31. lokakuuta 2021

Katriina Huttunen: Surun istukka ja Mustaa valoa

 


Minulla ei ole vertailukohtaa, on vain tämä yksi suru ja tämä yksi menetys, tämä yksi itsemurha, tämä yksi kuollut lapsi, tämä yksi kuolema ja tämä yksi elämä. (Surun istukka, s. 154)


Katriina Huttusen omaelämäkerralliset romaanit Surun istukka ja Mustaa valoa ovat kipeitä, raadollisia ja syviä teoksia. Niiden aineksina ovat omakohtainen raapiva suru, anteeksiantamattomuus, se kertakaikkinen, ohittamaton ja läpipäästämätön tuska, jonka äiti kohtaa, kun oma lapsi kuolee.

Tuntuu vaikealta ja mitättömältä koettaa kirjoittaa jotakin näistä kirjoista. Ne ovat niin henkilökohtaisia, niin paljaita ja avoimia. Ne ovat – uskon – hyvin totuudenmukaisia, vaikka fiktion puolelle määrittyvätkin kirjastoluokassaan ja muissa määritelmissään. Ne tuntuvat lähes luvattoman rehellisiltä, vaikka niiden kirjoittajalla on kaikki syyt ja oikeudet valita, mitä kertoo ja mitä ei.

Itse asiassa luin ensin teoksista uudemman, Mustaa valoa. Rakastan Hietaniemen hautausmaata, käyn siellä vähintään viikottain. Minulle se ei ole minkään henkilökohtaisen surun sijaintipaikka, minulle se on turvapaikka ja rauhoittumisen alue, siellä on helppoa hengittää syvään, olla hetki rauhassa. Rakastan hiljaisia hautakiviä ja muistolaattoja, uusia ja vanhoja hautoja, nimiä ja titteleitä, symboleja, veistoksia, istutuksia, kynttilöitä. Hietaniemi on tuhansien tarinoiden sija, eikä yhdelläkään niistä ole enää kiire minnekään.

Katriina Huttunen käy Hietaniemessä joka päivä, koska hän ei muuta voi. Hän käy siellä tyttärensä haudalla, siunauskappelin yhteydessä olevassa kolumbaariossa. Ajattelee, kirjoittaa, pyytää anteeksi, suree ja muistaa. Ymmärrän, etten voi ymmärtää häntä. Ymmärrän, että minun syyni ovat toiset, eivätkä ne ole vertailukelpoiset.


”En ole valinnut suruani. Suruni on valinnut minut”, Huttunen kirjoittaa.


Teokset ovat sisarukset, erilliset mutta jakavat yhteisiä piirteitä. Voimakkaimpana on tietenkin teema: kuolema, oman lapsen kuolema. Huttusen armoton kerronta yhdistää niitä niin ikään, ne ovat syntyneet elämässä, jonka eläminen on raskasta, lähes mahdotonta. Kirjat ovat kuin katumusharjoituksia, joita toistetaan yhä uudelleen ja uudelleen, mutta jotka eivät silti vie yhtään lähemmäs pelastusta. (Miten ehkä veisivätkään, kirjoittaja ei ole uskonnollinen eikä tavoittele pelastusta tai armahdusta keltään tai mistään.)

Huttunen kirjoittaa viiltävällä tarkkuudella, huomioiden yhtä aikaa pienet yksityiskohdat ja suuret kokonaisuudet. Mukana on millintarkkaa raportointia kuoleman jälkeisistä hetkistä ja siitä, mihin omaisen on venyttävä. On hautausmaan kasveja, jäkäliä, jälkiä, eläinkuntaa. On surua, jota revitään pinseteillä yhä pienemmiksi hippusiksi ilman, että tuska helpottaisi hetkeksikään. On katsauksia tuhkaushautaamisen historiaan, hautausmaan muutoksiin, hautauksiin. Läheltä ja kauempaa, yksittäisestä yleiseen.

Kirjoilla ei pyydetä tai etsitä anteeksiantoa eikä unohdusta surulle tai surusta. Ne ovat fragmentteja ja kokonaisuuksia, hiottuja ja terävillä reunoillaan syvältä haavoittavia.

 

Katriina Huttunen: Surun istukka
S&S 2019
327 s.

Kirjastosta.


Katriina Huttunen: Mustaa valoa – Muistiinpanoja hautausmaalta
S&S 2020
323 s.

Kirjastosta.

27. lokakuuta 2021

Kirjamessut tulevat, oletko valmis!

 


Syksyinen tervehdys täältä jostain hyhmästä, jota kai niiksi kuuluisiksi ruuhkavuosiksi kutsutaan. Työt ovat imaisseet minut mukaansa, lapsen päiväkotiarki on alkanut, flunssat tulevat ja menevät, illat pimenevät, kirjapinot kasaantuvat. Kaikkea sitä semmoista, tiedättehän.

Vaan huomenna alkavat Helsingin kirjamessut vuosimallia 2021! Jihuu! Sinne minäkin pääsen ja ihan bloggaripassilla jopa. Viime vuoden virtuaalimessuilta katsoin imetyksestä ja vauvaelämästä väsyneenä vain yhden haastattelun, David Foster Wallacen Päättymättömän riemun suomentajan Tero Valkosen ja kustannustoimittaja Samuli Knuutin välisen keskustelun. Muistaakseni se oli oikein mielenkiintoinen. Muuhun ei jaksamiseni silloin riittänyt.

Nyt on onneksi toisin, vaikka ihan huippuvuosieni messusuorituksiin en taida yltää. Suunnitelmana on nuohota messut edestakaisin ja ympäri sunnuntaina, mutta jos kävisin messuilla kaikkina päivinä, saattaisin harkita seuraavia ohjelmanumeroita:


Torstaina 28.10.

Klo 10.30 TIEDETORI: Yliluonnollinen sota (Kruununhaka)

Satumaarit Myllyniemen haastattelu sotavuosien 1939-1945 yliluonnollisista kokemuksista. Varmasti kiinnostavaa!


Klo 11.00 Kolme rukousta äidille (Esplanadi)

Anna-Liisa Ahokummun uusin romaani Kolme rukousta äidille on lukulistallani. Omasta synnytyskokemuksestani en ole ihan kokonaan itse vieläkään toipunut.


Klo 13.00 Löytöretkiä Helsingin seudulle (Vallisaari)

40 kävelyreittiä, kartat ja kohteet, tässä luvataan. Etenkin oman lapsen myötä innostuin lähiseutumatkailusta ja kävelemisestä, tästä esityksestä voisi saada hyviä vinkkejä uusiin seikkailuihin.


Klo 13.30 Holly (Töölö)

Maisku Myllymäen upea romaani oli kirjasyksyni timantti. Tämä on ihan ehdoton!


Perjantaina 29.10.

Klo 10.30 Giljotiini (Hakaniemi)

Joonas Kallosen Giljotiini on loistoromaani, yhden päivän sisälle sijoittuva tarina terrorismista ja hajonneesta perheestä. Suositus!


Klo 11.30 Suruttomat (Hakaniemi)

Venla Hiidensalo on taitava ja hänen romaaninsa menevät syvälle taiteilijuuteen. Suruttomat meni puolestaan hyvin syvälle tunteisiini kuvaamalla perheensisäistä typerryttävää vallankäyttöä ja sen vaikutuksia.


Klo 13.00 Työrauhaa kirjailijakodissa (Töölö)

Sain ilon ja kunnian vierailla Eeva Joenpellon kirjailijakodissa Lohjan Sammatissa viime kesäkuussa. Oli aivan ihastuttava retki ja vierailukohde! Tänä vuonnahan on 100 vuotta Eeva Joenpellon syntymästä. Juhlavuoden kunniaksi talossa asuneet kirjailijat Tuomas Kyrö, Aki Ollikainen, Maritta Lintunen ja Marianna Kurtto kokoontuvat yhteen keskustelemaan Joenpellon kirjailijakodin vaikutuksesta tuotantoonsa.

Karoliina Suoniemen mainion lasten tietokirjan Ameriikan lapset olen vastikään lukenut, mutten vielä ole blogannut siitä. Kirja avaa mainiosti siirtolaisten elämää, matkaa valtameren yli, syitä ja seurauksia, arkea ja juhlaa. Ihana tietopaketti, jota aion hyödyntää seiskojen kanssa historiantunneilla, kun käsittelemme aihetta.


Lauantaina 30.10.

Klo 11.30 Tiedonjano (Kruununhaka)

Esko Valtaojaan en vain kyllästy sitten millään. Mistä hän ammentaa kaiken tietonsa? Siihen kenties haastattelussa vastataan.



KirjaKallion ohjelmisto on perinteisesti ollut käytännössä koko Kirjamessujen timanttisinta. Rehellisesti rakkaudesta keskustelemassa J. S. Meresmaa, Niina Mero, Jani Toivola ja Anna Karhunen.


Klo 13.30 Oodi Berliinille & Sinun, Margot (Esplanadi)

Jo tämän ohjelman otsikko saa melkein itkemään. Pääsisipä taas Berliiniin! Pääsisipä! Kaikki Berliiniin liittyvä kiinnostaa, ja tässä keskustelussa saa irti kaksi eri näkökulmaa, Juhani Seppovaaran ja Meri Valkaman.


Klo 14.30 Rottien pyhimys (Hakaniemi)

Valitsimme Anneli Kannon Rottien pyhimyksen työpaikan lukupiirin (!!) syksyn kirjaksi. En ole sitä vielä lukenut, mutta haastattelu varmasti saisi lukemiseen puhtia.


Sunnuntaina 31.10.


"Miksi terveys herättää tunteita? Uskoako influenceria vai asiantuntijaa? Miksi rokote ja ruoka kuumentavat tunteita? Keskustelemassa Terveys ja humpuuki -kirjan kirjoittanut Juha Matias Lehtonen, Superhyvää keholle! -kirjan kirjoittanut ravitsemusterapeutti Leena Putkonen sekä Suomen tiedetoimittajain liiton pääsihteeri ja tietokirjailija Ulla Järvi. Juontajana tietokirjailija Tiina Raevaara."

Tästä aiheesta olemme jutelleet viime aikoina paljon koulussa, siis siitä, mistä erottaa tieto ja mielipiteet, valeuutiset, propaganda ja huuhaa. Kiinnostava teema!



"Kenen äänet taiteessa ja mediassa kuuluvat? Millaista tilaa kaivataan lisää? Sunnuntain
paneelikeskustelulla halutaan rohkaista avointa keskustelua moninaisuudesta ja
valtarakennelmista."


Klo 12.30 Äidiksi tuleminen (Esplanadi)

Minja Koskelan Äidiksi tuleminen oli minulle todella tärkeää luettavaa keväällä, vaikken saanutkaan siitä koskaan kirjoitettua mitään. Se tuntuu kirjana puhuvan minun kieltäni, sanoittavan ajatuksiani äidiksi tulemisesta. Hieno teos, jonka toivon olevan monelle muullekin hyödyksi. Ehkä luen sen joskus uudelleen. 


Klo 15.00 Tympeät tytöt - Aikuistumisriittejä (Kirjakallio)

"Räjäytetään tyttöyden raja-aidat! Tympeät tytöt -kirjan värejä, suloisuutta ja vastarintaa pursuavat sarjakuvat iskevät tyttöyden kipupisteisiin. Kirja on riemastuttava ja tuiki tärkeä teos ahtaista asenteista ja arvoista, kehosta ja ulkonäöstä, pelosta ja miellyttämisen halusta. Tympeät tytöt eivät etsi syntipukkia, vaan joutuvat kerta toisensa jälkeen toteamaan, että asenteet elävät kaikkialla yhteiskunnassamme, myös heissä itsessään."


Mitä vinkkejä sinulla on messuille vai menetkö fiiliksen mukaan? Vai etäiletkö tällä kertaa?

7. lokakuuta 2021

Tuomas Mattila: Hammasratas

 


Hammasrattaan väliin voi ajautua huomaamattaan ja vähitellen. Järjestelmä kirskuu ja tekee sen, minkä järjestelmä tekee: ihmisen, yksilön, työntekijän, virkamiehen on vain mentävä mukana systeemissä – tai tuhouduttava.

Tuomas Mattilan teos Hammasratas on karmiva, kihelmöivä ja jollain kierolla tavalla hauska romaani työelämästä, mielenterveydestä ja Järjestelmästä. Alkusaatteessaan se toteaa olevansa suora kopio jäljettömiin kadonneen viraston virkamiehen Joel Pääkkösen jälkeenjääneistä muistikirjamerkinnöistä. Ehkä se sitä onkin, ken tietää…

Hammasratas on päähenkilönsä virkamies Pääkkösen vahvaa ja suodattamatonta minämuotoista kerrontaa. Pääkkönen suhtautuu työhönsä vakavasti. Hän on kansainvälisen viraston (vihdoin) vakinaistettu virkamies, jolla on selkeä tehtävä, kosolti töitä ja työyhteisö kohdattavana päivittäin. Työtehtävät eivät ehkä loista erikoislaatuisuudellaan, mutta virkamies suhtautuu asiakirjoihin ja päätöksiin niiden edellyttämällä vakavuudella ja asiallisuudella.
 

Huone on tyhjillään, ja voisi luulla, että tämä on minun koppini siltä ajalta, jolloin olin vasta tullut virastoon. Pöytä kiiltelee, kirjahylly odottaa täyttyvänsä kaikenlaisella tärkeällä, tuolin istuinosa on aivan sileä, roskakorissa ei ole ensimmäistäkään ruskistunutta omenankaraa. Tulkaa, kaikki on valmista, tämä huone sanoo ja odottaa seuraavaa virkamiehenalkua, joka istuu ryhdikkään juhlallisesti pöydän ääreen ja hapettuminen voi alkaa. (s. 100-101)


Mattila kuvaa romaanissaan (virka)työelämää vähitellen tunnelmaa kasvattaen ja kierroksia lisäten. Tarkastelun kohteeksi päätyvät niin työyhteisön ihmiset, johtamiskulttuuri, työterveyshuolto, työpaikan operatiiviset tukipalvelut kuin työelämän kirjoittamattomat säännöt, jotka jokaisen on vain omaksuttava jollain tapaa.

Päähenkilö Pääkkönen muuttuu sivujen edetessä yhä epäluotettavammaksi kertojaksi (vaikka milloin päiväkirja muka olisi luotettava muutenkaan!), hänen uskonsa itseensä, tekemisiinsä ja ennen kaikkea virastoon alkaa vähitellen horjua. On selvää, ettei lopullinen romahdus ole kaukana.

Hammasratas yhdistää sujuvasti työelämäkritiikin, mielenterveyden horjuvuuden ja yhteisön toiminnan havainnoinnin. Pääkkösen silmin suuren työpaikan hierarkiat, rakenteet, toimintatavat ja persoonat nousevat esiin, osin naurattavat ja osin ahdistavat. Kuinka pieniä osia me lopulta olemme suuressa kokonaisuudessa, kuinka merkityksettömiä muttereita ja silti, kuitenkin, toivottavasti lopulta myös niitä Ikean huonekalupakkausten tuntemattomia ylimääräisiä nappuloita, jotka unohtuvat kasausvaiheessa mutta osoittautuvat äärimmäisen tärkeiksi lopputuloksessa.



Tuomas Mattila: Hammasratas
Kuvitus: Juuso Ahvenainen, Ari Hirvonen, Teppo Jäntti
Omakustanne 2021
276 s.

Arvostelukappale.