31. joulukuuta 2015

Hyvin meni mutta menköön

Budapestilainen porraskäytävä.

Mietin, miten tiivistäisin vuoden 2015 sen ansaitsemalla tavalla. Tiivistäminen on iloni, joskaan ei aina vahvin taitoni.

On ollut hyvä vuosi.

Olen tehnyt paljon töitä, pitänyt hieman palkallista lomaa ja ollut vajaat kaksi kuukautta työttömänä. Olen miettinyt tulevaa, harkinnut täydennyskoulutusta ja lopulta todennut, että kaikkea en voi hallita kuitenkaan, antaa virran viedä. Keväällä oli vapauttavaa, kun ei tarvinnut hakea töitä, sillä jatkoin samassa pestissä elokuussa. Ensi keväänä lienee toisin. Mutta se on vasta ensi kevät. Palkkatyön ohella olen ollut mukana eräässä apurahalla tuetussa tiedeprojektissa, joka on antanut valtavasti iloa (ja vaatinut hurjasti työtä, sillä vuorokaudessa on tunnetusti varsin rajallinen määrä tunteja). Se jatkuu edelleen.

Wienin luonnonhistoriallinen museo.

Olen päässyt matkustelemaan. Vappuna Bratislavaan ja Wieniin, juhannuksena Budapestiin ja heinäkuussa Berliiniin. Kaikki reissut olivat onnistuneita kaupunkilomia, minun tyylistäni touhua. Mihin lie ensi vuonna pääsisi...

Kotimaassa olen käynyt keikoilla ja teatterissa (Mestari, Nummisuutarit, Jälkeenjäävät, Slava!, Mielipuolen päiväkirja, Olipa kerran minä, Eduskunta III, Vaginamonologeja), Kirjamessuilla ja muissa kirjatapahtumissa, museoissa ja muuten vaan hillumassa. On riittänyt puuhaa, ja on ollut onneksi aikaa myös makoilla kotosalla. Niin, ja hölkätä. Kymppiin pääsin niin että kolahti! Ensi kesän juoksusäitä odotellessa...

Ja parvekkeella on kasvanut puutarha, jota kovasti ikävöin. Tullapa jo ensi kesä uusine kirvoineen!


Lilja

Chili

Ja tietysti olen lukenut, kirjoittanut ja blogannut.

Jos ensin lukuhaasteet. Otin taas osaa aika moneen. Tykkään lukuhaasteista, mitä sitä kieltämään!

Alkuvuodesta oli Talven lukuhaaste, kesän korvalla päättyi oma Pojat lukemaan! -haasteeni, kesän ajan bongailin Kirjankansibingoa, joulukuun alussa päättyi Kirjallinen retki Pohjoismaissa ja nyt vuoden lopulla on paketoitu Agatha Christie 125 vuotta -lukuhaaste ja Idän pikajuna -haaste. Lisäksi paikkasin aukkoa sivistyksessäni Klassikko, jota en häpeäkseni ole lukenut -haasteessa.

Ihan omin päin päätin lopettaa TBR-listani lukemisen 54. luetun kirjan kohdalla. Lista ei vain napannut enää tarpeeksi, joten oli syytäkin heittää se menemään.

Maailmanvalloitusta olen jatkanut sinnikkäästi mutta nahkeasti: tänä vuonna nappasin vain neljä uutta maata. Mutta ei se mitään, jatketaan tästä. Samoin Pulitzer-lista etenee hyvin hitaanlaisesti. Antaa senkin kypsytellä itseään rauhassa.

Ehkä monipuolisin kuluneen vuoden lukuhaasteista oli Helmet-kirjaston Kirjan vuoden lukuhaaste, jossa oli 50 kohdan kirjalista varsin vapaasti tulkittavissa. Luin listalle yhteensä 42 kirjaa, ei ollenkaan huono! Uusi haaste on jo julkistettu eli Helmet-lukuhaaste 2016 alkaa vuoden vaihtuessa. Uusi välilehti on jo luonnosasteella, eli mukaan lähden taas ilman muuta.


Hyvin kasvaa pelargonia vielä joulukuussa.

Ja ne lukemiset sitten?

Olen lukenut 129 kirjaa (ja jotain vielä nappaisen tälle päivälle, että tulee kaunis pyöreä luku ja Goodreads-haastekin täytyy, hahaa!), ja nauttinut paljon lukemisestani. Jokunen pettymys ja töräys on matkalle sattunut, mutta yhtä lailla olen saanut upeita lukuelämyksiä.

Vuoden parhaita ovat olleet (aakkosjärjestyksessä):

Lena AnderssonVailla henkilökohtaista vastuuta
Margaret AtwoodUusi maa
Jonathan FranzenPurity
Emmi ItärantaKudottujen kujien kaupunki
Leena KrohnErehdys
Laura LindstedtOneiron
Siri PettersenOdininlapsi
Asko SahlbergHerodes
George SaundersJoulukuun kymmenes
Satu TaskinenTäydellinen paisti
John Williams: Stoner


Blogikissa katsoo tyynen hyväksyvästi vuoden kirjavalintoja.

Kuten sanottua, on ollut hieno vuosi.

Toivon hyvää seuraavaa sekä itselleni että teille kaikille blogini lukijoille. Palataan taas vuonna 2016!


Loppuun vielä muutama kaino ehdotukseni toimenpiteistä hyvän vuoden tuomiseksi kuvallisessa muodossa:



ja


30. joulukuuta 2015

Naomi Klein: Tämä muuttaa kaiken – Kapitalismi vs. ilmasto



Naomi Klein (s. 1970) on kanadalainen toimittaja, joka on massiivisilla teoksillaan ottanut näkyvästi kantaa globalisaatioon, kapitalismiin ja ilmastonmuutokseen. Tuorein kirja Tämä muuttaa kaiken – Kapitalismi vs. ilmasto on rasittavasta nimestään ja ilmiselvästä agendastaan huolimatta (tai juuri niiden vuoksi) oivallista ja ravisuttavaa luettavaa.

Klein pitää länsimaista "tuhokapitalismia" ilmastonmuutoksen suurimpana aiheuttajana. Se mahdollistaa uusiutumattomien energianlähteiden ryöstökäytön, päästökaupan epäonnistumisen, uusiutuvien energiamuotojen sysäämisen sivuun ja globaalin epätasa-arvon vahvistumisen. Rahan valta on eittämättä massiivinen, ja esimerkiksi vapaakauppasopimusten edistämisen estäminen ei luonnollisestikaan ole suurten korporaatioiden mieleen.

Vapaakauppasopimukset ovatkin Kleinin mukaan yksi olennaisimmista syistä sille, ettei uusiutuvia energiamuotoja päästä paikallisesti hyödyntämään. Kaupan säännöt muodostavat rakenteellisen ongelman: ilmastonmuutosta ei voida hillitä, jos sen kannalta tärkeitä toimenpiteitä ei voida panna toimeen (raha)poliittisen vastustuksen ja solmittujen sopimusten vuoksi.

"Kun ihmiset oivaltavat, että hallituksemme ovat sitoneet kätemme kymmenillä vakavasti otettavan ilmastopolitiikan kieltävillä sopimuksilla, he voivat perustellusti vastustaa uusia vastaavia sopimuksia niin kauan, kunnes sellainen pikkujuttu kuin maapallon elinkelpoisuus on ratkaistu tyydyttävästi."

1900-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa Kiinasta tuli "koko maailman tuotantopaja" ja samalla myös sen savupiippu. Voidaan puhua päästöräjähdyksestä, jonka Kiina ja Aasia yleensä saavat juhlallisesti omiin nimiinsä: länsimaat taas voivat rypeä tyytyväisyydessä onnistuttuaan siirtämään omia päästöjään pois silmistään. Päästöt eivät tietenkään ole minnekään kadonneet, vaan kasvaneet entisestään – ja tuhoavat maapalloamme kaikkialla, lähtöpisteeseensä sen kummemmin kiintymättä.

Klein ei tyydy vain osoittamaan sormella syyllisiä (vaikka tekeekin sen tomerasti), vaan hänellä on ratkaisuehdotuksia. Ensinnäkin ilmastopolitiikkaan tarvitaan oikeudenmukaisuutta, kokemusta siitä, että "samat säännöt pätevät kaikkiin varallisuudesta ja vaikutusvallasta riippumatta". Tavalliset kansalaiset ovat jo vuosikaudet tehneet pieniä ekotekoja arjessaan joko vapaaehtoisesti tai pakosta, kun samaan aikaan suuren mittakaavan saastuttajat ovat kasvattaneet päästöjään ilman rangaistuksia. Yksittäiset kuluttajat eivät millään voi toimia yksin ilmastonmuutosta vastaan.

Toinen ratkaisun siemen on paikallisuus. Erilaiset paikallisyhteisöt, osuuskunnat ja muut pienen alueen toimijat kykenevät suuriin tekoihin, kun ylikansallisilta korporaatioilta viedään mahdollisuus sanella talous- ja energiapolitiikan suuntaviivat. Klein osoittaa kirjassaan usealla esimerkillä, kuinka paikallistoimijat ovat onnistuneet tekemään muutoksen omalla elinalueellaan ahkeralla ja periksiantamattomalla tyylillä. Erinäisiä fossiilisten polttoaineiden hyödyntämisiä lieveilmiöineen on estetty, luontoalueita on saatu suojeltua ja paikallisyhteisöissä on kyetty ottamaan käyttöön uusiutuvan energian muotoja ilman ylhäältä saneltua ohjausta tai pakkotoimia.

Klein peräänkuuluttaa aktiivista kansalaisliikettä, johon tavalliset ihmiset ottaisivat osaa vaatien itselleen, perheilleen ja elinpiirilleen terveempää ja tasapainoisempaa ympäristöä. Pienistä ryhmistä koostuisi tällöin suuri kokonaisuus, joka olisi riittävän vahva haastamaan ne tahot, joiden intresseissä ei ole ilmastonmuutoksen torjunta. Kleinin mukaan "jos jokainen meistä rakastaisi kotipaikkaansa tarpeeksi puolustaakseen sitä, ekologista kriisiä ei olisi. Mitään paikkaa ei silloin voisi alentaa uhrattavaksi." Jakolinjaa "aktivisten" ja "tavallisten kansalaisten" välillä ei enää olisi, kun aktivismista tulisi koko yhteiskunnan läpäisevää täysin normaalia toimintaa, jossa jokainen olisi aktivisti.

Vahva julkinen sektori on niin ikään Kleinin työkalupakin osa, mikä ei ole missään määrin yllättävää ottaen huomioon hänen vasemmistolaisen eetoksensa. Pohjoismaisen hyvinvointivaltion kasvattina hänen vaatimuksensa eivät mitenkään hätkähdytä minua, mutta uskoisin Atlantin takana olevan toisin: nehän ovat osittain suorastaan radikaaleja ajatuksia. (Tässä vaiheessa hengähdän syvään ja koetan pitää pään pystyssä, vaikka se valtiomalli, johon olen kasvanut ja jota suuresti kunnioitan, onkin menossa kovaa vauhtia alamäkeen.)

"Joka käänteessä toimintaamme leimaa kunnioituksen puute suhteessa voimiin, jotka olemme sysänneet liikkeelle. Olemme varmoja tai ainakin toivomme, että luonto, josta olemme tehneet kaatopaikan, ja ihmiset, joita olemme kohdelleet kuin roskaa, eivät koskaan reagoisi tai vaikeuttaisi elämäämme."

Klein nostaa kirjassaan vahvasti esiin alkuperäiskansojen aseman, jossa on suuria puutteita maailmanlaajuisesti. Alkuperäiskansoja ajetaan pois asuinsijoiltaan energiapolitiikan tieltä, vaikka juuri heidän elämäntavastaan olisi syytä ottaa oppia: maasta saadaan paljon, mutta sitä hoidetaan ja uudistetaan, tulevaa silmällä pitäen. Paikoin alkuperäiskansat ovat onnistuneet vahvistamaan asemaansa elintilansa suhteen, mutta paljon työtä vielä vaaditaan, jotta tilanne on vakaa. Alkuperäiskansoja myös käytetään Kleinin mukaan hyväksi "ihmiskunnan ilmastosankareina" ilman, että he saisivat mitään vastineeksi.

Tämä muuttaa kaiken on hengästyttävää, rasittavaa ja tärkeää luettavaa. Sen tyyli on yhtä aikaa henkilökohtainen ja yleinen, tempo kiihkeä ja asenne napakka, tuumaakaan periksiantamaton. Klein on tehnyt avustajineen massiivisen tutkimustyön, matkustanut ympäri maailmaa tekemässä haastatteluja ja osallistumassa seminaareihin ja tapahtumiin, ottanut selvää, ärsyttänyt ja haastanut. On helppo uskoa,  että hän on saanut ja saa paljon kuraa niskaansa kiihkeitä ajatuksia herättävän työnsä vuoksi. Valitettavasti Kleinin johtopäätöksiä on hankala kokonaan tyrmätä, joskin kritisoida aina voi. On selvää, että tämä aihepiiri on äärimmäisen keskeinen sekä nykyhetken että tulevaisuuden kannalta. Ja meteliä on syytä pitää, kunnes suunta muuttuu.

"Täytyy muistaa, että suurin este ilmastokriisin voittamiselle ei ole se, että olisi liian myöhäistä emmekä tietäisi mitä tehdä. Aikaa on riittävästi. On myös valtavat määrät vihreitä teknologisia mahdollisuuksia ja ekologisia visioita."

"Nyt jos koskaan on oikea hetki panna toimeen suunnitelmaa, joka tervehdyttäisi paitsi planeettamme, myös rikkoutuneen taloutemme ja pirstaloituneet yhteiskuntamme."


Naomi Klein: Tämä muuttaa kaiken – Kapitalismi vs. ilmasto
Suomentajat: Teppo Eskelinen, Kaj Lipponen & Henri Purje
Ulkoasu: Scott Richardson & Elina Salonen
Into Kustannus 2015
622 s.
E-kirja.

This Changes Everything: Capitalism vs. the Climate (2014)

Arvostelukappale.

_____

Toisaalla: Helsingin Sanomat

Alkuperäiskansoja koskevan osionsa vuoksi otan kirjan osaksi Kansojen juurilla -lukuhaastetta.

29. joulukuuta 2015

Laurent Binet: HHhH



1

Ei pidä uskoa kaikkea mitä puhutaan, etenkään jos sanojen takana on natsi: noin yleisesti ottaen he joko kuvittelevat tahtonsa olevan yhtä kuin totuus ja erehtyvät pahan kerran, kuten punkero Göring, tai valehtelevat häpeilemättä levittääkseen propagandaansa kuten "Trismegistos" Goebbels, jota Joseph Roth kutsui "ihmisen muodon ottaneeksi äänitorveksi". Usein he syyllistyvät molempiin yhtä aikaa. (s. 191)

2

Mitä on historiankirjoitus? Mitä on historiallinen fiktio? "Niin kuin asiat olivat" – vai jotain muuta? Voittajien historiaa, niin sanotaan, mutta eikö se ala olla vanhentunut ajatus? Jo vuosikaudet on kaivettu esiin sivuääniä, marginaaleja, toiseutta, vaiennettuja. Joka vielä puhuu vain voittajien historiasta, on itse jäänyt ajatuksineen historiaan. Ehkä toivoo asioiden olevan niin.

3

Tulkinta, avain numero yksi.

4

Mutta ennen tulkintaa on faktoja: kerran eli natsikenraali Reinhard Heydrich, "Prahan teurastaja", Böömin ja Määrin protektoraatin käskynhaltija. Ja kuoli, vastarintaliikkeen operaatio Anthropoidin suunnitteleman ja toteuttaman salamurhan tuloksena, joskaan ei suoraan vaan muutaman päivän verenmyrkytyksessä prahalaisessa sairaalassa kituen 4.6.1942. Heydrich oli katolisen perheen kasvatti, raaka ja julma mies, joka pani toimeen lukemattomia kuolemantuomioita. Hän oli Heinrich Himmlerin suojatti ja yhteistyökumppani. Siitä lyhenne HHhH – Himmlers Hirn heißt Heydrich, Himmlerin aivot ovat nimeltään Heydrich.

5

Salamurhan tekijöiksi värvättiin Jan Kubiš ja Jozef Gabčík, jotka saivat brittiläisen agenttikoulutuksen ja kuljetettiin Tšekkoslovakiaan puolisen vuotta ennen operaation suunniteltua ajankohtaa. Heillä oli aikaa soluttautua paikalliseen elämään ja suunnitella operaation toteutus. He löysivät liittolaisia – ja he löysivät pettureita.

6

Mitä kirjassa voi uskoa? Se jää lukijan valittavaksi. Tietenkin voi istua kirja yhdessä ja tiedonhakuväline toisessa kädessä ja maanisesti tarkastaa yksityiskohtia. Niin kirjan kertojakin tekee, hänelle operaatio Anthropoid on lähes pakkomielle, minkä hän myös avoimesti myöntää kiertäessään Prahaa, tutustuessaan museoihin ja kirjallisiin ja kuvallisiin lähteisiin. Siinä missä hän rakentaa historiallista romaaniaan yksityiskohtia hinkaten, hän samalla nakertaa jo kertomaansa saaden koko rakennelman vapisemaan.

7

Miksi historioitsijat, muistelijat, kirjailijat ja elämäkerturit elävät siinä harhassa, että voisivat sukeltaa jonkun toisen nahkoihin? Mikä saa uskomaan, että jäljelle jääneet sanat, kuvat ja muistot kertoisivat, kuka ihminen todella oli? HHhH:n kertoja piiskaa itseään mutta kritisoi myös muita: miksi elää harhassa, jonka tietää harhaksi? Miksi yrittää mahdotonta, kuten dialogien kehittelyä tai tuntemusten kuvailua, kun minkäänlaista faktatietoa, todisteita tai perusteita ei ole?

Uteliaisuutta? Vallanhimoa?

Tulkintaa?

8

Mitä sitä kieltämään: HHhH on erinomaista kirjallisuutta. Sillä on merkitys ja tarkoitus, se rakentaa toimintansa sujuvasti, se leikittelee lukijuudella ja kirjoittajuudella, se kommentoi historiaa ja historiankirjoitusta piikikkäästi mutta perustellen. Se ei nosta mitään tai ketään jalustalle (tai ehkä nostaa, mutta heiluttaa sitten seuraavassa kappaleessa jalustan pois paikoiltaan), vaan osoittaa inhimillisyyden heikkoudet, ihmisen tekemät virheet ja pyrkimyksen kiillottaa ulkokuorta vielä hieman.

9

Kuolleet ovat kuolleita, ja heille on aivan sama tehdäänkö heille kunniaa. Meille eläville sillä kuitenkin on merkitystä. Muistamisesta ei ole mitään iloa sille, jota sillä kunnioitetaan, mutta se helpottaa meidän oloamme. Muistamalla rakennamme ja lohdutamme itseämme. (s. 189)



Laurent Binet: HHhH – Heydrichin salamurhan jäljillä
Suomentaja: Taina Helkamo
Ulkoasu: Tuomo Parikka
Gummerus 2015
344 s.
HHhH (2010)

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Reader, why did I marry him?

28. joulukuuta 2015

Murha Mesopotamiassa, Agatha Christie 125 vuotta ja Idän pikajuna -haastekoonnit



Lomaan kuuluu ehdottomasti kunnon dekkari, ja kukapa muu sellaisen käytännössä varmuudella tarjoaisi kuin Agatha Christie.

Murha Mesopotamiassa on tarina, jonka meille kertoo sairaanhoitaja neiti Amy Leatheran. Hän on työkomennuksella Irakissa ja päätyy seuraavaan työtehtävään eräänlaiseksi seuraneidiksi. Arkeologisilla kaivauksilla oleva retkikunta on jollain tapaa kummallinen, ja kaivausten johtajan vaimo rouva Leidner tuntuu pelkäävän jotakin. Hänen seurakseen neiti Leatheran saapuu.

Retkikuntaan kuuluu monenlaista väkeä: on pappia, valokuvaajajaa, intohimoista arkeologia... Murhan tapahtuessa käytännössä kaikki ovat epäiltyjä, sillä ulkopuolista henkilöä ei taloon ole voinut päästä – ja alibit ovat heikkoja. Sattumalta lähistöllä oleskellut Hercule Poirot tarttuu tietenkin toimeen ja alkaa ratkoa mystisen tuntuista tapausta. Pian tapahtuva toinen murha ei ainakaan helpota arvoitusta!

Ah, kunnollinen suljetun tilan mysteeri! Kiitos rouva Christie tästä ilosta! Verrattuna siihen Poirotiin, jonka luin lauantaina lukumaratonilla, tämä oli aivan erinomainen tapaus. Tietenkin loppuratkaisu on sen verran mielikuvituksellinen, etten ollut omani kanssa lähimaillakaan, mutta pakko todeta, että hyvää rikosviihdettä kyllä sain. Mistä nämä kaikki murhatavatkin on keksitty? Kaikkea sitä...

Christiet tarjoavat pääosin maittavaa ja kutkuttavaa lukuiloa. Niissä on kunnollista vanhan ajan tuntua, herrasmiehiä ja huijareita, luokkayhteiskunnan ja sen sosiaalisten suhteiden tiukat normit ja hupaisat tavat, erikoisia ihmisiä ja mielikuvituksellisia tapahtumia. Jotenkin tuntuu, että jos ottaisi kovasti päähän tai lukuinto olisi kateissa, Christien kirja auttaisi siihen. Ehkä niissä on jotain turvallista: on aika varma, että tietää mitä saa. (Joskaan syyllistä ei perhana vieköön kyllä itse löydä.)

Agatha Christie: Murha Mesopotamiassa
Suomentaja: Eero Ahmavaara
Ulkoasu: Samuli Alapuranen
WSOY 2015 (1. painos 1957)
279 s.
Murder in Mesopotamia (1936)

Kirjastosta.


Muutkin ovat pähkäilleet kirjan parissa, esimerkiksi Jokke, MarikaOksa, Salla, Elina, Paula, Jassu ja Aletheia.

______



Olen tässä pohdiskellut, että loppujen lopuksi en olekaan tainnut lukea ihan mahdottoman montaa Christien kirjaa. Joskus varhaisteininä varmaan useamman, jokusen jonain opiskelukesänä, ja nyt blogiaikana neljä, joista kolme tänä vuonna: tämä Murha Mesopotamiassa, lauantainen Neljä suurta ja kesällä lukemani Rakkauskirjeiden salaisuus. Tämän vuoden lukukokemuksilla osallistun Hurjan Hassun Lukijan Agatha Christie 125 vuotta -lukuhaasteeseen, joka on käynnissä vielä 10.1. saakka, mutta omat dekkarihetkeni taitavat olla nyt toistaiseksi luetut.

Luetut kirjat siis:

Agatha ChristieRakkauskirjeiden salaisuus (1925/1985)
Agatha Christie: Murha Mesopotamiassa (1936/1957)
Agatha ChristieNeljä suurta (1927/1978)

Kiitos Jassulle hauskasta haasteesta, joka tarjosi lukemisen iloa ja murhamysteerejä!




Muutaman päivän kuluttua eli vuoden lopussa päättyy Sheferijm-blogin hauska Idän pikajuna -lukuhaaste. (Ainon uusi blogi täällä.) Idän pikajunalla oli siis tarkoitus matkustaa Pariisista Istanbuliin junan pysähdyspaikkoja suinkaan unohtamatta. Lähdin kunnianhimoisesti matkaan ja pyrkimyksenä oli kulkea reitti järjestyksessä. Ihan täyteen suoritukseen en päässyt, sillä puksuttelin lopulta eteenpäin pysähtymättä Bukarestiin tai Varnaan. Yhtä kaikki luin kuusi kirjaa ja pääsin Istanbuliin asti, nimikkeekseni sain siis Tottuneen matkustelijan.

Luetut kirjat:

1. Pariisi (Ranska) – Catel & BocquetKiki – Montparnassen kuningatar
2. Strasbourg (Ranska) – Nicolas FreelingLeski 
3. München (Saksa) – Andrea Maria SchenkelTapaus Kalteis
4. Wien (Itävalta) – Douglas CouplandEleanor Rigby
5. Budapest (Unkari) – Julie OrringerNäkymätön silta
6. Bukarest (Romania) 
7. Varna (Bulgaria) 
8. Istanbul (Turkki) – Reeta PaakkinenKuun ja tähden mailla – Elämää Turkissa ja Kyproksella

Kiitos Ainolle haasteesta, joka tosiaan oli varsin haastava!

______


Ensi vuodelle on taas uudet haastekujeet. Avasin blogissani marraskuussa Kansojen juurilla -lukuhaasteen alkuperäiskansoihin liittyen (mukaan ehtii vielä oikein hyvin, vink!). Aion osallistua myös MarikaOksan Seitsemännen taiteen tarinat -elokuvahaasteeseen, Ketjukolaajan Leningrad – Ost-Berlin -haasteeseen ja Lukumadon Läpi historian -lukuhaasteeseen. Ja odottelen toki innolla, mitä muita haasteita vielä keksitäänkään!

27. joulukuuta 2015

Järjestäjä & Pölynimurikauppias



Vuosi vierii vähitellen kohti loppuaan, ja useampi lukukokemus odottaa vielä purkuaan. Yhteisteksti ei siis liene huono vaihtoehto, etenkään kirjoista, joissa on monella tapaa yhtymäkohtia toisiinsa.

Antti Holman Järjestäjä ja Sari Pöyliön Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä ovat molemmat vuoden 2014 kirjasatoa ja kirjoittajiensa esikoisia. Kumpikin kirjailijoista on myös jo ehtinyt julkaista toisen kirjan: Holma Kauheimmat runot ja Pöyliö Ihmisen veren. Kirjoja yhdistää humoristinen ote, sujakat lauseet, äärimmilleen viedyt henkilöt ja paikoin kovin kummalliset juonenkäänteet.

Mutta tietenkin ne ovat itsenäisiä, täysin toisistaan riippumattomia kirjoja.

Järjestäjä kertoo Tarmosta, joka ihastuu Suomalaisen Teatterin vierailevaan tähteen Danieliin. Tarmo jättää turvallisen mutta tylsän työnsä kirjastossa ja onnistuu hankkiutumaan järjestäjän tehtäviin teatteriin. Teatterin maailma on estoiselle ja mieheytensä kanssa painivalle Tarmolle kiehtova ja kauhea ympäristö, mutta vähitellen hän saa langat käsiinsä ja osoittautuu pestinsä mukaiseksi. Oli ohjaajan tarpeena sitten lava täynnä sanomalehtiä ja aito romanikerjäläinen, kaikki luonnistuu. Suhde Danieliin sen sijaan ei etene aivan niin kuin Tarmo tahtoisi, vaikka paljon hän sen eteen tekeekin. Kuten tekee vähän liikaa kaikkea muutakin... Vähä vähältä lukijalle paljastuvat Tarmon ajatukset, tavat ja tottumukset samalla, kun Danielin unipäiväkirja kertoo omaa tarinaansa nuoren näyttelijän karikkoisesta tiestä.

Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä on hulvaton novellikokoelma, jossa Pöyliön persoonallinen ja napakka tyyli pääsee oikeuksiinsa. Novelleissa kuvataan äitien ja tyttärien suhteita eri näkökulmista, eri ajoissa ja paikoissa. On eläviä äitejä, kuolleita äitejä, karanneita äitejä, palanneita äitejä. Äitejä, jotka ovat kuin teinejä ja teinejä, jotka ovat kuin äitejä. Monen lapsen äitejä, äidittömiä lapsia. Oma suosikkini on novelli Side, jossa kolmen sukupolven naiset lähtevät mökille, ja ainoa, jolla on edes hippunen järkeä päässään on Miina-tyttö, joka on juuri menettänyt koiransa ja huomannut samalla kuukautistensa alkaneen. Tapahtumat luonnollisesti eskaloituvat melkoiseksi sopaksi, enkä voinut olla hörähtelemättä.

Tuore kotimainen proosa ilahduttaa minua aina vain. Etenkin tällainen lajityyppi, jossa huumori ja arjen absurdius yhdistyvät syvempiin vesiin. Järjestäjä on paikoin lähes hysteerinen lukukokemus, mutta samalla siinä on synkkiä puolia, joita avataan pikkuhiljaa ja varoittamatta. Lukija huolestuu Tarmon mielenterveydestä eikä voi olla pohtimatta, kuinka paljon voi mennä pieleen ennen kuin kaikki menee lopullisesti pieleen.

Pölynimurikauppias pysyttelee hieman keveämmissä tuulissa, mikä on toki luonnollista kun kyse on novelleista: tekstimitta ei anna mahdollisuutta aivan samanlaiseen hulluuden pyörteeseen kuin romaani, eikä siihen mitään tarvetta olekaan. Pöyliö saa tarinoihinsa mukaan myös piikkejä ilman, että niiden veikeä poljento hidastuisi tai tahmautuisi. Alleviivaamista ei tarvita, pienet säröt riittävät.

Järjestäjä ja Pölynimurikauppias kertovat pohjimmiltaan samanlaisista asioista: ihmissuhteista ja yksilön kamppailusta niiden viidakossa oman itsensä kanssa, päänsä pyörälleen pukaten. Järjestäjässä pakkomielteisyys saa keskeisen tehtävän teemana, Pölynimurikauppiaassa olennaista on ihmisten välillä oleva yhteys – tai sen puute. Rooleja on kumpikin teos täynnä, ja hetkiä, kun ne väistämättä ropisevat yltä.


Antti Holma: Järjestäjä
Ulkoasu: Elina Warsta
Otava 2014
383 s., e-kirja

Oma ostos.


Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä
Ulkoasu: Elina Warsta
Atena 2014
166 s.

Kirjastosta.

_____

Muutamia muiden mietteitä Järjestäjästä: Opus eka, Kujerruksia, Kannesta kanteen, Hiirenkorvia ja muita merkintöjä, Amman lukuhetki

ja Pölynimurikauppiaasta: Kirsin kirjanurkka, Kirjasfääri, Kirjanurkkaus, Kirjakaapin kummitus, Rakkaus on koira helvetistä 

26. joulukuuta 2015

Rauhaa maailmaan -lukumaraton starttaa!



Joululoma ja lukemista, kappas vain mikä yhdistelmä! Pinon päällimmäinen -blogissa avattiin tänään Rauhaa maailmaan -lukumaraton, johon kuka tahansa saa halutessaan osallistua. Aikaa tälle maratonille on 26.12.–2.1. välisenä aikana. Lukurauhaa, maailmanrauhaa, kaikenlaista rauhaa tässä ajetaan takaa.

Itse aloitan oman maratonini aivan näillä näppäimillä. Tänään olen jo ehtinyt kiskoa kahvia ja aamiaista, käydä salilla (!) ja rentoilla. Nyt lähtee siis lukumaraton. Alustavasti suunnitelmissa on samanlainen 24 tunnin mittainen rutistus, jollaisia olen ennenkin harrastanut. Mutta jos kunto kestää, mikä jotteivät sivut kääntyisi täysimittaista 42 tunnin lenkkiä varten...




Lukupinossa on kaikenlaista: on kirjastolainoja, kirjamessu- ja muita hankintoja, ikiaikaisia oman hyllyn täytteitä. Romaanien välissä aion taas lukea novelleja, Pasi Ilmari Jääskeläisen Taivaalta pudonnut eläintarha saa ainakin ensialkuun tarjota nuo nopeammat tuokiot. Kobollakin minulla on paljon lukemattomia kirjoja, ja etenkin Osuuskumman mitaltaan lyhyemmät opukset voisivat hyvin sopia maratonille. Katsotaan!

Mutta nyt pidemmittä puheitta kohti lukumaratonin ensimmäistä etappia. Aloituskirjaksi nappaan vuodenaikaan sopivasti Tove Janssonin Taikatalven (WSOY 1958, suom. Laila Järvinen). Nyt mennään!

***

Klo 15.00–15.50

Taikatalvea saa totisesti nykyään näillä leveyspiireillä odotella, mutta Muumilaaksossa se pysyy ikuisena. Muumipeikko herää hieman uudenvuoden jälkeen kesken talviuniensa ja kohtaa aution Muumilaakson. Muu perhe nukkuu havunneulaset vatsassaan, mutta Muumipeikko ei saa enää unta. Pian hän huomaa, ettei Muumilaakso ole lainkaan niin autio, miltä se lumisena ja hämäränä on vaikuttanut. Uimahuoneessa asuu Tuu-tikki, Pikku Myykin herää, lisäksi kohdataan monenlaista kulkijaa, kuten reippaileva hemuli, Surku-koira ja esi-isä. Kirja kuvaa hyvin lohdullisesti sekä vuoden ja elämän kiertokulkua että yksinäisyyttä ja omien vahvuuksien löytämistä. Kerta kaikkiaan sympaattista, kuten aina kun Janssonista puhutaan.

Ja talvi tanssitti häntä edelleen pitkin rantaa, kunnes hän hupsahti kuonolleen lumen peittämään siltaan ja näki heikon valon kajastavan uimahuoneen ikkunasta.
– Kas vain, minä olen pelastunut, Muumipeikko sanoi ällistyneenä. Vahinko, että jännittävä aina loppuu silloin, kun ei enää pelkää vaan voi lopultakin pitää hauskaa. (s. 98)

Aikaa kulunut: 1 h, josta lukuaikaa 50 min.
Luettuna: 1 kirja / 132 sivua

***

Klo 16.05–19.00

Toisen erän aluksi luin Pasi Ilmari Jääskeläisen novellin Kummitustalo, Rakettitehtaankatu 1 (22 sivua), joka on julkaistu kokoelmassa Taivaalta pudonnut eläintarha (Atena 2008). Novellissa lapsijoukko tekee uskaliaita temppuja osoittaakseen oman rohkeutensa, ja yksi haasteista on käydä sisällä Rakettitehtaankatu 1:ssä sijaitsevassa kummitustalossa, joka ilmestyy näkyviin vain ajoittain. Mainio näkökulmien kääntäjä tämä novelli! Kuka lopulta tarkkaileekaan ketä ja mitä tapahtuu milloinkin...

Toiseksi romaaniksi nappasin Meri Kuusiston Amerikkalaisen (Otava 2014, 250 s.), joka on absurdi, outo ja pohjimmiltaan hyvin surullinen tarina niistä, joita kolhut eivät ole välttäneet. Tarinan päähenkilöitä ovat Susette ja Hermanni. Susette löytää eräänä päivänä pesulasta amerikkalaisen jalkapallon, jota alkaa hoivata kuin lasta. Hermanni taas elää talonsa katolla, koska ei voi enää alemmaskaan mennä. Tarina avaa vähittäin molemipien taustoja ja pään sisältöä – kumpikaan ei ole kovin kaunista katseltavaa.

Seuraavaksi on saatava jotain kepoisempaa. Ehkä ensin kuitenkin toinen novelli.

Aikaa kulunut: 4 h 10 min, josta lukuaikaa 3 h 45 min.
Luettuna: 2 kirjaa ja 1 novelli / 404 s.

***

Klo 19.15–20.10

Jääskeläisen novellikokoelman seuraava kertomus on 72-sivuinen On Murmaa kaatunut!, joka yhdistelee fantasia- ja mytologiaelementtejä rakkaustarinaan ja laajempaan tarinankerronnan tematiikkaan. Nuori neito Lahnanperän Kesäheinä saapuu Tietämyksen ja Arvelujen Neuvostolliseen Kirjastoon tavoitteenaan päästä tutkijaopiskelijaksi. Hän valloittaa rehtori Mil Osolin, joka suostuu ottamaan neidon opiskelijakseen. Mil Osol on sotasankari, Murmaan taistelun ratkaisija, jolla on kuitenkin sydämellään muutama tunnustus ja tolkuton halu muokata historian palapeliä tarusta todeksi. Kesäheinälläkin on vallan toinen luonto, kuin ensialkuun vaikuttaa. Kiehtova novelli, jossa leikitellään lukijan (ja kirjoittajan!) mielikuvituksella ja tarinoiden voimalla.

Nyt lienee aika iltaruoan, ja sen jälkeen tuntuisi sopivalta palaata ainakin hetkeksi kirjalliseen reaalimaailmaan.

Aikaa kulunut: 5 h 15 min, josta lukuaikaa 4 h 40 min.
Luettuna: 2 kirjaa ja 2 novellia / 476 s.

***

Klo 21.10–21.50

Tankkaustauko venyi tunnin mittaiseksi, ja sen perään luin sittenkin satuja, enkä mitään tylsää reaalimaailmaa. Ostin Kirjamessuilta Horacio Quirogan Viidakkotarinoita-nimisen pienen kirjasen (93 s., Alligaattori Kustannus 2014) ja pääsin nyt tutustumaan kokoelman kahdeksaan viidakkosatuun. Sadut ovat lähes sadan vuoden takaa, ja niissä painottuu ennen kaikkea eläinten ja luonnon toiminta, ihmisen ja eläinten suhde ja yhteistyö ja nokkeluus. Aika raakoja osa niistä on, ammutaan ja tapetaan, mutta se lienee ajan ja teeman henki. Erityisen paljon pidin kiihkeistä rauskuista, jotka puolustavat loukkaantunutta miestä jaguaareja vastaan sekä laiskasta mehiläisestä, joka oppii työnteon arvon.

Hieman jo ramasee, mutta eipä tässä vielä luovuteta. En tosin osaa päättää, mitä seuraavaksi lukisin...

Aikaa kulunut: 7 h, josta lukuaikaa 5 h 20 min.
Luettuna: 3 kirjaa ja 2 novellia / 569 s.

***

Klo 22.15–00.45

Agatha Christiehän se siellä houkutteli Hercule Poirotin matkaan. Luin dekkarin Neljä suurta (WSOY 1978, suom. Anna-Liisa Laine, 223 s.), jossa Poirot ystävänsä Hastingsin avulla selvittää neljän superrikollisen muodostamaa maailmanlaajuista salaliittoa varsin mutkikkaalla tavalla ja melkoisin kääntein. Pidän enemmän suljetun piirin Christieistä, mutta menetteli tämäkin tällaisessa yhteydessä. Kirja äityy parhaimmillaan lähes James Bondin tasolle räjähdyksineen kaikkineen!

Nyt on syytä käydä yöpuulle, jotta huomenna freesit aivot ovat valmiita seuraavaan etappiin. Hyvää yötä!

Aikaa kulunut: 9 h 50 min, josta lukuaikaa 7 h 50 min.
Luettuna: 4 kirjaa ja 2 novellia / 792 s.

***

Klo 9.00–11.30

Sunnuntaita! Eilen sai Helsinkikin pienen lumipeitteen, joskin minun huomioni vei lumisateen sijaan maratoonaus. Tämä aamu sai luvan alkaa pohjoisilla fiiliksillä, ja naputtelin Kobostani esiin Mikko-Pekka Heikkisen novellikokoelman Nuorgamin Alkon tuho – ja muutama erätarina (Johnny Kniga 2011, 169 s.). Novelleissa kierrellään niin Helsingin katuja (pitkät kalsarit jalassa) kuin Saimaan rantoja, Kainuun korpia ja Lapin tuntureita. Kohdataan ihmisiä ja eläimiä monenlaisissa tilanteissa: kullanhuuhtojia, poliitikkoja, räppäreitä, peräkammarin poikia, sopuleita, ilves. Heikkisen novellit ovat hauskoja ja karskeja, helppolukuisia ja yllättäviä.

Näyttäisi olevan kaunis päivä, aurinko paistaa ja tuo millin paksuinen lumikerros valaisee hämmentävästi. Lukufiilis on hyvä, joten ongelmitta jatketaan. Seuraavalla etapilla menee 1000 sivua rikki. Vaan mitä sitä seuraavaksi sitten lukisi...

Aikaa kulunut: 20 h 40 min, josta lukuaikaa 10 h 20 min.
Luettuna: 5 kirjaa ja 2 novellia / 961 s.

***

Klo 12.00–13.10

Aurinko paistaa hämmentävän kauniisti! Kaunis oli myös kirja, jonka luin tällä nähtävästi toiseksi viimeisellä siivulla: Leena Krohnin Auringon lapsia (Teos 2011, 78 s.) on kertomus koulutyttö Orvokista, joka pääsee viikoksi kukkakauppias neiti Horsman aputytöksi ja oppii paljon kukista ja niiden merkityksestä. Samalla kuljetaan ihmiselämän kaari alusta loppuun. Kuvituksena on Inari Krohnin upeita kasviaiheisia kuvia.

Krohnin jälkeen tartuin jälleen Jääskeläisen novelleihin, ja seuraavaksi vuoroon pääsi Missä junat kääntyvät (64 sivua). Emma Satakieli kertoo pojastaan Ruupertista, joka oli hämmentävän kiinnostunut junista ja rautateistä, ja joka tiesi myös, missä on se paikka, jossa junat kääntyvät ja mitä siellä tapahtuu. Novellissa käsitellään muistoja ja muistamista, mielikuvitusta ja vaihtoehtoja. Hieno, eheä tarina.

Pian aloitan maratonin viimeisen taipaleen, sillä aion pitäytyä 24 tunnin pätkässä. Aikaa on jäljellä reilut 1,5 tuntia, joten kyllähän tässä vielä ehtii vaikka mitä...

Aikaa kulunut: 22 h 20 min, josta lukuaikaa 11 h 30 min.
Luettuna: 6 kirjaa ja 3 novellia / 1103 s.

***

Klo 13.30–15.00

No niin, maalissa ollaan! Viimeisen puolitoistatuntisen vietin Miina Supisen Apatosauruksen maassa (WSOY 2010, 173 s.). Kirjan novellit ovat hauskoja ja tarkkasilmäisiä, hulvattomia ja absurdeja. Ei venymistä ja vanumista, vaan suoraan asiaan. Tykkään tyylistä, Supista on ehdottomasti luettava lisää!

Saldona siis seitsemän kirjaa ja kolme erillistä novellia, sivuja 1276. Olipa ihanaa heittäytyä lukemaan vuorokaudeksi, joskin toki mukaan mahtuivat kunnon yöunet, huoltotaukoja ja netissä roikkumistakin.

Muutamaa haastettakin sain lähes huomaamatta eteenpäin: Agatha Christie 125 vuotta -haasteeseen tuli yksi lisäsuoritus (Neljä suurta), Maailmanvalloituksessa pääsin Argentiinaan (Horacio Quiroga: Viidakkotarinoita) ja Kirjan vuoden lukuhaasteeseen sain vielä näin loppumetreillä ruksin kohtaan 33. Kirja, jonka kirjoittaja ei ole kotoisin Euroopasta tai Pohjois-Amerikasta (samainen Quiroga).

Kiitos Pinon päällimmäiseen emännöinnistä ja hauskaa maratonia sille vielä myöhemmin lähteville! Tämä maratoonari tekee nyt hetken jotain muuta kuin lukee.

Aikaa kulunut: 24 h, josta lukuaikaa 13 h.
Luettuna: 7 kirjaa ja 3 novellia / 1276 sivua.

22. joulukuuta 2015

Talvipäivänseisaus ja Älyttömät joululahjat



Tänään on vuoden lyhyin päivä, talvipäivänseisaus. Tänä vuonna talvi on tuntunut tulevan rytinällä: ei säänsä puolesta, vaan pimeyden. Marraskuulta alkaen on tuntunut, että kuljen jonkinlaisessa elävän kuolleen tilassa. Uni maistuisi kellon ympäri ja energiataso on alhainen. Työt väsyttävät, ne tulevat vapaa-ajallekin mukaan, vaikka kuinka pyristelisin vastaan. Lomaa on ollut jo monta päivää, ja edelleen ne rymistelevät jossain takaraivossa.

Jouluvalmistelut eivät toimi pakotienä, koska en sellaisia harrasta. Jouluvalot laitoin ikkunalaudalle, hankin muutaman lahjan, mutta siinä se. Lienen joskus aiemminkin todennut, etten ole jouluihmisiä, eikä se ole mihinkään muuttunut. Siedän pakolliset kuviot, mutta en muuta. Paitsi suklaata, senkin siedän. Ja joulutortut.





Sen verran joulumieltä kyllä on, että tartun ilolla Marjatalta ja Elleniltä saamaani Älyttömien joululahjojen -haasteeseen. Kiitos, hyvät leidit! Tehtävänä on siis listata lahjatoiveita, joita kaiken järjen mukaan ei saa, mutta toivoa voi. Let's go!


1. Oma kirjastohuone

Tiedättehän sellaiset brittikartanot, joissa talon isäntä istuskelee piippu suupielessään mukavassa nojatuolissa lehteilemässä sivistyksen sivuja hämyisessä valossa, kun sisäkkö tuo portviiniä ja jalassa on viehättävät tohvelit? Vaihdetaan isännän tilalle Suketus ja jätetään se piippukin pois, mutta muuten ottaisin tuon. Ja suklaata.


2. Erehtymätön viherpeukalo

Näin keskitalvella haaveilen kaiholla kesää ja parvekepuutarhaani. Haluaisin erehtymättömän viherpeukalon ja ehtymättömät onnistumisen kokemukset puutarhahommiin. Olisi ihanaa, jos taikakosketukseni saisi tomaatit, paprikat ja chilit kasvamaan rehevinä, pelastaisi orkideat varmalta kuolemalta ja tuhoaisi kirvat viimeiseen mieheen.


3. Koko kesä kesämökillä

Kesän ensi metreillä karauttaisin kohti mökkisaarta, josta poistuisin lopullisesti vasta kun syksy antaa jo merkkejä itsestään. Istuisin kuistilla, lukisin, pohdiskelisin, tarkkailisin lintuja, katiska olisi aina tarpeen mukaan täynnä isoja ahvenia, mustikat ja puolukat kypsyisivät juuri parahultaisesti, ystävät tulisivat ja menisivät, käki kukkuisi jossain. Ah!


Haastan omia älyttömiä lahjojaan pohtimaan Rondamiablen (sikäli mikäli ei ole vielä synnyttämässä), Opus ekan ja Kirjojen keskellä -Maijan.




Lahjatoiveiden toteutumista odotellessa toivotan blogini lukijoille rauhallista ja rentouttavaa ja ennen kaikkea oikein kirjaisaa joulua!

(Luettuja kirjoja on jonossa, kirjatekstejäkin pukkaa vielä!)

19. joulukuuta 2015

Édith Piaf – Hymni rakkaudelle



Tänään on tullut kuluneeksi tasan sata vuotta Édith Piafin (1915–1963) syntymästä. Piaf, syntyjään Édith Gassion, oli ja on maineeltaan edelleen Ranskan suurimpia musiikkitaivaan tähtiä, katuojasta ponnistanut laulajaihme, diiva ja taiteilija, säteilevä esiintyjä ja legenda. Jean-Dominique Brierren kirjoittama elämäkerta Édith Piaf – Hymni rakkaudelle on tiivis kurkistus Piafin elämään monine käänteineen ja ennen kaikkea hänen musiikkiinsa.

Piafin lapsuus ei ollut pumpulia. Hän jäi jatkuvasti tien päällä olleen sirkustaiteilija-isänsä kasvatettavaksi, kun äiti katosi kuvioista ja kasvoi osin isoäitinsä hoteissa bordellissa. Koulua hän tuskin näkikään, ja jo teini-iässä alkoi leivän tienaaminen katulaulajana.

Kadulta Piaf löydettiinkin, ainakin tarinan mukaan. Hän oli työskennellyt usean vuoden ajan yhdessä ystävänsä Simone Berteautin eli Momonen kanssa, ehtinyt vuonna 1933 19-vuotiaana saada tyttärenkin, Marcellen, joka kuoli aivokalvontulehdukseen kaksivuotiaana ja nähdä nuoreksi naiseksi huomattavan paljon elämää, kun sattumalta paikalle sattunut Gerny's-nimisen kabareen johtaja Louis Leplée kutsui hänet koe-esiintymiseen. Brierre tosin kirjoittaa, että totuus Édith Piafin "löytämisestä" voi olla paljon arkipäiväisempikin, luultavasti tuttavan tuttavan kautta kuultu suositus tai vastaavaa.

Piafin ura lähti varsin nopeasti nousukiitoon ja hänestä tuli suosittu esiintyjä Ranskassa. Toisen maailmansodan jälkeen kansainvälinen suosio jatkoi nousuaan ja Piaf kiersi Yhdysvaltoja ja Etelä-Amerikkaa käytännössä vailla lomia ja lepoa. Yhtä lailla vauhdikasta oli hänen rakkauselämänsä: kaksi avioliittoa ja lukemattomia muita rakkaussuhteita. Piafin elämän rakkaus taisi olla nyrkkeilijä Marcel Cerdan, joka kuoli lento-onnettomuudessa vuonna 1949, mutta ainakin elämäkerta osoittaa, ettei rakkauden määrä ollut Piafin elämässä missään määrin rajattua. Päin vastoin: hän suorastaan ahnehti sitä ja tarvitsi vahvoja tunteita voidakseen työskennellä.

Kirja on kiinnostavaa luettavaa, sillä se kuvaa ennen kaikkea laulaja Piafia. Yksityiselämän tapahtumat kulkevat kronologiassa rinnalla, mutta Brierren huomion keskipisteessä on musiikki ja sen ympärille rakentunut merkittävä ura. Eri esiintymispaikat, kiertueet, uudet laulut ja musiikintekokumppanit vilahtelevat tekstissä. Mukana on myös varsin paljon sitaatteja Piafin kappaleista, ranskaksi ja suomeksi.

Hymni rakkaudelle ei peittele Piafin ristiriitaista ja raisua elämää. Pikemminkin raa'at faktat alkoholi- ja morfiiniriippuvuudesta, jatkuvasta työnteosta ja lopulta pakon edessä tapahtuvasta romahduksesta ja väistämättömästä kuolemasta tulevat esiin osana tapahtumien kulkuna, jonkinlaisena luonnon lakina. Brierre ei arvostele, hän toteaa, kuten elämäkerran henkeen kuuluu.

Édith Piaf on kiehtova historiallinen henkilö, nainen joka teki mitä halusi ja pani kampoihin silloin kun piti. Hän tiesi arvonsa ja paikkansa eikä peitellyt menestystään. Rakkauselämä oli myrskyisää alusta loppuun, eikä Piaf vaikuta olleen erityisen tasapainoinen sen enempää tunne-elämältään kuin käytökseltään. Taiteilija isolla T:llä vai rasittava diiva? Kuka tietää.

Brierren kirja on helppolukuinen ja nopeasti etenevä. Se jyskyttää eteenpäin jäämättä junnaamaan tai tekemättä juurikaan kronologian rikkovia hyppäyksiä. Toisaalta siinä on hieman kiireen makua, eräänlaista hosumista. Jää epäselväksi, mikä kirjan pohjimmainen fokus on: yksityiselämän tapahtumat lähinnä listataan uran sivujuonteina, mutta samalla uraa tai musiikkia ei analysoida kovin syvällisesti. Tiettyjen kappaleiden syntyä ja niiden esittämiseen liittyviä maneereja ja yksityiskohtia käydään tosin kiinnostavasti läpi.

Piaf on edelleen arvoitus ja legenda kirjan lukemisen jälkeenkin, hänen äänensä ei juuri kuulu, eikä hänen persoonansa avaudu lukijalle merkittävästi. Paikoin tyyli on jossain määrin töksähtelevää, ikään kuin elämäntarinan mukaan heittäytymistä pyrittäisiin välttelemään. En tiedä, onko kyse osin siitä, että Brierre liittyy teoksellaan jo suurehkoon Piafia käsittelevän kirjallisuuden joukkoon. Kaikkea ei ole syytä alkaa kaivelemaan samanaikaisesti – niin paljon on kirjoitettu jo.

Yhtä kaikki Édith Piafin railakas elämä ja taianomainen musiikki tuikkivat kirjan sivuilla. Pariisin varpunen lauloi itsensä historiaan, ja teki sen omin avuin, raa'alla työllä, onnella ja määrätietoisuudella.

Joyeux anniversaire Madame Piaf!


Jean-Dominique Brierre: Édith Piaf – Hymni rakkaudelle
Suomentaja: Nana Sironen
Ulkoasu: Ville Laihonen
Art House 2016
276 s.
Édith Piaf: Sans amour on n'est rien du tout (2013)

Arvostelukappale.

______

Toisaalla: Mari Koppinen / Helsingin Sanomat

18. joulukuuta 2015

Reeta Paakkinen: Kuun ja tähden mailla – Elämää Turkissa ja Kyproksella



Pari vuotta sitten sain vierailla Reeta Paakkisen kanssa Kotona Istanbulissa. Kun tämän toimittaja-kirjailijan uusi teos Kuun ja tähden mailla – Elämää Turkissa ja Kyproksella ilmestyi, se päätyi ilman muuta luettavien pinoon. 400 sivun mitta sai hieman nieleskelemään, mutta se selätettiin nopeasti.

Paakkinen on asunut vuosia Turkissa ja Kyproksella ja tuntee maat jo lähes kuin omat taskunsa, mikä myös näkyy kirjassa. Aihepiirit liikkuvat osmanihoveista lähihistoriaan, Kyproksen kriisistä Syyrian sisällissodan pakolaisiin, mielenosoituksista mediaan, ympärileikkauksista plastiikkakirurgiaan, äitimyytistä perheväkivaltaan. Painava ja kevyt vuorottelevat, jutustelevasta tyylistä siirrytään vaivatta tutkivaan journalismiin.

Jo kaksi vuotta sitten Paakkisen edellistä kirjaa lukiessani mietin, että olisi kiehtovaa vierailla Istanbulissa. Tunne ei ainakaan heikentynyt nyt, kun sain palata kirjoittajan eläväisen kerronnan siivillä tuohon historialtaan ylettömän runsaaseen kaupunkiin. Muuallakin Turkissa kirjassa kyllä vieraillaan, ja kirjan lopussa oleva kartta on suureksi hyödyksi eri paikkoihin tutustuttaessa.

Vaikka kirjan alaotsikkona on elämää Turkissa ja Kyproksella, jää Kypros selvästi Turkin jalkoihin. Se saa olla eräänlainen sivupolku, pikkusisarus. Kokemusta Paakkisella sieltäkin on, mutta kirjasta on aistittavissa, kuinka suuri Turkin merkitys hänelle on – muu jää varjoon, mutta antaa jäädä!

Kuun ja tähden mailla saa lukijan miettimään omia ennakkoluulojaan ja -asenteitaan. Itse voin myöntää, että Turkki herättää minussa varsin ristiriitaisia tuntemuksia. En ole siellä koskaan käynyt, mutta juuri niinhän ennakkoluulot toimivat... Paakkinen on molemmilla kirjoillaan saanut minut vakuuttuneksi siitä, että Turkkiin on syytä tutustua avoimin mielin: maa on suuri, sen kansa monikasvoinen, elämä kaupungissa aivan toista kuin maalla, valtauskonnosta on monta tulkintaa ja kulttuuri sekoitus uutta ja vanhaa.

Kirjasta huomaa, että sen kirjoittajalla on jo pitkä kokemus vierailla mailla asumisesta ja elämisestä. Alkuinnostus ja -ihastus ovat jo aikaa sitten rapisseet realismin tieltä, mutta edelleen identiteetti on maahanmuuttajan ja monen kulttuurin välissä eläjän – uteliaan sopeutujan.

Kuun ja tähden mailla – Elämää Turkissa ja Kyproksella tarjoaa kiehtovan nojatuolimatkan itäiselle Välimerelle, Euroopan ja Aasian rajalle, kulttuuriin, jota voi yrittää ymmärtää, mutta joka ehkä lopulta on kuitenkin ennen kaikkea kokemista ja elämistä, jotain, mitä ei turhaan kannata yrittää selittää.


Reeta Paakkinen: Kuun ja tähden mailla – Elämää Turkissa ja Kyproksella
Ulkoasu: Satu Kontinen
Atena 2015
419 s.

Arvostelukappale.

_____

Toisaalla: Kirjavinkit, Assyriologin lifestyle-blogi, Ulkosuomalaisen äidin merkintöjä

Idän pikajuna -lukuhaasteessa puksutan tällä kirjalla päätepysäkille Istanbuliin.

15. joulukuuta 2015

Jonathan Franzen: Purity



Suosikkikirjailijan uusi teos on aina merkittävä juttu. Jonathan Franzen luikahti aikoinaan tietoisuuteeni Vapauden myötä, ja sen jälkeen olen vähitellen lukenut hänen tuotantoaan. Uusin suomennos, Purity, ilmestyi tänä syksynä. Sen 600 sivua tarjosivat taattua lukulaatua, lukemisen virtaa, ajatuksia ja nautintoa.

Kirjan nimi tulee sen päähenkilöltä: Purity "Pip" Tyler on vastikään yliopistosta valmistunut nuori nainen, opintoveloissa korviaan myöten ja töissä yrityksessä, jonka toimintaa ei täysin edes halua ymmärtää. Pip on älykäs mutta kovia kokenut. Hän asuu Kalifornian Oaklandissa kommuunissa erikoisten kämppisten kanssa ja pohtii, kuka hänen isänsä on. Sitä ei Pipin erikoinen äiti ole koskaan suostunut kertomaan.

Pip päätyy useiden sattumien summana Boliviaan osaksi lähes kulttimaista Sunlight-projektia, jota luotsaa sananvapauden ja verkkovuotojen airut ja sankari, saksalainen Andreas Wolf. Wolfilla on perässään puoli maailmaa ja harteillaan menneisyys DDR:ssä. Seikkailu saa sittemmin jatkoa Denverissä, jossa Pipistä tulee avustaja rautaisen toimittajan Tom Aberantin luotsaamaan Denver Independent -verkkolehteen.

Purity on aivan erinomainen romaani, jonka juoni on massiivinen, henkilögalleria kiehtova ja tematiikka koukuttava. Franzenin tarinankerronnan taito saa huokaamaan onnesta: hän punoo draamansa esiin vähä vähältä, yhä uusina spiraaleina, aina hieman lisää paljastaen, aina hieman lisää lukijaa härnäten.

Kuinka rakennelma pysyy koossa? Hyvinhän se. Henkilöt nousevat kukin keskeiseen rooliin, heidän taustojaan, ajatuksiaan ja tekojaan pohjustetaan ja perustellaan huolella. Tiet kulkevat toisiaan vastaan ja toistensa ohi, mutta merkitys kaikella – sivuseikoillakin – on, lopulta. Perhesuhteet ovat kipeitä, salaisuudet synkkiä, mutta mitään perusteetonta kuraa ja rapaa tämä kirja ei kaivele tai viskele. Pikemminkin lukija joutuu syvän inhimillisyyden äärelle: kuinka rasittavia, kammottavia ja typeriä me ihmiset osaammekaan olla? Ja silti elämme toistemme kanssa, rakastamme ja kiinnymme, annamme anteeksi.

Purityn toinen keskeinen teema on nykyhetken verkkomaailma. Tiedostelutaidot, salaisuudet ja niiden paljastaminen saavat miettimään lukiessa tietoturvaa ja sen kerrannaisvaikutuksia. Millaista elämämme on jatkuvan infovyöryn keskellä? Minne pääsee pakoon? Ei minnekään, vaiko sittenkin...

Franzenin kirjoissa, niin myös Purityssa, pidän eniten hänen taidostaan kirjoittaa tarinaa, ihan sellaistan vanhaa kunnon stooria käänteineen ja pysähdyksineen. Joku voi pitää tyyliä lavertelevana, mutta hei, tätä tekee myös John Irving – menestyksellä. Miten voi pienestä löytää suurta, kulman takaa aina uutta, vielä yhden tason ja uuden kuvakulman? Tämä mies voi!

Jonathan Franzen on koettava itse, ei tätä toisen kertomana voi käsittää. Kuusisataa sivua laatukirjallisuutta – kuka voisi panna pahakseen?


Jonathan Franzen: Purity
Suomentaja: Raimo Salminen
Kansi: Jonathan Pelham
Siltala 2015
600 s.
Purity (2015)

Oma ostos.

______

Toisaalla: Lumiomena, Veijo Hietala / Turun Sanomat

13. joulukuuta 2015

12 tuumaa – Tarinoita suomalaisista levykaupoista



Kävin eilen pitkästä aikaa keikalla, ihan sellaisella kunnon perinteisessä klubikeikalla, joka alkoi myöhään ja loppui vielä myöhempään. Esiintymässä oli Scandinavian Music Group, joka on vastikään julkaissut uuden levyn, Baabelin. Itse olen tosin jäänyt SMG:n (kuten niin kovin, kovin monen muunkin yhtyeen) kanssa jonnekin viime vuosikymmenelle, ja viimeinen kuuntelussani kulunut levy on Palatkaa Pariisiin! vuodelta 2009. Onneksi muutama vanhempikin kappale keikalla kuultiin, vaikka se toki luonnollisesti keskittyi tuoreen levyn ympärille.

Keikan jälkeen juttelimme kavereiden kanssa, kuinka keikoilla käyminen on viime vuosina vain jäänyt. Ennen se oli helppoa, tuli lähdettyä noin vaan. Enää ei. En pysty muistamaan, koska viimeksi olisin ollut ennen tätä klubikeikalla. (Don Huonot näin jäähallissa helmikuussa.)

On muitakin asioita, joissa olen jämähtänyt menneisyyteen, mutta niistä ehkä joskus toiste.

Nyt käsillä on musiikki, sillä luin kuluneella viikolla Anssi Monosen toimittaman ja useiden eri kirjoittajien kirjoittaman, Mesenaatin joukkorahoituksella tuotetun kirjan 12 tuumaa – Tarinoita suomalaisista levykaupoista. Kirja ja eilinen keikka saivat miettimään, mitä musiikkidiggailulleni on oikein tapahtunut.

12 tuumaa koostaa yhteen melkein puolisen sataa suomalaista levykauppaa yhdeksästä eri kaupungista. Artikkelit ovat napakoita, sivusta muutamaan, ja niiden muotona on pääosin levykauppiaiden haastattelut, joissa kerrataan kunkin liikkeen tarina perustamisesta nykyhetkeen tai lopettamiseen asti. Osa liikkeistä toimii aktiivisesti edelleen, osa on pannut pillit pussiin jo useita vuosia sitten.

Yhdistäväksi tekijäksi levyliikkeiden välille on helppoa löytää intohimo musiikkiin ja levyihin, haluun ostaa, myydä ja kerätä, tahtoon palvella toisia alan harrastajia ja diggareita. Useampi haastateltu toteaa, ettei työtä olisi voinut tehdä päivääkään ilman omaa kiinnostusta alaan tai halua tehdä omasta liikkeestä kaikkein paras levykauppa.




Mikä sitten tekee hyvän levykaupan? Tuskin on yhtä reseptiä menestykseen. Täytyy olla mahdollisuus revetä moneen suuntaan yhtäaikaa, halu painaa töitä pienellä tuloksella, kiinnostus ympäröivään musiikkimaailmaan, asiakaspalvelutaito, uutta pelkäämätön tyyli, herkkä korva ja vainu.

Levykauppahistoriikissa nousevat esiin muistot aiempien vuosikymmenten postimyynnistä, ulkomaiden rahdeista, levymessuista ja omakustannelevyistä, takahuoneissa solmituista sopimuksista ja alamäkeen menneistä bisneksistä. Levymyynnin kuolemaa on ennustettu jo vuosikaudet, ja vaikka suuri osa musiikista on siirtynyt digitaaliseen maailmaan, konkreettiset levyt eivät ole menettäneet asemaansa harrastajien keskuudessa. CD:t tulevat ja menevät, LP-levyt tuntuvat vain jäävän – ne kelpaavat harrastajilleen aina.

Periaatteessa ajattelen, että minkä tahansa asian ylettömän intohimoinen harrastaminen on ulkopuolisille rasittavaa kuunneltavaa ja katseltavaa. 12 tuumaa antaa äänen niille, joiden sydämen asia ovat musiikki ja levyt, mutta kirja ei ole missään määrin rasittava tai tuputtava. Se kertoo varsin realistisesti riidoista ja välirikoista, konkursseista ja kiristyksistä, mutta silti tunnelma on kattavasti elämänmyönteinen, valoisa.

12 tuumaa tallentaa suomalaista kulttuurihistoriaa hienolla tavalla. Se on kokoelmateos, eräänlainen käsikirja, ja samalla myös kaunis, huolella koostettu ja tyylillä hiottu kirja ja esine. Nostan hattua ja jään pohtimaan, pitäisikö oma CD-kokoelma lopultakin kaivaa kellarin pölyistä esiin. Monenlaisesta putiikista nekin levyt on nimittäin aikoinaan hankittu, monenlaisten tarinoiden takaa.


Anssi Mononen (toim.): 12 tuumaa – Tarinoita suomalaisista levykaupoista
Ulkoasu: Maria Niemi
Musiikkiyhdistys Summer of Struggle ry & Oy Multiwheels Ltd 2015
271 s.

Arvostelukappale.

_____

Toisaalla: Ismo Karo / Imperiumi.net

9. joulukuuta 2015

Mikko Porvali: Sinisen kuoleman kuva



Mikko Porvalin Sinisen kuoleman kuva on historiallinen dekkari, jonka miljöönä on 1920-luvun alun Viipuri. Päähenkilö ja minäkertoja on Viipurin Etsivän Osaston komisario Jussi Kähönen, toinen keskeinen henkilö hänen työparinsa Salomon "Ekku" Eckert. Kähönen ja Eckert tekevät parhaansa pyristellessään kieltolain piinaamassa kaupungissa trokareiden, loikkareiden ja pikkurikollisten parissa.

Yhtään helpommaksi työtä ei tee ajan ilmapiiri, joka on väkivaltainen ja salamyhkäinen. Kähönen ja Eckert huomaavat olevansa tekemisissä huomattavasti pikkupiirejä laajempien kuvioiden kanssa, eikä poliittisiltakaan solmuilta vältytä. Kollegoita kuolee ympäriltä niin sattumalta kuin suunnitellummin, eikä poliisin työn järkevyyteen voi aina laisinkaan luottaa – palkka ei ole kummoinen, työsuhde-edut ovat vaillinaiset ja oma terveys on jatkuvasti uhattuna niin virkatehtävissä kuin vapaa-ajalla.

Sinisen kuoleman kuva avaa Karelia Noir -sarjan, joten jatkoa on luvassa. Tämä on Porvalin ensimmäinen romaani, aiemmin hän on kirjoittanut useampia tietokirjoja. Sinisen kuoleman kuva ammentaa todellisista historiallisista tapahtumista, sillä sen kuvaamat poliisisurmat pohjautuvat tositapahtumiin. Samoin ajankuva, tapahtumaympäristö ja historiallinen konteksti valotetaan ja pohjustetaan huolellisesti.

Kähösen ja Eckertin Viipuri ei tarjoa mitään nostalgiamatkaa, vaan se on väkivaltainen, arvaamaton ja jossain määrin synkkä. Poliisin työ kaupungissa on vaihtelevaa ja samalla arvaamattomuudessaan ennakoitavaa: ikinä ei voi olla varma, mitä työvuoro tuo tullessaan. Kähönen pysyy uskollisena poliisin moraalille, mutta Eckert tuntee keinot kiertää ohjesääntöjä ja pitää rimaa muutenkin matalammalla kuin olisi syytä. Tämä saa Kähösen aika ajoin epävarmaksi omasta työnteostaan.

Vaikka selkeästi romaani onkin, Sinisen kuoleman kuva on jossain määrin raporttimainen. Tapahtumia ja anekdootteja luetellaan toisensa perään tarinan varsinaisen pihvin jäädessä sivurooliin. Lukijana jäin epävarmaksi siitä, mitä tarinalinjaa minun olisi kuulunut suurimmalla intensiteetillä seurata ja minkä saattoi jättää sivujuonteeksi. Jännite ei aivan kanna kirjan mittaisesti, vaan tunnelma on lähinnä tarkkaileva ja havainnoiva, toteava eikä niinkään draamaa kehittävä.

Pidän kertojaratkaisua hieman ongelmallisena, sillä minäkertojana Kähönen tuntuu olevan turhankin kaikkitietävä ja pystyvän kuvaamaan esimerkiksi erinäisten virkaveljiensä kuolemaan johtaneita väkivaltatilanteita tarkkaan, vaikkei paikalla ole itse ollutkaan. Ehkä tämä kerrontaratkaisu myös vahvistaa tietynlaista raporttimaisuutta: kenties Kähönen on lukenut kuulustelupöytäkirjoja tai vastaavaa, mutta se jää lukijalle perustelematta.

Viehätyin kovasti Viipurista ja sen asukkaista, jotka Sinisen kuoleman kuvassa muodostavat tärkeän kokonaisuuden. Kieltolain aika on kiinnostava osa suomalaista historiaa, ei vähiten väkivaltaisuutensa ja rikoslukujensa vuoksi. Niihin Porvali tuo historiallisen dekkarin näkökulman, joka on elävä ja uskottava.



Mikko Porvali: Sinisen kuoleman kuva
Ulkoasu: Jussi Karjalainen
Atena 2015
317 s.

Arvostelukappale.

_____

Toisaalla: Kasoittain kirjoja, Lukuneuvoja, Pekka Jäntti / Keskisuomalainen, Jukka Petäjä / Helsingin Sanomat

8. joulukuuta 2015

Anni Nupponen: Joen jumala



Mikä menetys, etten ole aiemmin tarttunut Anni Nupposen Joen jumala -novellikokoelmaan! Sitäkin parempi, että lopulta tein niin.

Yhdeksän novellin kokoelma yhdistää scifiä, fantasiaa ja monenlaista yliluonnollisuutta. Keskiössä ovat kuitenkin ihmiset, tai jotkut heidän kaltaisensa, olivat ne sitten jumalia, kyborgeja tai kokonaisia galakseja. Paikat, ajat ja henkilöt muuttuvat, mutta pysyvää on surumielisyys, muutos ja valintojen tekeminen.

Viihdyin parhaiten novellien Vihreästä sylistä, Kirjaimet lumessa ja Maailman pienin seurassa. Vihreästä sylistä kuljettaa mukanaan jonkinlaisen ekokatastrofin jälkeiseen aikaan, pieneen, jäljelle jääneiden yhteisöön, jonka tehtävänä on selviytyä ja ammentaa pienistä tiedonmuruista vastauksia ja keinoja. Kirjaimet lumessa kuvaa elämää toisella planeetalla, jonne aviopari on lähtenyt tutkimaan elämän edellytyksiä ja avioliittoaan. Novelli avautuu vähitellen ja paljastaa hämmentäviä puolia sekä pariskunnasta että planeetasta. Mahtava kokonaisuus! Maailman pienin nostaa keskeiseksi teemakseen sielunvaelluksen ja muutoksen. Kuka on koskaan valmis?

Nupposen novelleissa on hieno, mietitty tunnelma, joka ei tunnu asetelmalliselta tai väkinäiseltä. Jokainen novelli avaa maailmansa puhtaalta pöydältä, upottaa lukijan todellisuuteensa ja paljastaa lainalaisuutensa pienin vihjein. Tarinoiden kaari on hallittu, eikä niiden logiikassa ole ristiriitoja.

Tietynlainen yksinäisyys tuntuu nousevan keskeiseen asemaan kautta kokoelman. Sitä voi olla yksin yhtä lailla tuhotussa kaupungissa, suljetussa laboratoriossa, vieraalla planeetalla tai galaktisessa mittakaavassa. Joen jumala kuvaa yksinäisyyden muotoja hienovaraisesti, alleviivaamatta. Vaikka on sangen epätodennäköistä, että päätyisin joskus riitelemään aviopuolison kanssa tutkimusasemalle lumimyrskyjen riuhtomalle planeetalle, pystyn ymmärtämään, miltä se saattaisi tuntua.

Anni Nupponen, vakuutit minut vahvasti!


Anni Nupponen: Joen jumala
Ulkoasu: Jani Laatikainen
Osuuskumma 2014
135 s.
E-kirja.

Arvostelukappale.

_____

Toisaalla: Taikakirjaimet, Kannesta kanteen, sivuista sivuille, Pähkinäkukkula,

2. joulukuuta 2015

Tommi Uschanov: Hätä on tarpeen – Kulttuuripessimismin nousu 1965–2015



Tommi Uschanovin kirja Hätä on tarpeen – Kulttuuripessimismin nousu 1965–2015 on mainiota luettavaa monestakin syystä. Sen aihepiiri on ensinnäkin todella kiehtova ja ajankohtaisen tuntuinen: Miksi emme enää ole optimisteja? Miksi emme usko omiin kykyihimme parantaa yhteiskuntaa ja maailmaa? Miksi 1960-luvulla uskottiin vielä vahvasti kehitykseen ja eteenpäin menemiseen, mutta enää ei? Mitä länsimaiselle omakuvalle viimeisen 50 vuoden aikana on tapahtunut?

Toisekseen kirja on äärimmäisen hyvin kirjoitettu, ja etenkin loppukappaleesta tekee mieli alleviivata noin joka toinen virke niiden älykkyyden ja tarkkanäköisyyden vuoksi.

Toisen maailmansodan jälkeen uskottiin edistykseen. Sodan vaikutukset olivat massiiviset, ja kun rauha vihdoin tuli, asioiden muuttuminen kaikin tavoin normaaliksi tuntui laajalti jollain tapaa uudelta ja ihmeelliseltä. Sodan päättyminen sinänsä, fyysisen uhkan, turvattomuuden ja pelon poistuminen teki ihmiset onnellisiksi ja optimistisiksi. Poliittinen osallistuminen aktivoitui, ja naisten äänioikeus levisi Euroopan maissa laajemmalle (viimeisimpänä Sveitsiin vuonna 1971). Syntyi kulutusyhteiskunta, jossa kehittyvä elektroniikka ja muuttuvat elinkeinot mullistivat elämää. Muutos koettiin kaikin tavoin mahdolliseksi – ja tervetulleeksi.

1970-luvulla ilmapiiri ja yhteiskunta alkoi muuttua jälleen. Talouskasvu katkesi, työttömyys ja inflaatio kasvoivat. Vietnamin sota, ympäristöongelmat ja luonnovarojen rajallisuus heittivät oman varjonsa optimismin ylle. Yhteiskunnallinen keskustelu sai eri maissa yhä synkempiä sävyjä, ja esimerkiksi Isossa-Britanniassa pelättiin äärivasemmistolaista diktatuuria ja puolen vaihtoa kylmässä sodassa. Tämän toteutumisen nähtiin olevan koko ajan lähempänä, vaikka maa oli Naton aktiivisimpia jäseniä ja siellä sijaitsi huomattava määrä kansallista ja kansainvälistä omaisuutta ja yritystoimintaa.

Kirja nostaa esiin kiinnostavaa ajattelua 1970-luvulta. Sosiologi Fred Hirsch (1931–78) esitti, että

Talous tuottaa kahdenlaisia hyödykkeitä: materiaalisia ja positionaalisia. Materiaaliset hyödykkeet ovat sellaisia, joita voidaan tuottaa periaatteessa rajattomasti. Se, että joku tietty ihminen kuluttaa niitä, ei itsessään rajoita kenenkään muun mahdollisuuksia nauttia niistä. Positionaalisten hyödykkeiden tapauksessa asia on toisin. Ne ovat haluttuja juuri siksi, että niitä on rajallinen määrä ja tulee aina olemaankin. (s. 60)

Positionaalisia hyödykkeitä ovat siis Uschanovin esimerkein suomalaiset järvenrantatontit tai elinsiirtoihin sopivat elimet – niitä on minkään teknologian mahdotonta tuottaa rajattomasti, vaan niiden jaosta päätetään väistämättä jonkinlaisella poliittisella mekanismilla. Toisaalta myös materiaaliset hyödykkeet voivat yleistyessään ja yhteiskuntaa hyödyttäessäänkin menettää viehätyksensä, jos niitä tuotetaan liikaa. Uschanov nostaa tästä esimerkiksi koulutustason yleisen nousun Suomessa.

Yksi kirjan luvuista käsittelee Yhdysvaltojen poliittista ja yhteiskunnallista muutosta viidenkymmenen viime vuoden aikana. Luku pohjautuu Uschanovin Long Play -artikkeliin Tämä on Amerikka (Long Play -single nro 11, 12/2013), jota sivuan tässä tekstissä. Se on silmiäavaava ja ennakkoluuloja murtava: Yhdysvallat ei totisesti ole aivan sitä, miltä näyttää. (Suosittelen tähän väliin sekä mainittua artikkelia että edelleen puheilla olevaa kirjaa.)

Uschanov pohtii loppuluvussa kirjan teemaa monipuolisesti ja kiehtovasti. Eikö kulttuurin saavutuksiin kohdistuva pessimismi, joka väittää jossain menneisyydessä olleen kultakauden, johon nykyaikaa voi vaivoin edes rinnastaa, ole jollain tapaa hieman huvittavaa? Ainakin nostalgisointi on osattu jo vuosisatoja: ainahan ennen oli paremmin. Samaan aikaan unohdetaan, kuinka tietyt asiat ovat huomattavan paljon paremmin kuin ennen. Lapsikuolleisuus, eliniänodote ja henkirikosten määrä ovat vain osa ilmiöistä, joissa muutos parempaan on ollut merkittävä. Elämämme on monella tavalla äärimmäisen hyvää, sitä ei pitäisi unohtaa.

Luin teoksen loppuun jo pari viikkoa sitten, juuri Pariisin terrori-iskujen aikaan. En kiistä, etteikö elämässämme ajassa olisi piirteitä, joista on syytä olla vakavasti huolissaan. Lintukotoa ei ole (mutta eipä ollut ennenkään!), mutta on omalla vastuullamme tehdä jotakin, uskoa johonkin, saada aikaan muutos. Uschanovin kirja tuo levollisella, fiksulla ja perustellulla tavalla uskoa maailmaan: se on kiihkoton, painava ja avarakatseinen kirja, jota suositan mitä lämpimimmin luettavaksi niin lääkkeeksi maailmantuskaan kuin innoittajaksi kohti optimismia.


Sekä pessimismi että optimismi voivat sekä aktivoida että passivoida. Pessimismi passivoi, jos uskotaan, ettei huonoon suuntaan menemiselle ole tehtävissä mitään. Jos taas uskotaan, että sille on tehtävissä edes jotain, se aktivoi. Sama koskee peilikuvamaisesti optimismia. Jos asioiden uskotaan paranevan omalla painollaan, se passivoi. Mutta jos uskotaan, että niitä on mahdollista aktiivisesti parantaa, se aktivoi.

Eräs 1960-luvun optimismin muoto, joka on sittemmin kadonnut käytännössä jäljettömiin, on ajatuskuvio, jonka mukaan paitsi voimme ratkaista kaikki ongelmat, meillä on juuri siksi suunnattoman suuri vastuu siitä, että myös ratkaisemme ne. (s. 155)



Tommi Uschanov: Hätä on tarpeen – Kulttuuripessimismin nousu 1965–2015
Ulkoasu: Tuomo Parikka
Teos 2015
192 s.

Arvostelukappale.

29. marraskuuta 2015

Katja Kettu: Yöperhonen



Neuvostoliiton vankileirit, loikkarit, petturit, toiveet paremmasta, ymmärrys tehdyistä virheistä, väkivalta, vahvemman alle musertuva paikallisyhteisö, identiteetti, kansanusko, rakkaus, seksuaalisuus, elämän vimma. Katja Ketun Yöperhosella on monta puolta, monta valtavaa teemaa. Hentoisilla siivillään se onnistuu kantamaan tarinan mukanaan, viemään sen alusta loppuun.

Eivätkä ne siivet oikeasti ole hentoiset, vaan jäntevät ja vahvat. Kettu on tehnyt valtavasti taustatutkimusta kirjaansa varten, ja se näkyy perustelluissa mutta saarnaamisen välttävissä tarinankäänteissä. Nykyajan Marinmaalla Lavran kylässä Verna etsii vastausta isänsä kuolemaan ja oman perheensä menneisyyteen. 1930-luvun lopulla nuori Irga-tyttö on raskaana ja hiihtää rajan yli Neuvostoliittoon, kohti parempaa, vain päätyäkseen raakoihin oloihin Vorkutan vankileirille. Sukulinjat, muistot, kokemukset ja ihmiset linkittyvät vähitellen toisiinsa tarinan edetessä.

Yöperhonen on romaani, jossa vahvat henkilöt kokevat kammottavia asioita. Se ottaa kantaa vankeusoloihin, vallankäyttöön ja väkivaltaan. Naisiin kohdistuvat raa'at väkivallanteot tulevat kirjan sivuilta kuvottavan elävinä eteen, vankileirin hierarkia ja vallanjaon mielivaltaisuus tekevät Irgan vankeusajasta tuskallista luettavaa. Mutta toivoa hän ei heitä, niin syvässä on sisukkuus ja selviytymisen halu.

Ketun kieli on elävää, poukkoilevaa. Se tavoittelee koko ajan kauemmas, tekee kaarteita ja mutkia. Kerrontaan sekoittuu murresanoja, venäjää, marin kieltä. Tätä kirjaa lukiessa tuntee, kuinka kirjoittaja on antanut tarinan viedä, antanut sen elää ja löytää oman polkunsa, jota kulkea ja tempoilla.

Niin taitava ja monipuolinen kuin Yöperhonen onkin, minun oli vaikeaa päästä lähelle sen ydintä. Pääsin tarinan kyytiin kunnolla vasta noin viimeisen kolmanneksen aikana, sitä ennen tunsin jo tuskastuvani, olin melkein luovuttaa. Tämä romaani ei anna armoa, siinä ei ole suvantoja, vaan kaikki on tärkeää. Lukiessa tuntui suojattomalta, en ollut aina tarinan arvoinen.

Kirja kirjalta Katja Kettu osoittaa, että hän ei kumartele ketään. Hän tekee omaa taidettaan, kirjoittaa kuin vimmattu, kertoo tarinoita aiheista, joista jopa pyydetään vaikenemaan – sitä hän ei tee, onneksi. Tässä maailmanajassa vallan ja väkivallan suhde on vereslihan tuore, sitä ei pääse pakoon, sen uhka on koko ajan olemassa. Siksi siitä ei pidä lakata pitämästä meteliä.


Katja Kettu: Yöperhonen
Kannen kuva / ulkoasu: Eemil Karila / Martti Ruokonen
WSOY 2015
326 s.

Arvostelukappale.

28. marraskuuta 2015

Mestari (Helsingin Kaupunginteatteri)



Daniel Kehlmann on kirjailija, jonka tuotannosta olen todennut pitäväni. Saatuani kutsun Helsingin Kaupunginteatterilta hänen kirjoittamansa näytelmän Mestari ensi-iltaan, ei tosiaankaan ollut vaikeaa päättää torstaisesta teatterikeikasta. Ensi-ilta oli 19.11. Pengerkadun näyttämöllä.


Helsingin Kaupunginteatteri: Mestari
Kuvaaja: Tapio Vanhatalo

Näytelmän miljöönä on syrjäinen maaseutuhuvila, johon "sukupolvensa ääneksi" kutsuttu näytelmäkirjailija Martin Wegner (Iikka Forss) saapuu vaimonsa Ginan (Sanna-June Hyde) kanssa viikon mittaiselle taidesäätiön järjestämälle mentorointiviikolle. Mentorina toimii rakastetun klassikkonäytelmän vuosikymmeniä aiemmin kirjoittanut, sittemmin jo harmaantunut ja ehkä hieman unohdettukin Benjamin Rubin (Taneli Mäkelä).

Kirjalijoiden kohtaaminen ei käy ongelmitta: Rubin on omahyväinen ja viskiinmenevä, Wegner taas innokas mutta omasta paikastaan epävarma. Kumpikaan ei ole paikalla vain taiteen vuoksi, vaan ruhtinaallinen korvaus on osasyy. Tässä suossa viikosta vastuussa oleva säätiön amanuenssi Erwin Wangenroth (Jouko Klemettilä) saa taiteilla puun ja kuoren välissä.


Helsingin Kaupunginteatteri, Mestari
Kuvaaja: Tapio Vanhatalo

Yhteistyö aloitetaan yhden yön valmistautumisen jälkeen. Vanha jäärä Rubin tuntuu Wegnerin pettymykseksi tarttuvan lähinnä oikolukuseikkoihin, mutta vähitellen mestarista saa rutistettua irti lopullisen tuomion: hänestä näytelmä on surkea.

Kritiikistä murtuneena Wegner hakee tukea vaimoltaan, mutta Ginakaan ei kykene kirkkain silmin vannomaan rakastavansa kaikkea miehensä kynästä irtoavaa. Soppa on valmis – viimeistään kun Rubin paljastaa omat häntäheikkimäiset piirteensä Wegnerin poistuttua paikalta.


Helsingin Kaupunginteatteri, Mestari
Kuvaaja: Tapio Vanhatalo

Mestari on ehjä ja intensiivinen näytelmä. Väliajattomana se edellyttää katsojalta herkeämättömän kiinnostuksen ja onnistuu sen myös saamaan. Pienen tilan ja neljän näyttelijän koostama kokonaisuus on valmis tarina, joka kääntää itseään vähitellen ympäri.

Ollaan hyvin realistisessa ympäristössä, mutta muistot, tarinat ja mielikuvitus saavat oman sijansa kerronnassa. Katsoja joutuu kyseenalaistamaan sekä näytelmän henkilöiden puheet että omat oletuksensa. Keskeisenä teemaana on taiteen ja kirjallisuuden merkitys ja muoto: onko niillä väliä, kuka ne arvottaa, kenen näkemys on oikea – vai onko sellaista olemassakaan?

Näyttelijät onnistuvat rooleissaan, ja erityisen paljon viehätyin vahvasta Taneli Mäkelästä ja vähitellen pintansa pois raaputtavasta Sanna-June Hydestä. Lavastus on simppeli, äänimaailma suhteellisen eleetön ja puvustus tyylikäs – näytelmä tuntuu valmiilta paketilta, joka keskittyy kertomaan sen, mistä aikookin kertoa.


Helsingin Kaupunginteatteri, Mestari
Kuvaaja: Tapio Vanhatalo

Seuralaiseni piti näytelmää ehkä turhankin kirjallisena, mutta omalle kokemukselleni se oli pikemminkin vahvuus. Kirjaihmisenä olen kiinnostunut siitä, miten kirjallisuutta ja taidetta käsitellään, koetaan, arvostellaan ja arvotetaan. Mestari nostaa esiin omahyväisyyden, epävarmuuden, hyväksytyksi ja unohdetuksi tulemisen tunteita, joita jokainen tuntee joskus, vaikkei itse taiteilija olisikaan.

Kehlmannin teksti koukuttaa mukaansa, ja vakaa sovitus elävöittää sen katsojan nautittavaksi. Kokonaisuus on ammattilaisten laatutyötä, joka tarjoaa perinteisen puhenäytelmän ja monikerroksisen tarinallisuuden samassa paketissa.


Daniel Kehlmann: Mestari  
Helsingin Kaupunginteatterin Pengerkadun näyttämöllä
Rooleissa: Iikka Forss, Sanna-June Hyde, Jouko Klemettilä, Taneli Mäkelä 
Suomennos: Liisa Urpelainen 
Ohjaus: Kari Heiskanen 
Lavastus: Katariina Kirjavainen 
Puvut: Sari Salmela 
Valosuunnittelu: Mika Ijäs 
Äänisuunnittelu: Eradj Nazimov 
Naamiointi: Tuula Kuittinen

Kiitos kutsusta ja lipusta Helsingin Kaupunginteatterille.

____