29. joulukuuta 2015

Laurent Binet: HHhH



1

Ei pidä uskoa kaikkea mitä puhutaan, etenkään jos sanojen takana on natsi: noin yleisesti ottaen he joko kuvittelevat tahtonsa olevan yhtä kuin totuus ja erehtyvät pahan kerran, kuten punkero Göring, tai valehtelevat häpeilemättä levittääkseen propagandaansa kuten "Trismegistos" Goebbels, jota Joseph Roth kutsui "ihmisen muodon ottaneeksi äänitorveksi". Usein he syyllistyvät molempiin yhtä aikaa. (s. 191)

2

Mitä on historiankirjoitus? Mitä on historiallinen fiktio? "Niin kuin asiat olivat" – vai jotain muuta? Voittajien historiaa, niin sanotaan, mutta eikö se ala olla vanhentunut ajatus? Jo vuosikaudet on kaivettu esiin sivuääniä, marginaaleja, toiseutta, vaiennettuja. Joka vielä puhuu vain voittajien historiasta, on itse jäänyt ajatuksineen historiaan. Ehkä toivoo asioiden olevan niin.

3

Tulkinta, avain numero yksi.

4

Mutta ennen tulkintaa on faktoja: kerran eli natsikenraali Reinhard Heydrich, "Prahan teurastaja", Böömin ja Määrin protektoraatin käskynhaltija. Ja kuoli, vastarintaliikkeen operaatio Anthropoidin suunnitteleman ja toteuttaman salamurhan tuloksena, joskaan ei suoraan vaan muutaman päivän verenmyrkytyksessä prahalaisessa sairaalassa kituen 4.6.1942. Heydrich oli katolisen perheen kasvatti, raaka ja julma mies, joka pani toimeen lukemattomia kuolemantuomioita. Hän oli Heinrich Himmlerin suojatti ja yhteistyökumppani. Siitä lyhenne HHhH – Himmlers Hirn heißt Heydrich, Himmlerin aivot ovat nimeltään Heydrich.

5

Salamurhan tekijöiksi värvättiin Jan Kubiš ja Jozef Gabčík, jotka saivat brittiläisen agenttikoulutuksen ja kuljetettiin Tšekkoslovakiaan puolisen vuotta ennen operaation suunniteltua ajankohtaa. Heillä oli aikaa soluttautua paikalliseen elämään ja suunnitella operaation toteutus. He löysivät liittolaisia – ja he löysivät pettureita.

6

Mitä kirjassa voi uskoa? Se jää lukijan valittavaksi. Tietenkin voi istua kirja yhdessä ja tiedonhakuväline toisessa kädessä ja maanisesti tarkastaa yksityiskohtia. Niin kirjan kertojakin tekee, hänelle operaatio Anthropoid on lähes pakkomielle, minkä hän myös avoimesti myöntää kiertäessään Prahaa, tutustuessaan museoihin ja kirjallisiin ja kuvallisiin lähteisiin. Siinä missä hän rakentaa historiallista romaaniaan yksityiskohtia hinkaten, hän samalla nakertaa jo kertomaansa saaden koko rakennelman vapisemaan.

7

Miksi historioitsijat, muistelijat, kirjailijat ja elämäkerturit elävät siinä harhassa, että voisivat sukeltaa jonkun toisen nahkoihin? Mikä saa uskomaan, että jäljelle jääneet sanat, kuvat ja muistot kertoisivat, kuka ihminen todella oli? HHhH:n kertoja piiskaa itseään mutta kritisoi myös muita: miksi elää harhassa, jonka tietää harhaksi? Miksi yrittää mahdotonta, kuten dialogien kehittelyä tai tuntemusten kuvailua, kun minkäänlaista faktatietoa, todisteita tai perusteita ei ole?

Uteliaisuutta? Vallanhimoa?

Tulkintaa?

8

Mitä sitä kieltämään: HHhH on erinomaista kirjallisuutta. Sillä on merkitys ja tarkoitus, se rakentaa toimintansa sujuvasti, se leikittelee lukijuudella ja kirjoittajuudella, se kommentoi historiaa ja historiankirjoitusta piikikkäästi mutta perustellen. Se ei nosta mitään tai ketään jalustalle (tai ehkä nostaa, mutta heiluttaa sitten seuraavassa kappaleessa jalustan pois paikoiltaan), vaan osoittaa inhimillisyyden heikkoudet, ihmisen tekemät virheet ja pyrkimyksen kiillottaa ulkokuorta vielä hieman.

9

Kuolleet ovat kuolleita, ja heille on aivan sama tehdäänkö heille kunniaa. Meille eläville sillä kuitenkin on merkitystä. Muistamisesta ei ole mitään iloa sille, jota sillä kunnioitetaan, mutta se helpottaa meidän oloamme. Muistamalla rakennamme ja lohdutamme itseämme. (s. 189)



Laurent Binet: HHhH – Heydrichin salamurhan jäljillä
Suomentaja: Taina Helkamo
Ulkoasu: Tuomo Parikka
Gummerus 2015
344 s.
HHhH (2010)

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Reader, why did I marry him?

5 kommenttia:

  1. Vaikuttaa todella, todella mielenkiintoiselta, etenkin tuon historian ja historiankirjoituksen pohtiminen. Kiitos vinkkauksesta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Uskon, että pitäisit tästä, Laura. Kirjan kertojaääni on jollain tapaa nokkava, mutta toisaalta itseironinen. Historiaulottuvuus uponnee myös.

      Poista
  2. Nami nami nami. Herkku herkku herkku. Lurps lurps lurps.

    HHhH taistelee omalla listallani tämän vuoden käännöskirjojen ykköspaikasta. Ihan sikabriljantti kirja!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No kyllä todella on siellä huippujen joukossa!

      Poista
  3. Nytpä vasta löysin loistavan arviosi. Linkitän mahdollisimman pian sinutkin omaan arviooni.

    HHhH on niin hieno kirja, että soisi ihmisten löytävän sen. "Nokkava, mutta itseironinen kertoja" oli piste i:n päälle. Luotu hahmo hänkin, vai oliko?

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!