28. kesäkuuta 2018

Juha Hurme: Niemi



Viime vuoden kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinto herätti keskustelua ja pohdintaa kirjallisuuden lajityypeistä ja kaunokirjallisuuden rajoista. Diktaattori Elisabeth Rehn kertoi palkintojenjakotilaisuudessa marraskuussa valinnan olleen hänelle itsestäänselvä. Juha Hurmeen Niemi on massiivinen suomalaisen kulttuurihistorian seikkailueepos, ja mikäpä olisikaan ollut sen sopivampi valinta Suomen 100-vuotisjuhlavuoden voittajaksi. (Tähän vain pieni sarkasminhippunen. Itse kyllästyin Suomi 100 -teemaan läpeensä jo vuonna 2016.)

Niemi kattaa kevyesti erään pohjoisen maapläntin historian alkuräjähdyksestä vuoteen 1809, jolloin yhteiselo Ruotsin kanssa päättyi. Sen ilkikurinen kertojaääni kuuluu ehkä kirjailijalle itselleen tai jollekulle muulle, kuka tietää. Kirjan seitsemäntoista lukua kertovat Suomenniemestä, sen ihmisistä, hallitsijoista, historiasta, kansanperinteestä, uskonnosta, runoudesta, onnenhetkistä ja onnettomuuksista. Unohtamatta kontakteja niemen ulkopuolelle – niitä on aina riittänyt!

Hurme revittelee anteeksipyytelemättömällä ja viihdyttävällä tyylillä. Tekstistä nousevat esiin niin tutummat kuin hieman vieraammatkin historian käänteet. Suomalaisen kansanrunouden ja kotimaisen kirjallisuuden kunniaa Hurme korostaa huomattavasti, eikä niissä toki mitään hävettävää ja vaiettavaa olekaan. Runsaat lainaukset ja sitaatit tuovat puheena olevat aiheet vahvasti esiin ja lukija voi itsekin tehdä tulkintojaan.

Niemessä äänen saavat nekin, joille sitä ei niin sanotussa virallisessa historiankirjoituksessa niin hevin ole annettu. Toisaalta voi miettiä, mitkä ovat syyt, joiden perusteella kyseisen aseman saa. Mikä on se suurempi merkitys surkealla turkulaisella kanttorilla tai satunnaisella talonpojalla? Yksilönä tietenkin mittaamaton, mutta millaisia päätelmiä tapausesimerkkien pohjalta voidaan tehdä historian kulusta? Hurme toki osaa perustella tarinalliset valintansa tai vähintäänkin uuvuttaa lukijan yhä tihenevillä kierroksilla ja eräänlaisella kirjallisella pölinällä, mutta paikoin teksti etenee levottomasti ja edelliset käänteet takinliepeistään lähes huomaamatta karistaen.

Koska olen historia pääaineenani valmistunut ja historianopettajaksi jotensakin identifioituva, minun pitäisi varmaankin olla tällaisesta historia-aiheisesta teoksesta aivan pähkinöinä. Näin ei kuitenkaan ole. Aloitin Niemen lukemisen ensimmäisen kerran jo viime syksynä, mutta hyydyin lähes saman tien. Uusi yritys alkoi alkuvuodesta, ja vähitellen pääsin noin puoliväliin. Sitten kirja makasi kuukausikaupalla koskemattomana yöpöydällä.

Vaikea sanoa, mistä nihkeys johtuu. Aihepiiri kyllä kiinnostaa, etenkin mitä lähemmäs se 1800-lukua ja hidasta modernisaatiota tulee. Mutta silti: ei. Hurmeen kiistämättä persoonallinen ja ansiokas tyyli ei vain kolahtanut minuun, se pikemminkin uuvutti ja hyydytti. Paikoin tuntui kuin olisin siinä perinteikkäässä tervassa kahlannut.

Sinänsähän lukija ei ole mitään velkaa kirjalle, eikä konfliktia luetun kanssa pitäisi joutua selittelemään. Niemen kohdalla vain tuntuu lähes rikolliselta tai ainakin totaalisen moukalta todeta, etten päässyt sen kanssa samalle aaltopituudelle kuin ajoittain. Toisaalta onneksi kirjastakin on luettavissa, että melkoisia metsäläisiä me niemeläiset olemme, joten ehkä vain noudatan esiäitieni linjaa epäluulossani.

Kaikkea outoa sitä sentään tarvitse ymmärtää, hyvänen aika. Savupirtin räppänät kiinni vain ja takaisin omiin aatoksiin.


Juha Hurme: Niemi
Ulkoasu: Jenni Saari
Teos 2017
448 s.

Arvostelukappale.

_________

Toisaalla paljon, esimerkiksi Kirjaluotsi, Tekstiluola, Kosminen K

Haasteet: Seinäjoen kirjastohaasteen kohta 27. Finlandia-palkittu kirja.

27. kesäkuuta 2018

Kirsi-Maria Hiltunen: Tuu sie niin mieki tuun!



Kirsi-Maria Hiltusen runokokoelma Tuu sie niin mieki tuun! punoutuu Karjalan kaipuun ja nostalgian ympärille. Kokoelman kymmenen runoa kertovat omasta kulttuuriperimästä, suvun menneisyydestä ja identiteetistä, johon liittyy menetystä ja haikeutta.

Runojen puhuja on muualla elävä, Karjalaa vain muistoissa hellivä. Ristiriita omien muistojen ja muualta omaksuttujen tietojen välillä on selkeä ja se myös tiedostetaan.


"- - Ei jalkani astuneet ole
rannoilla, niityillä,
pelloilla, metsissä,
taloissa, pihoilla,
poluilla, teillä noilla.

Silti silmäni,
 korvani,
  käteni,
   jalkani,
    kaipaavat,
     ikävöivät
sukuni juurille,
 kauas jääneille - - "


Suomalaiseen (ja varmasti moneen muuhunkin) kulttuuriin kuuluva kotiseutu-uskollisuus on kiinnostava ilmiö. Heimoista ei enää sentään puhuta kuin ehkä humoristisesti, mutta syvimmällä olevat rakenteet ja olemisen tavat pirskahtelevat näkyviin keskusteluissa, taiteessa ja viihteessä.

Pääkaupunkiseutulaisena ajattelin itse pitkään, etten ole oikein mistään kotoisin. Ruuhka-Suomen identiteetti on hyvin toisenlainen kuin vahvemmin omia kulttuurisia piirteitä elävän Pohjanmaan, Savon, Karjalan tai Lapin. Asiaa enemmän pohdittuani olen taipunut ajattelemaan pikemminkin niin, että Uudellamaalla on ilman muuta oma maakuntaolemuksensa – ehkä hieman hankalammin määriteltävä, ehkä muuttuvampi ja häilyvämpi, mutta omansa silti. Eihän muidenkaan paikalliskulttuurien piirissä eletä enää missään yhtenäiskulttuurissa (josko on koskaan elettykään muualla kuin kansallisromanttisessa mielikuvituksessa).

Hiltusen kokoelmassa on yhtäältä iloa monipuolisista juurista, toisaalta surua siitä, ettei niiden eläväksi tekeminen ole mitenkään yksinkertaista:


"Mummoni kertoi Karjalasta
niin kuin se oli silloin ennen.

Viljava, vauras alue
  täynnä eloa, iloa, elämää.
Suomen kulttuurin kehto
  täynnä laulua, runoutta, taidetta.
Luonnollaan lumoava
  täynnä ihania järviä, jokia, metsiä.
Ihmisten kaunistuttama paikka
  täynnä komeita kyliä, kaupunkeja, puistoja.

Kunpa olisin saanut olla siellä silloin,
  nähdä ja kokea kaiken."


Muistamisen ja muistelun varjopuolena voi pitää kalvavaksikin muuttuvaa nostalgiaa. Kaipuu johonkin sellaiseen, jota ei voi saada takaisin ja jota ei ehkä oikeasti koskaan sellaisenaan ollutkaan. Mielikuvia, halua muokata mennyttä mieluisammaksi. Olisin kaivannut runoihin vielä enemmän kriittistä äänenpainoa, sen pohtimista, mitä muistaminen ja juurien kaivelu voi myös olla: mielikuvien horjumista, muistojen ristiriitaisuutta.

Tyylillisesti Hiltunen kirjoittaa toteavaa, kuvailevaa kieltä. Runoissa on paikoin listamaisuutta, joka tuo toisteisuutta, mutta samalla se toki alleviivaa runon keskeistä sisältöä. Voihan tyyliä pitää myös kumarruksena Karjalasta kerätylle kansanrunoudelle, jossa toisteisuudella on oma tärkeä tehtävänsä.

Tuu sie niin mieki tuun! on mitaltaan lyhyt, pieni pirskahteleva runokokoelma, jonka teema on kirjoittajalleen tärkeä. Sen lukemisesta jää aurinkoinen, positiivinen olo. Vahvat juuret antavat tuen kaikelle muulle, ja niiden vaaliminen vahvistaa muuta hyvinvointia ja olemista.


"- - Älkää takertuko menneeseen,
  mutta älkää myöskään unohtako.

Mennyt auttaa ymmärtämään tulevaa,
  peilaamaan omaa itseä,
    näkemään ja hyväksymään muut,
      kirjoittamaan parempaa tarinaa eteenpäin."



Kirsi-Maria Hiltunen: Tuu sie niin mieki tuun!
Books on Demand 2017
28 s.

Arvostelukappale.  

___________

Haasteet: Runohaaste 2018, Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaasteen kohta 23. Kirja, jossa on alle 100 sivua.

26. kesäkuuta 2018

Paolo Giordano: Ihmisruumis



Moderni sodankäynti on aihepiiri, joka herättää ristiriitaisia ja kipeitäkin ajatuksia. Sotakirjallisuus puolestaan on genre, jota harvemmin tulee luettua. Luen kyllä mielelläni sodasta, mutta "puhtaat" sotakirjat tuntuvat tunkkaisilta.

Paolo Giordanon Ihmisruumis antaa yhden kurkistusikkunan sotaan ja sotakirjallisuuteen. Se on kuvaus italialaisten ammattisotilaiden komppaniasta, joka lähtee komennukselle Afganistaniin. Syyt komennukselle lähtemiseen ovat henkilöillä moninaiset. Luutnantti Egitto toimii komppanian lääkärinä ja syö samalla itse luvattoman suuria mielialalääkeannoksia. Hänellä on takanaan perhehelvetti, joka on oletettavasti tuhonnut tunne-elämän niin häneltä itseltään kuin hänen sisareltaankin. Ylivääpeli René on toiminut sotilastyön ohella maksullisen seksin myyjänä ja huomaa olevansa tilanteessa, jonka ei pitänyt olla mahdollinen: yksi asiakkaista odottaa hänelle lasta. Alikersantti Cederna uhittelee ja machoilee, kiusaa ja alistaa. Korpraali Ietri on nyt parikymppisenä lopulta pääsemässä irti äitinsä rautaisesta otteesta – lähtemällä sotaan – ja haluaa myös miehistyä kaikilla mahdollisilla mittareilla.

Ihmisruumis on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäinen osa Kokemuksia autiomaassa kertoo elämästä sotilastukikohdassa Afganistanissa. Komppania asettuu paikoilleen, harjoittelee, partioi, viettää organisoitua sotilaselämää. Kukin ottaa paikkansa, pyristelee irti siviilielämästä, koettaa omaksua maailman, jossa käskyt määrittelevät sen rajat. Toinen osa Ruusulaakso sijoittuu leirin ulkopuolelle. Sotilasjoukon on lähdettävä saattamaan talebanien uhkaamia afganistanilaiskuljettajia tukikohdasta turvallisemmalle alueelle. Operaatio on vaarallinen, jostain näkökulmasta järjetön. Uhka, jonka olemassaolon kaikki tiedostivat, myös konkretisoituu. Kolmas osa Miehiä kuvaa sotilaiden elämää traumaattisen operaation jälkeen: toipumista, kotiinpaluuta, sotkujen selvittämistä. Kukaan ei ole selvinnyt Afganistanista kotiin puhtain mielin. Kaikki eivät palaa sieltä ollenkaan.

Yllätin itseni uppoutumalla kiihkeästi Ihmisruumiin tarinaan, vaikka lähtökohtaisesti sotilasleirielämän ja operaatioiden kuvaus ei ole kiinnostuslistani kärkipäässä. Giordano kirjoittaa aiheesta kuitenkin monipuolisesti ja terävästi. Kirjan nimi lunastaa paikkansa, sillä sotilaan elämän fyysisyys tihkuu riveiltä lähes päällekäyvästi. Sairaudet, rasitukset, halu, lepo, stressi ja pelko näkyvät ja tuntuvat. Samalla ihmisen mielen ja ruumiin haavoittuvuus ja kestokyky käy selväksi.

Ihmisruumis avaa näkymän maailmaan, joka ei ole kauneudella kuorrutettu. Se on vahva romaani sodasta ja sodan vaikutuksesta ihmiseen, mutta kaiken yllä on vahva inhimillinen sävy. Sota on paljon enemmän kuin joukkojen vahvuus tai operaatioiden onnistumisprosentti. Se on jotain, mikä on lopulta ihmisruumiille liikaa.


Paolo Giordano: Ihmisruumis
Suomentaja: Helinä Kangas
WSOY 2014
335 s.
Il corpo umano (2012)

Omasta hyllystä.

________

Toisaalla: Luetut, lukemattomat, Nannan kirjakimara, Kirjasähkökäyrä, Reader, why did I marry him?

Haasteet: Kuukauden kieli -haaste (kesäkuun kielenä on italia), Helmet-haasteen kohta 31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa.

25. kesäkuuta 2018

Lisa O'Donnell: Mehiläisten kuolema



Glasgowlaisten sisarusten Marnien ja Nellyn elämä heittää melkoisen voltin jouluaattona. Heidän isänsä Gene on kuollut sänkyynsä ja äiti Izzy hirttäytynyt ulkovarastoon. Varsinaisen surun sijaan tytöt heräävät toimintaan. Vanhemmat on haudattava, ettei kukaan ulkopuolinen vain sotkeudu heidän elämäänsä. Huurteiseen maahan tehdään monttu ja haudan päälle istutetaan laventelia. Ongelma ratkaistu.

Marnie ja Nelly tulevat tosin huomaamaan, että vanhempien – huonojenkin – poissaolo vaikeuttaa alaikäisten lasten elämää huomattavasti. Vaikka Gene ja Izzy olivat umpisurkeita vanhempia, he sentään olivat jonkinlainen suoja yhteiskunnan koneistoa vastaan. Toisaalta he olivat myös pikkurikollisia, huumeaddikteja ja rahattomia luusereita, minkä lapset toki jo tiesivät, mutta jonka kanssa he joutuvat nyt tekemisiin enemmän kuin haluaisivatkaan, sillä vanhemmilta jäi velkoja ja täyttämättömiä lupauksia.

Samalla kun Marnie ja Nelly tempoilevat eteenpäin, naapurin ikääntynyt homomies Lennie tekee tiliä elämästään kuolleelle puolisolleen (joka puolestaan on haudattu aivan asiaankuuluvalla tavalla). Lennie on tuomittu alaikäisen seksuaalisesta ahdistelusta ja saa tuta, ettei mitään anneta anteeksi. Tyynesti hän siivoaa ja maalaa piiloon yhä uudelleen ilmaantuvat solvaukset ja uhkaukset. Lennie kiinnittää kuitenkin huomionsa naapuriperheen tapahtumiin ja ihmettelee, mihin Marnien ja Nellyn vanhemmat ovat joutuneet. Hän ottaa tytöt suojelukseensa.

Lisa O'Donnellin Mehiläisten kuolema on sirpinterävän mustan huumorin värittämä kertomus sisaruudesta ja solidaarisuudesta. Se yllättää tarkkanäköisyydellään ja karuudellaan, ilahduttaa moni-ilmeisellä kerronnallaan ja koskettaa aihepiirillään. Kolmen minäkertojan kautta näkökulma laajenee ja koetut hetket ristivalotetaan tehokkaasti.

Marnie on 15-vuotiaana pakotettu olemaan jo liian kokenut. Hän on kuin raivokas tiikeri suojellessaan jäljellä olevaa perhettään eli itseään ja pikkusiskoaan. Marnie on älykäs ja lahjakas, mutta taitojen ja tunteiden kanavoinnissa on vielä harjoiteltavaa. Kukaan ei ole koskaan kannustanut häntä – ei ole ehkä edes halunnut nähdä piikkien alle. Nelly on muutamaa vuotta nuorempi ja elää toisenlaista todellisuutta, joka on hyvin organisoitu ja tarkkaan määritelty. Nellylla on sangen yksioikoinen näkemys maailmasta, vahva tarve ennustettavuuteen ja järjestelmällisyyteen. Kaaoksessa vuosikaudet ollut perhe-elämä ja nyt vanhempien kuoleman laukaisema kriisi eivät Nellyn olemista ainakaan helpota.

Mehiläisten kuolema on tarina, jonka kierrokset kovenevat vähitellen mutta väistämättä. O'Donnell heittää yhä uusia täkyjä mukaan ja vaikka mahdollisuudet olisivat suuret keittää koko soppa pohjaan, tarina kantaa loppuun asti. Se saa ajattelemaan yhteiskunnan ja yhteisön rakenteita ja oletuksia, huokaamaan syvään viranomaistoiminnan sokeuden edessä ja arvostamaan huolenpitoa, sitä pientäkin, jota joskus hyvin epätavanomaiset tahot voivat tarjota.


Lisa O'Donnell: Mehiläisten kuolema
Suomentaja: Seppo Raudaskoski
Moreeni 2013
304 s.
The Death of Bees (2012)

Omasta hyllystä.

________

Toisaalla: Kirjakaapin kummitus, Oksan hyllyltä, Usva, Kirjakaapin avain, Ihminen välissä, Kartanon kruunaamaton lukija

Haasteet: Seinäjoen kirjastohaasteen kohta 51. Kirjassa on iäkäs päähenkilö.

24. kesäkuuta 2018

241 novellia ja 11 peukkua



Nipvet-blogissa avattiin viime vuoden juhannuksena Novellihaaste 2, johon tietenkin lähdin mukaan, koska rakastan novelleja ja koska haaste oli hauska. Nyt on annettu vuosi kulunut ja on aika (nyyh) hyvästellä hauska ja antoisa lukuhaaste.

"Tarkoitus on yhtäältä rohkaista lukemaan novelleja mutta myös rohkaista kirjoittamaan niistä", kirjoitti Juha haastepostauksessaan. Oikein hyvä tarkoitus haasteelle, jos minulta kysytään.

Haaste muodostui luettujen novellien määrästä per kirjailija sekä peukutuksista. "Peukutus on muusta tekstistä selvästi erotettu lyhyt myönteinen suositus, jonka tarkoitus on kannustaa ja motivoida muita tarttumaan novelliin. Lyhyt tarkoittaa noin kolmea virkettä. Yksi peukutus voi koskea vain yhtä novellia."

Peukuttamaan pystyi hahmoa, juonta, konfliktia, näkökulmaa, sävyä, paikkaa tai teemaa. Peukutus oli hauska lisä haasteeseen, ja useita novelleja luinkin sillä silmällä, olisiko niistä peukutettavaksi. Huomaan kuitenkin olleeni sangen tiukkana peukkujeni kanssa.

Luin haastevuoden aikana yhteensä 241 novellia 29 eri kirjailijalta. Aivan hyvä määrä ja laajuus. Ehdoton enemmistö heistä, 26 kirjailijaa, oli kotimaisia. Ulkomaisista novellisteista luin tämän vuoden aikana vain Alice Munroa, Lucia Berliniä ja Ihara Saikakua. Ihan jännää huomata tämä nyt, en kiinnittänyt siihen mitään huomiota noin muuten. Hyvä suomalaiset novellistit!

Omalla listallani suurimpaan määrään novelleja ylsi Maria Peura (34 novellia). Toiselle sijalle pääsi Anu Kaaja 27 novellilla ja kolmannelle Lucia Berlin 25 novellilla.

Luetut novellit:

Henry AhoKaikkein kauneimmat saapuvat myöhässä (1 novelli)
Ante AikioStallun pata (6 novellia)
Katri AlataloSinisen yön jälkeen (1 novelli)
Lucia BerlinSiivoojan käsikirja ja muita kertomuksia (25 novellia)
Janos HonkonenToiseksi tulleita ei lasketa (1 novelli)
Karo Hämäläinen & Salla SimukkaLuokkakuva (16 novellia)
Tove JanssonBulevardi ja muita kirjoituksia (13 novellia)
Anu KaajaMuodonmuuttoilmoitus (27 novellia)
Emilia KarjulaAamunkoitto ja Illankajo (1 novelli)
Suvi KauppilaNew Yorkin levottomat kuolleet (1 novelli)
Olavi KoistinenMies joka laski miljardiin (10 novellia)
Inkeri KontroMiespelejä (1 novelli)
Teemu KorpijärviSuelo Siniestro (1 novelli)
Jade LehtinenKireä siima (1 novelli)
Zinaida LindénRakkaus kolmeen appelsiiniin (8 novellia)
Anna MalinenJa sit se eli rikkaana elämänsä loppuun asti (1 novelli)
Alice MunroJupiterin kuut (11 novellia)
Mia MyllymäkiHaltijoista parhaimmat (1 novelli)
Merja MäkiKylmä kuin pakkasyö (1 novelli)
Maria PeuraTunkeilijat (34 novellia)
Pirjo PuukkoMutkanlukutaito (18 novellia)
Solina RiekkolaEi loimea (1 novelli)
Ihara SaikakuPäässälaskua (20 novellia)
Anne SalovaaraAfroditen askelin (10 novellia)
Maija SirkjärviBarbara ja muita hurrikaaneja (11 novellia)
Nadja SokuraLuiskahduksia (1 novelli)
Philip TeirDonner-ryhmä ja muita novelleja (12 novellia)
Eeva TurunenNeiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa (7 novellia)


Peukkujakin jakelin. Näemmä en tosin ainuttakaan juonesta, vaikka ihan saletisti luin juonenkin osalta ansiokkaita novelleja vuoden aikana. Hämmentävää. Näistä allaolevista peukkulistan novelleista erityisen hyvin ovat mielessäni edelleen teeman puolesta peukutetut Lucia Berlin ja Olavi Koistinen, kuten myös paikan (fiktiivinen Jätkäsaari) vuoksi peukuttamani Janos Honkosen novelli.

Peukutettuna: 11


Philip TeirMehän sovittiin, että Espooseen ei muuteta

Kokoelmasta Donner-ryhmä ja muita novelleja (Otava 2011)

Zinaida LindénEi hääppöinen aviomies

Kokoelmasta Rakkaus kolmeen appelsiiniin (Into 2017)



Maria PeuraTulkki
Maria PeuraKonkari

Kokoelmasta Tunkeilijat (Teos 2017))








Tove JanssonParta

Kokoelmasta Bulevardi ja muita kirjoituksia (Tammi 2017)

Maija SirkjärviPerinneryijy

Kokoelmasta Barbara ja muita hurrikaaneja (Teos 2018)





Karo Hämäläinen & Salla SimukkaLuokkakuva

Kokoelmasta Luokkakuva (Tammi 2009)









Pirjo PuukkoSateisen kesän jälkeen

Kokoelmasta Mutkanlukutaito (Stresa 2017)

Janos HonkonenToiseksi tulleita ei lasketa

Kokoelmasta Meliwas ja muita kaupunkeja (Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat ry 2017)




Lucia BerlinSiivoojan käsikirja

Kokoelmasta Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia (Aula & Co 2017)

Olavi KoistinenJos asianne koskee säästämistä

Kokoelmasta Mies joka laski miljardiin (Kosmos 2017)




Kiitän Juhaa haasteesta ja kannustan edelleen kaikkia tarttumaan innolla novelleihin. Ovat ne, melkoisia!

21. kesäkuuta 2018

Melba Escobar: Kauneussalonki

Karen Valdés tekee pitkiä päiviä bogotalaisen kauneussalongin kosmetologina. Hänen tavoitteensa on saada säästöön sen verran rahaa, että voisi hakea nelivuotiaan poikansa Emilion luokseen, lopultakin. Poika on Karenin äidin hoidossa Cartagenassa, ja ikävä on suuri. Kauneussalonki sijaitsee Bogotán paremmalla alueella ja sen asiakkaina ovat kaupungin kermaan kuuluvat naiset, kuka kainalokarvoineen, kuka selluliitteineen. Mikä tahansa hoito onnistuu, ja Karenista on tulossa hyvää vauhtia salongin paras kosmetologi.

Kunnes yksi hänen asiakkaistaan kuolee. Lukiotyttö Sabrina Guzmán menehtyy ja viralliseksi syyksi ilmoitetaan itsemurha lääkkeillä. Karen on ollut viimeinen, joka on nähnyt hänet elossa. Jokin ei kuitenkaan täsmää, ja Sabrinan vanhemmat alkavat selvittää tapausta yksityisetsivän avulla. Viralliselta syyttäjältä on turha hakea apua: toimisto pursuaa juttuja, eikä tiettyjä tapauksia tutkita tarkemmin.

Kaikkea tarkkailee psykoanalyytikko Claire Dalvard, niin ikään Karenin asiakas, joka itse nauttii sangen yltäkylläisestä elämästä, mutta joka haluaa ottaa sisukkaan Karenin siipiensä suojaan. Clairen lapsuudenystävä Lucía on vastikään eronnut miehestään Eduardo Ramellista, joka puolestaan on maankuulu self help -kirjailija. Paitsi että kaikki Eduardon kirjat on haamukirjoittanut Lucía. Jotain tekemistä Eduardollakin on Sabrinan hämärän kuoleman kanssa, bisnesmies Aníbal Diazgranadosista puhumattakaan.

Melba Escobarin Kauneussalonki yllätti. Odotin lukevani jotakin tavanomaisehkoa dekkaria, jossa amatöörit hoitavat poliisien työt kun nämä eivät itse kykene. Sen sijaan luinkin kurkkua kuristavan kuvauksen epätasa-arvoisen ja väkivaltaisen yhteiskunnan karuista puolista, naisiin kohdistuvasta törkeästä seksuaalisesta väkivallasta ja läpimädästä korruptiosta.

Kerronnassa on jotain, joka toi mieleeni Kate Atkinsonin dekkarit. Näkökulmat vaihtelevat ja kerronnan pyörteet kasvavat kasvamistaan. Välillä joutuu pysähtymään ja palaamaan takaisinkin, kun tapahtumat etenevät ja tuottavat takaumia. Kertojaääniä on useita, ja vaikka Claire ja Lucía saavat ainoina minäkertojan paikat, päähenkilö on ehdottomasti Karen kaikkine komplekseineen.

Henkilöt ovat moniulotteisia joskin jossain määrin etäisiä, ja heidän kauttaan Escobar kuvaa rikkinäisen yhteiskunnan toimintaa – vai pikemminkin räpiköintiä eteenpäin. Ainoastaan rahalla ja vallalla on väliä, ja jos niitä sattuu olemaan naisella, on osattava myös muuten pujotella koko ajan tiellä olevien esteiden välissä. Ilman rahaa ei ole päätäntävaltaa omasta elämästä tai sen rakenteista, sen saa Karenkin huomata menettäessään sinnikkäästi säästämänsä rahat. Omien valintojen merkitys on lopulta hyvin marginaalinen, kun rakenteelliset voimat asetetaan vastakkain.

Kauneussalonki etenee romaanina sujuvasti, sen maailmaan uppoaa ja sen antaa kiehtoa ja surettaa. Päällimmäinen tunne on epäusko ja epätoivo: onko todella niin, ettei yksilö voi vaikuttaa ympäristöönsä käytännössä mitenkään, onko todella alistuttava olemaan ikuisesti osa koneistoa, jota ei itsekään arvosta? Jatkuva väkivalta ja sen uhka, korruptio ja valtasuhteet, kunnioituksen ja oman tilan puute, pelko ja näköalattomuus ilmenevät romaanin sivuilla niin monella tavalla, että laskuissa menee sekaisin.

Melba Escobarin kuvaama Kolumbia on ristiriitojen ja kipeää tekevien osumien maa.


Melba Escobar: Kauneussalonki
Suomentaja: Taina Helkamo
Aula & Co 2018
262 s.
La Casa de la Belleza (2015)

Arvostelukappale.

________

Haasteet: Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaasteen kohta 39. Kirja, jossa rikoksia ratkaisee joku muu kuin poliisi, Prinsessoja ja astronautteja -haaste (Naisen kirjoittama dekkari)

18. kesäkuuta 2018

Philip Pullman: Vedenpaisumus – Lyran kirjat 1



Kuka muistaa Philip Pullmanin huikean Universumien Tomu -sarjan? Kultaisen kompassin, Salaperäisen veitsen ja Maagisen kaukoputken? Nuo kirjat kolahtivat minuun nuorena todella osuvasti, ja luin sarjan monta kertaa läpi alusta loppuun. Joskus taisin aloittaa sen heti uudelleen loppuun päästyäni. Lukemattomien rinnakkaistodellisuuksien välillä kulkeva, koko universumin rakennetta ravisteleva sarja on yksi parhaista ikinä lukemistani. Uskallan sanoa niin, vaikken ole Tomun maailmaan palannutkaan vuosikausiin, viimeksi ehkä joskus parikymppisenä.

Nyt Philip Pullman on palannut samaan kirjalliseen maailmaan kirjoittamalla jatkoa Tomulle. Tai oikeastaan kyse on alkuperäistrilogiaa edeltäviin tapahtumiin paneutuvasta tarinasta, joka pohjustaa Lyran elämää ja myöhemmin tulevia vaiheita hänen elämässään.

Vedenpaisumus sijoittuu Lyran maailmaan, Isoon-Britanniaan. Päähenkilö on majatalon poika Malcolm, joka käy koulua ja auttelee perhettään majatalossa. Hän on näppärä ja nokkela kaveri, joka rakastaa kanootilla melomista ja kaikenlaista puuhailua. Malcolm on apupoikana myös läheisessä nunnaluostarissa, jonne eräänä päivänä tuodaan pieni vauva, Lyra. Malcolm on aina kaivannut sisaruksia, ja hän ihastuu Lyraan kovasti. Jotain hyvin salaperäistä lapseen kuitenkin liittyy, sillä pian käy selväksi, että varsin moni taho on ylettömän kiinnostunut lapsen sijainnista.

Samaan aikaan kirkko kiristää otettaan yhteiskunnasta ja vaatii yhä puhdasoppisempia näkemyksiä niin tavalliselta kansalta kuin tutkijoiltakin. Kouluissakin rekrytoidaan lapsia osallistumaan eräänlaiseen vasikointikampanjaan, jossa lapsia kannustetaan ilmiantamaan kaikki "epäilyttävä" kirkolle Pyhän Aleksanterin legioonan nimissä. Opettajakunta kokeekin mullistuksen, kun yksi toisensa perään vapaamielisemmät ja kriittisemmät opettajat katoavat.

Kirkolla on vastavoimansa, joka pyrkii pysymään maan alla mahdollisimman hyvin. Tohtori Hannah Relf kuuluu tähän ryhmittymään, ja koska hän tutkii ja tulkitsee työkseen aletiometriä – kullasta tehtyä laitetta, joka vastaa symbolien avulla kysymyksiin, jotka sille esitetään – hänellä on tilaisuus toimia myös vastarintaliikkeen eduksi. Malcolm ja tohtori Relf tapaavat ja ystävystyvät. Malcolm alkaa lainata tohtori Relfiltä kirjoja ja tohtori Relf saa puolestaan Malcolmilta olennaisia tietoja majatalon ja luostarin tapahtumista.

Tilanne kärjistyy, kun viikkokausien sade aiheuttaa lopulta hallitsemattoman tulvan. Malcolm, majatalon aputyttö Alice ja Lyra pakenevat Malcolmin kanootilla nousevaa vettä. Ja millainen matka heillä onkaan edessään, ennen kuin kukaan voi tuntea olevansa turvassa...

Luin Vedenpaisumusta pitkälti nostalgialasit nenälläni. Oli ihastuttavaa tavata vanhoja tuttuja, etenkin lordi Asriel, mutta myös kammottava rouva Coulter. Vauva-Lyrassa on jo havaittavissa erikoislaatuisia piirteitä, mutta paljonkohan niitä olisi huomannut, ellei tietäisi, mitä on myöhemmin luvassa. Aletiometri kiehtoo aina vain, ja Tomustakin ollaan jo kiinnostuneita, vaikkei luonnollisesti vielä tiedetä, mitä se on. Kirkko sitä kuitenkin osaa jo vihata ja pelätä.

Erityisen paljon olen aina viehättynyt Pullmanin rohkeasta ja kriittisestä asenteesta uskontoa kohtaan. Ei niinkään ihmisen henkilökohtaisesti kokemaa uskoa vaan sitä, millaisia valtarakenteita, väärinkäytöksiä ja sensuuria sen varjolla rakennetaan – missä tahansa kuviteltavissa olevassa maailmassa. Nuortenkirjallisuudessa aihe ei ole mitenkään ylettömän yleinen, mutta Pullmanin käsissä se saa mielenkiintoisia ilmentymiä.

Itsenäisenä tarinana tai sen aloittajana Vedenpaisumuksessa on kuitenkin ongelmakohtia. Voisin uskoa, että Universumien Tomua tuntemattomalle lukijalle se ei avaudu tai avautuu hitaasti ja epäselvästi. Tarinassa on myös suvantokohtia ja löysiä hetkiä, ja se olisi ehdottomasti kaivannut tiivistämistä ja karsintaakin. Monet asiat tapahtuvat turhan moneen kertaan: Malcolm vierailee luostarissa, Malcolm vierailee tohtori Relfin luona, Malcolm kohtaa outoja ja kiinnostavia henkilöitä majatalossa ja sitten kaikki tapahtuu uudelleen. Myös kanoottimatkalla on toisteisuutta, jonka merkitystä en kyennyt tulkitsemaan. Kirja on lähes 700-sivuinen ja ottaen huomioon, että se on trilogian avausosa, paljon on vielä kertomatta. Toivon, että tyyli tiivistyy seuraavissa osissa, sillä pituus ei sellaisenaan ole tarinalle ansio. Toisaalta tässä suomenkielisessä painoksessa on miellyttävä fontti ja hieman tavallista väljempi taitto, mikä on tuo helpotusta lukurasitukselle.

Ehdottomasti olen myös sitä mieltä, että Lyraan ja kaikkeen häneen liittyvään kannattaa tutustua ensin alkuperäissarjan kautta. Otava onkin ottanut uusintapainokset Universumien Tomusta, joten sitä on nyt hyvin saatavilla. Alkuperäiset suomennokset on puolestaan kustantanut Tammi.


Philip Pullman: Vedenpaisumus – Lyran kirjat 1
Suomentaja: Helene Bützow
Otava 2018
687 s.
The Book of Dust 1. La Belle Sauvage (2017)

Arvostelukappale.

_________

Toisaalla: Taikakirjaimet, Mustetta paperilla

Haasteet: Jatkumo

15. kesäkuuta 2018

Pirkko Saisio: Betoniyö



Simo ja Ilkka ovat veljekset, joita yhdistää karu tausta yksinhuoltajaäidin vähävaraisessa ja alkoholinhuuruisessa kodissa. Simo on koulupudokas, joka ei oikein uskalla kertoa siitä kellekään ja Ilkka puolestaan on menossa vankilaan istumaan tuomiotaan pikkurötöksestä. Vielä on kuitenkin viikonloppu aikaa ennen sitä.

Veljekset viettävät painostavan kesäpäivän ja -yön Itä-Helsingin kaduilla, kuppiloissa ja laitureilla. Simon on vaikeaa sanoittaa mitään mielessään olevaa, hän on miellyttämisenhaluinen ja myötäilevä. Ilkalla on omat ajatussfäärinsä, joista pikkuveli ei aina ota selkoa, vaikka kuinka yrittää.

Jossain vaiheessa veljesten tiet eroavat, ja molemmilla on luvassa omanlaisensa kuoppien kiertely. Ilkka päätyy kohtaamaan tutun porukan, jossa vaikuttaisi olevan kuitenkin uudet säännöt. Simo jatkaa omaa yksinäistä vaellustaan ilman kiinnekohtia ja päätyy juttusille naapuruston erikoisena pidetyn miehen luokse. Molemmilla nuorilla miehillä on vastassa asioita, joita he mielummin olisivat olleet kokematta ja näkemättä – ja kyvyttömyys käsitellä yllättäviä tunteita ja tekoja.

Pirkko Saision tuotanto on minulle tutumpaa teatterin lavalta kuin romaaneista. Betoniyö on hänen 1980-luvun alussa julkaistu romaaninsa, tuotannon alkupäätä edustava aikalaiskuvaus, josta Pirjo Honkasalo on tehnyt myös elokuvan (jota en ole nähnyt). 1980-luvun alku tulee voimakkaasti esiin tekstissä ja tunnelmassa, Saisio tavoittelee ja tavoittaa ajankuvaa, juuri sitä hetkeä ja tuokiota, jossa hänen henkilönsä elävät.

Simo ja Ilkka eivät ole saaneet parhaita kortteja käteensä, mutta räpiköivät jollain tasolla ja selviytymiskeinoilla eteenpäin. Jos tekee nopean leikkauksen tähän hetkeen, lähes 40 vuoden päähän Betoniyön tapahtumista, on tylyä tajuta, kuinka paljon samantyyppistä syrjäytymistä ja syrjäyttämistä yhteiskunnassa edelleen on. Sijattomuus, merkityksettömyys ja tulevaisuuden näkymien puute ovat vastaansanomaton osa tarinan veljesten elämää, kuten ovat valitettavasti liian monelle 2010-luvun simolle ja ilkallekin.

Tarina muotoutuu pitkälti dialogin ympärille. Yleistunnelma kirjassa on apaattinen, jollain tapaa tuhnuinen. Painostava kesäpäivä hiostaa niin henkilöitä kuin lukijaakin, eikä mikään tunnu menevän parempaan suuntaan. Saisio tavoittaa pienillä eleillä maailman, jota läheskään kaikki eivät halua nähdä, eivät edes vilkaista. Mutta siellä se on, vahvasti olemassa, kaikkialla.


Pirkko Saisio: Betoniyö
Tammi 2011 (1. painos 1981)
171 s.

Omasta hyllystä.

_________

Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Kirjasähkökäyrä, Kirjakaapin kummitus, Matkalla tuntemattomaan

Haasteet: Helmet-lukuhaasteen kohta 5. Kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit, Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaasteen kohta 4. Kirja, josta on tehty elokuva.

13. kesäkuuta 2018

Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto




Öisin he makaavat sängyssä käsi kädessä. Jos vaimo on tarpeeksi salavihkainen, hän pystyy samalla näyttämään miehelle keskisormea. (s. 180)

Olen pari viikkoa miettinyt, mitä kirjoittaisin Jenny Offillin romaanista Syvien pohdintojen jaosto. Se on kirja, jota lukiessa nauroin ääneen, hymähtelin ja liikutuin. Romaani on ruumiinavaus parisuhteelle ja rakkaudelle, erään avioliiton tarina.

"Miten originellia", ajattelet nyt siellä.

Voi, kyllä se vain on.

Offill kirjoittaa ilmavasti, helpon tuntuisesti, tiukasti mukanaan pitäen. Tekstin on suomentanut onnistuneesti Marianna Kurtto ja ladonta antaa tilaa lyhyille tuokioille, huomioille ja kommenteille. Tätä kirjaa on helppoa lukea, mutta kuin huomaamatta se pureutuu syvälle.

Syvien pohdintojen jaosto alkaa siitä mistä rakkauskin alkaa. Tai ehkä hieman ennen, tai oikeastaan vasta kun kaikki on jo ohi. Nainen ja mies kohtaavat, tutustuvat, ihastuvat. Heistä tulee mies ja vaimo, äiti ja isä. Parisuhde kasvaa ja kehittyy, muuttaa muotoaan, syvenee – ja lakastuu. Miten niin voi käydä, vaikka alussa on niin paljon? Antilooppien näköä, Saturnuksen renkaita, niitä syviä pohdintoja.

Seitsemäntenä hääpäivänämme mies soittaa minulle laulun, mutta sellaisen joka on melkein liian surullinen kuunneltavaksi. Se kertoo avioliitosta ja siitä, kuka lähtee täältä ensin. Kertosäkeessä lauletaan: toinen meistä kuolee näille käsivarsille. (s. 109)

Offillin tarinan minäkertoja on nainen, joka tietää, mitä tahtoo tai ainakin luulee niin. Hän on yhden kirjan julkaissut kirjailija, kirjoittamisen opettaja, äiti ja vaimo. Boheemina newyorkilaisena eläminen on vaikeaa, etenkin kun elämä muodostuu lopulta juuri niin keskiluokkaiseksi ja poroporvarilliseksi kuin voi ajatellakin, vain pienellä taiteellisella twistillä. Naisen silmin elämä on juuri sitä, miten hän sen kuvaa. Lapsi, puoliso, sisko, ystävät ja naapurit ovat olemassa omana itsenään, mutta se, minkä tarina kertoo, on naisen näkökulmaa. Eikä hän välttele raakojakaan pohdintoja, etenkään enää sitten, kun moni asia on jo ajautunut muualle kuin piti.

Mutta agentillani on teoria: hän sanoo, että jokainen avioliitto on horjuva kyhäelmä. Että nekin liitot, jotka näyttävät ulkopuolelta katsottuna kohtuullisen toimivilta, pysyvät sisäpuolelta koossa purkalla ja rautalangalla ja narulla. (s. 126)

Offill on samaan aikaan oikukas ja viiltävän tarkka. Teksti tempoilee tietoiskuista sitaatteihin, dialogista päänsisäiseen vyörytykseen. Rakkaus on magneettikuvia, itse sävellettyjä lauluja, pientä pränttiä synnytystodistuksessa. Se on jossain lähikaupan tiskillä ja joogamaton alla. Ja yhtä nopeasti se katoaa, tai ei ehkä aivan mutta melkein.

Syvien pohdintojen jaosto puraisee ja potkaisee. Se on huolellisesti kirjoitettu ja hiottu, ja vaikka näennäisesti kertoja poukkoilee helposti aiheesta toiseen, ydin pysyy tiiviinä. Siihen kiteytyy paljon, paljon sellaistakin, jota ei ehkä ole itse kokenut, mutta jonka olemassaolon tiedostaa vahvasti. Ja jokin toivo, valo, onni kaiken sen muun keskellä. Se kannattelee.

Vaimo ei ole koskaan halunnut olla olematta naimisissa miehen kanssa. Tämä kuulostaa valheelta, mutta on totta. (s. 185)


Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto
Suomentaja: Marianna Kurtto
Gummerus 2018
237 s.
Dept. of Speculation (2014)

Arvostelukappale.

_________

Toisaalla: Lumiomena, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Rakkaudesta kirjoihin

Haasteet: Yhdysvallat-lukuhaaste (New Yorkiin sijoittuva kirja), Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaasteen kohta 30. Kirja, josta saa lohtua.

11. kesäkuuta 2018

Enni Vanhatapio: Absentia



Aava asuu Lontoossa paossa entistä elämäänsä. Hän työskentelee kapakassa, elelee kämppiksen kanssa ja kaipaa siskoaan Kaisaa. Kukaan ei tiedä, mitä Kaisalle viisi vuotta aiemmin tapahtui, tai ei ainakaan halua kertoa. Kaisa on kadonnut, ja ikävä tekee kipeää joka päivä.

Yllättäen Aava saa puhelun Kaisan entiseltä mieheltä Olavilta, joka ilmoittaa olevansa kaupungissa ja haluavansa tavata. Mukana on myös Kaisan ja Olavin pieni tytär Siiri. Aava reagoi viestiin oksentamalla ikkunasta, mutta jokin vetää hänet kuitenkin hotelliin tapaamaan kadonneen siskon perhettä. On niin paljon asioita, joista pitäisi puhua, jos voisi tai olisi sanoja.

Vähä vähältä aiemmat vuodet aukeavat kuin varovaiset kevätkukat. Kaisan heittelevä mielenterveys, Olavin ja Kaisan repivä parisuhde, Aavan tasapainoilu pikkusiskon roolissa ainaisen pelon ja epävarmuuden kanssa. Mätä odottaa aivan pinnan alla valmiina purkautumaan.

Enni Vanhatapion Absentia on tyly, karu ja terävä romaani, joka pakottaa lähelleen ja herättää lukijan kaikki aistit. Välillä tarina hengittää niskassa niin painokkaasti, että tekee mieli ravistaa se irti, mutta ei se minnekään lähde, tiukentaa vain otettaan. Romaani on hyhmäinen, paikoin inhottavakin. Sen jänteikäs ja ilmeikäs kerronta on raadollista ja tarkkaa. Tarina on dialogivetoinen, mutta paljon jää painostavaan hiljaisuuteen.  

Absentia vie syvälle vallankäytön, mielenterveyden ja hallitsemattomien halujen sekasortoon. Olavin ja Kaisan parisuhteen vääristymät paljastuvat vähitellen, Kaisan ja Aavan sisaruus on puolestaan oma taistelukenttänsä. Mieleltään epävakaan isosiskon vaikutus Aavan omaan kasvuun ja kehitykseen on valtava. Aava haluaisi olla siskolleen lähellä ja tärkeä, mutta joutuu kerta toisensa jälkeen tajuamaan, ettei voi päästä tämän lainalaisuuksia jatkuvasti venyttävään maailmaan, ainoastaan jonnekin sen liepeille. Hän saa vain murusia ja yrittää niistä rakentaa jotain identiteetiksi kutsuttavaa.

Kaisa on arvoituksellinen, etäinen, kadonnut jo ennen katoamistaan. Hänen hahmoonsa kiteytyy olennaisesti muiden ylittämätön tarve määritellä itseään ja toista. Mikä minä olen tuon naisen maailmassa, mikä on minun merkitykseni ja paikkani? Absentia on suuresti myös tarina itsekkyydestä    ja etenkin itsekkyydestä ihmissuhteissa.

Absentia ei jätä jälkeensä hyvää mieltä eikä rauhaa. Se tuntuu pistelynä ja kipuna, epämukavuutena ja suruna. Hieno lukuelämys se yhtä kaikki on: eheä, vaikuttava, valmis.


Enni Vanhatapio: Absentia
Ulkoasu: Jenni Noponen
Gummerus 2018
304 s.

Arvostelukappale.

________

Toisaalla: Lukuisa, Kosminen K, Rosa Aphalo / Sylvi

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 39. Kirja on maahanmuuttajan kirjoittama.

7. kesäkuuta 2018

Katja Törmänen: Karhun morsian



Suolakarin Freydis on kasvanut tehtävään, jonka harva saa: hän on Karhun morsian, nuori nainen ja näkijä, josta tulee aikanaan kylän päällikön vaimo. Karhun morsiamen harteilla on suuri paino, sillä hänen on pidettävä Karhu tyytyväisenä uhraamalla ja toimimalla oikein. Jos hänen lapsensa syntyy keskitalvella, on edessä uhrauksista suurin: jos syntyvä lapsi on poika, Karhu saa sen. Jos lapsi on tyttö, tästä tulee seuraava Karhun morsian ja uhrina onkin Freydis itse.

Surmankylässä Aslaug tietää, että hänet on luvattu päällikölle puolisoksi, kunhan päällikkö päättää lupauksen lunastaa. Surmankylässä ei Karhua palvota, niin on päällikkö aikanaan kiivaasti päättänyt, eikä kukaan häntä uhmaa – julkisesti ainakaan. Orpo Aslaug on saanut kasvattajaltaan kuitenkin opit Karhun palvelemiseen ja parantajan taitoihin, ja hän saa uusia taitoja myös Surmankylään tuoduilta orjilta.

Raaka viikinkikulttuuri ei anna naiselle juurikaan painoa. Miehet sotivat ja hallitsevat, tekevät kauppaa ja purjehtivat. Naisten tehtävänä on huolehtia kylästä, suorittaa uhrimenoja ja tietää paikkansa. Suolakari ja Surmankylä sijaitsevat lähekkäin, mutta voisivat monessa mielessä olla eri maailmoista. Suolakarin elämä Karhun suojeluksessa on tasapainoisempaa, vaikka paljon sen eteen tehdäänkin. Etenkin Freydisin rooli on olennainen, ja hänen on koko ajan oltava varuillaan, jotta Karhu saa kaiken, kuten kuuluu. Jos kylää kohtaa vastoinkäyminen, syyttävät katseet kääntyvät aina ensin Karhun morsiameen päin. Surmankylässä puolestaan oikukas päällikkö ja verisiä uhreja usein vaativat jumalat pitävät ihmiset pelossa ja kurissa. Väkivalta ei ole vierasta, pelko on jatkuvasti läsnä. Moni kaipaa Karhua, vaikkei saa sitä ääneen sanoa.

Katja Törmäsen Karhun morsian on fantasiaromaani, jonka maailma on elävä ja maagisilta elementeiltään hallittu. Jossain muinaisen Norjan tyyppisellä alueella, meren rannalla tapahtuva tarina ammentaa viikinkimaailmasta ja pohjoismaisesta kansanperinteestä. Uskontoon liittyvät riitit nivoutuvat tärkeäksi osaksi elettyä elämää ja ikivahva Karhu tuntuu enemmän kuin näkyy.

Kyläyhteisön tarkkaan määrätty elämä kuvaa tarinan maailman karuutta. Kaikilla on oltava paikkansa ja tehtävänsä, asioiden on mentävä kuten kuuluukin, velvollisuuksiaan ei saa unohtaa. Ihmiset ovat sään ja luonnon armoilla, toistensakin. Hauras rauha naapureiden kanssa voi sortua mihin tahansa väärinymmärrykseen tai vahinkoon, joskus tahallisestikin. Niukat resurssit vaativat kaikkien panostuksen.

Karhun morsian yhdistää metsän ja meren voimakkaaksi miljööksi. Suolakari ja Surmankylä sijaitsevat molemmat meren rannalla ja ne saavat olennaisen osan omaisuudestaan ja ravinnostaan mereltä. Toisaalta heti kylän rajojen takana oleva metsä tarjoaa sekä suojaa että uhkaa, ja tasapainosta on huolehdittava.

Törmäsen kerronta on hiottua ja kuvailevaa. Tarinan toiminta on lopulta sangen hienovaraista, joskin se tiivistyy ajoittain huomattavasti. Freydisin ja Aslaugin polut kulkevat roolin ja kohtalon määräämällä tavalla, mutta ilman harha-askelia ja uhmaa se ei tapahdu. Raaoista aiheistaan huolimatta Karhun morsian on kirja, joka imee mukanaan kiehtovaan, synkkäsävyiseen maailmaansa, jonka ehdoilla ei itse olisi valmis elämään.


Katja Törmänen: Karhun morsian
Like 2018
390 s.

Arvostelukappale.

__________

Toisaalla: Kirjahilla, Nörttitytöt, Annelin lukuvinkitEvarian kirjahylly, Paperisiivet   

Haasteet: Kirjoja ulapalta, Prinsessoja ja astronautteja -haaste (Naisen kirjoittama scifi-/fantasiakirja), Helmet-haasteen kohta 23. Kirjassa on mukana meri.

5. kesäkuuta 2018

Morten A. Strøksnes: Merikirja



Merikirja kiinnitti huomioni Gummeruksen kirjaesittelyssä loppuvuodesta, niin tunteikkaasti kustannustoimittaja siitä puhui. Suhtauduin epäillen, mutta uteliaana. Meri on vaikea aihe, monipuolinen ja päättymätön. Olen asunut yli seitsemän vuotta meren rannalla, enkä kyllästy siihen ikinä. Mikään varsinainen merenkävijä en kyllä itse ole.

Morten A. Strøksnes sen sijaan on. Hän on Kirkkoniemestä kotoisin oleva, sittemmin oslolaistunut norjalaiskirjailija, joka sai ystävänsä, taiteilija Hugo Aasjordin kanssa päähänsä ajatuksen jäähain pyydystämisestä. Jäähai eli holkeri voi elää monisataavuotiaaksi ja kasvaa valkohaitakin suuremmaksi. Sen liha on käsittelemättömänä myrkyllistä, ja suurin ihmisten kiinnostuksenkohde onkin maksa, josta saadaan kalanmaksaöljyä. Hugo on kalastajien sukua, ja valaanpyytäjäisän kertomus jäähain pyydystämisestä jätti häneen poikasena lähtemättömän jäljen.

Itsehän se on siis koettava.

Niinpä Morten ja Hugo valmistautuvat jäähain pyydystämiseen Lofooteilla huolellisesti. Hugo on pätevä kalastaja, Morten ehkä haluaisi olla. Hugon kumiveneellä he käyvät taistoon merta ja jäähaita vastaan. Syöttinä monikymmenmetrisessä, kettingillä vahvistetussa siimassa on mätänevää lihaa, aikaa rajallisesti, sää hallitsematon. Eikä syvyyksien peto anna löytää itseään helpolla.

Merikirja on kirja hain pyydystämisestä ja kalastamisesta, mutta se on myös historiaa, biologiaa, ekologiaa, kansanperinnettä ja kirjallisuutta käsittelevä teos. Sen tyyli on jutusteleva, sisältö tiukkaa asiaa. Tarinallistaminen toimii Strøksnesin käsissä kitkatta: vaikka hän hyppii asiasta toiseen samalla kun raportoi yhä hidastempoisemmaksi käyvästä kalastamisesta, lukija haluaa lukea yhä enemmän – suorastaan, no, koukuttuu. Katriina Huttusen oivalla suomennoksella on luonnollisesti sormensa pelissä.

Valaanpyynti on teema, joka saa niskavillani pystyyn, ja vaikken pystykään ymmärtämään syytä sille, miksi miesten piti jäähain perään lähteä, kirjan lukemisesta kuitenkin nautin. Olen tieteen ja tutkimuksen yleistajuistamisen suuri ja vannoutunut ystävä, ja ehkä siksikin Merikirja tarjosi minulle syyn nyökytellä tyytyväisenä. Se on kirja täynnä tietoa, yksityiskohtia ja konteksteja mutta kirjoitettu niin, ettei etukäteistietämystä tarvita. On vain asennoiduttava vastaanottamaan se kaikki, mikä Strøksnesillä on annettavanaan. Ja se on kieltämättä paljon.

Huumannuin Lofoottien karusta miljööstä ja meren voimasta, joka kirjan sivuilta välittyy. Merikirjaa lukiessa tuntee todella olevansa itsekin mukana matkalla, ja vaikkei kumiveneeseen lopulta itse uskaltaisikaan, voi pysyä karun majakkasaaren rannalla, antaa tuulen humista korvissa ja hiuksissa ja tähyillä merelle, joka ei koskaan anna kaikkea – ja joka ei tarvitse meitä ihmisiä mihinkään.


Morten A. Strøksnes: Merikirja. Eli kuinka pyydystää jäähaita kumiveneestä isolla merellä neljänä vuodenaikana
Suomentaja: Katriina Huttunen
Ulkoasu: Sanna Mander
Gummerus 2018
312 s.
Havboka, eller Kunsten å fange en kjempehai fra en gummibåt på et stort hav gjennom fire årstider (2015)

3. kesäkuuta 2018

Villikissoja ja kuvitteellinen Kalevi Sorsa – Toukokuun Kuukauden lyhyet

Taas on aika Kuukauden lyhyiden. Toukokuussa luin huiman määrän kirjoja, en oikein tiedä, mistä lukuinto ja -aika ilmestyivät. Sama kai sille, tärkeintä on, että lukeminen on maittanut.

Laitetaas oikein lukemia esiin, kun nyt kerran tälle tielle lähdin. Luin yhteensä 20 kirjaa! Näistä kaksi oli sarjakuvia (Aya – Elämää Yop Cityssä ja Kirottu sota!, joista tein yhteispostauksen). 11 luetuista oli nuorten- ja nuorten aikuisten kirjoja, sillä tein jonkinmoisen loppuspurtin töissä. Kävin vielä loppukuusta vetämässä kirjavinkkauksia paikallisella yläkoululla, ja halusin tarjota jotain uutta vakkarivinkkausten sijaan. Hyvin tai edes kohtuullisesti upposivat:

John Green: Kilpikonnan kuorella
Sini Helminen: Väkiveriset-trilogia
Anders Vacklin & Aki Parhamaa: Beta. Sensored Reality 1

(Sivuhuomautuksena: kuluneen lukuvuoden parhaat vinkkaushitit olivat ehdottomasti K. K. Alongin Kevätuhrit, Chris Weitzin The Young World – Kaaoksen päivät, Antti Halmeen Mafiakesä, Holly Bournen Oonko ihan normaali? ja Angie Thomasin Viha jonka kylvät.)

Muita toukokuussa lukemiani nuorten- ja nuorten aikuisten kirjoja olivat:

Katharine McGee: Tuhat kerrosta – Huipulla (olen niin koukussa tähän sarjaan)
Jessica Townsend: Nevermoor – Morriganin koetukset (ihan näpsäkkä, muttei totaalisesti hurmannut)
Bianca Turetsky: Muotimatkaaja Titanicin kannella (höpsö)
Nelli Hietala: Miia Martikaisen kärsimysviikko (freesiä ja railakasta)
Maria Autio: Lohikäärmekesä (ihan ok, olisi kaivannut vielä vähän terää)

Vahvasta ja ylivoimaisesta nuortenkirjapainotuksesta huolimatta luin muutakin. Sain loppuun useamman viikon vieneen Jani Saxellin Tuomiopäivän karavaanin, joka on aivan massiivisen upea (ja voitti muuten juuri Tähtivaeltaja-palkinnon!). Eeva Turusen Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa oli erikoinen ja outo, enkä oikein pitänyt sen lukemisesta, mutta ihastelin Turusen proosaa suuresti. Elizabeth Stroutin hieno, pieni Nimeni on Lucy Barton osui kovaa sydämeeni. Ayòbámi Adébáyòn Älä mene pois mahdollisti matkan vieraaseen maahan ja kulttuuriin, muttei silti aivan kolahtanut.

Bloggaamatta on vielä Morten A. Strøksnesin Merikirjasta ja Jenny Offillin Syvien pohdintojen jaostosta, joista molemmista pidin paljon. Erityisesti Offill oli mieleeni monellakin tapaa – siitä lisää omassa bloggauksessa aikanaan.

Mutta nyt sitten niihin kahteen kirjaan, jotka pääsevät osaksi maineikasta (ehhehe) Kuukauden lyhyet -sarjaa.




Muusikkona tutummaksi tulleen Anssi Kelan esikoisromaani Kesä Kalevi Sorsan kanssa ilmestyi 10 vuotta sitten ja se sai kunnian päästä kevään kirjaksi Tätä kirjaa tuskin muuten lukisin -lukupiiriimme. Tarinan päähenkilö on kolmekymppinen Johannes, joka on menettänyt muistinsa onnettomuuden seurauksena. Muistiaukko koskee kahta onnettomuutta edeltänyttä viikkoa. Johanneksen seurana on hänen erikoinen ystävänsä Markus, maailman kovin pajunköyden syöttäjä ellei ihan patologinen valehtelija, ja toki myös huolehtiva äiti. Muita ihmisiä Johanneksen elämässä ei oikein olekaan: hän ei ole mikään sosiaalisten parkettien partaveitsi, vaan melko sulkeutunut ja vähän epäluuloinenkin.

Kun eräänä päivänä Johanneksen viereen puistonpenkille istuu itse Kalevi Sorsa, alkavat asiat saada mielenkiintoisia käänteitä. Kalevi on selvästi mielikuvituksen tuotetta tai jokin harha, mutta kumman omaehtoinen tämä kuitenkin on. Johannes saakin Sorsalta apua kadonneiden viikkojen metsästykseen ja vähitellen tapahtumien vyöry alkaa palautua Johanneksen mieleen.

Kelalla on lempeän humoristinen tyyli, johon sekoittuu teräviäkin piikkejä. Hänen luomansa henkilöhahmot ovat ristiriitaisia ja heistä löytyy pinnan alta enemmän kuin alkuun uskoisi. Kesä Kalevi Sorsan kanssa on hyvänmielenlukemista, mutta se ei kuitenkaan ole höttöä, vaan tarinalla on selkeä, jäntevä kaari. Kyse ei ole mistään kuolemattomasta klassikkoteoksesta, mutta tarina pohtii ansiokkaasti ystävyyttä, omatuntoa ja omien valintojen painoa.


Anssi Kela: Kesä Kalevi Sorsan kanssa
Teos 2008
283 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Kujerruksia, Villasukka kirjahyllyssä, Lukutoukan kulttuuriblogi, Sallan lukupäiväkirja, Rakkaus on koira helvetistä  

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo.


Erin Hunter -kirjailijanimen taakse kätkeytyvän kirjailijakollektiivin Soturikissat-kirjasarja on aivan törkeän suosittu ympäri maailmaa. Suomessakin se uppoaa varhaisnuorisoon kuin kissan kynsi hiiren niskaan. Osia on ilmestynyt suomeksikin jo useampi kymmenen ja lisää tulee.

Pitihän sitä sitten ottaa lopulta itsekin selvää, mistä tässä oikein on kyse.

Kotikissa Ruska kaipaa jostain syystä pois turvallisesta ihmiskodistaan. Hän tuntee villiä vetoa takapihalta alkavaa luontoa kohtaan. Eräänä päivänä hän lähteekin hieman reviiriään kauemmaksi ja joutuu tappeluun villikissan kanssa. Tämä ei ole yksin, vaan muutama vielä kokeneempi villikissa tulee myös paikalle. He esittävät Ruskalle tarjouksen huomattuaan tämän luontaiset kyvyt: Ruska on tervetullut soturikissaoppilaaksi Myrskyklaaniin, jos on valmis jättämään kotikisun elämänsä lopullisesti.

Ruska on. Hän liittyy Myrskyklaaniin, joka on yksi neljästä lähiseudun soturikissaklaanista. Muita ovat Jokiklaani, Tuuliklaani ja Varjoklaani, joista viimeisin on alkanut vallata muiden klaanien metsästysmaita vastoin klaanien välistä sopimusta. Ruskasta tulee siis soturioppilas Tulitassu, jonka tehtävänä on oppia soturikissalle olennaiset tiedot ja taidot voidakseen suojella klaania kunnialla.

Soturikissat – Villiin luontoon esittelee villikiss... siis soturikissojen elämää ja klaanien monimutkaisia suhdeverkostoja ja valtapelejä vauhdikkaasti ja koko ajan uusia käänteitä vyöryttäen. Kissahenkilöitä on paljon, ja heidän nimensäkin muuttuvat matkan varrella, kun pennuista tulee soturioppilaita ja lopulta sotureita tai kuningattaria tai muita aikuisia kissoja. Onneksi etulehdillä on sekä maailman kartta että lista henkilöistä, muuten olisin pudonnut kärryiltä hyvin nopeasti.

Pystyn kyllä näkemään, miksi tämä sarja on niin tolkuttoman suosittu, mutta hieman kepoiselta se tuntuu kuitenkin. Tämä on varmaan taas niitä kirjoja ja kirjasarjoja, joihin pitäisi ehdottomasti tutustua itse kohderyhmäikäisenä, jotta niihin pääsee sisälle. Onpahan kuitenkin tutustuttu nyt, enempää ei tarvitse lukea.


Erin Hunter: Soturikissat – Villiin luontoon
Suomentaja: Vesa-Matti Paija
Art House 2009
271 s.
Warriors. Into the Wild (2003)

Kirjastosta.

Toisaalla: Kujerruksia, Koko lailla kirjallisesti, Ullan Luetut kirjat, Ja kaikkea muuta

Haasteet: JatkumoHelmet-haasteen kohta 42. Kirjan nimessä on adjektiivi.