26. helmikuuta 2015

Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta



Bo Carpelan (1926–2011) oli eräs suurista suomalaisista kirjailijoista. Olen lukenut hänen tuotannostaan vasta kaksi kirjaa, Kaaren kesällä 2013 lukumaratonilla ja nyt Carpelanin viimeiseksi jääneen Lehtiä syksyn arkistosta. Olo on voipunut mutta rauhallinen.

Kirja kertoo eläkkeelle jääneestä virkamiehestä Tomasista, joka palaa syksyksi lapsuutensa maisemiin rannikolle, vanhan äitinsä lähelle. Tomas kirjoittaa muistiin ajatuksiaan, joita yhä pidemmälle kulkeva syksy hänen mieleensä tuo. Elämää on hänelläkin jo paljon takana, saati sitten äidillä. Muistoja riittää, mutta ei nykyhetkikään ole vieras.

Syksy alkaa kirkkaalla valolla, mutta alkaa vähitellen painua kohti hämärää. Talven tullen moni asia on jo toisin, vaikka näennäisesti voisi luulla muutosta olleen vain vähän.

Lehtiä syksyn arkistosta alkoi kiinnostaa jo ilmestyessään, mutta sen lukeminen jäi muun jalkoihin, kuten niin usein tuntuu käyvän. Toisaalta on hyväkin, että odotin ja luin näin myöhemmin, rauhassa.

Carpelan kirjoittaa proosaa kuin runoa. Luvut ovat lyhyitä, tiiviitä ja kuulaita. Päähenkilön ajatukset heittelehtivät paikoin, toisinaan ne ovat kirkkaita kuin syksyn ensimmäiset päivät. Tomas on suurien hetkien äärellä: muutos tulee, aina.

Vaikka ihailen Carpelania ja tätä kirjaakin, päällimmäinen tunne on vieraus. En oikein pysty samaistumaan elämänsä ehtoopuolella olevan miehen ajatuksiin. Luin kirjaa kiinnostuneena, mutta sen suurista teemoista huolimatta pysyttelin etäällä. Yksittäiset ajatukset ja luvut soivat mielessäni, jäivät mietityttämään, mutta tunnelma tuntui vieraalta. En vielä elä tätä, en vielä ymmärrä, mistä on kyse. Joskus vielä ymmärrän, sen tiedän, mutta en juuri nyt.

Lehtiä syksyn arkistosta sopii hitaaseen nautiskeluun ja sellaiseen lukemiseen, jossa on tilaa ja aikaa ajatuksille. Monia Carpelanin lauseita voisi kirjoittaa itselleen muistiin maisteltavaksi myöhemmin. Niissä on viisautta ja elämänkokemusta, rajallisuuden hyväksyntää.


Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta
Suomentaja: Caj Westerberg
Ulkoasu: Timo Numminen
Otava 2011
206 s.
Blad ur höstens arkiv (2011)

Oma ostos.

____

Muiden mietteitä: Mari A:n kirjablogi, Lumiomena, Sinisen linnan kirjasto, Hiirenkorvia ja muita merkintöjä, Täällä toisen tähden alla, Mustikkakummun Anna 

Osallistun tällä kirjalla Ullan Luetut Kirjat -blogin Talven lukuhaasteeseen, joka päättyy lauantaina. Muut haasteeseen lukemani kirjat löytyvät listattuna täältä.

Lehtiä syksyn arkistosta on myös TBR-listallani.

24. helmikuuta 2015

Andrea Maria Schenkel: Tapaus Kalteis



1930-luvun lopulla Münchenissa ja lähiseudulla liikkuu väkivaltainen raiskaaja ja tappaja. Useita naisia joutuu hänen uhrikseen: nuoria, vähän vanhempia, pienikokoisia, isoja, kauniita, tavallisia.

Pikkukylän tyttö Kathie muuttaa Müncheniin tavoitteenaan nousu uudelle yhteiskunnan rappuselle, tai melkein mihin vaan. Hän haluaa tehdä töitä, pitää hauskaa ja löytää miehen itselleen. Suuren kaupungin kadut eivät kuitenkaan ole nuorelle tytölle helpot. Elannon ansaitsemisesta tulee yhä vaikeampaa.

Kadonneiden ja kuolleina löydettyjen naisten tapaukset alkavat vähitellen herättää laajempaa pelkoa. Onko kukaan turvassa? Tuskin.

Tapaus Kalteis on tositapahtumiin pohjautuva, sirpalemainen teos. Johann Eichhorn -niminen mies tuomittiin vuonna 1939 kuolemaan tekemiensä raiskausten ja murhien vuoksi. Juuri Eichhornin ja hänen uhriensa tarinan Schenkel meille tarjoilee.

Kirja muodostuu palasista, jotka ovat paikoin vain ohikiitäviä hetkiä: kadonneen naisen omaisten puheita, kuulustelupöytäkirjoja, haastatteluja. Rinnalla kulkevat naiset, joiden kohtalo on karu. Jännitys on hienovireistä, tunnelma ahdistava. Lukija tietää, että huonosti käy.

Schenkel luo pienin elein kuvaa 1930-luvun Saksasta. Hän kertoo seikä köyhistä että paremmin toimeen tulevista, laitapuolen kulkijoista ja kunniallisista työntekijöistä. München on taustalla, kertoo omaa tarinaansa kirjan kuvaamasta ajasta. Yhteiskunnassa on levottomuutta ja turvattomuutta, muutos tuntuu kyllä, vaikkei vielä selvärajaisena näkyisi.

Tapaus Kalteis on lukukokemuksena sujuva ja antoisa. Se leikittelee asiakirjatekstien tyylilajilla ja antaa mielikuvituksen laukata. Rajun tositaustapohjan kanssa kirjailija on selvästi antanut vain mennä. Kirja on tiivis kokonaisuus ja sellaisenaan kiinnostava jännityskirjatuttavuus: vaikka lukija tietää, miten käy, tarinalla on paljon annettavaa.

Täytyy sanoa, että Schenkel alkaa sittenkin vakuuttaa. Luin häneltä viime kesänä Bunkkerin, josta en innostunut. Tuolloin Leena Lumi suositteli minulle Hiljaista kylää. Se jäi nyt vielä tämän tapauksen jalkoihin, mutten ole unohtanut suositusta. Ehkä Schenkelillä on sittenkin minulle jotain kunnollista tarjottava...


Andrea Maria Schenkel: Tapaus Kalteis
Suomentaja: Leena Vallisaari
Ulkoasu: ?
Gummerus 2010
256 s.
Kalteis (2005)

Kirjastosta.

______

Muualla: Kolmas linja, Kirjavinkit, Ankin kirjablogi, Jos vaikka lukisi..., Leena Lumi  


Idän pikajuna -haasteessa pääsen Müncheniin. Liikkeelle lähdin Pariisista, edellinen pysäkki oli Strasbourg.

Kirjan vuoden lukuhaasteesta nappaan kohdan 14. Tositapahtumiin pohjautuva kirja.

20. helmikuuta 2015

Adam Johnson: Orpokodin poika



Ihmisen identiteetti on kiinni hyvin pienistä asioista. Lapsuusmuistosta. Omien juurien ymmärryksestä. Taidoista ja tavoista. Määräyksistä. Pakkotoimista.

Pakon edessä ihminen on valmis olemaan kuka ja mitä tahansa, tekemään niin kuin käsketään ja ajattelemaan niin kuin määrätään. Ja silti, suurimmankin pakkovallan alla, on pieni hippunen jotain, mitä kukaan muu kuin ihminen itse ei voi päättää ja tietää.

Jun Do on kasvanut pohjoiskorealaisessa orpokodissa, vaikkei olekaan orpo. Kuten muutkin orpokodin kasvatit, myös hänet lähetetään sotilaskoulutukseen, kun ikää on tarpeeksi. Jun Dosta tulee tunnelirotta ja kaappari, myöhemmin radioaaltojen metsästäjä kalastusalukselle – ja vielä paljon muuta.

Orpokodin poika on kirja, jonka juonta on mahdotonta tiivistää pieneen tilaan. Adam Johnson on rakentanut tarinan, joka päästää lukijan moneen eri asemaan, katsomaan tilannetta yhä uudesta näkövinkkelistä. Päähenkilö on Jun Do, mutta kuka lopulta on kuka? Kenen identiteettiä käytetään, kenet hylätään?

Kirjan sivuilla pääsee hyvin syvälle Pohjois-Koreaan. Tutuksi tulevat japanilasten ja eteläkorealaisten siviilien kaappaukset, kalastusaluksen arki, "diplomatia", vankileirien toivottomuus, kidutus, Pjongjangin kadut ja korttelit, ylhäisön elämä ja Rakkaan Johtajan oikut. Kaiken keskellä Jun Do koettaa selvitä parhaansa mukaan.

Johnsonin tyyli (ja Antti Immosen suomennos) tekevät lukukokemuksesta yhtä aikaa nautinnollisen ja ristiriitaisen. Kirja on oikeasti jopa hauska: se on pilkallinen ja aiheidensa puolesta käsittämätön, absurdi. Samaan aikaan se on karmiva, sillä vankileirit, kidutukset ja pelot kuvataan varsin tarkkaan ja lukijaa säälimättä. Yhden humoristisen hetken jälkeen ollaankin jo kidutukseen erikoistuneen tiimin kellaritiloissa seuraamassa lobotomiaa. Kirjaa lukiessa kannattaa olla hereillä – se ravistelee.

Pohjois-Koreasta lukeminen on ennenkin pannut minut miettimään. Kuten vuosi sitten lukemani "matkaopas", myös Orpokodin poika on ulkopuolisen kirjoittama. Kirja on puhtaasti fiktiota, vaikka se eittämättä ammentaa vankasta tutkimustyöstä, haastatteluista ja tiedonhankinnasta. Orpokodin poika voitti Pulitzer-palkinnon vuonna 2013, eikä varmastikaan syyttä. Se on voimakas, huolellisesti rakennettu tarina, joka tutustuttaa lukijansa aivan vieraaseen maailmaan.

Pohjois-Koreasta on kirjoitettu ja suomennettu varsin paljon tietokirjallisuutta. Siitä huolimatta luulen, että Orpokodin poika riittää minulle jälleen joksikin aikaa. En halua tällä hetkellä tietää enempää, tämä on tarpeeksi. Hulluuden rajoja on toisinaan kiehtovaa tonkia, mutta nyt ei ole sen aika.

Identiteetti on asia, joka kiinnostaa minua paljon. Mistä muodostuu esimerkiksi kansallinen, uskonnollinen tai poliittinen identiteetti? Kuinka paljon ihminen voi valita itse, kuinka paljon on ympäristön väistämätöntä vaikutusta?

Euroopassakin eletään levottomia aikoja. Sotia käydään, terroritekoja tehdään, ääriaatteet keräävät kannatusta, rasismi on näkyvää. On syytä pohtia, millaisista paloista me muodostumme. Mitä olemme valmiit sietämään? Missä kulkee oma rajamme?

Mistä alkaen emme ole enää niitä ihmisiä, joita luulemme olevamme?


Adam Johnson: Orpokodin poika
Suomentaja: Antti Immonen
Ulkoasu: Jussi Hirvi
Alligaattori Kustannus 2014
507 s.
The Orphan Master's Son (2012)

Arvostelukappale.

_____

Myös Kirjavalas ja Kirjavinkit ovat kirjoittaneet tästä kirjasta.

Lukukokemuksellani ruksaan pitkästä aikaa uuden kohdan Pulitzer-listaltani. Lisäksi tämä sopii Kirjan vuoden lukuhaasteen kohtaan 13. Kirja, joka on voittanut merkittävän kirjallisuuspalkinnon.

18. helmikuuta 2015

Juha Itkonen: Ajo



Juha Itkosen uusi kirja on minulle aina Tapaus. Jokin Itkosen tarinoissa ja tyylissä kiehtoo. Hän kertoo hyvin tavanomaisen tuntuisista ihmisistä, joilla useimmiten on kuitenkin elämässään jotain tavallisesta poikkeavaa: intohimoja, menetyksiä, surua, valintoja, tekoja. En ole aina poikkeuksetta ihastunut hänen kirjoihinsa, mutta usemmiten kyllä. Luottoa on.

Ajo on kahden tai kolmen aikatason romaani. On vuotta 1965 elävä abiturientti Jouko, jota musiikki vie ja elämä houkuttaa. Lukea pitäisi, mutta kun niin moni muu asia on paljon kiehtovampaa. Isä ymmärtää, uskovainen äiti ei niinkään. Mitä tulevaisuus tuo?

On vuosi 1966 ja Joukon äiti Heljä on valintojen edessä. Mies Onni ei enää suostu ajamaan autoa, mutta jonkunhan täytyy, joten Heljä menee autokouluun. Talvi on ollut pitkä ja pimeä, jotain uutta on löydettävä. Onko se vanhimman tyttären luona Australiassa? Uskaltaako hämäläisestä pikkukunnasta lähteä? Heljä on aina saanut tukea uskostaan, mutta riittääkö se, kun avioliitto rakoilee, perhe tuntuu hajoavan ja uusi tuttava Kerttu asettaa Heljän uskonkysymykset vahvasti kyseenalaisiksi.

Kolmantena on nykyhetki ja nelikymppinen Aino. Aino ajaa bemarilla kohti Saksaa takapenkillä pieni poikansa ja kotona selityksittä jätetty mies Pii. Aino pakenee, muttei itsekään ehkä tiedä mitä saati minne. Siinä missä autobahnin vierustat katoavat silmistä, oma mieli ja muistot ovat lähempänä kuin koskaan.

Mietin kirjaan tarttuessani, onkohan se ehkä Itkoselta jonkinlainen välityö. Jotenkin se tuntui tulleen niin nopeasti, vastahan julkaistiin edellinen, monitahoinen ja eheä Hetken hohtava valo. Vaikka tarkemmin ajatellen... onhan siitä jo yli kaksi vuotta.

Ei Ajo tunnu välityöltä. Se tuntuu valmiilta ja mietityltä. Kirjan käsittelemät teemat ovat suuria ja ne voisivat tehdä siitä raskaan, mutta Itkonen pitää langat käsissään ja armahtaa lukijaa liian suurelta painolta. Ajo vie surutyöhön, uskonkysymyksiin, avioliittoon ja mielen särkymiseen. Se kuvaa yhtä aikaa ihmisen väistämätöntä yksinäisyyttä ja yhteisiä tunteita. Vai voiko meillä koskaan olla yhteisiä tunteita toisten kanssa? Emmekö aina tunne ja koe vain itsemme kautta, yksin?

Tarinan henkilöt ovat kukin omalla tavallaan hyvin herkkiä. Onni ei kestä raskasta matkatyötään ilman hotellien ja ravintoloiden houkutuksia. Heljä haluaa miellyttää, mutta lähes sortuu yrityksensä alle. Joukon sielu on taiteilijan, mutta onko se oikeastaan syy millekään? Ainon taakkana on lapsuus, johon hän ei voinut vaikuttaa ja halu olla rakastettu ja hyvin kohdeltu – vaikka kuori on kova.

Ajo on surullista ja samalla lohdullista luettavaa. Sen tarina on sellaisten ihmisten tarina, jotka eivät saa valita kaikkea itse ja kohtaavat paljon pyytämättä tulevaa synkkyyttä, mutta jotka selviävät lopulta – kuitenkin.


Juha Itkonen: Ajo
Ulkoasu: Piia Aho
Otava 2014
283 s.

Oma ostos.

_____

Muiden mietteitä: Lumiomena, Mari A:n kirjablogi, Illuusioita, Kirjakaapin kummitus, Hemulin kirjahylly, Kulttuuri kukoistaa

Kirjan vuoden lukuhaasteesta kohta 11. Sellainen suosikkikirjailijasi kirja, jota et ole aikaisemmin lukenut. 

17. helmikuuta 2015

Jari Järvelä: Tyttö ja pommi



Onko koskaan tullut mietittyä, kuka on graffitien takana? Kuka on maalannut ne, milloin ja miksi? Jokin syyhän sille on, että seiniin, kallioihin ja muihin vapaisiin pintoihin ilmestyy jälkiä: maalauksia, kuvia, sanoja, tageja, merkkejä.

Jari Järvelän palkittu dekkari Tyttö ja pommi uppoutuu graffitien, niiden tekijöiden ja tekijöiden jahtaajien maailmaan. Vauhti tarinassa on varsin huima alusta alkaen, eikä se hellitä kuin vasta epilogin viimeisen pisteen myötä.

Kotkassa asuu kaksi nuorta, Metro ja Rust. He rakastavat toisiaan ja he rakastavat tyhjiä tiloja, niitä, jotka on kuin tehty graffiteja varten. Eräs maalauskeikka satama-alueen junavarikolla saa traagisen käänteen, kun kesken kaiken heidä piirittää lauma rottia, yksityisen vartiointiliikkeen vartijoita. Ilta päättyy tragediaan, mutta ajojahti on vasta alkanut.

Vartija-Jere joutuu työkomennuksensa vuoksi osaksi tapahtumaketjua tavalla, joka saa koko hänen tukevaa keskiluokkaisuutta kohti pyrkivän elämänsä suistumaan pois radaltaan. Jerellä on vaimo, pieni poika ja toinen lapsi tuloillaan, lainarahalla ostettu talo ja säädyllinen työ. Elämän kulissit on kuitenkin helppo saada horjumaan, kun turvallisuutta uhataan.

Tyttö ja pommi on ajojahti, rakkaustarina, kostokertomus ja jännäri. Se kertoo surusta, ilkivallasta, väkivallasta ja taiteesta. Näkökulmien vaihtelu Jerestä Metroon tuo tarinaan laajuutta. Lukijana olin vuorotellen molempien puolella, etenkin, koska tiesin heitä enemmän. Tarinan loppu iskee loputkin ilmat pihalle. Julmaa, julmaa on.

Tartuin kirjaan vailla suuria ennakko-oletuksia, sattumalta: kaipasin e-kirjaa luettavakseni ja tämä sattui olemaan tarjouksessa. Lopulta kävi niin, että naputtelin uusia sivuja esiin hullun lailla. Oli pakko saada tietää, miten käy. Lukukokemus oli kokonaisvaltainen ja ristiriitainen.

Huono-osaisuus ja sattumien summat tuottavat yleensä varsin ankean lopputuloksen, niin nytkin. Mietin lukiessani paljon omaa suhtautumistani lain rajoilla liikkumiseen. Vaikka minun kai pitäisi olla kansankynttilänä jonkinlainen yhteiskunnan tukipylväs, myönnän olevani pääsääntöisesti kansalaistottelemattomuuden ja vastaanpanemisen puolella – silloin kun se on perusteltua ja tarpeen, eikä vahingoita toista ihmistä. Ei kaikkea pidä niellä, todellakaan. Laki on laki, mutta onko esimerkiksi rangaistusasteikko pätevä, jos henkilöön kohdistuvasta rikoksesta saa pienemmän rangaistuksen kuin graffitin maalaamisesta?

Tyttö ja pommi on ensimmäinen Järvelän tuotannosta lukemani kirja, mutta tuskin viimeinen. Vakuutuin.


Jari Järvelä: Tyttö ja pommi
Ulkoasu: Jussi Kaakinen
Crime Time 2014
227 s.
E-kirja.

Oma ostos.

______

Muualla: Luettua elämää, Kirjainten virrassa, Kirsin kirjanurkka, Kujerruksia, Reader, why did I marry him?, Kirjakaapin kummitus  

Osallistun kirjalla Kirjan vuoden lukuhaasteeseen, josta nappaan kohdan 1. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin.

16. helmikuuta 2015

Pirjo Hassinen: Jouluvaimo



Tutustuin Pirjo Hassiseen vasta viime syksynä edellisen työpaikkani lukupiirin vaikutuksesta. Yksi lukupiirimme jäsenistä puhui tuolloin niin kunnioittavaan sävyyn Hassisesta, että päätin ottavani hänestä vielä tarkemmin selvää myöhemmin. Niinpä tuli asteltua kirjastossa H-hyllylle.

Jouluvaimo on erään surullisen lapsuuden tarina. Sitä kertoo Raakel, reilu kolmekymppinen juristi, joka painaa pitkää päivää helsinkiläisessä asianajotoimistossa ja on aktiivisesti päättänyt unohtaa juurensa. Raakel on kotoisin pikkukaupungista ja hänen taustansa on vaikea: dominoiva isoäiti, sairaalloinen isä ja äiti, Rebekka, joka etsi koko elämänsä nautintoa ja seikkailua vieraista miehistä. Yhdellä näistä matkoista Rebekka yksinkertaisesti katosi. Vain varhaisteini Raakel jäi lentokentälle.

Kun pikkukaupungin poliisi ottaa pitkän hiljaisuuden jälkeen yhteyttä Raakeliin ja tahtoo tämän tulevan "kotiin" arvioimaan äitinsä katoamiseen liittyviä uusia johtolankoja, muistot palaavat. Mutta mentävä on, edes poliisi-Petterin mieliksi.

Jouluvaimo on lähtökohdiltaan arvoituksellinen ja vaativa romaani. Se aukoo solmuja hitaasti, muttei tarjoa valmiita vastauksia. Se panee lukijansa kovan paikan eteen: mitä ajattelen Rebekasta ja miksi ajattelen niin? Onko käsitykseni perusteltu?

Lapsensa hylkäävä äiti olisi helppoa nähdä yksinkertaisesti huonona ihmisenä etenkin, kun taustalla on myös lähes holtitonta elämää ja irrottelua. Mutta eikö tuomitessaan sorru itse samaan? Kapeakatseisuuteen, yksinkertaisuuteen, viettiensä vietäväksi?

Rebekan hahmo on kiehtova. Hänestä muodostuva kuva on vain Raakelin kertojanääneen varassa ja siten luonnollisesti osin epäluotettava. Perheen taustalla on voimakas uskonnollinen lahko, joka vaikuttaa koko lähipiiriin holhoavalla ja tiukalla otteellaan. Siitä huolimatta tai juuri siksi Rebekka kapinoi omalla tavallaan, vaikka pelkää.

Myös Raakelin Hassinen on rakentanut moniulotteiseksi. Raakel ei ole vain erikoisen lapsuutensa uhri, vaan omilla jaloillaan seisova aikuinen, joka tekee omat valintansa ja päätöksensä. Väistämättä lapsuuden turvattomuus ja kaveruudeksi muodostunut äitisuhde ovat vaikuttaneet häneen, mutta Hassinen ei jätä Raakelia yhden ulottuvuuden hahmoksi.

Arvoituksellisuus on Jouluvaimon parasta antia. Lukija joutuu työstämään lukemaansa, tekemään päätelmiä ja valintoja. Kenen puolella olen? Ketä haluan ymmärtää? Mitä olisin itse tehnyt?

Kahden luetun kirjan jälkeen alan ymmärtää entistä kollegaani paremmin. Hassisen kirjoissa on jotain todella kiehtovaa, vaikka – tai koska – ne eivät ole erityisen kauniita tai helppoja. Lukijaa tökitään ikävästi katsomaan myös toisesta näkökulmasta, kyseenalaistamaan oletuksensa ja ymmärtämään omat vajavaisuutensa.


Pirjo Hassinen: Jouluvaimo
Ulkoasu: Ilkka Kärkkäinen
Otava 2002
333 s.

Kirjastosta.

______

Myös Kirjakaapin kummitus on kirjoittanut kirjasta.

Osallistun Ullan Luetut Kirjat -blogin Talven lukuhaasteeseen.

9. helmikuuta 2015

Tiina Raevaara: Yö ei saa tulla



Miten ihmiselle käy, kun uni ei tule?

Huonosti.

Johannes ei ole nukkunut enää aikoihin kunnolla, ei oikein hengittänytkään. Hänen yönsä täyttävät horros ja päivänsä työ kelloliikkeen apulaisena. Elämä muistuttaa päivittäin rajallisuudestaan ja aika kuluu, sekunteina ja viisarin naksahduksina, väistämättä ja hetki hetkeltä.

Viisi vuotta aiemmin Johannes menetti rakastettunsa Aalon, jonka meri vei. Kun Johannes tapaa pitkästä aikaa Aalon veljen Antin, hän päätyy osaksi erikoislaatuista kostosuunnitelmaa. Aaloa vikitellyt liikemies ja lääkeyhtiön johtaja Sandvall on sen mukaan saatava teoistaan vastuuseen. Oliko Sandvall syy Aalon kuolemaan?

Helsinki alkaa saada outoja piirteitä, rajat haipuvat, värit muuttuvat harmaammiksi ja ihmiset ympärillä tuntuvat mustasilmäisiltä nukeilta. Kuka kukin on, mitä viisi vuotta sitten tapahtui, mitä tapahtuu nyt? Ja kuka on kauhunväreitä aiheuttava koukkukyntinen Nukkumatti?

Harvemmin pelkään lukiessani, mutta Yö ei saa tulla aiheutti sellaisen olon, että valot oli laitettava päälle myös toiseen huoneeseen ja kissa otettava kainaloon. Raevaara on luonut tarinan ja maailman, joka vääristää itsensä, muttei armahda lukijaa täydellisellä fantasialla. Pikemminkin romaani kuljettaa mukanaan yhä harhaisempaan horrokseen, siihen hetkeen, kun kontrolli pettää ja pään sisältä tuleva muuttuu totuudeksi.

Aika, silmät, uni – niistä muodostuu tämän kirjan ydin. Taidokkain liikkein Raevaara muokkaa kirjan maailmaa yhä kummallisempaan suuntaan. Yhtenä hetkenä varmana pidetty asia on seuraavassa jo romahtanut kuvitelmaksi.

Helsinkiläisenä ihailin ja kauhistelin kaupunkikuvaa, jonka kirja tarjoaa. Värit sekoittuvat toisiinsa, aaveratikat ajavat, ihmiset kulkevat sieluttomina sätkynukkeina harmailla kaduilla. Nukkemaisuus ei ole epäaitoutta vaan pikemminkin tahdottomuutta: Aalokin tuntuu kuin soittorasian ballerinanukelta, joka lakkaa olemasta kun kannen sulkee. Kuka lopulta päättää elämässään itse mistään? Emmekö kaikki ole lopulta jonkun toisen lankojen päässä?

Yö ei saa tulla värisyttää selkäpiitä ja saa kurkkimaan olan yli. Se on tarina omilta teoilta piiloutumisesta, todellisuuden hämärtymisestä ja näkemisen vaikeudesta. Joskus painajaisesta ei voi enää herätä.


Tiina Raevaara: Yö ei saa tulla
Ulkoasu: Anders Carpelan
Paasilinna 2015
238 s.

Kirjakauppaostos.

_____

Myös Amma ja Krista ovat lukeneet kirjan.

Kirjan vuoden lukuhaasteesta nappaan tällä kohdan 45. Kirja joka pelottaa sinua.

8. helmikuuta 2015

Nicolas Freeling: Leski



Etsin Strasbourgiin liittyvää kirjallisuutta sheferijm-blogin Idän pikajuna -haastetta varten ja törmäsin Kirjasampo-sivustolla brittiläisen dekkaristin Nicolas Freelingin Leskeen. Freeling kirjoitti useamman kirjan hollantilaisesta poliisista Piet van der Valkista. Leski kertoo ajasta van der Valkin kuoleman jälkeen ja sen pääosassa on hänen leskensä, Arlette.

Arlette on muuttanut Strasbourgiin ja mennyt uusiin naimisiin brittiläisen sosiologin Arthurin kanssa. Arlette kyllästyy kotirouvan elämään, kun lapsetkin ovat jo lentäneet pesästä ja perustaa neuvontatoimiston. Asiakkaina on monenlaisia strasbourgilaisia: on väkivaltaisesta miehestään eroon haluava nuori vaimo, uhkauksia saava mies, tyrannimaisen isänsä hallinnan alta pakoon pyrkivä teinityttö.

Viattomasta neuvonta-avusta alkaa kuitenkin muodostua vähitellen vaara niin Arlettelle kuin hänen asiakkailleenkin. Huomaamattaan poliisin leski on sörkkinyt paisetta, josta olisi ollut syytä pysytellä kaukana...

Satunnaislöydöt ovat toisinaan lukuharrastuksen suola. Tulee lukeneeksi kirjoja, joista ei ole koskaan kuullutkaan, ja joihin ei olisi luultavasti koskaan törmännyt ilman jotain sopivaa tuuppausta. Tässä tapauksessa kiitän Ainon haastetta. Strasbourg ei ollut helppo kaupunki keksiä luettavaa.

Freeling on tiukkasanainen kirjoittaja. Hän rikkoo tarinan aikarakennetta niin, että lukijan on oltava tarkkana, jotta pääsee kärryille. Arlette selvittää jo asiakkaidensa asioita ennen kuin heidät on lukijallekaan esitelty. Näkökulma ja kokonaiskuva laajenevat vähitellen.

Yllätyin kirjan kantaaottavuudesta. Kritiikkiä saa osakseen niin porvarillinen Strasbourg kuin naisten asema Keski-Euroopassa. Arlette on loistava naishahmo: omaehtoinen, järkevä, looginen, empaattinen. Aivan hänen ajatustensa perälle ei lukija pääse, mutta miksi pitäisikään päästä. On hyvä pitää jotain vain itsellään.

On luonnollisesti mahdotonta verrata Arlettea Freelingin päähahmoon Pietiin, kun ei ole Van der Valk -sarjaa lukenut. Ehkä joskus vielä luen, tykästyin kyllä Freelingin tapaan rakentaa tarinaa, kuvailla ihmisiä ja ympäristöä ja ujuttaa mukaan tiukkaa asiaa ja kannanottoja. Harmittavasti vain näyttää siltä, ettei Freelingin kirjoja ole mitenkään ylettömästi saatavilla (tämän Leskenkin varasin Pasilan kirjavarastosta). Mutta ehkä ne tulevat vastaan, kun sen aika on.



Nicolas Freeling: Leski
Suomentaja: Leena Tamminen
Ulkoasu: ?
WSOY 1985
312 s.
The Widow (1979)

Kirjastosta.

_____

Idän pikajuna -matkani jatkuu siis tällä kirjalla Strasbourgiin. Lisäksi ruksaan Kirjan vuoden lukuhaasteesta kohdan 6. Kirja, jonka nimi on yksi sana.

6. helmikuuta 2015

Palasia

Se on vihdoin valmis: ikioma exlibrikseni!

Onhan tätä, elämää. Viikot vierähtävät vauhdilla, ollaan joka hetki lähempänä kevättä. Valo lisääntyy: tänäänkin näin aitoa auringonvaloa! Varmuudeksi suljin kuitenkin työhuoneen kaihtimet. Ettei nyt ihan revitellä.

Hyviä juttuja on ollut monta. Yksi niistä näkyy yllä. Sain kaksi vuotta sitten puolisoltani valmistujaislahjaoptioksi mahdollisuuden omaan exlibrikseen, jonka taiteilijaystävämme suunnittelisi. Kiireiden ynnä muun vuoksi suunnitteluprosessi venähti, mutta tammikuussa painosta putkahti lopulta 500 kappaletta tuota taianomaista tuotetta. Toistaiseksi olen tyytynyt katselemaan pinkkoja, sillä en tiedä mistä ja miten aloittaa kirjojen merkitseminen. Ja ennen kaikkea: mitkä kirjoistani valitsen kunnian kohteeksi. Eiköhän liisteröinti ala kiinnostaa viimeistään siinä vaiheessa, kun kevätsiivous huutelee perään. Tai avoimen yliopiston tentit lähestyvät. Yhtä kaikki olen äärimmäisen tyytyväinen lopputulokseen. Moderni ja simppeli. (Kuin minä, hahahhaha.)

Arki koki melkoisen muutoksen viikko sitten, kun asuinkumppanini lähti jälleen ulkomaankomennukselle. Seuraavat puoli vuotta on taas luvassa kaukosuhdetta, mutta eiköhän se mene vanhasta tottumuksesta. Toki ikävä on jo kova, yhteinen arki on asia, jota kaipaa. Arjen vastapainoksi olen jo ostanut yhdet lentoliput Keski-Eurooppaan keväämmälle (Wien kutsuu vappuna!) ja toisaalta puolisko tulee käymään kotona syntymäpäivänäni maaliskuussa. Ja kesällä on lomaa eli työttömyyttä monen monta viikkoa.

Niin. Kolmekymppiä, se odottaa jo nurkan takana, alle kuukauden päässä. Melkoista. Pyrin aktiivisesti olemaan ajattelematta asiaa, heikohkoin tuloksin. Ehkä olen vielä välttynyt varsinaiselta kriisiltä, mutta kaukana ei olla. Tulee esimerkiksi pohdiskeltua, onko näin hyvä olla. Ja jos ei ole, mitä pitäisi muuttaa. Ei mennä nyt siihen.

Koska olen väliaikaisesti yksinasuva naisihminen, olen pyrkinyt kehittelemään monenlaista oheistoimintaa ja menoa elämääni ilostuttamaan. Jo mainitun Wienin lisäksi lähikuukausina on ohjelmassa Turkua, teatteria (useampikin!), Kööpenhaminaa, Don Huonojen 25-vuotiskeikkaa, tiedemediaprojektin kehittelyä ja Tori Amoksen konsertti. Ja kai sitä täytyy töissäkin käydä, opiskella maksetut avoimen kurssit loppuun, tavata kavereita ja, niin, lukea. Vähän on jumissa lukemistouhu tällä hetkellä, mutta eiköhän se siitä taas sutviinnu. Kirjapinot eivät ainakaan ole pienentyneet.

Tällaisia palasia täällä. Jatketaan!

5. helmikuuta 2015

Tuija Lehtisen Rebekka-sarja



Tuija Lehtinen on nuortenkirjailijaidolini. Hänen kirjojensa mukana kasvoin lapsesta vähän lähemmäs aikuisuutta. Niiden sivuilla oli turvallista kokea kaikenlaista ja lukutunnelma oli aina leppoisa, vaikka aiheet ovat paikoin vakavia. Huumori on kuitenkin mainiota, eikä kellekään naureta pahantahtoisesti. Mirkka-sarjan luin joskus 1990-luvun puolivälin paikkeilla, Laurat sen jälkeen ja etenkin punkkari-Sarasta kertova trilogia on ollut tärkeä – ne kaikki olen lukenut moneen kertaan.

Lehtisen tuoreempi tuotanto (alkaen jostain noin kymmenen vuoden takaa) on kuitenkin ollut minulle vierasta. Ehkä heräsi halu tarkistaa, miten nykyaika Lehtisen kirjoissa näkyy. Niinpä lainasin kirjastosta pari ensimmäistä osaa Rebekka-sarjasta. Kirjat ovat vuodelta 2007, eli jo kahdeksan vuotta vanhoja nekin (mutta silti uudempia kuin viimeisimmät tutustumiskohteeni).

Ensimmäisen osan, Rebekka ja kesäprinssi (Otava 2007), luin itse asiassa jo lokakuussa. Toinen osa, Rebekka tarttuu toimeen (Otava 2007), tuli luettua viime viikolla. Nyt olen vähän enemmän kärryillä "uudesta Lehtisestä".

Rebekka on 13-vuotias kipakka nuori nainen, jonka perhe muuttaa ala- ja yläkoulun välisenä kesänä saaristosta Pohjois-Pohjanmaalle. Perheen isä on pappi ja äiti kuvataiteilija ja kuvataiteen opettaja. Isoveli Mossu soittelee kitaraa ja pikkusiskot Saimi ja Selma panevat pakan tehokkaasti sekaisin. Luvassa on siis aikamoinen kesä seiskaluokkaa odotellessa ja uuteen asuinpaikkaan tutustuessa. Onneksi Rebekka ei ole toimeton, vaan lähtee rohkeasti tutustumaan pikkukaupungin asukkaisiin ja saa myös uusia ystäviä, joista tärkein on seurakunnan suntion tytär Ulla. Eräs kiinnostava poikakin tuntuu aina sattuvan samoihin paikkoihin Rebekan kanssa...

Toisessa osassa syksy saapuu ja uusi koulu ja seiskaluokka alkaa. Rebekka tutustuu jälleen uusiin ihmisiin ja yläkoulu tuntuu aika mukavalta paikalta, vaikka pahamaineinen kettinkijengi ja etenkin eräs sen jäsen, nyrkkeilijä Saija, aiheuttavat aika ajoin päänvaivaa. Rebekan luokka päättää heti alkaa kerätä luokkaretkirahastoa ja syksy on täynnä ohjelmaa, esimerkiksi iltamien suunnittelua. Kesällä kohdattu kesäprinssikin tulee jälleen vastaan säännöllisesti. Jouluna Rebekan perheessä on iloinen tunnelma, sillä perheeseen syntyy melkoinen määrä koiranpentuja.

Ihan hauska ja pirteä tuttavuus tämä Rebekka. Elämä jossain Oulun seutuvilla vaikuttaa aika leppoisalta, eikä kovin suuria vaikeuksia ehdi tielle kasaantua vielä näissä kahdessa ensimmäisessä osassa. Papin perhe on varsin boheemi, mistä toki seuraa pikkupaikkakunnalla monenmoista, mutta tunnelma kirjoissa on hyväntahtoinen ja jotenkin lohdullinen. Murkkuikä ei tunnu painavan päälle oikein kellekään, vaikka Mossu välillä äksyileekin.

Kirjasarja uponnee varhaisnuorisoon, mutta on siinä vähän kankeuttakin. Rebekka on kipakasta luonteestaan huolimatta todella kiltti ja moraaliltaan harvinaisen valveutunut, hän jaksaa ymmärtää sekä äksyä isoveljeä että villejä pikkusiskojaan. Nykyteknologia ei tätä perhettä tai kaveripiiriä oikein kiinnosta, mikä hieman mietityttää. Ehkä vuodelta 2015 kirjoitettaisiin hieman toisenlainen tarina. Kaupungin nuoriso harrastaa lähinnä onkimista, kansantansseja, laulamista ja pikaluistelua. Nuorisotalolla sentään hengaillaan, mutta sielläkin ohjelmassa on esimerkiksi karaokea, mitä pidän tyypillisen nuorison häpeärajan mataluuden vuoksi vähän epäuskottavana. Mutta ehkä jossain on näin, mistä sitä tietää. (Ehkä minulla on koppavat hesalaislasit silmillä tai jotain.)

Lopullinen tuomio: nopealukuista, viihdyttävää ja iloista (varhais)nuortenkirjallisuutta, jossa perheet voivat hyvin, opettajat jaksavat vielä antaa "nokkavuudesta" jälki-istuntoa, harrastukset ovat hyvätapaisia eikä nuoriso ole kokonaan pilalla.


Tuija Lehtinen: Rebekka ja kesäprinssi ja Rebekka tarttuu toimeen
Ulkoasu: Aino Ahtiainen
Otava 2007
206 s. / 240 s.

Kirjastosta.

______

Rebekka-sarjan kirjoista ovat kirjoittaneet esimerkiksi Salla, Krista, Jonna ja Saraseeeni.

2. helmikuuta 2015

Robert W. Chambers: Keltainen kuningas



Kauhu ei genrenä ole erityisemmin sydäntäni lähellä, mutta laadukas liikkuva kuva on. Niinpä tutustuttuani viime kesänä HBO:n True Detective -sarjaan alkoi sen taustavaikuttajana oleva, alkujaan vuonna 1895 julkaistu novellikokoelma Keltainen kuningas (Basam Books 2014, suom. Jussi Korhonen) jotakuinkin kiinnostaa. Jos et ole vielä tehnyt tuttavuutta True Detectiveen, tee asialle jotain. Välittömästi. Kova sarja, todella kova.

Keltainen kuningas on kymmenen novellin kokonaisuus. Tyyliltään se on sekoitus kauhua, fantasiaa, romantiikkaa ja aikuistumisteemoja. Novelleissa liikutaan New Yorkissa, Pariisissa ja Ranskan maaseudulla. Osittain yhtenäisenä tekijänä on Keltainen kuningas -niminen näytelmä, jolla on kauhistuttava vaikutus sen lukeneisiin ihmisiin. Loppuosan neljässä novellissa liikkuu myös osin samoja henkilöhahmoja.

Pidin etenkin alkupäästä, noista pelottavammista novelleista. Niitä lukiessa olo on niljakas, hieman hämmentynyt ja utelias. Ihmisen mielikuvituksella on kova voima, sen huomaavat novellien henkilötkin karvaasti. Eikä mielenterveyskään aina ole vahvimmasta päästä.

Eletään 1800-luvun loppua tai hieman jo kirjoitusajankohdan tulevaisuutta. Yhteiskunta pyörii kuten sen tapana on, mutta henkilökohtaisessa elämässä saattaa olla esteitä jos jonkinlaisia. Pääosin vaikeudet liittyvät ihmissuhteisiin ja rakkauselämään, rahaan ja aikuistumiseen. Viattomuus katoaa monen henkilön luonteesta, kun todellisuus – vaiko yliluonnollisuus? – iskee vastaan.

Vaikka pidän Pariisista ja etenkin sen taiteilijapiireistä, Keltaisen kuninkaan Pariisi-novellit ovat sota-aiheista Ensimmäisen ammuksen katua lukuunottamatta aika tylsiä. Ne tuntuvat kiertävän samaa teemaa – rikkaiden ulkomaisten vetelehtijöiden elämää – eikä siitä tunnu löytyvän riittävästi ammennettavaa. Kauhun elementit vaihtuvat vain häivähdyksiin jotain omituista.

Toki on muistettava, että Keltainen kuningas on 120 vuotta vanha kirja. Sillä on kiistattomat ansionsa lajityyppinsä edustajana ja klassisena teoksena. Jotenkin vain odotin vielä hyytävämpää menoa. Ja kieltämättä jo mainitulla tv-sarjalla saattoi olla jotain tekemistä asian kanssa: niin puhdasta neroutta on hankala voittaa.



Robert W. Chambers: Keltainen kuningas
Suomentaja: Jussi Korhonen
Ulkoasu: Taivo Org
Basam Books 2014
E-kirja
The King in Yellow (1895)

Arvostelukappale.

_____

Ruksaan Kirjan vuoden lukuhaasteesta kohdan 18. Yli 100 vuotta vanha kirja.