28. syyskuuta 2012

Uskollinen ystävänne



Jane Austen: Uskollinen ystävänne – Kootut kertomukset
Esipuhe ja suomennos: Inkeri Koskinen
Tammi 2009 (1. suomenkielinen painos Helmi Kustannus 2007)
230 s.

Omasta hyllystä.


Huoneessa on paljon kirjoja, muttei suinkaan jokainen tyttö, joka on juossut villinä ensimmäiset viisitoista vuotta elämästään, osaa tai halua lukea. Olento parka! (Lady Susan, s. 172)

Jane Austenin kirjenovellikokoelma Uskollinen ystävänne päätyi hyllyyni jostain alennusmyynnistä ja sitä kautta TBR90+10-listalleni. En ole lukenut kaikkea Austenin kirjoittamaa, mutta pidän hänen tavastaan kertoa tarinoita, rakentaa henkilöhahmoja ja tehdä pilaa oman aikansa ylhäisön sosiaalisista kuvioista ja käytöskoodistoista.Ylpeys ja ennakkoluulo naksahti ainakin kohdilleen, kun sen viime vuonna luin.

Mutta nyt puhutaan siis Austenin aiemmin suomentamattomista kirjemuotoisista tarinoista. Kokoelmassa on kolme kirjenovellia, Kolme sisarta, Rakkaus ja ystävyys sekä Lesleyn linna, ja yksi pienoiskirjeromaani Lady Susan. Päähenkilöinä ovat avioliittoa metsästävät seurapiirinaiset ja perheet, joissa ulkokuori on pidettävä kunnossa hinnalla millä hyvänsä.

Austen ei ole kovin armelias henkilöhahmoilleen. Hän kuvaa heidät pääasiassa varsin typeriksi, kepeakatseisiksi ja kieroiksi. Viihdyttävää? Todellakin! Surullista? Sitäkin. Tietenkään romaanit eivät kerro koko totuutta siitä todellisuudesta, jossa 1800-luvun säätyläisnaiset ja -miehet ovat eläneet, mutta kyllä ne jonkinmoista kuvaa siitä antavat. Ajatus siitä, että oman elämäni tärkein tavoite olisi löytää riittävän varakas ja muilla tavoin perheelleni ja asemalleni soveltuva aviomies ja sen jälkeen loppuikäni miettiä lasteni avioliittokuvioita, on aika, no, karsea. Olen iloinen siitä, että saan elää aikana, jolloin voin lukea mitä huvittaa, opiskella mitä huvittaa ja antaa piut paut seurapiireille ja sukulaisille, jos niikseen tulee.

Novellit menivät tältä lukijalta hieman ohi, sillä ne loppuivat ennen kuin ehtivät kunnolla alkaakaan. Kirjemuoto on haastava seurattava, mutta antoisa, sillä se paljastaa käsitellyistä asioista ja tapahtumista hyvin erilaisia näkökulmia ja saa lukijan pohtimaan, mitä lopulta oikein tapahtuikaan. Kirjeissä henkilöhahmot myös paljastavat ajatuksiaan eri tavoin kuin kenties kasvokkaisessa kanssakäymisessä. Toki kirjailija on käyttänyt vapauttaan ja pannut henkilönsä kirjoittamaan hyvin tunnepitoisia ja yksityiskohtaisia kirjeitä, mutta minulla ei ollut vaikeuksia uskoa niihin: 1800-luvulla kirjeiden merkitys oli kommunikaatiovälineenä ja sosiaalisena käytäntönä erittäin tärkeä.

Parasta luettavaa oli pienoisromaani Lady Susan, jonka päähenkilö on harvinaisen epämiellyttävä naishenkilö, suomentaja Inkeri Koskisen esipuheen mukaan jopa sosiopaatti. Lady on julma, kiero ja äärimmäisen taitava hyötymään ympärillään olevista ihmisistä. Kaikki eivät kuitenkaan lankea hänen virittämiinsä ansoihin, vaikka läheltä liippaa. Harmillista, ettei Lady Susania koskaan julkaistu erillisenä romaanina tai edes hieman hiotumpana versiona, se olisi ollut huikea lukukokemus!

Noin yleiskommenttina on kuitenkin todettava, että Uskollinen ystävänne ei tarjonnut minulle erityisen suuria lukuhuuman tunteita. En oikein jaksanut keskittyä kolmeen ensimmäiseen novelliin, enkä päässyt rakentamaan kunnollista kokonaisuutta tapahtumista tai henkilöistä. Pidin kyllä terävistä piikeistä, joita Austen viljelee, mutta kokonaiskuva jäi hataraksi, enkä loppuun luettuani oikein ollut perillä siitä, mitä oli tapahtunut. Syy on enemmän varmaankin lukijassa, mutta kenties sekin vaikuttaa, että kyse on kuitenkin Austenin pöytälaatikkomateriaalista, jota on alettu sorkkia vasta hänen kuolemansa jälkeen. Lady Susan viihdytti mainiosti ja pelasti lukukokemukseni pirullisuudellaan.

Muualla pohdittua: Illuusioita, La petite lectrice, Tahaton lueskelija ja Insinöörin kirjahylly.

Ikkunat auki Eurooppaan: Iso-Britannia ja TBR90+10.

27. syyskuuta 2012

Juokse, jänis


John Updike: Juokse, jänis
Suomentaja: Oiva Oksanen
Otava 1992
326 s.
Rabbit, Run (1960)

Kirjastosta.


Se mikä oli pidättänyt häntä koko päivän oli tunne siitä, että jossakin oli hänelle olemassa jotakin parempaa kuin lasten itkun kuunteleminen ja ihmisten petkuttaminen käytettyjen autojen kaupoissa, ja juuri tämän tunteen hän yrittää tappaa, juuri tässä bussissa, ja hän puristaa kromiputkea ja kumartuu pitkälle kahden naisen yli jotka istuvat valkoisissa laskostetuissa puseroissa ja syli täynnä paketteja ja sulkee silmänsä ja yrittää tappaa sen. (s. 287)

Harry "Rabbit" Angstrom on 26-vuotias ja totaalisen kyllästynyt elämäänsä Pennsylvanian viidenneksi suurimmassa kaupungissa Brewerissa. Hän on entinen koripallotähti, koko kaupungin lemmikki, joka on päätynyt urheilu-uransa jälkeen pääasialliseksi tyhjäntoimittajaksi. Rabbitilla on raskaana oleva vaimo, Janice, sekä parivuotias poika Nelson, eikä niin yhtään mitään järkevää tekemistä.

Eräänä päivänä puhtaasta päähänpistosta Rabbit lähtee ajelemaan pois kotoaan Brewerin esikaupungista ja päätyy illastamaan entisen valmentajansa ja tämän naisseuralaisten kanssa. Toinen naisista, Ruth, alkaa viehättää Rabbitia, ja hän päätyykin naisen kämpille pidemmäksi aikaa. Velvollisuudet saavat jäädä siihen saakka, kunnes Rabbit saa kuulla Janicen olevan synnytyslaitoksella. Silloin onkin jo aika vaihtaa taas maisemaa, sillä Ruth ei sittenkään toimi kuin marionetti. Kotiinpaluu ei kuitenkaan mene aivan suunnitelmien mukaan, sillä maailma ei – yllättävää kyllä – jätä pyörähdyksiään väliin vain Rabbitin vuoksi.

Juokse, jänis kertoo takakannen mukaan sosiaalisesta pahoinvointikohtauksesta ja pakenemisesta. Voin yhtyä siihen. Rabbit Angstrom ei todellakaan ole mikään miellyttävin mahdollinen päähenkilö tarinaan, mutta mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä hän kyllä on. Mies, joka ei halua ottaa vastuuta asioista, jotka on jo saanut aikaan, mies, joka kuvittelee suhteellisen naivisti kaikkien tanssivan hänen pillinsä mukaan, mies, joka ei näe sitä kuuluisaa tukkiakaan omassa silmässään. Ärsyynnyin. Ja tajusin, kuinka aito henkilö Rabbit lopulta on. Kuinka paljon inhoaisinkaan häntä oikeassa elämässä!

Tartuin tähän kirjaan puhtaasti uteliaisuudesta, sillä Rabbitin tarinan pari jatko-osaa ovat saaneet Pulitzer-palkinnot, ja sarjaa tituleerataan kokonaisuudessaan yhdysvaltalaiseksi klassikoksi. Mitään aivan kuolematonta en tätä tarinaa lukiessani havainnut, mutta loppujen lopuksi pidin siitä aika paljonkin.

Updike tutustuttaa lukijan muihinkin kuin Rabbitiin ja päästää hänet muidenkin henkilöiden ajatuksiin. Rabbitin rakastajatar, osa-aikainen prostituoitu Ruth, jäi mieleeni voimakastahtoisena ja hivenen kyynisenä naishahmona. Jos ei Rabbit halua sittenkään asettua perijenkkiläiseen esikaupunkilais-perheenisän rooliin, ei Ruthkaan ole aivan tavanomainen 1960-luvun alun nainen.

Toisaalla Rabbitin vaimo Janice saa aikaan hyvin melankolisia mielikuvia. Raskaana ollessaan ja pienen pojan äitinä hän vaipuu yhä syvemmälle viinapullon kiroihin. Huonolla itsetunnolla varustettu häntäheikin vastentahtoinen vaimo ei varmastikaan ole se rooli, johon kukaan haluaa. Kaikilla, myöskään Janicella, ei kuitenkaan ole vaihtoehtoja. Aina ei elämässä voi valita niitä kortteja, jotka käteensä saa.

Juokse, jänis on surumielinen kirja esikaupunkielämästä ja vastuunpakoilusta. Se nostattaa palan kurkkuun, mutta toisaalta myös paikoin hymähdyttää. Updiken kieli on taipuisaa, ajoittain jopa tajunnanvirtamaista, muttei hankalaa. Tarinan jännite alkaa kasvaa vasta loppupuolella, ja minulta taisi ainakin päästä lipsahtamaan olennaisiakin juttuja ohi suun, ennen kuin pääsin todella tarinan imuun mukaan.

Suljettuani kirjan kannet jäin miettimään, kuinka Rabbitille, Janicelle, Ruthille ja muille Brewerin asukkaille käy. Onneksi siihen saa suoran vastauksen, sillä sarja jatkuu avausosan jälkeen vielä useamman kirjan voimin. Ehkä Rabbitkin vielä kasvaa aikuiseksi ja lopettaa karkuunjuoksemisen? Ehkä pahoistakin kolhuista voi selvitä? Toivon niin.

So American: Post-World War II Classics

26. syyskuuta 2012

Koillismaan kamaralla eli kuinka luin ensimmäinen Päätaloni


Kalle Päätalo: Koillismaa
Gummerus 2009 (1. painos 1960)
584 s.

Kirjastosta.


Nyt se on luettu. Melkein kahden kuukauden tahkoaminen on tuottanut hedelmää ja vajaat 600-sivuinen Koillismaa on lopussa. Luku-urakka oli eräänlainen haaste, sillä meillä on muutaman toverin kanssa Tätä kirjaa tuskin muuten lukisin -teemainen lukupiiri, jonka kesäkirjaksi valikoitui Kalle Päätalon viisiosaisen Koillismaa-sarjan avausosa.

Kirjan päähenkilö on nuori poika, Kalle Sammalsuo, vasta isättömäksi jääneen perheen esikoinen, joka koettaa parhaansa mukaan pitää perheensä pinnalla 1930-luvun vaikeina vuosina. Äiti-Maija on toimelias ihminen hänkin, mutta muut lapset ovat vielä varsin nuoria, joten työtä on paiskittava. Kalle on lukutoukka, joka haalii käsiinsä mitä tahansa luettavaksi kelpaavaa, hieman ujo ja itsestään epävarma, mutta ehdottoman hyväsydäminen.

Muitakin selkosen ihmisiä kirjan tarina kuljettaa. On Sammalsuon perheen naapurit, Olkivaaralaiset, Mari ja Nestori lapsineen, joista keskeisimpinä kaksi vanhinta: kapinahenkinen Toivo ja pirskahtelevan lempeä Elma. Vertailukohtana näille köyhyysrajalla kipuileville perheille on kunnan suurin talo, jossa asuu Iivari Sääskilampi perheineen. Sieltä Kaukon ja Maijan on silloin tällöin käytävä pyytämässä kunnan piikkiin lappua jauhosäkkiä varten, eikä nöyryytys pienene koskaan. Lisäksi tavataan Tampereen poika, salaperäinen Kosti Mäkinen, joka ilmestyy kylille eräänä pakkasyönä ja jää seudulle paiskimaan töitä menneisyydestään juurikaan pukahtamatta. Ja on monia, monia muita.

En oikein tiennyt, mitä odottaa, kun Päätaloon tartuin. Tiesin sen, että hän oli tuottelias ja kansan rakastama kirjailija, joka käytti paljon omaelämäkerrallisia aineksia teoksissaan, jotka ovat keskimääräistä suuremman tiilen kokoisia. Ja joita on paljon. Mutta siinäpä se. Aika puhtaalta pöydältä lähdettiin.

En rakastunut, en edes etäisesti ihastunut. Lukeminen oli paikoin aika tuskaisaa, eikä tehnyt mieli avata kirjaa merkin kohdalta, mutta sitten kun pääsin keskittymään, saatoin uppoutua Koillismaahan niin, että sivut vain kääntyivät toistensa perään. Teksti on sujuvaa ja soljuvaa, joskin paksuimmalla selkosen murteella puhutut osiot hypin aika ronskisti yli vain silmäillen. Tarina kulkee monen eri näkökulman kautta: kuvataan milloin kutakin selkosen ihmistä ja perhettä, ja pääasiallisesti pidin tästä ratkaisusta. Se ei silti täysin estänyt ajoittaista tylsistymistä.

Kuvailu on laveaa ja yksityiskohdilla merkitystä, mikä paikoin rasitti. Teki mieli hoputtaa – mene jo asiaan! Mutta ei kai saisi olla niin jyrkkä. Päätalolla on oma tyylinsä ja tapansa kertoa tarinaa, ja mitä ilmeisimmin se uppoaa suureen osaan lukijoista kuin häkä. (Toisaalta minulla on lukijana omat vaatimukseni, jotka kaiketi saa esittää myös klassikkoasemassa olevalle kirjailijalle.)

Keskeisen roolin Koillismaassa saa uskonto, ja nimenomaan lestadiolaisuus. Kuvataan hurmoksellisia seuroja, joissa syntiset puhdistuvat taakastaan, mutta kuvataan myös uskonkriisejä ja Jumala-suhteen pohdiskelua. Päätalo osoittaa myös uskonnon verhoon puetun kaksinaismoralismin hyvin selkeästi. Kuinka ollaan toisaalta niin nöyrää uskovaista ja tuomitaan muita, ja samalla tehdään tietoisesti syntiä ja annetaan piut paut lähimmäisenrakkaudelle. Päätalo on heikomman puolella, ja hän rapsuttaa onnistuneesti pintakiillon pois niiden päältä, jotka siitä koettavat hengenhädässä pitää kiinni, mutta hieman liian osoittelevana ja valmiiksipedattuna hänen tyyliään silti pidän. Jotain voisi lukijallekin jättää itse hoksattavaksi ja mietittäväksi.

Suurimman pääosan saa lopulta kuitenkin itse Koillismaa: jylhä luonto, valloittamaton erämaa, jonka armoilla ihminen väistämättä on – ja jonka edessä kaikki ovat yhtä pieniä. Hellällä tarkkuudella ja huolellisuudella Päätalo kuvaa kansanperinnettä, uskomuksia ja tapoja, jotka selkosen ihmisille ovat osa arkista elämää, mutta joita nykylukija saa ihmetellä, ihastella ja pohdiskella. Lisäksi minulle sattui kirjastossa käteen tämä uusi, kuvitettu laitos, jossa on mukana kolme mahtavista, pääasiassa Museoviraston valokuvista koottua kuvaliitettä. Ihmiskuvauskaan ei pöllömpää ole, niin moneen rooliin Päätalo pystyy itsensä asettamaan. Koillismaan ihmisissä on iloa, surua, hyvyyttä, pahuutta, kapinahenkeä, alistuvaisuutta, uutta ja vanhaa.

Kaikesta tästä kiehtovasta tematiikasta pidän paljon, mutta Päätalon kohdalla tarinan imu ei riitä vangitsemaan huomiotani niin, että jaksaisin lukea sitä autuaana näin tolkuttoman pitkään. Jaarittelua on liikaa, sivujuonteita, yksityiskohtia ja paikallaan polkemista on liikaa. En kuitenkaan ihmettele, miksi Päätaloa rakastetaan. Hän tuo kuvaamansa ihmiset lähelle, tekee heistä inhimillisiä ja uskottavia, eikä pöyhkeile sen enempää tiedoillaan kuin asenteillaankaan. Päätalon tarinoiden ääreen on helppo tulla ja asettua kodiksi. Minä vain kaipaan lopulta lukemiltani tarinoilta sittenkin jotain muuta.

Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti: Kotimaiset mieskirjailijat ennen 2000-lukua. (Epäilemättä Päätalo on myös ja ennen kaikkea klassikko, mutta koska minulla on edellämainittu kategoria vielä haasteessa korkkaamatta, saanen olla oma diktaattorini.)

23. syyskuuta 2012

Enkelten verta ja tsemppausta



Johanna Sinisalo: Enkelten verta
Teos 2011
273 s.

Kirjastosta.


Eletään lähitulevaisuudessa, jossa maailma kärsii leviävästä mehiläisten joukkopaosta ja sen seurauksena vilja- ja rehukasvien sekä hedelmien ja kasvisten tuotannon romahtamisesta. Koska rehuakaan ei riitä, myös karjatalous on vaikeuksissa. Maailmassa myllertää.

Suomessa mehiläishoitaja Orvo, keski-ikäinen, rauhallista ja syrjäänvetäytyvää elämää viettävä mies, huomaa omankin elämänsä perusteiden huojuvan. Orvo on saanut oppinsa mehiläisistä (ja elämästä) isoisältään, sillä hänen äitinsä kuoli pian synnytyksen jälkeen ja isä Ari on keskittynyt tekemään kansainvälistä uraa bisnesmaailmassa. Orvon poika Eero on myös kasvanut pitkälti äidittä, sillä Marja-Terttu otti ja lähti pojan ollessa vielä pieni. Eerosta tuli eläinoikeusaktivisti, suorastaan ekoterroristi, jonka blogielämää Orvo pääsee (tai joutuu) seuraamaan.

Tavallisen miehen elämä ja maailma saavat konkreettisen särön, jota Orvo ei välttämättä edes halua paikata. Surun, leviävän maailmanpalon ja aluillaan olevan katastrofin äärellä on pohdittava, mitä merkitsevät tuonpuoleinen, ihmisen ahneus ja eläinten hyötykäyttö, kun asioita ei enää voi hallita.

Vuosi siihen meni, mutta lopultakin sain Enkelten verta käsiini (sic!). Kirja on ollut tasaisen varmasti lainassa, mutta nyt se odotti BestSeller-hyllyssä, ja vaikka taas kerran olin päättänyt, että käyn vain palautusreissulla, pakko oli antaa periksi.

Ahmittuahan sitä taas tuli. Mutta minkäs sille voi, jos kirja iskee kohdilleen.

Sinisalon luoma tulevaisuus on mielenkiintoinen ja hyytävä. Koska se on niin lähellä – puhutaan 2010-luvun lopusta – se tulee iholle. Tämä voi olla totta jo huomenna. Osin jo tänään. Enkelten verta ei anna armoa, vaan se on kumartelematon hätähuuto luonnon elinvoiman ja eläinten oikeuksien puolesta.

Tarinassa on kaksi linjaa. On Orvon nykyhetki minä-kertojana, joka alkaa päivästä 0, menetyksen alusta. Surua ja arjen pyöritystä, hitaasti tajuntaan luikerteleva lopun ajan alku. Toisaalla saadaan lukea Eeron kahta blogia, joissa hän avaa maailmankuvaansa ja käsityksiään eläinten oikeuksista. Blogimuotoinen tarinankuljetus toimii. Se tuo tiettyä etäisyyttä, mutta avaa silti Eeroa kirjallisena hahmona lukijalle – ja toisaalta poikana isälleen, joka myös lukee blogeja, joista ei ole aiemmin tiennyt. Oman lisänsä tuovat blogien kommentit kaikessa, no, autenttisuudessaan.

Mehiläiset ovat tarinan kolmas päähenkilö Orvon ja Eeron lisäksi. Kun viimeksi luin mehiläisistä kertovan kirjan, petyin. Nyt en pettynyt, sillä Enkelten verta avaa huiman näköalan mehiläisten maailmaan ja mehiläisiin liittyviin myytteihin. Nuo surisevat pörriäiset alkoivat kiinnostaa entisestään. Jotain ihmeellistä tällaisissa hyönteisissä kyllä on: kuinka ne elävät yhtenä organismina, hierarkiassa, jonka jokainen osa toimii kuin rasvattu. Kesällä lähetin kiitollisia ajatuksia mökkisaaren mehiläisyhdyskunnille, sillä ensimmäistä kertaa moneen, moneen, moneen vuoteen saaressa oli valtaisa mustikkasato juuri niiden ansiosta. Kiitos, te Pohjois-Karjalan mehiläiset, nauttikaa talvihorroksestanne mökin hirsien suojassa.

Minua ei paatoksellinen eläinten asian ajaminen häirinnyt. Mielestäni se on upotettu tarinaan luontevaksi osaksi, jonka olemassaoloa ei tarvitse perustella: Enkelten verta kertoo nimenomaan siitä, miten ristiriitainen suhde ihmiskunnalla on eläinkuntaan ja kuinka monihaarainen maailma sitä penkomalla avautuu. Ja kuinka suurissa ongelmissa vielä joskus olemme kaikkien torjunta-aineiden, muovilla syötettyjen teurasnautojen ja ryöstöviljelyn vuoksi.

Kokonaisuutena tarina toimii erinomaisesti, sen osaset sopivat toisiinsa, ja sen yliluonnollinen vivahdus on kiehtova ja houkutteleva. Ihmishahmot ovat aavistuksen paperinmakuisia, mutta pääosaan tässä kirjassa nouseekin tarina itsessään, sen herättämät ajatukset, mielipiteet ja tuntemukset. Loppujen lopuksi me ihmiset olemme vain maan tomua, murusia meitä suuremman kokonaisuuden pinnalla, emmekä todellakaan lähelläkään enkelten verta.

Enkelten verta on luettu varsin paljon, esimerkiksi täällä: anni.M, Zephyr, Leena Lumi, Morre, Jenni, Anu, Tessa, Minna, Booksy ja Arja.

Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti: Fantasia- ja scifikirjallisuus.

---




Sain tällaisen ihanan Tsemppaava blogiystävä -tunnustuksen Katrilta ja Norkulta. Kiitos molemmille. Olette samanmoisia itsekin! Haluan lähettää tunnustuksen eteenpäin sen kummemmin erittelemättä kaikille, jotka ovat jaksaneet tsempata minua viime aikojen noviisiopepyörityksessä niin täällä netissä kuin livemaailmassakin. Kiitos mukavista sanoistanne. Arvostan niitä.

21. syyskuuta 2012

Oikeassa paikassa

Seitsemän päivää opena takana. Voi luoja tätä museon hiljaisuutta! Kuulee omat ajatuksensa, voi juoda rauhassa teetä, kukaan ei näytä keskisormea, heittele huonekaluja tai koe oikeudekseen tentata minulta kaikkea henkilökohtaista kengänkoosta lemmikkeihin, poikaystäviin, punasteluherkkyyteen ja olemassaoloni oikeutukseen saakka. Niin, ja ihan ehtii tällä lailla työajalla kirjoitella blogia. No, tämä on neljänneksi viimeinen vuoroni täällä. Ja on tänään pari opastustakin.

Oli silti ihanaa. Ja kamalaa. Viikossa ehdin tavata satakunta oppilasta, joista osan useampaan kertaan. Nimiäkin opin jo jokusen. (Luonnollisesti nimenomaan niiden, joiden nimiä piti käyttää pääasiassa korotetun äänenvoimakkuuden kera. Sitten kun olen oikea ope, opettelen piruuttani ensin kaikkien kilttien, hiljaisten ja tavallisten nimet. He ansaitsevat sen.) Sijaistamani opettaja laittoi hyviä ohjeita, mutta sovelsin omin päin ja sain siitä kiitosta. Aine ei ollut omani, mutta mukava se silti oli. Kertaakaan en kuullut klassikkokysymystä "miks meiän pitää opiskella tällasta?!". Etenkin eilen kaikki meni jo suorastaan putkeen, kun teinien ei tarvinnut enää vetää niin kovaa roolia - olivat jo tottuneet naamaani. Hyväksyneet tosiasiat. Osa tuntui aidosti pettyneiltä sanoessani, että olen viimeistä päivää. Lämmitti sydäntä. Oikeasti.

Osaa ei tule hetkeksikään ikävä.

Aikamoinen tuo koulumaailma on. Monet asiat on kuullut jo tuhanteen kertaan, muttei niitä tajua, ennen kuin ne ovat siinä naaman edessä. Vittuilu, haistattelu ja riehuminen on jokapäiväistä ja kokoaikaista. On niitä, jotka eivät kuuntele sekuntiakaan, siis todellakaan sekuntiakaan, koko oppitunnin aikana. Mietin vain, mitä niistäkin sankareista koskaan tulee. Mietin, miten itse toimin (tai yritän toimia) sitten, kun olen oikea ope ja oikeassa vastuussa.

Mietin, miten saan pidettyä näppini kurissa, kun tekee mieli kiskaista ne kuulokkeet ja tauotta näprättävät älypuhelimet teinin kädestä ja heittää seinään.

Mutta tulipahan tehtyä Se Eka Sijaisuus. Tärkeintä varmaan on, että aion tehdä toisenkin. Tää on mun juttu.

 

18. syyskuuta 2012

Maaginen lelukauppa

En ole pettymyksissäni kadonnut tuhkana tuuleen tai lopettanut lukemista. Sen sijaan raflaava otsikointi osoittautui pienimuotoisen kokeeni arvoiseksi: suoria klikkailuja edelliseen postaukseen on kertynyt jo toistasataa, mikä on tässä blogissa paljon. Myös pettymykset kiinnostavat siis! (Niin minuakin.) En takaa suoriutuvani vastaavista haasteista enää uudelleen, sen verran tahmaista oli meno kyseisen kirjan kanssa. Mutta kaikkeahan täytyy kokeilla, vai mitä? Ja nyt sitten jotain aivan muuta, nimittäin:



Angela Carter: Maaginen lelukauppa
Suomentaja: Leila Ponkala
Otava 1984
239 s.
The Magic Toyshop (1967)


Tulin tutuksi Angela Carterin kanssa, kun noora pyhitti alkuvuodesta hänen kirjoilleen kokonaisen kuukauden. Ihmetellen ja ihastellen luin postauksia tämän naisen kirjoista, joista en ollut koskaan aiemmin kuullutkaan. The Bloody Chamber -novellikokoelma minulla jo hetken aikaa oli aloitettunakin, mutta lannistuin jo ensimmäisen massiivisen novellin äärellä ja päätin palata alkukieliseen Carteriin joskus paremmalla ajalla ja intensiteetillä. Suomennoksia Carterin teoksista ei liiemmälti ole, mutta jokunen sentään. Niinpä tämä Maaginen lelukauppa päätyi varauksen kautta jonkin sivukirjaston pölyisestä varastosta käsiini (eli alkuun pariksi kuukaudeksi kirjapinoon työpöytäni alle, kuten niin monille lukuvuoroaan odottaville kirjaston kirjoille tuppaa käymään). Avatessani kirjan, siitä oikein pöllähti sellainen vanhan, kauan hyllyssä olleen kirjan tuoksu.

Neitoutensa kynnyksellä oleva Melanie joutuu kohtaamaan aikuisuuden raaemmin kuin uskoisi. Perheen vanhemmat menehtyvät yllättäen ja lapset, Melanie, pienoismalleihin hullaantunut Jonathon ja pikkuinen Victoria joutuvat lähtemään turvallisesta perienglantilaisesta kodistaan topakan taloudenhoitajansa rouva Rundlen huomasta Lontooseen. Lasten Philip-eno, lelukaupan omistaja ja nukkemestari, ottaa heidät huomaansa.

Ja millaiseen huomaan! Philip-eno on despoottinen hirviö, kotinsa yksinvaltias, joka kyykyttää, lannistaa ja kohtelee kaltoin niin hääpäivänä mykäksi tullutta irlantilaista vaimoaan Margaretia kuin Margaretin aikuisia, perheen talossa asuvia veljiä Francieta ja Finniä. Finn on Philipin opissa tullakseen jonain päivänä nukentekijäksi, mutta opetustuokiot päättyvät useammin selkäsaunaan kuin valmiisiin tuotoksiin. Francie keskittyy musiikkiin ja Margaret kodinhoitoon. Kommunikoinnin hän hoitaa kirjoittaen ja muuten sanattomasti viestien.

Melanie päätyy sisaruksineen tähän outoon ja pelottavaan taloon näiden outojen ja pelottavien ihmisten keskelle. Arjesta tulee raskasta, eikä juhlaa tunneta. On kuin Philip-eno saisi kaikki tanssimaan tahtomattaan pillinsä mukaan, vaikka jokainen talon asukas pikku-Victoriaa myöten on itsenäiseen ajatteluun kykenevä yksilö. On selvää, ettei tilanne voi jatkua samanlaisena ikuisesti, mutta liian kauan se joka tapauksessa jatkuu, kuin nukketeatterinäytelmässä, jota ei osata lopettaa ajoissa.

Maaginen lelukauppa on kirja aivan minun makuuni. Siinä on erikoisia ja mieleenpainuvia henkilöhahmoja, kieroutuneita ihmissuhteita ja jotain todella pahasti vinksallaan. Lisäksi Angela Carter on taianomainen sanankäyttäjä: mukana ei ole vaikeaa pysyä, mutta taitoa on ja paljon, viittauksia, sivupolkuja, painavia merkityksiä.

Kirjan miljöö on taianomainen, uhkaava ja outo. Jotenkin hyvin elokuvamainen, vaikka lukijaa ei todellakaan kädestä pitäen kuljeteta mukana, vaan paljon jää omille harteille. Lukiessa tuntui monesti, kuin olisin tullut kotiin – ei siinä mielessä, että kotonani olisi yhtä sairasta, vaan siksi, että Carterin tarina tuntui minulle kirjoitetulta, minun kirjallisuudeltani. Viimeaikaisten pettymysten jälkeen se oli valtava helpotus.

Maagisessa lelukaupassa on paljon pureskeltavaa. Se kertoo aikuistumisesta ja omaan itseen tutustumisesta ja seksuaalisuuden heräämisestä, mutta samalla se on tarina monitasoisesta vallankäytöstä ja hierarkioista, jotka ovat kuin luotuja kestämään, vaikka ovatkin onttoja sisältä. Hieno, hätkähdyttävä ja pirun häiritsevä kirja!


Ikkunat auki Eurooppaan: Iso-Britannia

15. syyskuuta 2012

Olen lukenut ehkä elämäni huonoimman kirjan


Joxemari Iturralde: Kärpäset eivät näy valokuvissa
Suomentajat: Tommi Ingalsuo & Sirkka Aulanko
LURRA Editions 2005
247 s.
Euliak Ez Dira Argazkietan Azaltzen (2003)

Kirjastosta.


Julio Requejo on bilbaolainen yksityisetsivä, jonka työpäivät ovat pääasiassa kohteiden varjostamista kahviloissa istuskellen, raporttien kirjoittamista ja gin tonicien kiskomista sopivissa väleissä. Hänen henkilökohtainen elämänsä on suhteellisen tylsää, joku nainen nyt roikkuu epämääräisesti mukana, mutta muuten Requejo toivoisi löytävänsä jotain uutta ja parempaa. Jos saisi aikaiseksi.

Eräs mielenkiintoinen työkeikka vie hänet hieman yllättäen Lontooseen, jonne on saatettava kaunis ja kiehtova Lucy-niminen tyttö. Lucyn elämää Brittein saarilla kuvataan myös tarkemmin, hän on mestari salaamaan todelliset aikomuksensa, mutta toisaalta melko naivi ympäristönsä suhteen.

Välillä vilkaistaan muutamia muita bilbaolaisia. Lopussa on, no, yllätys.

Juu ei, ei kiinnosta edes erityisemmin kuvailla tätä kirjaa tai kertoa sen juonesta.

Hyvät naiset ja herrat, saanko esitellä: epäilemättä huonoin koskaan lukemani kirja!

Ja luin tämän sentään sinnillä loppuun saakka, vaikka tiukkaa se teki. Joissain asioissa olen yltiömäisen itsepäinen, ja tällä kertaa se aiheutti tuskaisia lukuhetkiä tämän tekeleen seurassa. (Saatan kyllä jättää kirjoja kesken, se ei ole ongelma, mutta nyt päätin selvittää loppuun asi, mikä ihme tämä tekele on olevinaan.)

On useitakin ongelmia. Ensinnäkin kirjan tarina on idioottimainen. Kyllä, tapahtumia on toki kehitelty ja kirjassa kyllä tavallaan tapahtuu ties mitä. Ongelma vain on, että ne tapahtumat eivät kiinnosta. Pätkääkään. Osa on täysin ja ehdottoman tyhjänpäiväisiä, ja nekin, joissa on jotain pointtia, pilataan muulla typeryydellä.

Kuten kielellä. Ei, ei, ei, ei, ei näin! Kieli on tönkköä ja töksähtelevää, lapsellista ja uskomattoman tylsää. Tekstinäyte sivulta 108, olkaa hyvät (ja lukekaas se nyt vaan kiltisti, ope pitää perästä päin pistarit!):

Hän halusi viettää vapaapäivän, joten hän otti rauhallisesti seuraavien tuntien ajan. Kun hän ajatteli, että oli lounasaika, hän alkoi tehdä ruokaa pienessä keittiössään. Spagettia tomaattikastikkeessa. Hieman hedelmiä jälkiruoaksi ja kahvit päälle. Requejo ei ollut erityisen hyvä kokki, mutta ei kovin huonokaan. Hän oli sitä tyyppiä, joka oli valmis tekemään ruokaa tarpeen vaatiessa. Ja hän söi aina kaiken mitä oli tehnyt, vaikka se ei olisikaan ollut kaikkein parasta. Tällä kertaa hän teki bolognalaista spagettia ilman lihaa. Vain spagettia ja tomaattia. Spagetti ei ollut aivan huonoa, oikeastaan ihan syötävää. Ainakin Requejo söi sen. Aloitettuaan syömisen hän huomasi, että spagetti olisi kaivannut juustoraastetta, mutta hänellä ei ollut sitä.

Ja niin edelleen, ja niin edelleen, ja niin edelleen. Ja. Niin. Edelleen.

Ja luin tosiaan tämän kirjan ihan selvin päin. Ihme.

Tässä kirjassa mättää yksinkertaisesti aivan kaikki. Se on typerä viritelmä, jota ei – anteeksi vaan – uskoisi ammattikirjoittajan käsistä lähteneeksi. Joxemari Iturralde ei ole ensimmäistä kertaa hommissa, vaan on julkaissut lasten- ja nuortenkirjoja sekä romaaneja ja perustanut ilmeisesti Baskimaan kulttuurille keskeisen kirjailijapiirin jo 1970-luvulla. En ymmärrä.

Kirja päätyi mukaani jälleen kerran satunnaisotannalla kirjastosta, jossa se oli asetettu esille. Nimi kiinnitti huomioni, ja kun vilkaisin kirjaa tarkemmin, huomasin sen baskikirjailijan tuotokseksi. Täysin vieras kulttuuri minulle, joten päätin testata. Nyt kaduttaa. (Ei baskikulttuuriin tutustuminen sinänsä, vaan että se tapahtui tämän pökäleen kautta.)

Takakannen mukaan "romaanissa käsitellään klassisia teemoja – kohtaloa, vapaata tahtoa, sattumaa".

No ei kyllä käsitellä.

"Erikoisella tyylillään Iturralde luo kertomuksen, joka vangitsee lukijansa."

Niin vangitseekin – epäuskosta ja lähes hallitsemattomasta halusta vaikeuttaa kirjan olemassaoloa jatkossa.

Puuh. Johan helpotti.

No, koska sain kirjan kuitenkin loppuun asti, totean nappaavani pisteen Ikkunat auki Eurooppaan -haasteessa (Espanja/Baskimaa) ja valloittaneeni taas yhden uuden maan Maailmanvalloituksessani.

13. syyskuuta 2012

En tiedä maailmasta mitään

Ihan tavallinen torstai.

Olen yläkoulussa sijaisena. Uusi koulu, harhailen, ei ole mitään omaa paikkaa. Löydän oikeat luokat, saan laitteet päälle. Opin, että sentään muuallakin kuin Norssissa on dokumenttikameroita ja muita vempeleitä. Ensimmäisen luokan kanssa menee kivasti, puhutaan esimerkiksi elinsiirroista. Saan lempinimen "Ritva". Varmaan huomattavasti huonomminkin voisi olla. Käyn tekemässä välituntivalvonnan. Tuntuu vähän tyhmältä, mutta koetan olla noheva. Toinen ryhmä on levottomampi, isompi, hallitsemattomampi. Ei mene kovin hyvin. Korotan ääntä. Pari keskisormea ja haistattelua, sitä tavallista. Jää vähän huono maku, etenkin siksi, että tapaan ryhmän seuraavana päivänä uudelleen. Ensivaikutelma omalta osaltani on kai jo pilalla – saan olla se takakireä vittupää luultavasti täältä ikuisuuteen. Mietin, missä ovat ne kaikki taidot, tiedot ja kyvyt, joista on suureen ääneen kohkattu ja joita on pitänyt yrittää esittää aiemmin tarkkaileville tahoille. Ne valuivat aivoista ulos saman tien, kun avasin luokan oven. Ehkä ne joskus palaavat. Tekemällä oppii?

Lähden itseeni pettyneenä kohti kotia. Yritän muistuttaa itselleni, etten voi olla mitenkään erityisesti tulessa: en opeta omaa ainettani, en tunne ryhmiä, olen ihan märkäkorva. En voi olla erinomainen, eikä minun tarvitse. On vaikeaa uskoa itseään, suoraan sanoen vituttaa. Tekee mieli sääliä itseään. On niin rankkaa.

Junassa istahdan sen kummemmin ympärilleni katsomatta puolityhjään välikköön. Joudun tahtomattani fyysiseen kontaktiin tilaavievästi puoliksi makaavan laitapuolenkulkijan kanssa. En jaksa vaihtaa paikkaa, ei matka ole pitkä. Nelikymppinen mies alkaa jutustella, hänellä on vaimo mukana. Ovat dokanneet kuusi päivää ja asuneet vajaan vuoden kadulla. Ja olleet vuoden naimisissa. "On ollut vähän kylmää jo rappukäytävissä", mies sanoo. Hän pummaa rahaa, ja toteaa samaan hengenvetoon ivallisesti: "Sama kai se, sullakin on varmaan vaan se kortti". Sanon, etten voi auttaa. Ettei se ole minun tehtäväni. Verestävät silmät tuijottavat pistävästi kohti, vaimo katselee hiljaa seiniä.

"Tarjoo hei meille ruokaa. Ei olla syöty moneen päivään. Voitsä jotenkin auttaa?"

Kaivan laukusta omenan, jota en jännityksissäni ehtinyt syödä päivän aikana koululla. Kysyn, kelpaako se. Mies iskee hampaansa siihen nopeasti, ihan kuin hän olettaisi jonkun voivan napata sen hänen kädestään milloin vain. Tarjoaa haukkua vaimolleen, joka ei sitä halua. Nieleskelen. Minullakin on nälkä, mutta olen matkalla kotiin, jonka jääkaapissa on ruokaa. Eilen ostettua, oranssilla -30%-merkinnällä tarroitettua, mutta ruokaa yhtä kaikki. Kotona. Omassa jääkaapissani.

Mies kysyy, minne olen menossa. En kehtaa enkä halua sanoa: "Kotiin". Sen sijaan totean meneväni suunittelemaan huomisia tunteja.
"Ai. Ootsä koulussa töissä? Opetatsä lapsia?"
"Joo. Tai teinejä."
"Tota hommaa mä kunnioitan. Opeta niille oikeita arvoja. Sä teet ihmisarvoista työtä."

Rautatieasemalla häviän itse nopeasti ihmisjoukkoon. En tiedä, missä rappukäytävässä he nukkuvat ensi yön tai saavatko he muuta ruokaa tänään kuin se surkean omenan. Hyppään ratikkaan. Mietin, millainen pumpulipelle ja kermaperse oikein olen.

En tiedä maailmasta oikeasti mitään. Syrjäytyminen on minulle sana uutisotsikoissa, termi tenttikirjassa. Kun olin 2000-luvun alussa kielikurssilla Englannissa, kurssin yhtenä teemana oli asunnottomuus. Me suomitytöt pääsimme toteamaan, että Suomessa ei ole asunnottomia. Se oli siihen aikaan Valtion Virallinen Kanta – ei asunnottomia. Tiedämme kaikki, ettei se ole koskaan pitänyt paikkaansa, ei ennen eikä nyt. Ja vaikka tukiverkostoa kehitetään, se ei tavoita kaikkia. Junan nainen mutisi menevänsä huomenna katkolle, koska silloin saa nukkumapaikan ja ruokaa. Mies kielsi. "Emmä halua, et sä meet mihinkään katkolle. Siel on pöpiä porukkaa ja ne vaan haluu sulta pillua."

On helppo sanoa, että ihmisen pitää kantaa itse vastuu itsestään. Ottaa itseään niskasta kiinni. Tottakai pitäisi, mutta aina se ei mene niin. Minä tiedän sen, sinäkin siellä tiedät. Jopa kovin oikeistolainen sen tietää, vaikka joskus muuta väittää. Mutta vaikka sen tietää, sitä ei tajua. Ei tällainen pumpulipelle, ihminen, joka elää vakituisen katon alla, jolla on luottotiedot kunnossa, joltisenkinlaiset tulot ja näkymä huomiseen. Turvaverkko. Hyvä lapsuus. Kyky sopeutua.

En ymmärrä sitä. Enkä oikeasti tiedä mitään.

Mutta yhden asunnottoman deekun mielipide siitä, kuinka teen ihmisarvoista työtä, riittää pitkälle. Haluan mennä huomenna takaisin ja koettaa olla parempi kuin tänään. Etten olisi ihan turha. Että voisin tehdä jotain. En pelasta asunnottomia, en ratko syrjäytymisen aiheuttamia ongelmia tai poista sen syitä. Enkä vieläkään ymmärrä mitään, sillä pumpuli suojaa. Mutta en ole turha. Eikä minulla taatusti ole kovin rankkaa.

Että jeesustelustani tulisi käytäntöä, edes hetkeksi ja vähän kerrallaan.

12. syyskuuta 2012

Elossa, jumissa

Sijaistus hoidettu ja kaikki ovat elossa ja täysissä ruumiin ja sielun voimissa. Toki päivään kuului kaikenmoisia pikku haasteita, kyseessä oli nimittäin erityisluokka ja ohjelmassa koulun ulkopuolista toimintaa. Ensimmäinen haistavittu hoidettiin (onneksi) pois alta heti päivän aluksi, joten ei tarvinnut sitäkään jäädä sen kummemmin odottelemaan. Mutta teki hyvää (minulle) joutua pää edellä kylmään veteen, onpahan nyt avattu tämäkin ura. Itse asiassa paremmin kuin hyvin, sillä menen samaan kouluun sijaiseksi myös huomenna ja ylihuomenna. Hoblaa! Tenttikirja jäi helposti kakkoseksi, kun tarjolla on töitä. Yritän nyt kuitenkin parhaani mukaan selvittää sen hiton tentin (joka on ensi tiistaina), jotta siitäkin pahasta päästään. Ei auta enää itku markkinoilla, huomaan.

Nykyistä työsuhdetta on jäljellä vielä neljän työpäivän verran, joista selvinnen kunnialla. Pientä haikeutta on ilmassa, myönnettäköön, mutta ratkaisu oli tismalleen oikea. Tuntuu hyvältä sanoa näin, koska voisin olla toistakin mieltä. Turvallisuushakuisena ihmisenä tyhjän päälle heittäytyminen ei aina ole todellakaan kovin helppoa.

Lukemisen ilo on vieläkin aika hatara. Useampia opuksia on tapani mukaan kesken yhtä aikaa, mutta etenkin tuo yksi on niin huono, että tekee mieli itkeä. Piruuttanikaan en jätä sitä kesken, vaan luen loppuun saakka, pakko on nimittäin selvittää, miten huonosti noin onneton tekele voi päättyä. Kyse ei ole uutuudesta eikä kotimaisesta kirjasta, voin paljastaa. Palaan asiaan, jahka saan tankattua sivut loppuun ja sulateltua kokemani säädylliseen muotoon.

Olen mukana parissakin eri lukupiirissä, joista toiseen olisi jo pitänyt saada luettua Kalle Päätaloa (olen jossain sivulla 300, ja ilmeisesti tuo kirja ei lopu koskaan) ja toiseen lauantaiksi Ann Rosmanin Majakkamestarin tytär (jonka olen sentään saanut noudettua kirjastosta kotiin). Jotenkin sitä jännästi huomaa, että pakon edessä on yksinkertaisesti nipistettävä lukuajasta ja esim. nukuttava. Ihan hyvä muistutus meikäläiselle, sanoisin. (Mutta silti haluaisin lukuilon takaisin ja mielellään jonkin erinomaisen koukuttavan mestariteoksen avustuksella!) Onneksi lähiaikoina on luvassa muun muassa John Irvingiä, joten en täysin pelkää menettäväni uskoani. Kiitos John, jo etukäteen, ja pusuja sinne Atlantin toiselle puolelle!

11. syyskuuta 2012

Nuku! (+jännitystä ilmassa...)



Annelies Verbeke: Nuku!
Suomentaja: Titia Schuurman
Avain 2006
156 s.
Slaap! (2003)

Omasta hyllystä.


Yöperhonen oli vieläkin paikallaan. Ehkä se oli kuollut? Napautin sitä kuulakärkikynällä. Se liikautti siipiään ärtyneesti. Vedin helpottuneena henkeä ja annoin sille vähän keksinmuruja. Ne eivät houkutelleet sitä.
"Jaaha, ollaankos sitä nirsoja?" minä nauroin. Se kuulosti kummalliselta ja ontolta hotellin tyhjässä aulassa. Minun oli paras varoa, etten rupeaisi puhumaan yöperhoselle. Sen jälkeen kun kaskelotti oli onnistunut järjestämään minut psykiatriseen sairaalaan, tuntui viisaalta asettaa erinäisiä rajoituksia eläinrakkaudelleni. (s. 125)

Maya ei ole nukkunut aikoihin. Unettomuus alkaa kalvaa hänen elämäänsä sen kaikilla tasoilla, ei vähiten sosiaalisen kanssakäymisen suhteen. Kun Mayan miesystävä lähtee kävelemään, unettoman levottomuus kasvaa entisestään. Maya polkee öisin pyörällään ympäri kaupunkia etsimässä karannutta untaan.

Mayaa huomattavasti vanhempi Benoit ei myöskään nuku. Hänen unettomuutensa taustalla lienee vaikea lapsuus ja yleinen sopeutumattomuus. Kun kaksi unetonta kohtaavat sattumalta toisensa, maailmassa on hetken aikaa rauhoittavaa valoa. Yhteiskunta ei kuitenkaan voi jarruttaa tahtiaan, vaikka kaikki eivät sen aikakäsitykseen sopeudu. Vaikeinta on silti aina unettoman pään sisällä.

Tässäpä malliesimerkki pienestä suuresta kirjasta. Mittaa tarinalla on vain noin 150 sivua, sisältöä senkin edestä. Annelies Verbeke kuvaa kouriintuntuvasti sitä, miltä tuntuu, kun ei saa unen päästä kiinni. Millään. Kuinka jonkin aikaa jaksaa koettaa taistella, mutta kuinka jossain vaiheessa aivot antavat periksi.

Olen itse kärsinyt unettomuudesta, ja Nuku! palautti tutun tunteen. Muistin taas ne aamuöiset pitkät hetket, jotka pyörin sängyssä, levottomat ajatukset, jatkuvan väsymyksen, lopulta unilääkekrapulaisen raudan maun suussa. Ei ole ikävä, todellakaan. Sympatiani ovat aina unettomuudesta kärsivien puolella. Menkää lääkäriin, heti. Turha jäädä kärsimään, unettomuuteen löytyy kyllä apua. Tämä ihan vaan vinkkinä, sillä itse odotin melkein puoli vuotta unta – turhaan.

Tarinana Nuku! on kiihtyvä ja tiivistyvä. Sen lyhyeen mittaan on saatu mahtumaan paljon, ja se on yhtä levoton kuin unetonkin voi olla. Vaikka tuntemukset olivat osin tuttuja, lukeminen takkusi, enkä päässyt kirjan imuun niin kuin olisin halunnut. Paikoin tarina oli aivan erinomaisen hyvä, hymähtelin ja eläydyin, mutta paikoin se tuntui vain virtaavan ohi ilman, että olisin oikeastaan edes erityisemmin piitannut. Ja valitettavasti tämä jälkimmäinen fiilis jäi päällimmäiseksi.

Maya ja Benoit ovat kiinnostavia henkilöitä, mutteivät jätä kovin vahvaa jälkimakua. Toisaalta heidän hämyisyytensä sopii aiheeseen: eihän unetonkaan näe tai koe asioita kovin selvästi tai kirkkaasti. Vaikka en siis itse ihastunut tähän kirjaan, pidän sitä suhteellisen taitavana ja vahvana tarinana, jolla on ollut syynsä tulla kerrotuksi.

Muiden mietteitä: Maukka, Villasukka kirjahyllyssä, Hanna, Ina ja Margit.

Nuku! sopii nähdäkseni nooran Mieleni on rajaton -haasteeseen, sen verran kouriintuntuvasti se kuvaa unettomuuden aiheuttamaa muutosta ihmisen mielessä, monella tavalla ja tasolla. Lisäksi valloitan Belgian.

---

Huomenna heitän ensimmäistä kertaa niskaani oikean opettajattaren auktoriteetin: menen nimittäin sijaiseksi! Voin sanoa, että jännittää. On jännittänyt jo pari päivää. Toivottavasti Nuku! ei pääse vaikuttamaan tietoisuuteeni näin jälkikäteen liian voimakkaasti, olisi meinaan ihan kiva saada edes vähän unta ennen huomista. Etten ihan zombina siellä paina.

Jää nähtäväksi.

9. syyskuuta 2012

Vampyyreja! Vampyyreja!

Puuh, pakko saada jotain muuta ajateltavaa aivoja jäytävän tenttikirjan sijaan. Miten olen onnistunut opiskelemaan itseni jo seitsemännelle (voi hyvä luoja...) yliopistovuodelle, ja silti koen tällaista tuskaa koettaessani tankata uskomattoman scheissea tenttikirjaa? Enkö ole oppinut mitään? En näköjään. 

Siispä siirtykäämme jonnekin aivan muualle kuin 1800-luvun ranskalaisiin historiantutkijoihin (jotka eivät, by the way, tunnu olleen kiinnostuneita mistään muusta kuin omasta vallankumouksestaan tai antiikista. Tai itsestään.)



Charlaine Harris: Veren voima
Suomentaja: Johanna Vainikainen-Uusitalo
Gummerus 2010
336 s.
Dead Until Dark (2001)

Kirjastosta.


Sookie Stackhouse on 25-vuotias syvän etelän kasvatti, Bon Tempsin pikkukaupungin tyttö, joka elää isoäitinsä kanssa ja työskentelee tarjoilijana Merlotte'sissa. Hän on kaikin tavoin hyvin tavallinen nuori nainen, mitä nyt kykenee lukemaan muiden ajatuksia. Tämä "vamma" on tuottanut toistaiseksi lähinnä ongelmia etenkin sosiaalisessa kanssakäymisessä, intiimit puuhat taas voi suosiolla laskea pois kuvioista, sillä Sookien on erikseen keskityttävä voidakseen sulkea muiden ajatukset pois mielestään. Kun eräänä iltana Merlotte'siin astelee mies, jonka ajatuksia Sookie ei kuule, kaikki muuttuu. Kyseessä on Bill, Yhdysvaltojen sisällissodan aikana pureman saanut vampyyri, joka vie jalat Sookien alta.

Vampyyrit ovat vasta tulleet esiin arkuistaan, eikä heidän asemansa yhteiskunnassa ole lainkaan vakaa. Lisäksi osa heistä ei edes halua tulla lähellekään valtavirtaa, vaan tekee kaikkensa, jotta juopa ihmisten ja vampyyrien välillä pysyisi yhtä syvänä kuin se on ollutkin. Osa ihmisistä ajaa samaa asiaa. Jo tämä tuo ripauksen haastetta Sookien ja Billin suhteeseen, mutta kaiken lisäksi Bon Tempsissä tuntuu liikkuvan sarjamurhaaja. O-ou.

Kerrottakoon, että pidän älyttömän paljon True Blood -tv-sarjasta, josta olen toistaiseksi nähnyt kaksi ensimmäistä tuotantokautta. Olin aluksi varsin skeptinen (Vampyyreita? Oletteko tosissanne?!), mutta yhden jakson nähtyäni jäin saman tien koukkuun. Damn. (Jep, Ericillä oli osuutta asiaan. Yllättää varmaan, öö, ei ketään?) Tapojeni mukaan sarjan seuraaminen on kuitenkin jossain vaiheessa jäänyt ilman sen kummempaa syytä. Pitäisikin tehdä asialle jotain, kolmoskausikin kun nököttää hyllyssä. Oli miten oli, sarjan perustana olevia kirjoja en ole aiemmin lukenut. Niinpä tuli tuossa taannoin kirjastoreissulla heittäydyttyä aivan villiksi ja poikettua kauhu-hyllyn äärelle.

Veren voima aloittaa 13-osaiseksi paisuneen/kokonaisuudessaan paisuvan Sookie Stackhouse -sarjan. Se on sopivan kevyttä tavaraa ripauksella erotiikkaa ja jännitystä, joista kumpikaan ei kuitenkaan nouse ihan älyttömiin mittoihin. Sookie on aika viattoman oloinen pimu, ajoittain varsin lapsellinenkin, mutta ei liian neitimäinen, vaan tarttuu tarpeen vaatiessa esimerkiksi itsepuolustusvälineisiin turhia nikottelematta. Parisuhteen osapuolena hän on kokematon ja ailahtelevainen, mutta voineeko naista ihan kaikesta syyttää, kun kumppanina on kuitenkin yli sata vuotta vanhempi epäkuollut verenimijä?

Tarinana Veren voima ei ymmärrettävästi tarjonnut minulle yllätyksiä, koska tiesin juonikuviot tv-sarjan perusteella etukäteen. Oli kuitenkin ihan virkistävää lukea alkuperäisteos, etenkin koska olen viime aikoina tuntenut kärsiväni jonkinmoisesta lukujumista/kyllästymisestä. Tämä kirja on nimittäin oikein sujuva ja viihdyttävä, eikä edellyttänyt erityistä pohdiskelua tai analysointia, vaikka jokusen ajatuksen herättikin.

Harrisin vampyyrimaailma on oivallinen. Miten vinkeä ajatus, että vampyyrit elävät keskuudessamme ja koettavat pärjätä ihmisten maailman ehdoilla niin kuin parhaaksi näkevät! Jatko tarinassa tarjonnee uusia henkilöitä, otuksia ja jopa eettisiä kysymyksiä, jotka kaikki kertovat kai jotain myös ihan reaalimaailmasta. En yhtään ihmettele sarjan suosiota, sillä se puraisee osuvasti epämääräiseen viihdykkeen tarpeeseen: onhan moni asia toki kuvattu aika yksioikoisesti, eikä tämä nyt ehkä ihan kuolematon tuotos sinänsä ole, mutta mitäs sen on väliä, jos lukija kuitenkin viihtyy mukana?

Sitä jäin kyllä hieman harmittelemaan, etten lukenut kirjaa englanniksi. Suomeksi se ei nimittäin ollut mitään suoranaista kielellistä ilotulitusta, ja alkuperäiskieli olisi varmaan kolahtanut paremmin. No, jos jossain vaiheessa tartun seuraaviin osiin, vaihtanen englanninkielisiin painoksiin.

Mutta. Kuitenkin on yksi mutta. Veren voima toimi kyllä tähän hetkeen ja tarjosi hetkellistä eskapismia juuri kun sitä kaipasin, mutta mitenkään erityisemmin se ei uteliaisuuttani herättänyt jatkon osalta. En siis jäänyt koukkuun kirjoihin, en heti aluksi, en tarinan aikana enkä edes kirjan loputtua. Pisteeni menevät kuvitteellisessa kilpailussa ehdottomasti tv-sarjalle, joka toimii viihteennälkääni erinomaisena välipalana. Kirja sen sijaan oli vain ohimenevää käyttötavaraa, joka ei jättänyt juuri minkäänlaista jälkimakua.

Tosin voihan se olla, että kaipaan uutta karkumatkaa syvän etelän vampyyrimaisemiin nopeammin kuin nyt osaan arvatakaan. Tutkimattomia ovat nämäkin tiet! Joten vannomatta paras.

Tätä on luettu paljon. Ihan viimeinen ihminen maailmassa en kai kuitenkaan ole, sillä Villasukka kirjahyllyssä bloggasi tästä vasta pari päivää sitten, eikä pihin naisen lukukokemuksestakaan kauaa ole.

Veren voiman myötä kuittaan So American -haasteen kategorian Southern Fiction suoritetuksi, jee!

8. syyskuuta 2012

Nuoruuteni Pariisi


Ernest Hemingway: Nuoruuteni Pariisi
Suomentaja: Jouko Linturi
Tammen Keltainen pokkari 2010
(1. suomenkielinen painos 1964)
209 s.
A Moveable Feast (1964)

Omasta hyllystä.


Mutta Pariisi on hyvin vanha kaupunki ja me olimme nuoria, eikä Pariisissa ollut yksinkertaista mikään, ei edes köyhyys eikä yllättävä rahan tulo, ei kuutamo, ei oikea ja väärä, ei myöskään vierellä kuutamossa makaavan ihmisen hengitys. (s. 60)

Eräs työkaverini kysyi minulta vähän aikaa sitten, miten löydän aina uutta luettavaa, ja mistä tiedän, mitä kannattaa lukea. Mietin hetken, sillä kysymys oli oikeasti aika osuva. En kertonut kirjablogeista, en kirjaston BestSeller-hyllystä – kaikkein vähiten kerroin mitään siitä kummallisesta lukutoukan aistista, joka saattaa toisinaan vain johdattaa kirjojen äärelle. Sen sijaan sanoin, että yllättävän usein kirjat johtavat toisiinsa: kun lukee yhtä kirjaa, siinä viitataan tavalla tai toisella, joskus ihan suoraan, johonkin toiseen kirjaan. Tai ylipäänsä lukemansa kirjan teema (tai joku niistä) alkaa kiehtoa niin paljon, että mieleen pompsahtaa jokin muu samoilla aallonpituuksilla keikkuva kirja, johon tarttuu sitten seuraavaksi.

Kun luin Satu Waltarin Kahvila Mabillonin vähän aikaa sitten, olin lievän Pariisi-kärpäsen puraisema. Olimme juuri katsoneet Midnight in Paris -elokuvan, jossa Kadotettu sukupolvi on hyvin keskeisessä roolissa. Mabillonin jälkeen päätin jatkaa kirjallista Pariisinmatkaani, ja tartuin TBR-listallani komeilevaan Ernest Hemingwayn Nuoruuteni Pariisiin. The Lost Generation parhaimmillaan.

Kyse on Hemingwayn vähän ennen kuolemaansa viimeistelemästä muistelmateoksesta, joka kertoo 1920-luvun Pariisista. Hemingway vietti siellä huomattavan paljon aikaa, kuten tekivät monet muutkin kirjailijat ja taiteilijat. Nuoruuteni Pariisi marssittaa esiin muun muassa F. Scott Fitzgeraldin, Gertrude Steinin ja Ezra Poundin. Kirjan sivuilla luuhataan halvoissa kahviloissa, kapakoissa, ravintoloissa, Shakespeare & Company -kirjakaupassa, kalseissa vuokrahuoneistoissa, hevoskilpailuissa, juhlissa, taiteellisissa salongeissa, lomamatkoilla, jopa Alpeilla.

Samalla Hemingway taistelee kirjallisten intohimojensa ja ongelmiensa kanssa. Hän raapustaa – tai koettaa raapustaa – kasaan novelleja tienatakseen edes hieman voita omalle ja vaimonsa leivälle, pohtii romaaniaan, kadehtii julkaisevia ja kirjoituksillaan kunnolla toimeen tulevia kirjailijatuttujaan, pelaa uhkapelejä, haaveilee Espanjanmatkoista. Niin, ja juo.

Nuoruuteni Pariisi on kirjoituskokoelma, omaelämäkerrallinen siivu aikakaudesta, joka kiehtoo minua suuresti. Iloinen 20-luku, elääpä sitä! Siitä huolimatta, ettei Hemingway anna erityisen pumpulista kuvaa ajastaan Pariisin pyörteissä, minä kyllä voisin tilata yhden aikamatkataksin kuljettamaan sinne. Edes vilkaisemaan! Edes yhden viskipaukun ajaksi!

Ihastuin Hemingwayhin, kun luin hänen novellikokoelmansa Ensimmäiset 49 kertomusta. Muuta en herralta olekaan vielä lukenut, en vieläkään Vanhusta ja merta, enkä mitään muutakaan. Oli tavallaan ihan hyväkin poiketa perusproosasta muistelmateokseen, sillä ainakin se hieman himmensi kirjailijan kuvaa mielessäni. Mitenkään miellyttävä ihminen Hemingway tuskin oli, ja aika inhorealistisesti hän kuvaa myös lähipiiriään ja tuttaviaan. Jopa Fitzgerald, jota Hemingway kai piti ihan ystävänään, saa melko kovaa kyytiä Nuoruuteni Pariisin sivuilla.

En ollut mitenkään hurmiossa lukiessani tätä kirjaa. Olihan se mielenkiintoinen ajankuva, ja Hemingwayn kynä on terävä ja sen jälki jollain tavoin juuri makuni mukainen. Mutta luulen (ja tiedänkin jo), että herran proosa uppoaa minuun paremmin. Muistelmissa on omat hyvät puolensa, ja tässä tapauksessa tiukka ajallinen rajaus toimii, mutta ihan en silti tullut imaistuksi mukaan.

Kirjojen ketjuteoria sai joka tapauksessa jälleen vahvistusta, sillä seuraavaksi tai ainakin varsin pian tekisi mieleni tarttua F. Scott Fitzgeraldiin. Yö on hellä tuli hankittua kirpparilta taannoin, joten se voisi olla looginen valinta...

Muiden mietteitä Nuoruuteni Pariisista: Luru ja Katri.

Osallistun kirjalla haasteeseen So American, josta vain hieman kategorian sääntöjä venyttämällä saan avattua osion The Lost Generation + Depression-era. (Kirja on kirjoitettu vasta vuosina 1957–60, mutta koska se kuvaa niin keskeisesti nimenomaan kadonnutta sukupolvea, aion laskea sen kyseiseen kategoriaan.) Ja pääsen ruksimaan jälleen yhden kohdan TBR-listallani.

P.S. Niin, ja sille työkaverilleni kerroin vielä erinäisistä "Nämä kirjat on jokaisen luettava ennen kuolemaansa" -listoista, joista tyyppi innostui niin, että tulosti muutaman saman tien itselleen muistilapuiksi. Näin se kirjallisuuden ilosanoman levittäminen onnistuu kuin huomaamatta. Ja lukutoukka hieroo käsiään tyytyväisenä...

5. syyskuuta 2012

Riipaisevasti Väärään aikaan

Kuvan kello on dramaattisesti pysähtynyt, kuten tarinan kellokin.
Ja on myös perintönä saatu.

Alain Claude Sulzer: Väärään aikaan
Suomentaja: Raija Nylander
LURRA Editions 2012
242 s.
Zur Falschen Zeit (2010)

Kirjastosta.


Veronika tiesi Emilin epävakaasta tilasta, mutta tiesikö hän kaiken? Tiesikö tai aavistiko hän syyn tämän apeuteen? Naiset tiesivät usein enemmän kuin halusivat myöntää, mutta heillä oli myös kyky sivuuttaa päättäväisesti ja sokeasti kaikki, mitä he eivät halunneet nähdä, oli André arvellut. Paradoksi, joka miellytti minua niin, että kirjoitin sen silloin muistiin. Nykyään tiedän, että se koskee yhtä lailla miehiä kuin naisia. (s. 164)

Mieheksi varttumassa oleva poika on kasvanut ilman isäänsä, joka kuoli vain pari viikkoa pojan ristiäisten jälkeen. Isän kohtalo alkaa kiinnostaa poikaa, kun hän kiinnittää huomiota salaperäiseen mutta paljastavaan isästä otettuun valokuvaan, ja koska äiti on vaiennut aiheesta kaikki vuodet, on tietoa etsittävä pääasiassa muualta. Poika matkustaa Pariisiin tapaamaan isänsä nuoruudenystävää Andréa, jolta saa haltuunsa isällään olleen rannekellon. Vähitellen lukijalle selviää, millainen oli isä-Emilin nuoruus, ja lopulta myös poika saa totuudet selville. Ne eivät ole kauniita, mutta niiden kohtaaminen auttaa. Tarinaa kertoo jo keski-ikään ehtinyt mies, itsekin jo isä.

Sveitsiläisen Alain Claude Sulzerin teos Väärään aikaan on pieni helmi. Se kertoo raskaista asioista ja valinnoista aidosti, muttei ole tarinana tai kerronnallisesti raskas eikä edes lannistava. Surullinen se kyllä on, ja saa lukijassa aikaan halun huudahtaa jo tutuksi tulleen fraasin: "Kaikki muuttuu paremmaksi!" Vaikkei muutukaan, ei näille henkilöille.

Koska isän salaisuus paljastetaan jo takakannessa, eikä se muutenkaan ole erityisen hankalasti pääteltävissä, kirjoitan aiheesta tässäkin arviossa avoimesti ja vihjailematta. Kyse on siis nuoren miehen havahtumisesta homoseksuaalisuuteensa 1950-luvun Sveitsissä, missä aihe on tabu. Emil löytää identiteettinsä tavatessaan elämänjanoisen Andrén, ja vaikka miesten tiet rakastavaisina myöhemmin erkanevat, he pysyvät ystävinä. Ensimmäisen ihmissuhteen jälkeen – jota on kaiken huipuksi pitänyt salata parhaansa mukaan – Emil päätyy mielisairaalahoitojaksojen jälkeen yhteen sattumalta tapaamansa Veronikan kanssa. 50-luvun siveellisessä hengessä miehen taipumukset on mahdollista piilottaa vaimolta suhteellisen kivuttomasti, eiväthän edes aviopuolisot käytä kahdenkeskisissä keskusteluissaan sanaa seksi. Kun Veronika tulee raskaaksi kaikkien sitä häneltä odotettua, Emil joutuu kuitenkin valtaisaan identiteettikriisiin. Onko minusta isäksi? Mitä oikeasti haluan? Kuka oikeasti olen?

Näitä kysymyksiä pohtii myös Emilin ja Veronikan poika aikuistumisensa kynnyksellä, mutta päähenkilö tarinassa on ilman muuta Emil.

Väärään aikaan herätti paljon tuntemuksia. Minun on henkilökohtaisesti mahdotonta käsittää, miten joku voi asettaa itsensä asemaan, jossa luulee voivansa määritellä, ketä ja miten ihminen saa rakastaa. Siksi kirja kolahti, sillä se osoitti varsin vastaansanomattomasti, millaista elämä on saattanut olla yhteiskunnassa ja ajassa, jossa minkäänlaista poikkeavuutta ei hyväksytä, vaan se on syy passittaa ihminen mielisairaalaan. Emilin kautta kuvataan epätoivoa, joka herää ihmisessä, joka tajuaa, ettei voi eikä halua tyytyä tavanomaiseen elämään, sellaiseen, jonka puitteet säätelee joku muu. Lyhyet hetket Pariisissa, joka kuvataan suoranaisena vapauden kehtona, antavat pienen välähdyksen siitä, mitä voi myös olla tarjolla. Jos uskaltaa lähteä.

Väärään aikaan on melankolinen, muttei toivoton. Kerronnaltaan se on hieman etäinen, vaikka aika ajoin käsittelee kuvaamiaan asioita hyvinkin intiimisti. Kirja palautti lukemisen iloni, nyt tekee taas mieli tarttua vaikka mihin kirjoihin. Hieno teos, johon tutustumista suosittelen lämpimästi.

Muualla kirjoitettua: Hanna/Kirjainten virrassa, Zephyr/Lukunurkkaus ja Tuulia/Lukutuulia.

Ikkunat auki Eurooppaan ja Maailmanvalloitus: Sveitsi.

4. syyskuuta 2012

Pääntyhjennystä ja pari sanaa muustakin

Pysytellään samoilla linjoilla kuin viime viikolla: ajan tappamista ei todellakaan ole tarvinnut harjoittaa. Itse asiassa pitkästä aikaa on sellainen olo, etten ehdi enkä edes jaksa esim. lukea. Kummallista. No, tapani mukaan kirjoja on toki kesken, mutta tällä hetkellä kaipaisin kyllä jotain kunnolla mielen räjäyttävää mäjäytystä kirjallisessa muodossa. (Lukupiiriä varten tahkoamani Kalle Päätalon Koillismaa ei suoranaisesti vahvista uskoani maailmankaikkeuden – tai kirjallisuuden – tasapainoon. Hyvänen aika että niitä sivuja riittää, mää sanon!)

Ideoita varmoiksi nakeiksi? Anyone? Please?!!

G etenee painollaan. Tosin tänään paikallismediassa uutisoitiin, että yliopistossamme on juuri äsken salaa ja varkain siirrytty järjestelmään, jossa gradut arvioidaan "kuin mikä tahansa opintosuoritus" arvosana-asteikolla 1–5. Mielenkiintoista. Ihan uteliaisuuttani ajattelin selvittää, miten on mahdollista, että päätös on tehty kesäkuussa ja astuu saman tien uuden lukukauden alussa voimaan. Olen aina luottanut siirtymäaikoihin, hitto soikoon! Nytkin sellaisen suojissa pakerran, kun on nyt sitten vähän ottanut aikaansa tämä opiskelu. Tampereellahan siis opiskellaan nykyään tutkinto-ohjelmissa, ei enää (niin) pääainevetoisesti kuin ennen. Olen ollut laiska ottamaan asiasta selvää, sillä se ei tosiaan tule minuun sinänsä vaikuttamaan. Olisi ehkä pitänyt, olisin viisaampi. Eikä olisi tarvinnut paniikissa selailla internetin syövereistä esiin vanhoja opinto-oppaita asioiden varmistamista varten.

Niin, viime perjantaina oli tosiaan se Into Kustannuksen järjestämä blogitapahtuma, jonne minäkin lopulta uskaltauduin paikalle (en naamioitunut). Oli jännittävää ja kivaa tavata ihmisiä ruutujen takaa, ja kustantamolle lähtee tästä osoitteesta iso kiitos moisen tapahtuman järjestämisestä. Paikalla olivat bloggareiden lisäksi kirjailijat Laura Gustafsson ja Saara Henriksson. Mielenkiintoista keskustelua heräsi! Varsinaisen bloggarimiitingin jälkeen alkoi Innon, Rosebudin ja Voiman yhteissynttärit, joissa tuli hengailtua hyvän aikaa. Kiitos seuralle, oli hauskaa turista kanssanne!

Viikonloppuuni kuului mukavan perjantain jälkeen lauantaiset tuparit lapsuudenkaupungissani ja sunnuntaina vielä serkunlapsen ristiäiset. Kun serkkuni edellinen lapsi kastettiin syksyllä 2009, vollotin silmät päästäni, joten tällä kertaa olin varustautunut ainakin lähes vedenkestävällä meikillä. Ei tarvinnut vollottaa, tilaisuus oli lämminhenkinen ja rento ja pappi aivan hurmaavan charmantti. Jopa tällainen kylmäsydäminen pakana herkistyi pohdiskelemaan. Tällaisia kirkonmiehiä (ja -naisia) tavatessani alan aina uskoa, että Suomen evankelis-luterilaisella kirkolla on vielä toivoa ja mahdollisuus elää oikeasti nykyajassa. Sitä näkemystä pääsevät aivan liian usein horjuttamaan kaiken maailman päiviräsäset ja luthersäätiöt. (Enkä tiedä, kiinnostaako tai tarvitseeko kirkkoa kiinnostaa siihen kuulumattoman ihmisen mäkinät, mutta kunhan tässä annan tuulen heiluttaa huulia.)

Tosin kyllä nykyaikainen kastemenettely – sen verran kuin sitä olen päässyt todistamaan – hakkaa gradua varten läpikäymäni muistitiedon kuvaamat 1900-luvun alun tilaisuudet mennen tullen. Enää ei ainakaan kasteen yhteydessä kirkoteta äitejä, noita saastaisia synnintekijöitä. Eikä taideta kovin paljon puhua siitäkään, kuinka lapsi on paholaisen viettelyksille altis. Tai mitä näitä nyt on, wanhan hywän ajan malliin.

Työpäiviä on jäljellä kuusi. Ennen seuraavaa (joka on perjantaina) pitäisi päästä aika paljon pitemmälle kirouksenani olevan Fortunes of Historyn kanssa. Ja napunapunaputtaa lisää tekstiä. Mutta tänä iltana taidan enää vain lukea.

Jos vain keksin, mitä.

3. syyskuuta 2012

Apteekkari Melchior ja Olevisten kirkon arvoitus


Indrek Halgra: Apteekkari Melchior ja Olevisten kirkon arvoitus
Suomentaja: Jouko Vanhanen
Moreeni 2011
349 s.
Apteeker Melchior ja Oleviste mõistatus (2010)

Kirjastosta.


Eletään toukokuuta Herran vuonna 1409. Tallinna on tiiviissä yhteydessä muuhun Eurooppaan Hansaliiton välityksellä, ja kaupunki kasvaa ja rakentuu kohisten. Kaupungin oman väen seassa seikkailee paljon ulkopuolisia: sotilaita, rakennusmiehiä, maankiertäjiä. Kaupungin apteekkari Melchior Wakenstede on sekä taidokas rohtojen sekoittaja, teräväsilmäinen ja -korvainen tarkkailija että harvinaisen teräväpäinen. Apteekkarin hoksottimia tarvitaan kipeästi, kun kaupungissa oleillut saksalaisritari löydetään päätä lyhyempänä Toompealta. Murha on selvitettävä mahdollisimman nopeasti. Kun lisää väkivaltaisia kuolemantapauksia sattuu aivan liian pian, on selvää, että Tallinnassa liikkuu harvinaisen verenhimoinen murhamies. Epäiltyjä vain on aivan liikaa, ja kaupunginraati hönkii niskaan. Lisäksi Melchiorilla on omat huolensa kannettavanaan, sillä eräänlainen sukukirous vaanii hänen yllään.

Joo.

No, tulipa luettua.

Nappasin Apteekkari Melchiorin kirjastosta mukaani tässä taannoin, kun se niin houkuttelevasti esillä oli, ja kun halusin lukea jotain virolaista. Kauhean tahmeasti lukukokemus lähti liikkeelle, mutta sitten jossain vaiheessa en enää halunnut jättää keskenkään. Ja ihan hyvä niin. Päähenkilö Melchior on aika mainio tapaus, nokkela ja sympaattinen, ja hänen seurassaan oli suhteellisen mielenkiintoista tutustua keskiaikaiseen Tallinnaan. Mutta jotenkin tarina ei silti onnistunut imaisemaan mukaansa.

Yksi syy oli se, etten jaksanut oikein keskittyä. Se kostautui myöhemmin, kun en enää ollut oikein perillä, kuka on kuka ja mitä kukakin teki. Apteekkaria lukuunottamatta muut henkilöhahmot jäivät nimittäin hyvin etäisiksi ja elottomiksi, ja siten sekoittuivat toisiinsa. Enkä jaksanut selailla taaksepäin selvittääkseni hahmoja uudelleen. Toisaalta pysyipä jännitys yllä loppuun saakka, kun ei ollut mitään toivoa, että olisin kyennyt ratkaisemaan arvoitusta omin päin. Ei siihen tosin oikein mahdollisuuksia annetakaan, vaan ratkaisun avaimet ovat tiukasti Melchiorilla.

Ei se ratkaisu kyllä oikein kiinnostanutkaan, mikä kai kertoo aika selkeästi siitä, ettei kirja vakuuttanut. Oikeastaan minulle oli melkein yhdentekevää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Juoni on kyllä periaatteessa ihan pätevä ja uskottavakin, mutta se ei vain yksinkertaisesti tehonnut meikäläiseen ollenkaan. Mukana on ripaus taikuutta, kansantaruja ja kirouksia, joita yleensä tervehdin ihan ilolla, mutta nyt nekään eivät riittäneet innostamaan. Sääli. Mahdollisuuksia oli. Tarina pohjautuu olemassa oleviin lähteisiin, jotka kertovat, että Tallinnassa todella murhattiin ylhäinen saksalaisritari vuonna 1409, mutta murhaajaa ei koskaan saatu selville. Melchior-niminen apteekkari olisi halunnut puhutella raatia ja ilmoitti tietävänsä sekä murhaajan että tämän motiivin, mutta häntä ei kuunneltu. 10 markan korvauksen hän joka tapauksessa sai.

Keskiaikainen Tallinna on viehättävästi ja aidontuntuisesti kuvattu. Kävin kesällä pitkästä aikaa etelänaapurissa ja olihan se todettava, että vanhakaupunki on erittäin mukava matkustuskohde. (Samaa mieltä olivat sadat jenkkituristit.) Sen puolesta kirjan Tallinna heräsi hyvin henkiin: eläydyin kyllä raatihuoneen liepeillä ja kapeilla kujilla kuvattuihin tapahtumiin. Ajankuvasta muutenkaan ei ole valittamista, mutta en kyllä ole mikään keskiajan tuntija, joten nokan koputtamiseni olisivat joka tapauksessa aika yhdentekeviä. No, sen verran nirsoilen, että niin nokkela kuin apteekkari onkaan, tuskin edes hän olisi oikeasti vuonna 1409 puhunut minuuteista myrkytyksen oireiden alkamista ja kestoa laskiessaan. Tai ehkä hän oli sitten todella valveutunut henkilö.

Oli miten oli, petyin, vaikken mitään erityistä odottanutkaan. Päähenkilöstä plussaa (tosin iso miinus hyvin päälleliimatun oloisesta seksikohtauksesta), miljööstä samoin. Lopputulemana on kuitenkin sanottava, että ei vakuuttanut, enkä usko jatko-osiin tarttuvani. Mutta olipahan joka tapauksessa vähän erityyppinen dekkari kuin yleensä.

Positiivisempia pohdintoja: Nenä kirjassa, Kirjamielellä ja Sukututkijan loppuvuosi.

Ikkunat auki Eurooppaan ja Maailmanvalloitus: Viro.

1. syyskuuta 2012

Naisen muotokuva


Henry James: Naisen muotokuva
Suomentaja: J. A. Hollo
6. painos, WSOY 1990 (1. painos 1955)
612 s.
The Portrait of a Lady (1881)

Kirjastosta.


Oli mahdotonta väittää ettei hän olisi toiminut täysin tietoisesti: hän, jos kukaan nuori nainen, oli toiminut vapaasti. Erehdyksen syy oli ollut hänessä itsessään. Mitään salajuonta ei ollut suunniteltu, ei mitään ansaa viritetty – hän oli katsellut, harkinnut ja valinnut. Kun nainen oli tehnyt sellaisen virheen, hänellä oli käytettävänään yksi ainoa keino sen korjaamiseksi: hyväksyä sen seuraukset ehdottomasti ja silmäänsä räpäyttämättä. Yksi mielettömyys riitti, varsinkin kun siitä joutui kärsimään ainiaaksi; toinen ei olisi asiaa parantanut. (s. 417–418)

Isabel Archer on nuori yhdysvaltalainen nainen, joka matkustaa Englantiin rikkaiden sukulaistensa luo. Hänellä ei ole kotimaassaan sitoumuksia, mutta sen sijaan hänellä on sitäkin enemmän elämänjanoa, uteliaisuutta ja ylpeyttä. Tätinsä rouva Touchettin, enonsa ja serkkunsa Ralphin luona Isabel saa ensimaistiaisensa eurooppalaisesta kulttuurista – ja tulee samalla kuin ohimennen hurmanneeksi noin puolet saarivaltion aatelismiehistä. Lisäksi hänen kannoillaan roikkuu uskollinen ihailija kotipuolesta. Isabel on kuitenkin uuden ajan alun kynnyksellä, eikä tahdo sitoa itseään avioliittoon. Tai niin hän ainakin itselleen uskottelee.

Yllättävä, muhkeahko perintö panee Isabelin uuteen tilanteeseen. Hänellä on rahaa toteuttaa itseään ja vapauttaan tahtomallaan tavalla, eikä hänen tarvitse pyrkiä nousemaan yhteiskunnan rappusia omin, saati avioliiton, voimin. Italiassa rouva Touchettin kanssa vietetty talvi osoittautuu kohtalokkaaksi, sillä Isabel tutustuu madame Merleen, salaperäiseen seurapiirirouvaan, ja hänen tuttavaansa Gilbert Osmondiin, köyhään mutta intelligentiin herrasmieheen sekä tämän nuoreen tyttäreen Pansyyn.

Isabel unohtaa periaatteensa, vanhat kosijansa ja tätinsä kyyniset ohjeet ja paiskautuu avioliittoon Osmondin kanssa. Hänestä tulee muutamassa vuodessa äitipuoli aikuisuuden porteilla kolkuttavalle Pansylle ja onneton vaimo miehelle, joka ei ole lainkaan sitä, miltä hän kosioaikana antoi ymmärtää. Isabel joutuu punnitsemaan monia perustavanlaatuisia asioita, omaa persoonaansa ja periaatteitaan, suhdettaan muihin ihmisiin ja asemaansa vaimona, äitipuolena, seurapiirirouvana ja naisena.

Naisen muotokuva on klassikkoteos, joka panee lukijalle jauhot suuhun. Ennen kaikkea siksi, että sen eteenpäin tankkaaminen on työn ja tuskan takana. Luin näitä kuuttasataa sivua melkein kaksi kuukautta. Meinasin jo luovuttaa, mutten sitten kuitenkaan raaskinut antaa periksi. Hyvä niin, sillä loppuhuipentuma kirjassa on erinomainen. Viimeiset satakunta sivua vetivät kuin häkä.

Henry James on ansainnut asemansa edelleen, 130 vuotta myöhemminkin luettavana kirjailijana. Naisen muotokuva on psykologisesti tarkka ja yhteiskunnallisesti kantaaottava teos. Se asettaa näkösälle Yhdysvaltojen ja Euroopan erot ja yhtäläisyydet, kommentoi aikansa naisemansipaatiota, osoittaa, kuinka huteria ja silti pirullisen sitkeitä jotkin yhteiskunnalliset ja sosiaaliset rakenteet ovat.

Ennen kaikkea se on todella tarkkanäköinen ihmiskuvaus. James ei ole sortunut suurimpiin yksinkertaistuksiin, vaan kaikki Naisen muotokuvan henkilöt ovat monimutkaisia, ristiriitaisia ja uskottavia henkilöitä. Päähenkilö Isabel on kirkasotsainen, vapaudenkaipuinen ja itsenäinen nainen, joka ei halua antaa kenenkään neuvoa itseään, minkä seurauksena hän huomaa ajautuneensa täydellisen epätyydyttävään avioliittoon. Isabelin mies Gilbert Osmond on oikea kameleontti: sivistynyt mies, joka osaa vaihtaa naamiota tilanteesta toiseen, ja josta paljastuu jotakuinkin kammottava miehenrähjä ja despottinen vallankäyttäjä. Osmondin tytär Pansy on naiivi, miellyttämisenhaluinen ja alistuva, mutta jossain sielunsa sopukoissa omat tunteensa, halunsa ja toiveensa tunnistava ja niitä kohti pyrkivä. Pidin Isabelin ja Pansyn suhteesta, sillä siinä ei ollut rahtustakaan kliseistä paha äitipuoli -maustetta, vaan senkin edestä aitoa kiintymystä ja välittämistä. Ihmettelin ainoastaan sitä, miten voimakkaasti tarinassa korostettiin Pansyn lapsellisuutta ja nuoruutta suhteessa Isabeliin, jonka tarina alkaa kirjassa vain hieman vanhempana, kuin mihin ikään Pansy lopulta ehtii. Nämä kaksi nuorta naista kuvataan niin totaalisesti toistensa vastakohtina, että se sai minut hieman kohottelemaan kulmakarvojani: tokkopa aivan näin yletöntä alleviivaamista tarvitaan.

Sivummalle jäävistä henkilöistä saa myös kasaan oivallisen katalogin. Rouva Touchett, Isabelin täti, on elämän ja maailman kyynistämä nainen, joka ei ajan tavasta poiketen välitä pätkääkään siitä, mikä katsotaan soveliaaksi. Hän tekee asiat oman päänsä mukaan ja sanoo sanottavansa turhankin suoraan. Toisaalta madame Merle naamioituu soveliaisuuden verhon taakse senkin edestä, vaikka on todellisuudessa kaikkea muuta kuin miltä näyttää. Miehet joutuvat tyytymään sivurooleihin, joskin ovat niissä tarinan kannalta keskeisiä ja aidosti rakennettuja. Osmondia lukuunottamatta he ovat myös varsin täysipäisiä, joskaan eivät täydellisiä.

Kiehtovista henkilöhahmoista huolimatta Naisen muotokuva etenee tarinana liian hitaasti minun makuuni. Etenkin Isabelin sisäinen maailma tulee kyllä tutuksi, ehkä liiankin. Rivakampi tahti antaisi tarinalle tilaa hengittää, sillä vaikka James jättääkin kerrontaansa aukkoja ja tekee hyppäyksiä ajassa, paikoin junnattiin pahasti.

Naisen muotokuva kertoo paljon ajastaan. Kuinka vaikea on säätyläisnaisen asema ollut, miten kummallisia kommervenkkejä avioliittojen solmimiseen liittyy, miten ulkokultaista on elämä seurapiireissä. Palvelijat ja rahvas jäävät tämän tarinan ulkopuolelle tyystin, vain Isabelin ystävätär, reportteri ja kirjailija Henrietta tuo mukanaan raikkaan tuulahduksen ulkomaailmasta tunkkaisiin teesalonkeihin. Ja herättääkin siksi niin paljon närää ympärillään, myös Isabelissa, joka aikanaan haaveili samanlaisesta elämästä, mutta luopui haaveistaan luullessaan saavansa jotain parempaa.

Surullisinta on Isabelin kohtalo. Nuoresta, elämänhaluisesta naisesta tulee jäykkä, kaavoihin ja sääntöihin kangistunut rouva, joka ei voi pitkiin aikoihin myöntää edes itselleen tehneensä elämänsä hirveimmän virheen, vaikka se on suoraan hänen edessään ja mielessään, selvänä ja paljaana. Ja kun hän sen lopulta tajuaa, on monin tavoin jo aivan liian myöhäistä.
 
So American: American Realism.