24. helmikuuta 2010

Niin.

Jos iltapäivällä on tiedossa kansainvälisen oikeuden tentti, johon pitäisi paahtaa esim. Wienin valtiosopimuksia koskevaa yleissopimusta, YK:n peruskirjaa ja kansainvälisen tuomioistuimen perussääntöä ja 20 tunnin kalvosulkeisia, aamulla ei ole oikea hetki etsiä uusia blogeja luettavaksi saati alkaa ruopata vaatekaappia kirpputorikasaa varten.

23. helmikuuta 2010

Täältä pesee!

Kiitos vaan päivitysten perään huutelijoille, on kiva tuntea itsensä kaivatuksi. Vaikken olekaan mikään muotibloggari. Haha.

Lapissa oli kaunista ja kivaa, hiihdimme suunnitelman mukaan, haimme ICAsta kassillisen elintarvikkeita kotiin vietäväksi, teimme talon töitä ja luuhasimme kylällä. Löysin paikallisesta vaatekaupasta uuden talvitakin, mahtista! Ei viikkoa ilman shoppailua, vai miten se nyt meni. Ajomatka oli pitkä, molempiin suuntiin. Mennessä pysähdyimme Oulussa syömässä ihastuttavassa Ravintola Puistolassa. Suosittelen, jos joku joskus roikkuu Oulussa syystä tahi toisesta ja kaipaa apetta. Namskis! Hiihtämisestä on todistusaineistoakin, tässä menee urheiluhullu pullero niin että lumi pöllyää:



Historiallista: oman kuvan julkaiseminen blogissa! Vaikka kyllähän tuolla taitaa aivan ensimmäisessä kirjoituksessa olla toinenkin. Päivän asuna anorakki (lippukunnan logolla varustettuna), tuulihousut (tosi kätsät säällä kuin säällä), kaulahuivi (kirpparilta, katu-uskottavaa boheemivaikutelmaa), baskeri (samanlainen kuin äidillä), lapaset (Sannan tekemät), monot (suksiin sopivat), sukset ja sauvat (viimeksi käytetty meikäläisen toimesta joskus viime vuosituhannella). Näin!

Mummi on kyllä tullut vanhaksi ja entistä äksymmäksi. Yritin pysyä suhteellisen viileänä jatkuvasta äksyilystä, vittuilusta ja käskytyksestä huolimatta, mutta yhtenä iltana pato murtui V:n kainalossa yläkerran kamarissa. Mummi on tietysti ihana, ainoa jäljellä oleva, mutta toisinaan toivoisi, että hän ei puhuisi aina ihan mitä sylki suuhun tuo. Vaikka olen itsekin toisinaan aikamoinen päänaukoja, jossain menee kuitenkin se raja. (Eikä liene enää epäselvää, mistä olen pahasuiset geenini saanut...) Kyllä hän siitä tokeni, eikä olisi halunnut meidän lähtevän. Ja ihan asiallisestikin juttelimme, enemmän sitä oli kuin äksyilyä. Mutta kyllä se pahalta tuntui.

Tarkoitus oli ottaa reissussa valokuvia, ja taisin niitä ehkä nappaista jopa viisi kappaletta. Jätetään se valokuvaus jonnekin myöhemmälle.

Viime viikko tuntui joka tapauksessa lomalta, ja lopputulos oli oiva rentoutuminen ja fiilistely. Lisää tätä, please? Ehkä joskus kesällä sitten. Toistaiseksi maailma on palannut radalleen, minä paahdan jälleen töitä kuin pieni eläin, yritän hieman lukea tentteihin (huomenna seuraava...), käydä espanjantunneilla ja urheilla. Seminaari hautuu jossain aika syvällä, ajatukseni oli, että alkaisin melko pian huhuilla sitä lähemmäs pintaa. Alle kuukauden päästä pitää olla tekstiä kasassa näytteeksi muille. Ja kahden kuukauden päästä koko homman on oltava valmis. Huh.

Olen kasvavan epätoivon vallassa seurannut viimeaikaista "julkista keskustelua" koskien esimerkiksi Helsingin kouluissa aloitettavaa kasvisruokapäivää, mutta eipä tuohon ole sen kummempaa sanottavaa kuin ytimekkään perustellusti, että hankkikaa elämä, vitun urpot. Maailmassa on saatanan iso virhe, jos tällaisesta aiheesta saa aikaan kriisin. Kuten Jenni sen asiallisesti jotenkin tähän suuntaan ilmaisi: "Tällainen muutos siis luultavasti tuhoaa järjestäytyneen yhteiskunnan ja johtaa hallitsemattomaan kaaokseen ja meidän tuntemamme sivilisaation murenemiseen." Nimenomaan. Ai kauhee, ituja lapsille!

Kesä mietityttää, ja kevät ennen sitä. V lähtee kahden viikon kuluttua kolmen kuukauden reissuun. Kelle minä sitten kerron huonoja vitsejäni iltaisin puhelimessa? Pitääkö naisen hankkia televisio elämänsä sisällöksi? Tilata lisää naistenlehtiä? Aloittaa uusi harrastus? Dear Eki, auta!

Ps. Anteeksi kiroiluni, lupaan parantaa tapani heti, kun viimeinenkin urpo lakkaa mussuttamasta typeryyksistä.

12. helmikuuta 2010

Stay out of trouble

Luennolla oli jälleen päräyttävää, perjantai-iltana! Mikä minua vaivaa? Kirjoitin muistiinpanoja kuin hullu ja kävin luennon päätteeksi erikseen kiittämässä luennoitsijaa kiinnostavasta setistä ja pahoittelin, etten pääse huomenna pidettävälle viimeiselle luennolle, jolla (luennoitsijan mukaan) "vasta päästään asiaan!". Mutta ei se mitään, kaikkeen ei ehdi. Huomisen istun nimittäin autossa matkalla kohti Lappia. Mistä tulikin mieleen, että pitäisi kai pakata. Anorakkini etsin jo kaapista (aiomme hiihtää, edelleen), samoin vastapesty lenkkeilykerrasto on valmiina, mutta muuten olen vasta alkutekijöissäni. Tosin matkakohteemme ei ole niin sykkivä keskus, että sinne tarvitsisi mitään erityistä vaatekertaa mukaan - koko kylässä ei esimerkiksi ole ainoatakaan säällistä kahvilaa huoltoaseman lisäksi, ja siellä on yksi ainoa kaljabaari, johon en suvun kunnian nimessä aio koskaan jalallani astua. Sitäpaitsi mehän olemme menossa reippailemaan ja viihdyttämään mummia, emmekä snobbailemaan mihinkään kuppiloihin. Tosin aion ohjastaa tiemme ulkomaille - mummolareissujen perinteisiin kuuluu käydä ostamassa elintarvikkeita Ruotsin puolelta, ICAsta, muuten matka menee pieleen. Näin on asia.

Viikkoni on ollut hieman apea ja alakuloinen. Hetkellistä ilottelua koin eilen, kun kävimme leffakerhon tyttöjen kanssa katsomassa Avatarin. Olihan se hieno! Ja tarinakin oli kaikessa kliseisyydessään oikein viihdyttävä. Kyllä minäkin haluaisin asua Pandoralla, ei siinä mitään, varsinkin jos Sielujen puu kuulisi todella ajatuksia. Tosin se elokuvan pahis pilasi fantasiailottelun alkuunsa, ei niin daijua hahmoa voi vakavissaan elokuvaan kirjoittaa! Suoranainen rikos satumaailmaa kohtaan! "Tämä ei ole ohi niin kauan kuin minä hengitän!!!" Anteeksi teille kaikille Plevnan iltanäytöksessä olleille, jos pilasin keskittymisenne, mutta pokkani ei vaan pitänyt loppuun saakka. Sorry. Ja ne lasitkin painoivat vähän ikävästi, varsinkin kun minulla on nenälläni omat ruudut jo valmiiksi.

Tänään hoitelin asioita, olen ylpeä itsestäni. Asun keskustassa, mutta se ei silti tarkoita, että ehtisin noin vaan asioille Stockaa ja pääpostia kauemmas. (Ei kellään voi olla Stockalla asioita, vai voiko?) Tänään, kun luento oli vasta illalla, ehdin puuhastella. Ja siivosinkin, sopivasti kun olen lähtössä matkalle. Tiskit tosin odottavat vielä, aika jännä. Ja se pakkaaminen.

Huomenna suunta kohti pohjoista torstaihin saakka, heippa hei ja hellät tunteet!

9. helmikuuta 2010

Tunnelmia tiistaille

Huh. Lihakset huutavat leipää. Käytin vast'ikään kaksi tuntia elämästäni kiduttamalla itseäni power-tunnilla ja matkalla sinne ja sieltä kotiin. Enpä olekaan ennen tärissyt kiloittain rautaa pään päällä ja pukertanut vielä yhtä ranskalaista punnerrusta. Näemmä painojen lisääminen auttaa. Ai tää tosiaan tuntuukin jossain? No, hyvältähän se tuntuu - nyt.

Menen huomenna töihin paikalliseen sairaalaan, vaikka hommasta tulee jäämään käteen noin 50 euroa (sivutuloverotus, perkele) ja hukkaan menevä tenttiinlukupäivä (seuraava tentti on torstaina. Lukematta on vielä 120 sivua ja kaksi lakia). Mutta ei se mitään. Kyllä minä jaksan, antakaa lisää vaan! Vielä vähän!

Asioita olisi hoidettavana vino pino, sellaisia byrokraattisia ja virka-aikaisia. Enhän minä sellaisiin ehdi tällä elämäntyylillä. Voisin ottaa assistentin itselleni, mielellään jonkun nuoren ja hyvännäköisen kundin. Siinähän sitten juoksisi pitkin kyliä kilpailuttamassa kiinteistövälittäjiä, sulkemassa kuolinpesän tilejä ja ostamassa uusia meikkejä. (Miten voi olla mahdollista, että kolme viikkoa sitten ostamastani puuterista näkyy jo pohja? En mä sentään herranjumala niin paljoa paklaa itseäni!) Kai se on pärjättävä ilman assaria ja tyynesti hoidettava jutut siinä vaiheessa kun ehtii. Lauantaina tämä tyttö tosin heittää vapaalle, sillä lähdemme V:n kanssa kohti Laplandiaa viiden päivän teholomalle. Tai työleirille, miten sen nyt ottaa.

8. helmikuuta 2010

Tänään tein kaksi uutta asiaa:

1) Nauroin turkulaisessa arkistossa ääneen 98 vuotta vanhalle dokumentille, jonka kirjoittajaan tunsin syvää sielunkumppanuutta.

2) Kävin joogassa ensimmäistä kertaa ihan "vakavissani" (vrt. lukion kokeilujoogatunnit, joilla pikkasen kivasti venyteltiin) ja hiffasin juttuja.


Eipä siinä sen kummempaa.

Ihan hyvä päivä.

7. helmikuuta 2010

Liikahdus

Uudet huonekalut tulivat. Kääntelin hintsusti järjestystä ja nyt tuntuu melkein siltä kuin olisin muuttanut. Kissalla on taas sängynalus, jonne piiloutua ja minulla paikka, joka jättää imuroimatta. Minulla on uusi ruokapöytä, jossa on tuplasti tilaa ylimääräiselle roinalle. Ja kaksi uutta tuolia vaatteiden säilytystä varten. Maailma on jälleen radallaan. Mummin korut ovat kauniita ja katselen niitä hieman surumielisenä. Nyt kun täällä on konkreettinen osa mummolaa, tuntuu jotenkin läheisemmältä, mutta samalla surullisemmalta. Minulla on ikävä mummia. Joka päivä.

Kirjoittelin seminaariesitelmääni aamukahvin voimalla pitkälle iltapäivään, ennen kuin huomasin, että pitäisi syödä. Pudottaessani lattialle juuri leikkaamani kurkkusiivun kirosin ääneen ja aloin melkein itkeä. Energiavaje, mielenliikahdus, mikä lie. Olen vähän epävakaassa tilassa, sillä seminaari velloo päässäni hyvin epämääräisenä möykkynä, josta otteeni jatkuvasti lipeää. Ajoittain tunnen kirkkaan ajatuksen pilkahduksia, mutta sitten menetän ne taas. Luultavasti uskon viimeiseen asti, että jossain vaiheessa valmista tekstiä vain virtaa näppäimistölle. Tai siis mieluummin näytölle. Eihän se niin mene, mutta on tässä vielä kuukausi aikaa ennen ensimmäisen näytetekstin palauttamista. (Kuinka nopeasti se kuluukaan...)

Minun piti mennä lihaskuntotunnille, mutta koska piti odotella huonekaluja, se meni ohi. Ei se mitään. Ehkä lähden myöhemmin lenkille. Metsäpalstan potentiaalisen ostajankin pitäisi soitella tänään, jotta voimme sopia kaupan yksityiskohdista. Minä teen kiinteistökauppaa, metsällä. Voi jumalauta tätä elämän absurdiutta.

6. helmikuuta 2010

Lauantai-illan antikliimaksi

Hyi helvetti kuinka inhoan turhia viikonloppuiltoja. Tietokoneen ruudun tuijottaminen lauantai-iltana apaattisena samalla kun tunkee toisella kädellä naamaan viinirypäleitä ja Spotify pyörittää paskaa hissimusiikkia ihan huomaamatta ei ole niitä elämän huippuhetkiä tai käännekohtia. Kyllähän minulle ehdotettiin tekemistä (vieläpä ihan tervehenkistä ja kaikin puolin mukavaa), mutta olin ihan varma, että eilinen seminaariflow jatkuu kuusituntisesta oikeustieteen lauantailuennosta huolimatta. Joo, ei jatkunut. No, pari blogia on tullut selattua alusta loppuun, että ei kai tässä mitään. Ja musiikkikin vaihtui astetta särmemmäksi. Joka tapauksessa ärsyttää, koska vapaita viikonloppuja ei minulla ole mitenkään ylettömiä määriä ollut menneen talven aikana. Pakkoko ne harvatkin on sitten ihan vapaaehtoisesti pilata?

Patjalla nukkuminen on tehnyt minut pahantuuliseksi ja jumiuttanut selkäni. (Niska-hartia-seutuni on muutenkin jossain määrin evoluution epäonnistumisen huipentuma kaikessa kipeytyvyydessään ja muhkuraisuudessaan. Antakaa rahaa hierontaa varten. Otan vastaan myös shekkejä.) Onneksi uusi sänky saapuu huomenna. Kyllä suku on paras, ilmainen kotiinkuljetus ja kaikkea (saatan kyllä joutua ihan itse kantamaan). Tosin olen hivenen pettynyt siihen, ettei lvi-asentaja-veljelläni ole omaa poraa, jonka hän olisi voinut ottaa mukaan ja siten asentaa rypistyvän isosiskonsa viimeiset neljä kuukautta vessan oven takana pitämän (niinikään retro-) peilin seinään. Ehkä hyväkin. Eipä tarvitse katsella edelleenkään päivän asuja mistään kulmasta.

Uhosin Jennille laskevani tänään jälleen kerran opintopisteeni ja tarkistavani, kuinka kaukana oikeasti siitä kandista olenkaan. En uskalla kirjautua NettiOpsuun, koska minua alkaa ahdistaa. Olisi pitänyt olla valmista jo vuosi sitten, eikä makuuttaa tätä hommaa tänne saakka. Nyt tuntuu, että kynnys kasvaa koko ajan. Jos vielä sittenkin sen yhden tentin... Mutta jos nyt kuitenkin ne 60 opintopistettä... Huoh ja plaah.

Haluan jäätelöä. Heti.

4. helmikuuta 2010

Pään sisällä on ajoittain ahdasta

Olen tässä hetken aikaa miettinyt, pitäisikö aloittaa erikseen jonkinlainen urheilua/laihdutusta käsittelevä blogi. Tuntuu nimittäin siltä, että tämä ihmeellinen sillisalaattini ei palvele oikein mitään tarkoitusta. Mutta liekö sillä väliä. Pakkoko kaikella on jotain erillistä teemaa olla? Eli jatkukoon samoin kuin ennenkin.

Ihan avoimin kortein en elämäntaparemontistani ole täälläkään kertonut, sillä en halua julkistaa esimerkiksi painoani tai vyötärönympärystäni syystä tai toisesta (eli siksi, että ne ovat liian suuret). Mietin sitäkin. Miksi en? Jos puhuisin mitoistani ääneen, muuttaisiko se jotain? Tulisiko tavoitteista konkreettisempia? Ehkei. Minulle riittää, että tavoitteet ovat pääni sisällä. Vai riittääkö?

Seurailen aika paljon hyvin erilaisia blogeja. Juuri äsken luin jotenkin hyvin havahduttavan kirjoituksen. Miksen minä pysty samaan?

Seuraa avautumista:

Liityin Keventäjiin melkeinpä tarkalleen vuosi sitten tajuttuani, kuinka kammottavan korkeaksi painoni oli päässyt nousemaan. (Ei sentään kolminumeroiseksi, herra paratkoon.) Olin vielä lukioikäisenä ihan normaalipainoinen, hieman pyöreä kyllä, mutten vielä mitenkään kauhean läski. Vuosia ehti kulua ja paino hiipi kehooni ihan huomaamatta. Urheilu ei ole koskaan ollut mitenkään erityisen lähellä sydäntäni, en esimerkiksi ole voinut sietää lenkkeilyä, koska olen pitänyt sitä tylsänä. Näin ollen kaikki ylimääräinen energia pakkautui kätevästi kroppaan mukana kannettavaksi. Tästä huomauteltiin terkkarissa ja muualla, mitä olen aina pitänyt ällöttävänä henkilökohtaisen koskemattomuuden loukkaamisena (tiedättehän, itsekin pulskat terkkaritädit heristävät sormea ja tätiäänellä tiukkaavat, että ootkos sä aina ollut tälleen pyöreä). Niinpä, lopultakin, vuosi sitten tuli stoppi. Ei tämä voi jatkua enää näin! Asetin itselleni tiukat tavoitteet ja päätin, että nyt se alkaa. Laihdutus. Ja sanoin sen myös ääneen. Säännöllinen urheilu oli tullut mukaan kuvioihin jo vajaata vuotta aiemmin, kun aloitin kuntosalilla ramppaamisen, mutta painoon sillä ei ollut ollut mitään vaikutusta.

Aloitin siis tiukahkon kalorien laskemisen ja kulutetun energian ylöskirjaamisen. Kuten sanottua, tavoite oli tiukka, eikä toteutunut. Nyt kun jäsenyyteni on päättymässä, pudonneita kiloja on siinä 11 pintaan. 11 kiloa vuodessa. Ei läheskään niin paljon kuin olisin halunnut. Ei käytännössä juuri mitään, verrattuna muihin. Paino on nyt roikkunut samoissa lukemissa yli kuukauden, eikä se tunnu heilahtelevan minnekään muutoin kuin nestetasapainosta johtuen. Hermot ovat tiukalla. Miksei se saatana putoa? En laske enää kaloreita, enkä aio jatkaa jäsenyyttäni. Siitä huolimatta luovutus ei ole vaihtoehto, sillä

a) kadonneitten kilojen lisäksi vyötäröltä on lähtenyt 10 cm
b) urheilen nykyisin lähestulkoon päivittäin
c) jotain on tapahtunut pääni sisällä

Vieläkin tekee mieli itkeä sovituskopissa, kun yritän mahduttaa persettäni ja reisiäni standardimitoitettuihin housuihin. Vieläkin hävettää ottaa jälkiruokaa/ostaa suklaata kaupasta/tehdä muuta läskiä. Vieläkin inhoan itseäni kokeillessani vaatteita bileitä varten - vaikka vaatteet mahtuvat hyvin ja jotkut ovat jääneet isoiksi. Vieläkin vihaan itsestäni otettuja valokuvia. Vieläkin...

Kuitenkin on käynyt niin, että olen eri ihminen. Minä olen kai ihan hyvä tällaisena. Minä kelpaan, luulisin. Olen muuttunut, pakottanut itseni muuttumaan ja sillä tiellä ollaan. Minun on pakko elää tämän tyypin kanssa tässä kropassa, joten olisi parempi alkaa tulla toimeen.

Kuten mainittua, olen aloittanut kammoamani lenkkeilyn. Ensimmäiset vapaaehtoiset juoksuaskeleeni otin joulukuussa, ja nyt ne eivät lopu. Neljä kilometriä menee putkeen ilman veren makua suussa - ja matka pitenee koko ajan. Kesäkuussa aion juosta juoksutapahtumassa kuusi kilometriä. Ensi vuonna Naisten Kympin. Sen jälkeen... kuka tietää? Käyn pelaamassa sulkapalloa säännöllisen epäsäännöllisesti (säännöllisyys olisi kivaa, mutta pääasiallinen pelitoverini on tällä hetkellä kiireinen nainen ja yliopiston sulkapallovuorot suosittuja), ensi viikolla alkaa astangajoogakurssi ja kerran viikossa käyn kuntosalin Power-tunnilla (tämän olisi tarkoitus nousta kahteen). Tänään olin sisäpyöräilytunnilla. Lihakset tuntuvat hyviltä ja kroppani alkaa kiinteytyä.

Silti en vieläkään halua katsoa itseäni peilistä kuntosalin pukuhuoneessa ja jopa treenin jälkeen - ennen hyvänolontunnetta - tunnen itseni lähinnä säälittäväksi läskiksi, joka vain luulee liikkuvansa. Ja, hävettää myöntää, mutta ajattelen myös muiden ajattelevan niin. Mikä tuokin luulee olevansa?

Elämä itseni kanssa ei ole yksinkertaista. Itseinho ja ylitsepursuava tyytyväisyys saattavat muuttua toisikseen sekunneissa. En ajoittain ymmärrä itseäni ollenkaan: kuntoni on ampaissut mahtavaan nousuun, vaatteet eivät todellakaan kinnaa enää, alan saada kunnollisia linjoja ja oloni on oikeasti hyvä ja tasapainoinen - ja silti, vieläkin, edelleen ja yhä inhoan itseäni ajoittain. Miten mä voin olla näin... tällanen.

Ehkä tuntuu liian vaikealta myöntää itselleen, että olen oikeasti muuttunut. En ole enää sama kuin ennen. Minä ihan oikeasti harrastan nykyään liikuntaa, kuntoni on hyvä ja se kasvaa koko ajan. Minä voin hyvin. Ja voin koko ajan paremmin. Ja minä olen itse saanut kaiken aikaan.

Kengän puristamista se ei silti poista. Eikä röllykkää siitä, missä kunnollisilla liikkujilla on vatsalihakset.

Ylienergiaa?

Luin viime yönä kauppa- ja varallisuusoikeutta käsittelevää tenttikirjaa noin kahteen. Kiinnostuin aiheesta, ja meinasin vahingossa ylittää vaaditun alueen. Onneksi huomasin virheeni ajoissa. Aamuinen tentti meni ihan hyvin, osa väittämistä oli ihan pönttöjä ("Koira on juridinen henkilö"), mutta pari kohtaa vetäisin arvalla. Toivotaan parasta. Ja kysehän oli perusopintojen 0-kurssista, ei mistään ydinfysiikasta.

Hetkellinen luulo ylimääräisestä energiasta on ohitettu. Sain tosin muutamia hommia valmiiksi, eikä seminaari-istunnossa ollutkaan yhtään niin ahdistavaa kuin etukäteen ajattelin (ja täksi kerraksihan olin jopa jo saanut asioita tehtyä). Seminaaritoverit ovat kannustavia ja mukavia. Ja proffa on myös oikein jees. Hommaa kuitenkin on, yllättäen, jäljellä vaikka kuinka. Tuskin hommatonta aikaa koskaan tuleekaan, mutta kyllä tällainen suma saisi jäädä toistumatta. Yritän kuitenkin parhaani, kuin kunnon partiolainen konsanaan. (Sellainen minusta saattaa muuten taas kerran tullakin, on hieman nääs vedelty erinäisistä naruista ja kyselty vähän proggiksiin, mutta mietin - kerrankin - asiaa hetken, ennen kuin suostun...)

Minulta lähti eilen sänky. Laitoin sen erään nassukirjan kierrätysryhmän annetaan-osastolle tyrkylle, ja parissa tunnissa löytyi ottaja. Kierrätys rulettaa! Harrastakaa muutkin! Itsehän saan uuden sängyn sunnuntaina, kun rakas veljeni roudaa pakettiautolla luokseni mummin huonekaluja. Uuden (tai no, 1970-luvun) ruokapöydänkin saan, ja yöpöydän. Ja helminauhan, vaikkei se kai huonekalu olekaan. Minkkiturkki olisi myös tarjolla, mutta... ehkei tällä kertaa kuitenkaan. Eikä muillakaan kerroilla.

Siirtynen päivän urheilusuoritteen pariin. Tänään on hyvä päivä, kivaa!

2. helmikuuta 2010

Ei valoa putken päässä

Son kuulkaa helmikuu. Ja ulkona on pimeää.

Opinnoista aiheutuva stressi puskee niskaani kovalla painolla. Luulin jo selviytyväni voittajana, kun sain suoritettua tammikuun tentit ja luennot. Vielä mitä. Ylihuomenna on seuraava tentti (johon olen lukenut neljä sivua vajaasta kahdestasadasta), ensi viikon torstaina sitä seuraava, seuraavalla viikolla perjantaina, pari esseetä pitäisi raapustaa, seminaaria tehdä... Ymmärtänette pointin? Sen siitä saa kun haahuilee toimettomana kolme vuotta ja luulee, että kyllä musta jotain tulee näilläkin sivuaineilla ja ylimääräisillä kieliopinnoilla. Sitten kun havahtuu siihen, että haluaakin ehkä teinien haistateltavaksi ja henkisesti murjomaksi kansankynttiläksi ja mielellään siihen oikeuttavaan koulutukseen heti ensi vuonna, että valmistuisikin joskus... Sitten tulee sellainen häse ja pudotus todellisuuteen, että napsahtaa. Mä olen opiskellut ihan vääriä juttuja, miksi jätin silloin toissa keväänä sen yhden hallintotieteen kurssin kesken, miksen mä saanut sitä kansantaloustiedettä suoritettua, onko tän kaiken pakko olla kasassa huhtikuun lopussa, tuleeko musta koskaan mitään, mitä jos en pääsekään pedagogisiin?

Kasvatustieteen perusopintojen kasaaminen vajaassa lukuvuodessa on mielestäni liikaa vaadittu, mutta perusopintojen kokonaismerkinnän tulee olla opintorekisterissä hakuajan umpeutuessa huhtikuun lopussa. En ymmärrä. Ei siis voida antaa mahdollisuutta kesätentteihin. Ootin mukaan tilanteessa ei ole mitään epäreilua, eikä sillä yritetä hankaloittaa opiskelijoiden elämää (siis nimenomaan vanhempien opiskelijoiden, jos on kelpuutettu hakemaan siinä toisessa kiintiössä, tästä ei tarvitse huolehtia, mutta se koskee vain ensimmäisen vuoden opiskelijoita). Minä taas nyt en näe, mitä järkeä on siinä, että tiedekunnan on sitten väen vängällä kehitettävä vaihtoehtoinen suoritusmuoto niille, jotka hakevat siinä jämäkiintiössä, koska viimeinen perusopintojen kahden eri laitoksen erikseen järjestämä luentosarja kestää toukokuulle, eikä sen suorittaminen siten ole vaihtoehto. Voi hyvää päivää.

No, tiedänhän minä, että olen tehnyt kaiken väärin, en ole valmistunut putkessa määrätyssä ajassa ja tehnyt asioita niin kuin on säädetty. En ole tiennyt yliopistoon ilmoittautuessani, mitä haluan tehdä tasan viisi vuotta myöhemmin maisterinpaperit kouraan saadessani (en tiedä vieläkään, mutta eihän niitä papereita vielä näy kouran lähimaillakaan), en ole opiskellut mitään kieltä sivuaineena, vaikka kielet ovat kuulemma se ase, jolla FM tiensä raivaa (hah), olen tehnyt töitä opiskelujen ohessa (ja tämän lukuvuoden ajan oikeastaan opiskellut työn ohessa) ja muutenkin pyrkinyt, Luoja varjelkoon, kasvattamaan lähinnä tiedonintressiäni ja sivistymään. Olen pahoillani tästä, ja häpeän itseäni siellä filosofian ylioppilaiden yhteisellä häpeäpaalulla yhdessä muiden kaltaisteni kanssa. Olen pahoillani, ettei minua kiinnosta teknologia (paitsi sen historia), tuotantotalous, kauppatieteet, oikeustiede tai sairaanhoito niin paljon, että koskaan näkisin vaivaa saadakseni niistä palkkaa. Olen pahoillani, että uskon sivistysyliopistoon ja siihen, että humanististen tieteiden ammattilaisilla on annettavaa työelämälle sen kaikilla sektoreilla.

Lienee tarpeetonta todeta, etten ole ajatuksieni kanssa yksin. Joskus vaan tuntuu liian raskaalta jälleen kerran selittää jollekin tusinainsinöörille, että kyllä mäkin hei osaan juttuja. Ihan varppina osaan.