Juha Itkonen: Palatkaa perhoset

Kuin palaisi jonkun sellaisen luo, jota on kauan kaivannut, vaikkei ehkä ole sitä tajunnutkaan.

Siltä tuntui, kun aloin lukea Juha Itkosen tuoretta kirjaa Palatkaa perhoset, joka jatkaa menestyksekkään Anna minun rakastaa enemmän -romaanin tarinaa Antti Salokoskesta ja Suvi Vaahterasta, Summer Maplesta, Suomen maailmalla menestyksekkäimmästä rock-tähdestä. Anna minun rakastaa enemmän oli hieno lukukokemus aikoinaan, ja olen aika ajoin pohdiskellut, lukisinko sen uudelleen. En ole lukenut toistaiseksi, ehken ihan heti nyt haluakaan, niin vahvana on Palatkaa perhoset mielessäni.

On kulunut kymmenkunta vuotta. Suvi on jatkanut uraansa ja noussut tähtiin ja niiden yli, Antti on keskiluokkaistunut Espooseen, perustanut perheen ja työskentelee historianopettajana. Suvin äiti Leena on antanut tyttärelleen paljon, ei vähiten ollessaan tukena tyttärentyttärensä Rosan hoidossa ja kasvatuksessa. Tie on vienyt Leenan, Suvin ja Rosan Zimbabween, Lontooseen, Los Angelesiin. Aina sinne, missä muusikko voi parhaiten tai luulee voivansa.

Antin perhe-elämä on ratkennut hajalle ja hän kirjoittaa uutta musiikkiaiheista kirjaa Los Angelesissa, kaipaa poikaansa Niiloa, pohtii, oliko sittenkään järkevää kirjoittaa sitä paljastuskirjaa Summer Maplesta. Ehkä Antilla on alkava keski-iän kriisi? Mitä on elämästä jäänyt käteen ja mitä ei, sitä voi miettiä. Vai kannattaakohan kuitenkaan?

Palatkaa perhoset kulkee eri näkökulmien ja aikatasojen risteyksissä. Kuullaan Leenaa, Anttia, Suviakin. Miljöö – on se sitten Espoo, Lontoo, Los Angeles tai nimetön motelli tiettömien teiden takana – toimii ja elää. Los Angeles on minulle rakas kaupunki, ja Itkonen kirjoittaa sen eloon vimmalla, tarkkuudella ja taidolla. Miljoonakaupungin kaaos, ryönä ja loiste, luokseenpäästämättömyys ja kotoisuus, ristiriidat ja kuprut, ne kaikki saavat ansaitsemansa tilan.

Itkonen kirjoittaa tyylikkäästi ja huolella. Lauseet ovat hiottuja, mutteivät hengettömiä. Tuntuu siltä, että kirjailija todella haluaa kertoa tarinansa, antaa sen lukijalle maisteltavaksi ja mietittäväksi. Riveillä on paljon asiaa, muttei niin, että se tukahduttaisi. Pohditaan tyytyväisyyttä, onnellisuutta, elämän puitteita ja rakenteita, mikä on tavoittelemisen arvoista ja miksi. Ja musiikkia, luovuutta, etsimistä.

Palatkaa perhoset saa kaipaamaan asioita, jotka ovat jo menneet ja asioita, joita voisi vielä saada. Tapahtumia ja kokemuksia, joista on jäänyt jälki, ihmisiä, joita ei omassa elämässä enää ole. Tarina ei siltikään käperry minkään itsesäälin tai voivottelun ympärille, kaikkea muuta. Se tempoilee eteenpäin, aina vain uudelleen, uuteen mutkaan ja seikkailuun, uudelle kartalle. Unohtamatta välillä olan yli vilkuilua, paluuta vanhaan, tuttuun. Siihen, minkä tietää olevan oikein, sitten kuitenkin.


Juha Itkonen: Palatkaa perhoset
Ulkoasu: Piia Aho
Otava 2016
415 s.

Arvostelukappale.

______

Toisaalla: Kirjoista ja muista kertomuksista, Täysien sivujen nautinto, Sivulauseita

Palatkaa perhoset herätti aiemmin keväällä vilkkaahkon keskustelun kritiikistä ja kirjallisuudesta, kun Helsingin Sanomien kriitikko Arla Kanerva lähestulkoon lyttäsi sen. Niinpä nakkaan tämän Helmet-haasteen kohtaan 34. Keskustelua herättänyt kirja.