29. toukokuuta 2016

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa



Sanovat, että hyvässä ruoassa tärkeintä ovat tuoreet ja laadukkaat raaka-aineet. Samaa voi sanoa kirjallisuudesta. Siinä missä kotikokkina voi hyvillä aineksilla yltää mestarillisiin suorituksiin, huippukirjallisuus vaatii vielä jotain enemmän. Sen kaikkein tärkeimmän ainesosan, jonkin, joka on luovuuden ja taian rajamailla.

Leena Parkkinen on tuoreessa romaanissaan Säädyllinen ainesosa rakentanut tarinan, jota lukee kasvavan uteliaisuuden vallassa – ja jatkuva vesi kielellä. Ruoka on olennainen osa kirjaa monella tapaa, sitä suunnitellaan, valmistetaan ja syödään, siitä puhutaan, siitä kirjoitetaan, se viestittää.

Olennaisia ovat myös ihmissuhteet ja niiden verkostot. Saara muuttaa miehensä Juhanin ja poikansa Eliaksen kanssa Helsinkiin, sillä Juhani on saanut uuden työn. Vanhan kuonan taakse jättäminen tulee tarpeeseen, sillä maine ole kiiltävän puhdas kummallakaan puolisolla. Saaran ja Juhanin yläkerrassa asuva Elisabeth on itsellinen ja kiehtova nainen, joka järjestää käden käänteessä niin villit juhlat kuin kalastusretken luodolle. Saara ja Elisabeth tutustuvat, ja niin alkavat pikkuporvarilliset kulissit tutista.

Molempien naisten menneisyydessä ja ehkä nykyisyydessäkin on asioita ja ihmisiä, joiden soisi unohtuvan tai ainakin vahvasti painuvan villaisella, mutta joista ei raaskisi päästää irti. Aikajänne yltää toista maailmansotaa edeltävästä ajasta 1950-luvulle, ja ajankuva on herkullinen ja elävä. Se on toisaalta myös surullinen: kielletyt tunteet, vaadittu käytösnormisto, ylemmyydentuntoinen moraali ja kuvalehtien painostama täydellinen elämä painavat hartioita kasaan ja saavat pukeutumaan rooleihin ja naamioihin.

Säädyllinen ainesosa on runsas ja kutkuttava romaani. Sen henkilöt ovat kiehtovia, monipuolisia ja ärsyttäviä. Saara on nuhjuudessaan lähes säälittävä, Elisabeth itsevarmuudessaan rasittava. Siksi he tuntuvat aidoilta, inhimillisiltä. Sivuhenkilöitä on paljon, ja heidän teoistaan ja sanoistaan muodostuu vähitellen kiristyvä verkko, joka pitää lukijan otteessaan.

Aivan kaikkiin herättämiinsä kysymyksiin kirja ei vastaa. Jäin miettimään, luinko huolimattomasti, kun en tavoittanut kaikkien esiin nousevien aihioiden merkitystä. Esimerkiksi Saaran mies Juhani jää aivan keskeneräiseksi. Sen sijaan Elisabethin kirjoittamissa kirjeissä on monisivuisia rönsyileviä muisteloita ja tarinoita, joilla on loppujen lopuksi perusteensa, mutta... jotain jäi minulta saamatta kiinni. Rönsyillä tai ilman.

Palatakseni huippukirjallisuuden reseptiin totean, että Parkkinen on todella taitava kirjailija, jolla on kyky luoda huimaavia, monitasoisia tarinoita. Oma lukunautintoni jää silti vaille sitä lopullista taikaa, viimeistä mausteripausta ja aromien kolhutonta yhteissointia.


Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa
Ulkoasu: Jussi Karjalainen
Teos 2016
335 s.

Arvostelukappale.

______

Toisaalla: Pieni kirjasto, Lukuisa, Reader, why did I marry him?, P. S. Rakastan kirjoja, Tuijata. Kultuuripohdintoja, Ullan luetut kirjat, Kirjoista ja muista kertomuksista, Lumiomena, Kulttuuri kukoistaa

Helmet-haasteen kohta 17. Kirjassa juhlitaan.

27. toukokuuta 2016

Kaikki pysyväinen haihtuu pois / Tšernobylista nousee rukous




Huhtikuun 26. päivä, kuukausi sitten, tuli kuluneeksi kolmekymmentä vuotta Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuudesta. Minulla ei ole omia muistikuvia tapahtumasta, sillä olin silloin vain reilun vuoden ikäinen, mutta nimi Tšernobyl on kyllä tullut jo varhain tutuksi. Se on ollut synonyymi pelolle ja tuholle.

Nyt luin kaksi Tšernobyliin liittyvää kirjaa: ensin viime vuonna Nobelin kirjallisuuspalkinnolla palkitun Svetlana Aleksijevitšin dokumenttiromaanin Tšernobylista nousee rukous ja sen jälkeen irlantilaisen Darragh McKeonin tänä keväänä julkaistun romaanin Kaikki pysyväinen haihtuu pois. Molemmat olivat vaikuttavia lukukokemuksia.

Ja vaikeita.

Aleksijevitš haastatteli kirjaansa varten kymmeniä Tšernobylin onnettomuuden joko suoraan tai välillisesti kokeneita ihmisiä. Kirja on heidän äänensä, kuoro, joka ei anna unohtaa. Kuoroiksi kirjailija onkin alalukujaan nimennyt. Kirjan sivuilla kuuluu tuskaa, epäuskoa ja vihaa.

Aleksijevitš tavoittaa jotain aitoa ja autenttista, ja kirjan lukeminen on työlästä. Kokemukset ovat hirveitä, epäinhimillisiä ja sekavia. Pahinta ei ehkä edes ole itse onnettomuus vaan valtiovallan massiivinen salailu ja kansalaisten uhraaminen poliittisten pyrkimysten vuoksi. Pelastus- ja raivaustöitä tehneet sotilaat ja palomiehet, paikalliset asukkaat, puolisonsa menettäneet, säteilyn vammauttamia lapsia synnyttäneet... On mahdotonta käsittää, miten massiivisesta katastrofista on ollut kyse. Ja miten eläväksi se kirjan myötä tulee.

Darragh McKeonin romaani taas on fiktiota, mutta se pohjautuu uutteraan tutkimustyöhön. McKeonin lähdekirjallisuudessa on tietenkin mukana myös Tšernobylista nousee rukous. Kaikki pysyväinen haihtuu pois on neljän henkilön tarina Tšernobylista ja Neuvostoliiton viimeisistä hetkistä. Artjom on nuorukainen, jonka kotikylässä kaikki tapahtuu. Grigori on kirurgi, joka lähetetään onnettomuuden jälkeen paikalle tekemään parhaansa. Maria on hänen entinen vaimonsa, entinen toimittaja ja nykyinen liukuhihnatyöläinen, joka haluaa ravistaa maailmaa ympärillään. Jevgeni on Marian sisarenpoika, nuori pianistilahjakkuus, jolla on oma tiensä kynnettävänään.

Siinä missä McKeon tarjoaa aidontuntuisen miljöön ja herättää onnettomuuden kokemuksen henkiin kiistämättä taitavin fiktion keinoin, tarina itsessään on jossain määrin kankea. Sen kanssa etenee hitaasti, se tuntuu kiertelevän ydintään saamatta siitä kunnolla kiinni. Henkilöhahmoissa on voimakasta idealismia, vaikka toisaalta juuri sitä – äärimmilleen vietynä – tarina pyrkii kritisoimaan.

Kumpikin kirjoista on synkkä. Valoa ei ole, ja jos on, se on epätervettä säteilyä. Aihe, jota kirjailijat käsittelevät on valtava ja vakava, jopa siinä määrin, että lukija tukehtuu sen alle. Mistään raosta ei tule ilmaa, mikään väylä ei vie ulos.

Toisaalta: onko muuta tapaa kertoa tästä? Tuhosta, kauhusta, virheistä, peruuttamattomuudesta?

Ehkä ei. Ei ole.


"Jos toivoisin kuolemaa, niin toivoisin tavallista kuolemaa. En tšernobylilaista."


Darragh McKeon: Kaikki pysyväinen haihtuu pois
Suomentaja: Ulla Lempinen
Ulkoasu: Tuomo Parikka
Atena 2016
369 s.
All That Is Solid Melts Into Air (2014)

Arvostelukappale.


Svetlana Aleksijevitš: Tšernobylista nousee rukous
Suomentaja: Marja-Leena Jaakkola
Ulkoasu: Markko Taina
Tammi 2015 (1. painos 2000)
398 s.
Tsernobyliskaja molitva (1997)

Kirjastosta.

_______

McKeonin kirjasta toisaalla: Lumiomena, Hemulin kirjahylly, Ullan luetut kirjat

Aleksijevitšin kirjasta: Luettua elämää, Ullan luetut kirjat, Nannan kirjakimara, Jokken kirjanurkka, Evarian kirjahylly

Haasteet: Aleksijevitšin kirjan myötä valloitan maailmasta Valko-Venäjän ja ruksaan Helmet-haasteesta kohdan 15. Kirjan kansi on mielestäsi ruma. 

25. toukokuuta 2016

Raija Harju: Minäkö piittaisin miehistä



Ooh, mitä ihastuttavaa hupsuttelua tämä kirja olikaan!

Nuori musiikinlehtori Anna Alanko lähtee Helsingistä maakuntaan ensimmäiseen työpaikkaansa Peltoniemen kouluun. (Paikan saa vain kirjeen lähettämällä, työhaastatteluja tai muita ikäviä muodollisuuksia ei ole.) Vastassa on pikkukaupungin elämä sympaattisen Alma-rouvan vuokralaisena ja opettajainhuoneen nuorimpana jäsenenä. Anna on särkenyt sydämensä huithapelin matemaatikon vuoksi, eikä aio korvaansa lotkauttaa miesasioille. Paitsi että rehtori Pekka Hela on jollain ärsyttävällä tavalla kovin kiehtova, ja pyytää Annaa vielä säestämään omaa viulunsoittoaankin.

Lukuvuosi etenee omalla painollaan, Anna kotiutuu ja sopeutuu, mutta sitten rehtorista ja eräästä hurmaavan oloisesta vaaleatukkaisesta naisesta juoruillaan tavallistakin enemmän. Ovatko kaikki miehet sikoja? Sen saa Anna selvittää.

Löysin Raija Harjun Minäkö piittaisin miehistä -viihderomaanin kirjaston kierrätyshyllystä, ja pakkohan se oli takakannenkin perusteella napata kotiin luettavaksi. Kirja on hupaisa, todellista nollausviihdettä, etenkin näin tutun ammattikunnan ja työympäristön puolesta. Teksti ei edes ole mitään höpöhöttöä, vaan napakkaa ja nasevaa, hauskaakin. Kirja koostuu Annan vanhalle ystävälleen Lenalle kirjoittamista kirjeistä, joissa tuoreimmat käänteet ja tapahtumat kuvataan veikeästi.

Kirjan juonikuvio ei mitään valtaisia päättelykykyjä vaadi, mutta se ei ehkä olekaan se olennaisin puoli. Nostaisin tarinan ansioiksi hyvän otteen ja tempon, hauskat henkilöhahmot ja toimivan kielen. Tämän makupalan ahmaisee muutamassa hetkessä, ja se jää lukemisen jälkeen kutkuttamaan mieltä juuri sopivalla tavalla: itse en juuri koskaan lue mitään vastaavaa, joten siksikin on hauskaa aika ajoin  laajentaa lukutottumuksia, ja toisaalta näin kouluvuoden viimemetreillä kolmenkymmenen vuoden takainen koulumaailman kuvaus antoi vilpittömiä hörähtelynaiheita.

Peltoniemen koulua käydään kirjan kuvaamalla 1980-luvulla monin tavoin aika samaan tyyliin kuin pääkaupunkiseudulla kolmekymmentä vuotta myöhemmin. Ja samalla hurjan paljon on tietenkin muuttunut. Opettajainhuoneen karikatyyrit saivat aikaan muutaman aidon hekotuksen, ja käydäänpä illanvietoissa ja välituntien aikana melkoisen kantaaottavaa koulutuspoliittista keskusteluakin esimerkiksi tarkkisoppilaista ja opettajan työssä jaksamisesta.

Aika on tietenkin osaltaan kuluttanut kirjaa. Kihloja odotellaan ja vaihdellaan melkoista vauhtia, pikkukaupungin kaduilla juoruillaan etenkin koulun henkilökunnan tekemisistä ja tekemättä jättämisistä, mutta toisaalta deittaillaan, lähdetään seuramatkalle etelään ja juostaan kulttuuririennoissa. Ajan patinaa ja ajattomuutta samalla kertaa, aika mainiota.

Kaiken kaikkiaan Minäkö piittaisin miehistä on aivan erinomainen ohimennen tehty vahinkolöytö. Ilahduin tämän kirjan lukemisesta hämmentävän paljon.

Pakko oli myös selvittää, mitä muuta Harju on kirjoittanut. Kirjasampo paljasti ilokseni, että hänen tuotantoonsa kuuluu kaksi muutakin viihderomaania: Suntiotar selvittää sotkun (1988) ja Rakas kiukkupussi (1989). Joudun ehkä väistämättä lukemaan nekin.


Raija Harju: Minäkö piittaisin miehistä
Ulkoasu: Eino Tepponen
Karisto 1987
144 s.

Kierrätyskirja.

______

Helmet-haasteen kohta 13. Kirjan nimi on kysymys.

22. toukokuuta 2016

Juha Itkonen: Palatkaa perhoset



Kuin palaisi jonkun sellaisen luo, jota on kauan kaivannut, vaikkei ehkä ole sitä tajunnutkaan.

Siltä tuntui, kun aloin lukea Juha Itkosen tuoretta kirjaa Palatkaa perhoset, joka jatkaa menestyksekkään Anna minun rakastaa enemmän -romaanin tarinaa Antti Salokoskesta ja Suvi Vaahterasta, Summer Maplesta, Suomen maailmalla menestyksekkäimmästä rock-tähdestä. Anna minun rakastaa enemmän oli hieno lukukokemus aikoinaan, ja olen aika ajoin pohdiskellut, lukisinko sen uudelleen. En ole lukenut toistaiseksi, ehken ihan heti nyt haluakaan, niin vahvana on Palatkaa perhoset mielessäni.

On kulunut kymmenkunta vuotta. Suvi on jatkanut uraansa ja noussut tähtiin ja niiden yli, Antti on keskiluokkaistunut Espooseen, perustanut perheen ja työskentelee historianopettajana. Suvin äiti Leena on antanut tyttärelleen paljon, ei vähiten ollessaan tukena tyttärentyttärensä Rosan hoidossa ja kasvatuksessa. Tie on vienyt Leenan, Suvin ja Rosan Zimbabween, Lontooseen, Los Angelesiin. Aina sinne, missä muusikko voi parhaiten tai luulee voivansa.

Antin perhe-elämä on ratkennut hajalle ja hän kirjoittaa uutta musiikkiaiheista kirjaa Los Angelesissa, kaipaa poikaansa Niiloa, pohtii, oliko sittenkään järkevää kirjoittaa sitä paljastuskirjaa Summer Maplesta. Ehkä Antilla on alkava keski-iän kriisi? Mitä on elämästä jäänyt käteen ja mitä ei, sitä voi miettiä. Vai kannattaakohan kuitenkaan?

Palatkaa perhoset kulkee eri näkökulmien ja aikatasojen risteyksissä. Kuullaan Leenaa, Anttia, Suviakin. Miljöö – on se sitten Espoo, Lontoo, Los Angeles tai nimetön motelli tiettömien teiden takana – toimii ja elää. Los Angeles on minulle rakas kaupunki, ja Itkonen kirjoittaa sen eloon vimmalla, tarkkuudella ja taidolla. Miljoonakaupungin kaaos, ryönä ja loiste, luokseenpäästämättömyys ja kotoisuus, ristiriidat ja kuprut, ne kaikki saavat ansaitsemansa tilan.

Itkonen kirjoittaa tyylikkäästi ja huolella. Lauseet ovat hiottuja, mutteivät hengettömiä. Tuntuu siltä, että kirjailija todella haluaa kertoa tarinansa, antaa sen lukijalle maisteltavaksi ja mietittäväksi. Riveillä on paljon asiaa, muttei niin, että se tukahduttaisi. Pohditaan tyytyväisyyttä, onnellisuutta, elämän puitteita ja rakenteita, mikä on tavoittelemisen arvoista ja miksi. Ja musiikkia, luovuutta, etsimistä.

Palatkaa perhoset saa kaipaamaan asioita, jotka ovat jo menneet ja asioita, joita voisi vielä saada. Tapahtumia ja kokemuksia, joista on jäänyt jälki, ihmisiä, joita ei omassa elämässä enää ole. Tarina ei siltikään käperry minkään itsesäälin tai voivottelun ympärille, kaikkea muuta. Se tempoilee eteenpäin, aina vain uudelleen, uuteen mutkaan ja seikkailuun, uudelle kartalle. Unohtamatta välillä olan yli vilkuilua, paluuta vanhaan, tuttuun. Siihen, minkä tietää olevan oikein, sitten kuitenkin.


Juha Itkonen: Palatkaa perhoset
Ulkoasu: Piia Aho
Otava 2016
415 s.

Arvostelukappale.

______

Toisaalla: Kirjoista ja muista kertomuksista, Täysien sivujen nautinto, Sivulauseita

Palatkaa perhoset herätti aiemmin keväällä vilkkaahkon keskustelun kritiikistä ja kirjallisuudesta, kun Helsingin Sanomien kriitikko Arla Kanerva lähestulkoon lyttäsi sen. Niinpä nakkaan tämän Helmet-haasteen kohtaan 34. Keskustelua herättänyt kirja.

18. toukokuuta 2016

Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut



Tämän kirjan ahmaisin päivässä, käytännössä yhdeltä istumalta. Oli pakko: se imi, ei voinut jättää kesken tai antaa haipua.

Jake Whyte on Australiasta kotoisin oleva nainen, joka elää jollakin Ison-Britannian rannikon karulla saarella lammasfarmarina. Joku tai jokin tappaa hänen lampaitaan, mutta mikä? Sen selvittämiseen erakkoluonteinen Jake käyttää varsin paljon vaivaa, ja samalla vanhat pelot nostavat päätään. Sille on syynsä, miksi Jake on lähtenyt kotimaastaan maapallon toiselle puolelle, kun yhtään pidemmällekään ei päässyt.

Evie Wyld yllätti minut, vain ja ainoastaan positiivisesti. Sain karskin ja väkivaltaisen lukukokemuksen, jossa ei ole tippaakaan ylenpalttista mässäilyä tai muutakaan lukijaa kosiskelevaa. Wyld kirjoittaa kuin mestari, kieli ja tarina ovat hiottuja, huolellisia ja hengittäviä. Olennaisen osansa tekee Sari Karhulahden suomennos, joka on taitava ja pakoton.

Tarinassa on aukkoja, mitään ei selitetä puhki. Jaken menneisyys Australiassa nivoutuu auki käänteisessä aikajärjestyksessä palaten kohti lähtöpistettä. Sekä menneessä että nykyisessä ajassa luonto on vahvasti ja kokonaisvaltaisesti läsnä: lammasfarmin elämä ja kuolema, hyönteiset ja matelijat, muta ja risukot, tuuli ja sade, aavikot ja tunkiot elävät tarinan mukana ja ympärillä luontevasti.

Jake on yksi parhaita romaanihenkilöitä, joihin olen törmännyt. Hajalla mutta kasassa, rujo mutta omillaan, itsepäinen ja mutkikas. Kaikki laulavat linnut on jollain tapaa äärimmäisen fyysinen kirja, mikä painottuu myös Jaken hahmossa, joka on lihaksikas, vahva ja näyttävä nainen. Muutenkin tarina kulkee tekemisen kautta, ei pohdiskelun tai jorinan. Tekemisellä on merkityksensä ja vaikutuksensa, niistä juoni punoutuu hiljalleen valmiiksi, mutta lukijan on tehtävä oma osuutensa.

Tämä kirja on arvoituksellinen, haastavakin. Sen lukeminen on houkuttelevaa, nautinnollista ja palkitsevaa. Ja ne kaikki laulavat linnut, ne vain laulavat laulamistaan.


Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut
Suomentaja: Sari Karhulahti
Ulkoasu: Sanna-Reeta Meilahti
Tammi 2016
285 s.
All the Birds, Singing (2013)

Kirjastosta.

_______

Toisaalla: Lukuisa, Mari A:n kirjablogi, Ihminen välissä, Kirjakaapin kummitus, Hemulin kirjahylly

15. toukokuuta 2016

Kaksi kirjallista ja yksi oikea matka Istanbuliin



Valmistaudun mielelläni ulkomaanmatkoihin lukemalla kohteesta joko kauno- tai tietokirjallisuutta. Niin päätin tehdä nytkin, kun suuntasimme miehen kanssa Istanbuliin. Kotimaahan on palattu jo viikko sitten, mutta lukuelämykset ovat edelleen vahvana mielessä.

Kuten on Istanbulkin, mutta siitä lisää myöhemmin.

Mika Waltarin Lähdin Istanbuliin (1948) on klassikkoasemassa oleva matkakertomus. Waltari lähtee syksyllä 1947 matkalle Eurooppaan: tavoitepisteenä on tarunhohtoinen Istanbul. Vaimo lähtee alkumatkaksi mukaan, joten Waltari pääsee esittelemään tälle nuoruutensa maisemia muun muassa Pariisissa, sikäli mikäli noita maisemia enää on jäljellä. Matkaa tehdään laivalla, junalla ja lentokoneella, ja aikaa tuntuu olevan niin haahuiluun, nähtävyyksiin, uhkapeleihin, kahviloihin kuin seurapiireihinkin.

Antti Tuurin Bospor Express (2013) on niin ikään matkakertomus matkasta Istanbuliin Waltarin hengessä ja jalanjäljissä, vaikka matkareitti onkin hieman erilainen. Tuuri ei halua matkustaa lentäen, joten ainoa keino päästä Istanbuliin kirjafestareille on juna. Myös Tuuri matkustaa osin vaimonsa kanssa, mutta suurilta osin yksin, joskin mitä erilaisimpiin matkakumppaneihin tutustuen.

Luin ensin Tuurin kirjan ja sitten vasta Waltarin, mutta ei se haitannut. Pikemminkin Bospor Expressin pastissimaisuus vain korostui, ja naurattikin, kun yhtäläisyyksiä löytyi yhä enemmän. Vuosia matkojen välillä on yli kuusikymmentä ja maailmat ja ajat, joissa kirjailijat elävät, poikkeavat toisistaan huomattavasti. Siitä huolimatta matkustamisessa on paljon samaa: aikatauluja ja niiden pettämisiä, erikoisia ihmisiä, palvelua ja hämmennystä, unohtumattomia kokemuksia.

Waltari tekee matkaansa sodasta toipuvassa Euroopassa. Se näkyy ja kuuluu, vaikkei kirjailija sitä erityisemmin alleviivaa. Sodan jäljet näkyvät kuitenkin kaikkialla, ei vähiten ihmisten puheissa ja ajatuksissa. Toisaalta koetaan uskoa tulevaan, halua uudelleenrakentaa ja päästä eteenpäin.

Tuurin matka kulkee yhdistyneessä ja raja-aitojaan rivakasti ravistaneessa Euroopassa. Muutamat passintarkastukset eivät muuta sitä tosiasiaa, kuinka helppoa nykyisin on liikkua, kunhan on oikean maan passi. Tämän koimme omakohtaisesti matkallamme: montaa sekuntia ei suomalaisen turistin passintarkastus kestänyt, vaikka ennen ja jälkeen tulleet muiden maiden kansalaiset joutuivat luuhaamaan tullivirkailijan tiskillä tuskastuttavan pitkään ennen kuin saivat leimansa.

Kumpikin kirjailijaherra tekee matkallaan muistiinpanoja ja luonnoksia. Molemmissa kirjoissa on yksityiskohtia toisensa perään, tunnelmia ja tilanteita, joista osa vaikuttaa varsin yhdentekeviltä, osa hieman väritetyiltä. Toisaalta molemmissa kirjoissa alaotsikossa on viite kuvitelmiin: Waltarin kirja on "totta ja tarua Euroopasta 1947", Tuurin taas "kertomus matkasta". Mitään faktaraporttia ei kumpikaan siis edes lupaa – enkä minä ainakaan edes kaipaa.

Olen lukenut hävettävän vähän kummankaan herran tuotantoa. Waltari kiehtoo kyllä paljon, ja aion vähitellen kuroa umpeen sivistykseni aukkoa. Tuurillakin on paljon teoksia, joissa on minua kiinnostavaa siirtolaisuustematiikkaa. Ja Pohjanmaa-sarjasta pidin teininä (!) paljon, ehkä joskus palaan siihen uudelleen.

Olisi hauskaa selvittää, kuinka suuren sijan nämä matkat ja niiden muistiinpanot ovat saaneet kirjailijoiden myöhemmässä tuotannossa. Kirjoittamisen ja kokemusten prosessointi kiinnostaa minua  ilmiönä paljon, ja etenkin tällaisten ikonisten kirjailijoiden työskentelyssä on piirteitä, joita haluaisin ymmärtää paremmin.

Mutta Istanbul.

Kyllä se vain herää eloon näissä kirjoissa. Bosporinsalmen veden turkoosit timantit, kapeat ja jyrkät kujat, tuoksut ja äänet, minareetit ja kupolit, kalastajat ja kauppiaat. Hieno kokemus lukea vaikuttavia muistoja – ja heti sen perään saada omia.
















Ihana, elävä, huikea Istanbul!


Mika Waltari: Lähdin Istanbuliin – Totta ja tarua Euroopasta 1947
Ulkoasu: Martti Ruokonen
WSOY 2008 (3. painos kirjailijan vuonna 1954 tarkistamasta laitoksesta)
274 s.

Kirjastosta.


Antti Tuuri: Bospor Express – Kertomus matkasta
Ulkoasu: Kirsti Maula
Otava 2013
202 s.

Kirjastosta.

_______

Waltarista toisaalla: Illuusioita, Jäljen ääni, Assyriologin lifestyle-blogi
Tuurista toisaalla: P. S. Rakastan kirjoja, Kulttuuri kukoistaa, Kirjan pauloissa, Notko, se lukeva peikko, Kirjasähkökäyrä  

12. toukokuuta 2016

Reko Lundán: Aina joku eksyy / Teillä ei ollut nimiä



Noin yleisesti ottaen nautin näytelmät mieluummin yleisössä istuen, mutta muun muassa Linnean Lukuharjoituksia-haaste ja halu laajentaa omaa lukemistoa saivat astelemaan taannoin kirjaston näytelmähyllylle. Sieltä mukaan tarttui Reko Lundánin kahden näytelmän Aina joku eksyy ja Teillä ei ollut nimiä yhteisnide. Näytelmät ovat keskenään pari, ja ne on kantaesitetty KOM-teatterissa vuosina 1998 ja 2001.

Kyse on yhtäältä kipeästä perhesaagasta, toisaalta nostalgiasta ja myös yhteiskunnasta ja sen odotuksista. Aina joku eksyy alkaa sairaalasta, jonne viisikymppinen Hanna Rinne on joutunut saatuaan kotonaan sairauskohtauksen. Hänen aikuiset lapsensa, kolmekymppiset kaksoset Aki ja Liisa, saapuvat äidin sairaalavuoteen ääreen, vaikka eivät ehkä haluaisi. Hanna on alkoholisti, joka ei enää tunnista edes omia lapsiaan ja elää muutenkin menneessä – tai missä ajassa elääkään. Näytelmän kuluessa Hannan elämä saa selityksiä, kun ajassa liikutaan aina 1950-luvulta näytelmän nykypäivään.

Teillä ei ollut nimiä nostaa keskiöönsä Akin ja Liisan ja heidän (ainakin omana aikanaan) erikoisen kasvuympäristönsä. Hannan ratkettua ryyppäämään lapset asuvat isänsä Ripan kanssa varuskunta-alueella ja kokevat myös, miltä tuntuu saada äitipuoli mukaan kuvioihin. Ympäristön ennakkoluulot yksinhuoltajaisää ja hänen lapsiaan kohtaan ovat suuret, eikä teini-ikä liene koskaan muutenkaan erityisen helppoa aikaa.

Lundánin näytelmät ovat yhtä aikaa vauhdikkaita ja verkkaisia. Paljon rakentuu henkilöiden käymän dialogin varaan, ja uskon sen pääsevän oikeuksiinsa lavalla. Takaumat ja aikasiirtymät ovat tekstissä selkeitä, ja ne tukevat toisiaan. Mennyt ja nykyisyys vuorottelevat, perustelut löytyvät ja syyt ja seuraukset liikkuvat limittäin.

Aihepiirin voisi ajatella olevan raskas, ja uskonkin, että etenkin Hannan pahimmat ördäykset ja Teillä ei ollut nimiä -näytelmän äitipuolen Jutan henkinen romahtaminen ovat vaikuttavia ja ahdistavia kohtauksia näyttelijöiden tulkitsemina.

Yksinäisyys, turvattomuus ja ajelehtiminen ovat ne ydinkäsitteet, jotka lukiessa liitin näihin näytelmiin. Niissä ollaan paljon yhdessä ja samalla raastavasti yksin, eikä toista ole helppoa kohdata oikeastaan missään tilanteissa. Kauna ja katkeruus eivät kuitenkaan hallitse, vaan mukana on tragikoomisia piirteitä, huumoria ja anteeksiantoakin.

Toivon, että pääsen joskus näkemään nämä näytelmät lavalla. Vakuutuin ja vaikutuin.


Reko Lundán: Aina joku eksyy / Teillä ei ollut nimiä
Ulkoasu: Martti Ruokonen
WSOY 2002
246 s.

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Tarinoiden taikaa, Kirjavinkit

Avaan tällä kirjalla Lukuharjoituksia-haasteen ja pompahdan saman tien puvustajaksi.
Helmet-haasteesta ruksaan luontevasti kohdan 12. Näytelmä.

9. toukokuuta 2016

Tietohaaste – tartutko?

Kyllä, Suketus on elossa ja blogikin, vaikka kovasti on hiljaista pidellyt. Elämä, tuo rienaava aikavaras, on runnonut tieltään kaiken muun. Lukenut olen, mutta hitaasti ja valikoiden. Tulossa kyllä on tekstejä ainakin Juha Itkosesta ja Mika Waltarista. Kunhan tässä vain malttaisin!

NY - http://nyphotographic.com/ CC BY-SA 3.0

Klassikkojen lumoissa -blogin Lukumato haastoi minut jo aikaa sitten mukaan Tietohaasteeseen. Kiitos haasteesta, tietenkin osallistun, vaikka jäinkin sen kanssa hieman jumittamaan.


Ohjeet:

–Valitse viisi tietokirjaa (joita et ole vielä esitellyt blogissasi) ja viisi nettisivua, joiden tiedon laatu on ansiokasta ja esittele ne lyhyesti blogissasi.
–Kielen tulee sekä kirjoissa että nettisivuissa olla jokin pohjoismaisista kielistä - siis tanskaksi, norjaksi, islanniksi, suomeksi, ruotsiksi, fääriksi, grönlanniksi, saameiksi, kveeniksi, meänkielellä jne
–Tietokirjat ovat niitä, joiden perässä mitä todennäköisimmin on laaja lähdeluettelo.
–Aikaisempi kirjoitukseni tietokirjoista. Siitä voi katsoa mitä ei ainakaan lasketa tietokirjaksi.
–Haasta mukaan vähintään kolme blogia jakamaan tietoa eteenpäin.



Tietokirjat, jotka haluan esitellä ja joita suosittelen luettavaksi:


Jaakko Hämeen-Anttila
Islamin käsikirja (Otava 2004)




Erinomainen ja tiivis katsaus islamiin. Erittäin suositeltavaa luettavaa kelle tahansa, aihe on monessa mielessä ajankohtainen ja Hämeen-Anttilan kirja tarjoaa mainion väylän sen äärelle.


Kirsi Vainio-Korhonen
Ujostelemattomat – Kätilöiden, synnytysten ja arjen historiaa (WSOY 2012)




Aihepiiri kiehtoo minua paljon, teinhän näitä teemoja sivuten gradunikin. Vainio-Korhosella on vahva ja vakaa tietämys aiheesta, ja lähestymiskulma kirjassa on arkinen. Siinä tavalliset ihmiset, lähinnä siis kätilöt, nousevat suureen rooliin. Kirja murtaa monia myyttejä esimerkiksi siitä, etteivät miehet olisi kuunaan osallistuneet synnytyksiin. Suosittelen!


Eino Jutikkala & Kauko Pirinen
Suomen historia (WSOY 1999, 5., uudistettu painos)


Jokaisen historianopiskelijan klassikko! Tämä käskettiin hankkimaan heti ensimmäisellä historian peruskurssilla, ja tokihan kuuliaisena opiskelijaneitokaisena tottelin. Kirjan olen lukenut syksyllä 2006 kyseisen kurssin tenttiin, ja hyvää tekisi ottaa uusi luentakierros. Tutustu vaikka vain paloittain, kunhan tutustut!



Marjo T. Nurminen
Tiedon tyttäret – Oppineita eurooppalaisia naisia antiikista valistukseen (WSOY 2008)




Upea yleisteos eurooppalaisten oppineiden naisten historiasta. Tämä on syytä ottaa luettavakseen, etenkin jos tulee joskus mieleen inistä, ettei feminismiä enää tarvita ja että "tasa-arvo on mennyt jo liian pitkälle" (sic). Kirja on kaiken lisäksi ulkoasultaan huumaavan tyrmäävä.


Juha Sihvola
Maailmankansalaisen etiikka (Otava 2004)






Ajatuksia herättävä teos oikeudenmukaisuudesta ja etiikasta maailmassa. Ei helpoin mahdollinen, mutta palkitsee puurtajan. Lämmin suositus.



Nettisivut, joilla kannattaa vierailla:


Uutistamo

Tiedemedia Uutistamo tarjoaa helposti lähestyttävän ja aidosti tutkitun näkökulman kiinnostavimpiin keskustelunaiheisiin julkaisemalla tutkijoiden kirjoittamia yleistajuisia artikkeleita. Uutistamon aihekirjo on laaja kulttuurista politiikkaan ja terveydestä teknologiaan. Aidosti tutkittua, helposti lähestyttävää.


Valtiotieteellisen yhdistyksen verkkolehti, jonka tehtävänä on yhteiskuntatieteiden, erityisesti politiikan tutkimuksen, yleistajuistaminen. Lehti julkaisee tutkijoiden ja yhteiskuntatieteilijöiden artikkeleita ja arvioita ajankohtaisista ja ajattomista poliittisista kysymyksistä ja politiikan tutkimuksesta.



The Ulkopolitist on vuonna 2011 perustettu kansainvälisen politiikan ilmiöitä sekä suomalaista ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa käsittelevä sitoutumaton verkkolehti. Sen sisällöntuotannosta vastaa 28 nuorta eri ulkopolitiikan ja kansainvälisten suhteiden osa-alueiden asiantuntijaa.



Tietysti.fi on Suomen Akatemian sivusto, joka kertoo yleistajuisesti Akatemian rahoittamasta tutkimuksesta sekä tieteestä ja tutkimuksesta yleensä. Sivuille kootaan muun muassa tutkijahaastatteluita, tieteen yleisötapahtumia, tiedeuutisia ja tutkimuksesta kertovia taustajuttuja.


Alusta!

Tampereen yliopiston Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikön yhteiskuntaa ja kulttuuria ruotiva tutkimuksellinen verkkolehti. Se tarjoaa tutkijoille, opettajille ja opiskelijoille helpon ja nopean kanavan osallistua yhteiskuntaa ja kulttuuria koskevaan julkiseen keskusteluun. Samalla se avaa lukijoilleen ja katsojilleen tutkimuksen maailman ja nostaa esiin uusia keskustelunaiheita.


Haastan seuraavaksi tiedon äärelle


sekä ihan vain juuri Sinut, jos haluat lähteä mukaan!