vuonna blogini täyttäessä pyöreitä kysyin aiheideoita teiltä. Yksi oli lempikirjojeni esittely. Olen liikkeissäni toisinaan sangen verkkainen, niinpä ideoihin ei ole tullut vielä oikein tartuttua.

Joten blogisynttäreideni kunniaksi: tässä tulee suosikkikirjojeni TOP11!


pexels.com CC0

Koskettavin
Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Klassisesti kolahtavin
Väinö LinnaTäällä Pohjantähden alla


pexels.com CC0


Kieleltään ja tunnelmaltaan mykistävin
Asko Sahlberg: Pimeys

Tarinallisin
Jeffrey EugenidesMiddlesex


pexels.com CC0


Taiturimaisin
David Mitchell: Pilvikartasto

Pyörteisin
Eleanor Catton: Valontuojat

Jykevin
Jonathan Franzen: Vapaus



Wikimedia Commons (Public Domain)

Ylevin ja kasvattavin
Louisa M. Alcott: Pikku naisia

Lohduttavin
Anu Jaantila: Sanna & Sam -sarja


Wikimedia Commons (Public Domain)


Historian rakastamiseen pyytelemättä tyrkkäävä
Kjell Westö: Missä kuljimme kerran


By Rob Bogaerts (ANEFO)
(GaHetNa (Nationaal Archief NL))
CC BY-SA 3.0

Ja se yksinkertaisesti vain kaikkein paras
John Irving: Oman elämänsä sankari



______________________


Salaisuudet on siis paljastettu, uusien timanttien etsiminen jatkuu. Kiitos matkaseurastasi tähän asti, lukijani. Tie kiinnostaa, aina vain, vieköön se meidät uusiin seikkailuihin edelleen.

8. tammikuuta 2017

Perhettä ja sukua

Suku- ja perhesaagat kiehtovat minua kirjallisuudessa lähes poskettoman paljon. Muuten kepoinen kirja saattaa hyvinkin saada heppoisuutensa anteeksi, jos siinä on sukupolvien ketjua, salaisuuksia ja kähmintää. Perheeseen ja sukuun yhdistyy niin paljon painavia merkityksiä, ettei ole ihmekään, kuinka yleinen aihepiiri se kaunokirjallisuudessa on.

Tammikuun alkupuolen lukemistoon osui peräkkäin kaksi kotimaista perheromaania. Katja Ketun Surujenkerääjä tuli joskus hankittua e-kirja-alesta ja Riitta Jalosen Kuka sinut omistaa valikoitui entisen työpaikkani lukupiirin alkuvuoden kirjaksi (saatoinpa jopa itse sitä ehdottaa vaikututtuani Kirkkaudesta niin paljon, heh). Vaikka kirjat ovat keskenään hyvin erilaiset, niissä on kantavana teemana perhe ja eräänlainen ulkopuolisuus.




Kuka sinut omistaa sukeltaa määrittelemättömään aikaan 1900-luvun puolivälin jälkeiseen aikaan. Heidi on nuori tyttö, perheensä ainokainen, ei vielä aikuinen muttei enää ihan lapsikaan. Kun perheeseen tulee sijoituslapseksi parivuotias Jean, kaikki muuttuu. Poika pysyy perheessä pitkään, hänestä tulee sen osa, rakas ja joskus raivostuttavakin. Mutta vaikka Heidin perhe tekee kaikkensa pitääkseen pojan luonaan, ei byrokratialle voi lopulta mitään.

Kirja on kirjoitettu kuulaasti, se jättää lukijalle mietittävää. Pituuttakin on alle 160 sivua, liikaa Jalonen ei totisesti jauha. Vaikka tarinassa on monenlaiset tragedian ainekset kasassa, ja vaikka kieli on kaunista, en päässyt sen kanssa yhteyteen. Luin eteenpäin, luin loppuun. Siinä se. Jäin pohtimaan, oleko kovinkin tunnekylmä ihminen vai mikä minussa on vikana, kun en saanut kirjasta juuri mitään irti. Jalonen kuvaa lapsuuden loppua rankastikin, mutta siltikään en ollut siitä moksiskaan. Kirja ja lukija eivät kohdanneet.




Katja Ketun tyyli on sekä ihastuttanut että vaivannut minua. Surujenkerääjä on hänen esikoisteoksensa, ja siinä on jotain sellaista, mikä ilahduttaa villeydellään että myös hiertää kokeilunhalullaan. Surujenkerääjä on lappilaista sukua oleva nuori nainen, joka kerää muiden suruja kivinä reppuunsa ja haluaa palauttaa kovia kokeneen sukunsa maineen. Sukuun kuuluu vahvoja naisia kolmessa polvessa, tarinoita ja kerrottavaa.

Surujenkerääjä kulkee mutkaisen tien ensin Rovaniemelle ja sitten Turkuun. Matkalle osuu miehiä ja menetyksiä, viinaa ja väsymystä. Oman perheen menneisyyden tonkiminen tuo kuitenkin tulosta, ja sukulinjasta paljastuu yhtä sun toista.

Kirja on verevä ja vetävä, mutta sen rikkonainen rakenne jättää juovan. Aikatasoja on mennyt ja nykyinen, juonenpätkiä Surunkerääjän seikkailuista sukulaisiin ja pitkäksi aikaa tuntemattomana pysyttelevään päiväkirjankirjoittajaan. Suvussa toki on kerrottavaa siinä missä vaiettuakin, mutta paikoin kirjan rakenne tuntui ahneelta – kuin kaikki vähänkin kiehtova olisi haluttu ynnätä mukaan ja kietoa osaksi tarinaa.

Vaikka sukutarinat noin pääsääntöisesti siis ovat mieleeni, nämä kaksi kirjaa eivät olleet siinä lajissa mitenkään ylittämättömiä. Kummassakin on reilusti hyvän kirjan ja tarinan elementtejä, mutta siinä ohessa jotakin, joka ei tee lukemisesta niin nautinnollista kuin se parhaimmillaan tämän aihepiirin parissa on.


Riitta Jalonen: Kuka sinut omistaa
Ulkoasu: Laura Lyytinen
Tammi 2013
159 s.

Kirjastosta.


Katja Kettu: Surujenkerääjä
Ulkoasu:
WSOY 2005
268 s., e-kirja

Omasta hyllystä.

________

Ketun kirjasta toisaalla: Bibliofiilin päiväunia, Kirjakuiskaaja

Jalosen kirjasta toisaalla: Lumiomena, Kirjainten virrassa, Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia, Sinisen linnan kirjasto, Kirjojen keskellä

Surujenkerääjä on 21. ja Kuka sinut omistaa 23. lukemani kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen. Helmet-haasteesta ruksaan kohdat 28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan (Jalonen) ja kohdan 42. Esikoisteos (Kettu).

6. tammikuuta 2017

Joyce Carol Oates: Tavallinen rakkaus



Joyce Carol Oatesilta lukemani romaanit Sisareni, rakkaani, Blondi ja Haudankaivajan tytär ovat olleet vahvoja ja vaikuttavia kirjoja. Kosto: rakkaustarina on myös tullut luettua, mutta siitä en ole kirjoittanut. Näiden kirjojen perusteella olen tehnyt sen päätelmän, että Oates on todellakin minun kirjailijani, hänen kynästään lähtee jotain sellaista, joka minun kuuluu lukea.

Oatesin (s. 1938) tuotanto on todella laaja, eikä sitä ole lähimainkaan kokonaan suomennettu. Joskus divariretkellä satuin bongaamaan hyllystä tutun kirjailijan mutta vieraan kirjannimen: Tavallinen rakkaus. Kapoinen olomuoto kiinnosti myös, olen tottunut Oatesin järkälemäiseen tyyliin. Kyse olikin novellikokoelmasta.

Tavallinen rakkaus on 12 novellin kokoelma. Novellit on valittu ja suomennettu neljästä vuosina 1966–1974 ilmestyneestä kokoelmasta. Aloittelin lukemista jo joulukuisella Novellimaratonillani, jolloin luin kolme ensimmäistä. Nyt paahdoin kokoelman loppuun.

Tai paahdoin ja paahdoin, pikemminkin nautiskelin, ahdistuin ja säännöstelin. On nimittäin selvää, että Oates on myös novellien kirjoittajana yhtä piikikäs ja viiltävä kuin romaaneissaan. Aivan yhtä suureen vimmaan kuin vaikkapa lähes 1000-sivuinen Blondi novellimitta ei häntä päästä, mutta tarinan kaaret on rakennettu huolella, jännite on käsinkosketeltava ja henkilöissä voimaa.

Eniten nautin – jos ja kun valita pitää – novelleista Minne menet, missä olet ollut? sekä Joen varrella. Molemmat kuvaavat nuoren naisen elämää ja valintoja, joita tekee silloin, kun ei vielä muusta tiedä. Valinnat johtavat seurauksiin, joita ei osaa kuvitellakaan ja jos aikaa voisi kääntää takaisin, sen varmasti tekisi. Minne menet, missä olet ollut? rakentaa jännitteensä hienovaraisesti ja huomaamatta, eikä novellin lopussa voi uskoa, minne ollaan alusta tultu. Nuori Connie on tottunut olemaan se kaunis tyttö, joka voi olla hieman ylimielinenkin, vaikka kaipaakin huomiota ja hellyyttä. Huomiota hän ainakin saa, enemmän kuin haluaisi. Joen varrella on samantyyppinen. Helen on karannut aviomiehen ja pienen lapsensa luota ihastuksen perässä, mutta palaakin kotiin. Isä hakee hänet bussiasemalta, mutta miehen, joka on tehnyt kaikkensa antaakseen perheelleen enemmän kuin on itse saanut, on vaikeaa ymmärtää tyttären valintoja.

Oates kirjoittaa pääosin naisista, naisen elämästä ja naisnäkökulmasta. Oatesin naiset eivät ole mitään yksioikoisia sankareita, vaan osin typeryyksiä tekeviä, vietävissä olevia, mustasukkaisia tai kateellisia. Novelleissa paljastuu luonteenpiirteiden laajuus ja ihmisten monimutkaisuus: tekojen ja sanojen tuomitseminen ei ole aivan yksinkertaista, ei välttämättä edes silloin, kun mukaan astuu väkivalta.

Monessa Tavallisen rakkauden novellissa koetaan jopa kuolemaan johtavaa väkivaltaa tai vahvasti sen uhkaa. Oates ei kuitenkaan kirjoita väkivallasta mässäillen, vaan pikemminkin todeten. Hän näyttää, kuinka voi käydä joko onnettomien sattumusten, mielenhäiriön tai vakaan harkinnan jälkeen.

Koen Joyce Carol Oatesin vahvana, kantaaottavana kirjailijana. Hän ei paasaa, vaan asettaa lukijan pohtimaan omaa suhtautumistaan ja mielipiteitään. Onko typeriä valintoja tehneellä ihmisellä mahdollisuus palata takaisin? Kerjääkö joku joskus verta nenästään? Miksi pysyä avioliitossa, jossa ei ole onnellinen eikä voi sellaiseksi tullakaan? Onko lapsi kiitollisuudenvelassa vanhemmilleen?

Ottaen huomioon novellien kirjoitusajankohdan 1960–70-luvuilla niissä on vahvan feministinen ote. Oates kirjoittaa anteeksipyytelemättä kotirouvien ja pikkuvaimojen arjesta, osoittaa tyhjyyden, johon voi päätyä, kun ei itse osaa (tai halua!) vaatia enempää tai ympäröivät asenteet ja rakenteet eivät anna siihen mahdollisuutta. Kuten todettua, novellien henkilöt eivät kuitenkaan ole mitään kiiltokuvia tai jalustalle nostettuja, vaan kokonaisia ihmisiä heikkouksineen. Siksi Oatesia lukeekin mielellään, vaikkeivät tarinat ole läheskään sitä, mitä kutsuisin miellyttäväksi kirjallisuudeksi.


Joyce Carol Oates: Tavallinen rakkaus
Suomentaja: Jussi Nousiainen
Ulkoasu: Seppo Polameri
Otava 1982
250 s.
Novellit valittu kokoelmista Upon the Sweeping Flood (1966), The Wheel of Love (1970), Marriages and Infidelities (1972) ja The Goddess and Other Women (1974)

Omasta hyllystä.

______

Avaan tällä kirjalla omalta osaltani Sivutiellä-blogin Feministisen lukuhaasteen.
#novellihaasteeseen kirjaan 12 novellia lisää. Nyt luettuna on 131 novellia.
22. lukemani kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.
Helmet-haasteesta nappaan kohdan 30. Kirjan nimessä on tunne.

5. tammikuuta 2017

Bjørn Berge: Kartalta kadonneet – 1800– ja 1900–luvun unohdetut maat




Ihmiset kiinnostuvat kyllä erikoisista asioista! Kuten nyt vaikka autoista tai elektroniikasta tai kirjallisuudesta. Tai postimerkeistä. Etenkin postimerkeistä, jotka ovat sellaisista maista, joita ei enää ole olemassa. Niistä kiinnostui norjalainen Bjørn Berge (kaikenlaisen muun ohella, kuten kirjan esipuhe paljastaa).

Kartalta kadonneet – 1800– ja 1900–luvun unohdetut maat on sotien ja siirtomaiden historiikki, anekdoottikokoelma ja ulkoisesti erittäin kaunis kirja. Se käy siis läpi maita ja hallintoalueita, joilla on painettu oma postimerkki ja jotka ovat olleet toiminnassa ja elossa vuoden 1840 jälkeen. Luvut ovat lyhyitä, parin aukeaman mittaisia. Mukana on tietolaatikko alueen olemassaoloajasta, asukasluku ja pinta-ala. Kuvituksena on kyseisen alueen postimerkin kuva Bergen kokoelmasta.


Neuvostoliitto ei kuulu unohdettuihin maihin, mutta on silti tunnetusti mennyttä.

Berge on koonnut alueista kiinnostavaa tietoa ja saanut sen mahtumaan yllättävän pieneen pakettiin. Osasta alueista on kirjoitettu lähinnä niiden yleensä jossain määrin erikoisen historian faktatiedot, joistakin taas on lisäksi esimerkiksi aikalaiskuvausta tai tunnelmia fiktiivisistä lähteistä kuten elokuvista tai kirjallisuudesta. Lisäksi Berge kuvaa kokoelmansa postimerkkiä paikoin turhankin yksityiskohtaisesti ottaen huomioon, kuinka vähän käsittelytilaa kullekin alueelle on lopulta varattu.

Monet esitellyistä alueista ovat olleet sanalla sanoen persoonallisten hallitsijoiden käsissä, kuten nykyisen Intian alueella vuosina 1818–1949 sijainnut islamilainen Bhopal, jonka neljä peräkkäistä hallitsijaa olivat naisia tai Ranskan Indokiinan alueella vuosina 1888–1890 ollut Sedang, joka oli ranskalaisen rehvastelijan Charles-Marie David de Mayrénan henkilökohtainen suuruudenhullu kuningaskuntatavoite.


Riukiusaaret löytyvät karttapalloltani.

Sodilla ja valtioiden välisellä valtataistelulla on ollut olennainen merkityksensä myös kartalta jo kadonneiden alueiden historiassa, kuten odottaa sopii. Siirtomaajärjestelmän purkautuminen on muuttanut maailmankarttaa olennaisesti, myös pienten ja häilyväisempien alueiden osalta. Riukiusaaret Japanin eteläpuolella ovat yksi esimerkki alueesta, johon sota – tässä tapauksessa toinen maailmansota – on olennaisesti vaikuttanut. Saaret olivat vuosisatojen ajan itsenäinen kuningaskunta ennen kuin siirtyivät Japanin vallan alle 1879, mistä alkoi paikallisen kulttuurin alistaminen ja tuohoaminen. Toisessa maailmansodassa Yhdysvallat puolestaan valloitti alueen väkivaltaa kaihtamatta. Suurimmalla saarella Okinawassa on edelleen 30 000 Yhdysvaltojen armeijan sotilasta.

Kartalta kadonneet on kiehtova ja näyttävä kirja, joka sopii eräänlaiseksi hakuteokseksi ja uusien kiinnostuksenkohteiden etsimiseen. Kovin syvällisesti se ei aihettaan käy läpi, vaan luvut ovat pintaraapaisuja. Berge on kyllä koostanut uteliaita varten lisätiedonlähteitä ja kirjallisuuslistan.

Kirjan ongelma on sen sirpaleisuus: vaikka luvut ovat lyhyitä ja teksti nopealukuista, yleistajuista ja sujuvaa, lukeminen itsessään on hidastempoista, sillä kirjaa ei jaksa lukea kovin pitkiä pätkiä yhteen menoon. Toisteinen rakenne palvelee kirjan aihetta, mutta hidastaa lukemista, sillä siihen kyllästyy helposti. Itse luin kirjaa varsin pitkän aikaa, muutaman luvun päivässä.

Bergen teos on ehdottomasti tutustumisen arvoinen. Sen aihepiiri on mielenkiintoinen ja käsittelytapa helpostilähestyttävä. Ohimennen oppii paljon uutta, jos ei muuta niin ainakin sen, etteivät maailman ja historian ihmeellisyydet koskaan lakkaa hämmästyttämästä.


Bjørn Berge: Kartalta kadonneet – 1800– ja 1900–luvun unohdetut maat
Suomentaja: Taija Votkin
Ulkoasu: Ville Laihonen / Sisko Honkala
Art House 2016
236 s.
Landene som forsvant. 1840–1970 (2016)

Arvostelukappale.

_______

Toisaalla: Kirjasta kirjaan

16. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen (ja viimeinen bloggaamatta ollut vuonna 2016 lukemani kirja, nyt uutta vuotta kohti!).

4. tammikuuta 2017

Matkoja Ameriikkaan



Ameriikan ihmemaa on aivan olennainen tekijä juuri alkaneessa Muuttoliikkeessä-lukuhaasteessani: onhan se vetänyt puoleensa seikkailijoita ja paremman elämän etsijöitä jo vuosisatoja. Aloittelin aihetta ohimennen jo viime vuoden puolella ennen haastettakaan, sillä HBO:n huimasta Westworld-sarjasta intoutuneena nappasin kirjastosta luettavaksi Stephen Cranen (1871–1900) kirjoittamia aitoja länkkärinovelleja. Ne on suomentanut Anssi Hynynen ja julkaissut Faros kokoelmana Morsian saapuu kaupunkiin ja muita lännentarinoita.

Kokoelmassa on kuusi novellia, joissa todella ollaan hyvin aidossa villin lännen tunnelmassa: ratsastetaan ja leiriydytään autiomaassa, matkustetaan junalla aavikon läpi, pelataan korttia saluunassa, kilistellään kannuksia ja viskilaseja sekä pyöritellään revolvereja. Näin jälkikäteen en muista lukemastani kovin kummoisia hetkiä: olennaista novelleissa on jännityksen ja käänteen odottaminen, pahaenteinen väkivallan tunnelma. Toisinaan jotakin tapahtuu, toisinaan ei mainittavasti. Henkilöhahmot ovat sanalla sanoen hieman yksinkertaisia, suorastaan kerjäävät verta nenästään tai ovat itse kiihkeitä ja ajattelemattomia.

Niminovelli Morsian saapuu kaupunkiin on sentään aivan oivallinen, siinä pikkukaupungin sheriffi on mennyt salaa naimisiin isommassa kaupungissa ja tuo nuorikkonsa ensi kertaa kotipaikkakunnalleen – pahinta peläten ja pahan myös kohdaten. Jännite novellissa on onnistunut ja se tarjoaa kutkuttavan ja odottamattoman käänteen lopussa.

Muuten on ikävä kyllä todettava, että länkkärimeininki ei tässä muodossa oikein purrut minuun. Westworld potki paremmin. (No, Cranella ei toki ole novelleissaan kyborgeja, mitä ei kyllä voi edes vaatia). Joskin Cranen novelleissa on toki juuri sitä, mitä villin lännen romantiikka kaipaa: väkivaltaa, uhittelua, pienten ohimenevien ja näennäisesti merkityksettömien hetkien aiheuttamia maanvyörymiä.

Antti Tuurin Ameriikan raitilla – muistoja, matkoja puolestaan on jo kolmas häneltä melko lyhyen ajan sisään lukemani matkakertomus. Olen viehättynyt Tuurin rauhalliseen tyyliin, jolla hän tekemistään matkoista kertoo. Ameriikan raitilla kuvaa niitä useita matkoja, jotka Tuuri on tehnyt Yhdysvaltoihin ja Kanadaan 1980-luvun puolivälistä alkaen romaaniensa taustatutkimusta ja myöhemmin niistä puhumista varten.

Tapansa mukaan Tuuri kuvaa matkojen sujumisia, pieniä sattumuksia, aikaisia heräämisiään, hotelliöitä, kuljettuja katuja ja vierailtuja museoita, kohtaamiaan ihmisiä ja syömiään ruokia. Samalla kuin ohimennen tullaan kerratuksi, kuinka eri romaanien taustatiedot, tapahtumapaikat ja yksityiskohdat saavat alkunsa ja vahvistuksensa.

Olen joskus nuorena plikkana lukenut Pohjanmaa-sarjasta joitakin osia, ja muistan pitäneeni lukemastani. Nyt tämän luetun matkakirjan myötä sain innostuksen palata kertaalleen luettuun, ja uskoisin Pohjanmaa-sarjan näkyvän jollain aikajänteellä täällä blogissani. Tai ainakin muuten Antti Tuurin: on jo aika palata hänen proosansa pariin näiden kaikkien matkakirjojen jälkeen.

Tie Ameriikan raitille on siis reteästi avattu, nyt ei muuta kuin seuraavan lähtevän laivan matkaan!


Stephen Crane: Morsian saapuu kaupunkiin ja muita lännentarinoita
Suomentaja: Anssi Hynynen
Ulkoasu: Mauri Laukkanen / Mari Siipola
Faros-kustannus 2007
152 s.

Kirjastosta.


Antti Tuuri: Ameriikan raitilla – muistoja, matkoja
Ulkoasu: Kirsti Maula
Otava 2016
224 s.

Kirjastosta.

_______

Cranesta toisaalla: Kaisu-Maria Toiskallio / Kiiltomato.net
Tuurista toisaalla: Jorma Melleri

Cranen kirja on 18. lukemani kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen ja se kasvattaa #novellihaasteen novellimääräni 119:ta.

Tuurin kirja on 20. haasteen kirja ja se puolestaan avaa Muuttoliikkeessä-haasteen omalta osaltani. Helmet-haasteesta nappaan kohdan 37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta.

3. tammikuuta 2017

Asko Sahlberg: Pimeys



Tämän tekstin kirjoittaminen tuntuu vaikealta. Usein niin käy, jos lukee jotain yhdentekevää, keskinkertaista tai muuten vain hajutonta ja mautonta. Jos lukee jotain selvästi huonoa (loppuun asti), voi vähän revitellä. Ilkeillä ei pidä, tai ei ainakaan pitäisi. En ole siinä suhteessa puhdas pulmunen, en.

Toisinaan sitä lukee jotain niin hienoa ja erityislaatuista, että yhtä aikaa tekee mieli toitottaa se kaikille ja pakottaa muutkin lukemaan ja samaan aikaan haluaa pitää aarteen ja salaisuuden itsellään: my precious!

Aloitin Asko Sahlbergin mojovaa Pimeys-trilogiaa jo kauan sitten, joskus keväällä 2016. Tähän vuonna 2014 julkaistuun painokseen on sisällytetty kolme kirjaa: Pimeän ääni, Hämärän jäljet ja Paluu pimeään. Jo ensimmäisiltä sivuilta alkaen oli selvää, että käsissäni on jotain, mikä jättää pysyvän jäljen. On se sitten pimeyttä, samanmielisyyttä tai häkellystä upean kirjallisuuden äärellä.

Pimeys kertoo juuriltaan suomalaisesta miehestä, joka on muuttanut Ruotsiin. Hän on halunnut jättää menneen taakseen, kokonaan. Samalla uusi asuinpaikka on jotain, mihin hän ei halua kiintyä, ei ainakaan ihmissuhteiden kautta. Mies puuhailee erilaisia hanslankarin hommia lain oikealla ja väärällä puolella, vaeltaa pitkin kaupunkia ja, niin, huomaamattaan joutuu tekemisiin ihmisten kanssa. Pimeän ääni on Sahlbergin esikoisteos, mitä ei uskoisi, tai ehkä sittenkin uskoo. Se on täynnä lauseita, jotka voisin alleviivata moneen kertaan, kirjoittaa seinälle ja lukea joka päivä. Minun katseeni lävisti pimeää.

Ehkä juuri se jarrutti lukemistani niin, että kirja jäi lepäämään moneksi kuukaudeksi ensimmäisen osan loputtua. Halusin säästellä, pelkäsin hieman, en halunnut edetä, jottei kirja loppuisi. Sitten tulin järkiini ja ahmaisin kaksi jäljellä ollutta osaa lähes yhteen menoon. Säästely ei ainakaan auta. Niin jää paljon lukematta ja kokematta.

Hämärän jäljissä mies haluaa antaa jotain itsestään ja päätyy töihin vammaisten hoitokotiin. Muutos on suuri, muttei lopullinen. Melankolia ja yksinäisyys näkyvät ja tuntuvat, todella. Mutta ilman muita ihmisiä ei kaupungissa voi elää, vaikka kuinka haluaisi. Paluu pimeään vie eräänlaiseen alkupisteeseen, jonnekin, missä voi olla kotonaan, vaikka valoisaa se ei ole.

Tiedän, ettei tällaisesta juonikuvauksesta saa paljoa irti, mutta miksi pitäisi saadakaan. Sahlbergin kynä on taianomainen, se kietoo lukijan arvoituksiin ja ajatuksiin, joita ei ole tiennyt ajattelevansakaan. Se saa tuntemaan yhteyttä ihmisiin, joita ei koskaan ole ollutkaan ja houkuttelee kohti maailmankuvaa, joka ei tunnu omalta. Pimeydessä huumaavaa on sen valmius ja kokonaisuus. Tuntuu, ettei kirjassa ole yhtään ylimääräistä (ja pienoisromaaneja osat ovatkin yksittäin ajateltuna), ja silti siinä on paljon enemmän kuin uskoisi, yhä uusia silmuja ja taimia. Tarina jää mieleen elämään, kehittyy eteenäpäin, pohdituttaa.

En osaa tarpeeksi selvästi sanoa, kuinka paljon arvostan Asko Sahlbergia kirjailijana. Ja kuinka onnellinen olen, että olen lopultakin hänet löytänyt muutenkin kuin vain ahneesti haalittuina lukemattomina kirjoina hyllyssä. Tässä on jotain suurta ja oikeaa, tällaista on laatu.


Asko Sahlberg: Pimeys
Kannen kuva: Hannes Heikura
Like 2014
573 s.

Omasta hyllystä.

Sisältää teokset Pimeän ääni (2000), Hämärän jäljet (2002) ja Paluu pimeään (2006).

_______

Toisaalla: Kulttuuri kukoistaa

14. lukemani kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen. Tämä sopisi erinomaisesti Muuttoliikkeessä-haasteeseen, mutta koska luin kirjan jo ennen haasteen alkua, en voi sitä hyödyntää – mutta vinkkinä muille!

2. tammikuuta 2017

Kari Välimäki: Todensanat



Hyvää alkanutta vuotta 2017! Vuodenvaihde on juhlittu ja siitä selvitty, listaa tehty tekemättömistä asioista ja uusiin kirjoihinkin tartuttu. Vielä on kuitenkin puimatta muutamia viime vuoden lopulle osuneita lukukokemuksia. Yksi niistä on Kari Välimäen novellikokoelma Todensanat.

Välimäen novelli Uudet perunat ihastutti minua persoonallisella kertojaratkaisullaan lukiessani Ruumiittomat-kokoelmaa. Novelli löytyy myös Todensanoista, ja se vain parani toisella lukukerralla. Sen verran voin paljastaa, että kuolema on jännä veitikka... mutta lue loput itse.

Välimäki kirjoittaa laajasti ja ennakkoluulottomasti. Kokoelmassa on mukana 30 novellia, joista lyhyimmät ovat vain parin (e-kirja)sivun mittaisia, pisimmätkään eivät valtaisan pitkiä. Vaikka Välimäen tyyliin ei kuulu pohjustaa novellejaan sivukaupalla, ne tuntuvat lyhyimmilläänkin mietityiltä kokonaisuuksilta.

Parasta Välimäen novelleissa on niiden absurdius: ikinä ei voi tietää, mihin suuntaan mennään. Tavanomaiset asiat – flyygeli, hyttyset, perunajauhot, kalajutut, metsä – voivat keikahtaa aivan villeiksi ja ennalta-arvaamattomiksi. Jos toivoo liian todenmukaista puhetta, sitä myös saa. Jos haluaa nauttia, nautinto voi tulla yllättävästä suunnasta. Ihminen on ihmiselle vaaraksi ja floora ja fauna voivat vaihtaa paikkaa keneltäkään kysymättä. Härkänen istuu kivellä ja härnää neitokaisia, ahne kuningas saa ansionsa mukaan.

Niin, tosiaan, osa Todensanojen novelleista on kuin ilkikurisia satuja. Niissä hyödynnetään saduista tuttuja aihioita: hallitsijoita, puhuvia eläimiä, metsään piiloutuvaa vierautta. Vaikka aiheet ovat ikiaikaisia, Välimäki saa niihin uutta puhtia ja omaa ääntään. Vakuuttavaa!

Toisaalta kun kokoelmassa on näinkin hurja määrä novelleja, ne väistämättä sekoittuvat toisiinsa ja osa haipuu mielestä aika nopeastikin. Jäljelle jää kuitenkin hyvä mieli ja tunne lukemisen ilosta. On saanut jotain uutta pureskeltavaa, on tullut yllätetyksi, on nähnyt asioita uudesta näkökulmasta. Mikä sen parempaa lukemista, eipä juuri mikään!


Kari Välimäki: Todensanat
Ulkoasu: Jaana Ojalainen / Maria Carole
Osuuskumma 2014
146 s., e-kirja

Arvostelukappale.

________

Toisaalla: Kannesta kanteen, sivuista sivuille, Oksan hyllyltä

#novellihaasteeseen tulee tätä myöten 30 novellia lisää, yhteismääräni on sen jälkeen 113 novellia.
Tämä on 16. lukemani kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.